Talonpoika ja teollisuus samassa jokisuussa miten ja miksi agraariyhteisö muuttui? Tämän tutkimuksen alussa lainaamani Aaro Tolsa toteaa kirjassaan myös seuraavasti: Vastakohdissa on elämä. Ja Peräpohjola on aivan erikoisen suuressa määrin suurten vastakohtien maa. - - - Miten väkevät ovatkaan vastakohdat vuosien kuluessa olleet esim. taloudellisen elämän alalla. Maatalouden ja metsätalouden taistelu on ollut vuosikymmenien aikana koko elämälle selvästi leimaa antava. Luulisi tietysti, että metsäteollisuus huomattavine raha-ansioineen vaikuttaa elvyttävästi myöskin maatalouteen. Ja niinhän se ymmärrettävästi loppujen lopuksi tekeekin. Se on epäilemättä erinomaisen suuressa määrässä edistänyt Pohjolan korpien asuttamista viimeisten vuosikymmenien aikana. Mutta ennen kuin tähän päästään, on elettävä murroskausi, jolloin väestö ei ole tarpeeksi selvillä siitä, miten nämä eri talousmuodot on toisiinsa yhdistettävä. Niin on käynyt juuri Peräpohjolassa. 1 Tämän tutkimuksen päätteeksi on helppo olla Tolsan kanssa samaa mieltä: vastakohdat ovat Kemijokisuulla olleet väkevät, metsäteollisuus ja maatalous, talonpoika ja teollisuus, olivat vastakkain. Ja aivan kuten Tolsakin toteaa, ne olivat myös rinnakkain: metsäteollisuus huomattavine raha-ansioineen vaikuttaa elvyttävästi myöskin maatalouteen. Tolsa osasi sanoa tämän kaiken jo vuonna 1937. Ennen kuin tässä päästiin samaan lopputulemaan Tolsan kanssa, jouduttiin analysoimaan Kemijokisuun agraariyhteisön demografiset, taloudelliset ja paikallisten ajatteluun ja toimintaan liittyneet muutokset ja niiden syyt. Tutkimustehtäväni oli tutkia Kemijokisuun perinteisen agraariyhteisön kehitystä 1860- luvulta 1930-luvun jälkipuolelle ja erityisesti sitä, miten teollistuminen vaikutti siihen. Teollisuus oli muuttuja, 1800-luvulla uusi tekijä, joka tuli ja laajeni alueella. Miten se muutti paikallisen maalaisväestön elämää? Tässä tutkimuksessa on kysymys maatalouden ja metsäteollisuuden alueellisesta kohtaamista yhdessä paikassa, yhdessä yhteisössä. Toisaalta paikalliset kehitystekijät ja toisaalta suomalaisen yhteiskunnan yleiset rakenteelliset muutokset vaikuttivat agraariyhteisön muuttumiseen. Vastauksena kysymykseen teollistumisen vaikutuksesta agraariyhteisön kehitykseen voidaan todeta: teollisuus agraariyhteisössä merkitsi työvoimatarvetta ja palkkatyömahdollisuuksien 1 Tolsa 1937, 54 55.
lisääntymistä ja niiden seurauksena muuttoliikkeen virtaa kohti Kemijokisuuta. Työvoimakysymys merkitsi teollisen ja agraarisen talous- ja yhteiskuntamuodon kohtaamisessa kilpailua. Taloudellisesti teollistuminen merkitsi maaseutuyhteisölle uhkaa ja mahdollisuuksia: kilpailu eri elinkeinojen kesken jatkui koko tarkasteluajanjakson. Yhteiskunnallisten intressien voimakas vastakkaisuus oli seuraus kahden sosio-ekonomisesti erilaisen yhteisön kohtaamisesta; on vaikea uskoa, että kahtiajakoisuus olisi Kemijokisuulla muodostunut niin jyrkäksi kuin tapahtui, jos teollistumiskehitys ei olisi tuonut uusia ihmisiä ja aatteita alueelle. Edellisten rinnalla ja seurauksena nousi lopulta esiin alueliitoskysymys: teollisuus(asutus)alueiden irrottaminen agraariyhteisöstä ja liittäminen kaupunkiin. Sen taustalla oli demografisia, taloudellisia ja mentaalisia seikkoja. Näihin kysymyksiin kiteytyy agraariyhteisön muuttuminen. Mitä nämä muutokset pitivät sisällään, miksi ne tapahtuivat ja mitä niistä seurasi? Tutkimuksen jaottelu kronologisiin jaksoihin on jo tutkimustulos, joka kertoo selvästi, että teollisuuden volyymin kasvaessa tarkasteltavat osa-alueetkin muuttuivat: teollisuus vaikutti demografiseen kehitykseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Teollisuuslaitosten määrän kasvu merkitsi työvoimatarpeen kasvua, ja se puolestaan muutoksia väestössä. Saha- ja massateollisuuden ensimmäisen puolen vuosisadan aikana tekninen kehitys ei vielä riittänyt tuottavuuden nostamiseen ilman ihmistyövoimaa, joten työmiehiä tarvittiin teollisuuden laajentuessa. Näin demografiset muutokset ovat yllättävänkin selkeästi seurauksia teollisuustuotannossa tapahtuneista muutoksista: kun esimerkiksi teollisuuden suhdanteet olivat hyvät, se näkyi sekä syntyvyyden nousuna että kasvavana muuttovoittona. Tässä Kemijokisuun teollistumiskehityksen seuraukset ovat samankaltaisia kuin muissa tutkituissa teollisuuskeskittymissä. Paikallisia erityispiirteitä ilmeni kuitenkin näissäkin muutoksissa. Paikallisen maaseutuyhteisön taloudelliseen kehitykseen tai asenteisiin teollistumisen seuraukset eivät olleet niin suoraviivaisia ja välittömiä kuin väestön kehitykseen. Teollistumiskehityksen jäljet ihmisten mielipiteissä, asenteissa, maailmankuvissa ja yhteiskunnallisessa ja muussa toiminnassa ilmenivät vasta kun teollisuustyöväestön määrä kasvoi niin suureksi, että vuorovaikutus oli väistämätön. Ensimmäisenä teollistuminen muutti agraariyhteisön väestönkehityksen suuntaa, mikä oli ensi sijaisesti seurausta paikallisista teollisuuden synnyttämistä edellytyksistä. Elinkeinoelämän muutoksiin yleiset maataloussektorin virtaukset vaikuttivat suuresti, mutta se tahti, millä muutokset Kemijokisuulla tapahtuivat, oli paljolti riippuvainen paikallisista lähtökohdista. Muutokset ihmisten ajattelussa muuttuivat hitaimmin, ja niissä voidaan nähdä yleisen yhteiskunnallisen kehityksen vaikutus suuremmaksi kuin edellisissä tekijöissä.
Väestömuutokset ja niiden tarkastelun vaikeus Demografisen analyysin edetessä yksi keskeinen tutkimustulos on, että väestökirjanpito ei ole luotettavaa. Erityisesti sosiaali- ja paikallishistoriallisessa tutkimuksessa käytetyt kvantitatiiviset lähdeaineistot, ennen muita henkikirjat ja seurakunnallinen väestökirjanpito, eivät ole ongelmattomia, tutkimukselle valmiita, yhteismitallisia aineistoja. Teollistumisen myötä väestökirjanpidon ja sen luotettavuuden ongelmat eivät ainakaan vähentyneet. Väestönkasvuun keskeisesti vaikuttaneen muuttoliikkeen tutkimisessa on ongelmansa: muuttoluettelot eivät ole ajantasaisia, niihin ei koskaan merkitty kaikkia, niiden ajoittainen tarkistaminen (mm. asetusten ja alueliitoksen vuoksi) vääristää kuvaa muuttoliikkeestä. Esimerkiksi välittömästi vuoden 1931 muuttokirja-asetuksen jälkeen kuntaan muutti kahdessa kuukaudessa 1045 henkeä. Tosiasiassa oli pitkälti kyse siitä, että kunnassa jo useitakin vuosia asuneet juuri tuolloin tulivat kirjatuksi rekistereihin (ks. kuvio 41 sivulla ***). Väestökirjanpidon puutteet kertovat teollistumisesta ja ajankuvastakin jotain. Ensinnäkin on huomattava, että köyhäinhoito kuului maksettavaksi sille kunnalle, jossa henkilö oli kirjoilla, mikä selittää ainakin osittain sen, miksi paikalliset viranomaiset eivät edes vaatineet passilaisia ja passittomia kirjautumaan kuntaan. Viranomaislähteissä ei ole kuin satunnaisia tilastoja tai luetteloita passilaisista, heidän määrästään tai sosiaalisesta asemastaan, mikä puolestaan on osasyynä siihen, että myös paikallishistoriallisesta tutkimuksesta passilaiset ja passittomat ovat yleensä jääneet pois. "Passilaiset" asuivat kunnassa väliaikaisesti ja heillä oli koti(seura)kunnastaan saatu työpassi, ts. asiakirja, joka tuli toimittaa väliaikaisen asuinpaikkakunnan viranomaisille. Passittomia olivat ne sesonkityöläiset, jotka tulivat kuntaan ilman minkäänlaista väestökirjanpitäjille toimitettavaa asiakirjaa. Passilaiset/passittomat vaikuttivat ihmisten asenteisiin; he olivat yhteisön ulkopuolisia ja sellaisena yhteisöllisyyttä heikentäviä. Hekin olivat niitä vähäväkisiä, joita teollistuminen eri puolille Suomea synnytti ja jotka ovat jääneet historiantutkimuksen katveeseen. Lähteiden puutteista huolimatta teollistuvan Kemijokisuun väestönkehityksestä voi toki tehdä päätelmiä. Demografisesti teollisuuden tulo merkitsi ennen kaikkea voimakasta muuttovirtaa kohti Kemijokisuuta. Vuosina 1860 1938 Kemin maalaiskuntaan muutti noin 20 500 henkeä ja Kemin kaupunkiin lähes 12 000 asukasta (liite XIII). Vaikka lähtömuuttoakin oli, alue sai silti muuttoliikkeen myötä tuhansia uusia asukkaita. Kemi-
yhtiön perustamisen jälkeen muutamaa poikkeusvuotta lukuun ottamatta (1908, 1915, 1918, 1936 1938) selkeästi voitollisena pysynyt muuttoliike ja sen muassaan tuomat ihmiset muuttivat agraariyhteisön demografista ja myös yhteiskunnallista kuvaa huomattavasti. Ennen Kemi-yhtiön perustamista (1893) muuttoliike kohti Kemijokisuuta oli lähes esimerkillistä maaseutuyhteisön muuttoliikkeenä, mutta 1890-luvun jälkipuoliskolla Kemiyhtiön myötä tulomuutto nousi ennätykselliseksi. Nimenomaan silloin muuttoliike oli suhteellisesti suurinta ja maaseutuyhteisöön virtasi uutta väestöä. Edelleen rautatien valmistuminen (1903) merkitsi muuttaneiden lähtökuntien määrän nousua (1910-luvulla Kemin maalaiskuntaan muutti väkeä 156 kunnasta, ja 1930-luvulla muuttajia oli peräti 332 kunnasta). Agraariselle yhteisölle tyypillinen lähimuutto laajeni jo 1800-luvun lopulla, jolloin kaukaisimmat muuttajat tulivat Viipurin läänistä ja Lounais-Suomesta, joskin valtaosa tulijoista oli tuolloin Oulun läänin eteläosista. Kuopion lääni oli luovuttaja-alueena 1900- luvun vaihteen molemmin puolin keskeinen, kunnes muuttoliikkeen lähtöalueen painopiste siirtyi 1910- ja 1920-luvulla taas nykyisen Lapin läänin sekä Oulun läänin eteläisiin kuntiin. Kemijokisuusta tuli Nivalan Amerikka (muuttosuunnista ks. liite XIV). Muuttoliikkeen laajentumista on pidetty osoituksena modernista, teollisesta väestönkehityksestä, ja näin myös Kemijokisuun muuttoliike noudattelee yleistä kehitystä. Muuttotase osoittaa, että eivät vain Etelä-Suomen teollisuuskeskukset vetäneet tilatonta väestöä vaan myös Kemijokisuun imu oli vahva varsinkin sotien välisellä kaudella. Tämä Kemijokisuun teollisuustyöväestön rekrytoitumisalueen poikkeuksellinen laajuus sopii kuvaan, joka on saatu mm. Belgian, Ranskan ja Pohjois-Ruotsin Norlannin teollisuustyöväestön muuttoliikettä koskevissa tutkimuksissa: mitä harvemmin asutun alueen keskelle teollisuus syntyi, sitä laajemmalta alueelta sinne muutti väestöä. Luonnollisestikin harvaan asutun alueen keskelle väkeä oli tultava laajemmalta, mutta tätä tarvetta Kemijokisuulla lisäsi paitsi paikallisen väestön suhteellinen vähyys, myös se, että paikallisella väestöllä ei ollut pakottavaa tarvetta, eikä juuri haluakaan hakeutua teollisuussektorin töihin. Runsas tulomuutto kuntaan oli teollistumisen keskeinen seuraus, ja sen kerrannaisvaikutukset agraariyhteisöön ja sen väestökehitykseen ja -rakenteeseen olivat syvälle käyvät. Myös lähtömuutto oli sidoksissa teollisuuden suhdanteisiin. Lähtömuuton kaksi erityisaluetta, laillinen siirtolaisuus Amerikkaan ja laiton siirtolaisuus (loikkaus) Neuvostoliittoon, kertovat nekin teollistumisen vaikutuksesta yhteisöön. Sekä siirtolaisuus että loikkaukset Neuvostoliittoon ovat esimerkkejä myös siitä, että väestöilmiöiden tarkastelun kautta voidaan saada tietoa myös yhteisön arvoista ja normeista. Ensinnäkin siirtolaisuus Kemijokisuusta Amerikkaan 1800-luvun viimeisenä ja 1900-luvun
ensimmäisinä vuosikymmeninä oli keskimääräistä pohjoissuomalaista kuntaa vilkkaampaa. Siirtolaisuuden yhtenä keskeisenä syynä oli toimeentulon turvaaminen, joka olisi ollut Kemijokisuun (talollis)väestön nuorille mahdollista myös synnyinseudulla, mutta silti useat heistä lähtivät valtameren taakse. Teollisuuden tarjoamista työpaikoista huolimatta piletti Amerikkaan ostettiin, mikä osoittaa maahengen olleen paikoin vahva: ennemmin lähdettiin hankkimaan elantoa pelloilta Amerikasta kuin sahoilta kotikunnassa. Sen sijaan 1930-luvun laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon ja senkin suhteellisen suuri volyymi puolestaan kertoo siitä, ettei Kemijokisuulla enää tuolloin ollut töitä kaikille haluaville. Se kertoo myös siitä uuden toivon etsimisen tarpeesta, jonka toisaalta työväenliike ja toisaalta pula-ajan surkeus yhdessä herättivät. Loikkarit eivät kuitenkaan olleet alkuperäisväestöä, vaan muualta Kemijokisuuhun tulleita. Tavallista pohjoissuomalaista kuntaa vilkkaampi siirtolaisuus 1800-luvun lopussa ja loikkariliike tultaessa 1930-luvulle eivät estäneet kunnan väkiluvun huomattavaa kasvua, joka oli tasatahtinen teollisuuden laajentumisen ja kuntaan suuntautuneen muuttoliikkeen voitollisuuden kanssa. Kuvio 27. Kemin maalaiskunnan väkiluku (kirkonkirjojen mukaan), muuttotase ja suurimpien teollisuuslaitosten käyttöönotto vuosina 1885 1940. 20000 alueliitos 2500 18000 16000 14000 Pajusaaren sellutehdas ja Veitsiluodon saha Veitsiluodon sellutehdas 2000 1500 väkiluku 12000 10000 8000 Kemi-yhtiö 1000 500 muuttotase 6000 0 4000 2000-500 0 1885 1890 1895 1900 1905 1910 1915 1920 1925 1930 1935 1940-1000 väkiluku muuttotase
Kunnan väkiluku kasvoi ensimmäisen maailmansodan ja siihen liittyneen sahateollisuuden romahduksen sekä kansalaissodan vuosien notkahdusta lukuun ottamatta. Kuvion osoittama voimakas väestönkasvu samoin kuin voitollinen muuttoliike olivat paljolti Kemijokisuuhun nousseen teollisuuden seurauksia. Henkikirjojen mukaan väkiluku oli vielä korkeampi, ja on muistettava, että kunnassa asui satoja, jopa tuhansia väestörekistereihin merkitsemättömiä henkilöitä. Työvoimakysymys: Meän sukhun ei plankunkantajia tarvita Tärkeä muutostekijä agraariyhteisön murroksessa oli teollisuuden työvoimatarve. Työvoimakysymys oli koko tarkasteluajanjakson kiistelty demografinen, taloudellinen ja mentaalinen kysymys, jossa näiden eri tekijöiden välinen vaikutus oli kaksisuuntaista. Teollisuustyöväestön rekrytoituminen vaikutti paljon siihen, millaiseksi vuorovaikutus agraariyhteisön ja teollisuusyhteisön välille muodostui. Kemijokisuulla työväestön muodostuminen poikkesi monessa suhteessa siitä, miten se Suomessa tai esimerkiksi Ruotsin puutavarateollisuuspaikkakunnilla tapahtui. Työväestö tuli Kemijokisuuhun, se ei muodostunut. Eikä työväestön ulkopuolisuus voinut olla vaikuttamatta agraariyhteisön suhtautumistapoihin. Jo teollistumisen alkuvaiheelle oli ominaista teollisuustyöväestön tulo kunnan ulkopuolelta. Tämä korostui ensimmäisen kerran 1870-luvulla, jolloin satoja norjalaisia tuotiin Karihaaran sahalle työntekijöiksi. Aiemmassa tutkimuksessa norjalaisten työläisten määrää ei ole voitu esittää kuin muutamina arvioina, mutta tämän tutkimuksen myötä tieto heidän määrästään tarkentui. Vuonna 1875 Karihaarassa oli 50 norjalaista työntekijää ja seuraavana vuonna 76; perheenjäsenineen norjalaisia oli pari sataa. Teollisuustyöväestön norjalaisuus 1870-luvulla vaikutti maaseutuväestön suhtautumiseen koko uuteen elinkeinoon, ja vieraus vielä korostui kielen erilaisuuden kautta. Ammattityövoiman tuonti tai houkuttelu erilaisin keinon teollisuustyöhön olikin teollisuuden murtautumisvaiheessa tavallista. Suomen maaseudulla teollisen toiminnan käynnistäminen ei voinutkaan onnistua vain paikallisen agraarisektorin töihin tottuneen työvoiman avulla; tarvittiin ulkopuolista tietoa ja taitoa. Teollisuustoiminnan vakiinnuttua ja laajetessa maaseudun teollisuuskeskukset kuitenkin yleensä ryhtyivät rekrytoimaan väkeä myös lähiympäristön maaseudulta. Kemijokisuullakin sahojen työntekijät olivat 1880-luvulla jo suomalaisia, mutta edelleenkin Karihaaran ja Laitakarin sahoille väki muutti lähialuetta kauempaa. Miksi Kemi-yhtiöön ja Veitsiluotoon tuli tuhansia työntekijöitä paikallisen yhteisön ulkopuolelta, eikä sahojen ja tehtaiden työväestöstä ollut oman kunnan alueelta lähtöisin kuin kymmenes osa? Maaseutuväestölle
ennakkoasenteet kelloon sidottuun työaikaan, sisätyöhön, toisten käskyvallan alle joutumiseen olivat vahvoja 1800-luvun ja 1900-luvun alussa, mutta toisaalta muualta tulleetkin olivat maaseutuyhteisöstä lähteneitä ja hekin olivat varmasti läpikäyneet nämä ennakkoasenteet, mutta silti saattoivat työllistyä tehtaisiin. Miksi Kemijokisuun agraariyhteisöstä ei lähdetty teollisuustyöhön? Syyt vaihtelivat ajankohdasta riippuen: ensinnäkin 1800-luvun lopulla maattomillekin oli yleensä vielä riittävästi töitä, joten ei ollut välitöntä tarvetta hakea uudenlaiseen työhön, toiseksi siirtolaisuus oli 1890-luvulla ja 1900- luvun alussa yksi vaihtoehto toimeentulon etsijöille ja kolmanneksi tuolloin sekä työnantaja että työntarvitsija kaipasivat enemmän sahatyöhön vaadittua ammattitaitoa kuin oli olemassa. Tehtaan valoon tai varjoon ei varauksetta lähdetty. Seuraavan vuosisadan alussa syyt tehdastyön välttelemiseen olivat edelleen ihmisten ajatteluun ja ennakkoasenteisiin liittyviä, ja sellaisia tuli lisääkin. Kemi-yhtiön julkisuuskuva oli 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana monin tavoin kielteinen, mikä edesauttoi tehdastyön välttelemistä. Uittolakko, puutavaraliikkeiden maanhankinnasta käyty keskustelu, työmaaterrori tai sen epäily, lakkoliikkeet, metsäteollisuuden suhdanneherkkyys, joka oli osasyynä vuoden 1918 ja 1920-luvun lopussa alkaneen laman paikkakunnalle tuomaan työttömyyteen ja kurjuuteen, suoranaiseen nälkäänkin, saivat maaseudun väestön epäilemään teollisuustyön mielekkyyttä. Samoin vaikuttivat kunnalliselämään liittyneet kiistat kuten köyhäinhoidon menojen paisuminen ja tehdaslaitosten äänivallan kasvaminen tai taloudellisen elämän intressien vastakkaisuus (kalastus ja uitto). Työväestöön liitetty sosialismi ja tehdastyöväestön leimaaminen roskansekaiseksi, paheelliseksi joukoksi olivat tekijöitä, jotka olivat luomassa monille kielteistä mielikuvaa tehdastyöväestöstä ja siten vieroksuttivat pillin tahtiin työskentelystä. On myös esitetty, että Kemi-yhtiö ei kernaasti palkannut läheisen maaseudun väkeä, koska nämä olisivat olleet riippumattomampia yhtiöstä kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalasta tai Oulun läänin eteläosasta muuttaneet tilattomat. Kielteisen asenteen syntymiseen oli siis paljon aineksia. Eivätkä nämä kaikki koskeneet ainoastaan Kemijokisuuta, vaan kehitys oli samankaltaista monissa muissakin Suomen maaseudun teollisuuskeskuksissa. Kuitenkaan niillä paikkakunnilla, joissa työväestön rekrytoitumista on tutkittu, paikallisen maaseutuväestön hakeutuminen tehdaslaitoksiin ei ollut yhtä vähäistä kuin Kemijokisuulla. Päinvastoin. Paikallisen väestön sahoille työhön hakeutumattomuuden erityislaatuisuus korostuu kun tarkastellaan talollisten valituksia maatyöväen puutteesta. Talonpojat ympäri Suomen valittivat, että maatyövoimasta oli puutetta ja että se oli kallista. Tämä seikka tulee mielenkiintoiseksi kun todetaan, että Suomessa on perinteisesti teollisuuden nousun
yhdeksi tärkeäksi mahdollistajaksi aina mainittu maaton maaseutuväestö, ns. liikaväestö. Liikaväestö onkin Suomen sosiaalihistorian yksi suuri kysymys; tilattoman väestön asemalla ja sen ongelmallisuudella selitetään niin vuoden 1918 tapahtumia kuin Amerikan siirtolaisuuttakin. Myös Kemijokisuulla maaseudun tilattomien määrä tarkasteluajanjaksolla nelinkertaistui, ja vaikka alueella ei ollut torpparijärjestelmää, silti siellä valitettiin työvoiman puutetta. Maattoman liikaväestön ongelma ei Pohjois-Suomessa ollutkaan samankaltainen kuin Etelä-Suomessa, mihin vaikutti mm. elinkeinorakenteen erilaisuus ja työvuoden jakaantuminen useamman elinkeinon kesken. Kalastus vaati runsaasti työvoimaa, uittoaika oli lyhyt, kesän maatöille sovelias aika kesti vain vähän aikaa, meren jäätyminen esti laivaukset talvella, mikä puolestaan erityisesti teollistumisen alkuvaiheessa rajoitti myös sahatyöntekijöiden tarvetta, valoisaa aikaa oli vähemmän, mikä taas rajoitti kaikkea työntekoa; mm. rakennustöille oli vähemmän aikaa. Kaikki nämä tekijät aiheuttivat sen, että työvoiman tarve oli huomattavasti enemmän riippuvaista vuodenajoista kuin eteläosissa maata. Kausityöttömyydestä, agraariyhteisön luppoajasta, tuli ongelma myös maaseutuyhteisölle. Teollisuuden tulo maaseudulle merkitsi elannonhankinnan mahdollisuuksien lisääntymistä, minkä seurauksena kausittainen työvoimapula koetteli agraariyhteisöä. Vasta 1910-luvun lopulla nurina työvoiman puutteesta hiljeni. Viimeistään maailmansodan vuosina kansainväliset suhdanteet pakottivat Kemijokisuun tehdaslaitokset sulkemaan ovensa, mikä nosti työttömien määrän satoihin ja sen vaikutukset koskettivat tuhansia kuntalaisia. Eikä agraariyhteisö jäänyt talouden heikkenemisestä tietämättömäksi: teollistuminen oli tuonut suhdanneherkkyyden myös maaseutuyhteisöön. Metsäteollisuuden maailmanmarkkinoiden yhdessä nurkassa oli peräpohjalaisia kyliä, joiden isännät joutuivat sietämään raitilla kulkevia ruokaa ja työtä anelevia tehdastyöläisiä ja kärsimään kunnankassan vajetta köyhäinhoidon vaatimien kustannusten noustessa. Vaikka talolliset valittivat uitto- ja metsätöiden vievän väen pelloilta, oli uitto agraariyhteisöllekin, varsinkin sen tilattomalle väestölle, tervetullut ansiolähde. Toisaalta uiton ja metsätöiden, rakennustöiden ja rahdin työllistävä vaikutus sai tilalliset syyttämään teollisuutta työvoiman puutteesta ja kalleudesta. Olihan uudessa yhteiskuntamuodossa paljon muitakin palkkatyömahdollisuuksia sahatyön lisäksi, ja niitä myös paikallinen maaseutuväestö käytti hyödykseen. On muistettava, että tutkimusajanjaksolla Kemijokisuuhun rakennettiin paitsi kokonainen kaupunki (Kemi perustettiin vuonna 1869) myös lähes kymmenen sahaa tai massatehdasta sekä lisäksi vielä rautatie kunnan halki. Työn määrän ja työnjaon kasvun seurauksena ansiotaso Kemijokisuulla nousi ja työvoima todella
oli kalliimpaa kuin eteläisemmässä Suomessa tai Pohjois-Suomessa yleensä, mihin teollistuminen selkeästi vaikutti. Uuden tilanteen suomista mahdollisuuksista yhtenä osoituksena on myös se, että piiat ja rengit hiipuivat yhteisöstä, eivät niinkään suoraan sahoille, mutta kuitenkin palkkatyöhön pois palkollisen sitovasta elämäntilanteesta. Palkkatyömahdollisuuksien lisääntyminen vähensi palkollisten määrää ja vaikutti monin tavoin agraariyhteisön taloudelliseen elämään. Mahdollisuudet palkkatyöhön olivat myös positiivisen muuttotaseen yksi edellytys, mikä ei merkinnyt vain alueen vetovoimaisuutta, vaan oli osaltaan myös vähentämässä lähtömuuttoa. Tukki ja lohi eivät mahdu samaan jokeen taloudelliset konfliktit, kätketyt hyödyt Teollistumisen vaikutus agraariyhteisön taloudelliseen kehitykseen merkitsi ennen kaikkea elinkeinojen välistä kilpailua. Teollistuminen merkitsi kilpailua joesta kalastuksen kanssa ja kilpailua työvoimasta maaseudun perinteisten elinkeinojen kanssa. Edellinen oli selkeästi paikallisista erityispiirteistä seurannut kiista, kun taas kilpailua työvoimasta oli Suomessa ja Ruotsissa muillakin teollistuvilla maaseutupaikkakunnilla. Tosin tässäkin Kemijokisuulla oli myös paikallisia ominaispiirteitä. Vuorovaikutus oli myös positiivista, mutta agraariyhteisön saamat hyödyt koskivat enemmän yksilöitä kuin konfliktit; hyödyistä ei ainakaan juuri jäänyt jälkiä. Kemijokisuun agraariyhteisössä elanto oli vuosisatoja hankittu joesta ja sen rannoilta. Kalastus ja karjatalous, joihin molempiin oli liittynyt laajallekin ulottunut kauppatoiminta, olivat maaseudun väestön toimeentulon runkona. Tämä perinteinen elämänmeno jatkui 1800-luvun jälkipuoliskollakin, josta lähtien kalastuksen asema muuttui, se joutui valtiovallan ja myöhemmin yhä enemmän metsäteollisuuden sitomaksi. Se, missä taloudellinen elämä teollisen ja agraarisen yhteiskuntamuodon välillä rajuimmin joutui vastakkain, rajuunkin konfliktiin, oli juuri joki: tukki ja lohi eivät ongelmitta mahtuneet samaan jokeen. Kemijoki ei riittänyt sekä lohelle että tukille. Uiton ja kalastuksen törmätessä lohi joutui väistämään. Kalastuksen tuotto oli jo 1860-luvulla pudonnut murto-osaan entisestä, mutta silti sen puolesta kannatti edelleen taistella. Talonpojalle vastustajaksi tässä taistelussa näyttäytyi vielä kauan aikaa valtio, ei teollisuus. Agraariyhteisön näkökulmasta vain valtiovalta oli väylätuomion ja kalastamoiden omistusoikeuden menettämisen taustalla, mitkä jo nekin olivat raskaita talonpojan taloudelle ja omanarvontunnolle, mutta ne olivat vasta kalastuksen nujertamisen alkuvaiheita. Taistelun toisensa jälkeen maaseudun kalastajat hävisivät. Uitto vain kasvoi, metsähallitus (= valtio) liittoutui yhä selkeämmin teollisuuden
kanssa, ja se merkitsi agraariyhteisölle tappiota. Tämä korostui Kemijoella, jossa kalastuksella oli ollut taloudellisesti ja mentaalisesti merkittävämpi asema kuin ehkä missään muualla Suomessa, mutta kyllä Kymijokisuulla ja Kokemäenjoensuulla samoin kuin jo aiemmin Pohjanlahden länsirannikon jokisuiden teollisuuspaikkakunnilla käytiin taistelua kalastuksen ja teollisuuden kesken. Kalastukselle teollisuus merkitsi menetyksiä, mutta miten teollistuminen vaikutti maaseudun muihin perinteisiin elinkeinoihin? Kemin maalaiskunnan vertaaminen naapurikuntiin, Simoon ja Tervolaan, ja myös Alatornioon osoittaa, että maalaiskunta poikkesi naapureistaan sekä väestö- että taloudelliselta kehitykseltään, vaikka naapureissa olikin paljolti samankaltaiset lähtökohdat ennen kuin sahateollisuus rantautui Perämeren rannikolle. Kemijokisuun kehitys poikkesi paitsi naapureistaan myös monista muista Suomen kunnista selvästi siinä, että maatalous lähti uudistuksiin verraten myöhään. Teollistuminen ei näyttänyt olevan pääsyy tähän, vaan syitä oli muitakin. Ensinnäkin Kemijokisuun talonpoika roikkui kiinni vanhassa, nimenomaan kalastuksessa, kauemmin kuin taloudellisesti oli mielekästäkään. Toiseksi yhteisössä oli perinteisesti ollut monisäikeinen elinkeinorakenne, joten sekä viereisen kaupungin ja sen sataman että teollisuuden ja sen kerrannaisvaikutusten (savotat ja uitot) seurauksina avautuneet uudet elannonhankinnan mahdollisuudet saivat paikalliset tarttumaan niihin nopeasti. Rahtiliikenteen nousuun ja kaupalliseen vilkastumiseen lähdettiin helposti mukaan; ryhtymistä maamiehen raskaampaan työhön oli vielä mahdollista siirtää. Palkkatyömahdollisuuksien lisääntyminen muutti maaseutuyhteisön elannonhankintaa toiseksi verrattuna teollistumattomiin kuntiin. Toisaalta Kemijokisuun elinkeinoelämän lähtökohtainen erilaisuus (lohenkalastus, perinne kaupankäyntiin, torpparilaitoksen puuttuminen, elinkeinorakenteen monisäikeisyys, myytävien metsien vähäisyys) verrattuna Pohjois-Suomen vain vähän teollistuviin sisämaan kuntiin tai Etelä-Suomen peltoviljelyalueen keskelle syntyneisiin maaseudun teollisuuskeskuksiin oli tietysti yksi syy paikoin eriävään kehitykseen ja suhtautumiseen. Toisaalta teollistuminen oli yksi katalysaattori maatalouden kehittämisessä. Kun (lohen)kalastus oli tullut entistä useampien osaksi ja kun sen tuotto ei enää ollut edellisten vuosisatojen veroista, Kemijokisuun talonpojan oli mietittävä uusia strategioita toimeentulonsa takaamiseksi. Tässä vaiheessa, 1900-luvun alussa, mutta varsinkin 1920- luvulta lähtien, talolliset siirtyivät joelta pellolle. Erityisesti karjatalouteen ryhdyttiin panostamaan. Jo aikalaiset selittivät koneistamisen välttämättömäksi, koska teollisuus sivuelinkeinoineen vei väkeä pois maamiehen työstä; oli hankittava koneita korvaamaan
puuttuvaa työvoimaa. Teollistumisen taloudellinen merkitys näkyi paikallisesti myös siten, että se toi tullessaan työnjaon, toiset tuottivat hyödykkeitä, joita toiset kuluttivat. Kaupankäynti oli kuulunut Kemijokisuun talonpoikaistalouteen jo vuosisatoja, mutta nyt käteinen raha levisi teollisuuden myötä entistä laveammalle. Elintarvikkeiden tuotanto teollisuustyöväestön tarpeisiin oli hyvä ansiotulon lähde; se innoitti maidon ja voin tuotannon parantamiseen. Kaupallistuminen siis voimistui. Kemijokisuun maatalouden voimallinen kehittäminen ajoittuikin nimenomaan sotien väliseen aikaan, jolloin talonpojan jokihenki vaihtui maahengeksi. Yhteiskunnalliset intressit vastakkain Poliittinen toiminta tuli maaseutuyhteisöön 1800-luvun lopussa, mutta vielä suurlakossa paikallinen työväestö ja maaseutuyhteisön ihmiset saattoivat yhdessä vastustaa venäläisvaltaa. Lakon jälkeenkään poliittinen rinnakkainelo ei ollut mahdotonta, vaikka yhteisön eri kerrostumat alkoivatkin perustaa omia yhdistyksiään. Ennen kansalaissotaa esimerkiksi nuorisoseurat ja työväenyhdistykset saattoivat toimia sopuisasti rinnakkain, joskin yhteiskunnalliset kysymykset alkoivat käydä yhä selvemmiksi vedenjakajiksi. Yleiset valtakunnalliset tekijät yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit ja erityisesti suurlakko olivat poliittisena herättäjänä Kemijokisuullakin. Paikallinen talollisten, teollisuuslaitosten ja työläisten välistä kuilua leventänyt tekijä oli vuoden 1906 uittolakko. Se kärjisti paitsi työväenliikkeen ja kapitalistisen tehtaanjohdon välejä tulehdutti myös talollisväestön ja saha- ja uittotyöväen suhteita. Talollisvalta paikallishallinnossa alkoi Suomessa yleisestikin suurlakon jälkeisinä vuosina murentua. Siirtyminen kolminapaiseen hallintoon oli luonnollinen seuraus teollisuuden ja sen työväestön tulosta paikkakunnalle; myös esimerkiksi Kymijokisuulla, Pyhäjärvellä ja Nokialla tämä kehitys oli jotensakin yhtäaikainen Kemijokisuun kanssa. Pohjois-Ruotsissa Norlannissa vastaava talollisväestön, tehtaiden johdon ja teollisuustyöväestön välinen vääntö paikallishallinnosta oli käyty jo aiemmin. Jo kansalaissodan alla poliittisessa rintamanmuodostuksessa näkyi kunnan kahtiajakoisuus: työväenyhdistykset olivat voimissaan ja viimeistään marraskuun lakko 1916 osoitti, että agraariyhteisön talolliset eivät hyväksyneet työväenliikkeen toimintaa ja vaatimuksia. Usean suojeluskunnan perustamista kuntaan voi pitää yhtenä torjunnan osoituksena. Väkivaltaisuuksia kunnassa ei sodan aikana ollut, mutta sodan jälkinäytös teloituksineen oli katkera ja katkeroittava. On vaikea sanoa, oliko jo sodan luonnekin seurausta teollisuuden aiheuttamasta polarisaatiosta, mutta sellaiselta se ainakin sodan jälkiseurausten tarkastelun perusteella näyttää. Sodan ja sen jälkeisten tapahtumien jättämä jälki ei ollut merkityksetön
maaseutuväestön ja teollisuustyöväestön sosiaalisissa suhteissa. Torpparikysymys ei Peräpohjolassa ollut mikään etupiirijakoa aiheuttanut tekijä, eikä maattoman maaseutuväestön ääni tässäkään vaiheessa juuri kuulunut, mutta voimakas teollisuustyöväestön tuoma ja ylläpitämä työväenliike horjutti agraariyhteisön harmoniaa; sosialismissa varmasti nähtiin uhka maanomistukselle. 1920-luku oli poliittisesti kuten monin tavoin muutenkin vastakkainoloa. Teollisuus sekä sen työväestö kasvoivat, joten niiden läsnäolo arjessa oli väistämätön, mutta tästä huolimatta kanssakäyminen oli vähäistä, lomittumista ei juuri tapahtunut. Agraariyhteisölle mentaalisesti outo ja vieras teollisuustyöväestön maailmankuva liitettynä teollisuuskapitaalin negatiiviseen julkisuuskuvaan olivat epäilemättä edistämässä kahden sosio-ekonomisesti erilaisen yhteisön pysymistä erillään. Kansalaissodan jälkeinen poliittinen ilmapiiri oli tulehtunut ja yhteiskunnan kahtiajako näkyi 1920-luvun kansalaistoiminnassa koko Suomessa: talonpoikaisliike, nuorisoseurat, osuustoiminta ja suojeluskunta olivat maaseutuväestölle tärkeitä, myös Kemijokisuulla, jossa lestadiolaisen herätysliikkeen voimistuminen oli vielä yksi agraariväestön yhteiskunnallinenkin reaktio murrokseen. Toisaalta ammattiyhdistykset ja työväenliike naisja nuoriso-osastoineen puolestaan vetivät teollisuustyöväkeä. Aatteellisuus yhdisti ympäri Suomea kerääntynyttä työväestöä, jolla yhteys omiin agraarisiin juuriinsa oli ohentunut, ja se löysi henkisen kodin työväentalolta. Tämä historiallinen seikka on hyvä muistaa kun pohditaan vasemmiston vahvaa asemaa Kemissä myöhempinäkin vuosikymmeninä. Lapuan liike ja pula-aika terävöittivät asenteita koko suomalaisessa yhteiskunnassa, eivätkä Kemijokisuun talolliset jättäneet käyttämättä tilaisuutta poistaa teollisuustyöväestön edustajat kunnallishallinnosta. Puhdistuksen jälkeen ei mennytkään kuin puoli vuotta, kun alueliitos mahdollisti agraariyhteisölle paluun maalaiseen rauhaansa. 1930-luvun tukahdutetussa tilanteessa saattoi näyttää siltä, että kunnassa kauan ja syvänä vaikuttanut punaisuus ei ollut jättänyt muuta jälkeä kuin vahvan torjunnan, mutta jo vuosikymmenen lopussa ilmeni, että tilanne oli toinen: vasemmiston kannatus vuoden 1939 vaaleissa oli vahva. Kansalaistoiminnan monipuolinen ja jo varhain kahtiajakautunut ilmeneminen poikkeaa maaseudun teollistumattomista, syrjäisemmistä kunnista. Joutuessaan vuorovaikutukseen teollisuustyöväestön ja tehdaskapitaalin kanssa, uuden elämänmenon kanssa, maaseutuyhteisön jäsenet hakivat omat väylänsä kansalaistoiminnassa. Poliittisten ristiriitojen lisäksi aikalaisten ajattelutapoihin ja maailmankuvaan vaikuttivat kysymykset normeista. Myös uskonnon merkitys muuttui ainakin osalla väestöstä. Toisaalta esimerkiksi kirkosta eroamiset kertovat, että modernisaation yhtenä indikaattorina
pidetty sekularisaatio ei yltänyt maaseutuväestöön asti. Kysymys äpäristä ja aviottomista pareista oli aikalaisille yksi kipupiste, jossa suhtautuminen kristilliseen etiikkaan ja yhteisön normeihin heijasti suhtautumista teollistumiseen. Kemijokisuun perinteisessä maaseutuyhteisössä 1860- ja 1870-luvulla kaikista syntyneistä lapsista keskimäärin 15 prosenttia syntyi avioliiton ulkopuolella, äpärinä, mutta tähän poikkeuksellisen korkeaan osuuteen ei piispan yhden nuhdesaarnan lisäksi juuri puututtu. Kuitenkin 1920-luvun lopulla, jolloin aviottomien lasten määrä jälleen nousi, tosin vain kymmeneen prosenttiin, ongelma nähtiin yksioikoisesti teollisuustyöväestön aiheuttamaksi, ja sen kitkemiseksi ryhdyttiin toimiin. Toinen asenteista kertova asia oli suhtautuminen pyhätyöhön. Se nostettiin ongelmaksi vasta kun sitä ryhdyttiin pitämään teollistumiseen liittyvänä uskonnosta piittaamattomuutena. Muitakin paheita, jotka epäilemättä liikkuvan, kulkulaisväestön mukana levisivätkin, käytettiin lyömäaseina kun haluttiin polemisoida teollisuuden seurauksia vastaan. Kortinpeluu, kiroilu, lakot, äpärät, pyhätyöt, juopottelu, rikkirepivä puoluemieli, siveyden puute, epäsiisteys, yöjuoksu olivat yhtä kaikki niitä tekijöitä, joita roskansekainen kansa kuntaan toi. Teollisuus irti agraariyhteisöstä Jos työvoimakysymys oli demografinen, taloudellinen ja ihmisten ajatteluun ja asenteisiin liittynyt teollistumisen seuraus, niin oli myös esikaupunkikysymys. Se oli seurausta muuttoliikkeen tuomien tuhansien ihmisten asettumisesta paitsi sahojen ja tehtaiden rakennuttamiin työväenasuntoihin myös maaseutuasutuksen lomaan talojen maille, mökkiläisiksi ja mäkitupalaisiksi, hyyryläisiksi ja huonemiehiksi toisten nurkkiin. Uusi asutus ei kuitenkaan noussut tasaisesti ympäri kuntaa, vaan koska teollisuuslaitokset sijaitsivat Lautiosaaren kylässä sinne syntyivät myös työläisasuinalueet. Sosiaalinen rakenne Lautiosaarta lukuun ottamatta ei muuttunut Kemin pitäjässä kovinkaan paljoa (ks. liite X ja kuvio 25 sivulla ***). Lautiosaareen kasautuivat teollistumisen muassaan tuomat ihmiset, palvelut, paheet; kilipukkamökkikylät agraariyhteisön kyljessä olivat uuden yhteiskuntamuodon ilmentymiä. Esikaupunkikysymys muodostui lopulta niin ongelmalliseksi, että alueliitos Kemiin oli tehtävä. Tässä Kemijokisuu on hyvä, yksi parhaista esimerkeistä siitä, kuinka maaseudulle syntyneen teollisuuden seurauksena oli yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutoksia, joista maalaiskunnilla ei ollut valmiuksia selvitä. Nämä ongelmat nousivat esiin kunnalliselämässä: vaikka agraariyhteisö ei ollut kiinteästi tekemisissä teollisuustyöväestön kanssa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä, niin teollisuuskapitaalin kanssa kommunikointi kunnallisessa päätöksenteossa oli vilkasta, eikä suinkaan vain positiivista. Verotus- ja äänioikeusasiat, jotka olivat vuoteen 1917 asti
lainsäädännöllisesti sidotut toisiinsa, saivat Kemi-yhtiön edustajat ja talolliset riitelemään rahasta ja periaatteista kuntakokouksissa. Kemi-yhtiö sai maksamiensa verojen perusteella äänimäärän, joka mahdollisti sille omien etujensa ajamisen kunnallishallinnossa. Kouluasioiden ja köyhäinhoidon järjestelyn lisäksi kunnanvaltuuston perustamiskysymys sai talonpojan vastakkain teollisuuden kanssa. Konfliktin voittajaksi selvisi teollisuus, sillä kunnanvaltuusto saatiin perustetuksi vasta lainsäädännön muututtua vuonna 1918, eikä maalaiskunnalla ollut keinoja eikä varallisuutta koulutarpeen tyydyttämiseen tai köyhäinhoidon (maan neljänneksi suurimmista) menoista selviämiseen. Köyhäinhoitoon ja yleensäkin sosiaaliseen huoltoon liittyneet ongelmat korostuivat viimeistään kansalaissodan jälkeen, kun teollisuusyritysten paternalistinen holhous ei enää ollut riittävää. Teollisuuden synnyttämä tuhatlukuinen työväestö putosi kunnan syliin kaikkine ongelmineen, huolimatta siitä, että Kemi-yhtiö pyrki jossain määrin edelleenkin huolehtimaan työntekijöistään. Jos maaseudun kunnallishallinnossa ei ollut vastauksia uuden ajan kärjistämiin ongelmiin jäivät myös seurakuntien mahdollisuudet ongelmien ratkaisemiseksi vähäisiksi. Kemin maaseurakunnassa seurakunnan viranhaltijoiden ja luottamusmiesten suhtautuminen oli ennakkoluuloista, perinteiseen nojaavaa, eikä teollisuustyöväestöä osattu maaseutupappilan näkökulmasta ottaa huomioon. Näkökulma pysyikin kapeana, sillä seurakunnan luottamustehtävissä ei ollut työväestön edustajia, jotka olisivat voineet tuoda esille kunnan suurimman sosiaaliluokan tarpeita ja odotuksia seurakuntatyölle. Varsinaisen seurakuntahallinnon ulkopuolelta tulleen aloitteen jälkeen paikkakunnalla aloitettiin 1920- luvun alussa setlementtityö, jonka tavoitteena oli vähentää materialistisen maailmankuvan aiheuttamaa työväestön uskontokielteisyyttä. Tämä työ oli tuloksekastakin, mutta on huomattava, että se tuotiin ja sitä tuettiin maaseurakunnan ulkopuolelta. Kärjistetyimmillään seurakunnan kanta oli lausumassa, jossa puhuttiin mätäpaiseen irrottamisesta maaseurakunnasta kun tarkoitettiin esikaupunkialueiden seurakunnallista liittämistä Kemin kaupunkiin. Seurakunnallinen jaotus toteutettiin vuoden 1938 alussa, seitsemän vuotta kunnallisen eron jälkeen. Viimeisellä tarkasteluajanjaksolla talonpoika ja teollisuus erosivat, eikä synteesiä ollut syntynyt. Rinnakkain- ja vastakkainolo johtivat lopulta repeämään: agraariyhteisöön kasvaneet teollisuustyöväestön asuinalueet liitettiin kuuluviksi Kemin kaupunkiin vuoden 1931 alusta lähtien, ja maaseudun väestön elämänmeno jatkui Kemijokivarren kylissä. Maalaiskunnissa kävi muuallakin näin: maaseutuyhteisöjen hajoaminen merkitsi ristiriitojen syntymistä, eikä maalaiskunnilla ollut niiden ennaltaehkäisemiseksi tai poistamiseksi keinoja. Kaupunkien läheisyyteen syntyneitä esikaupunkeja liitettiin kaupunkeihin, irrotettiin
agraarisesta kunnasta, joilla ei ollut taloudellisia eikä hallinnollisia resursseja selvitä siitä muutoksesta, jonka teollisuuden muassaan tuoma väestömäärä maaseudulle toi. Aiemmin tämä kysymys on nähty nimenomaan kaupunkihistorian kannalta, esikaupunkikysymyksenä, mutta tarkasteltaessa asiaa agraariyhteisön näkökulmasta, oli kysymys toisaalta ottamisesta, toisaalta mätäpaiseen irrottamisesta. Rinnakkain ja vastakkain, mutta ei lomittain Tarkasteltaessa kokonaisvaltaisesti Kemijokisuun agraariyhteisön murrosta teollistumisen alkuvaiheista 1930-luvun lopun vakiintuneeseen tilaan havaitaan, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset taitekohdat liittyvät tietysti koko ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin ja valtiollisiin tapahtumiin, mutta paikallisesti ja suhteessa teollistumiskehitykseen selvät taitekohdat ovat Kemi-yhtiön perustamisessa vuonna 1893 ja Pajusaaren massatehtaan (1919) ja Veitsiluodon sahan avaamisessa vuonna 1922. Ne merkitsivät teollisuuden tarjoamien työtilaisuuksien selkeää nousua ja Kemijokisuun imun voimistumista. Ennen Kemi-yhtiön perustamista teollistumiskehitys tuli hitaasti, nykäyksittäin, järisyttämättä lohitalonpojan elämää. Kemijokisuun maaseutuväestö muuttui siinä kuin muutkin kunnat kansakoululaitoksen, sanomalehdistön, luterilaisen yhtenäiskulttuurin murenemisen, maaseudun tilattoman väestön kasvun ja isäntävallan virrassa. Tällä jaksolla ensimmäiset teollisuuslaitokset ja niiden työväestö tulivat Kemijokisuulle; ensin Laitakari vuonna 1862 ja sitten vuonna 1873 Karihaara, ja ne jättivät vähäisiä jälkiään väestönkehitykseen ja muuttoliike vilkastui. Vaikka työvoimapula ja joen käytön ristiriitaiset intressit saivatkin teollisuuden ja talonpojan vastakkain, paikalliset eivät kuitenkaan olleet suoranaisesti teollistumista vastaan. He ottivat siihen kantaa vain kun se tuli kohdalle. Voimakkaimmin teollisuus vaikutti agraariyhteisöön kaikkien kolmen tarkastellun osaalueen osalta ajanjaksolla 1893 1922. Silloin agraariyhteisö ei enää voinut jatkaa huomaamatta, puuttumatta, kärsimättä ja hyötymättä teollisuudesta. Teollisuus oli olemassa agraariyhteisön arjessa ja elämänmenossa. Maaseutuväestön ajattelua ja maailmankuvaa ravisuttavat monet tapaukset erityisesti vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vielä ennen Kemi-yhtiötä teollisuuden volyymi, näkyvyys ja vaikuttavuus olivat niin vähäisiä, ettei konfliktitilanteita eikä kanssakäymistä ollut paljoakaan, mutta tilanne muuttui aivan 1800-luvun lopussa ja sen jälkeen. 1920-luvulla oltiin jo omien rintamalinjojen takana, ja 1930-luvulla rajanveto maaseudun ja teollisuustyöväestön lopetti monta agraariyhteisön ja teollisuuden välistä konfliktia, mutta ei tietenkään ratkaissut esikaupunkialueen ongelmia.
Talonpojan ja teollisuuden välinen vuorovaikutus näyttäytyy jälkipolville paljolti konfliktien kautta, koska nimenomaan ristiriitatilanteet nostattivat pölypilviä ja jättivät jälkeensä lähdeaineistoa. Sen sijaan uuden ja vanhan yhteiskuntamuodon kohtaamisen muodostumisesta hedelmälliseksi yhteistyöksi tai tasapuoliseksi sulautumiseksi, assimilaatioksi, on vain vähän jälkiä. Konfliktien ja ristiriitojen luonne muuttui tarkasteluajanjakson kuluessa siten, että agraariyhteisön vastarinta oli aluksi vähäistä: lehdissä kirjoituksia, jotka olivat ennen kaikkea valituksia työvoiman puutteesta. Kalastuksen ongelmistakaan ei suoraan syytetty tehtaita, vaan valtiota. Vuosikymmenten jälkeen kohtaaminen muuttui rinnakkaineloksi, vaikkakaan ei aina rauhanomaiseksi. Kemiyhtiön perustamisen jälkeen yhteensovittamattomia asioita alkoi olla enemmän: uitto ja siihen liittyneet lakot, tukkien kuorimiskiistat, kalastukselle aiheutetut vahingot ja kunnallishallinnon kiistat saivat talonpojat laatimaan kirjelmiä, aktiiviseen toimintaan lakonpurkajina, ottamaan yhteyttä suoraan tehtaiden johtoon, maaherraan, prokuraattoriin ja kiistelemään kunnallishallinnossa. Maaseutuyhteisö ei reagoinut teollistumiseen sen tullessa, eikä sen ollessa, ei ennen kuin se tuli omalle kohdalle, ei ennen kuin se uhkasi taloudellista tilaa tai kun se toi kysyntää maataloustuotteille. Vasta sen jälkeen kun teollisuuden volyymi kasvoi niin suureksi, että tuli ahdasta, kun teollisuudessa ja sen parissa työskennelleiden ihmisten määrä oli niin suuri, että heihin oli pakko olla kosketuksissa, vasta silloin pohdittiin selviytymisstrategioita tai suhtautumista uusiin asioihin. Usein juuri taloudelliset intressit ja keinot niiden saavuttamiseksi olivat eriäviä, ja sellaisena ne pysyivätkin, eikä yhteistoiminta ollut tavallista. Toisaalta on muistettava, että arkinen kohtaaminen saattoi olla toista kuin julkinen, ehkä ihmiset tapasivat ja tutustuivat, mutta jäljet näistä kohtaamisista ovat historiantutkijan seurattavaksi heikkoja. Yksi niistä harvoista keinoista, joilla sadan vuoden jälkeen voi todentaa eri sosiaaliryhmien välisen kanssakäymisen määrän muutoksia, on tutkia avioituvuutta. Ihmisen solmimat avioliitot eri elämänpiiriin tai yhteiskuntaluokkaan kuuluneiden välillä viittaavat siihen, että koko tarkasteluajanjakson oltiin hyvinkin tiukasti sitoutuneita omaan sosiaaliryhmään. Ruotsissa, jossa agraariyhteisöjen demografista murrosta teollistumiskaudella on tutkittu laajemmin kuin Suomessa, on todettu sama linja. Ani harvoin talollispoika meni naimisiin työmiehen tyttären kanssa tai kansakouluopettajatar otti miehekseen taaplarin. Agraariyhteisön jäsenet avioituivat oman yhteisönsä jäsenten kanssa, ja samoin tehtaalainen löysi puolison omasta elämänpiiristään. Agraarinen ja teollinen eivät kohdanneet yksilötasollakaan.
Maaseutuyhteisölle argumentaatio talonpoikaisen elämäntavan puolesta, tai modernisaatiota vastaan, ei ollut itse tarkoitus, perinteitä ei säilytetty niiden itsensä vuoksi. Kemijokisuun agraariyhteisölle murros merkitsi sitä, että uusi teollinen ja vanha agraarinen yhteiskuntamuoto olivat vuorovaikutuksessa keskenään, mutta ne eivät assimiloituneet, adaptaatiota sen sijaan oli. Tutkimuksessa yhteisöt säilyivät erillään, kasvoivat ja muuttuivat ensin erillään rinnakkain, joutuivat pian vastakkain monessa asiassa ja lopulta erotettiin jälleen. Agraariyhteisö muuttui murroksessa, mutta ei teolliseksi, eikä murros merkinnyt tradition tukahduttamista.