09.11.2006 Operatiiviset päivät, Helsinki Fabian Langenskiöld -luento Lääkintämajuri, lääkintöneuvos, SOY:n kunniajäsen, ortopedi Antti Latvala Lapualta liikkeelle -kokemuksista käytäntöön Elämä on toisiaan seuraavien valintojen hyvien tai huonojen - sarja. Henkilökohtaisesti tällä nimenomaisella saamisen hetkellä tunnen vahvasti, että oikeitakin ratkaisuja olen tehnyt ainakin tärkeissä asioissa. Siitä, että olen nyt tässä pitämässä Fabian Langenskiöld -luentoa, kiitän ensinnäkin oikealle tielle ohjauksesta kunnioitettuja opettajiani, varsinkin prof. Anders Langenskiöldiä ja prof. Pär Slätistä. He tukivat lääkäriurallani tarkkanäköisesti taipumustani enemmän kliinikoksi kuin tieteentekijäksi. Toiseksi kiitän avusta ja tuesta valitun tien kulkemisessa omaa entistä ja nykyistä Seinäjoen-teamiani, varsinkin edesmennyttä Lauri Petäjää sekä nykypolven Erkki Tukiaista, Kari
Mäkelää, Miguel Garcia Carmenia, Pekka Jokipiitä ja Arvo Kukkia, pitkäaikaisimpia työtovereitani kaikki, samoin muita kirurgi- ja hoitajatovereitani. Kaikki he, mutta ennen kaikkea työparini Lauri Petäjä, joutuivat tekemään osuuteni arkipäivän töissä kerätessäni itse poikkeavia kokemuksia maailman kriisipesäkkeissä. Fabian Langenskiöld -luentoni aiheen olen valinnut kokemuksistani 30 vuoden takaa, Lapuan Patruunatehtaan v. 76 tapahtuneen räjähdyksen uhrien hoitoprosessista Lapualla ja Seinäjoen keskussairaalassa. Keskityn siihen, mitä onnettomuudesta opittiin ja jatkossa hyödynnettiin eli mitä ja mihin tällä kertaa tultiin, kun lähdettiin menetysten kautta "Lapualta liikkeelle".
Lapuan Patruunatehtaan räjähdyksessä 13.4.1976 kuoli paikalla 39 patruunatehtaan työntekijää ja 60 loukkaantui eriasteisesti; suhde vaikeiden ja lievien vammojen osalta oli 1:2 eli suurin piirtein sama kuin sotatilanteissa. Olin ainoana lääkärinä tapahtumapaikalla noin puolen tunnin kuluttua räjähdyksestä ja otin jatkossa osaa vuosien ajan kuntoutustyöryhmässä ja yksityisenä lääkärinä potilaiden ja heidän perheidensä hoitoon ja seurantaan. Tapaus vaikutti ratkaisevasti jatkossa muihinkin ratkaisuihini, kuten lähtööni saman vuoden syksyllä Libanonin sisällissotaan Länsi-Beirutiin kansainvälisen Punaisen Ristin Kenttäsairaalan päällikkölääkäriksi ja jatkossa samoihin töihin mm. Sri Lankaan ja Persianlahden sotaan.
Onnistuin siirtämään saman hieman arveluttavan innostuksen jatkossa myös silloin niin nuoriin ja vaikutusalttiisiin apulaislääkäreihini Erkki Tukiaiseen, Kari Mäkelään, Miguel Garcia Carmeniin ja Markku Vornaseen, mistä otan mielelläni täyden vastuun - ja yhtä mielelläni tietyn osan heidän kunniastaan, kuten esimiehillä on tapana.
Hinnan heidänkin kriisialuekokemuksestaan ovat maksaneet kotiinjääneet perheet ja työtoverit, alle Achtung.
Isä lähti, hattu jäi. Lapuan Patruunatehdas siis räjähti ruutivaraston syttymisen takia kauniina kevätaamuna. Tarkka syy räjähdykseen ei koskaan selvinnyt, mutta ilmeisesti kyseessä oli inhimillinen erehdys.
Mahdollinen kipinän lähtökohta
Oli puhelinlakko, ja hälytys Seinäjoen keskussairaalaan tuli palokunnan yhteyksien kautta. Sattumalta paikan ohi kulkemassa ollut lähikunnan palopäällikkö pystyi välittämään hälytyksen nopeasti ja asiantuntevasti. Patruunatehdas kuului keskussairaalan valmiussuunnitelman uhkakuviin, ja kuviteltu onnettomuus oli moneen kertaan aikaisemmin harjoiteltu. Tunsimme 24 km:n päässäkin tärähdyksen ja uskoimme heti tositilanteen olevan tällä kerralla kysymyksessä. Silloinen katastrofipäällikkö (kuten silloinen termi kuului) Aarno Särmö reagoi nopeasti ja pani toiminnan käyntiin. Minut ja kaksi hoitajaa lähetettiin ambulanssilla Lapualle, ja ortopedi Lauri Petäjä sai vastuun sairaalan päivystyspoliklinikan valmiudesta ja lajittelutoiminnasta, kuten suunnitelmaan kuului. Kokonaisvastuu oli ylilääkäri Aarno Särmöllä ja tiedotusvastuu ylihoitaja Raili Mäkelällä, jotka valmistivat silloisen vanhan keskussairaalan vastaanottamaan potilaat päivystyspoliklinikan, leikkausosaston ja hoito-osastojen osalta. Matkalla Lapualle tuli jo vastaan ambulansseja hälytykset päällä tuoden potilaita keskussairaalaan. Kaikki lähiseutujen ambulanssit oli hälytetty, ja evakuointi sujui nopeasti. Perillä näkyi ja tuntui koko onnettomuuden ennennäkemätön mittakaava. Tehdas oli kadonnut, ja tuntui uskomattomalta, että kukaan oli pelastunut. Poliisit ja sotilaat eristivät alueen, mutta meidät tunnettiin ja laskettiin sisään. Joku huusi perääni kiitokset viimeisestä. Hän oli tehtaan työntekijä, jolle olin kirjoittanut sairauslomaa ja hän oli säästynyt sillä.
Tehtaan raunioilla oli ruudinhajuista savua tiheänä metrin paksuisena pilvenä, ja siinä liikkui palomiesten hahmoja sammutellen palopesäkkeitä ja etsien mahdollisia eloonjääneitä. Jostakin syvältä kuului vielä valitusta hetken aikaa. Kun sinne päästiin, löytyi kaatuneen betoniseinän alta kuolleeksi puristunut nainen.
Seisoin palopäällikkö Kuusisen kanssa kaiken rojun keskellä olevalla tasaisella betonilaatalla, kun hyvin rauhallinen mies kehotti meitä siirtymään, koska laatan alla oli kuulemma vielä isompi ruutivarasto. Varmistui vähitellen, ettei räjähdyspaikalla ollut mitään työtä lääkintäryhmälle, ja niin siirryimme Lapuan terveyskeskukseen parin kilometrin päähän. Kaikki eloonjääneet oli viety sinne, mikä oli monesta syystä täsmälleen oikea ratkaisu: Ensimmäiseksi ambulansseja oli aluksi rajoitettu määrä, joten tehokas käyttö oli juuri tämä. Toiseksi terveyskeskus oli hyvätasoinen perinteinen kunnansairaala. Edelleen silloinen ylilääkäri Pertti Kekki oli ottanut huomioon tämän uhkakuvan ja laatinut hälytyssuunnitelman valmiiksi. Miehistöön kuului sodanaikainen etulinjan lääkäri Yrjö Jokinen, joka ihailtavan tottuneesti arvioi potilaiden kiireellisyysluokituksen ja käytössä olevat resurssit ja lähetti eteenpäin vain välitöntä kirurgista hoitoa vaativat potilaat tukkimatta tarpeettomasti resursseja. Vieressä seurasi ylpeänä miehensä toimintaa Valma Jokinen, hänkin lääkäri ja sodanaikainen lääkintälotta. Oma senhetkinen sotakokemukseni, Musta syyskuu Jordaniassa v. 70 ja Bangladeshin sisällissota v.72, kutistui omaan arvoonsa Jokisten 5 vuoden etulinjakokemuksen rinnalla. Primäärihoito eli hemostaasi, sokkihoito ja tiputukset tehtiin terveyskeskuksessa rauhallisella ammattitaidolla. Mitään hössäämistä, meteliä tai taitamattomuutta ei voinut havaita, vaikka henkilökunta tunsi joka ainoan potilaan henkilökohtaisesti - tai ehkä juuri sen takia. Muistan silloin ajatelleeni, että jos tämän jossain piti tapahtua, oli hyvä, että se tapahtui nimenomaan Lapualla. Lapuahan valittiin vielä nytkin, jokin vuosi sitten, maan luotetuimmaksi terveyskeskukseksi.
Koska Lapualla tilanne oli hallinnassa, palasin takaisin keskussairaalaan. Siellä Lauri Petäjä oli tehnyt toisen triagen eli potilaiden toimenpidekiireellisyyden arvioinnin ja valmiudessa olleet leikkausteamit aloittaneet välittömästi työnsä. Olin jälleen täältäkin myöhässä päästäkseni lapualaisia operoimaan. Senaikainen erittäin kokenut kirurgikunta - Jussi Kangas, Lauri Petäjä, Martti Raininko, Pekka Tolonen, Reijo Syrjä - ja muu henkilökunta hoiti melkein normaalin työajan puitteissa lapualaiset ja jopa enimmän osan päivän leikkauslistasta. Vammat olivat tyypillisiä räjähdysonnettomuuden jäljiltä: paine-, palo- ja sirpalevammoja, ruhjeita sinkoutumisen tai osumien takia, puristuksiin jäämisiä. 32:sta Seinäjoelle kuljetetusta yksi kuoli matkalla. Neljällä potilaalla oli monivammoja, joista pahin nuorella naisella: kalloaivovamma ja lantiomurtuma. Välitön operatiivinen aivovamman hoito pelasti sekä hengen että jatkossa työkyvyn. Toiselle monivammaiselle tehtiin välitön laparotomia, ja tulos tästäkin oli hyvä. Kolmannella hoidettiin hemopneumothorax dreneerauksella ja intraabdomiaalivuoto avoimesti. Useimmilla hoito oli haavan revisio, lasinsiruja ja kiviä poistettiin useilta. Primaarisulkuja tehtiin, ja yksi näin hoidettu haava infektoitui pahasti. Sodanaikainen oikeaoppinen haavahoito - revisio ja myöhäissulku - oli unohtunut. Yhdelle potilaalle tehtiin silmävamman välitön operatiivinen hoito myös hyvin tuloksin. Murtumia oli useimmilla ja yhdelle tehtiin levytys kyynärvarren suljettuun murtumaan, paraneminen ongelmitta. Muille riitti repositio ja kipsaus tai pelkkä lasta. Pirstaleiseen kyynärvarren alaosan avomurtumaan jouduin jatkossa tekemään rannenivelen jäykistysleikkauksen, ja potilas palasi käsityöhönsä lataamoon. Iltaan mennessä oli kaikki tarvittava välitön hoito tehty. Muistan, kuinka päivystyspoliklinikalla tapasin itkevän miehen, jonka vaimoa ei ollut löytynyt henkiinjääneiden joukosta kirurgian osastoilta. Sitten koko päivän vastaanotossa ollut hoitaja muisti, että silmätautien osastolle oli viety yksi potilas. Sieltä onnellinen mies löysi lievästi loukkaantuneen vaimonsa. Poistuessani myöhään sairaalasta tuli portailla vastaan kaatuileva humalainen. Kysyin asiaa, minkä hän sammalsi olevan verenluovutus "niille lapualaasille". Kiitin maakuntahengen vaalimisesta, mutta ehdotin palaamista asiaan huomisin vähemmillä promilleilla. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään nykyisestä debriefingistä. Silti se vaistomaisesti tehtiin. Kotimatkalla ajaessani hotelli Sorsanpesän ohi huomasin kaipaavani rauhoittavaa pitkää olutta ja poikkesin sisään. Siellä oli lähes koko etulinjan miehistö - palomiehet, ambulanssihenkilöstö, lääkärit, hoitajat - purkamassa kovan päivän iltaa lyhyellä yhdessäololla ennen kotiinmenoa. Kokemus oli vasta vähitellen avautumassa, kun toiminta oli ohi. Vaistonvaraisesti hakeuduimme yhteen, mutta paljon ei puhuttu. Sen tiesimme jo silloin, että tämä on vasta alkua pitkälle prosessille, jossa tarvittiin aivan uutta laaja-alaista ja pätevää yhteistyötä eri ammattilaisten välillä. Oli jo syntynyt tilanteen pakottamana yhteistoiminta palolaitoksen, poliisin, sairaalan ja armeijan välillä. Nopeasti sittemmin työstimme yhteisen valmiussuunnitelman, jolloin myös kiinteät henkilökontaktit automaattisesti syntyivät vastuuhenkilöiden välille.
Heti ensin oli ratkaistava, miten auttaa 76 orpolasta, sillä kuolleista 40 henkilöstä 35 oli naisia, loukkaantuneista 60:stä myös suurin osa. Tämä kaikki sai aikaan sen, että SPR:n keräys tuotti odottamattoman suuren summan rahaa, minkä käyttö oli oma vastuunalainen ongelmansa. Perustimme kuntoutustyöryhmän, jossa oli edustus soveltuvilta lääkärispesialiteeteilta ja jossa olin kirurgien edustajana. Puheenjohtajana oli neurologian ylilääkäri Jukka Porras. Ryhmään kuuluivat myös sosiaalityöntekijä, psykologi ja Kelan edustaja. Toiminta osoittautui tehokkaaksi ja opettavaiseksi yhteistyöksi. Emme malttaneet jatkossa lopettaa koeteltua ryhmää, vaan sovelsimme jatkotoiminnan koskemaan myös muita komplisoituja monialaisia ongelmia, kuten hankalia työkyvyttömyyseläke- tai kuntoutusratkaisuja. Ryhmä oli maassa uraauurtava, ja Lääkintöhallituskin oli siitä kiinnostunut. Tämän mallin mukaan perustettiin sitten keskussairaalapiireihin ja moniin terveyskeskuksiin pysyvät vastaavat yhteistyöryhmät. Vuoden kuluttua jokainen henkiin jäänyt vammautunut oli palannut takaisin työhönsä uudelle Patruunatehtaalle. Lääkintäeversti Seppo Tikka raportoi Lapuasta seuraavana vuonna kansainvälisessä suuronnettomuusmeetingissä. Siellä Patruunatehtaan hoitoprosessi arvioitiin alan parhaiten onnistuneeksi maailmassa v. 76. Onnettomuuden vakavuus sinänsä toimi herätteenä erinomaisesti sujuneelle terveyskeskuksen ja keskussairaalan yhteistyölle. Molemmilla oli jo silloin valmiussuunnitelma, ja Lapua oli ollut uhkakuvista ensimmäinen. Aloitimme säännölliset yhteisharjoitukset terveyskeskusten kanssa, ja vastuulääkärin työt siirtyivät ne erinomaisesti pohjustaneelta ylilääkäri Särmöltä minulle. Motivaatio ja luottamus eri osapuolten välillä oli vahva. Piti keksiä uusia uhkakuvia. Rengonharjun lentokenttä Ilmajoella oli ykkössijalla, ja harjoittelimme yhteistyönä matkustajakoneelle tapahtunutta hätälaskua maastoon. Valitettavasti aavistus oli jälleen oikeaan osunut. Isänpäivän jälkeisenä arkena 1988 matkustajakone laskeutui liian matalalle liian aikaisin sumussa ja pimeässä ja törmäsi puihin vajaa kilometri ennen kenttää, lähelle harjoituksissa ennakoitua maastoa. Olin tullut Charnleyn endoproteesia käsitelleestä meetingistä Lyonista iltapäivällä Helsinkiin, ja aikomus oli jatkaa juuri tällä aamulennolla Rengonharjulle. Soitin kotiin ja kuulin lastenlasten kovasti odottavan paappaa isänpäivänä kotiin. Ehdin juuri junaan ja olin myöhään illalla kotona juhlittavana. Aamulla heräsin, kun Pekka Jokipii soitti ja pyysi heti töihin tositilanteeseen, Rengonharjun aamuvuoro on laskeutunut metsään. Kertoi vielä, että koneella oli ollut tulossa hyvä ystävämme, vanhempien ortopedien vieläkin muistama Arto Salonen tuomaan meille lonkkaproteeseja. Sanoin, että nyt teemme niin kuin harjoiteltu oli. Nimismies haki minut mukaansa, ja ajoimme suoraan onnettomuuspaikalle aamupimeässä.
Kone oli metsässä pahoin ruhjoutuneena, lentäjät ja neljä matkustajaa kuolleina, mukana Arto Salonen, joka isänpäivää vietettyään oli jättänyt Seinäjoelle tulonsa aamuun.
Lähes vahingoittumattomina oli 6 matkustajaa, mukana 2 Lääkintöhallituksen lääkäriä, Alf Backman ja Lars Mellin. Kolmas, Osmo Salo, kuoli onnettomuudessa. Backman ja Mellin palasivat kylmähermoisesti vielä samana päivänä takaisin Helsinkiin.
Rauhallisuus oli näennäistä: psyykkiset ahdistusoireet tulivat vasta jatkossa. Niiden merkitystä ei silloin vielä tiedetty. Tarvittiin vielä yksi onnettomuus. Sekin tuli. Ei mikään tsunami vielä
eikä maanjäristys.
Mittaluokkaero! Suuren katastrofin kollektiivinen sureminen tasoittaa tilannetta, ja pienemmän järkyttävät yksityiskohdat voivat olla laajaa piiriä lamauttavia ja ammattilaistenkin toimintakykyä pitkään heikentäviä. Seuraava järkyttävä onnettomuus laukaisi meillä kehitykseen jatkuvasti palvelevan HEA(=henkisen ensiapu)-päivystyksen keskussairaalatasolla. Olin taas tullut matkalta, vuoden komennukselta Sri Lankasta, jatkamasta Hannu Pätiälän aloittamaa Colombon Accident Service -tapaturma-aseman käyntiinpanoa. Suomalaisten suunnittelema ja rakentama iso sairaala ottaa päivittäin vastaan 18 miljoonan asukkaan saaren tapaturmista suurimman osan, useita satoja päivässä. Saarellahan käydään sotaa ja liikenne on vielä villimpi kuin arabimaissa. Olin vielä niissä tunnelmissa, kun palopäällikkö Kuusinen soitti ja pyysi mukaan. Taas tarvittiin kokemusta. Ilmajoella oli aamuvarhaisella palanut omakotitalo, jossa oli asunut 3 sukupolven perhe. Isovanhemmat, vanhemmat ja 2 lasta olivat hiiltyneinä ruumiina, isä oli pelastanut ulos 6-vuotiaan pikkupoikansa, rynnännyt takaisin sisään hakemaan muita ja jäänyt sinne talon romahdettua. Paikalla oli syvästi järkyttyneitä, itkeviäkin nuoria palomiehiä, ja Kuusinen kysyi minulta, eikö heidänkin hyväkseen pitäisi tehdä jotakin. Seinäjoella oli sopivasti valtakunnallinen psykologien kokous, ja menin itsekin järkyttyneenä pyytämään asianosaisille apua. He järjestivät laajamittaisen debriefingin eli henkisen kriisiavun palomiehille ja kyläläisille. Se oli aivan uutta silloin. Sain toiminnalle myönteistä julkisuutta tuoreeltaan, kun olin samana iltana kymppiuutisten jälkeen haastateltavana ja kerroin aika lailla innostuneena tästä lisästä hoitoarsenaaliin. Erityisen vetoava oli 6-vuotiaan orpopojan kohtalo. Päivystyspoliklinikan osastonhoitaja Seppo Lehtiniemi viritti ajatuksen oman henkilökuntansa kouluttamiseksi henkisen ensiavun kriisityön välittömiksi toteuttajiksi. Johtava psykologi Kari Vihriälä piti ajatusta erinomaisena, ja soitimme asiantuntijalle, Psykologiliiton puheenjohtajalle Salli Saarelle, jonka kanssa sitten organisoimme koulutuksen koko keskussairaalan vapaaehtoiselle henkilökunnalle ensimmäisenä maassa tässä laajuudessa. Kolmivuotinen koulutus antoi hyvän pohjan päivystysrenkaalle, mikä aloitti työnsä kehittäen samalla toimenkuvaansa. Vastuuhenkilöinä olivat Tommi Hautaniemi ja Aila Järvenpää, jotka ovat raportoineet toiminnasta. (www.epshp.fi-> Yksiköitten kotisivut-> Yhteiset palvelut -> Henkinen ensiapu SEKS:ssa.) Kävin sittemmin mm TAYS:n kirurgien aamumeetingissä raportoimassa henkisestä ensiavusta. Taisivat ihmetellä!
Koulutetuilla henkisen ensiavun työntekijöillä on sittemmin ollut runsaasti käyttöä sekä keskussairaalassa että terveyskeskuksissa.
Eteläpohjanmaan keskussairaalan malli on toistaiseksi ainutlaatuinen ja siitä saadut kokemukset ovat hyvät Pori on ottamassa käyttöön vastaavaa järjestelyä. Sitä voi suositella avuksi paitsi inhimillisen kärsimyksen tasoittajana myös somaattisten päivystysammattilaisten avuksi helpottamaan työtä ja tarvittaessa kovien kokemusten paineita ( vrt. poliisit ja veturinkuljettajat.) Pieni pojantyttäreni pääsi huomaamatta putoamaan laiturilta järveen ja ehti olla hukuksissa kymmenkunta minuuttia, mutta saatiin elvytettyä ja on nykyään terve 13- vuotias. Silloin totesin omakohtaisesti välittömän henkisen ensiavun ja debriefingin merkityksen sekä itselleni että lentoupseeripojalleni. Karskit miehet olivat avun tarpeessa ja saivat sen. Lapua saattoi olla eräänä virikkeenä sille valmiudelle, jonka ansiosta kaikki onnistui niin hyvin Jyväskylän ja Myyrmannin suuronnettomuushoidoissa, jopa tsunamin uhrien nopeassa ja inhimillisessä auttamisessa. Mielelläni ainakin uskon niin.
Lapuan katastrofi 13.4.1976 osoitti sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon valmistautumattomuuden psyykkisten tekijöiden huomioimiseen sokkivaiheessa. Tarve kehittää henkistä ensiapua, kriisiryhmiä ja kuntoutusta sai kuitenkin pontta täältä. Se antoi virikkeen myös entistä tehokkaammalle reservin lääkintäkoulutukselle armeijan ja Suomen Punaisen Ristin puitteissa. Itse pidän mukanaoloani koko tässä prosessissa positiivisimpana saavutuksenani ja osaltaan motivoijana niihin töihin, jotka nyt on katsottu Fabian Langenskiöld -luennon arvoiseksi. Sen, että Suomen Ortopediyhdistys on nämä osin pehmeätkin arvot huomannut ja palkinnut, pidän uutena todisteena siitä, että syvällä ortopedien luisessa ytimessä pulpahtelee lämpimän empaattinen ja inhimillinen mieli. Senhän me ortopedit itse olemme toki aina tienneet! Kiitokset Teille kaikille, ja tähän olisi komeata lopettaa 45 vuotta kestänyt lääkärinura - kun vain malttaisi! Pari kertaa ennenki on tuntunu mahtavalta.