Koskela - kaupunginosa, lähiö vai kotiseutu Toisen maailmansodan jälkeinen aika Suomessa oli jälleenrakentamisen aikaa. Työpaikat lisääntyivät. Maalta kaupunkiin muutto oli jatkuvaa. Siirtokarjalaiset piti sijoittaa nopeasti. Vuosina 1946 1950 muutti Helsinkiin 24 000 uutta asukasta vuodessa ja sen jälkeen Helsinkiin muutti keskimäärin 10 000 uutta asukasta vuodessa. Muuttajia oli todella paljon suhteessa Helsingin asukaslukuun, joka oli Toisen maailman sodan jälkeen noin 300 000. Taistelu asunnoista oli kiivasta. Asuntokeinottelu kukoisti. Asunnoiksi kelpasivat melkein mitkä tahansa vintit, pihavarastot, saunat, tunnelit ja kellarit. Asuttiin laittomasti. Perinteinen kaupunkirakenne alkoi murtua. Asuminen, työpaikat ja liikenne sanelivat työelämän mukaisen kaupunkirakenteen. Porvarit ja keskiluokka sekä työläiset asettuvat omille alueilleen. Urbanisoituminen oli alkanut. Vuoden1952 olympialaiset kaunistivat kaupunkikuvaamme. Silloisen läntisen Euroopan reuna-alueista olivat suurimman elinkeinorakenteenmuutoksen kokeneet Toisen maailmansodan jälkeen Espanja, Kreikka ja Suomi. Muissa länsimaissa teollistuminen tapahtui jo 1900- luvulle tultaessa ja esimerkiksi Ruotsi teollistui jo 1910-luvulla. Suomea voidaan kutsua teollistuneeksi yhteiskunnaksi vasta 1960 1970 luvuilla. Samanaikaisesti Pohjoismainen yhteistyö ja Euroopasta tulleet paineet kohti hyvinvointiyhteiskuntaa vaativat selkeitä toimenpiteitä. On hyvä muistaa että nopean teollistumisen myötä Suomi koki myös yhtä suuren ja nopean kulttuurisen muutoksen. Saavutettuaan hyvinvointivaltion tunnustuksen Suomi eli iloisesti jatkuvan taloudellisen kasvun aikaa 1980-luvulta aina 1990-luvulle. Elettiin reippaasti yli varojen sekä Suomi että sen ihmiset. 1990-luvun alun lama on Suomen historian syvin. Lähes täystyöllisyydestä ja työvoimapulasta siirryttiin massatyöttömyyteen. Pankkikriisi koski velkaantunutta Suomea ja sen velallisia ihmisiä. Lamaa seurasi köyhyys, joka pitää pintansa vielä 2000 luvun alussa. Professori Vesa Puurosen mukaan suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä turvattomampi, epätasa-arvoisempi ja epäoikeudenmukaisempi kuin se oli 1980-luvun lopulla hyvinvointivaltiosta on vain raamit jäljellä. Sodan jälkeisestä köyhyydestä päästiin laman jälkeiseen köyhyyteen. Sotavelkojen maksaminen ja Pankkien pelastaminen maksoivat saman verran Suomelle ja sen kansalaisille. 1990-luvuin alusta Suomi piti siivota kaiken lisäksi EU-kuntoiseksi. Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen vuonna 1995. Koskelassa elettiin samanaikaisesti omaa elämää näiden yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten mukana.
Miten Koskelasta tuli Koskela Asunnottomuus laskettiin 1960-luvulla suurimmaksi sosiaaliseksi ongelmaksi Helsingissä. Helsingin kaupunki rakensi hätäasunnoiksi Maunulaan, Käpylään, Toukolaan ja Koskelaan nk. parakkikylät. Ne olivat tarkoitettu väliaikaisiksi asunnoiksi. Viimeiset parakkitalot purettiin Koskelasta 1970- luvulla. 1950-luvulla oli yhä vuosittain asuntojonossa yli 20 000 hakijaa, joista suurin osa oli perheellisiä. Tätä jonottamista kesti aina 1970-luvulle saakka. Kun ensimmäiset Helsingin kaupungin vuokra-asunnot vuonna 1962 kaupungin keskustan ulkopuolelle valmistuivat Maunulaan, Herttoniemeen ja Koskelaan voi vain kuvitella millaista taistelua niihin pääsystä oli sitä ennen käyty. Ensimmäiset Helsingin kaupungin kerrostalot valmistuivat Koskelaan Kunnalliskodintie kuuteen vuonna 1962. Kolme suurta kaupungin vuokrataloa saivat heti asukkaansa. Joulukuun 15. päivä vuonna 1962 näihin kolmeen Helsingin kaupungin vuokrataloon muutti samana päivänä yli 2000 ihmistä, joista lapsia oli yli tuhat. Avaimet jaettiin pihalla. Pihalla oli pöytä, jonka takana yksi kaupungin työntekijä antoi avaimet allekirjoitusta vastaan. Avaimia jonotettiin ja jonossa tapeltiin. Hissit eivät toimineet tuona päivänä. Asunnot olivat tarkoitettu monilapsisille perheille. Lapsi-perheet olivat asuneet aiemmin ahtaasti useimmiten ilman sisävesijohtoja ja sisävessoja. Kaiken sen taistelun jälkeen oli todella juhlaa saada uusi moderni asunto, jossa oli kaikki mukavuudet. Asukkaat tulivat Helsingistä ja maaseudulta pääasiassa Itä- ja Pohjois-Suomesta. Taloja kutsuttiin värien mukaan Keltainen ( myös Ruskea), Sininen ja Punainen talo. Taloja kutsutaan myös yhteisnimellä "Kuntsit". Kolme suurta kerrostaloa, joissa jokaisessa talossa oli yhdeksän rappua ja seitsemän kerrosta olivat mahtava näky 1960-luvun alun Helsingissä. Asunnon saaminen oli taistelun takana ja asuntoon pääseminen oli taistelun takana. Siihen aikaan lapset laitettiin pihalle leikkimään, niin pihalla selviäminen vasta olikin taistelua. Näin syntyi koskelaisuus eli Koskelan henki. Koskelan hengen ansiosta Koskelan kaupunginosalla Helsingissä on aina ollut myös aivan oma erityinen maineensa. Syntyi vähitellen koskelalainen identiteetti. Alueella sattui ja tapahtui erityisiä asioita. Tapahtumista syntyi yhteinen historia. Paikat ja ympäristö olivat tärkeitä. Paikat saivat omat uudet nimet ja uuden merkityksen. Alueellisen yhteenkuuluvuuden identiteetti rakentuu helsinkiläisyydestä, stadilaisuudesta ja suomalaisuudesta
Lähiö - uusi suomalainen sana ja kokemus ( Kirjasta: Koskelan pojat, 1984) Vuonna 1982 aloitin kulttuuriohjaajana Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksessa nk. aluetyökokeilussa. Aluetyökokeilu tarkoitti ongelma-alueille perustettuja virkamiestyöryhmiä. Alueeni olivat Maunula ja Jakomäki. Virkamiestyöryhmä käsittivät koulujen, päiväkotien, sosiaalityön, isännöitsijätoimistojen, nuorisotyön ja kulttuurityön yhteistä työryhmää, jossa yritettiin yhdessä asukkaiden kanssa saada lähiöitä viihtyisimmiksi, turvallisemmiksi ja toimiviksi. Malli tuli Ruotsista. Ensimmäiset vastaavat lähiökokeilut olivat vuonna 1973 Hammarkullenissa Göteborgissa nk. FRISKO-projekti. Aloitin työni innolla. Olin lukenut ruotsalaisen etnologi Åke Daunin väitöskirjan Förortsliv (Lähiöelämä). Se ilmestyi jo 1974. Kaupunkikansatieteilijän ottein tartuin alueisiini. Kävin haastattelemassa perheitä miten he näkivät oman asuinalueensa ja mitä hyviä ja huonoja puolia he erityisesti halusivat mainita. Epäluulo oli suuri asukkaiden puolelta. Minua pidettiin sosiaaliviraston urkkijana. Sain kuitenkin vakuutettua että olen kulttuuriasiainkeskuksesta ja nyt oli oman alueen viihtyvyydestä kysymys. Minun taustaani kyseltiin aina ja hauskinta olikin kertoa mitä on kansatiede. Syksyn 1982 aikana keräämäni hyvät ja huonot puolet tulivat ilmi selvästi. Hyviä puolia olivat asunnon edullisuus, luonto ja ystävät. Huonoja puolia olikin sitten vaikka kuinka. Nuoriso tuntui olevan kuitenkin se pahin ongelma kaikissa lähiöissä. Seuraavaksi olivat tappelevat naapurit, levottomuus pihalla, turvattomuus, varastelu, asuntojen huono kunto, alueilla ei ollut palveluja ja useissa perheissä vaivasi myös rahattomuus. Samat ongelmat tulivat esiin myös ruotsalaisessa lähiötyössä. Mutta suurin ongelma oli siis nuoriso. Koskelasta 1980-luvun tilastoja Koskela kuuluu Helsingin kantakaupungin pohjoisosaan. Sen naapurialueet ovat Käpylä, Oulunkylä, Veräjämäki, Viikinmäki, Vanhakaupunki ja Kumpula. Vuonna 1980 Koskelassa asui 4681 asukasta. Alue on pinta-alaltaan 0,78 neliökilometriä, jolloin asukastiheys oli 6001 asukasta neliökilometrille. Helsingin kaupungin tilastokeskuksen mukaan asukkaat on jaettu seuraaviin ikäluokkiin; 0-6, 7-15, 16-64 ja yli 65 -vuotiaat. Nuorison todellista osuutta suhteessa muihin asukkaisiin ei saada selville. 7-15 vuotiaita asui alueella 1,9% eli 557 nuorta, joten jos nuorisoon lasketaan kuuluvaksi kaikki alle 24 -vuotiaat luku kasvaneen aika suureksi alueeseen nähden. Tilastokeskuksen tietojen mukaan Koskelassa on tulotaso alhaisempi, lapsiperheitä enemmän, lähtömuutto alhaisempi ja asuinväljyys ahtaampi verrattuna koko kaupungin keskimääräisiin tilastoihin. Nuorisotiloina oli toiminut kellaritiloista väliaikaisesti kunnostettu Kertsi eli Helsingin kaupungin Nuorisoasiainkeskuksen kerhohuone, jonka pinta-ala oli 42 neliömetriä ja käyntikertoja oli 21 048 vuonna 1980. Kerhohuone oli auki kaksi kertaa viikossa klo 18-21.
Nuorison oma kotiseutuhistoria 1980-luvulta Koskelan Jengin pojat asuivat pääasiassa Helsingin kaupungin vuokraasunnoissa. Ensimmäiset vuokratalot rakennettiin 1960-luvulla. 1970-luvulla rakennettiin lisää vuokrataloja sekä omistusasuntoja, opiskelijataloja ja sotaveteraanien taloja. Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen jakopolitiikka on johtanut siihen, että saadakseen kaupungilta vuokra-asunnon asukkaan on täytettävä tietyt sosiaaliset vaatimukset. Niihin kuului alhainen tulotaso, mahdollinen häätö edellisestä asunnosta, mieluiten asunnottomuus, perheellisillä yksinhuoltajuus, jos tulotaso ei ole tarpeeksi alhainen, sekä muita sosiaalisia tai psyykkisiä ongelmia. Vuokraoikeuden saaminen vastasi melkein samaa kuin omistusasunnon ostaminen. Vuokraoikeudesta oli tullut keinottelun väline, koska asuntoja oli vähän suhteessa hakijoihin. Nämä sosiaaliset vaatimukset eivät olleet nähtävissä vain paperilla vaan niiden vaikutukset näkyivät myös Koskelassa ja sen ympäristössä. Koskelan virkamiestyöryhmä teki vuonna 1984 tutkimuksen vuokra-asuntojen ja omistusasuntojen asukkaiden viihtymisestä alueella. Tutkimuksessa haastateltiin Juhana Herttuantien asukkaita. Vuokra-asunnoissa asuvista 138:sta asukkaasta, joille kysymyskaavake oli lähetetty, vastasi kysymykseen 67, ja omistusasunnoissa asuvista 50:stä kaavakkeen saaneesta 24. Tutkimusprojektissa todetaan alueen yleisilme harmaaksi ja yksitoikkoiseksi. Kiinteistöosakeyhtiö (vuokra-asunnot) oli vuokrannut asukkaiden käyttöön tarkoitetut asukastoimitilat ulkopuolisille käyttäjille. Vuokra-asunnoissa asuvat olivat kiitollisia siitä, että olivat ylipäätään saaneet asunnon. Tosin alemmissa kerroksissa asuvat valittivat ulkoa kuuluvaa melua ja yleistä levottomuutta. Vuokra-asunnoissa todettiin paljon puutteita verrattuna omistusasuntoihin. Koskelan ympäristöön oltiin tyytyväisiä. Alueen katsottiin rauhoittuneen sitten 1970-luvun hurjien vuosien. Virkamiestyöryhmän mukaan asukkaat olivat vain "tottuneet" Koskelaan. Suurimmat puutteet olivat julkisten palvelujen ja erityispalvelujen puuttuminen alueelta. Erityisenä epäkohtana mainittiin lasten, nuorten ja aikuisten tekemä ilkivalta sekä rakennetulle ympäristölle että luonnolle. Toimitilojen puute koettiin suureksi. Lisäksi mainittiin kielteisenä puolena ja alueen huonoa mainetta lisäävänä poikien mopoilu nurmikolla, ja metelöinti varsinkin kaupungin vuokrataloissa. Vuokra-asunnoissa asuvilla ei ole päätösvaltaa asuntojen suhteen, kuten omistusasunnon asukkailla. Myös tällä oli oma vaikutuksensa alueen yleisilmeeseen. Alueella oli erityispalveluina kolme kauppaa ja kioski, sekä julkisia palveluja edustavat Kertsi ja peruskoulun ala-aste.
Nuorison oma kotiseutuhistoria 1980-luvulta (jatkoa...) Poikien mielestä Koskela oli oikea slummialue 1960-luvulla. Silloin ei vielä ollut muita kerrostaloja kuin Kuntsit. Muuten alueella oli pelkkää metsää ja parakkeja. Tämä käsitys slummialueesta liittyi Koskelan hurjaan maineeseen ja siihen ettei kukaan uskaltanut Koskelaan. 1970-luvulla rakennettujen kerrostalojen myötä haluttiin parantaa alueen huonoa mainetta. Jengin mukaan Koskelan keskusalue eli Koskela City muodostui Kunnalliskodintien taloista, ja Juhana Herttuantien taloista numerot 5,7,9 ja 11 eli poikien termein Kuntseista, Femmasta, Seikasta, Ysistä ja Yhdestätoista. Rajaus johtui toisaalta näiden talojen sijainnista, toisaalta siitä että suurin osa pojista asui näissä taloissa. Poikien mielestä Koskelassa parasta olivat Pirunkalliot eli "Pirtsarit" ja "Kaltsit sekä Koskelan ympärillä oleva metsä. Alueen etuja olivat lisäksi hyvät hiekkatiet, joita voi ajaa mopoilla ja moottoripyörällä, sekä nurmikot, joilla voi pelata jalkapalloa. Lähellä olevassa Vantaanjoessa voi uida ja kalastella. Lyhyesti sanottuna: Isot kalliot, metsä ja kalavedet olivat alueen parhaat puolet. Pojat sanoivat tuntevansa kaikki polut ja puut Koskelan metsissä, ja he uskoivat selviytyvänsä siellä vaikka kuinka pimeässä. Metsästä oli lisäksi se hyöty että sinne pääsi helposti poliisia karkuun. Koskelasta oli lisäksi hyvät yhteydet keskustaan. Poikien mielestä Koskela oli ehdottomasti paras paikka asua. Koskela oli heidän kotiseutunsa. Mielikuvat alueen eri paikoista vaihtelivat merkitysten ja tunnelatausten mukaan. Merkitykset ja tunnelataukset liittyvät siihen, mitä kullakin alueella oli tapahtunut. Jengin nuoret olivat antaneet jo lapsina leikkipaikoilleen itse keksimät nimet.. Joillakin paikoilla oli ollut jo valmiiksi nimi, jonka edellisen sukupolven nuoret olivat antaneet. Sellaisennimen historiikin tiesivät kaikki, jolloin paikalla oli tärkeä merkitys alueella. Nimitysten myötä nuoret olivat tavallaan omineet paikat itselleen kuuluviksi. En ole aikaisemmin kuullut yhdistettävän 60- ja 70 -luvuilla rakennettua kerrostaloaluetta ja kotiseuturakkautta sillä tavalla kuin nämä pojat tekivät. Keväisin Vapun aikoihin vietettiin Kaltsien avajaisia. Avajaisiin varustauduttiin ottamalla mukaan riittävästi olutta ja makkaraa. Porukkaa alkoi tulla perjantaisin paikalle kello kuuden jälkeen iltapäivällä. Sana avajaisista pantiin kiertämään. Vuonna 1984 oli poikien mielestä ollut paremmat avajaiset kuin vuonna 1985. Vuonna 1984 oli paljon enemmän juhlijoita kuin 1985, jolloin avajaiset menivät hiukan sekaisin, kun muutamat pojat intoutuivat viettämään avajaisia jo ennen Vappua, ja jatkoivat niiden viettoa vielä Vapun jälkeenkin. "Kaltsit" tulivat kuitenkin avatuksi. Kaltseille mentiin aina kun teki mieli, mutta viikonloppuisin oli eniten porukkaa. Päivän mittaan siellä oli aina muutama nuori. Siellä voitiin yöpyäkin jos oli pakko. "Kaltseilta" on hyvät näköalat ja siellä istuttiin, juotiin keskiolutta ja kuunneltiin musiikkia Joku oli aina ottanut nauhurin ja kasetteja mukaan. "Kuilujen" luona voi paistaa makkaraa. Pojat olivat kasanneet kivistä lieden, ja osasivat tehdä nuotion, joka ei savuta. Nuotioon ei saanut laittaa silloin palamaan mitään kosteaa. Lähitaloista soitettiin silloin tällöin poliisit paikalle hätistelemään nuoria pois. Poliisiauton näki jo kaukaa, ja selän takaa ei päässyt yllättämään.
Nuorison oma kotiseutuhistoria 1980-luvulta (jatkoa...) Hauskinta oli, jos poliisi intoutui kiipeämään ylös kallioille; pojat osasivat oikotien alas, ja kun poliisit olivat ylhäällä, pojat olivat jo alhaalla. Kallioilta huudeltiin ohikulkijoille ja varsinkin jos joku tuli komentamaan, alkoi härnääminen. Kesäisin viikonloppuina siellä istuskeli 20-60 nuorta. Juhlat loppuivat yhden tai kahden aikoihin yöllä. Vanhempi jengi oli tavallisesti järjestänyt juhlat ja nuorempia oli ollut mukana. Viikonloppuisin oli myös tyttöjä mukana. Talvellakin käytiin "Kaltseilla". Linja-autoreitti menee "Kaltsien" edestä, ja pojat intoutuivat heittelemään lumipalloja linja-autoihin. Osumasta sai pisteitä. Jos osui aukinaiseen kattoikkunaan, sai lisäpisteitä. Lumipalloja heiteltiin kilpailumielessä muutenkin, ei pelkästään linja-autoihin. Syksyllä vietettiin "Kaltseilla" kesäkauden päättäjäisiä samaan tapaan kuin avajaisiakin. Ajankohta riippui siitä kuinka pian tuli kylmä, ettei Kaltseilla tarennut enää istua. Vantaanjoen Pikkukoski kuului koskelalaisten kokoontumispaikkoihin vielä kesällä 1984. Silloin vietettiin suuret Juhannusjuhlat. Kaikki mukanaolijat muistavat Juhannuksen. Silloin Pikkukoskelle olivat tulleet lähes kaikki koskelalaiset, myös jengiin väljästi kuuluvat nuoret. Yhteinen puheenaihe juhlista oli se, kuinka eräs pojista oli hypännyt humalassa jokeen. Suuren kiistan aiheutti kysymys siitä, kuka hänet joesta pelasti Monet muistavat muistivat että juuri he itse pelastivat pojan. Juhannuksena 1985 Pikkukoskella ei ollut kuin parikymmentä poikaa. Muut olivat saaneet kasaan niin paljon rahaa että matkustivat Juhannusfestivaaleille ympäri Suomea. Maunulalaisia oli silloin tullut viettämään Juhannusta Pikkukoskellle. Aluksi oli syntynyt taistelu koskelalaisten ja maunulalaisten välillä, mutta lopuksi ryhmät olivat sopineet riidan ja alkaneet juoda yhdessä olutta Juhannuksen kunniaksi. Kaikki koskelalaiset pojat kävivät kalassa Tekniikan museon vieressä virtaavalla Pitkäkoskella, eli Koskella eli Putouksilla. Kesäisin siellä oli aina muutaman pojan kalaporukka, ja kalaa tuli. Pojat kerskuivat kalasaaliillaan. Joskus jopa kilpailtiin keskenään siitä kumpi joukkue sai eniten kaloja. Silloin laskettiin kaikki kalat mukaan, räkäkiisketkin. Kaloja ei tietenkään syöty, vaan pojat muun muassa pelasivat kerran pesäpalloa kilpailusaalillaan. Öisin käytiin myös kalassa. Jos satuttiin saamaan lohi se paistettiin samana yönä ja syötiin. Koskelalaiset tulivat hyvin toimeen ympärillä olevien alueiden vastaavien jengien kanssa. erityisen hyvät välit olivat koskelalaisilla ja käpyläläisillä. Heavy-musiikki yhdisti molempien alueiden nuoria. Lisäksi Veräjämäestä (Vertsusta), Oulunkylästä (Ogelista), Maunulasta, Arabiasta, Toukolasta, Vallilasta ja Pihlajamäestä (Pihliksestä) olevien nuorten kanssa tultiin toimeen. Koskelan pojat tunsivat aina joka alueelta muutaman pojan. Näitä tuttavuuksia tarvittiin, varsinkin silloin, jos liikuttiin muiden alueilla. Alueiden rajat olivat menettäneet poikien mukaan merkitystään, koska ihmiset muuttavat usein alueilta toiselle. Aluetappeluita syntyi vain harvoin. Suurempia tappeluita oli näinä vuosian käyty pakilalaisten, patolalaisten ja malmilaisten kanssa. Käpyläläisiä käytiin tapaamassa Käpylässä, Käpylänkentän vieressä olevilla pattereilla eli "patskuilla". Leena Louhivuori