Liikennelääketiede Alkoholi, lääkkeet ja huumeet liikenteessä Antti Penttilä, Kimmo Kuoppasalmi ja Erkki Vuori Selviytyminen liikenteessä edellyttää hyvää havainto-, arviointi-, ratkaisu-, koordinaatioja toimintakykyä. Alkoholin nauttiminen huonontaa näitä toimintoja, ja moottoriajoneuvon kuljettajan riski joutua liikenneonnettomuuteen kasvaa huomattavasti veren alkoholipitoisuuden lisääntyessä. Samankaltainen vaikutus on myös monilla lääkkeillä. Tämä koskee erityisesti rauhoittavia ja unilääkkeitä sekä varsinaisia huumeita, joiden vaikutukset kohdistuvat ensisijaisesti keskushermostoon. Moottoriajoneuvon kuljettajien lisäksi myös muiden tienkäyttäjien riski joutua onnettomuuteen lisääntyy, jos he toimivat päihtyneenä liikenteessä. Autojen lukumäärä ja liikennesuorite ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä nopeasti maassamme. 1970-luvun vaihteesta lähtien myös alkoholin kulutus on kasvanut huomattavasti. Alkoholiongelmaisten ja alkoholin suurkuluttajien määrä on suuri, ja on arvioitu, että Suomessa 10 % väestöstä nauttii 50 % kaikesta kulutetusta alkoholista (Simpura 1985). Myös varsinaisten huumeiden käyttö on muodostunut vakavaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi (Poikolainen 1998). Tämän kehityksen seurauksena liikennejuopumus on vakava ongelma maassamme. Liikenteeseen liittyvien haittavaikutusten rekisteröinti ja kattava tilastointi ovat perinteisesti antaneet Suomessa perustan liikenneturvallisuustyöhön ja terveydenhuoltoon liittyville ehkäisy- ja hoitotoimenpiteille. Taloudellisen kehityksen, moottoriajoneuvokannan lisääntymisen sekä alkoholin ja muiden päihteiden yleistyneen käytön takia liikennejuopumukseen on syytä kiinnittää jatkuvasti vakavaa huomiota. Tässä katsauksessa tarkastellaan liikennejuopumuksen esiintymistä maassamme 1990-luvulla. Alkoholi Poliisin tietoon tullut rattijuopumus. Poliisin tietoon tullut rattijuopumus on merkitsevästi vähentynyt Suomessa 1990-luvulla (Tilastokeskus 1997). Vuonna 1990 poliisin tietoon tuli koko maassa kaikkiaan 29 759 tapausta (taulukko 1). Taulukko 1. Poliisin tietoon tulleet rattijuopumustapaukset Suomessa 1990 97. Vuosi Ratti- Törkeitä Yhteensä juopumuksia 1 rattijuopumuksia 1990 12 203 17 556 29 759 1991 12 768 16 678 29 446 1992 11 368 14 373 25 741 1993 10 089 12 015 22 104 1994 2 8 671 11 719 20 390 1995 7 261 13 837 21 098 1996 7 634 13 410 21 044 1997 7 050 14 609 21 659 1 Sisältää myös huumaantuneena ajamisen. 2 1.9.1994 törkeän rattijuopumuksen raja aleni 1.5 :sta 1.2 :een. Duodecim 1999; 115: 693 700 693
Pienimmillään rattijuoppojen määrä oli vuonna 1994, jolloin kiinni jääneitä oli 20 390 eli 31.5 % vähemmän kuin vuosikymmenen vaihteessa. Tämän jälkeen tapausten määrä on alkanut lievästi lisääntyä. Valtaosalla kiinni jääneistä rattijuopoista veren alkoholipitoisuus on ylittänyt törkeän rattijuopumuksen rajan (1.2 ). Esimerkiksi vuonna 1996 törkeitä tapauksia oli 63.7 % kaikista kiinni jääneistä. Alkoholitapaukset liikennevirrassa. 1970-luvun lopulta on Uudenmaan läänissä ja 1980- luvun lopulta myös muissa lääneissä suoritettu ratsiatutkimuksia (R-tutkimus) yhteistyönä Liikkuvan poliisin, Kansanterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen kanssa. Lyhytkestoisissa ratsioissa, joita on pidetty eri pisteissä tiistaisin ja lauantaisin keväällä ja syksyllä, on pysäytetty kaikki moottoriajoneuvot ja niiden kuljettajat on puhallutettu seulonta-alkometrilla. Tutkimusjärjestelmä suunniteltiin alun perin sellaiseksi, että vuosittaiset tulokset ovat vertailukelpoisia. Näin saadaan jatkuvaa tietoa rattijuoppojen määrästä liikennevirrassa samoin kuin niiden kuljettajien osuudesta, joiden veren alkoholipitoisuus on ollut langettavan rajan (0.5 o/oo) alapuolella (Pikkarainen ja Penttilä 1989). Kattavimmat tutkimukset on tehty entisessä Uudenmaan läänissä. Tällä alueella rattijuoppojen määrä liikennevirrassa on vaihdellut 0.31 %:sta 0.19 %:iin 1990-luvulla (taulukko 2). Taulukko 2. Alkoholitapausten esiintyminen liikennevirrassa 1990 97. Vuosi Uusimaa Koko maa Ratti- Vähän alko- Ratti- Vähän alkojuopot holia nauttineet juopot holia nauttineet % % % % 1990 0.31 0.82 0.25 0.59 1991 1 0.19 0.58 1992 0.27 0.61 0.19 0.51 1993 0.22 0.65 0.20 0.55 1994 0.22 0.60 0.20 0.48 1995 0.24 0.68 0.21 0.54 1996 0.25 0.69 0.18 0.51 1997 0.25 0.58 0.19 0.70 1 Tutkimusta ei suoritettu koko maassa. Vuosien 1990 92 tuloksiin saattaa liittyä satunnaista tilastollista vaihtelua, sillä vuosina 1983 88 rattijuoppojen osuus kuljettajista vaihteli välillä 0.25 0.20 % ja vuosina 1993 97 välillä 0.22 0.25 %. 1990-luvulla Uudenmaan läänin R-tutkimuksissa törkeiden rattijuopumustapausten osuus kaikista kiinni jääneistä on ollut 17.1 %. Koko maan R-tutkimuksissa rattijuoppojen osuus liikennevirrassa on pysynyt samansuuruisena 1990-luvulla. Kuitenkin se on ollut yleensä hieman pienempi kuin entisessä Uudenmaan läänissä. Rattijuoppojen määrä liikennevirrassa näyttäisi siten pysyneen Suomessa jo pitkään varsin samansuuruisena. Alle langettavan promillerajan jääneiden alkoholia nauttineiden kuljettajien määrä on ollut kaksin-kolminkertainen rattijuoppojen määrään verrattuna (taulukko 2). Taloudellisen nousukauden huipentumavuonna 1990 vähän alkoholia nauttineiden määrä oli suurimmillaan entisessä Uudenmaan läänissä (0.82 %). Muuten näiden tapausten määrä on pysynyt varsin tasaisena; vuosina 1983 88 välillä 0.71 0.56 % ja vuosina 1991 97 välillä 0.58 0.69 %. Koko maan tulokset ovat olleet samansuuntaisia. Vertaamalla R-tutkimuksen tuloksia, R-tutkimuksessa ja Helsingin oikeuslääkäriasemalla suoritettujen rattijuoppoudesta epäiltyjen haastattelututkimusten tuloksia sekä poliisin virallisia tilastoja on arvioitu, että ainoastaan pieni osa kaikista rattijuopumustapauksista tulee poliisin tietoon (Pikkarainen ja Penttilä 1989). Sama päätelmä voidaan tehdä R-tutkimuksen ja poliisin tietoon tulleiden tapausten verenalkoholijakaumista (kuva 1). Poliisin tietoon tulleissa rattijuoppoustapauksissa jakautuma on Gaussin käyrän muotoinen, ja mediaani on ollut 1.7 1.8 o/oo. R-tutkimuksessa mitatut veren suuret alkoholipitoisuudet ovat olleet harvinaisuuksia, ja valtaosa liikennevirrassa kuljettajilla todetuista alkoholipitoisuuksista on ollut alle langettavan promillerajan. Onko rattijuopumus vähentynyt Suomessa 1990-luvulla laman ja runsaan työttömyyden aikana jopa yhden kolmaosan verran, kuten poliisin tilastot osoittavat? Liikennettä kuvaavien virallisten tilastotietojen mukaan moottoriajo- 694 A. Penttilä ym.
Rattijuoppoja (%) 15 10 5 R-tutkimus Poliisin tilasto 0 0 1.0 2.0 3.0 Veren alkoholipitoisuus ( ) Kuva 1. Rattijuoppojen verenalkoholijakautuma R-tutkimuksessa entisessä Uudenmaan läänissä ja poliisin tilastojen mukaan koko Suomessa (Penttilä ym. 1981). neuvojen ja ajokortin haltijoiden määrät eivät ole muuttuneet merkittävästi, joskin autokanta on ikääntynyt. Tieliikenteen energiankulutus, liikennesuorite, ajoneuvo- ja henkilökilometrimäärät, henkilöliikenteen kuljetuskapasiteetti, tavaraliikenteen tonnikilometrimäärä ja liikenteen osuus kokonaiskansantuotteesta ovat vähentyneet ainoastaan hyvin lievästi laman parina alkuvuonna, minkä jälkeen ne ovat alkaneet uudestaan kasvaa (Tilastokeskus 1997a). Tilastoitu alkoholin kokonaiskulutus on laman alkuvuosina vähentynyt noin 10 %, mutta palautunut sen jälkeen nopeasti entiselle tasolle. Tilastoitu alkoholin kokonaiskulutus 100 %:n alkoholina asukasta kohden oli 8.89 litraa vuonna 1990 ja 8.83 litraa vuonna 1995 (STAKES 1997). Koska rattijuoppojen määrä liikennevirrassa on pysynyt varsin samanlaisena laman aikana koko maassa eikä liikenteen määrässä ole tapahtunut suuria muutoksia ja alkoholin käyttökin on ollut varsin tasaista, on ilmeistä, että muutokset poliisin suorittamassa liikennevalvonnassa ovat kaunistaneet virallisia rattijuopumuslukuja 1990-luvulla (Penttilä ym. 1997). Alkoholionnettomuudet tieliikenteessä. Alkoholi aiheuttaa tieliikenteessä paljon onnettomuuksia Suomessa, ja näihin onnettomuuksiin liittyy mittavia kansanterveydellisiä ja kansantaloudellisia vaikutuksia sekä inhimillisiä kärsimyksiä. Vuonna 1990 Suomessa kuoli 649 henkilöä tieliikenneonnettomuuksissa (Tilastokeskus 1991). Heistä 173 (26 %) kuoli sellaisissa onnettomuuksissa, joissa joku osapuoli oli alkoholin vaikutuksen alaisena; useimmiten kuollut oli rattijuoppo (taulukko 3). Alkoholi- ja rattijuopumusonnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä on ollut yli kymmenkertainen kuolleisiin verrattuna. Kehityssuunta on ollut hyvä 1990- luvulla, sillä sekä alkoholi- että rattijuopumusonnettomuuksiin liittyvä kuolleisuus ja vammautuminen ovat merkitsevästi vähentyneet (Tilastokeskus 1991 1998). Kiinni jääneiden ratti- Taulukko 3. Tieliikenneonnettomuuksissa kuolleet ja loukkaantuneet Suomessa 1990 97. Vuosi Kuolleita Loukkaantuneita Kokonais- Alkoholi- Rattijuopumus- Kokonais- Alkoholi- Rattijuopumusmäärä onnetto- onnetto- määrä onnetto- onnettomuuksissa 1 muuksissa 2 muuksissa 1 muuksissa 2 1990 649 173 152 12 758 2 015 1 663 1991 632 173 128 11 547 1 878 1 474 1992 601 147 114 9 899 1 516 1 209 1993 484 126 97 7 806 1 090 901 1994 480 116 86 8 080 970 790 1995 441 114 83 10 191 1 354 1 042 1996 404 101 78 9 299 1 256 943 1997 438 109 89 8 957 1 233 975 1 Joku osapuoli on ollut alkoholin vaikutuksen alaisena 2 Rattijuoppo on ollut osallisena onnettomuuteen Alkoholi, lääkkeet ja huumeet liikenteessä 695
juoppojen keskimääräiset veren alkoholipitoisuudet ovat selvästi pienentyneet 1990-luvulla (Kansanterveyslaitos 1990 1997), mikä osaltaan selittänee rattijuopumukseen liittyvien henkilövahinkoon johtaneiden onnettomuuksien suotuisan kehityksen. Valtaosa alkoholionnettomuuksissa vuonna 1997 kuolleista (89 %) ja loukkaantuneista (84 %) on ollut juopuneita moottoriajoneuvon kuljettajia tai matkustajia. Lisäksi alkoholionnettomuuksissa on kuollut tai vammautunut useita juopuneita polkupyöräilijöitä ja jalankulkijoita. Julkisuudessa on toistuvasti paheksuttu erityisesti niitä rattijuoppojen aiheuttamia onnettomuuksia, joissa viaton osallinen on saanut surmansa tai vammautunut. Kaikkiaan näiden uhrien määrä on ollut huomattava, sillä vuosina 1993 96 Suomessa kuoli rattijuopumusonnettomuuksissa sivullisia vuosittain keskimäärin kahdeksan ja loukkaantui 161 (Liikenneturva 1995, 1996). Liikennevahinkojen tutkijalautakunnat tutkivat vuonna 1997 yhteensä 255 liikenneonnettomuutta, jotka johtivat moottoriajoneuvossa mukana olleen henkilön kuolemaan. Näistä 66 (25.9 %) oli rattijuoppo-onnettomuuksia (Liikennevakuutuskeskus, vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta 1998). Rattijuoppoonnettomuuksista 44 oli yksittäisonnettomuuksia ja 22 yhteenajoja. Ensin mainituissa oli useimmiten (52 %) kysymyksessä tieltä suistuminen. Rattijuopot olivat usein varsin nuoria, sillä puolet heistä oli syntynyt 1970-luvulla tai myöhemmin. Lainatulla tai anastetulla autolla ajaneiden määrä oli huomattava (28 %), ajokortittomia oli joukossa paljon (20 %) ja moni heistä (38 %) oli aikaisemmin tuomittu rattijuopumuksesta. Rattijuopon henkilökuva.»tyypillinen rattijuoppo» on 20 24-vuotias, ammattikoulutuksen saanut tai alempaan toimihenkilöstöön kuuluva mies (naisten osuus oli vuonna 1997 8.3 %), joka ajaa henkilöautoa (85.5 % v. 1997) viikonlopun myöhäisliikenteessä lievässä tai keskivahvassa humalassa (veren alkoholipitoisuuden mediaani 1.5 o/oo v. 1997) ja jää kiinni useimmiten ratsiassa (31.1 % v. 1997), jouduttuaan liikennevahinkoon (16.1 %) tai ilmiannon seurauksena (15.8 %) (Penttilä ym. 1984, Kansanterveyslaitos 1997). Alkoholismi liittyy yhä enemmän rattijuopumukseen, ja on arvioitu, että R-tutkimuksessa entisellä Uudellamaalla vuonna 1996 kiinni jääneistä rattijuopoista noin 40 % oli alkoholiongelmaisia ja toiset 40 % alkoholin suurkuluttajia (Portman ym. 1997). Alle 25-vuotiaista kiinni jääneistä on arvioitu haastattelun ja seerumin glutamyylitransferaasiarvon perusteella, että joka kolmas olisi alkoholiongelmainen (Pikkarainen ym. 1987). Ongelmakäyttöön liittyy monenlaista epäsosiaalisuutta, jonka yhtenä ilmenemänä on toistuva rattijuopumuksesta kiinni jääminen. Pitempiaikaisessa seurannassa lähes kaksi kolmasosaa rattijuopoista oli jäänyt kiinni kaksi kertaa tai useammin (Pikkarainen ym. 1995). Rattijuopumusta voidaan pitää myös yhtenä enteenä lisääntyneestä kuolemanriskistä. Nuorten ja keski-ikäisten rattijuopumuksesta kiinni jääneiden miesten kokonaiskuolleisuus sekä tapaturma- ja itsemurhakuolleisuus olivat moninkertaiset joissakin ryhmissä jopa yli kymmenkertaiset maamme koko miesväestön kuolleisuuteen verrattuna (Penttilä ym. 1995). Muu liikennejuopumus. Muiden kuin tieliikenteessä poliisin tietoon tulleiden liikennejuopumustapausten määrä on ollut pieni rattijuopumustapauksiin verrattuna, ja tilanne on pysynyt varsin samanlaisena 1990-luvulla: tapausmäärä on vaihdellut 505:stä (1994) 786:een (1995). Valtaosa näistä tapauksista on ollut ruorijuoppouksia. Esimerkiksi vuonna 1997 ruorijuoppoja oli 709, raideliikennejuoppoja vain kaksi ja ilmaliikennejuopumustapauksia yksi (Tilastokeskus 1997a). Kuolemaan johtaneissa vesiliikenneonnettomuuksissa alkoholilla on Suomessa merkittävä osa. Vuosina 1986 88 läänien asettamat tutkijalautakunnat tutkivat kaikki kuolemaan johtaneet vesiliikenneonnettomuudet maassamme (Pikkarainen ym. 1992). Turmissa kuoli kaikkiaan 340 henkilöä, joista 318 hukkui. Miesten osuus koko aineistossa oli 94.5 %. Valtaosassa onnettomuuksista kyseessä oli pienvene eli soutuvene tai (perä)moottorilla varustettu avovene (82 %). Yleensä veneessä oli vain yksi henkilö (50 %), joka oli nauttinut alkoholia (69 %) eikä 696 A. Penttilä ym.
käyttänyt kelluntaliivejä (94 %). Moottoriveneiden kuljettajista 64 % syyllistyi ruorijuopumukseen ja puolella soutuveneilijöistäkin veren alkoholipitoisuus oli vähintään 1.5. Tutkijalautakuntien arvion mukaan peräti 93 % onnettomuuksissa hukkuneista olisi säilynyt hengissä, mikäli he olisivat käyttäneet pelastusliivejä. Lääkeaineet Liikenteelle haitallisten lääkeaineiden ja huumeiden käytön toteaminen on paljon vaikeampaa kuin alkoholin havaitseminen hengitysilmasta alkometrilla. Huumaantuneena ajaminen on lisääntyvä ongelma kaikkialla maailmassa. Euroopan unioni on vastikään käynnistänyt laajan tutkimusprojektin seulontamenetelmien kehittämiseksi ja ongelman laajuuden selvittämiseksi. Suomi on myös mukana tässä tutkimustyössä. Kansanterveyslaitoksen tilastot antavat tietoa liikenteelle haitallisten lääkeaineiden esiintymisestä pidätystapauksissa, joissa poliisi on epäillyt kuljettajan ajaneen huumaantuneena (Kansanterveyslaitos 1990 1997). Näiden tapausten määrässä on tapahtunut jonkin verran muutoksia vuosina 1991 97; määrä on vaihdellut 305:stä (1995) 505:een (1991). Erilaiset rauhoittavat ja unilääkkeet ovat olleet yleisimmät löydökset. Yksittäisistä lääkeaineryhmistä bentsodiatsepiinit ovat olleet ylivoimaisesti suurin. Mielenkiintoista tietoa liikenteelle haitallisten lääkeaineiden esiintymisestä liikenteessä on saatavissa Kansanterveyslaitoksessa suoritetussa tutkimuksesta, jossa määritettiin tällaiset lääkeaineet ja huumeet kaikista poliisin yhden viikon aikana vuosina 1979 ja 1993 lähettämistä näytteistä, jotka oli otettu epäiltäessä kuljettajan syyllistyneen rattijuopumukseen tai huumaantuneena ajamiseen (Lillsunde ym. 1996a, b). Tulos oli positiivinen 7 %:ssa näytteistä vuonna 1979 ja 26.8 %:ssa v. 1993. Kielteinen kehitys korostuu myös siinä, että lääke- tai huumelöydös tehtiin joka neljännessätoista poliisin epäilemässä liikennejuopumustapauksessa vuonna 1979, mutta joka neljännellä vuonna 1993. Bentsodiatsepiinit olivat selvästi yleisin lääkeaineryhmä: 6.0 % v. 1979 ja 22.9 % v. 1993. Huumeet Kansanterveyslaitoksen tilastoista on saatavissa tietoa myös varsinaisten huumausaineiden käytöstä tieliikenteessä. Varsinaisia huumausaineita käyttäneitä kuljettajia jäi kiinni 1980- luvun alkupuolella vuosittain ainoastaan muutama koko maassa (Kansanterveyslaitos 1982 1984). Vuonna 1990 näitä tapauksia oli jo 178 ja 1990-luvun puolivälissä 320 330 tapausta vuodessa (taulukko 4). Viime vuosina määrä on lisääntynyt edelleen huomattavasti ja vuonna 1997 huumetapausten kokonaismäärä oli 622 (Kansanterveyslaitos 1990 1997). Aikaisemmin kannabis oli selvästi yleisin ja amfetamiini toiseksi useimmin todettu huumausaine liikenteessä. Vuonna 1997 amfetamiini ohitti kannabiksen; tapausmäärät olivat 453 ja 390. Myös opiaattitapausten määrä on kasvanut huomattavasti, viime vuosina. Vuonna 1997 morfiinia todettiin 71 tapauksessa ja heroiinia 19:ssä. Kokaiinia on todettu ainoastaan muutamalla kuljettajalla (v. 1997 neljä). Vaikka varsinaisten huumausainetapausten määrä on ollut jatkuvassa kasvussa, se näyttäisi kuitenkin edelleen olevan vähäinen niiden kuljettajien määrään verrattuna, joiden on todettu käyttäneen liikenteelle haitallisia lääkkeitä. Edellä mainitussa Kansanterveyslaitoksen tutkimuksessa, jossa vuonna 1993 määritettiin yhden vii- Taulukko 4. Kansanterveyslaitoksessa todetut liikenteelle haitallisten lääkeaineiden ja varsinaisten huumausaineiden käyttötapaukset epäillyissä liikennejuopumustapauksissa Suomessa 1991 97. Vuosi Käyttötapauksia Uni- ja rauhoit- Varsinaiset Yksi tai useampi tavat lääkkeet huumausaineet liikenteelle haitallinen lääke tai huume 1991 1 257 762 1992 1 318 788 1993 1 325 709 1994 562 334 722 1995 506 327 632 1996 679 508 870 1997 801 622 1 042 1 Tietoa uni- ja rauhoittavista lääkkeistä ei ollut tilastossa eriteltynä. Alkoholi, lääkkeet ja huumeet liikenteessä 697
kon aikana liikenteelle haitalliset lääkeaineet ja huumeet kaikista tutkimukseen lähetetyistä epäillyistä liikennejuopumustapauksista, varsinaisten huumetapausten osuus oli ainoastaan 4 % kaikista lääke- ja huumetapauksista. Useamman kuin yhden varsinaisen huumeen samanaikainen käyttö on ollut melko yleistä. Siihen on saattanut liittyä lisäksi alkoholin nauttiminen. Vuonna 1997 todettiin 243 tapauksessa (39.1 %) kaksi varsinaista huumausainetta, 44 tapauksessa kolme (7.1 %) ja neljässä tapauksessa neljä (0.6 %) yhteensä 622:ssa liikenteen huumetapauksessa. Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen oikeuskemian osaston tilaston mukaan varsinaisia huumausaineita todettiin 13:lla moottoriajoneuvon kuljettajalla ja 11 matkustajalla, jotka olivat kuolleet tieliikenneonnettomuudessa vuosina 1991 97 (Vuori, suullinen tiedonanto). Todettu aine oli amfetamiini 18:ssa tapauksessa, kannabis 16:ssa ja näiden yhdistelmä 11:ssä. Huumaantuneena ajaminen rikostilastojen mukaan. Rikostilastojen mukaan huumaantuneena ajaminen näyttäisi olevan vähäistä Suomessa rattijuopumukseen verrattuna. Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa suoritetun selvityksen mukaan huumaantuneena ajaminen oli päärikoksena vuonna 1991 yhteensä 275 tuomitulla henkilöllä ja seuraavana vuonna 281:llä. Tuomittujen määrässä ei ole tapahtunut 1990- luvulla olennaisia muutoksia, sillä vastaavat luvut vuosilta 1995 ja 1996 olivat 244 ja 255 (Niemi 1998). Verrattaessa Kansanterveyslaitoksen tilastoja ja rikostilastoja näyttäisi siltä, että ainoastaan vähäinen osa niistä henkilöistä, joden oli todettu käyttäneen liikenteelle haitallisia lääkeaineita tai muita huumaavia aineita, lopulta tuomittiin huumaantuneena ajamisesta. Liikennejuopumuksen vähentäminen Suomessa kuten muuallakin yhteiskunta on pyrkinyt erilaisten lainsäädännöllisten ja muiden toimenpiteiden avulla vastustamaan liikennejuopumusta. Alkoholin tai liikenteelle haitallisen lääkkeen tai huumeen vaikutuksen alaisia henkilöitä ei saisi esiintyä lainkaan liikenteessä. Ilmaliikenteessä edellytetään täysraittiutta. Ilmailulaissa (281/1955) säädetään, että jos ilmaaluksessa tehtävää suorittavan tai maaorganisaatiossa lentoturvallisuuteen vaikuttavassa tehtävässä toimivan henkilön elimistössä on havaittava määrä huumaavaa ainetta, hänet on tuomittava, ellei laissa ole muualla säädetty ankarampaa rangaistusta, huumaavan aineen käyttämisestä ilmailussa. Monissa Itä-Euroopan maissa edellytetään täysraittiutta myös tieliikenteessä. Useimmissa Länsi-Euroopan maissa langettavaksi rajaksi on säädetty alkoholin Suomen tavoin 0.5 o/oo. Kansainvälisissä yhteisöissä on tekeillä aloitteita, joiden mukaan näytöksi huumaantuneena ajamisesta riittäisi pelkkä varsinaisen huumausaineen toteaminen verestä. Tämä yksinkertaistaisi tuomioistuinkäytäntöä ja johtaisi maassamme nykyistä huomattavasti useammin tuomioon, mikä voisi ehkäistä huumaantuneena ajamista. Ratsiatutkimuksissa suoritettujen haastattelujen perusteella moottoriajoneuvojen kuljettajat ja myös ratsioissa kiinni jääneet rattijuopot pitävät yleensä rattijuoppojen kiinnijoutumisriskiä suurena. Objektiivisesti tarkastellen kiinnijoutumisriski on kuitenkin erittäin pieni. Näyttää siis siltä, että liikenteessä on suuri määrä rattijuoppoja piilorikollisina, mikä antaa aiheen tehostaa entisestään poliisin liikennevalvontaa. Maamme kattavat onnettomuustilastot antavat hyvää tietoa liikennevalvonnan tehokkaammaksi suuntaamiseksi tarpeellisiin kohteisiin. Edellä esitetty»tyypillinen rattijuoppo» antaa kuvan keskimääräisestä rattijuoposta maassamme. Rattijuopot eivät kuitenkaan ole mikään yhtenäinen ryhmä, vaan kiinni jääneiden joukossa voidaan tehdä monenlaisia jakoja, kuten ensikertalaiset / toistuvasti kiinnijääneet, nuoret raittiimmat / vanhemmat alkoholisoituneet kuljettajat, aamukrapulaiset»vahingossa» kiinni jääneet / yöliikenteessä todella päihtyneenä ajaneet, rattijuopot / huumaantuneena ajaneet jne. Rattijuoppojen alaryhmät ovat piirteiltään varsin erilaisia, mikä vaikuttaa myös ehkäisevien toimenpiteiden valintaan ja kohdentamiseen. Nuorten ja nuorten aikuisten suhteellinen osuus kaikista kiinni jääneistä rattijuopoista on 698 A. Penttilä ym.
suuri. Nuoret eivät yleensä useimmiten ole vielä varsinaisesti alkoholiongelmaisia, mutta kokemattomuutensa vuoksi he muodostavat ilmeisen liikenneriskin sekä ajajina että alkoholin käyttäjinä. On usein esitetty, että rattijuoppojen asenteisiin on vaikea vaikuttaa, koska useimmat heistä ovat alkoholiongelmaisia. Tämä ei kuitenkaan koske välttämättä nuoria, ja siten kaikkien ehkäisytoimenpiteiden ensisijaisena kohteena tulisi olla nuoriso ja uudet moottoriajoneuvon kuljettajat. Tähän ryhmään kohdistuvalla valistuksella ja tiedotuksella lienee pitkällä aikavälillä tärkeä ehkäisevä vaikutus. Suomessa vuonna 1996 voimaantulleessa EU:n direktiivissa (91/439/ETY) on esitetty moottoriajoneuvon kuljettajan fyysistä ja henkistä terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset, ja ne on otettu huomioon asetuksessa ajokorttiasetuksen muuttamisesta. Säädöksen mukaan ajokorttia ei saa antaa tai uudistaa, jos hakija on riippuvainen alkoholista tai ei pysty olemaan ajamatta alkoholin vaikutuksen alaisena. Samanlainen säädös on myös psyykeen vaikuttavista lääkkeistä ja huumeista. Suomessa on juuri valmistunut sosiaali- ja terveysministeriön johdolla tehtävä opas rattijuoppojen hoitoonohjauksesta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että alkoholisoituneet kuljettajat jäätyään kiinni rattijuopumuksesta joutuvat pitemmäksi aikaa lääketieteelliseen hoitoon ja seurantaan, ennen kuin he voivat saada ajoluvan takaisin. On todennäköistä, että tämä uusi maanlaajuinen hoitojärjestelmä auttaa lähitulevaisuudessa kuntouttamaan alkoholisoituneita kuljettajia ja siten myös parantamaan liikenneturvallisuutta. Heinäkuun alussa 1998 poliisi otti käyttöön tarkkuusalkometrin, jossa näyttö rattijuopumuksesta saadaan heti epäillyn uloshengitysilmasta. On mahdollista, että rattijuopolle syyllistyminen rikokseen konkretisoituu tässä ja nyt sellaisella tavalla, että sillä voi olla ehkäisevää vaikutusta. Huumaantuneena ajaminen näyttäisi rikostilastojen perusteella olevan nykyään pieni ongelma alkoholiin verrattuna. Se on kuitenkin vahvasti lisääntymässä. Siksi olisi tarpeen selvittää, miten nämä tapaukset voitaisiin nykyistä paremmin todeta poliisin liikennevalvonnan yhteydessä. Sisäasiainministeriön johdolla on asetettu työryhmä, jonka tehtävänä on laatia ohjeisto huumaantuneena ajavien nykyistä paremmaksi toteamiseksi liikennevalvonnassa kuljettajan käyttäytymisen ja toimintahäiriöiden perusteella. Toisaalta työryhmän tulisi selvittää mahdollisuudet käyttää kemialliseen reaktioon perustuvia menetelmiä (mm. sylkitestitikut) esimerkiksi bentsodiatsepiinien, kannabiksen, amfetamiinin ja opiaattien nopeaan toteamiseen liikennevalvonnassa. Tämä paljastaisi myös muuta rikollisuutta. Moottoriajoneuvotekniikan kehitys on nopeaa, ja siksi on yllättävää, miten vähän huomiota on kiinnitetty sellaisten ajonestolaitteiden kehittämiseen, jotka estäisivät kuljettajaa käynnistämästä autoa, jos hän on alkoholin vaikutuksen alaisena. Nämä varsin yksinkertaiset ja halvat järjestelmät voisivat olla tulevaisuudessa todella ratkaiseva ase taistelussa rattijuopumusta vastaan. Rattijuopumuksen estämiseksi on käytetty monenlaisia lainsäädännöllisiä sekä joukkoliikenteen järjestelyyn, poliisin liikennevalvontaan, valistukseen, tiedotukseen, kasvatukseen ym. liittyviä toimenpiteitä. Rattijuopumuksesta aiheutuvat henkilövahingot ja taloudelliset menetykset ovat niin suuret, että estäviin toimenpiteisiin tulisi tulevaisuudessakin kiinnittää jatkuvasti ja entistä enemmän huomiota ja seurata muualla tapahtuvaa kehitystä. Laman aikana ja sen jälkeenkin tätä toimintaa varten annettujen resurssien pienuus asettaa kuitenkin omat rajoituksensa. Yhdysvalloissa maanlaajuinen kansanliike MADD (Mothers Against Drunk Drivers) on saanut aikaan merkittäviä tuloksia (Brown ja Russell 1995). Alkoholi, lääkkeet ja huumeet liikenteessä 699
Kirjallisuutta Borkenstein R F, Crowther R F, Schumate R P, Ziel W B, Zylman R. The role of the drinking driver in traffic accidents (The Grand Rapids study). Blutalkohol 1974; 11 Suppl 1: 1 131. Brown B, Russell A. MADD and traffic safety: Grassroots success. Kirjassa: Kleoden C N, McLean A J, toim. Proceedings of the 13th International Conference on Alcohol, Drugs and Traffic Safety, Adelaide. NHMRC Road Accident Research Unit, The University of Adelaide, Australia. 1995; 1: 199 204. Kansanterveyslaitos. Poliisiviranomaisten pyytämät päihdetutkimukset ja lausunnot vuonna 1982, 1983, 1984, 1990, 1991, 1992, 1993, 1994, 1995, 1996 ja 1997. Liikenneministeriö. Liikenneturvallisuussuunnitelma 1997 2000. Liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunnan suositus. Liikenneministeriön julkaisuja 33/96. Helsinki, 1996. Liikenneturva. Suomen tieliikenneonnettomuudet vuonna 1995 ja 1996. Liikennevakuutuskeskus, vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta (VALT). Yhteenveto liikennevahinkojen tutkijalautakuntien tutkimista rattijuopumusonnettomuuksista vuosina 1968 1997. Helsinki 1998, s. 1 21. Lillsunde P, Korte T, Michelson L, Portman M, Pikkarainen J, Seppälä T. Drugs usage of drivers suspected of driving under the influence of alcohol and/or drugs. A study of one week s samples in 1979 and 1993 in Finland. Forensic Sci Int 1996(a); 77: 119 29. Lillsunde P, Michelson L, Forsström T, ym. Comprehensive drug screening in blood for detecting abused drugs or drugs potentially hazardous for traffic safety. Forensic Sci Int 1996(b); 77: 191 210. Niemi H. Liikennerikokset. Teoksessa: Rikollisuustilanne 1997. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 153, 55 71. Helsinki 1998. Penttilä A, Aas K, Nevala P, Piipponen S, Pikkarainen J. Rattijuopumus Uudellamaalla. Ratsiatutkimus alkoholia nauttineista kuljettajista vuonna 1979. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja 1981; A1: 1 83. Penttilä A, Kataja M, Lindbohm R, Mäki M, Pikkarainen J. Rattijuopumus Suomessa. Tutkimus kaikista koko maassa yhden vuoden aikana poliisin tietoon tulleista epäillyistä rattijuopumustapauksista liikennejuopumuslain uudistuksen jälkeen. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja 1984; A1 : 1 146. Penttilä A, Lindbohm R, Portman M. Economical depression and drunken driving in Finland in 1990 1996. Kirjassa: Mercier-Guyon C, toim. Proceedings of the 14th International Conference on Alcohol, Drugs and Traffic Safety, Annecy: CERMT, Centre d Etudes et de Recherches en Medicine du Trafic, Annecy France, 1997; 3:1169. Penttilä A, Pikkarainen J, Seppä H. Drunken driving: a risk factor for premature death. Kirjassa: Kloeden C N, McLean A J toim. Proceedings of the 13th International Conference on Alcohol, Drugs and Traffic Safety, Adelaide. NHMRC Road Accident Research Unit, The University of Adelaide, Australia. 1995; 1: 87 91. Pikkarainen J, Penttilä A. Rattijuopumuksen kehitys Uudellamaalla vuosina 1979 1988. I. Ratsiatutkimus alkoholia nauttineiden kuljettajien määrästä tieliikenteessä. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja 1989; A4: 1 77. Pikkarainen J, Penttilä A, Karhunen P J, Kauppila R, Liesto K, Tiainen E. Young drivers in Helsinki: II. Drinking habits. Kirjassa: Benjamin T, toim. Young drivers impaired by alcohol and drugs. Royal Society of Medicine International Congress and Symposium Series 1987; 116: 87 94. Pikkarainen J, Penttilä A, Seppä H. Recidivism of drunken driving in Finland 1972 1994. Kirjassa: Kloeden C N, McLean A J, toim. Proceedings of the 13th International Conference on Alcohol, Drugs and Traffic Safety. Adelaide NHMRC Road Accident Research Unit, The University of Adelaide, Australia. 1995: 2: 591 5. Pikkarainen J, Penttilä A, Piipponen S. Kuolemaan johtaneet veneilyonnettomuudet Suomessa vuosina 1986 1988. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja 1992; A5: 1 88. Poikolainen K. Huumeet Suomessa: esiintyvyys ja kustannukset. Duodecim 1998; 114: 2103 8. Portman M, Alho H, Lindbohm R, Penttilä A. Screening for heavy users of alcohol in a road side survey material. Kirjassa: Mercier-Guyon C, toim. Proceedings of the 14th International Conference on Alcohol, Drugs and Traffic Safety, Annecy. CERMT, Centre d Etudes et de Recherches en Medicine du Trafic, Annecy France. 1997; 3: 1365 68. Simpura J. Alkoholin vuosikulutus ja sen jakautuminen. Kirjassa: Simpura J, toim. Suomalaisten juomatavat. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja 1985; (34): 55 76. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (STAKES). Päihdetilastollinen vuosikirja 1997. Alkoholi ja huumeet. Sosiaaliturva 1997:2. Tilastokeskus. Oikeustilastollinen vuosikirja 1996. SVT Oikeus 1997:6. Tilastokeskus. Liikennetilastollinen vuosikirja 1997(a). SVT Liikenne ja matkailu 1997:17. Tilastokeskus. Tieliikenneonnettomuudet 1990, 1991, 1992, 1993, 1994, 1995, 1996, 1997. SVT Liikenne 1991, 1992, SVT Liikenne ja matkailu 1993, 1994, 1995, 1996, 1997(b), 1998. ANTTI PENTTILÄ, professori ERKKI VUORI, professori Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitos PL 40, 00014 Helsingin yliopisto KIMMO KUOPPASALMI, ylilääkäri Kansanterveyslaitos Kytösuontie 11 00300 Helsinki 700