VANHUUSKÖYHYYS SUBJEKTIIVISENA KOKEMUKSENA

VANHUUSKÖYHYYS SUBJEKTIIVISENA KOKEMUKSENA Mervi Leinonen Sosiaalityön pro gradu-tutkielma Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Elokuu 2020

TIIVISTELMÄ Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Tekijä Mervi Leinonen Laitos Yhteiskuntatieteiden laitos Työn nimi Vanhuusköyhyys subjektiivisena kokemuksena Oppiaine Sosiaalityö Tutkielman ohjaaja/ohjaajat Yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni Professori Aini Pehkonen Aika Kesäkuu 2020 Työn laji Pro gradu Sivumäärä 81 Tiivistelmä Tutkimus kuvaa vanhuusköyhyyttä subjektiivisena kokemuksena. Tutkimuksen aineisto on koottu haastattelemalla kuutta 70 82 -vuotiasta ikäihmistä, jotka määrittävät köyhyyttä omien kokemustensa kautta ja kuvaavat kokemansa köyhyyden merkitystä elämäntilanteessaan. Tutkimusorientaatio on fenomenologis-hermeneuttinen ja aineiston analyysimenetelmä noudattaa fenomenologisen tutkimuksen perusrakennetta. Tuloksissa esitetään kuusi elämäntilanteen kuvausta, kuvausten pohjalta tehty vanhuusköyhyyttä ja sen merkitystä ikäihmiselle tarkasteleva analyysi sekä synteesi, jossa avataan vanhuusköyhyyden merkitysrakennetta. Tulosten mukaan vanhuusköyhyys on ikäihmiselle kokonaisvaltainen, kaikille elämän osa-alueille ulottuva kokemus. Tulojen riittämättömyys on pysyvä tila, sillä ikäihmisellä on rajatut mahdollisuudet lisätä taloudellisia resurssejaan. Tämä tekee elämäntilanteesta selviytymistä sinnittelemällä ja sopeutumalla. Tulosten tarkastelu osoittaa yhtymäkohtia aikaisempaan, elämänhallinnan ja elämänkulun näkökulmista tehtyyn tutkimukseen. Tutkimusta voidaan hyödyntää gerontologisessa sosiaalityössä palvelutarpeen tunnistamiseksi sekä ikäihmisille suunnattujen palveluiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Asiasanat vanhuusköyhyys, ikäihmiset, subjektiivinen köyhyys, kokemus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

ABSTRACT University of Eastern Finland Faculty Social Sciences and Business Studies Author Mervi Leinonen Department Social Sciences Title Elderly poverty as subjective experience Major Subject Social work Supervisors Senior Lecturer Riitta-Liisa Kinni Professor Aini Pehkonen Aika Kesäkuu 2020 Abstract Level Master s Thesis Sivumäärä 81 The study describes old-age poverty as a subjective experience. The material of the study has been collected by interviewing six elderly people aged 70 82. They define poverty through their own experiences and describe the significance of the poverty they experience in their life situation. The research orientation is phenomenological-hermeneutic and the method of data analysis follows the basic structure of phenomenological research. The results present six descriptions of the life situation, an analysis of old age poverty and its significance for the elderly based on the descriptions, and a synthesis that opens up the meaning structure of old age poverty. According to the results, old-age poverty is a holistic experience for the elderly, covering all aspects of life. Old-age poverty affects income inadequacy is a permanent condition, as older people have limited opportunities to increase their financial resources. This makes coping with the life situation through perseverance and adaptation. A review of the results shows similarities with previous research from the perspectives of life management and life course. The research can be utilized in gerontological social work to identify the need for services and in the planning and implementation of services for the elderly. Keywords elderly poverty, old age, subjective poverty, experience Repository Library of the University of Eastern Finland Other information

Kiitos Iida, Ira, Kati, Onni, Stella ja Vihtori. Elämällämme on tarkoitus ja joka hetkessä kauneutta. Emme ole automaatteja, virhelyöntejä ruudulla. Elämällämme on tarkoitus, jokaisen tarina on arvokas. Emme ole tyhjänpantteja, tuhkaa korulippaassa. -Samuli Putro-

SISÄLTÖ 1 Johdanto... 7 2 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset...10 3 Vanhuuteen kytkeytyvä köyhyys...12 3.1 Moniulotteinen köyhyyskäsite...12 3.2 Vanhuusköyhyyden todentaminen...15 3.2.1 Objektiivinen näkökulma...15 3.2.2 Vanhuusköyhyydelle altistavia tekijöitä...18 3.3 Aikaisempi tutkimus vanhuusköyhyyden kokemuksista...22 4 Tutkimuksen toteutus...27 4.1 Tutkimuksen lähtökohdat...27 4.2 Tutkimuskohteeseen liittyvä esiymmärrys...34 4.3 Aineiston hankinta...36 4.4 Aineiston analyysin kuvaus...41 4.5 Eettiset kysymykset...43 5 Tutkimustulokset...46 5.1 Vanhuusköyhyyden kuusi kuvaa...46 5.1.1 Rahapulaa...46 5.1.2 Velkaantumista...47 5.1.3 Sopeutumista...48 5.1.4 Henkistä köyhyyttä...49 5.1.5 Yksinäisyyttä...50 5.1.6 Avun ulkopuolelle jäämistä...51 5.2 Vanhuusköyhyys ja sen merkitys ikäihmiselle...52 5.3 Synteesi...55 6 Johtopäätökset ja pohdinta...59 6.1 Tutkimustulosten tarkastelua...59 6.2 Arviointi tutkimuksen toteutuksesta...64 6.3 Tutkimustulosten hyödyntäminen sosiaalityössä...66 7 Lähteet...68 Liitteet...78

KUVIOT KUVIO 1. Tutkimusasetelma...28 KUVIO 2. Kymenlaakson kunnat ja asukasluvut (Karjalainen 2018, 8)....37 KUVIO 3. Vanhuusköyhyyden merkitysrakenne...56 TAULUKOT TAULUKKO 1. Merkitysten tasot (Moilanen & Räihä 2010, 48)....30 TAULUKKO 2. Esimerkki tutkimuksen etenemisestä....42

7 1 JOHDANTO Viimeisimpien tilastotietojen mukaan Suomessa oli vuonna 2017 noin 154 000 yli 65-vuotiasta pienituloista henkilöä. Siten 65-vuotiaat henkilöt muodostavat toiseksi yleisimmän pienituloisten ryhmän nuorten 18 34-vuotiaisiin verrattuna. (SVT Tuloerot 2017,3.) Pienituloisuus on erityisesti yli 75-vuotiaiden ja yksinasuvien henkilöiden ongelma. Tyypillistä kyseiselle eläkeikäisten pienituloisuudelle on, että pienituloiset elävät usein pienituloisuusrajan tuntumassa. Tämä tekee elämäntilanteesta erityisen haavoittuvan. (Rantala ym. 2019, 175.) Vaikka köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi on Suomessa tehty paljon kautta sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön historian (Topo 2011), Pohjoismaista suomalaisilla vanhuksilla on korkein köyhyysriski. Vanhuusköyhyysriski johtuu vähimmäiseläkkeiden pienuudesta ja se koskettaa erityisesti yli 75-vuotiaita kansaneläkkeellä olevia naisia ja yksineläviä henkilöitä. (Kautto, Palomäki, Rantala & Tuominen 2009, 290). Tutkimusten mukaan vanhuusköyhyyden taustalla vaikuttavat sosioekonomisten tekijöiden lisäksi myös sairastuvuus, vammautuminen sekä kuuluminen etniseen tai kansalliseen vähemmistöryhmään. (Onolemhemhen 2009; Willmoth, London & Hefflin 2015). Näin ollen kyse on yksilöille, perheille ja yhteiskunnalle erittäin merkittävästä monitahoisesta kysymyksestä. Vanhuusköyhyydelle altistavista tekijöistä sekä eläkkeiden riittävyydestä on varsin paljon tutkittua tietoa. Kuitenkaan viralliset määritelmät tai indikaattorit eivät kerro pienituloisena elämisestä mitään. Objektiivisesti osoitettavissa olevan tiedon lisäksi tarvitaan myös kokemuksiin perustuvaa tutkimusta, jotta saadaan tietoa vanhuusköyhyydessä elävien ihmisten todellisuudesta ja sen merkityksestä. Näin ollen tieto köyhyyden merkityksestä ikääntyneille ihmisille itselleen avaa vanhuusköyhyyden subjektiivista näkökulmaa. Subjektiivisella köyhyydellä tarkoitetaan vaikeasti määriteltävissä olevaa, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä, että hänen tulojensa, ympäristöön sekä toimintamahdollisuuksiin liittyvien tekijöiden välillä on köyhyyttä aiheuttava ristiriita. (Hiilamo & Saari 2010, 14, 16). Subjektiivinen köyhyys pitää sisällään piirteitä huono-osaisuudesta ja suhteellisesta köyhyydestä (Saari 2015; Laihiala 2018, 77 78; Aerschot & Valokivi 2012) sekä taloudellista

8 haavoittuvuutta ja syrjäytymistä aiheuttavia tekijöitä (Eskelinen & Sironen 2017, 12; Thelin 2013; Walsh & Keating 2016, 12). Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto (EAPN-Fin) on ollut mukana järjestämässä köyhyyden arkipäivän kokemuksiin liittyen kirjoituskilpailuja. Verkoston mukaan köyhyyden kokemusten tutkiminen on yksi tapa löytää keinoja köyhyyden ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi. (Eskelinen & Sironen 2017, 10). Lisäksi hyvin arkisenkin tiedon kerääminen ja välittäminen päättäjille on yksi rakenteellisen sosiaalityön peruslähtökohdista. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL 2019) mukaan tiedon tuottaminen erityisesti kuntalaisten tilanteista edistää ihmisten osallisuutta ja voi näin olla myös voimaannuttava kokemus. Tieto ja lisäymmärrys ilmiöstä auttavat ammattilaisia kohtaamaan köyhyyttä kokevia ikäihmisiä, mutta myös lisäävät ilmiön tunnistettavuutta. Tunnistaminen on edellytys toiminnalle. Tieto siitä, miten köyhyys vaikuttaa ikäihmisen elämässä auttaa käytännön neuvonta- ja palveluohjaustyöskentelyssä, palveluiden suunnittelussa ja kohdentamisessa. Tutkimustietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi keskitetyssä asiakasohjauksessa, jonka periaatteena on toimia suunnitelmallisesti tunnistamalla asiakkaiden yksilölliset tarpeet (Kettunen 2018,18). Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää niin ikään gerontologisessa sosiaalityössä sekä taloussosiaalityössä, joissa kohdataan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä. Tutkimukseni kuvaa vanhuusköyhyyttä yli 70-vuotiaiden henkilöiden omakohtaisen kokemuksen kautta. Vanhuusköyhyyden kokemus on tietoa, tunnetta, uskomuksia ja intuitiota aiheesta (Perttula 2011, 122). Tämän kokemuksen tavoittamiseen hyödynnän fenomenologis-hermeneuttista tutkimusotetta ja -rakennetta (Laine 2010). Tutkimukseni etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 esitän tutkimustehtävän ja sitä avaavat lisäkysymykset. Lisäksi perustelen tekemiäni tutkimuskohteen rajauksia. Luvussa 3 määritän vanhuusköyhyyteen kytkeytyvät keskeiset käsitteet. Aloitan yleisemmin köyhyyttä erittelevistä käsitteistä ja köyhyyttä kuvaavista mittareista. Tämän jälkeen esittelen vanhuusköyhyydelle altistavia yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntatason tekijöitä. Lisäksi esitän koettuun vanhuusköyhyyteen liittyvää aikaisempaa kansallista ja kansainvälistä tutkimustietoa. Luvussa 4 käsittelen tutkimuksen toteuttamista, jonka aluksi avaan tutkimusasetelman. Tässä keskeistä on kokemuksen tutkimiseen liittyvät lähtökohdat fenomenologis-hermeneuttisen tutkimusperinteen mukaisesti. Tämän jälkeen etenen tutkimuskohteeseen liittyvän esiymmärrykseni kuvaukseen. Tutkimuksen empiirisessä osuudessa avaan aluksi aineiston hankintaa tutkimusluvan hakemisesta haastattelujen litterointivaiheeseen saakka. Tämän jälkeen esitän aineiston analyysitavan, joka sopii nä-

9 kemykseeni kokemuksen tutkimisesta. Tässä olen hyödyntänyt Timo Laineen (2010, 40 45) fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen perusrakennetta. Luvun päätteeksi pohdin tutkimuskohteeseen sekä tutkimuksen toteuttamiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Luvussa 5 esitän tutkimustulokset. Fenomenologis-hermeneuttisen tutkimusrakenteen mukaisesti aloitan tutkimustulosten esittelyn tutkimukseen osallistuneiden haastateltavien köyhyyskokemusten kuvauksista. Tämän jälkeen analysoin tutkimuskysymysten ohjaamana vanhuusköyhyyteen liittyviä merkityksiä kuvausten pohjalta. Analyysissä tarkastelen, miten ikäihmiset kuvaavat köyhyyttä kokemustensa perusteella sekä mitä köyhyys merkitsee ikäihmisille itselleen. Analyysivaiheen jälkeen synteesinä esitän vanhuusköyhyyden merkitysrakenteen, jota avaan tarkastelemalla sen sisältöä ja suhteita. Tutkimuksen päättää luku 6, jossa tarkastelen tutkimustuloksia suhteessa tutkimuskirjallisuuteen ja arvioin tutkimuksen toteutusta. Lopuksi pohdin tutkimustulosten merkittävyyttä sosiaalityön käytännön ja tutkimuksen kannalta.

10 2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET Tutkimuksen tehtävänä on kuvata vanhuusköyhyyttä yli 70-vuotiaiden henkilöiden omakohtaisen kokemuksen kautta. Tutkimus tarkastelee sitä, miten köyhyys ilmenee ikäihmisten elämässä: miten he itse määrittävät köyhyyttä ja mitä köyhyys merkitsee heidän elämässään. Yksilöllisiä kokemuksia analysoimalla muodostan vanhuusköyhyyttä kuvaavan merkitysrakenteen. Tämän tiedon avulla sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, esimerkiksi gerontologisessa sosiaalityössä ja keskitetyssä asiakasohjauksessa, voivat tunnistaa vanhuusköyhyyden erityispiirteitä ja siihen kytkeytyviä ilmiöitä. Tietoa voidaan hyödyntää kehitettäessä palveluita, joilla pyritään vähentämään yksinäisyydestä, syrjäytymisestä ja pienituloisuudesta aiheutuvia haittoja. Tutkimusta ohjaavat kysymykset ovat 1. Miten ikäihmiset kuvaavat kokemaansa köyhyyttä? 2. Millaisia merkityksiä sisältyy ikäihmisten kokemuksiin köyhyydestä? Vanhuusköyhyydellä tarkoitan köyhyyttä, joka ilmenee ikääntyvillä tai iäkkäillä ihmisillä. Olen rajannut tutkimukseni koskemaan yli 70-vuotiaita henkilöitä. Lähtökohtaisesti olen halunnut välttää määrittelemästä tietyn ikäisiä ihmisiä vanhuksiksi, ikääntyneiksi tai iäkkäiksi, mutta kuitenkin niin, että kyseinen ikä merkitsee jotain vanhuusköyhyyden kokemuksen kannalta. Tätä samaa määrittelemisen haastetta esiintyy myös laissa ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (myöh. Vanhuspalvelulaki, 28.12.2012/980, 3 ) ja sitä avaavassa hallituksen esityksessä (HE 160/2012vp, 5, 28). Niissä ei suoraan määritetä ikääntynyttä väestöä tai iäkkäitä henkilöitä kronologisen iän mukaan. Ikääntyneellä väestöllä viitataan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavaan ikään, jonka käsitys on muuttunut eläkeuudistuksen astuttua voimaan vuonna 2017. Eläkeuudistuksen myötä niin sanottu vanhuuseläkeikä poistui ja eläkkeelle siirtyminen sidottiin nousevaan elinajanodotteeseen. (Julkisten alojen eläkelaki 29.1.2016/81, 10 ; Kansaneläkelaki 11.5.2007/568,10 ; HE 16/2015vp, 20, 27.) Määritelmään iäkkäistä henkilöistä puolestaan liitetään kokonaisvaltaisesti todettavissa oleva toimintakyvyn heikkeneminen sekä iän mukanaan tuoma haurastuminen. Ikävuosia 65 74 pidetään keski-iästä vanhuuteen liittyvänä siirtymävaiheena, josta käytetään yleisesti nimitystä kolmas ikä. Kolmatta ikää kuvataan ikäihmisen autonomian, aktiivisuuden ja kulut-

11 tajakeskeisyyden ajanjaksona. (Pirhonen, Tuominen, Jolanki & Jylhä 2019, 105). Kolmanteen ikään kuuluvat henkilöt ovat heterogeeninen ryhmä, sillä esimerkiksi vanhuuseläkkeelle siirtyvien henkilöiden yksilöllinen kunto poikkeaa paljon toisistaan. Ikääntyessä terveys ja varsinkin ihmisen kokemus omasta psyykkis- fyysisestä toimintakyvystään ovat avainasemassa. Huolia aiheuttavia tekijöitä ovat muun muassa eläketurvan riittävyys ja toimeentulon niukkuus sekä toisten avusta riippuvaiseksi tuleminen ja laitoshoitoon joutuminen. Myös muistisairauteen sairastuminen, yksinasuminen sekä esimerkiksi palvelumarkkinoiden yksityistyminen huolestuttavat väkivalta- ja omaisuusrikosten uhriksi joutumisen ohella. (Niemelä 2012, 169.) Näin ollen 75 vuotta täyttäneet ja sitä vanhemmat henkilöt ovat niin sanotussa neljännessä iässä, jota voidaan pitää myös jonkinlaisena määritteenä vanhuudelle. Neljättä ikää kuvataan sairauden, raihnaisuuden sekä toimintakyvyn haurastumisen ajanjaksona. (Pirhonen ym. 2019.) Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017 2019 toteaa, että lisääntyvien toiminnanrajoitteiden myötä myös avun tarve lisääntyy kaikkein vanhimmilla ikäryhmillä, joilla suosituksessa tarkoitetaan 90-vuotiaita ja sitä vanhempia ihmisiä. Suositus toteaa myös sosioekonomisten erojen vaikuttavan toimintakykyyn: ongelmia on siten eniten vähän kouluttautuneilla, fyysistä työtä tehneillä ja pienituloisilla henkilöillä. (STM 2017, 13, 15. ) Vanhuuden alkamisaikaa ei kuitenkaan voi määrittää tietyllä tarkkuudella. Jakoa kolmanteen ja neljänteen ikään voidaan pitää sosio-kulttuurisena sopimuksena, jossa siirtyminen kolmannesta iästä neljänteen tapahtuu ihmisen menettäessä kykynsä huolehtia itsenäisesti omasta elämästään. Hyvinvoinnin kannalta vanhuuden aika merkitsee muutosten kohtaamista aktiivisesti sopeutuen passiivisen mukautumisen sijasta. (Pirhonen ym. 2019). Rajauksen tarkoituksena on tavoittaa henkilöiltä, jotka ovat vanhuuseläkeiän ylittäneitä ja joilla on mahdollisesti kulunut jo tovi eläkkeellä ollen. Ajattelen, että ikä on kronologisen, fyysistä elinikää mittaavan määritteen lisäksi myös kokemuksellista ja kerrostunutta jäsennystä ihmisen olemassaolosta. Tällöin käsitykseen iästä vaikuttaa kaikki, mitä ihminen on elämänkaarensa aikana kokenut ja läpikäynyt. Käsitys iästä ja ikääntymisestä pitää sisällään fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksenantoja (Dannefer & Settersten 2010). Tässä tutkimuksessa käytän sanaa ikäihminen viitatessani edellä määritellyn mukaisesti ikääntyneisiin tai iäkkäisiin henkilöihin.

12 3 VANHUUTEEN KYTKEYTYVÄ KÖYHYYS 3.1 Moniulotteinen köyhyyskäsite Tässä tutkimuksessa nimitän vanhuuteen kytkeytyvää köyhyyttä käsitteellä vanhuusköyhyys, joka on Sari Rissasen ja Satu Ylisen (2012, 302) mukaan käännös kansainvälisessä tutkimuksessa käytetystä englanninkielisestä käsitteestä elderly poverty. Lähikäsite eläkeläisköyhyys (Palomäki 2009; Kotamäki & Kärkkäinen 2017), viittaa laajaan ryhmään eri-ikäisten ja erityyppisiä eläkkeitä saavien henkilöiden köyhyyteen. Eläkeläisköyhyyttä vastaava termi on kansainvälisissä artikkeleissa esiintyvä pensioner poverty (esim. Foster 2011). Suhteellinen köyhyys tai deprivaatio tarkoittaa huonompiosaisuutta verrattuna muuhun väestöön, eli kykenemättömyyttä saavuttaa yleisesti vallalla olevaa hyväksyttävää elintapaa. Se korostaa sosiaalisen vertailun ja koettua suhteellisen sosiaalisen aseman merkitystä. (Saari 2015, 35, 64.) Se linkittyy vahvasti keskusteluun eriarvoistumisesta, esimerkiksi siihen, kuka määrittelee, millaista elämäntapaa tai kuluttamista ihmisiltä odotetaan. Lina van Aerschotin ja Heli Valokiven (2012) mukaan vanhusten suhteellinen köyhyys näkyy siinä, kuinka he toimivat kuluttajina. Näin kotona asumista korostava hoivapolitiikka asettaa hyväosaiset ja huonompiosaisuudesta kärsivät vanhukset eriarvoisiksi. Erilaiset sosioekonomiset taustatekijät vaikuttavan siihen, miten hyvin vanhus voi ja kykenee itse hankkimaan tietoa tarjonnasta, vertailemaan eri vaihtoehtoja, tekemään valintoja ja lopulta maksamaan valitsemastaan palvelusta. Vanhuksella tulisi olla mahdollisuus vaatia oikeuksiensa toteutumista, jos esimerkiksi palvelun käytössä tulisi ongelmia. Tilanteen tekee haastavaksi, jos toimintakyvyn alentumisen vuoksi henkilö tarvitsee tukea huolehtiakseen perustarpeistaan. Vanhus voi jäädä avun ja palvelujen ulkopuolelle, ellei hänellä ole turvanaan omaisia tai läheisiä. Avun ulkopuolelle jäämisen riski onkin suurin iäkkäillä, pienituloisilla naisilla, jotka asuvat yksin ja joilla on heikko terveydentila. (Aerschot & Valokivi 2012, 250 251, 254, 266 268.) Tähän ilmiöön viittaa käsite hoivaköyhyys. Se kuvaa ilmiötä, jossa ikäihmisellä on todettu toiminnanrajoitteista johtuvaa avun ja hoivan tarvetta, mutta hän ei saa tarpeisiinsa nähden riittävää tukea päivittäisiin toimintoihinsa, kuten kodinhoitoon ja liikkumiseen. Hoivaköyhyyden on todettu koskettavan erityisesti kaikkein pienituloisimpia ja sairaimpia ikäihmisiä. (Kröger ym. 2019.)

13 Absoluuttinen köyhyys on puutteita perustarpeiden tyydyttämiseen tarvittavassa tulotasossa. Se yhdistetään erityisesti kehittyviin maihin, joten sen sijaan suomalaisessa yhteydessä käytetään köyhyyden absoluuttisia piirteitä kuvaavaa käsitettä huono-osaisuus. Huono-osaisuus on Juho Saaren (2015, 73) mukaan seurausta tyydyttämättä jääneistä perustarpeista, joita ovat fyysinen terveys ja henkinen autonomia. Saadakseen perustarpeensa tyydytetyksi ihmisen täytyy päästä käsiksi niin sanottuihin välittäviin tarpeisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että ihmisen täytyy saada ruokaa, vettä ja asunto, kokea taloudellista, henkistä ja fyysistä turvallisuutta, saada kouluttautua ja riittävää terveydenhuoltoa sekä saada hoivaa ja palveluita elämänkaaren eri vaiheissa. (Saari 2015, 73.) Köyhyys voi näin ollen ilmentyä asunnottomuutena, työttömyytenä, pienituloisuutena tai vaikkapa palveluiden kohtaamattomuutena tarpeisiin nähden. Huono-osaisuus kuvaa köyhyyden koettua todellisuutta ja käsityksiä kohtuullisen elämän edellytyksistä (Saari 2015). Tuomo Laihialan (2018, 77 78) mukaan ihmisen kokemus huono-osaisuudestaan on sitä syvempää, mitä kasautuneempaa huono-osaisuus hänen kohdallaan on. Lisäksi huonoosaisuuskokemuksissa on sukupuolittuneita eroja. Miehet kokevat elämänlaatunsa naisia useammin heikoksi. Miesten kokemuksissa korostuu yksinäisyys, nälkä ja elämässä pärjäämättömyys. Naisilla puolestaan on tyypillistä elämänkulkuun kytkeytyvä köyhyys. Naiset ovat pienempituloisia miehiin verrattuna; he useimmin ovat perheidensä hoivaajia ja huolehtivat niin lapsista, lastenlapsista kuin toimivat omaishoitajina. Naisten kokemuksissa huono-osaisuudesta ja köyhyydestä korostuukin terveyden ja tulojen riittämättömyyden suhde. Tällaista köyhyyttä voi kuvata käsitteellä taloudellinen haavoittuvuus, jolla tarkoitetaan henkilön taloudellisesta tilanteesta johtuvaa, lisääntynyttä alttiutta erilaisille ongelmille. (Eskelinen & Sironen 2017, 12). Köyhyys ja eriarvoisuus ilmenevät usein yhdessä kuvaten saman ilmiön eri näkökulmia. Eriarvoisuus määrittyy ihmisten todellisten toimintaedellytysten ja -mahdollisuuksien kautta, eli kyse on siitä, millaisia resursseja hänellä on käytössään ja miten hän kykenee hyödyntämään resurssinsa estääkseen erilaisia riskejä toteutumasta. (Eriarvoisuutta käsittelevän työryhmän loppuraportti 2018, 13.) Eriarvoisuus on seurausta asteittain etenevästä prosessista. Yhteiskunnan eriarvoistumista kuvaavat Kyösti Raunion (2009, 269) mukaan ruokapankit, leipäjonot ja muu vastaava epävirallinen ruokaturva, jotka ovat merkki yhteiskunnan pohjan vuotamisesta. Juho Saaren (2015, 64 65) tul-

14 kinnan mukaan ilmiötä voidaan kuvata timanttina, jonka ylä- ja keskiosaan asettuu suurin osa väestöstä, jolle myös hyvinvointi sekä taloudellinen ja poliittinen valta keskittyvät. Timantin alaosaan asettuva kansan vähemmistö kuuluu notkelmissa elävään köyhien ja huono-osaisten ryhmään. Muutokset toimeentulossa tai yllättävät lisämenot voivat aiheuttaa heille vaaran tippua turvaverkkojen läpi. Esimerkiksi suomalaista ruoka-apua tutkineen Maria Ohisalon mukaan ruoka-avun käyttäjistä yli 65-vuotiaita on 17 prosenttia, mikä tekee ikääntyvistä kolmanneksi suurimman ruoka-avun käyttäjäryhmän. Ruoka-avun piiriin johtavia tekijöitä ovat muun muassa toimeentulotuen alikäyttö, sekä epäsuhta pienten eläkkeiden ja muiden tulojen sekä korkeiden asumiskustannusten välillä. (Ohisalo 2014, 30,40.) Köyhyyteen liitetään myös käsite syrjäytyminen. Sillä viitataan pitkäkestoiseen prosessiin, jossa ihminen työntyy yhteiskunnan marginaaliin, eikä hänellä ole mahdollisuutta olla osallinen yhteiskunnan toiminnasta. Sosiaalinen ulossulkeminen voi olla ihmisen oman valinnan tulosta tai yhteiskunnan taholta tapahtuvaa. Pienituloisuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisen mittareista tietoa keräävä Tilastokeskus viittaa syrjäytymisellä taloudellisesti ja sosiaalisesti ongelmallisiin olosuhteisiin, joista irtaantumisen mahdollisuudet ovat heikkoja. (SVT 2009.) Syrjäytyminen on erityinen kysymys ikääntyneille henkilöille itselleen ja vanhuudessa esiintyvänä ilmiönä kolmesta syystä johtuen. Syrjäytymisessä on kyse usein kumuloituvasta huonompiosaisuudesta, jolla tarkoitetaan koko elämänkulun merkitystä vanhuudessa ilmenevään syrjäytymiseen. Syrjäytymisprosessiin liittyvät käännekohdat lisäävät kokemusta elämän epävarmuudesta ja näin vähentävät ihmisen mahdollisuuksia vaikuttaa omaan tilanteeseensa suotuisasti. Ikäihmiset ovat myös syrjäytymiselle alttiimpia kuin ennen: tämä on seurausta heidän muuttuneesta asemastaan perheissä ja yhteiskunnassa, ikääntymiseen kytkeytyvän koetun ja todetun terveydentilan heikentymisestä, sosiaalisen tuen vähenemisestä ja vähentyvistä taloudellisista resursseista. Ikäihmisten syrjäytymistä ja vastavuoroisesti osallisuutta voidaan tarkastella siten materiaalisten resurssien, sosiaalisten suhteiden, kansalaisyhteiskunnassa toimimisen, palveluiden, asuinympäristön sekä sosio-kulttuuristen näkökulmien kautta. (Walsh & Keating 2016, 12.) Taloudellinen köyhyys on näin ollen vain yksi vanhuusköyhyyttä ja ikäihmisten syrjäytymistä ilmentävä tekijä. Keskeistä on ymmärtää myös syrjäytymisen ja köyhyyden sosiaalista ulottuvuutta, joka ilmenee muun muassa merkityksellisten ihmissuhteiden ja tukea antavan ympäristön puutteena.

15 Subjektiivinen köyhyys on vaikeasti mitattavissa olevaa, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä, että hänen tulojensa ja menojensa välillä on köyhyyttä aiheuttava ristiriita. Henkilö kokee olevansa köyhä, jos hänen tilanteessaan pienikin muutos parempaan tai huonompaan on todelle merkityksellinen, jopa ratkaiseva. Subjektiivinen köyhyys voi olla mitattavissa olevaa objektiivista sekä suhteellista köyhyyttä, jossa ihminen tuntee ja kokee koko olemassaolonsa määrittyvän köyhyyden kautta. Subjektiivinen köyhyys rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia toimia haluamallaan tavalla (Hiilamo & Saari 2010, 14,16.) Koska subjektiivinen köyhyys määrittyy ihmisen omien kokemusten ja niille annettujen merkitysten kautta, köyhyys voi olla muutakin kuin suoraan rahaan liittyvää puutetta. Artikkelissaan Anna-Maria Isola, Elina Turunen ja Heikki Hiilamo (2016, 157) viittaavat Heidi Kaartisen (2015) pro gradu- tutkielmaan (2015) ja esittävät, että ihmisten elämään vaikuttaa aineellisen köyhyyden lisäksi myös aineeton köyhyys, kuten vastoinkäymiset, arjen ahtaus, kielteiset tunteet ja pakottavaksi koetut rakenteet. Aineetonta köyhyyttä on myös vastavuoroisuuden ja merkitysten puute. 3.2 Vanhuusköyhyyden todentaminen 3.2.1 Objektiivinen näkökulma Suomalaisessa köyhyystutkimuksessa köyhyyttä tarkastellaan tavallisesti jonkin väestö- tai ikäryhmän kautta (Roivainen, Heinonen & Ylinen 2010, 9 10.) Esimerkiksi käyttämällä erilaisia mittareita voidaan osoittaa objektiivisesti olemassa oleva köyhyysriski. Mittarein osoitettu köyhyys ilmaistaan usein pienituloisuusasteena, jolla tarkoitetaan pienituloisuusrajan alapuolella elävien osuutta väestöstä. Suomessa ei ole virallista pienituloisuusrajaa, mutta EU-maissa voimassa olevan määrittelyn mukaan pienituloisilla tulot ovat alle 60 % kansallisesta mediaanitulosta. (Mukkila, Ilmakunnas, Moisio & Saikkonen 2019, 79.) Esimerkiksi Suomessa pienituloisuusraja oli vuonna 2018 yhden hengen taloudessa 14 970 euroa vuodessa eli noin 1 250 euroa kuukaudessa. Tämän määritelmän mukaan vuonna 2018 pienituloisia oli kaiken kaikkiaan 640 000 henkilöä. (SVT 2018a.) Pienituloisten eläkeläisten etäisyys pienituloisuusrajasta on pysytellyt noin 10 prosentin kohdilla (SVT 2017a). Tämä kertoo toisaalta köyhyyskuilun pienuudesta mutta toisaalta myös vahvistaa käsitystä tilanteeseen liittyvästä haavoittuvuudesta.

16 Yli 65-vuotiaiden pienituloisuus on parin viime vuoden aikana lähtenyt kasvuun, kasvun kohdentuessa erityisesti yksinasuviin ja 65 74 -vuotiaisiin. Tästä ikäryhmästä noin 10 prosenttia oli pienituloisia, vastaavasti yli 75-vuotiaista pienituloisia oli reilu 21 prosenttia. Tyypillinen piirre eläkeikäisten pienituloisuudelle on se, että tulot ovat pienituloisuusrajan tuntumassa: ne ovat enemmän kuin 50 mutta vähemmän kuin 60 prosenttia mediaanituloista. (SVT 2018b.) Tämä selittää osaltaan ikääntyneiden taloudellisen tilanteen haavoittuvuutta. Tutkimuksen mukaan 75 84-vuotiaiden yksinasuvien naisten pienituloisuusaste on pysytellyt korkealla, sen sijaan yksinasuvien miesten pienituloisuusaste on kasvanut. Tämä on kaventanut kyseisen ikäryhmään kuuluvien miesten ja naisten pienituloisuuden eroa. (Rantala ym. 2019, 175.) Pienituloisuusastetta hyödynnetään sosiaalipolitiikan perusteena esimerkiksi perusturvan riittävyyden arvioinnissa. Perusturva määrittyy helposti välttämättömän kulutuksen kautta, jolloin perusturvan tulee kattaa asuminen, ruoka ja fyysiset tarpeet. Ihmisarvoisen elämän edellytyksiin kuuluu kuitenkin myös mahdollisuus osallistua yhteiskunnan toimintaan, esimerkiksi harrastusten kautta. Olli Kankaan (2013, 147) mukaan kulutusyhteiskunnassa kulutus määrittää myös ihmisenä olemisen ja osallisuuden. Hän, joka ei kuluta, on myös osaton. Perusturvaa arvioitaessa olisikin huomioitava se, mitä on ihmisarvoisen elämän edellyttämä kulutus tässä ajassa. Kuka esimerkiksi lopulta päättää siitä, millainen asumisen ja palveluiden taso on riittävä ikääntyvälle ihmiselle. Nämä huomioonottava minimibudjetti kuvaa tulojen riittävyyttä pienituloisuusrajaa tarkemmin. Minimibudjetti huomioi asumiskustannukset, ja se vaihtelee iän ja elämänvaiheen mukaan ottaen huomioon kotitalouksien tilatarpeen huomioon. Näin se kertoo köyhyyden absoluuttisista piirteistä, eli kuinka suuri osa väestöstä elää kotitalouksissa, joiden tulot eivät riitä kohtuulliseksi katsottuun vähimmäiskulutukseen. Näin lasketut viitebudjetit eivät kuitenkaan välttämättä kata kaikkia kustannuksia, esimerkiksi terveydenhuoltomaksuja. (Mukkila ym. 2019, 82.) Köyhyystutkimuksissa käytetään tuloköyhyyden ohella muitakin mittareita, kuten toimeentulotukiasiakkuutta. Toimeentulotuen saamisen mieltäminen absoluuttiseksi köyhyysrajaksi on kuitenkin ongelmallista. Vaikka toimeentulotuella katetaan ihmisarvoisen elämän kannalta välttämättömimpiä perustarpeita, on toimeentulotuki kuitenkin pohjimmiltaan suhteelliseen arviointiin perustuva poliittis-hallinnollinen päätös siitä, millä toimeentulotuen vähimmäistasolla ihmisen tulisi pärjätä. Toimeentulotuen saajien tarkastelu auttaa hahmottamaan sosio-ekonomisia taustatekijöitä ja ihmisryhmiä, joilla on haasteita ihmisarvoisen elämän saavuttamisessa. Elina Aholan ja Heikki Hiilamon

17 (2013, 12) mukaan toimeentulotuen saajat ovat tuen saamishetkellä köyhiä, mutta kaikki köyhät eivät ole toimeentulotuen saajia. Tällä he viittaavat toimeentulotuen saajien köyhyyden ajalliseen ulottuvuuteen ja toisaalta myös siihen, että pelkkä toimeentulotuen saamisen käyttö köyhyyden määrittäjänä jättää piiloon ne ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta tukea hae. Mittarina käytetään myös ylivelkaantumista, joka on eläkeikäisten ja iäkkäiden ihmisten kasvava ongelma. Ylivelkaantumista selittää esimerkiksi kulutusluottojen ja pikavippien käyttäminen muun muassa lahjojen ostamiseen, vaikka ihmisellä ei olisi kykyä tai osaamista hallita luotolla maksamista. Eläkkeelle siirtyminen voi tarkoittaa kulujen sopeuttamista, ja lisäksi myös muistisairaudet voivat vaikeuttaa iäkkään ihmisen taloudenhallintaa. (Rantala & Tarkkala 2010, 27.) Köyhyyden kestolla on merkitystä sille, miten voimakkaina ihminen kokee köyhyyden vaikutukset elämässään. Pasi Moision (2006, 644 655) mukaan köyhyyden dynamiikan eli toistuvuuden ja keston välisen suhteen erityispiirre on, että köyhyysjaksot ovat tyypillisesti lyhyitä, mutta köyhyysjaksoilla on tapana toistua. Lisäksi köyhyysjakson pidentyessä köyhyydestä on vaikeampi löytää ulospääsyä. Köyhyyttä voidaankin kuvailla sen dynamiikan mukaan rakenteeltaan tilapäis-, toistuvaisja pitkäaikaisköyhyydeksi. Vuonna 2004 tehdyn selvityksen mukaan (Moisio 2004) köyhyysjakson kokeneita oli kolmasosa kussakin edellä mainitussa luokassa. Iäkkäillä ja yksinasuvilla on yleisempää pitkäaikaisköyhyys verrattuna lapsiperheillä ja nuorilla esiintyvään tilapäisköyhyyteen. Viimeisimmät tiedot pitkittyneesti pienituloisista on vuodelta 2017, jolloin heitä oli 398 000 henkilöä. Pitkittynyt pienituloisuus on kaiken kaikkiaan naisilla yleisempää kuin miehillä, ja vielä tarkemmin erityisesti eläkeikäisillä naisilla ja työikäisillä miehillä. (SVT 2017b.) Edellä kuvatut mittarit määrittävät määrällisesti ja laadullisesti eri tavoin ihmisiä köyhiksi. On tärkeää, huomioiko mittari esimerkiksi tulojen ja menojen tasapainottamisen, erilaiset kotitalousrakenteet ja huono-osaisuuden kokemuksen. Objektiivisuuteen pyrkivä, mittarein osoitettu köyhyys, ei ole sama kuin subjektiivisesti koettu köyhyys, sillä mittarit eivät kerro elintasosta ja elämänlaadusta. (Saari 2015, 161 162.) Mittarit eivät myöskään kerro elämäntavoista tai perheiden ja yhteisöjen toimintakulttuureista. Käytännössä esimerkiksi moni ikääntyvä auttaa taloudellisesti läheisiään tai aikuisia lapsiaan tai maksaa edelleen vanhoja kulutusluottojaan, tai harrastaa enemmän kuin aiemmin elämässään. Eläkkeelle jääminen tarkoittaa tulotason tipahtamista, jolloin ihmisen tulisi sopeuttaa menonsa pienempiin tuloihin. Pelkkä mittaamiseen ja tulotasoihin perustuva köyhyysmäärittely

18 ei anna kokonaiskäsitystä siitä, miten köyhyys kytkeytyy ihmisen arkeen ja kokemuksiin. Tilastojen ja mittareiden rinnalle tarvitaan myös laadullista tutkimusta, joka täydentää käsitystä köyhyydestä. 3.2.2 Vanhuusköyhyydelle altistavia tekijöitä Vanhuusköyhyyden riskitekijöistä on tehty runsaasti kansallista ja kansainvälistä tutkimusta. Yksilötasolla merkittävin vanhuusköyhyyttä aiheuttava tekijä on yksinasuminen (Haapola, Karisto & Seppänen 2012, 278). Naisten miehiä pitemmän eliniän takia erityisesti kahden ansaitsijan talouksissa naisten yksinjääminen on todennäköisempää (Ahonen 2016, 29). Jos yksinasuvan työeläkeaikaiset tulot jäävät mataliksi, tästä seuraa korkean köyhyysriskin lisäksi korkeat sukupuolten väliset köyhyysriskierot. Yksinasuvien, 75 vuotta täyttäneiden naisten köyhyysriski on keskimäärin noin kaksinkertainen yhdessä jonkun toisen kanssa asuviin naisiin verrattuna. Sen sijaan Suomessa, missä sukupuolten väliset köyhyysriskierot ovat Norjan ja Ruotsin tavoin suuret, yksinasuvien naisten ja miesten väliset erot eivät ole kovin suuret: naisten ohella myös yksinasuvien miesten köyhyysriski on varsin korkea ollen naisilla 42 prosenttia ja miehillä 35 prosenttia. (Ahonen 2016, 21, 29.) Vanhuusköyhyyden naisistuminen on kansainvälinen haaste. (Desai & Tye 2009, 1014; Onolemhemhen 2009, 730; ks. myös Rissanen Ylinen 2014, 148). Tämä johtuu naisten miehiä pidemmästä elinajanodotteesta, joka yksinelävälle pienituloiselle tarkoittaa pidempää aikaa pienituloisena. Elinajanodotteen vuoksi pariskunnista nainen on useimmiten yksin jäävä osapuoli, jonka seurauksena köyhyysriski voi olla suuri erityisesti, jos mies on ollut perheen pääelättäjä. (Onolemhemhen 2009, 730; Azman, Sulaiman, Mohd & Baba 2010, 137; Lui, Warburton, Winterton & Bartlett 2011, 273; Rissanen & Ylinen 2014, 148.) Naisten köyhyys johtuu erityisesti sosioekonomisesta statuksesta, joka on heikon koulutustaustan, työurien katkonaisuuden ja työelämän naisia syrjivien asenteiden vuoksi heikompi. Naisilla työurat ovat lyhyempiä ja katkonaisempia erilaisten perhevapaiden sekä osa-aikaisten tai määräaikaisten työsuhteiden vuoksi. (Ahonen & Bach-Othman 2009, 36; Rissanen & Ylinen 2014, 148 149.) Lisäksi maissa, joissa sosiaaliturva on heikko, naiset perinteisesti jäävät hoitamaan kotiin omia tai muiden perheenjäsenten lapsia, eivätkä siten saa kerrytettyä ansiotyöstä saatavilla tuloilla eläke- tai muitakaan säästöjä (Lombard & Kruger 2009, 124 126).

19 On kuitenkin huomioitava, ettei vanhusköyhyyttä voida pelkistää vain naisten ja erityisesti leskeytyneiden naisten ongelmaksi. Juha Rantala, Susan Kuivalainen, Marjo Pyy-Martikainen ja Marja Riihelä (2019, 176) toteavat, että Suomessa pienituloisten, yksinasuvien ei-leskimiesten määrä on kasvanut. Tällä voi olla yhteyksiä aikaisempaan eläkettä edeltävään työuraan. Suurin yksittäinen vanhuusköyhyyttä lisäävä tekijä ovat lisääntyvät terveydenhuoltomenot (Rissanen & Ylinen 2014, 149). Ihminen voi sairastua tai vammautua milloin vain elämänsä aikana, jonka seurauksena ihmisen kyky hankkia toimeentuloa työllään voi vaikeutua. Tämä vaikuttaa myös myöhemmin maksettaviin eläkkeisiin (Wilmoth, London & Heflin 2015, 401; Caplan, Washington & Swanner 2017, 562). Sairastuminen tai vammautuminen ikääntyvänä merkitsee entistä niukempaa toimeentuloa, turvautumista erilaisten avustusjärjestöjen tarjoamiin palveluihin ja läheisten apuun, jos sellaisia on (Azman ym. 2010, 138). Sairastumisesta tai vammautumisesta seuraa hoivan ja kuntoutuksen sekä kuljetuspalveluiden tarvetta, joihin pienituloisten vanhusten varat eivät riitä. (Wilmoth ym. 2015, 401; Caplan ym. 2017, 563). Yhteisötasolla merkittävin tekijä on kuuluminen vähemmistöryhmään uskonnon, kielen tai kansallisuuden mukaan. (Onolemhemhen 2009, 731, Browne ym. 2009, 253; Rissanen & Ylinen 2012, 309; 2014, 149; Caplan ym. 2017, 554). Kansallisten alkuperäisväestöjen parissa tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että vanhukset kärsivät eniten perheiden ja paikallisyhteisöjen hajaantumisesta. Nuoremmat sukupolvet etääntyvät kulttuuritaustastaan ja lähtevät opiskelun tai työn perässä muualle, jolloin samalla häviävät perinteiset tavat hankkia elanto ja elää perhe-elämää, jossa vanhimmista pidetään huolta. (Browne ym. 2009; Somogyi, Barker, Maclean & Grischkan 2015, 488, 491). Perinteisissä, patriarkaalisissa yhteisöissä monisukupolviset perheet ovat kooltaan suuria. Näissä tyypillisesti mies perheen päänä kontrolloi vahvasti muun muassa talouteen liittyviä tekijöitä. Monisukupolvisissa talouksissa vanhusten taloudellisen hyväksikäytän riski kasvaa (Lombard & Kruger 2009, 119, 126; Rissanen & Ylinen 2014, 148.). Toisaalta, koska syntyvyys on laskussa useissa maissa, vanhuksella ei ole hänestä huolta pitäviä jälkeläisiä. Lapsilla ei välttämättä ole myöskään varaa pitää huolta vanhemmistaan, tai he eivät pidä yhteyttä yllä. (Azman ym. 2010, 138; ks. myös Foster 2011, 353). Asuinpaikan valinnalla on myös merkityksensä vanhuusköyhyyttä aiheuttavana tekijänä. Urbaani köyhyys on yleistynyt taloudellisten lamakausien ja yhteiskunnan rakennemuutoksen myötä. Suuret teollisuuskaupungit autioituvat ja seurauksena on työttömyyttä erityisesti miesvaltaisilla aloilla.

20 (Haapola ym. 2012, 295.) Agraarista köyhyyttä kuvataan pienillä, syrjäisillä seuduilla elävien haasteena, jota luonnehtii niukkuudessa eläminen (Lombard & Kruger 2009, 129; Rissanen & Ylinen 2014, 149; Somogyi ym. 2015, 493). Agraarinen köyhyys voi vaikuttaa myös niin sanottuna köyhyysjatkumona, jolla tarkoitetaan menneisyydessä opitun niukan elämäntavan toistoa (Rissanen & Ylinen 2012, 309). Tämä voidaan tulkita myös huono-osaisuuden normalisaationa, tottumukseen perustuvana käsityksenä siitä, millaisia odotuksia ympäristö asettaa elämäntyylille ja kulutuksen sopeuttamiselle (Milborne & Doheny 2012, 391). Yhteiskuntatason tekijöistä eläkepolitiikkaa pidetään vanhuusköyhyyden ylläpitäjänä. Pienituloisilla ikäihmisillä eläkkeiden tai perusturvan tukien taso on riittämätön tarpeisiin ja kulutukseen nähden, jolloin raha ei yksinkertaisesti riitä (Foster 2011, 348; Haapola ym. 2012, 276; Wilmoth ym. 2015, 415). Eläkeiän nostaminen hyödyttää eniten hyväpalkkaisessa työssä olevia, jotka voivat saada viimeisiltä työssäolovuosiltaan ylimääräistä tulokertymää (Lui ym. 2011, 273; Foster 2011, 351). Yksityisten eläkejärjestelmien käyttöönoton edistäminen hyödyttää eniten varakkaita, jotka kykenevät sitomaan osan varoistaan rahastoihin (Foster 2011, 353, 357). Suomessa tehdyn selvityksen mukaan kansaneläkkeen ja takuueläkkeen tason nostaminen olisi tehokkainta vanhuusköyhyyden ehkäisyä (Kotamäki & Kärkkäinen 2017). Sosiaaliturvaa luovien järjestelmien toiminta, sosiaaliturvapolitiikka, on merkittävä vanhuusköyhyyden aiheuttaja. Maissa, joissa sosiaaliturva on kehitteillä, on myös sosiaalisten ongelmien hallinta kankeaa. Se voi olla statukseen liittyvä hyvä veli - järjestelmä tai yksityis- ja vapaaehtoissektorin järjestötoimintaa. Näiden seurauksena sosiaaliturva on kirjavaa ja puutteellista. (Desai & Tye 2009, 1010 1011; Lombard & Kruger 2009; Azman ym. 2010, 139 140.) Marjaana Seppäsen ja Simo Koskisen (2010) mukaan ikääntymispolitiikka on vähentänyt vanhusten köyhyysriskiä suhteutettuna koko väestöön. Ikääntymispolitiikan tavoitteina on taata ihmiselle taloudellinen turva, itsemääräämisoikeus ja autonomia sekä avata mahdollisuuksia toimia aktiivisesti kansalaisena.. Ikääntymispolitiikka pannaan käytäntöön palvelujärjestelmien toiminnan kautta. On kuitenkin todettu, että vanhuusköyhyysriski ilmenee tukien ja palveluiden alikäyttönä. Tähän voi olla syynä se, ettei ikääntyvällä ihmisellä ole tietoa palveluista eikä niiden maksuperusteista. Köyhyys myös kytkeytyy terveyteen ja sairauteen: pienituloinen henkilö ei esimerkiksi varaa lääkäriaikoja eikä osta lääkkeitä, mikä vaarantaa monella tapaa hänen terveytensä ja toimintakykynsä. Köyhyysriskiä voi lisätä myös vanhuspalveluiden riittämättömät resurssit suhteessa laajan asiakasryhmän tarpeisiin,

21 sekä palvelujärjestelmän hajanaisuus, joka vaikeuttaa ammattilaisten kykyä ohjata ja neuvoa asiakkaitaan. (Roivainen ym. 2010, 74 75.) Sosiaalipalveluiden markkinaehtoistuminen ja monituottajamalliin siirtyminen vaikeuttavat sosiaalija terveyspalveluiden kentän hallintaa. Tästä aiheutuu kaikkein hauraimmassa asemassa oleville ihmisille haasteita toimia aktiivisesti omien asioiden puolestapuhujana, etuisuuksien hakijana ja kuluttajana. (Topo 2011, 884 885; Haapola ym. 2012, 276; Rissanen & Ylinen 2014.) Tähän liittyy myös se, että sosiaalityö voi olla pirstaloitunutta julkiseen, yksityiseen ja vapaaehtoissektoriin, jolloin sosiaalipalveluiden kentän hallinta on haastavaa asiakkaille ja työntekijöille (Topo 2011, 885). Tällöin palvelukentän tuntevien työnsä hallitsevien sosiaalityöntekijöiden puute voi estää vanhusta saamasta tarvitsemaansa tukea. Sosiaalityöntekijöiden puute voi myös aiheuttaa valikointia: kun aika ei riitä kaikkeen, tehdään vain välttämättömin, jopa helpoimman kautta. Uusien toimintatapojen kehittelytyö jää tekemättä. (Azman ym. 2010, 141 143.) Lisäksi vanhusten parissa tehtävä sosiaalityö on vahvasti painottunut hoivaan ja huolenpitoon. Tällöin köyhyyteen ja huono-osaisuuteen liittyvät kysymykset eivät nouse esille, elleivät ne tule esille nimenomaan terveyteen liittyvinä kysymyksinä. (Haapola ym. 2012, 296.) Kyse voi olla myös siitä, millaisen viitekehyksen tai orientaation mukaisesti vanhusten parissa tehtävää sosiaalityötä toteutetaan. Jos suhtautuminen on ongelmakeskeistä, se voi estää yksilön omien voimavarojen tunnistamisen ja niiden valjastamisen köyhyyttä torjuvaan työskentelyyn samalla, kun se rajaa sosiaalityön mahdollisuuksia asiakaslähtöiseen työskentelyyn (Onolemhemhen 2009, 731 732). Vanhuusköyhyyden määrittelystä tekee haastavan se, että tapa jolla köyhyys määritellään, voi asettaa ikääntyneet ihmiset eriarvoiseen asemaan. Jos moniulotteinen köyhyys jää tunnistamatta ja tunnustamatta, vanhus ei saa tarvitsemaansa apua ja tukea. Samoin, jos käsitys vanhuudesta on yksipuolinen, jää vanhuksen erilaiset tarpeet tunnistamatta. (Onolemhemhen 2009; Azman ym. 2010, 142; Lui ym. 2011, 275; Topo 2011, 888; Wilmoth ym. 2015, 416; Caplan ym. 2017, 553.) Lisäksi eritasoinen syrjintä voi lisätä vanhuusköyhyysriskiä. Syrjintää voi olla itsestään selvinä pidetyt asiat, esimerkiksi oletus siitä, että eläkkeellä ollessa on elettävä niukemmin. Syrjintä esiintyy näin ollen normalisaationa (Lui ym. 2011, 270 271).

22 3.3 Aikaisempi tutkimus vanhuusköyhyyden kokemuksista Seuraavassa avaan vanhuusköyhyyskokemuksiin perustuvaa aiempaa tutkimusta. Esitän ensin tutkimuksissa käytettyjä menetelmiä ja tämän jälkeen tutkimusten sisältöjä: millaisesta näkökulmasta vanhuusköyhyyttä on lähestytty, millaisia aineistoja niissä on käytetty sekä millaisia tuloksia on esitetty. Lopuksi asemoin oman tutkimukseni tähän tutkimuskenttään, toisin sanoen millaiseen tutkimusperinteeseen ja keskusteluun tutkimukseni kiinnittyy. Vanhuusköyhyyteen liittyviä kokemuksia on tutkittu yhdistämällä sekä määrällistä että laadullista aineistoa. Näin toteutettuna määrällistä survey-tutkimuksen antamaa kuvaa täydennetään tai vahvistetaan haastattelututkimuksella. Tällä tavoin toteutettuja tutkimuksia ovat tehneet Paul Milborne ja Shane Doheny (2012) ja Suvi Linnanvirta (2014). Puhtaasti määrällistä tutkimusta edustaa Kati Ahosen, Susan Kuivalaisen, Jyri Liukon, Satu Nivalaisen, Liisa Maria Palomäen ja Anu Polvisen (2019) postikyselynä toteutettu tutkimus, jonka osioissa kuvataan koetun vanhuusköyhyyden eri piirteitä. Tulosten perusteella vanhuusköyhyyden kokemus ilmenee koettuna, mitattavissa olevana ilmiönä, jota ihminen arvioi sen mukaan, miten se vaikuttaa hänen arkeensa ja hyvinvointiinsa. Tutkimuksessa on myös kirjallisten avovastausten perusteella tehty osio. Täysin laadullista tutkimusotetta edustavat Durrenda S. Onolemhemhenin (2009), Irene Roivaisen, Jari Heinosen ja Satu Ylisen (2010) ja Anjelika Thelinin (2013) tutkimukset, sekä Sari Rissasen ja Satu Ylisen (2014) kirjallisuuskatsaus. Milborne ja Doheny (2012) tutkivat Iso-Britanniassa Walesin maaseutuyhteisöissä elävien ikääntyneiden ihmisten köyhyyttä. Tutkimukseen osallistui 4000 taloutta, joista 55 prosenttia oli sellaisia, joissa asui yksi tai useampi ikääntynyt henkilö. Näistä yksin asuvien naisten osuus oli 60 prosenttia. Yli 85-vuotiaista osallistujista oli mittarein osoitettuna köyhyydessä eläviä 55 prosenttia, 70 79 - vuotiaista 37 prosenttia ja 60 69 -vuotiaista 27 prosenttia. Tutkimuksen perusteella todetaan, että vaikka köyhyys näin on todennettavissa, ikääntyneet ihmiset eivät itse tunnusta köyhyyttään, vaikka tunnistavat kyllä köyhyyden yhteisössään. Lisäksi todetaan, että mittarein osoitettu aineellinen puute ei ole vähentänyt ihmisten tyytyväisyyttä elämäänsä. Tutkimuksessa kuvataan vanhuusköyhyyttä kompromissien tekemisen ja priorisointina, sekä säästämisenä. Informaalia eli perheenjäsenten antamaa apua pidetään yhtenä selviytymisstrategiana. Näin ollen resilienssi voi johtaa käänteisiin tul-

23 kintoihin, josta seurauksena voi olla palvelujärjestelmien kautta saatavan avun vähentäminen. (Milborne & Doheny 2012, 395.) Linnanvirta (2014) on tutkinut yksin asuvien kansaneläkeläismiesten kokemuksia taloudellisesta ja sosiaalisesta turvasta. Tutkimuksessa hän selvittää taloudellista ja sosiaalista turvaa, elämänkulkuja sekä elämänkertomuksiin liittyviä kulttuurisia normeja. Tutkimuksessa vertaillaan täyttä kansaneläkettä saavia, yksin asuvia ja epätyypillisen työuran omaavia miehiä sekä puolisonsa kanssa eläviä, tyypillisemmän työhistorian omaavia miehiä suhteessa heidän aiempiin elämänvaiheisiinsa. Kvantitatiivisen tutkimuksen tuloksissa tyypillistä yksin asuvaa epätyypillisen työhistorian omaavaa miestä kuvataan maaseudulla kasvaneeksi ja kansakoulun käyneeksi. Hän on tuloilla mitattuna köyhä, mutta ei ole kokenut suuria toimeentulovaikeuksia. Hän arvioi oman elintasonsa muihin eläkeläisiin verrattuna heikoksi ja on joutunut tinkimään elämiseen liittyvissä kustannuksissa. Kokemus terveydentilasta on melko huono tai huono. Toimeentulovaikeudet ovat hänelle elämänvarren ajalta tuttu asia. Toimeentulovaikeuksia hän pyrkii paikkaamaan säästöillään. Kvalitatiivisen tutkimuksen aineisto on koottu haastattelemalla 40 miestä. Tulokset tukevat kvantitatiivisen tutkimuksen tuloksia nimeämällä maaseudulla kasvamisen, alhaisen koulutustason, tuloköyhyyden ja suhteellisen tulotyytyväisyyden yksinasuvan, kansaneläkettä saavan miehen peruskuvaukseksi. Haastatteluista tulee esille asennoituminen turhasta ei valiteta - mentaliteettina. Sitä selitetään taloudellisen hyvinvoinnin toissijaisuutena verrattuna terveyteen, kotona asumiseen ja omillaan pärjäämiseen. Näin ollen tulot mahdollistavat toimintakykyisyyden. Ahosen ja kumppaneiden (2019) toimittama tutkimus pohjautuu Eläketurvakeskuksen tekemään postikyselyyn, johon vastasi 2909 iältään 55 85-vuotiasta varsinaisella vanhuuseläkkeellä ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa henkilöä. Tutkimuksessa tarkastellaan usealla eri mittarilla mitattuna eläkeikäisten omaa kokemusta toimeentulosta, esimerkiksi tavanomaisten menojen kattamisen vaikeutena ja helppoutena, tiettyjen välttämättömyysmenojen kattamisen vaikeutena ja kulutuksesta tinkimisenä. Taloudellista tyytyväisyyttä mitataan taloudelliseen tilanteeseen tyytyväisyytenä. Tutkimuksen perusteella voidaan vahvistaa näkemys tulojen ja koetun terveydentilan yhteydestä ja merkityksestä toimeentulokokemuksille ja taloudelliselle hyvinvoinnille.

24 Onolemhemhenin (2009) tutkimus on tehty Yhdysvalloissa, Detroitissa asuvien vähemmistöryhmien parissa. Tutkimukseen osallistui 15 yli 60-vuotiasta, paikallisissa ikäihmisille suunnatuissa hyvinvointihankkeissa mukana ollutta naista. Köyhyyskokemuksista kertova haastatteluaineisto analysoitiin voimavarojen näkökulmasta. Tuloksissa korostuu tutkittavien henkilöiden henkilökohtaiset voimavarat, jotka liittyivät resilienssiin ja spiritualisuuteen sekä sitoutumiseen paikallisen kirkon toimintaan ja läheisiin perhesuhteisiin. Tutkimuksessa nousee myös urbaanin kaupunkiympäristön merkitys köyhyyden kanssa elävien selviytymiselle. Suureksi avuksi koettiin kaupunkeihin ja sen lähiöihin keskittyvien (sosiaali)palveluiden runsaus ja läheisyys, samoin kuin tuttu elinympäristö sosiaalisine suhteineen. Roivainen, Heinonen & Ylinen (2010) tarkastelevat Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoittamassa ja Tampereen kaupungin ja Tampereen yliopiston hallinnoimassa kehittämishankkeessa Köyhyys kuntatyön haasteena köyhyyden ilmenemistä sekä köyhyyden haasteisiin vastaamista palvelurakenteessa. Tutkimuskokonaisuudessa tarkastelu ulottui eri sektoreiden ja toimijoiden välisiin rajapintoihin. Osiossa, jossa tutkittiin Tampereen seudulla asuvien ikäihmisten kokemuksia vanhuusköyhyydestä, haastateltiin 20 iältään 67 90- vuotiasta henkilöä. Näin saatua aineistoa tarkastellaan sekä elämänkulun että elämänhallinnan näkökulmista. Tulosten mukaan vanhuusköyhyyden voi elämänhallinnan näkökulmasta jakaa kolmeen erilaiseen suhtautumistapaan. Positiivinen sinnittelijä suhtautuu tilanteeseensa elämällä hetkessä, ja huolehtimalla arkensa sujumisesta. Hän hoitaa laskunmaksut ja lääkeostot, pitää huolta terveydestään ja lisäksi osallistuu erilaisiin kolmannen sektorin ja seurakuntien tarjoamiin tilaisuuksiin. Köyhyyden katkeroittama luopuja näkee tilanteensa vaikeana. Hänen rahansa menevät arjen ylläpitämiseen, mutta mitään ylimääräistä ei jää vaikkapa virkistykseen. Hän myös suhtautuu arvostellen apua tarjoaviin tahoihin. Hän toisaalta saattaa antaa osan tuloistaan perheensä jäsenille, joka ei kuitenkaan lievitä katkeruuden tunnetta. Tyypiltään haastavin on köyhyyden seurauksena itseänsä laiminlyövä vanhus. Hänellä on useita samanaikaisia haasteita, joihin hän suhtautuu välinpitämättömästi. Hän lipuu avun ulkopuolelle toisaalta tahtomattaankin, mutta toisaalta hän suhtautuu epäillen ja arvostellen ulkopuoliseen apuun. (Roivainen ym. 2010, 68 73.) Vanhuusköyhyys elämänkulun näkökulmasta näyttäytyy koko elämänkaarta sävyttäneenä kokemuksena. Nykyinen elämäntapa on siten jatkumoa agraariselle köyhyydelle. Kokemuksissa toistuvat kova työnteko, vähäinen toimeentulo ja niukkuuden sietäminen. Köyhyys tulee ilmi nuukailuna eli ruuassa ja lääkkeissä säästämisenä sekä

25 ylimääräisten ostosten välttämisenä. Köyhyys aiheuttaa vanhuksille myös häpeää, joka voi olla este hakeutua avun piiriin. (Roivainen ym. 2010, 72 73.) Thelin (2013) analysoi Ruotsissa tehdyssä väitöskirjassaan nuorten, 65 74-vuotiaiden, eläkeläisten kokemuksia köyhyydestä taloudellisen haavoittuvuuden ja sosiaalisen syrjäytymisen näkökulmista. Tutkimusta varten on selvitetty ja jaettu tutkimukseen osallistujat heikosti ja niukasti toimeentuleviin ja näitä ryhmiä vertaamalla on selvitetty, miten taloudellinen haavoittuvuus vaikuttaa ihmisen mahdollisuuksiin saavuttaa terveellinen ikääntyminen, valinnan vapaus ja elämän merkityksellisyys. Tutkimuksessa köyhyyttä tarkastellaan suhteellisena. Vanhuusköyhyys ei Thelinin ennakkokäsityksestä poiketen näyttäydy kumulatiivisena jatkumona aikaisemmasta sosiaalis-taloudellisesta taustasta käsin eikä myöskään pelkästään pienempien tulojen ja mieltymysten sopeuttamisena. Sen sijaan tutkimustuloksissa korostetaan ikäihmisten tavoitteiden ja niiden todellisten toteuttamismahdollisuuksien välistä ristiriitaisuutta. Ikäihmisten tavoitteet ovat arkipäiväisiä, kodin ylläpitoon, omaan terveyteen ja vapaa-ajan viettämiseen liittyviä. Ikäihmiset haluavat tehdä itseään koskevia päätöksiä itsenäisesti ja elää elämäänsä olematta riippuvaisia toisista. Arki näyttäytyykin monelle toimeliaana: he tekevät taloudellisen tuen hakemuksia, pelaavat rahapelejä, osallistuvat politiikkaan ja tekevät pimeitä töitä lisätäkseen varallisuuttaan. Samasta syystä he voivat harkita myös omistusasunnon myyntiä tai vaihtoa edullisempaan. Tutkimukseen osallistuneet ikäihmiset kokevat, että heidän toimeentulovaikeuksiaan ei oteta tosissaan juuri siksi, että heillä pitäisi sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta olla kaikki kunnossa. Thelin nimeää tämän varjoilmiöksi. Se voi pahentaa sosiaalisesti jo syrjäytymisvaarassa olevien ikäihmisten tilannetta. Siksi ilmiö tulisi tunnistaa ja tunnustaa: näin voitaisiin ennaltaehkäistä vaikeuksien muodostumista laajemmiksi sosiaalisiksi ongelmiksi. Rissanen ja Ylinen (2014) ovat tehneet kirjallisuuskatsauksen vanhuusköyhyyteen johtaviin syihin ja vanhuusköyhyyden kokemuksiin liittyvästä tutkimuksesta. Kirjallisuuskatsaukseen on valikoitu 11 kansainvälistä artikkelia, joita he tarkastelevat hyvinvointinäkökulmasta. Tutkijat korostavat ihmisen kokemuksen kokonaisvaltaisuutta, joten muutokset yhdellä hyvinvoinnin osa-alueella ovat suoraan yhteydessä toisiin osa-alueisiin. Fyysiseen hyvinvointiin liittyvät kokemukset epäterveellisestä tai riittämättömästä ravinnosta ja puutteellisesta asumisesta. Asumiskustannuksia säästetään esimerkiksi nipistämällä asunnon lämmitystä. Lisäksi fyysisen hyvinvoinnin puutteet liittyvät terveyspalveluiden ja henkilökohtaisen hygienian laiminlyömisenä. Sosiaalisen hyvinvoinnin puutteita kuvataan eristäytymisenä ja syrjäytymisenä, jotka ovat seurausta osallistumisen mahdollisuuksien

26 vähenemisestä joko rahan puutteen tai heikentyneen terveyden vuoksi. Se, ettei voi osallistua tavallisena pidettyihin perhejuhliin, lisää ulkopuolisuuden kokemusta. Huoli perhesuhteiden ja niihin liittyvän sosiaalisen pääoman hajoamisesta liitetään yksinäisyyden kokemuksiin ja tukiverkostojen puutteeseen. Psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta köyhyys liittyy taloudellisten huolten ja epävarmuuden kanssa elämiseen, jota kuvataan pysyvänä ahdistuneisuutena. Tähän liittyvät kokemukset taloudellisesta hyväksikäytöstä, jonka toteuttajana voivat olla sekä perheen ulkopuoliset että perheeseen kuuluvat jäsenet. Lisäksi sopeutumista kuvataan joko aktiivisena tai passiivisena sen mukaan, liittyikö tilanteeseen muita huolehdittavia. Kaiken kaikkiaan vanhuusköyhyyden kokemusta kuvataan omanarvontunnon alenemisena sekä itsetunnon ja elämän mielekkyyden vajoamisena. Olli Kankaan ja Veli-Matti Ritakallion (2008, 15) mukaan sosiaalitutkimuksessa pidetään olennaisena kuulla myös asianosaisten ihmisen omaa ääntä. Useimmiten tällainen tutkimus toteutetaan niin, että vastaajalta kysytään hänen subjektiivisia tuntojaan liittyen siihen, pitääkö hän itseään köyhänä ja näin paikannetaan mahdollisesti piilevät toimeentulovaikeudet. Tämän haasteena on, että ihminen voi elää objektiivisesti katsottuna köyhästi, mutta ihminen ei pidä itseään köyhänä, tai toisin päin. Subjektiivisia köyhyysmittaustutkimuksia ei voida kuitenkaan käyttää yksistään köyhyyden esiintuojana. Näen tämän lähestymistavan heikkoudeksi sen, että kokemusten tutkimiseen pyritään objektiivisesti todennettavissa olevasta näkökulmasta, jolloin tavoiteltu ihmisen oma ääni, kuvaus ja siihen liittyvät merkitykset, jäävät kuulematta. Tällaista tutkimusperinnettä edustavatkin edellä kuvatut määrälliset tutkimukset. Laadullisissa tutkimuksissa puolestaan on yleistä ottaa jokin teoreettinen näkökulma, josta käsin vanhuusköyhyyttä tarkastellaan. Edellä esitetyistä tutkimuksista Onolemhemhen (2009) tekee tässä poikkeuksen, sillä tutkimus pyrkii ilmiön aineistolähtöiseen kuvaamiseen ja vasta kuvaamisen jälkeen tuloksia peilataan valittuun näkökulmaan. Tämä tutkimusote tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon vanhuusköyhyyskokemusten tutkimiselle.

27 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 4.1 Tutkimuksen lähtökohdat Jarkko Toikkasen ja Ira A. Virtasen (2018, 7) mukaan kokemuksen määritteleminen on olennaisen tärkeää erityisesti aloilla, joissa on kyse ihmisten kokemuksiin perustuvasta käytänteistä ja tutkimuksesta. Vakiintuneita aloja ovat kehitys- ja kasvatuspsykologia, filosofia ja taiteen tutkimus, ja uusia suuntauksia on esimerkiksi kokemusasiantuntijuuteen liittyvä sosiaali- ja terveyspoliittinen tutkimus. Heidän mukaansa jokaisella meistä on käsitys kokemuksesta: kokemus on jotain jo tiedettyä, tunnettua ja muistoja herättävää, esimerkiksi työkokemusta ja elämänkokemusta, lisäksi asioita koetaan kuultuina, nähtyinä ja kerrottuina ilman ihmisen omaa kokemusta. Omakohtaista, subjektiivista vanhuusköyhyyttä käsittelevä tutkimukseni perustuu köyhyyden kanssa elävien ihmisten omakohtaisten kokemusten tarkasteluun. Sen vuoksi on olennaista avata, mitä ymmärrän kokemuksella tämän tutkimuksen yhteydessä sekä miten näitä kokemuksia voidaan tutkia. Subjektiivisesti koetusta vanhuusköyhyydestä on tavoitteensa saada tietoa köyhyyttä kokeneilta henkilöiltä itseltään. Ideana on, että ihminen kuvaa todellisuuttaan, eli sen hetkistä elämäntilannettaan, jolle köyhyys antaa oman merkityksensä. Tämän tiedon tavoittamiseksi olen perehtynyt tutkimuksen tieteenfilosofisiin perusteisiin löytääkseni hallittavissa olevan keinon tutkimuksen toteuttamiselle. Kokonaisuuden hahmottamiseksi laadin seuraavanalaisen tutkimusasetelman (kuvio 1).

28 KUVIO 1. Tutkimusasetelma Tässä tutkimuksessa ymmärrän kokemuksen Juha Perttulan (2007, 2008, 2011) ja Timo Laineen (2010) näkemysten pohjalta. Heidän näkemyksensä kytkeytyvät Lauri Rauhalan (2005) eksistentiaalis-fenomenologiseen käsitykseen ihmisen olemassaolosta. Perusideana on tarkastella ja ymmärtää ihmistä situationaalisuuden, kehollisuuden ja tajunnallisuuden kokonaisuudessa. Keho edustaa ihmisen aineellista ja orgaanista olemusta, joka sitoo ihmisen aikaan ja paikkaan. Tajunnan kautta ihmisen olemisesta tulee tarkoitusta ja merkitystä. Situaatio kuvaa ihmisen kosketusta maailmaansa ja ympäröivään todellisuuteen. Ihmisen kietoutumista todellisuuteen elämäntilanteensa kautta ja mukaisesti ymmärretään situationaalisuutena, joka muodostuu erilaisista tekijöistä. Ne voivat olla

29 kohtalonomaisia, jolloin ne eivät ole välttämättä ihmisen valittavissa olevia asioita, kuten kansallisuus, yhteiskunta tai perimä. Ihminen voi myös toisaalta vaikuttaa valinnoillaan esimerkiksi puolison valintaan, työhön ja ystäviin. Osa tekijöistä on konkreettisia, ja osa ideaalisia. Ideaalisia tekijöitä ovat esimerkiksi arvot, normit sekä koetut ihmissuhteet. Kukin tekijä määrittää, mitä ihminen kokee ja miten. Koska ihminen on kokonaisvaltainen, kokemus on sekä kehollinen että tajunnallinen prosessi. Kokemus on subjektin, toiminnan ja kohteen välinen merkityssuhde, toisin sanoen merkityssuhde persoonan tajunnallisen toiminnan ja elämäntilanteen välillä. Kokemus on elämäntilanteen merkityksellistymistä, toisin sanoen ymmärtämistä. (ks. Perttula 2008, 116; Perttula 2007, 20). Perttulan (2011, 122) mukaan kokemus voi olla laadultaan tietoa, tunnetta, intuitiota ja uskoa. Timo Laineen (2010, 29 30) mukaisesti kokemuksen voi ymmärtää laajasti ihmisen kokemuksellisena suhteena omaan todellisuuteensa, eli sen hetkiseen elämäntilanteeseensa. Yksilön suhde toisiin ihmisiin, kulttuuriin ja luontoon syntyy vuorovaikutuksessa ja ilmenee hänen kokemuksissaan. Ihmisen suhde maailmaan on intentionaalinen, eli se kohdentuu aina johonkin. Näin ollen kaikella toiminnalla on jokin tavoite ja merkitys. Merkitykset eivät ole synnynnäisiä, vaan ne muodostuvat yhteisöllisesti. Kokemus on siten aina kokemusta jostakin, jo tiedetystä ja ihmiselle olemassa olevasta. Tässä tutkimuksessa vanhuusköyhyys saa merkityksensä suhteessa maailmaan, jossa ikäihminen elää. Näin päätellen vanhuusköyhyyden kokemus saa muotonsa suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisöön ja kulttuuriin. Tästä seuraa, että eri kulttuureissa elävillä ihmisillä on erilainen tapa jäsentää todellisuuttaan, jolloin eri kulttuureissa asioilla on myös erilaiset merkitykset. Pidän myös tärkeänä Jussi Backmanin (2018, 26) jäsennystä. Backmanin mukaan kokemuksen voi ymmärtää kahdella toisistaan erottuvana, mutta myös toisiinsa kytkeytyvänä merkityksenä. Kokemus voidaan ymmärtää tosiasioista erottuvana, omien ennakkokäsitysten ja ennakkoluulojen sävyttämänä tuntumana tai oletuksena. Kokemus voidaan ymmärtää myös subjektien välisenä yhteisesti jaettuna ja kohdattuna todellisuutena, jossa tapahtuu omien käsitysten peilaamista ja testaamista. Todellisuus rakentuu ja kohdataan aina suhteessa toisiin, eli yhteisöllisesti, jolloin todellisuus rakentuu sekä yhteisöllisesti jaettujen ennakkokäsitysten mutta myös yhteisyyden ja toisten kanssa jaettujen kokemuspintojen kautta. Kokeminen ei ole objektiivista datan rekisteröintiä, vaan yhteisessä kontekstissa tapahtuvaa ennakkokäsitysten ja todellisuuden välistä elävää, jaettua vuorovaikutusta. Kokemus on näin ollen samaan aikaan sekä tilannesidonnaista että äärellistä, yhä uudelleen

30 muotoutuvaa. Ymmärrän Rauhalan (2005, 26) suuntaisesti, että näin tutkimukseen liittyy tietty kehämäisyys, joka tutkimusasetelmassakin on nähtävissä. Tutkimuksessa kehämäisyys ilmenee esimerkiksi tutkimustulosten suhteen: empiirisen tutkimuksen tulokset eivät ole lopullisia tuloksia, vaan muuttuvat kokemukseen liittyvän ymmärryksen kasvaessa. Tieto ja näin ollen kokemus on suhteellista. Tämän tutkimuksen tieteenfilosofinen orientaatio liittyy sekä fenomenologiseen että hermeneuttiseen perinteeseen. Fenomenologinen lähtökohta auttaa hahmottamaan kokemusta yksilön ainutlaatuisena merkityksenantona, jonka olemassaolo on mahdollista vain suhteessa toiseen ihmiseen. Näin painotetaan kokemuksen yksilöllisyyttä ja tajunnallisuutta: kokemus eli merkityssuhde syntyy yksilön tajunnan suuntautuessa kohteeseen ja kohde ilmenee tajunnalle. Kokemus selvitetään mahdollisimman vapaana tutkijan ennakko-oletuksista, määritelmistä tai teoreettisista viitekehyksistä, joka ei tarkoita, ettei asiaan tulisi perehtyä etukäteen. Lähinnä tällä haetaan mahdollisimman avointa lähestymistapaa tutkittavaan ilmiöön. Fenomenologiseen tutkimukseen hermeneuttinen ulottuvuus tuo mukanaan tulkinnan, jota tarvitaan välittämään toisen kertomuksesta hänen kuvaamansa kokemus. Hermeneuttinen tutkimusote kohdistuu ilmauksiin, jotka kantavat sisällään merkityksiä ja joita voidaan lähestyä vain ymmärtämällä ja tulkitsemalla. (Laine 2010, 28 31.) Merkitykset ovat haastateltavan puheeseen sisältyvän viestin vihjeitä, jotka haastattelija ottaa vastaan ja tulkitsee. Merkitykset eivät ole vain subjektiivisia, vaan ne syntyvät siinä ympäristössä jossa ihmiset elävät ja toimivat. (Moilanen & Räihä 2010, 47 52.) Taulukossa 1 merkitykset esitetään eritasoisina, yksilöllisinä, yhteisöllisinä ja universaaleina sekä tiedostettuna tai tiedostamattomina. TAULUKKO 1. Merkitysten tasot (Moilanen & Räihä 2010, 48). Yksilöllinen Yhteisöllinen Tiedostettu 1. Tiedostetut tunteet, tavoitteet ja uskomukset. 3. Yhteisön rooliodotukset normit ihanteet moraali Tiedostamaton 2. Piilotajunta 4. Yhteisön rutinoituneet toimintarakenteet perusmyytit toiminnan piilevät

31 Universaali yhteisöllinen 5. Yleispätevät, tiedostetut ideat ja moraali säännöt 6. Yleispätevät generatiiviset sääntöjärjestelmät Jaottelu auttaa hahmottamaan merkitysten eri tasoja, joita aineisto pitää sisällään. Itsestään selvänä nähdyt merkityksenannot tulee asettaa vielä tarkasteltavaksi kysymällä aineistolta sen merkitystä kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Tämän perusteella ymmärrän fenomenologis-hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen liittyvän intuition merkityksen siten, että se kertoo jotain jo olemassa olevasta vaikkakin ei vielä täysin tiedetystä ja ymmärretystä. Intuition avulla on mahdollista päästä kiinni erityisesti merkitysten tiedostamattomaan puoleen. Merkitysten näkeminen ei kuitenkaan ole pelkästään intuitiivista, sillä tutkimuksen on kyettävä osoittamaan merkitysten ja tulkintojen paikkansapitävyys jollakin tavalla. Yleensä ottaen kaikkea tutkimusta edeltää aina jonkinasteinen teoreettinen ymmärrys tutkittavasta ilmiöstä. Se muodostuu tutkijan aiemmasta perehtyneisyydestä aiheeseen, työskentelystä aiheen parissa, tutkimusta varten tehdystä teoreettisesta taustoituksesta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 108). Tässä tutkimuksessa aikaisemman tiedon ja teorian suhde tutkimukseen avautuu Pentti Moilasen ja Pekka Räihän (2010, 52) mukaan seuraavasti. Tutkimuksen tulkinnat nojaavat aina tutkijan esiymmärrykseen tai olettamuksiin aiheesta. Erityisesti fenomenologisessa lähestymistavassa on olennaista se, että tutkija tiedostaa esiymmärryksensä, jotta asioita voidaan kuvata mahdollisimman ennakkoluulottomasti. Hermeneutiikka puolestaan korostaa esiymmärryksen merkitystä ennakkoluulojen esiintuojana, jolloin tutkija tehdessään tulkintaa voi korjata käsitystään. Moilanen ja Räihä myös korostavat, että tutkijan on tärkeä huomata sekä esiymmärryksensä että ennakkoluulojensa vaikutus koko tutkimusprosessiin. Ymmärrän tällä, että tutkija arvioi tekemiään valintoja jokaisessa vaiheessa tutkimussuunnitelman tekemisestä tutkimuksen toteutukseen saakka. Esiymmärrys tarjoaa siten taustan, jota vasten uusi tieto saa merkityksensä (ks. Rauhala 2005, 36). Timo Laine (2010, 33) toteaa, ettei fenomenologisesta tai hermeneuttisesta metodista ole olemassa tarkkaa kuvausta. Metodi tuleekin ymmärtää ajattelutapana tai tutkimusotteena teknisesti määriteltävän aineiston käsittelytavan sijasta. Tämä siksi, että metodi saa muotonsa juuri nimenomaisen tutkimuksen äärellä: siihen vaikuttavat niin tutkija, tutkittavat ja tilanne. Metodisuutta Laine kuvaa

32 tutkijan itseymmärryksen, hermeneuttisen kehän kulkemisen sekä fenomenologisen haastattelun avulla. Tutkijan itseymmärrys on itsekriittisyyttä ja spontaanin ymmärryksen kyseenalaistamista ja tulkintojen reflektointia. Hermeneuttinen kehä viittaa tutkimusaineiston kanssa käytävään tutkimukselliseen dialogiin, jossa tavoitteena on ymmärtää avoimesti toista ja toiseutta pyrkimällä pois tutkijan omista kuvitelmista, ennakkokäsityksistä ja tulkinnoista. Soveltuvimmaksi keinoksi päästä käsiksi ihmisen kokemukseen pidetään haastattelua, ja erityisesti fenomenologisen tutkimusotteen kannalta haastattelun tulee olla luonteeltaan avoin ja luonnollinen keskustelutapahtuma. Haastattelua ohjataan vähän, ja lisäkysymykset asetetaan pyyntöinä kuvata kyseessä olevaa asiaa tarkemmin. (Laine 2010, 33 39.) Tutkimuksessani haastattelut on toteutettu strukturoimattomana, avoimena haastatteluna. Vaikutteita haastatteluiden toteuttamiselle löytyy kertomushaastattelusta sekä osallistavasta haastattelusta (active interview). Kertomushaastattelu on avoimen haastattelun muoto. Sitä luonnehtii tutkijan haastateltavaa kohtaan osoittama mielenkiinto, joka kannustaa haastateltavaa kertomaan kokemuksistaan kyseessä olevasta aiheesta tai ilmiöstä. Se vaatii haastattelijalta taitoa lukea haastattelutilannetta: hiljaisten hetkien sietokykyä ja oikealla hetkellä lisäkysymysten esittämistä tiivistäen, peilaten ja konkretisoiden. (Hyvärinen 2017.) Osallistavan haastattelun periaatteiden mukaista on, että haastattelija ja haastateltava asettautuvat yhdessä tutkimisen tilaan, jossa tapahtuu spontaania ajatustenvaihtoa tutkittavana olevasta, arkipäiväiseen kokemukseen liittyvästä ilmiöstä (Holstein & Gubrium 2011). Vaikka edellä sanottuun perustuen tarkkaa menetelmää ei ole, tässä tutkimuksessa olen hyödyntänyt Timo Laineen (2010, 44) fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen perusrakennetta. Se on yleisluontoinen esitys yksityiskohtaisemmista fenomenologisen tutkimuksen rakenteista, joita ovat esittäneet esimerkiksi Amadeo Giorgi (1985) ja Juha Perttula (1995). Laineen tutkimusrakenne koostuu viidestä vaiheesta. Ensimmäisessä vaiheessa tutkija reflektoi kriittisesti omaa esiymmärrystään aiheesta. Tämän vaiheen tarkoituksena on tiedostaa ja tunnistaa tutkimuskohdetta selittävien teoreettisten lähtökohtien ja mallien olemassaolo, jotta ne voidaan analyysivaiheen ajaksi siirtää takaalalle. Fenomenologisen perinteen mukaisesti teoreettinen viitekehys tai aikaisemmat tutkimustulokset eivät saa tietoisesti ohjata analyysivaihetta. Teoreettinen tieto tuodaan mukaan tutkimukseen loppupuolella, jossa se laitetaan keskustelemaan analyysin tulosten kanssa. Toisessa vaiheessa aineistoon perehdytään huolella. Perehtyminen alkaa oikeastaan jo aineiston hankintavaiheessa, jossa tulee kiinnittää huomiota siihen, miten aineisto kertoo ihmisten kokemuksista tutkittavaan ilmiöön

33 liittyen. Aineiston tulee sisältää kuvailua ja kerrontaa, joka on mahdollisimman konkreettista ja ilmiötä lähellä. Aineistoa tulee lukea useampaan otteeseen, jotta se tulee tutuksi ja siitä voidaan hahmottaa kokonaisuuksia. Kolmantena vaiheena aineistosta tehdään kuvaus sen olennaisimmasta kokemukseen liittyvästä sisällöstä. Kuvauksessa on tärkeää, että se on mahdollisimman lähellä alkuperäistä haastateltavan ilmausta ja tarkoitusta. Tämä vaatii tutkijalta aineiston näkemistä tutkittavan silmin. Vaihe on tehtävä huolella, sillä syntynyt kuvaus toimii seuraavien vaiheiden pohjana. Neljännessä vaiheessa, analyysissä, kuvaukset jaetaan merkityskokonaisuuksiksi. Tämä tarkoittaa, että edessä olevasta kuvaustekstistä nähdään merkityksiä, jotka liittyvät toisiin muodostaen ilmiötä selittäviä osakokonaisuuksia. Merkitysten yhteys toisiinsa nähdään intuitiivisesti, joka on tutkijan elämänkokemuksen myötä syntynyttä merkitysten tajua. Merkityskokonaisuudet liittyvät toisiinsa samankaltaisuuden ja yhteneväisyyden perusteella. Jotta olennaiset merkitykset löytyvät, tutkija joutuu punnitsemaan merkityksiä sen mukaan, miten kyseisen merkityksen poistaminen vaikuttaa kokonaisuuden ymmärtämiseen. Merkityskokonaisuuksien hahmottamisessa tutkijalla on apunaan tutkimustehtävä, joka osaltaan myös määrittää mitkä merkitykset ovat tärkeitä. Merkityskokonaisuudet kuvataan tutkijan kielellä. Viidennessä vaiheessa luodaan synteesi, joka tapahtuu yhdistämällä merkityskokonaisuudet ja avaamalla niiden välistä merkitysrakennetta. Myös merkityskokonaisuuksien välisiä suhteita arvioidaan. Esimerkiksi jokin merkityskokonaisuus voi korostua enemmän kuin toinen. Lopuksi kun kokonaisrakenne on selvitetty, saadut tulokset arvioidaan suhteessa muuhun, aikaisempaan tutkimukseen. Näin voidaan esittää johtopäätöksiä ja jatkotutkimusaiheita. (Laine 2010, 41 44.) Laadulliselle tutkimukselle luonteenomaisessa aineistolähtöisessä analyysissä aineistoa voidaan tematisoida eli etsiä aineistosta sisällöllistä logiikkaa (Moilanen & Räihä 2010, 55). Näin aineistoa redusoidaan, klusteroidaan ja abstrahoidaan, jonka jälkeen tämä tieto yhdessä teorian kanssa syventävät alkuperäistä tutkimuksen lähtökohtaa. (Tuomi & Sarajärvi, 2018, 108.) Myös fenomenologishermeneuttisen tutkimuksen analyysivaiheessa pyritään käsitteellistämään ja yleistämään aineiston pohjalta tehtyä kuvausta, mutta tarkoitus ei ole kuitenkaan abstrahoimalla häivyttää yksittäisiä piirteitä ja jättää jäljelle yhtä yleistettävissä olevaa merkityskokonaisuutta. Varsinaisen teemoittelun sijaan tarkoituksena on löytää aineistoon sisältyviä merkityksiä, joiden löytämistä helpottaa tutkimustehtävä siihen liittyvine kysymyksineen (Moilanen & Räihä 2010, 55). Kuten Jani Kukkola (2018) asian esittää, fenomenologis-hermeneuttisen tutkimusorientaation mukaisessa kokemusten

34 tutkimisen tavassa on keskeistä ymmärtää mitä kokemus on ja miksi kokemus on (ks.myös Rauhala 2005, 16). Kokemuksen pintarakenne eli kokemuskuvausten jäsennys voi olla tyystin erilainen suhteessa kokemuksen syvärakenteen kanssa. (Kukkola 2018, 42 43.) Analyysin tavoitteena on näin ollen ymmärtää ja tulkita kokemusten monikerroksisuutta lopullisten vastausten esittämisen sijasta. Siksi fenomenologis-hermeneuttisen orientaation hengen mukaista on liittää teoria ja kirjallisuus tutkimukseen syventämisvaiheessa huolehtimalla samalla, että merkitysten kuvaaminen on aineistolähtöistä ja tekee sille oikeutta. (Laine 2010, 42.) 4.2 Tutkimuskohteeseen liittyvä esiymmärrys Fenomenologis-hermeneuttisessa kokemuksen tutkimustavassa painotetaan tutkijan omakohtaisen aihepiiriin liittyvän kokemuksen esiintuomista. Tämä on tärkeää esimerkiksi merkitysten näkemisen kannalta, sillä kokemuksen tulisi olla jollain tavalla jaettua, vaikkakaan kahta samanlaista elämäntilannetta ei kenelläkään ole. Esiymmärryksen kirjoittaminen auttaa jäsentämään tutkimuksen lähtökohtia. Tämä edesauttaa aineiston työstämistä aineiston ehdoilla. Aukikirjoitettuna ennakkokäsitykset ovat paremmin tiedostettuja, ja näin omien ennakkokäsitysten vaikutusta ilmiön kuvaukseen ja tulkintaan voi arvioida. Esiymmärrys auttaa myös tulkintojen tekemisessä. (ks. Moilanen & Räihä 2010, 52.) Esiymmärrykseeni on vaikuttanut työni evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyössä. Kiinnostukseni tutkia gerontologista sosiaalityötä koskettavaa aihetta on herännyt tekemistäni havainnoista ja sieltä nousevista kysymyksistä. Havaintoni mukaan taloudellista apua tarvitsevien joukossa on lapsiperheiden ja työikäisten ihmisten lisäksi myös pienituloisia eläkeläisiä. Olen ollut käsityksessä, että eläkkeiden tulisi kattaa elämisen perusedellytykset, mutta kohtaamieni avunhakijoiden kertoma arkitodellisuus on ollut toinen. Erityisesti ikääntyneiden toimeentulovaikeudet liittyvät eläkkeen riittämättömyyteen suhteessa kasvaviin menoihin, joita aiheutuu muun muassa lisääntyvistä sairaanhoitomaksuista, lääkkeistä ja asumiseen liittyvistä kustannuksista. Jokin yllättävä asia saattaa keikauttaa talouden tasapainon hetkessä. Joillekin ikääntyneille voi olla lisäksi kasautunut useampia

35 vastoinkäymisiä. Yksi tällaisista on läheisen kuolema. Olen kohdannut huolta, turvattomuuden tunnetta ja turhautumista yhteiskunnan riittämättömiltä tuntuviin palveluihin. Toimeentulo-ongelmista ja köyhyydestä on kuitenkin ikääntyneen ihmisen vaikea puhua. On helpompi puhua vaikkapa yksinäisyydestä. Myöskään toimeentulovaikeuksien tultua ilmi, ei ikääntyneen ihmisen ole helppo toimia tilanteen eteenpäin viemiseksi. Käsitykseni mukaan eläketurvajärjestelmän tulisi taata jokaiselle välttämätön toimeentulo sen jälkeen, kun ihminen ei siihen kykene omasta työn tekemisestä saatujen tulojen turvin. Ymmärrän, että käsitys välttämättömästä on suhteellista: se mikä tänä päivänä tässä yhteiskunnassa määritellään välttämättömäksi, voi muuttua ajan kuluessa. Muuttuvaa on myös se, miten ihmiset määrittelevät itselleen välttämättömän toimeentulon. Jokaisella yksilöllä on omakohtainen käsitys välttämättömästä. Kysymys on myös siitä, millaisia määritelmiä välttämättömästä käytetään hyödyksi eläketurvaa ja sosiaaliturvaa laadittaessa. Niillä on vaikutuksensa siihen, miten auttamisjärjestelmä toimii. Julkisen palvelujärjestelmän ohella myös epävirallisempi, kirkkojen ja järjestöjen antama tuki on olennainen osa ikäihmisten arjessa selviytymistä. Vanhuusköyhyys on siten auttamisjärjestelmän kaikkia osapuolia yhteisesti koskettava ilmiö. Esiymmärrykseeni vaikuttaa myös gerontologinen orientaatio, joka auttaa suhtautumaan kriittisesti tarjolla oleviin käsityksiin iän ja ikääntymisen merkityksistä. Ikä ja ikääntyminen merkitsevät erilaisia asioita elämänkaaren eri vaiheissa oleville ihmisille siinä, millainen asema heillä on yhteiskunnassa ja millaiset edellytykset heillä ikänsä ja toimintakykynsä puolesta on toimia yhteiskunnan täysivaltaisena, autonomisena jäsenenä. Erityisesti sosiaaligerontologinen ymmärrys auttaa hahmottamaan ikääntyvän ihmisen suhdetta ympäristöönsä: perheeseen, paikallisyhteisöön, kulttuuriin ja aikaan ja laajemmin ikääntymistä yhteiskunnallisena kysymyksenä. Ikääntyminen ei ole tällöin vain ihmisen kehossa tapahtuvia muutoksia, vaan ympäristöön ja siihen liittyvien suhteiden välisiä muutoksia ja kehitystä, josta johtuen ikääntyminen on erilaista eri ihmisten ja kulttuurien välillä ja myös riippuvaista esimerkiksi sosiaalisista ja terveydellisistä tilannetekijöistä (Dannefer & Settersten 2010). Elämänkaari- ja laajemmin elämänkulkuajatteluun liittyvä tutkimus antaa ajattelemisen aihetta lapsuuden ja aikuisuuden aikaisten tilannetekijöiden ja niihin sisältyvien kokemusten merkityksistä vanhuudessa koetulle köyhyydelle. Tällöin ikäihmisen kokemus köyhyydestä on myös ajallisesti kerrostunutta kokemusta elämänkulkuun liittyvistä notkelmista ja niiden kohtaamisesta, joiden kautta käsitys tässä hetkessä kohdattavista haasteista saa merkityksensä. Siten esimerkiksi

36 ikäihmisen kuvaama yksinäisyyden kokemus voi kätkeä sisäänsä kokemuksia laaja-alaisesta huonoosaisuudesta. (ks. Tiilikainen 2016; Saari 2016.) Fenomenologis- hermeneuttisessa tutkimuksessa ihmiskäsitys on keskeinen, sillä se määrittelee millainen käsitys tutkijalla on ihmisestä ja hänen olemassaolonsa edellytyksistä. Lauri Rauhalan (2005) holistinen ihmiskäsitys on ihmistieteiden ja myös sosiaalityön yksi perusteorioista, johon tutustuin sosiaalityön opintojen alkupuolella. Holistinen ihmiskäsitys on keskeisesti kytkeytyneenä myös tutkimuksen tieteenfilosofiseen orientaatioon, jota olen kuvannut edellä. Holistisuus auttaa jäsentämään ihmisen koettua todellisuutta kokonaisvaltaisesti. Ajattelen, että ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen on asettautumista ei- tietämisen tilaan, jossa syntyvä vuorovaikutus on aitoa ja empaattista (vrt. Mönkkönen 2018). Ihmisen käsitys itsestä syntyy suhteessa toiseen. Vaikka kyseessä oleva tutkimus on yhteiskuntatieteellinen, on köyhyys enemmän kuin yhteiskunnallinen ominaisuus. Köyhyys koskettaa yksilöitä, perheitä ja yhteisöitä, joten köyhyys on sekä subjektiivista että jaettua kokemusta köyhyydestä. Kun sosiaalityön asiakkaana on ikääntynyt ihminen, joka kertoo taloushuolistaan, hän samalla kertoo siitä todellisuudesta, jossa hän elää. Jokaisen ikäihmisen kokemus köyhyydestä on ainutlaatuinen, mutta samalla sillä on laajempia yhtymäkohtia. Tutkimuksessa 4.3 Aineiston hankinta Tein tutkimuksen Etelä-Kymenlaakson alueella. Kymenlaakso on varsin laaja alue sisältäen kaupunkikeskuksia mutta myös maaseutua. Suurin kaupunki on Kouvola, jossa kuntaliitosten myötä asuu noin 84 000 asukasta. Suomen itärajalla olevat Virolahti ja Miehikkälä puolestaan ovat muutaman tuhannen asukkaan maalaiskuntia. Työttömyys, alhainen koulutusta ja lisääntyvä ikääntyvä väestö ovat keskeisimmät terveyttä ja hyvinvointia uhkaavat tekijät. Lisäksi Kymenlaaksossa on tunnistettavissa terveyttä ja hyvinvointia uhkaava ylisukupolvinen huono-osaisuus. (Karjalainen 2018, 6.) Kymenlaaksossa yli 65-vuotiaiden osuus sen väestöstä on reilu 27prosenttia, muun maantason ollessa noin 22 prosenttia. (Hyvinvointikompassi 2018.)

37 KUVIO 2. Kymenlaakson kunnat ja asukasluvut (Karjalainen 2018, 8). (Valtioneuvoston päätöksen 29.8.2019 mukaan Iitti liittyy Päijät-Hämeen maakuntaan 1.1.2021.) Kymenlaaksossa tehtiin sote- ja maakuntauudistusvalmistelujen yhteydessä Kymenlaakson maakunnallinen yhteen sovitettu ikäihmisten palvelukokonaisuuden suunnitelma (Reiman 2018). Sen pohjana on käytetty Sotkanetin tilastotietoja, joiden mukaan yli 75-vuotiaiden määrä lisääntyy 33 prosenttia vuoteen 2025 mennessä. Ikäihmisten määrän kasvu jatkuu niin, että vuonna 2040 joka kolmas kymenlaakson asukas on yli 65-vuotias. Ikääntyneet ovat myös yhä pidempi-ikäisiä. Yli 75- vuotiaat asuvat pääsääntöisesti joka puolella maakuntaan, eikä mikään alueen kaupunki- tai kyläkeskuksista ole erityisen vanhuspainotteinen. (Reiman 2018, 5.) Samaisessa suunnitelmassa (Reiman 2018, 7) ikääntyvän väestön terveyttä kuvaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sairastavuusindeksi. Indeksissä kunkin sairausryhmän yleisyyttä painotetaan sen perusteella, mikä on ko. sairausryhmän merkitys väestön kuolleisuuden, työkyvyttömyyden, elämänlaadun ja terveydenhuollon kustannusten kannalta. Indeksin mukaan dementoivien sairauksien sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien esiintyvyys ovat Kymenlaaksossa erityisen korkeita. Toisaalta ikääntyneen väestön toimintakyky on Kymenlaaksossa maan keskiarvoa parempi. Suunnitelmassa kerrotaan, että tupakointi, alkoholin liikakäyttö sekä liikunnan harrastamisen puute ovat suurta verrattuna muihin maakuntiin. Lisäksi mainitaan lyhyesti, että Kymenlaakson ikäihmiset koke-

38 vat muun muassa asuinalueidensa turvallisuuden ja elämänlaatunsa keskimäärin parempina maakunnallisessa vertailussa. Suunnitelmassa ei avata tai perustella, miksi näin on. Aineiston hankintaa varten päätin pyytää yhteistyökumppaniksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyötä. Paikallisseurakuntien diakoniatyö on yksi yhteistyökumppani rakennettaessa keskitetyn asiakasohjauksen mallia ja palvelukokonaisuutta (Reiman 2018, 16). Diakoniatyö voi toimia kaksisuuntaisesti ohjaamalla ihmisiä ottamaan yhteyttä asiakasohjaukseen, mutta myös tarjoamalla omia ennaltaehkäiseviä palveluitaan alueen ikäihmisille. Valinta oli luonteva myös oman diakoniatyöhön liittyvän työhistoriani kautta. Hain ja sain tutkimusluvan Haminan evankelis-luterilaisen seurakunnan diakoniatyöltä marraskuussa 2019. Kymenlaakson alueella toimivista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista tutkimuksen yhteistyökumppani Haminan seurakunta toimii Haminan, Virolahden ja Miehikkälän alueella. Sain tutkimusluvan yhteydessä luvan olla yhteydessä seurakunnalle ostopalveluna toimittajan töitä tekevään henkilöön, jonka kanssa teimme tutkimuksesta lyhyen lehtijutun. Se julkaistiin kolmessa Etelä-Kymenlaakson alueella julkaistavassa paikallislehdessä. Lehtikirjoituksessa oli lyhyen tutkimusidean kuvauksen lisäksi esitettynä pyyntö osallistua haastattelututkimukseen, jossa oltiin kiinnostuneita yli 70-vuotiaiden henkilöiden omakohtaisista köyhyyskokemuksista. Lehtijutun julkaisuajankohdan kanssa samanaikaisesti kävin myös diakoniatiimissä kertomassa tutkimuksesta. Pyysin diakoniatyötä välittämään tutkimuksesta tehtyä saatekirjettä (Liite 1) sellaisille henkilöille, jotka voisivat olla kiinnostuneita tutkimukseen osallistumisesta. Kun lehtijuttu ilmestyi, diakoniatyöntekijät tiedottivat asiakaskunnastaan kriteerit täyttäviä henkilöitä, ja rohkaisivat heitä ottamaan halutessaan minuun yhteyttä puhelimitse. Lehtijutun ilmestymistä seuraavina kahtena viikkona sain yhteydenottoja tutkimukseen liittyen yhteensä kahdeksan. Tein puhelinkeskustelun aikana arviota siitä, miten hyvin kyseinen henkilö sopisi haastateltavaksi. Lähtökohtana tutkimukselle oli, että haastateltavalla olisi riittävästi ikää. Sen sijaan, että olisin pitänyt tärkeänä todentaa haastateltavien sen hetkistä taloudellista tilannetta, kartoitin puhelinkeskustelussa, onko kyseessä omakohtainen kokemus köyhyydestä ja liittyykö se juuri sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Lisäksi arvioin puhelinkeskustelun perusteella sitä, miten hyvin keskusteleminen ja ajatustenvaihto sujuisivat. Tällä hain sitä, ettei haastateltavilla olisi sellaisia

39 muistin tai aistien rajoitteita, jotka voisivat koitua esteeksi haastattelun toteuttamiselle. On olennaista, että haastattelutilanteen vuorovaikutus on sujuvaa, jota vaikea huonokuuloisuus voi haitata. Näin myös tärkeäksi sen, etten tietoisesti haastattele tässä tutkimuksessa henkilöitä, joilla on todettu alkava tai jo edennyt muistisairaus. Näillä kriteereillä perustellen jouduin toteamaan kahdelle henkilölle, että en voi haastatella heitä tässä tutkimuksessa. Koska heillä molemmilla oli kuitenkin kerrottavana oma tarinansa köyhyydestä, tiedustelin heidän halukkuuttaan puhua kokemuksistaan jollekin toiselle taholle. Keskustelun lopuksi ohjasinkin heitä ottamaan yhteyttä esimerkiksi sosiaalityöhön tai diakoniatyöhön, jotta he saisivat tilanteeseensa tarpeellista tukea. Toiveeni oli saada sovittua tarvittava määrä haastatteluita ennen joulua, mutta en ollut täysin varma tutkimukselleni sopivasta haastatteluiden määrästä. Päätin arvioida määrää tarkemmin jo sovittujen haastatteluiden annin sekä mahdollisesti vielä yhteyttä ottavien tutkimukseen mukaan haluavien henkilöiden yhteydenottojen perusteella. Näin ollen minulla oli koossa kuusi haastateltavaa. Haastateltavista kuudesta henkilöstä kaksi oli saanut tiedon tutkimuksesta ensisijaisesti diakoniatyöntekijöiltä, ja neljä oli päätynyt ottamaan yhteyttä minuun luettuaan sanomalehtikirjoituksen. Haastateltavista kaksi oli miestä ja neljä naista. Iältään he olivat 70 82 -vuotiaita. Haastattelin viisi henkilöä heidän omissa kodeissaan ja yksi henkilö halusi mieluummin tulla haastateltavaksi muualle. Hänet haastattelin Haminan seurakunnan toimitilassa. Jokaisen haastattelutilanteen kulku noudatti kutakuinkin samaa rakennetta. Esittäytymisten ja aloilleen asettautumisen jälkeen kertasin tutkimuksen tarkoituksen. Mukanani oli kansio, jossa oli nähtävillä tutkimuslupa, tutkimussuunnitelma, rekisteriseloste, suostumuslomakepohja sekä yhteystieto/tunnistelomake. Kerroin, miten haastateltavan tietoja käsitellään ja miten äänitallennetta käytetään osana tutkimusprosessia. Avasin myös pseudonymisointia, eli miten käsittelen henkilötietoja sekä aineistoa toisistaan erillään, sekä miten tutkimuksen raportointivaiheessa käytän haastatteluaineistoa. Kerroin myös haastateltavalle hänen oikeudestaan keskeyttää haastattelu, ja myöhemminkin perua osallistumisensa tutkimukseen. Jokainen haastateltava allekirjoitti oma-aloitteisesti suostumuksen, jonka laitoin kansiooni varattuun kuoreen. Täytin tämän jälkeen tekemäni yhteystietolomakkeen, jossa henkilötietojen lisäksi kysyttiin haastattelun tunnistetta. Tunnisteen eli aliasnimen jokainen henkilö sai keksiä itse itselleen. Nimen piti olla sellainen, jonka vain tämä henkilö itse tietää, ja josta lähipiirikään ei häntä tunnistaisi. Tämän jälkeen alkoi varsinainen haastattelu. Kolmen henkilön luona tässä vaiheessa nautimme samalla kahvitteluhetkestä. Kolmen henkilön kohdalla aika riensi muutenkin eteenpäin.

40 Haastattelut olivat keskustelunomaisia, kerronnallisia tuokioita. Haastattelun aluksi pyysin jokaista määrittelemään tai kuvaamaan, mitä köyhyys haastateltavan omasta mielestä on. Heti alussa jo huomasin, että jokainen lähti luontevasti avaamaan käsitystään köyhyydestä ja avaamaan myös omaa suhdettaan köyhyyteen. Tutkijana koin, että oli helppo asettua kuuntelijan ja vastaanottajan rooliin. Tiedon puristaminen olisi ollut vastoin useaa periaatetta: fenomenologiselle tutkimukselle luonteenomaista avoimuutta, ajatustani hyvästä, kunnioittavasta vuorovaikutuksesta sekä tutkimukseen osallistumisen vapaaehtoisuutta. Haastatteluiden syvyys kertoi siitä, että haastateltava luotti tilanteeseen ja halusi tulla kokemuksineen nähdyksi sellaisena kuin on. Ymmärrän tällä, että jokainen haastateltava oli näin ollen myös valmistautunut haastattelutilanteeseen pohtimalla tutkimuksen teemoja ja tutkimukseen osallistumista. Tutkijana ja haastattelijana tehtäväni oli huolehtia siitä, että haastattelu pysyy aihealueella ja että haastateltava saa sanottua kaiken aiheen kannalta oleellisen. Koska varsinaista haastattelurunkoa ei avoimeen haastattelulajiin kuulu, pidin keskustelua yllä tarkentavilla avoimilla kysymyksillä. Mukanani olleessa muistiinpanovihkossa oli kirjattuna tutkimuskysymys ohjaavine kysymyksineen, joita tarkistamalla pystyin palauttamaan keskustelun sisällöllisesti raameihinsa. Jokaisesta haastattelusta tuli kuitenkin omanlaisensa myös käsiteltyjen sisältöjen suhteen. Haastatteluiden kesto vaihteli haastateltavan ulosannin mukaan: lyhyimmillään kesto oli 25 minuuttia ja pisimmillään 75 minuuttia. Keskimäärin yksi haastattelu kesti noin 43 minuuttia ja kaikki yhteen laskettuna haastattelunauhoitusta kertyi 4 tuntia 15 minuuttia. Haastattelun loputtua kiitin haastattelusta ja tein lähtöä vielä tovin. Pidin tärkeänä, että haastatteluhetken lopetus on rauhallinen. Työkokemukseni kautta osasin ajatella tilannetta mahdollisuutena tuoda esille vielä jotain tärkeää, jota ei varsinaisessa haastatteluhetkessä voinut tuoda ilmi. Tällainen asia olisi voinut olla vaikkapa ohjauksen tarve taloudellisissa kysymyksissä. Lisäksi pidin sitä kohteliaana tapana. Pidin kuitenkin huolen, että varsinainen haastattelu ei jatku tallentimen sulkemisen jälkeen. Itsekseni päästyäni tein jokaisesta haastatteluhetkestä muistiinpanoja vihkooni. Näissä kuvasin yleisesti haastatteluhetkeä, haastateltavan sen hetkistä tilannetta ja kirjoitin ylös keskeisimpiä havaintojani ja ajatuksiani haastatteluhetkestä sekä haastattelun sisällöstä. Aineiston litteroinnin säästin tehtäväksi sen jälkeen, kun kaikki haastattelut olisi tehty.

41 Kuusi haastattelua tehtyäni minulla oli jo tuntuma aineistoon, jonka perusteella pystyin arvioimaan aineiston riittävyyttä. Päätin, että aineisto oli riittävä tutkimustani varten ja siirryin tutkimusprosessin seuraavaan vaiheeseen, litterointiin. Koska tutkimuksessa on tarkoitus päästä sisälle merkitysten sisään, pyrin litteroinnissa säilyttämään kunkin henkilön sananmukaisen ilmaisun murteineen, mutta joissain kohdissa jätin litteroimatta toistoja tai tilkesanoja (niinku, tota). Litterointitarkkuuden ohjenuorana pidin sitä, että saan aineistosta riittävän selkeät vastaukset tutkimustehtävääni (ks. Ruusuvuori & Nikander 2017, 430.) Litteroidessa en mennyt syvälle vuorovaikutuksen kuvaamisessa, jolloin litterointitarkkuus sai olla väljempi. Kuitenkin, helpottaakseni tekstiaineiston lukemista ja asiayhteyden tunnistamista, litteroin kohdat, joissa oli naurahduksia tai päällekkäin puhumista. Lisäksi yhdestä litteroinnista jätin pois noin 5 minuuttia puhetta, koska katsoin, että siltä osin haastattelu ei antanut sisältöä tutkimusteemalle. Kaiken kaikkiaan litteroitua haastatteluaineistoa kertyi Times New Roman fontilla, pistekoolla 11 ja rivivälillä 1 kirjoitettuna yhteensä 51 sivua. 4.4 Aineiston analyysin kuvaus Noudatin analyysissa Timo Laineen (2010, 40 45) fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen perusrakennetta. Pidän aineiston analyysin alkuna jo haastatteluvaihetta, jolloin tein kenttämuistiinpanoja ajatuksistani liittyen haastattelun sisältöön. Tekemällä itse haastattelun litteroinnin koin saaneeni aineistosta varsin hyvän käsityksen, joten varsinaisen analyysivaiheen alussa kuuntelin nauhoitteet vain kerran läpi. Sen sijaan luin aineistoa useaan otteeseen, ja tein mieleeni nousevista merkitysten aihioista muistiinpanoja. Kuvausvaiheen tavoitteena oli saada aineistosta esiin merkitsevä aines, eli se mitä kyseinen haastateltava kertoo köyhyydestä ja mitä merkityksiä siihen sisältyy. Työstin litteroituja haastatteluaineistoja kutakin erikseen merkitsemällä asiakirjaan tekstinkäsittelyohjelman korostusvärillä ne kohdat, joissa teksti kertoi olennaista köyhyyden kokemuksesta. Tämän jälkeen siirsin nämä kohdat sellaisenaan jokaiselle haastattelulle luomani taulukkoasiakirjan (taulukko 2) ensimmäiseen sarakkeeseen. Taulukon toiseen sarakkeeseen kirjoitin merkittyjen kohtien perusteella kuvauksen, joka oli mahdollisimman uskollisesti tutkittavan henkilön ilmausta mukaileva. Yhdistämällä nämä ku-

42 vaukset sain muodostettua yhden kokonaisuuden, joka toimii kuvauksena henkilön köyhyyskokemuksesta. Käytännön toteutuksessa asetin yksittäiset kuvaukset kertomuksellisesti etenevään järjestykseen huomioimalla niihin sisältyvät asiayhteydet niin kuin ne alkuperäisessä haastattelussa ja litteraatiossa ilmenivät. Nimesin jokaisen köyhyyskuvauksen niin, että otsikointi vastaa kuvauksen keskeistä ajatusta. Syntynyttä kuvausta, kertomusta voi pitää jo sellaisenaan tutkimustuloksena. Koska aineisto on pieni, esitän ne Laineen (2010) rakennetta noudattaen tutkimustuloksissa. Saatuani valmiiksi jokaisen henkilön kokonaiskuvauksen, jatkoin analyysillä, eli jaottamalla köyhyyskuvauksen merkityskokonaisuuksiksi. Tässä apunani olivat tutkimustehtävä tutkimusta ohjaavine kysymyksineen, joiden avulla pystyin keskittymään tutkimukseni kannalta olennaisiin merkityksiin. Luin jokaisen köyhyyskertomuksen uudelleen avoimin mielin, jotta näkisin kuvaukseen sisältyvät merkitykset ja etenin arvioimalla samalla tekstissä olevien merkitysten suhdetta toisiinsa. Tämä tapahtui esimerkiksi palaamalla joissain kohtaa alkuperäiseen litteraatioon tarkistamaan asiayhteydestä, kuvasiko merkitys sitä mitä haastateltava halusi sanoa. Tällä tavoin pyrin löytämään olennaisimmat merkitysaspektit: tässä mielessä arvioin jatkuvasti sitä, mikä muuttuu jos otan mukaan tai jätän pois jonkin merkityksen. Näistä merkityksistä muodostin jokaiselle henkilölle hänen oman merkityskokonaisuuden. Alla olevassa taulukossa 2 olen havainnollistanut edellä kuvatun työstämisen. TAULUKKO 2. Esimerkki analyysin etenemisestä. Alkuperäinen ilmaus Kuvaus Merkitys se oli ihan just aika hyvää siihen asti ku tää muuttu kelalle. Et ei tää niin kauheeta oo ollu tää elämä, et sossusta sai sit aina jotain jos puuttu linja linja mä tarkotin taksimatkoja niin niiltä sai jo aikasemmin kuukaudesta ku ne ties tai mie sain joka kolmas kuukaus sieltä ku tuli suuret laskut. Nyt pitää joka kuukaus lähetellä niit lappuja vaikka tietää ettei sieltä kuiteskaan saa mitään ni, tota, ne ain anto niit kirjoitti, mie laitoin ne laskut kirjekuores sinne sitte ne lähetti takasin ja sit mie kirjotin mitä laskuja vielä tulee ja ne ties ja antoi jo etukäteen sinne tilille sitten... rahaa vähän Elämä oli hyvää siihen saakka kun toimeentulotuki muuttui Kelalle. Elämä ei ollut ennen niin kauheeta. Sossusta sai taksimatkoja kun siellä tiedettiin hänen tilanteensa. Kati sai myös joka kolmas kuukausi sieltä suuriin laskuihin tukea. Nyt pitää lähetellä lappuja vaikka tietää, että ei sieltä kuitenkaan mitään saa. Muutos vaikeuttaa tukien saamista. Muutoksen myötä hänen tilannettaan ei tunneta

43 ja sitten jos oli jotaan tollasii lääkärimenoja niin kyllä ne anto siihen sitten ja Nää ei kyl hyväksy mitään, kaikki vaa että ite pitää maksaa. Nyt eivät hyväksy mitään, kaikki pitää itse maksaa. Katkeruus Kelan toimintaa kohtaan Yksilökohtainen kuvaus Yksilökohtaiset merkityskokonaisuudet Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa, synteesissä, yksilökohtaiset merkityskokonaisuudet tuodaan yhteen, jotta voidaan muodostaa ilmiön olemuksellinen merkitysrakenne (ks. Laine 2010, 43). Käytännössä työstin merkitysrakennetta leikkaa/liimaa -menetelmällä sijoittelemalla samansuuntaisia merkityskokonaisuuksia yhteen samalla arvioiden niiden keskinäistä suhdetta ja merkitysten yhteneväisyyttä. Tässä työstövaiheessa toiset merkitykset asettuivat jouhevammin toistensa yhteyteen, ja toiset puolestaan olisi voinut asettaa useampaan yhteyteen. Tätä havainnollistan taulukkoasiakirjassa (liite 2). Palasin vielä tutkimustuloksissa esitettyihin kuvauksiin ja merkityskokonaisuuksiin, sekä tutkimusta ohjaaviin kysymyksiin varmistaakseni, että tulososuus merkitysrakenteineen pysyy aineistolähtöisenä. Tutkimukseni tulokset muodostuvat kuvausosuudesta, analyysistä sekä synteesistä. Ensimmäiseksi esitän kuvaukset, jotka ovat nimetty niiden johtoajatuksen mukaan. Tämän jälkeen esitän kuvausten perusteella tehdyn analyysin, jossa hyödynnän tutkimustehtävää sitä avaavine kysymyksineen. Tulososion päättää synteesi, joka muodostuu vanhuusköyhyyden merkitysrakenteen (kuvio 4) tarkastelusta. 4.5 Eettiset kysymykset Jo tutkimuksen aiheenvalinta on eettinen kysymys (Tuomi & Sarajärvi 2018, 5.4.2). Vanhuusköyhyyttä käsittelevä tutkimukseni tuottaa kuvaa vanhuusköyhyydestä yhteiskunnallisena kysymyksenä sekä ilmiönä, joka koskettaa tiettyä ikäryhmää. Tämän vuoksi eettiset kysymykset ovat olleet olennainen osa tutkimuksen toteutusta jo tutkimuksen lähtökohtia mietittäessä. Tässä tutkimuksessa vanhuusköyhyys määrittyy tutkimukseen osallistuvien ikäihmisten omiin kokemuksiin perustuvan

44 käsityksen kautta. Tutkimukseen osallistumisen valintakriteereinä ovat tietty ikä, sekä se, että ikäihmisellä on jaettavanaan omakohtainen kokemus köyhyydestä. Aiheen- ja näkökulman valinnassa ajatuksena on ollut antaa asiantuntijavalta niille, joille se kuuluu. Tämä siksi, että haavoittavuus yhdistetään tiettyihin ihmisryhmiin, jotka ovat riippuvuussuhteessa, valta-asemaltaan tavalla tai toisella alisteisessa asemassa, tai ulkoapäin ja hallinnollisesti oikeusasemaltaan määriteltyjä. Lisäksi haavoittuvuus yhdistetään elämäntilanteisiin, kuten sairastumiseen tai vammautumiseen. (Luomanen & Nikander 2017, 288 289) Köyhyyden kanssa elävät ikäihmiset ovat ryhmä, jonka haavoittuvuutta tutkimus ei saa lisätä korostamalla köyhyyteen yhdistettävää häpeäleimaa. Tutkimusaiheen valinnan lisäksi on otettava huomioon myös tutkimuksen toteuttamiseen liittyvät eettiset kysymykset. Jouni Tuomen ja Anneli Sarajärven (2018, 155 156) sekä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (2009, 4; 2019, 7 8) mukaan eettisesti kestävä, ihmisoikeuksia kunnioittava tutkimus perustuu tutkittavien suojaan. Se tarkoittaa, että tutkimusta tehdessä on määriteltävä tutkimuksen tavoitteet, menetelmät ja mahdolliset riskit. Lisäksi on huolehdittava, että tutkittavien osallistuminen tutkimukseen on vapaaehtoista, ja että heillä on oikeus keskeyttää osallistumisensa tutkimukseen missä vaiheessa tahansa. Tutkimuksesta on kerrottava tutkittaville niin, että tutkittava sen ymmärtää ja on varmistettava, että tutkittavat antaessaan suostumuksensa haastateltaviksi tekevät tämän vapaaehtoisuuden lisäksi tiedostaen, mihin he ovat sitoutumassa. Lisäksi tutkittavien hyvinvointiin on kiinnitettävä huomiota. (ks. myös Eu 2016/679, 7 artikla.) Tutkimuksessa olen huomioinut nämä seuraavalla tavalla. Tutkimuksen toteutus perustuu jokaisen haastateltavan henkilökohtaiseen suostumukseen. Tutkimukseen osallistuvien osalta suostumukseen perustuva tutkimus tarkoittaa oikeutta valita, haluaako osallistua tutkimukseen ja vapautta halutessaan myös keskeyttää tai perua osallistumisensa. Tutkijan on huolehdittava, että tutkimukseen osallistuvalla on mahdollisuus perustaa suostumuksensa riittävälle tiedonsaannille niin tutkimuksen tavoitteista kuin tutkimukseen osallistuvien tietojen ja aineiston käsittelystä. Tätä tarkoitusta varten tein tietosuojaselosteen, joka sisältää tietoa tutkimuksessa käsiteltävistä henkilötiedoista. Näiksi lukeutuvat nimi- ja osoitetiedot, asuinkunta, puhelinnumero, sukupuoli, ikä sekä äänitallenne. Käytännössä kerättävien henkilötietojen keräämistä ohjasi ajatus vain kaikkein välttämättömimmän tiedon tallentamisesta tutkijan henkilökohtaiseen käyttöön. Tutkimusaineisto eli äänitallenne ja litteraatio säilytetään erillisinä tiedostoina tutkijan henkilökohtaisissa sähköisissä tiedostoissa. Samoin kansio, joka sisältää tutkimussuunnitelman, tutkimusluvan,

45 rekisteriselosteen, suostumuslomakepohjan sekä yhteystieto/tunnistelomakkeen, on arkistoitu niin, ettei siihen ulkopuolisilla ole pääsyä. (vrt. EU 2016/679, 12 14 artikla.) Olen myös varmistanut tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden nimettömyyden. Esimerkiksi tutkimusraportissa haastateltavien tiedot on muutettu tunnistamattomiksi. Tästä syystä johtuen olen joutunut myös muuttamaan alkuperäisessä aineistossa esiintyvien henkilöiden ja paikkojen nimiä, sekä harkinnan mukaan myös viittauksia sukulaisyhteyksiin. Tavoitteena on ollut varmistaa haastateltavien sekä heidän läheistensä suoja. Näillä muutoksilla ei ole vaikutusta tutkimustuloksiin.

46 5 TUTKIMUSTULOKSET 5.1 Vanhuusköyhyyden kuusi kuvaa Seuraavassa esitän vanhuusköyhyyden kuvaukset sellaisena, kuin ne haastateltavien kuvaamien elämäntilanteiden perusteella ovat. Koska aineistoni on pieni, esitän sen kokonaisuudessaan. Tässä yhteydessä on huomionarvoista, että kuvauksissa pyritään mahdollisimman lähelle kokemusta, jolloin kuvausten kieli on lähellä alkuperäistä ilmaisua. (vrt. Laine 2010, 40 41.) Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat nimettyinä kuvaustekstin jälkeen. 5.1.1 Rahapulaa Stella kuvaa köyhyyttä krooniseksi rahapulaksi, joka vaikuttaa joka asiaan. Rahapulan kanssa eläminen merkitsee Stellalle sätkimistä, joka jatkuu. Lainojen lisäksi rahapulaan vaikuttaa se, että Stellalla on ollut perhe ja sen vuoksi pois työelämästä. Siksi eläkettä ei tule. Stellalle köyhyys ilmenee siinä, että jokapäiväinen elämä vaikeutuu eikä raha riitä: Stellan pitää miettiä ostaako lääkkeet vai jotain muuta tarpeellista ja isompiin hankintoihin pitää varautua etukäteen. Autonkin pitäminen on kallista, mutta siitä on pidettävä viimeiseen asti kiinni. Ilman autoa ei voi tehdä työtä. Työ pitää virkeänä. Rahapula vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. On kallista pitää miestä: seurustelussa tarvitaan tuoretta leipää, leikkeleitä ja vihanneksia ja vaatteitakin pitäisi olla. Köyhyyden mitta on, että kauppaan mennessä pitää miettiä, ostaako vessapaperia vai ei. Se on pohjanoteeraus. Stella suunnittelee menoja etukäteen ja säästää monissa hankinnoissa. Hankintoihin ja yllätysmenoihin Stella varautuu pitämällä katastrofitiliä ja säästämällä kaksieurosia. Stella säästää sukanvarteen. Näin hän toimii, sillä jos tulee tarve mennä sosiaalitoimeen, tilillä ei saa näkyä mitään. Siksi Stella raapii tilin tyhjäksi, jos siellä on mitään otettavaa. Ruokamenoissa Stella säästää tekemällä itse, mutta mitään ylimääräistä ei saa sortua ostamaan. Lisäksi Stella säästää ruuassa käymällä työttömien ruokailussa ja leipäkirkossa, vaikka toisaalta leipäkirkossa käyminen on karseeta. Stella tietää, että kun joku tunnistaa hänet, niin tämä ajattelee hänestä, että mitä toi täällä tekee, eläkeläinen. Kun Stella haluaa huomioida lastenlapsiaan, on lahjat hankittava ennakkoon alen-

47 nusmyynneistä. Stellan sydänalaa raastaakin se, että voi muistaa lapsenlapsia vain synttärinä, mutta jouluksi ei laita mitään. Stellan pitää ajatella järkevästi. Stella kokee, ettei tunnu oikein hyvältä keskustella köyhyydestä oman taustansa, koulutuksensa ja ammattinsa vuoksi. Perheen kanssa rahapulasta Stella ei voi puhua, koska rahapula ja avun pyytäminen on häpeällistä. Stellasta on häpeällistä olla köyhä. Kokemusta ei voi millään voimilla helpottaa, ihmisen on vaan itse nöyrryttävä ja suostuttava siihen. Stellan kokemus on, ettei köyhyydestä voi puhua myöskään siksi, ettei ole olemassa foorumeita. Samassa tilanteessa olevien pitäisi löytää toisensa paremmin. Näin voisi jakaa toisten kanssa kokemuksia selviytymisestä, vaikka rahaa ei olekaan. Stellasta on masentavaa, että ei ole enää voimia niin kuin nuorena ja rahat ei riitä. Stella kokee, että on vain tunnustettava olevansa vanha, köyhä ja sairas. Stella ei kuitenkaan kärsi köyhyydestä, johtuen aikaisemmasta elämästä. Stella on vain kiitollinen elämälle ja onnellinen. Stellan kokemus on että vaikka on köyhää rahallisesti, ei ole henkisesti köyhä. Elämässä on paljon muutakin hyvää ja arvot ovat menneet ojennukseen. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat sinnittely, ulkopuolisuus, häpeä, rikkaus ja ikääntyminen. 5.1.2 Velkaantumista Joillekin sattumalta köyhtyminen voi tarkoittaa lyhytaikaista köyhyyttä, mutta Onnille se tarkoittaa vuosia eteenpäin jatkuvaa tilaa. Köyhtymisen taustalla on velkaantuminen. Se on Onnin oma valinta, mutta toisaalta elämäntilanteiden muutokset ovat sanelleet velanottoa. Köyhtymistä aiheuttavat myös pikavipit, joiden ottaminen on Onnille pyrkimystä hallita muiden laskujen maksuja. Onni kuvaa pikavippifirmojen kanssa pärjäämistä haastavana, sillä ne ovat armottomia neuvottelijoita, pikavipit lyhenevät hitaasti ja uusia tulee tilalle. Onnille yksi keino hoitaa pikavippilyhennyksiä on tehdä työtä. Lisäansioita vaikeuttaa se, että rahan ansaitsemiseksi tarvitaan rahaa, jota Onnilla ei oikein ole. Siksi Onnin on keksittävä säästämiskeinoja polttoainetankkaukseen, työmatkoihin, majoittumiseen ja ruokailuihin. Onni kuvaa velkaansa niin suurena, että se on yhdelle ihmiselle kohtuuton maksaa takaisin. Onnille tilanne on kokonaisvaltainen, monitahoinen kriisi. Tilanteessa huolestuttaa rahan riittävyyden li-

48 säksi oma terveys. Onnia huolestuttaa, että pitäisi tehdä asioita ennen kuin on myöhäistä, kuten käydä velkaneuvojalla ja lääkärissä. Onnille on tulossa tutkimuksia, mutta lääkärille oli jo todettava, ettei niihin ole varaa, kun rahat eivät tahdo riittää muutenkaan lääkkeisiin, kodin kunnossapitoon ja velkojenhoitoon. Onni kuvaa elämistä kalliina. Ruoka-apu on tarpeen, mutta toisaalta sen vastaanottaminen on osoitus köyhyydestä. Onnin on syötävä hyvin edullista, kalorimäärältään riittämätöntä ruokaa ja välteltävä sähkökuluja. Naapureilta ja hyväsydämisiltä ihmisiltä Onni saa toisinaan apua, esimerkiksi rahaa, autonkorjausapua ja maustekurkkuja. Taloudellinen niukkuus vaikuttaa muuhun yhteydenpitoon. Sukulaiset pyytävät tapaamaan, mutta kun ei ole rahaa polttoaineisiin, Onni ei voi lähteä ajamaan. Sosiaaliviranomaiset eivät auta Onnia, koska tulot ovat niin suuret. Näin siitäkin huolimatta, että eläke ja lisäansiot menevät elämiseen eikä ylimääräistä jää. Onnin tilanteeseen sosiaaliviranomaiset suhtautuvat nuivasti ja avustavat vain todella köyhiä. Onnista olisi tärkeää, että sosiaaliviranomaiset tulisivat vastaan tavalla tai toisella. Että he näkisivät, että kyseessä on totaalinen köyhyys, joka aiheuttaa kovaa stressiä. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat kokonaisvaltainen köyhyys, sopeutuminen, sinnittely, kohtaamattomuus ja hallitsemattomuus. 5.1.3 Sopeutumista Työuran alkuaikoina Vihtorilla oli rahaa ihan eri tavalla taskuissa. Silloin Vihtori teki töitä alalla, joka kannatti. Rahaa oli paljon, että uuden autonkin pystyi ostamaan käteisellä. Jälkikäteen Vihtori näkee, että sen alan työt olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin. Yrittäjyys on hyvä ominaisuus, ja vahvistunut yksin ollessa. Rahantulo on vaihtelevaa: rahaa tulee vaan niin vähän, että elämiseen sitä ei jää. Juuri nyt tilillä ei ole rahaa, mutta työstä saadulla käteisellä elää taas hetken. Köyhyys on Vihtorille sitä, että jos kauppa ei käy, ei ole rahaakaan. Vihtorin alamäki alkoi siitä, kun poliisi vei kortin. Köyhyys onkin Vihtorille sitä, että ei ole ajokorttia. Auto on, mutta kun itsellä ei ole ajokorttia, pitää saada aina jostakin vieras kuski, joka ottaa palveluksesta pientä maksua. Vihtorille tilanne on huono, koska hänellä ei ole säästöjä ja eläke on niin pieni. Rahat eivät tahdo riittää laskuihin, kun niitä tulee joka kuukausi: rahaa menee ainakin apteekkiin ja puhelinlaskuun. Ilman pientä lisäansiota maksaminen ei onnistuisi. Eläkettä on myös anottu lisää. Leipääkin joku

49 tuo Vihtorille. Vihtori on sanonut tuojalle, että kyllähän sitä saa tuoda, mutta että saa itse vielä sen verta itsestään irti, että kaupasta saa haettua. Asunnosta on sanottu, että se on paska, ja että ei siinä voi asua. Vihtori tietää sen, ettei asuntoa voi kehua, mutta Vihtorille riittää, että on lämmintä ja halpa vuokra. Vihtorille on tärkeää, että ihminen sopeutuu köyhyyteen. Järkeään ei sen vuoksi saa menettää. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat tulojen riittämättömyys, riisuttu vapaus, pyrkimys riippumattomuuteen, vertailu ja sopeutuminen. 5.1.4 Henkistä köyhyyttä Iidalle köyhyys on sitä, ettei ole varaa elämiseen. Rahankäyttöä pitää laskea ja lainata joskus lisää. Rahankäyttöä ei ole tullut opeteltua. Se on oma syy, jos ei osaa käyttää, se on ajattelemattomuutta. Rahankäytön ongelma johtuu silmien sulkemisesta, luovuttamisesta. Köyhyys on myös henkistä köyhyyttä, joka tarkoittaa sitä, ettei osaa elää niin kuin muut ihmiset. Elämä menee kädestä suuhun. Iida ei ole aina kokenut köyhyyttä. Äidin eläessä elämä oli hyvää, sillä äiti antoi rahaa eikä vaatinut takaisinmaksua. Myös silloin, kun on ollut töitä, on ollut enemmän rahaa, vaikka myös kulutus on ollut reilumpaa. Kumppanin kanssa yhdessä elämisen hyvä puoli oli se, että kumppani maksoi osan menoista. Rahaa jäi käytettäväksi mihin itse halusi. Elämä oli mukavampaa nuorempana, kun tuli liikuttua enemmän. Iida kokee köyhtyneensä vasta vanhemmiten. Nyt Iidan elämässä ei ole ketään samanlaista ihmistä lähellä. Ystäviltä saa lainaan rahaa, mutta he vaativat rahansa nopeasti takaisin, jolloin sitä on yhtä köyhä kuin ennenkin. Minnekään ei voi mennä, ja hankintoja varten on laskettava rahansa tarkkaan. Mitään ylimääräistä ei voi oikeastaan ostaa. Iidan koti on sisustettu perityillä huonekaluilla, sillä omiin, mieluisiin ei ole varaa. Iidalla on hirveästi laskuja, myös pikavippejä. Näitä Iida lyhentää sopimalla pikavippifirman kanssa, vaikka kaikkea Iida ei voi maksaa kerralla. Iidan on huolehdittava monista lääkkeistä, vaikka kaikkia ei voi ostaa kerralla, koska se on kallista. Iidan olisi jätettävä ruokaankin rahaa, sillä pelkät ystäviltä saadut perunat eivät riitä elämiseen. Iidan ei myöskään tee mieli lähteä minnekään, kylään tai reissuille. Köyhyyden vuoksi Iida pitää yhteyttä sukulaisiin vain erityistapauksissa. Toisaalta Iida ei kuitenkaan koe olevansa köyhä. Koirat pitävät elämässä kiinni ja antavat Iidalle paljon rakkautta. Ilman koiranhoitotehtäviä ei tulisi mentyä minnekään. Lisäksi toisten koiran hoi-

50 dossa auttamisesta saa reilun avun itselleen. Toisaalta, kun saa toisilta jotain, siitä tulee kauhea tunne, että pitäisi antaa vastalahjaksi jotain. Kun on vähän rahaa, Iida pelaa rahapelejä. Iidan kokemus on, ettei pelaamallakaan saa oikeastaan lisää. Toisinaan Iida saa pelikoneesta isoja summia, mutta sinne myös menee rahaa. Jos ylimääräistä rahaa tulisi, Iida ostaisi sillä itselleen mieluista vaatetta, kuten farkut, sekä hiusväriä ja pehmeän sohvan. Pelaaminen on kauhea asia, siitä ei pääse irti. Kokemus elämästä on tällä hetkellä niin hermostuttavaa, että välillä on otettava rauhoittavia lääkkeitä. Eletyn elämän valinnat ja maksamattomat laskut aiheuttavat Iidalle stressiä, joka aiheuttaa unettomuutta. On tyydyttävä siihen, mitä elämä eteen tuo: kokemus on, ettei kukaan täällä ikuisesti ole. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat köyhyyden kumuloituminen, turvattomuus, ambivalenssi, vertailu ja ikääntyminen. 5.1.5 Yksinäisyyttä Köyhyys on Iralle sitä, ettei pääse minnekään, koska Iralle ei ole varaa ajaa taksilla esimerkiksi seurakunnan joulutilaisuuksiin. Iralle tulee paha mieli siitä, ettei pääse lähtemään ja se saa Iran olon yksinäiseksi siitäkin huolimatta, että perheenjäsenet käyvät katsomassa. Ira haluaisi mennä ja olla myös muiden ihmisen kanssa. Yksinäisyyden kokemusta on ollut ennenkin, silloin kun puoliso oli hoidossa kodin ulkopuolella ja tytär kuoli. Silloin ystävät kaikkosivat saman tien. Iran velkaantumisesta on jo aikaa. Se oli seurausta viinankäytöstä: viinaa piti saada ja samalla myös kotia piti pitää yllä sekä saada lapsille ruokaa ja vaatteita. Maksuja jäi maksamatta. Tilanne ajautui lopulta siihen, että oli päätettävä lopettaa viinan juonti. Viinankäytön lopettamiselle oli myös terveyssyitä ja ajatus, ettei elämästä tule mitään. Yksinäisyys liittyy siihen, että viinan juonnin lopettamisen yhteydessä loppui myös ystävyys niihin, joiden kanssa tuli otettua kuppia. Ira ei kuitenkaan kaipaa näitä ihmisiä, sillä Ira on vain hyvillään, että viinan käyttö loppui. Uskoon tulosta on ollut tässä suuri apu. Iran köyhyyskokemukseen vaikuttaa ulosotto, jonka jälkeen Iralle jää rahaa se mikä elämiseen pitää jäädä. Se vetää tilanteen tiukille. Kun Iran puoliso vielä eli, taloudessa oli kahden ihmisen tulot.

51 Puoliso oli kotona, joten heillä ei ollut mitään hätää. Tilanne on toinen nyt, kun on yksin. Ulosotto päättyy kesällä ja siitä pääsee pian eroon. Ajatus siitä tuntuu vähän helpottavammalta. Tällä hetkellä elämä on kitkuttelua sillä pienellä rahalla, mikä jää ulosoton jälkeen. Sillä ei osteta paljon muuta kuin ruokaa. Nyt Ira tarvitsisi esimerkiksi uudet talvikengät ja hiuksillekin pitäisi jotain tehdä. Ira pelaa Kenoa, koska pelaamalla voi saada lisää rahaa. Muita tapoja ei ole tullut kokeiltua. Jos rahaa olisi enemmän, Ira haluaisi huolehtia ulkonäöstään, kuten on tottunut ja menisi ensimmäiseksi kampaajalle. Lisäksi Ira ostaisi uudet talvikengät. Sen jälkeen Ira ostaisi ruokakaupasta, mitä mieli tekee. Elämä on Iralle sinnittelyä. Irasta tuntuu, että on meinannut masentua, varsinkin harmaina päivinä. Silloin Ira ajattelee, että tilanne on hänen kohtalonsa, mitä sitä valittamaan. Päivä paistaa vielä risukasaankin. Joskus ihan itkettää: tällaistako tämä tulee olemaan. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat velkaantuminen, yksinäisyys, ulkopuolisuus ja sinnittely. 5.1.6 Avun ulkopuolelle jäämistä Kati ei voi olla tähän hetkeen tyytyväinen, sillä elämä ei ollut ennen niin kauheaa. Kun Katilla oli vielä puoliso, oli auto ja rahaa ostella kaikkea ja mennä matkoille. Tilanne meni vaikeaksi eron jälkeen, mutta erityisen kauheaksi se muuttui Kelan alettua hoitamaan raha-asioita. Katin rahat eivät riitä, koska Kela ei hyväksy kaikkia laskuja ja tekee vähennyksiä. Katin pitää maksaa kaikki itse. Kati sai sosiaalitoimesta aikoinaan taksimatkoja, koska siellä tiedettiin hänen tilanteensa. Silloin Kati sai tukea myös suurempiin laskuihin. Nyt Katin pitää lähetellä lappuja tietäen, että ei sieltä kuitenkaan mitään saa. Köyhyys on Katille sitä, että rahat eivät riitä siihen mitä tarvitsisi. Laskujen jälkeen Katille jää vähän rahaa ruokaan. Köyhänä Kati ei voi mennä minnekään. Halpoja matkoja olisi, mutta liikkuminen rappusissa on vaikeaa rollaattorin kanssa. Kukaan ei tule auttamaan Katia eikä yksin ole kiva lähteä. Kati ei myöskään voi ostaa joululahjoja eikä syntymäpäivälahjoja. Muistamisia Kati ei ole ostanut muille kuin tyttärelle ja lapsenlapselle. Se, ettei voi muistaa, tuntuu Katista kauhealta.

52 Katille köyhyys on kauhea asia. Katille käynti ruoanjaossa tuntui alussa kauhealta, kun mietti, mitä muut ajattelevat. Katia kuskaa ruoanjakoon eräs tuttava, vaikka tämä itse ei tarvitsisi mitään. Tuttava tunnistaa ruoanjaossa tuttuja ihmisiä. Hän kauhistelee ja häpeää ruoanjaossa olemista. Katille köyhyys on sitä, ettei auteta. Joskus tytär vie Katin kauppaan ja maksaa laskut. Poika ei tee mitään. Perhe ei tiedä, miten kauheaa elämä Katille on. Kati toivoo, että joku tulisi katsomaan ja auttamaan, vapaaehtoistyöntekijä vaikka, koska ei ole rahaa maksaa kotitöistä tai pihatöistä. Katista olisi kiva mennä juhliin, mutta Kati ei pääse ja kukaan ei myöskään käy. Kati vain istuu yksin kotonaan kissan kanssa. Aika tuntuu kauhean pitkältä yksin. Tuttava on pyytänyt Katia käymään katsomassa uutta kotiaan, mutta Kati ei ole päässyt lähtemään sinne. Kati toivoo pääsevänsä keväällä. Jos Kati saisi lotto- tai kenovoiton, Kati saisi vähän enemmin rahaa, jolla voisi elää vähän reilummin: ostaa vaikka ruokia, joita haluaa syödä. Kati voisi myös mennä jonnekin. Kati toteaa, ettei semmoistakaan tapahdu, koska voittoina ei paria kolmea euroa enempää ole tullut. Kuvauksesta nousevat merkityskokonaisuudet ovat katkeroituminen, hallitsemattomuus ja vertailu. 5.2 Vanhuusköyhyys ja sen merkitys ikäihmiselle Analysoin seuraavassa vanhuusköyhyyttä tutkimustehtävän avulla. Ensimmäiseksi avaan vanhuusköyhyyttä kuvaavia ja määrittäviä merkityskokonaisuuksia, joita ovat kokonaisvaltainen köyhyys, tulojen riittämättömyys, velkaantuminen sekä köyhyyden kumuloituminen. Vanhuusköyhyys on kokonaisvaltaista ja sen vaikutukset ulottuvat elämän jokaiselle osa-alueelle. Vanhuusköyhyys on tulojen riittämättömyyttä suhteessa menoihin. Niukkuutta aiheuttaa myös säästöjen puute sekä se, että lisäansioiden hankinta eläkeiässä on haastavaa, ellei mahdotonta. Vanhuusköyhyys on seurausta myös siitä, että on menettänyt kumppanin tai läheisen, jonka kanssa jakaa menoja. Lisäksi velkaantuminen aiheuttaa vanhuusköyhyyttä. Velkaantuminen on seurausta joko ennen eläkkeelle siirtyneistä luotonotoista ja ulosottoon menneistä veloista, tai eläkkeellä ollessa tapahtuneesta luotonotosta. Pikavippien avulla mahdollistetaan kulutusluottojen, lääkkeiden tai epävirallisempien kaverilainojen maksu. Siten vanhuusköyhyys on kokemuksena pitkäkestoista.

53 Vanhuusköyhyys on kumuloituvaa. Siihen kytkeytyvät ikääntymiseen liittyvät oman terveydentilan muutokset sekä menetykset ihmissuhteissa. Talouden hallinnan haasteet liittyvät rahankäyttötaitoihin, joka tarkoittaa puutteita suunnitella sekä ylläpitää riittävän toimivaa taloutta. Erityisen haavoittuvan tilanteesta tekee talouden hallinnan haasteiden kytkeytyminen sosiaalisiin ongelmiin, jotka voivat ilmetä esimerkiksi rahapeli- tai päihderiippuvuuksina. Taloudellinen haavoittuvuus vaikuttaa ravitsemukseen, terveydenhoitoon, asumiseen, liikkumiseen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Vanhuusköyhyys lisää myös ihmisen kokemaa stressiä. Seuraavaksi tarkastelen vanhuusköyhyyden merkitystä ikäihmiselle. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat merkityskokonaisuudet ovat ulkopuolisuus, yksinäisyys, hallitsemattomuus, katkeroituminen, pyrkimys riippumattomuuteen, riisuttu vapaus, turvattomuus, kohtaamattomuus, häpeä, ambivalenssi, sopeutuminen, sinnittely, ikääntyminen, vertailu ja rikkaus. Vanhuusköyhyydessä selviäminen on pyrkimystä riippumattomuuteen. Näkyvämmin ikäihminen pyrkii riippumattomuuteen tekemällä paljon työtä, joko palkkasuhteessa tai arkiaskareina. Ikäihmiset sinnittelevät hyödyntämällä erilaisia tapoja säästää arjen menoissa, kuten ruuassa, polttoaineessa, ulkonäöstä huolehtimisessa ja vaatehankinnoissa. Sinnittely on myös ennakointia ja suunnitelmallista toimintaa, jota rajaa käytettävissä olevat todelliset rahavarat. Sinnittely on välttämättömyyksien hankintaa olemassa olevilla resursseilla. Muut tarpeet tai mielihalut on ohitettava ja on kyettävä järkeviin valintoihin. Tällöin vanhuusköyhyys muodostaa henkisesti kuluttavan esteen toteuttaa sellaista elämää, joka miellyttäisi itseä. Näin sinnittelyn rinnalla selviytyminen on myös sopeutumista. Se on asettautumista tietyntyyliseen asumiseen ja elämäntapaan. Ruoka-apu voidaan näin ollen ymmärtää sinnittelynä, selviytymisenä kekseliäisyyden avulla, tai sopeutumisena, köyhyyden osoittimien vastaanottamisena. Myös naapuriapu tai ystäviltä saatu apu voi merkitä joko positiivisena koettua huomaavaisuutta tai ristiriitaisia tunteita herättävää kiitollisuuden velkaan jäämistä. Ikäihmisen pyrkimyksissä riippumattomuuteen on kääntöpuolella tilanteen hallitsemattomuutta ja riisuttua vapautta. Tämä liittyy ikääntymisen tuomiin terveydentilan muutoksiin, ja sen vaatimiin

54 toimenpiteisiin. Vanhuusköyhyys vaikuttaa siihen, miten hyvin ikäihminen kykenee hoitamaan terveyttään. Erityisesti yllättävät terveystutkimukset voivat jäädä suorittamatta, koska on punnittava rahan riittävyyttä suhteessa muuhun elämälle välttämättömään. Ikäihminen joutuu valitsemaan, ostaako kaikkia sairaudenhoitoonsa tarvitsemiaan lääkkeitä vai panostaako ravintoon. Ikäihmisen vapautta rajoittaa myös ajoluvan menetys, josta seurauksena voi menettää myös kyvyn ansaita lisätuloja, vapaan liikkumisen lisäksi. Monenlaiset muutokset ja taloudelliset haasteet ovat näkymättömiä omaisille ja läheisille, ja haasteiden puheeksi ottaminen on vaikeaa. Vanhuusköyhyys on näkymätöntä myös suhteessa palvelujärjestelmään ja sosiaaliviranomaisiin, joka tulee esille kokemuksena palvelujärjestelmän kasvottomuudesta, joka liittyy palvelujärjestelmässä tapahtuneisiin muutoksiin ja vaihtuviin työntekijöihin. Kohtaamattomuus on sitä, ettei tule nähdyksi yksilöllisine tarpeineen. Se on myös poiskäännyttämistä. Apu ja tuki nähdään tarpeellisena, mutta sitä ei saada riittävästi. Kaikki tämä yhdessä aiheuttaa katkeroitumista, joka tulee esille kriittisyytenä sosiaaliturvajärjestelmää sekä seurakuntien, ystävien ja perheenjäsenten apua kohtaan. Jokainen uudelleen koettu torjunta ja kohtaamattomuus heikentävät ikäihmisen kokemusta elämänsä hallittavuudesta. Vanhuusköyhyys merkitsee ihmiselle kokemusta ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Yksinäisyys on seurausta siitä, ettei ikäihminen kykene raha- tai terveydentilanteensa vuoksi lähtemään liikkeelle eikä siten pääse nauttimaan itselle merkityksellisestä virkistystoiminnasta tai kulttuuritarjonnasta. Tämä estää kokemasta yhteyttä toisiin samanhenkisiin ihmisiin. Yksinäisyys on myös seurausta muutoksista perheen välisissä ja muissa sosiaalisissa suhteissa. Elämäntilanteiden ja elintapojen muutosten seurauksena menetetyt ihmissuhteet eivät helposti korvaannu uusilla. Yksinäisyys on kiinteässä yhteydessä turvattomuuden tunteen kanssa. Turvattomuutta kuvataan läheisiltä ja kumppanilta saatavan taloudellisen tuen puutteena. Taloudellinen turvattomuus syntyy siitä, ettei kykene hankkimaan lisää rahaa, eikä siten voi hallita taloudellista tilannettaan. Turvattomuus ei lievity sopeutumisyrityksistä huolimatta. Vanhuusköyhyyteen kytkeytyvä yksinäisyys on myös mielentila, joka eristää sosiaalisista kanssakäymisistä. Yksinäisyys lisää näin ollen kokemusta ulkopuolisuudesta. Ikäihmiselle on häpeällistä olla köyhä, jolloin häpeän merkitys liittyy ihmisen olemassaoloon ja identiteettiin. Häpeä ilmenee talousvaikeuksien puheeksi oton vaikeutena ja liittyy oletukseen siitä, että ikäihmisen tulisi pärjätä omillaan. Jos ei kykene tähän, on epäonnistunut elämään normatiivisten odotusten mukaista elämää. Se ilmenee julkilausuttuina itsesyytöksinä ja toteamuksina. Köy-

55 hyys on sitä, ettei kykene hallitsemaan rahankäyttöään ja elämään samanlaista elämää kuin toiset. Häpeä on esillä myös ruoka-avun vastaanottamisessa. Ruokakassi on näkyvä merkki toimeentulon riittämättömyydestä ihmiselle elintärkeään ravintoon, ja toisaalta ruokakassin sisältö myös osoittaa, millaiseen ravintoon köyhän on tyydyttävä. Häpeä kytkeytyy myös sosiaalisiin ongelmiin: erilaisten riippuvuuksien kanssa kamppailevat tai riippuvuuksien vuoksi nykyisessä tilanteessa köyhyyttä kokevat maksavat taloudellisen velkansa ohella myös sosiaalista velkaa. Häpeän tunne muodostuu ja saa merkityksensä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ja se liittyy näissä vuorovaikutussuhteissa tapahtuvaan ja niihin sisältyvään vertailuun. Vanhuusköyhyyteen sisältyy ambivalenssia, samaan asiayhteyteen liittyviä ristiriitaisia kokemuksia, tunteita ja uskomuksia. Ambivalenssi tekee ikäihmisten elämäntilanteesta haavoittuvaista. Vertailu merkitsee elämäntilanteen suhteuttamista aikaisempaan elämään ja omaan ikääntymiseen. Oman taloudellisen selviytymisen nykytilannetta arvioidaan suhteessa nuoreen minään: työelämään, vapaa-aikaan sekä perheen ja kumppanin kanssa yhdessä vietettyyn aikaan. Riippumatta työhistoriasta ja nykyhetken eläkkeestä, taloudellinen itsemääräämisoikeus nähdään nykyhetkessä heikompana. Vertailu liittyy myös vanhenemiseen, joka merkitsee haurastuvan terveydentilan hyväksymistä osana luonnollista elämästä luopumista. Tämä merkitsee talouden ymmärtämistä elämän osana, joka mahdollistaa asioita, mutta ei takaa onnea. Taloudellista köyhyyttä suhteutetaan henkiseen rikkauteen, jonka merkitys kasvaa. 5.3 Synteesi Tässä synteesivaiheessa jäsennän merkityskokonaisuudet vanhuusköyhyyden merkitysrakenteeksi (kuvio 3). Laineen (2010, 43) mukaan kyse on ilmiön olemuksellisen merkitysrakenteen selvittämisestä, jossa merkityskokonaisuuksien suhteet toisiinsa asettuvat kohdilleen sen mukaan, miten tutkija ymmärtää ja näkee merkityskokonaisuuksien painotukset toisiinsa nähden. Todellisuudessa merkityskokonaisuudet eivät ole erillisiä, vaan ovat tiiviisti ja toisiinsa kietoutuneesti kytköksissä toisiinsa.

56 KUVIO 3. Vanhuusköyhyyden merkitysrakenne Merkitysrakenteen mukaan vanhuusköyhyys on kokonaisvaltaista. Tulojen riittämättömyys elämälle välttämättömien menojen ja hankintojen kattamiseksi on keskeinen vanhuusköyhyyttä aiheuttava tekijä. Tulojen riittämättömyys on varsin pysyvä tila, sillä ikäihmisillä on rajatut mahdollisuudet ansaita lisätuloja. Yksi haastavimmista tulojen riittämättömyyttä aiheuttavista tekijöistä on ylivelkaantuminen, joka voi olla joko ennen eläkeikää tai eläkeiässä tapahtunutta. Velkaantuminen pika-