31.10. TORSTAISARJA 3 Musiikkitalo klo 19.00 Fabio Biondi, johtaja ja viulusolisti Laura Vikman, viulu Jorma Valjakka, oboe Georg Philipp Telemann: Sarja jousille ja continuolle g-molli TWV 55:G2, La changeante 20 min I Ouverture (Alkusoitto) II Loure III Les Scaramouches IV Menuetti 1 ja 2 V La Plaisanterie VI Hornpipe VII Avec douceur VIII Canarie Johann Sebastian Bach: Konsertto oboelle, viululle, jousille ja continuolle BWV 1060 15 min I Allegro II Adagio III Allegro Arcangelo Corelli: Concerto grosso nro 4 D-duuri op. 6 9 min I Adagio Allegro II Adagio III Vivace IV Allegro VÄLIAIKA 20 min 1
Johann Sebastian Bach: Konsertto kahdelle viululle, jousille ja continuolle d-molli BWV 1043 17 min I Vivace II Largo ma non tanto III Allegro Georg Philipp Telemann: Sarja jousille ja continuolle G-duuri TWV 55:G10, Burlesque de Quixotte 17 min I Ouverture (Alkusoitto) (Largo Allegro Largo) II Le réveil de Quixotte (Don Quijoten herääminen) III Son attaque des moulins à vent (Hänen hyökkäyksensä tuulimyllyjä vastaan) (Tres vite) IV Les soupirs amoureux après la princesse Dulcinée (Huokaukset rakkaudesta prinsessa Dulcineaan) V Sanche Panche berné (Sancho Panzan petos) VI Le galope de Rosinante (Rosinanten laukka) VII Celui d ane de Sanche (Sancho Panzan aasin laukka) VIII Le couché de Quixotte (Don Quijote levossa) Väliaika noin klo 20.00. Konsertti päättyy noin klo 21.05. 2
GEORG PHILIPP TELEMANN (1681 1767): SARJA JOUSILLE JA CONTINUOLLE G-MOLLI TWV 55:G2, LA CHANGEANTE Georg Philipp Telemann kilvoittelee yli neljälläsadalla orkesterisarjallaan ja lukemattomilla muilla teoksillaan Vivaldin kanssa ainakin barokkiajan tuotteliaimman säveltäjän tittelistä. Telemann oli barokkisäveltäjistä avarakatseisimpia ja uteliaimpia. Hän yhdisteli vapaasti eri tyylejä ja tekniikoita, mutta säilytti aina mutkattoman sulavuutensa. Konsertoissa Telemannin tyyli oli enimmäkseen italialainen, orkesterisarjoissa eli alkusoitoissa taas yleensä ranskalainen. La changeantessa orkesterisarjan aiheena taitaa olla säveltäjän oma vaihtelunhalu. Changeante voi tarkoittaa muuntautumiskykyistä tai kameleonttimaista henkilöä, mutta saattaa se merkitä myös hupakkoa, joka juoksee kaikenlaisten päähänpälkähdysten perässä. Sarjan osat ovat kaikki eri sävellajeissa, mikä poikkesi barokin harvoista yhdenmukaisuuskriteereistä. Sävellajinvaihdoksista saadaan esimakua teoksen aloittavassa ranskalaisessa alkusoitossa, jossa pisteellisten rytmien juhlavoittama hidas taite kehystää nopeaa ja fuugamaista välijaksoa. Hitaamman taitteen palatessa osan lopulla Telemann antaa sen avautua g-mollista G-duuriin. Ranskalaisten esikuvien mukaan muotoillut tanssiosat ryhmittyvät eri sävellajien (D-H-E-C-F-B-G) ohella eriluonteisiksi. Loure on maalaismainen, hidasta gigueta muistuttava tanssi, joka Telemannin käsissä keinahtelee haikesti. Scaramouches-osa viittaa kiihkeillä aiheillaan commedia dell arten naamioituihin näyttämöhahmoihin, joilla tuntuu olevan vaikeuksia pitää tunteensa kurissa. Kaksi vakavaa menuettia soitetaan lujassa liitossa keskenään, mutta La Plaisanterie ilmaisee tunnelman lauhtumista ja kevenemistä. Pyrähtelevien rytmien keskellä oleva jakso on vielä mollissa, mutta virtuoosisesti lentävästä Hornpipesta ei erota enää huolten häivääkään. Avec douceur on sulokkuuden balsamia levittävä hidas osa. Kanarian saarilta peräisin oleva Canarietanssi loikkii pisteellisissä 6/8-rytmeissä: vaikutelma on kuten teoksen alussa tuikea, mutta päättäväinen. 3
JOHANN SEBASTIAN BACH (1685 1750): KONSERTTO OBOELLE, VIULULLE, JOUSILLE JA CONTINUOLLE BWV 1060 Johann Sebastian Bach tutustui italialaiseen concerto grossoon toimiessaan urkurina ja konserttimestarina Weimarissa 1709 1717. Weimarin herttua Wilhelm Ernst oli suuntautunut nimenomaan italialaiseen soitinmusiikkiin ja Bach sai sovittaa monia Vivaldin, Corellin, Frescobaldin ja Albinonin teoksia cembalolle tai uruille. Konsertto oboelle, viululle, jousille ja continuolle d-molli BWV 1060 on arvoitus sikäli, että se on säilynyt ainoastaan Bachin omana transkriptiona kahdelle cembalolle ja jousille myöhäisemmältä Leipzigin-kaudelta. Tuoreimpien tutkimusten perusteella teoksen alkuperäinen sävellaji on c-molli, eikä d-molli. BWV 1060:ssa avaava Allegro ei ole kovin kiihkeätempoinen ja sitä hallitsee orkesterin jämeränä toistuva (ritornello) repliikki, jonka katveesta kasvaa soolosoittimien vuoropuhelu. Mollisävellajista huolimatta tunnelma on pikemmin juhlava kuin alakuloinen, jota korostaa myös osan taidokas kontrapunkti. Hitaassa osassa (Adagio) oboe aloittaa lempeällä melodialla, johon viulu pian liittyy. Yksinkertainen säestys, pizzicatot ja bassocontinuo, elävöittävät herkästi solistien duettoa, jossa sooloäänet vuoroin erkaantuvat ja vuoroin yhdistyvät muunnellen rikasilmeisesti pohjalla olevaa sävelmää. Tämä osa on selvästi viuluille sävelletyn kaksoiskonserton Adagion sisarteos. Päättäväinen finaaliosa (Allegro) käynnistyy laajalla ja jälleen kontrapunktisesti painottuneella koko orkesterin ( tutti ) ritornellolla. Sooloäänet nivoutuvat jälleen kiinteämmin polyfoniseen kudokseen, mutta niihin on ilmaantunut myös taiturillista kipunointia ja molemmat pitävät entistä lujemmin kiinni omista persoonallisuuksistaan. Osan taustalla on Bachin h-molli-cembalopartitan Bourrée, vaikka tanssiaskeleet onkin häivytetty soittimellisen runsauden alle. 4
ARCANGELO CORELLI (1653 1713): CONCERTO GROSSO NRO 4 D-DUURI OP. 6 Arcangelo Corelli oli, yhdessä häntä nuorempien Vivaldin ja Händelin kanssa, suuren barokkikonserton, concerto grosson, juhlituin mestari. Englantilainen musiikkimatkailija Charles Burney kuvasi Corellia seuraavan sukupolven näkökulmasta: Corellin konsertot ovat kestäneet ajan ja muodin muutokset vakaammin kuin mitkään muut hänen teoksistaan. Niiden harmonia on niin puhdasta, rikasta ja kiitollista, soitinosuudet ovat niin selkeästi, tasapainoisesti ja kekseliäästi jaetut; vaikutelma on suurella orkesterilla kokonaisuudessaan niin majesteetillinen, juhlava ja jalo, että se vaientaa kaiken arvostelun ja saa meidät unohtamaan, että muuta samanlaista musiikkia on olemassa. Concerto grossot opus 6 olivat Corellin huolella valmistelema mestariluomus, joka ilmestyi vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Jo ensimmäinen painos, amsterdamilaisen Rogerin ylellisenä julkaisuna, herätti suurta huomiota ja teoksesta otettiin lisäpainoksia 1800-luvulle asti. Corellin konservatiiviseksi luonnehdittu tyyli oli loppuun asti hiottu, tasapainoinen ja universaaliksi ajateltu synteesi italialaisbarokista. Suurin osa Corellin opus 6:n teoksista on jäänyt suositun Joulukonserton op. 6/8 varjoon. Neljäs konsertto D-duuri käynnistyy lyhyellä Adagio-eleellä, joka lähinnä määrittelee sävellajin. Allegrojakson käynnistää sooloviulu ja koko energisesti etenevä osa on sommiteltu taidokkaasti soolosoitinten (concertino) ja orkesterin (ripieno) vuorottelun ympärille. Hidas osa (Adagio) on Corellille tyypillistä musiikkia, joka on rakennettu kokonaan harmonisen liikkeen ympärille, ilman tunnistettavaa melodiaa tai moniäänisyyttä. Vivace-osa tanssii sirosti courantea muistuttavin askelin. Sama henki tuntuu puhaltavan viehkeiden soolojen koristamassa finaaliallegrossa, jonka loppuun Corelli lataa kuitenkin Vivaldin myöhempiä myrskykohtauksia muistuttavan koodan. 5
JOHANN SEBASTIAN BACH (1685 1750): KONSERTTO KAHDELLE VIULULLE D-MOLLI BWV 1043 Johann Sebastian Bachin Köthenin hovissa viettämät kuusi vuotta (1717 1723) merkitsivät soitinmusiikin vyöryä hänen tuotannossaan. Tähän vaikutti sekä hedelmällinen palvelussuhde ruhtinas Leopoldiin että oma halu koota soitinmusiikin tuotanto yhteen. Bachilta on säilynyt kolme autenttista viulukonserttoa: E-duuri, a-molli, sekä kaksoiskonsertto d-molli. Kaikki nojaavat italialaisiin esikuviin, mutta jokaisessa konsertossa Bach soveltaa peruskaavaa eri tavoin. Kaksoiskonsertossa d-molli orkesteri jää muihin konserttoihin verrattuna enemmän taustalle. Bach on tavoitellut keskittynyttä sointia, jossa kahden solistin satsia tukevat vain jouset ja tavallista vaativampi cembalo-osuus. Kahden sooloäänen tarjoama mahdollisuus vangitsevaan jäljittelytekniikkaan ja kontrapunktiin riitti mainiosti yhden mestariteoksen lähtökohdaksi. Sävellaji antaa kaksoiskonsertolle vakavan ja hieman synkeän yleisilmeen, joka tarttuu kuulijaan heti ensimmäisen osan (Vivace) pitkässä fuugamaisessa orkesterijohdannossa. Tämä orkesterin välisoitto toistuu osan keskellä ja lopussa, mutta muuten areena on varattu sooloäänien kahdelle episodille, jossa ne kuljettavat melodiaa taidokkaasti toisiinsa kietoutuen. Hidas osa (Largo ma non tanto) on keinahtelevaan siciliano-rytmiin upotettu ja vapaasti rakennettu fuuga, jossa solistit seuraavat toisiaan tunteellisesti punoutuvassa melodiassa. Orkesteri vetäytyy vuoropuhelun tieltä kohteliaasti bassosäestykseen ja sävellajin (F-duuri) antama juhlava painokkuus tuo mieleen barokin suuret freskomaalaukset. Solistit eivät luovu johtotehtävistään myöskään finaalissa (Allegro), jossa he tarttuvat ohjaksiin heti johdannossa. Kontrapunkti tiivistää tapahtumia ja kerää jännitystä, joka purkautuu toisaalta taiturillisissa viulusooloissa ja toisaalta tuimissa yhteisjaksoissa. Herkän ja lämminsävyisen hitaan osan jälkeen päätös kuulostaa kiihkeältä ja kohtalonomaiselta. 6
GEORG PHILIPP TELEMANN (1681 1767): SARJA JOUSILLE JA CONTINUOLLE G-DUURI TWV 55:G10, BURLESQUE DE QUIXOTTE Georg Philipp Telemann oli barokin ohjelmamusiikin mestari, joka otti musiikin kuvailukohteeksi mitä tahansa ilotytöistä eläimiin. Kirjallisissa aiheissa säveltäjän oli oltava vielä tarkempi ja Telemann onnistui kertomaan soittimellisin keinoin mm. Cervantesin Don Quijoten ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkien tarinat. 1700-luvulla Don Quijoten tarinan tunsi koko lukeva maailma ja Telemann tarttui siihen 80-vuotiaana mestarina vuonna 1761 koomisessa pienoisoopperassaan (serenata) Don Quijote Camachon häissä. Telemannin avain komiikkaan oli inhimillisyys. Turhamaisuus, mahtipontisuus tai antautuminen toiveajattelulle ja tyhjille, abstrakteille ihanteille olivat kaikkia koskevia syntejä, joita käytännöllinen Telemann osasi ja halusi parodioida. Valistusajan hengessä oopperassa naitettiin lopulta oikeat henkilöt toisilleen ja laulettiin, että vain viisaus johtaa tietämme onneen. Serenatan oheismateriaalina syntyi ranskalaisella alkusoitolla (hidas nopea hidas) varustettu burleski sarja Don Quijote (Burlesque de Quixotte TWV55), jossa aihe oli siirretty kokonaan soittimille. Telemann antaa alkusoitossa (Ouverture) esimakua tulevasta esittelemällä myös ritarin oikukkaan Rosinante-ratsun ja Sancho Panzan jukuripäisen aasin. Jousisarjan ensimmäinen osa (Le réveil de Quixotte) siirtää kuulijan ensimmäiseksi unimaisemaan, hessahtaneen aatelisherran haavemaailmaan, jossa tosi ja kuviteltu ovat pysyvästi sekaantuneet. Viehättävin viulukoristein somistettu herääminen ei siirrä päähenkilöä todellisuuteen, sillä seuraavassa numerossa (Son attaque des moulins à vent) hän hyökkää tunnetuin tuloksin tuulimyllyjä vastaan. Kolmas osa (Les soupirs amoureux après la princesse Dulcinée) paljastaa perimmäisen syyn Don Quijoten sekavaan käytökseen: jousien huokaavat fraasit ja kiivaasti tykyttävät sydänrytmit kertovat leiskuvasta lemmestä Dulcinea Tobosalaista, vanhan ritarin suurta rakkautta kohtaan. Uskollisen, mutta yksinkertaisen aseenkantajan (Sanche Panche berné) muotokuva liittyy kohtaukseen, jossa häntä viskellään ilmaan viltillä. Mikä nousee ylös, tulee aikanaan myös alas. Molemmat ratsukot saavat tarkemman esittelyn, jossa Telemann tutkii rytmin avulla Rosinanten persoonallisia liikeratoja ja alttoviululla Sancho Panzan aasin protestoivia kiljahduksia. Päätösosa (Le couché de Quixotte) vapauttaa Don Quijoten palauttamalla hänet unen maailmaan, jossa haaveet voivat olla totta. Antti Häyrynen 7
FABIO BIONDI Fabio Biondi on italialainen viulisti ja kapellimestari, joka on urallaan perehtynyt erityisesti barokkimusiikkiin. 12-vuotiaana Italian radion sinfoniaorkesterin solistina debytoinut ja neljä vuotta myöhemmin Wienin Musikvereinissa Bachin viulukonsertot esittänyt Biondi on sittemmin esiintynyt ympäri maailmaa ja tehnyt lukuisia palkittuja levytyksiä. Vuonna 1990 Biondi perusti Europa Galanten, Italian menestyneimmän barokkimusiikkiin erikoistuneen ensemblen, jonka kanssa hän on esiintynyt maailman kuuluisimmilla konserttilavoilla kuten Milanon La Scalassa, Amsterdamin Concertgebouw ssa, Musikvereinissa, New Yorkin Lincoln Centerissä ja Lontoon Royal Albert Hallissa. Biondi tekee solisitina ja kapellimestarina yhteistyötä lukuisien orkestereiden kanssa kuten Salzburgin Mozarteum-orkesterin, Eurooppalaisen barokkiorkesterin, Mahler-kamariorkesterin, Zürichin kamariorkesterin ja Montpellierin kansallisorkesterin kanssa. Vuodesta 2005 lähtien Biondi on toiminut Stavangerin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana barokkimusiikin osalta. Vuonna 2011 hänet nimettiin akateemikoksi Roomassa sijaitsevaan Accademia Nazionale di Santa Ceciliaan. Biondi soitaa Andrea Guarneri -viulua vuodelta 1686 sekä vuoden 1766 Carlo Ferdinando Gagliano -viulua. LAURA VIKMAN Laura Vikman esiintyy solistina ja kamarimuusikkona ja on Temperajousikvartetin primas. Lisäksi hän on toiminut mm. Helsingin Barokkiorkesterin ja Suomalaisen barokkiorkesterin konserttimestarina. RSO:n 3. konserttimestarina Vikman on työskennellyt vuodesta 2002 alkaen. Vuodesta 2007 lähtien hän on opettanut Sibelius- Akatemiassa. Vikman on tullut toiseksi mm. Kuopion viulukilpailussa vuonna 2000, kansainvälisessä J. S. Bach-viulukilpailussa Leipzigissä (ensimmäistä palkintoa ei myönnetty), kansainvälisessä Vittorio Gui -kamarimusiikkikilpailussa (ensimmäistä palkintoa ei myönnetty) duona pianisti Marianna Shirinyanin kans sa sekä kansainvälisessä Beethoven-viulukilpailussa. 4-vuotiaana Käpylän Musiikkiopistossa viulunsoiton aloittanut Vikman on myöhemmin opiskellut Sibelius- Akatemiassa, Wienin korkeakoulussa ja Kölnin musiikkikorkeakoulussa. Hän on täydentänyt opintojaan mestarikursseilla mm. Pinchas Zukermanin ja Shmuel Ashkenasin oppilaana. Vikman on tehnyt äänityksiä Yleisradiolle sekä levyttänyt Temperakvartetin kanssa Sibeliuksen jousikvartettotuotannon Bis-levymerkille ja Nordgrenin kaksi jousikvartettoa Alba Recordsille. Vikman soittaa Suomen Kulttuurirahaston A. Guarneri -viulua vuodelta 1680. 8
JORMA VALJAKKA Radion sinfoniaorkesterin ensimmäisenä soolo-oboistina vuodesta 1989 toiminut Jorma Valjakka on esiintynyt RSO:n lisäksi useiden suomalaisten orkestereiden solistina sekä pitänyt omia konsertteja. Kantaesityksinä hän on esittänyt mm. Esa-Pekka Salosen Mimo II:n RSO:n solistina säveltäjän johdolla vuonna 1992. Orkesterimuusikon uransa Valjakka aloitti Turun kaupunginorkesterissa 1983, jonka jälkeen hän toimi Espoon kaupunginorkesterissa (nyk. Tapiola Sinfonietta). Kamarimuusikkona Valjakka on toiminut Turku Ensemblessä, Espoon puhallinkvintetissä, Kerberos-kamariyhtyeessä ja Free Okapi -yhtyeessä. Valjakka on opettanut Sibelius- Akatemiassa vuodesta 1990 lähtien ja on toiminut vuodesta 2006 osa-aikaisena oboemusiikin lehtorina. Valjakka opiskeli oboensoittoa sekä Helsingin konservatoriossa että Sibelius-Akatemiassa ja on täydentänyt opintojaan Lontoossa ja Hannoverin musiikkikorkeakoulussa. Valjakka voitti Uudenkaupungin ensimmäisen Cruselloboekilpailun 1988. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin uusi ylikapellimestari on Hannu Lintu. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Saraste ja Oramo ovat RSO:n kunniakapellimestareita. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2013 2014 orkesteri kantaesittää kuusi kotimaista Yleisradion tilaamaa teosta. RSO on levyttänyt mm. Eötvösin, Nielsenin, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytykset ovat saaneet merkittäviä tunnustuksia, kuten BBC Music Magazineja Académie Charles Cros -palkinnot. Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon 2008. Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberglevytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa. Kaudella 2013 2014 orkesteri tekee Hannu Linnun kanssa Keski-Euroopan kiertueen. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä 9
niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Osoitteessa yle.fi/klassinen voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Syksyllä 2013 Yle Teema lähettää kaikki Hannu Linnun johtamat konsertit suorina lähetyksinä. 10