Hilda Flodin edustaa kansainvälisesti suuntautunutta, monipuolista taiteilijatyyppiä, jonka aatteellisena taustana oli ajatus kaikkien taidelajien ykseydestä ja samanarvoisuudesta ideaalin kauneuden ilmentäjänä. Hilda Flodin kuului suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajiin ja hän oli eräs ensimmäisistä naiskuvanveistäjistä Suomessa. Ensimmäiset teokset syntyivät 1890-luvun lopulla ja hänen tuotteliain kautensa ajoittuu vuosille 1900 1930. Keskeinen osa tuotannosta on henkilökuvia naisista, lapsista, vanhuksista, taiteilijaystävistä ja ajan kulttuuripersoonista. Hän oli myös kiinnostunut maiseman ja interiöörien kuvauksesta ja molemmat aihepiirit esiintyivät läpi koko hänen tuotantonsa. Hilda Flodinin ura kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä tilannetta, jossa vuosisadan vaihteen naistaiteilijat elivät. 1880-luvulla uransa aloittaneet taiteilijattaret toimivat hänen opettajinaan ja olivat jo osaltaan avanneet Flodinille mahdollisuuden aktiiviseen työskentelyyn kuvataiteiden piirissä.
Hilda Maria Flodin syntyi 16. maaliskuuta 1877 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat senaatin valtioneuvos Frithiof Flodin (1828-1921) ja Fanny Virginia Basilier (1842-1897). Molempien vanhempien suku oli musikaalisesti lahjakasta. Kuvataidetta Flodinin suvussa harrasti Hilda Flodinin setä Viktor Flodin, joka suunnitteli kynttiläkruunuja suomalaisiin kirkkoihin ja osallistui Talvipalatsin koristelutöihin Pietarissa. Musiikki oli tärkeä osa Flodinin perheen jokapäiväistä elämää ja Hilda Flodin kertoi äitinsä nukuttaneen lapsensa iltaisin Beethovenin sonaateilla. Hilda itse ei kuitenkaan osoittanut ammatillista mielenkiintoa musiikin alalle vaikka pianonsoitto jäikin harrastukseksi.
Hilda Flodin oli vilkas, omapäinen lapsi ja jo Laurellin tyttökoulussa kiinnostunut ennen kaikkea piirtämisestä; hän sai piirustuksenopettajaltaan Lilli Törnuddilta luvan piirtää eläviä malleja iankaikkisten vanhojen kipsipäiden sijaan. Aiheita löytyi koulusta ja kodin ympäristöstä: hän piirsi muotokuvia ystävistään, opettajistaan ja perheestään. Vaikka yhdeksänlapsinen perhe ei ollut varakas, vanhemmat tukivat lastensa taiteellisia taipumuksia viemällä heidät konsertteihin, näyttelyihin ja teattereihin.
Hilda Flodin aloitti taideopintonsa 16-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa syksyllä 1893. Samalla luokalla opintonsa aloittivat mm. Hugo Simberg ja Ester Helenius, josta tuli jo kouluaikana Flodinin Läheinen ystävä. Koulu antoi Flodinille hyvät piirustustaidolliset valmiudet, joskin opetusta on myöhemmin moitittu siitä, että oppilaiden piirrustustaito oli nuhteeton mutta kuivakas. Teknisen taidon hallintaa pidettiin tärkeämpänä kuin yksilöllistä ilmaisukykyä. Opetussuunnitelman mukaan luokkia oli neljä: Valmistava luokka, malliluokka sekä maalaus ja veistoateljee. Aluksi harjoiteltiin yksinkertaisia viivapiirustusta ja veistosten yksityiskohtien kuvaamista. Vähitellen edettiin varjostusten harjoitteluun ja vihdoin kokonaisen kolmiulotteisen kipsimallin piirtämiseen. Vasta perusopintojen jälkeen oli mahdollista piirtää elävää mallia, minkä katsottiin olevan vaativinta ja taiteellisesti mielenkiintoista.
Hilda Flodinin tärkeimmät opettajat olivat Albert Gebhard, Elin Danielsson, Maria Wiik ja etenkin Helene Schjerfbeck, joka kehotti oppilaitaan työskentelemään mahdollisimman itsenäisesti ja keskittymään olennaiseen. Helene Schjerfbeckin merkityksestä nuorelle taideopiskelijalle kertoo se, että vielä 75-vuotiaana Hilda Flodin muisteli eräässä kirjeessään Schjerfbeckin sanoja seuraavasti: yksinkertaistuta ja yksinkertaistuta niin, että älä välitä muusta Hilda Flodin menestyi opinnoissaan hyvin ja sai tunnustusta lahjakkuudestaan. Ensimmäisen vuoden päätteeksi hänelle myönnettiin Taideyhdistyksen hopeapiirrin ja vuosina 1895 ja 1898 kiitoslause osoituksena Ahkeruudesta ja edistyksestä. Vuonna 1897 hän sijoittui kolmanneksi Suomen taideyhdistyksen dukaattikilpailussa. Opiskeluaikana Hilda Flodinin mielenkiinto suuntautui lähinnä grafiikkaan ja kuvanveistoon.
Kun opinnot vuonna 1898 Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa päättyivät, Hilda Flodin matkusti Pariisiin useiden vastavalmistuneiden taiteilijaystäviensä tavoin samaan aikaan Pariisissa asuneita suomalaistaiteilijoita olivat mm. Emil Halonen, Väinö Hämäläinen, Gabriel Engberg, Ester Helenius ja J.K.Kyyhkynen. Frithiof Flodinin ja hänen tyttärensä suhde oli läheinen isän ymmärtämystä nuorta taiteilijaa kohtaan ilmentää se, että Hildan ilmoittaessa aikomuksestaan matkustaa Pariisiin isä halusi kustantaa tyttärensä matkan. Hilda Flodin aloitti opintonsa Academie Colarossissa, joka oli eräs suomalaisten suosimista yksityisakatemioista Ranskassa. Vuonna 1881 perustetussa Colarossissa olivat edellisen sukupolven naistaiteilijoista aikaisemmin opiskelleet mm. Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Ada Thilen ja Ellen Favorin. Flodinin oli helppo kotiutua Pariisiin, sillä hän asui aluksi sisarensa Fanny ja hänen miehensä, ranskalaisen Julien Leclerqin luona.
Leclerqc oli runoilija ja taidekriitikko, joka keräsi jo varhain Vincent van Goghin teoksia. Hän järjesti ranskalaisen nykytaiteen näyttelyitä pohjoismaihin 1890-luvulla ja kokosi merkittävän van Goghin retrospektiivisen näyttelyn Pariisiin vuonna 1901. Leclerqc oli myös Auguste Rodinin ystävä, mikä edesauttoi Hilda Flodinin pääsyä Rodinin oppilaaksi. Hilda Flodin viihtyi Pariisissa ja nautti kaupungin ilmapiiristä. Päivät kuluivat taideopintojen parissa. Akatemian ulkopuolella Flodin täydensi grafiikkaopintojaan perehtymällä mezzotintatekniikkaan. Iltaisin hän vietti aikaansa pariisilaisissa taiteilijapiireissä, joihin hän tutustui lankonsa välityksellä. Skandinaavit tapasivat usein toisiaan norjalais-ranskalaisen säveltäjän William Molardin ja hänen ruotsalaisen vaimonsa, kuvanveistäjä Ida Ericsonin kotona Rue Vescingetorix lla. Lauantai-illan vastaanotoilla vieraina nähtiin mm. Edvard Grieg, August Strindberg ja Edvard Munch.
Hilda Flodin oli innolla mukana rakentamassa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen osastoa. Näyttelyn komissaarina toiminut Albert Edelfelt oli koonnut suomalaisen taiteen parhaimmistoa edustamassa maan kulttuurielämää kansainväliselle yhteisölle. Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnitelmassa paviljongissa olivat esillä mm. Gallén-Kallelan Kalevalaaiheiset freskot, Emil Halosen suomalaisia elinkeinoja ja tapoja kuvaavat honkareliefit sekä Emil Wikström kansallisaiheiset veistokset. Maalareista mukana olivat mm. Magnus Enckell, Hugo Simberg ja Juho Rissanen. Suomen paviljonki kiteytti kansallisromanttisen ajatuksen taiteiden ykseydestä ja sen pystyttämisestä tuli samalla maan itsenäistymispyrkimysten symboli. Näyttelyosasto oli menestys ja ranskalaisten lehtien arviot ylistäviä maan taide nähtiin alkuvoimaisena ja omaperäisenä.
Maailmannäyttelyn yhteydessä järjestettiin Auguste Rodinin teosten laaja näyttely, joka teki Flodiniin lähtemättömän vaikutuksen. Rodinin vaikutus Hilda Flodinin veistoksiin näkyy selkeästi vuonna 1900 valmistuneen pronssisen Ajattelija-rintakuvan muotoilusta ja pintakäsittelyssä. Teos oli esillä Suomen Taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä vuonna 1901 mistä se hankittiin Antellin kokoelmiin. Vuonna 1904 Rodin vieraili Flodinin ateljeessa. Flodin työsti Consolation (Lohtu)-nimistä veistosta, joka kuvasi vanhempaa naista lohduttamassa surevaa nuorta tyttöä. Rodin oli nähnyt Flodinilta myös juuri valmistuneen kapellimestari Robert Kajanuksen rintakuvan ja pronssiveistoksen Aino ja merinymfit. Vierailun jälkeen Hilda Flodin kertoi kirjeessään isälleen ylpeänä Rodinin arvion työskentelystään: Suhtaudutte tehtäväänne vakavasti ja teette hyvää työtä, vieläpä erittäin hyvää. Consolation edusti virallisesti ainoana teoksenaan Suomea kevään 1905 Pariisin salongissa, sillä toinen mukana ollut suomalainen taiteilija Ville Vallgren oli merkitty luetteloon ranskalaiseksi.
Hilda Flodin oli esiintynyt Pariisissa jo vuonna 1901 kun hän osallistui Societe nationale-näyttelyyn Suomalaisen talonpojan muotokuvalla. Kipsinen muotokuvatutkielma La bonne femme oli esillä Champ-de-Mars salongissa vuonna 1906. Rodinin toinen suomalainen naisoppilas oli Sigrid af Forselles, joka tunsi hänen tuotantonsa erittäin hyvin avustettuaan Rodinia Calais n porvareiden (1884-86) toteuttamisessa. Vuoden 1906 Champ-de-Mars näyttelyssä Pariisissa Hilda Flodin kertoi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajalle Rodinin pitäneen Forsellesin reliefisarjaa loistavana. Auguste Rodinin vaikutus muihinkin suomalaisiin kuvanveistäjiin mm. Ville Vallgreniin, Emil Wikströmiin ja Emil Cedercreutziin.
Palattuaan Ranskasta kotimaahan vuoden 1900 lopussa Hilda Flodin syventyi sekä etsaamiseen että kuvanveistoon. Kuvanveisto ei ollut naistaiteilijalle tuolloin itsestään selvä taiteen laji, sitä pidettiin voimaa vaativana ja lähinnä miehille sopivana. Koska useilla ajan miespuolisilla kuvanveistäjillä oli ennen taideopintoja pohjakoulutus käsityöläisammattiin, valamisen teknisen taidon oppiminen oli vaikeampaa naiselle, jolla ei ollut vastaavaa kokemusta veistosten teknisestä toteuttamisesta. Hilda Flodin oli säännöllisessä kirjeenvaihdossa opiskelutoverinsa Emil Halosen kanssa ja kyseli myös Haloselta: Minä olen tehnyt yhden pienen kynttilänjalan, mutta se on tehty vaan kukista, mutta kyllä minun mielestäni kaunis, Kuinka teen että saisin sen valetuksi? Sitaatti Flodinin kirjeestä Haloselle kertoo yleisemminkin naistaiteilijan ongelmallisesta suhteesta veistotaiteeseen: naisveistäjä saattoi itsekin kokea pienimuotoiset aiheensa vähemmän tärkeinä kuin kansallisesti merkittävien monumentaaliveistoksia luovien miesten teokset.
Vuonna 1901 Hilda Flodin toteutti Helsinkiin Aleksanterinkadulle rakennetun Vakuutusyhtiö Pohjolan talon julkisivun koristeveistokset. Gesellius-Lindgren- Saarisen kansallisromanttisen rakennuksen henkeen sopivien ornamenttien aiheina olivat suomalaiset kasvit ja eläimet. Eniten huomiota herättivät oven molemmin puolin sijoitetut groteskit, mutta samalla humoristiset vuolukivinaamiot. Rakentaja -lehdessä nämä Irvikuvat tuomittiin välittömästi "yleistä makua ja rakennuksen kauneutta turmelevina." Hilda Flodin osallistui myös vuonna 1913 järjestettyyn Snellmanin patsaskilpailuun sijoittuen luonnoksellaan kolmannelle sijalle. Kilpailun voitti Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen ehdotus.
Ensimmäisen kerran Hilda Flodinin teoksia oli julkisesti esillä vuoden 1899 Suomen taiteilijain näyttelyssä. Hän osallistui näyttelyyn kahdella veistoksella: näytteillä oli Miehen rintakuva, jonka mallina oli ollut hänen lankonsa Julien Leclerqc sekä Job, pieni kipsiveistos. Vuoden 1900 vuosinäyttelyssä mukana oli pronssinen rintakuva, Gustaf Adolf Fast. Taidekriitikoilta Flodinin teokset saivat kiitosta mallin ja veistoksen yhdennäköisyydestä ja maalauksellista pintakäsittelyä.
Hilda Flodin työskenteli Pariisissa eräin keskeytyksin vuoteen 1909 saakka. Flodin matkusti Italiaan 1902 ja 1904 Bretagneen, joka oli inspiroinut suomalaisia taiteilijattaria jo 1870- ja -80 luvuilla. Hilda Flodinin taiteessa matkoilla syntyneet teokset olivat kansanelämää, torinäkymiä ja rakennusten yksityiskohtia kuvaavia piirroksia ja etsauksia: firenzeläisaiheinen etsaus, Yksityiskohta Arrezzon kirkon fasadista (1902), oli esillä samana vuonna Suomen Taiteilijain näyttelyssä. Bretagnelaisaiheiset etsaukset Vanha talo Bretagnessa, Elokorjuu Bretagnessa sekä Lannionin tori ja Perros Guirecin kirkko hän lähetti vuoden 1905 Taiteilijain vuosinäyttelyyn. Hilda Flodin matkusti Espanjaan 1911. Hän tutustui Madridissa Pradon kokoelmiin. Erityisesti kiinnostivat Velasquezin, Goyan ja Murillon teokset. Matkan jälkeen hän teki kokoelman espanjalaisaiheisia etsauksia ja piirustuksia.
Hilda Flodin ja Juho Rissanen (1873-1950) tunsivat toisensa jo opiskeluaikana Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Pari avioitui 1908. Rissanen muutti kesällä 1895 Helsinkiin ja toimi aluksi Hasselgrenlöfin maalausliikkeessä ammattimaalarina. Työskenneltyään kesän 1896 Albert Gebhardin kanssa Rautalammilla hän pääsi saman vuoden syksyllä Helene Schjerfbeckin yksityisoppilaaksi Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Hän jatkoi opintojaan Turun piirustuskoulussa ja Pietarin taideakatemiassa Ilja Repinin johdolla. Avioliiton solmimisen aikoihin Juho Rissanen oli tunnettu, sekä kotimaassa että ulkomailla ansioitunut taiteilija. Vuoden 1900 maailmannäyttelyssä hänelle oli myönnetty pronssimitali maalauksistaan Sokea ja Povarissa, joiden omintakeinen kansankuvaus sai loistavan kritiikin sekä kotimaassa että Ranskassa.
Hilda Flodin ja Juho Rissanen menivät naimisiin 2.10.1908 Frithiof Flodinin kotona. Häämatka suuntautui Pariisiin, missä Juho Rissanen ei ollut aikaisemmin käynyt. Molemmat taiteilijat osallistuivat Pariisin syyssalonkiin 1908. Rissaselta oli esillä kolmetoista vesiväri- ja öljymaalausta mm. Nauhankutojatar, Seulojatar, Ruumiinpesijät ja Rauta kaulassa. Flodin esittäytyi neljällä grafiikanlehdellä: Iltapilviä, Laivoja Helsingissä, Savua ja Kuka voittaa. Vuoteen 1910 mennessä Hilda Flodin oli osallistunut yhteisnäyttelyihin. Ensimmäisen kerran hänen tuotantoaan yksityisesti oli laajemmin esillä näyttelyssä Juho Rissasen kanssa. Taiteilijapari asui vuonna 1910 Viipurissa, missä Rissanen maalasi kauppaneuvos Juho Lallukan tilauksesta hänen liiketaloonsa satama-aiheista maalausta Lastin purkaminen. Hilda Flodin viimeisteli Pohjoismaiden Yhdyspankin Viipurin toimitalon julkisivun graniittiveistoksia Omenapojat, joiden parissa hän oli työskennellyt vuodesta 1908 lähtien.
Yhteisnäyttely järjestettiin syys-lokakuuksi 1910 Viipuriin, marraskuussa Turkuun ja joulukuussa Ateneumiin Helsinkiin. Hilda Flodinilta oli esillä yli 80 teosta, etsauksia, piirroksia ja kipsi- ja pronssiveistoksia. Juho Rissasen osuus näyttelystä käsitti noin 60 teosta viimeisen kymmenen vuoden ajalta ja maalausten ohella mukana oli myös muutamia etsauksia. Kritiikeissä huomioitiin taiteilijoiden erilainen luonteenlaatu: Emil Cedercreutz kirjoitti arviossaan Turun näyttelystä rouva Flodin Rissasen täysin erilaisesta taiteilijatemperamentista. Enemmän kulttuuria, enemmän hienostuneisuutta, enemmän urbaaniteettia. Helsingissä Flodinin pienet, herkät piirustukset nähtiin suoranaisena vastakohtana Juho Rissasen monumentaaliselle ja jykevälle taiteelle.
Taiteessaan puolisot poikkesivat täysin toisistaan, eikä kummankaan teoksissa ole suoranaisesti havaittavasti toisen vaikutusta. Yhteistä heille oli piirtämisen keskeinen merkitys kannalta. Avioliitto ei kestänyt kauan, molemmat ilmoittivat eron tapahtuneen jo vuonna 1914, vaikka virallinen ero tuli voimaan vasta seuraavana vuonna. He eivät myöskään myöhemmin kertoneet eronsa syitä. Puolisoiden taustat olivat hyvin erilaiset: Juho Rissanen oli kuopiolaisen sekatyömies Henrik Wilhelm Rissasen ja palvelijatar Agatha Sofia o.s. Kärkkäisen vanhin poika, jonka lapsuutta varjosti isän alkoholismi. Rissasen nuoruuden järkyttävimpiä kokemuksia oli nähdä humalaisen isän kuolema jäällä Kuopion edustalla tammikuussa 1884. Hänen koulunkäyntinsä oli satunnaista, sillä äiti elätti perheen tilapäistöillä ja nuori Juho Rissanen joutui osallistumaan perheen toimentulon hankkimiseen.
Hilda Flodin oli ruotsinkielisen, taidetta ja musiikkia rakastavan, sivistyneen perheen tytär, jonka uraa vanhemmat kaikin tavoin tukivat. Vuosisadan alun kuvataidepiireissä Juho Rissanen oli erikoinen ilmiö sosiaalisen taustansa ja suomenkielisyytteensä vuoksi. Myöhemmin Rissasesta tuli tosin kielitaitoinen maailmankansalainen, hän asui Pariisissa vuosina 1926-1935, Nizzassa 1936-1939 ja muutti Miamiin, Floridaan 1940. Hilda Flodin liikkui Helsingin ja Pariisin seurapiireissä kuin kotonaan ja häntä ehkä viehätti Rissasen voimakas persoonallisuus ja alkuperäisyys kansan parista nousseena taiteilijalahjakkuutena. Flodinin ainoa kommentti erosta Hertta Tirrasen haastattelussa 1950-luvulla oli, että hän luuli nähneensä voiman Juhossa, mutta erehtyi
Hilda Flodinia voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä naisgrafiikoista, jotka keskittyivät ennen kaikkea metalligrafiikkaan. Taidegraafikkona hän debytoi Suomen Taiteilijain näyttelyssä vuonna 1901 etsauksilla Vanha mankeli ja Hevosia. Merkittävä osa taiteilijan piirroksista ja grafiikasta on henkilötutkielmia: naishahmoja, vanhuksia, eloisia lapsikuvia sekä muotokuvia ystävistä ja sukulaisista. Lapsikuvat ovat usein huumorin sävyttämiä kuvia pikkupojista, jotka vetävät sormikoukkua tai polttavat salaa tupakkaa nurkan takana. Flodinin nais- ja lapsikuvat jatkavat teemoja, joita esiintyi jo 1880-luvun naistaiteilijoita kuten Schjerfbeckillä, Wiikillä ja Westermarckilla. Flodinilla aiheet liittyivät ilmeiden, eleiden ja tunnetilan kuvaukseen sekä sujuvaan viivakäyttöön.
Sekä piirroksissaan että grafiikassaan Flodin oli parhaimmillaan ennen kaikkea henkilökuvauksessa. Hänellä oli terävä huomiokyky ja nopeasti luonnostellut, hahmon luonteenomaisiin piirteisiin keskittyneet kuvat ovat hänen tuotantonsa merkittävin osa. Flodinin malliharjoitelmat ja alastontutkielmat kertovat vahvasta piirustustaidosta ja kiinnostuksensa ihmisvartaloon ja kasvoilmeiden kuvaamiseen. Osa tussilaverauksista ja hiilipiirroksista on luonnoksia myöhemmin toteutettuihin maalauksiin tai etsauksiin. Piirtäjänä ja graafikkona Flodin sai tunnustusta taiteentuntijoilta: hän tuli toiseksi Suomen Taideyhdistyksen dukaattikilpailussa vuonna 1903. Varhaiset viivasyövykset, kuten Kerjäläisnainen ja Rukoilevat (1902) saivat arvostelijoilta kiitosta erityisesti rembrandtmaisesta viivakäytöstään.
Oman kokonaisuutensa tuotannossa muodostavat kaupunkinäkymät ja maisemat. Vuonna 1907 Flodin kuvasi kotikaupunkinsa Helsingin julkisia rakennuksia ja satamaa purjealuksineen. Suomalaisia historiallisia paikkoja edustavat Olavinlinna-aiheiset viivasyövytykset Näkymä Savonlinnasta ja Tanssisali Olavinlinnasta (1903). Henkilökuvat, maisemat, vanhat rakennukset ja kaupunkinäkymät kuuluvat aihepiiriin, jonka puitteissa ei tapahtunut rohkeampia taiteellisia kokeiluja.tämä 1800-luvun lopulta alkanut kansallisromanttinen ja realistinen perinne vaikutti etenkin helsinkiläisten graafikkojen taiteeseen 1930-luvulle saakka.
Hilda Flodin oli mukana Suomen ensimmäisessä grafiikan yhteisnäyttelyssä, joka syntyi mukana olleiden taiteilijoiden omasta aloitteesta. Maaliskuussa 1907 Erottajankatu 2:ssa avatun näyttelyn osanottajia olivat Hugo Simberg, Magnus Enckell, A.W. Finch, Akseli Gallén-Kallela, Eero Järnefelt sekä Hilda Flodin. Yhteen huoneeseen oli järjestetty muistonäyttely vuonna 1905 kuolleen Albert Edelfeltin etsauksista. Flodinilla oli esillä 15 grafiikanlehteä; muotokuvatutkielmia, maisemia, interiöörejä sekä aiheeltaan hieman harvinaisempi työnkuvaus Perustustyö vuodelta 1903, joka kuvaa kivenhakkaajia rakennustyömaalla. Vaikka näyttely ei saanutkaan suurta huomiota yleisön taholta, se osoitti suomalaisen taidegrafiikan elinvoimaisuuden vuosisadan alussa.
Tyylillisesti omana kokonaisuutenaan Flodinin koko tuotannossa erottuu sarja Kuolema ja me, jonka hän aloitti vuonna 1908 vuosisadan vaihteen kauhuromantiikan ja Oscar Wilden novellien inspiroimana. Siihen kuuluu akvatinta-etsaus Viimeinen matka (1908-1910), jossa viittaan pukeutunut kuolemahahmo saattaa nuorta tyttöä. Teoksessa Kuolema kalmistossa kuolema esitetään pimeällä hautausmaalla nojaamassa mietteliäänä puiseen ristiin. 1909 syntynyt Fantasia-niminen akvatinta-etsaus kuuluu sarjaan, jonka vedosten pintasommittelu on selkeämpi ja yksinkertaisempi kuin Flodinin muissa teoksissa. Kuolema ja me sarja jäi kesken, koska hänen silmänsä eivät kestäneet metalligrafiikassa tuohon aikaan käytettyä happoa. Hilda Flodinilla oli aikomus jatkaa sarjan tekemistä 1910-luvulla, mutta taiteilija mainitsi Hertta Tirrasen haastattelussa, että sen loppuun saattaminen olisi vaatinut liian paljon työtä.
Hilda Flodinin eniten käyttämät tekniikat taidegrafiikassa olivat viivasyövytys sekä pehmeäpohja, jossa kuva piirrettiin laatalle paperin läpi ja kynän jälki jätti sitten piirustuksellisen vaikutelman. Akvatinta -menetelmä tuli vedoksiin mukaan hieman myöhemmin. Flodinin graafisessa tuotannossa esiintyy muutamia puupiirroksia vuodelta 1915. Taidegrafiikka jäi yleisemminkin hetkeksi syrjään 1910-luvun suomalaisessa taiteessa, vaikka 1913 Strindbergin taidesalongissa järjestetty pohjoismaisen grafiikan näyttely olikin laajin vuoden 1907 etsausnäyttelyn jälkeen. Tämän näyttelyn lisäksi Hilda Flodinin grafiikkaa oli esillä myös seuraavana vuonna Strindbergillä suomalaisen grafiikan yhteisnäyttelyssä. Viimeiseksi esiintymiseksi Pariisissa Flodinille jäi osallistuminen Riippumattomien salonkiin kokoelmalla piirustuksia ja etsauksia vuonna 1913.
Hilda Flodinin siirtyminen maalaustaiteeseen tapahtui 1910-luvulla, joka merkitsi murroskautta Suomen taiteessa. Ajasta tuli maalaustaiteen vuosikymmen, jolloin suomalaisten taidemaalareiden värinkäyttö uudistui. Vuotta 1910 edeltävän ajan tummien sävyjen tilalle tulivat puhtaat, valoisat värit ja keskieurooppalaisen taiteen uudet suuntaukset, fauvismi, neoimpressionismi, ekspressionismi ja kubismi alkoivat näkyä yhä useampien taiteilijoiden teoksissa. Hilda Flodinin maalaustuotanto pysytteli kuitenkin perinteisessä ilmaisussa ja hän keskittyi lähinnä muotokuvien tekemiseen. Maalausopintojaan hän täydensi 1910-luvun alussa Eero Järnefeltin johdolla. Vuoden 1915 paikkeilla Flodin asui ja työskenteli yhdessä Ester Heleniuksen kanssa, mitä hän piti taiteellista kehitystään edistävänä aikana.
Vuoden 1917 öljymaalauksista ja grafiikanlehdistä koostunut yksityisnäyttely avattiin maaliskuussa Taiteilijayhdistyksen tiloissa Unioninkadulla. Seuraavissa yksityisnäyttelyissään Strindbergin taidesalongissa vuosina 1919 ja 1921 hän esitteli öljymaalauksia, pastelleja, akvarelleja ja vuosina 1900-1915 syntynyttä grafiikkaa. Molemmat näyttelyt huomioitiin lehdistössä, mutta varsinkin maalauksia kritisoitiin sekä värinkäytöstä että sommittelusta ja piirros- ja grafiikkatuotantoa pidettiin yleisesti korkeampitasoisena. Hilda Flodin oli hyvin tuottelias, hän maalasi sekä muotokuvia yksityishenkilöistä että ryhmämuotokuvia, joista suurimpia olivat kevättalvella 1921 maalattu muotokuva Kansallisteatterin näyttelijöistä ja vuosina 1929 1930 tehty muotokuva Suomalaisen Tiedeakatemian johtokunnasta.
Hilda Flodin avioitui vuonna 1922 Taavetti Laitisen (1866 1941) kanssa, joka oli professori, lääketieteen tohtori ja Suomalaisen Taideakatemian perustaja. Hän oli myös tunnettu raittiusaatteen kannattaja. Avioliiton solmimisen jälkeen Hilda Flodin vietti kesiään Laitilan talossa Iisvedellä. Siellä syntyi kokoelma sisäsaariston luontoa kuvaavia akvarelleja ja öljymaalauksia. Pienemmissä muotokuvissaan Flodin käytti mielellään pastellitekniikkaa, joka soveltui hänen mielestään hyvin erityisesti lasten ja naisten kuvaamiseen. Vuoden 1927 yksityisnäyttelyssä Strindbergillä Flodinilla oli esillä runsaasti uskonnollisia aiheita sekä kirkkokuvia. Vuoden 1930 pienikokoisten öljy-, vesiväri- ja pastellimaalausten yksityisnäyttely jäi Hilda Flodinin viimeiseksi eivätkä hänen fyysiset voimansa enää riittäneet täysipainoiseen taiteelliseen työskentelyyn. Elämänsä viimeiset vuodet Hilda Flodin asui Helsingissä, missä hän kuoli 80-vuoden ikäisenä 9. maaliskuuta 1958.
Taiteilijana Hilda Flodin saavutti uransa alussa asettamansa päämäärät, vaikka hänen nimensä ei piirtynytkään suomalaiseen taidehistoriaan kuten useiden aikalaistensa. Hän oli aktiivisesti mukana 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien suomalaisessa taide-elämässä ja toimi ammattitaiteilijana monella eri alalla; graafikkona hän liittyy kehitysvaiheeseen, jonka tuloksena taidegrafiikasta tuli itsenäinen taidelaji kuvanveiston ja maalauksen rinnalle. Tyylillisesti Flodinin taide edustaa vuosisadan vaihteen realistisnaturalistista perinnettä eikä vuosisadan alun modernististen tyylisuuntien vaikutusta ole havaittavissa hänen teoksissaan. Hän on lahjakas piirtäjä, ja parhaimmillaan mallin olennaisiin piirteisiin keskittyneissä, ilmettä ja eleitä kuvaavissa henkilötutkielmissaan, jotka ikuistivat ohikiitävän hetken kuvattavasta.