Jani Tanskanen Jyväskylän Lyseon lukio Tavoitteeksi kirjattomuus Kaikki kirjallisuus on kiellettävä. Pysyvästi. Heti. Emmekö ole nähneet jo aivan tarpeeksi henkilöitä, joiden muuten terveelle mielelle romaanit ja runot ovat olleet turmiollisia? Tiedämme ainakin Don Quijoten, rouva Bovaryn ja Molierèren sievistelevät hupsut. Noista onnettomista jokainen on kirjallisuuden sekoittama. Cervantesin Don Quijote pitää ritariromaaneja todellista historiaa selostavina. Hän ei siis erota fiktiota faktasta. Flaubertin Bovary kaipaa puolestaan niitä tunteita ja oloja, joita romantiikan teokset kuvaavat. Siksi hän on pettynyt todellisuuteen. Molierèn Magdelon ja Cathos janoavat sellaista keveyttä ja korskeutta, josta he ovat lukeneet. Itseään huijatessaan he tulevat huijatuiksi. Kirjallisuus suistaa rappioon siis niin renessanssin, klassismin kuin realisminkin aikana kuvatut hahmot. Kirjallisuuden sekoittavasta vaikutuksesta varoittaa selvimmin Don Quijote. Hän on hullu sanan varsinaisessa merkityksessä; hän on irvikuva, jollaiseksi emme halua kenenkään muuttuvan. Hän ryhtyy vaeltavaksi ritariksi ja näkee tuulimyllyt hirmuisina jättiläisinä, parturin vadin kuuluna Mambrinon kypärinä ja naapuruston maalaistytön kauniina sekä ylväänä Dulcinea-neitona. Hän kuvittelee elävänsä ritariromaanin lakien alaisessa maailmassa, ja tällä harhalla hän perustelee monet tragikoomisista kommelluksistaan: Mitä taas tulee siihen, että valjaat ovat muuttuneet kuormasatulaksi, en tiedä muuta syytä kuin tämän tavallisen: että sellaisia muodonmuutoksia nähdään ritareille sattuvissa seikoissa. Sepitteet ovat Don Quijotelle siis todempi todellisuus kuin oikea Mancha hänen ympärillään. Hän
on onnistunut luomaan todellisuudestaan kirjallisten ihanteidensa mukaisen toisin kuin rouva Bovary. Rouva ei saavuta romanttisista tarinoista kumpuavia ihanteitaan muutoin kuin aviorikoksiin ja tuhlaileviin elämäntapoihin sortuen ja silloinkin vain hetkellisesti; säädyttömät suhteet eivät ole ikuisia ja maksavat kohtuuttoman hinnan. Bovary voisi pitää normaaliakin elämäänsä mielenkiintoisena, ellei hänellä olisi valheellista illuusiota rakkaudesta ja onnellisuudesta. Siinä missä Don Quijote on melko iloinen ja ihanteensa tavoittanut hullu, perustuu rouva Bovaryn mielenvikaisuus päinvastaisiin tunnetiloihin; hän on ahdistunut, masentunut ja kärsivä. Hänen tekonsa eivät ole hullunkurisia ja humoristisia vaan pikemminkin silkkaa pahoinvoinnin ilmentymistä. Nautinnollisetkin hetket ovat vain lyhyitä ja lopulta satuttavia pakoja todellisuudesta. Rohkea voisikin väittää, että Don Quijoten hulluus on parempi vaihtoehto ja ehkä jopa kaikille sopiva ideaalimalli. Olisihan toki hienoa elää mielekkääksi kokemassaan todellisuudessa! Omassa todellisuudessaan eläminen ei kuitenkaan olisi ongelmatonta. Miten yhteiselo voi sujua, jos kukin näkee yhteisen maailmamme täysin eri tavoin? En minä sallisi kenenkään don quijoten ottavan pesuvatiani itselleen, vaikka ottaja kuinka sanoisi sen olevan kallisarvoista kansallisomaisuutta. Hänkään ei välttämättä ymmärtäisi, jos silittelisin ja rapsuttelisin häntä kuin spanielia. Kaikelta katoaisi pohja, jos emme hahmottaisi maailmaa samoin perustein. Silti Don Quijoten elämäntavassa on jotain niin ihailtavaa, että sellaisen tahtoisi kuuluvan myös itselleen. Eihän kukaan halua olla elämäänsä kyllästynyt emma bovary. On mukavampi nauttia elämästään. Mutta samalla ei saa olla vahingoksi muille; oma todellisuuskäsitys ei saa poiketa toisten käsityksistä. Onkin rakennettava yhteinen todellisuus mukavaksi ja nautinnolliseksi. Niin on tehty Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 ja Aldous Huxleyn romaanissa Uljas uusi maailma. Niiden kuvaamat yhteiskunnat ovat mitä ihanteellisimpia ja tavoiteltavimpia, vaikka jotkut ovatkin erehtyneet nimittämään niitä dystopioiksi. Ensimmäinen askel kohti bradburilais-huxleylaista yhteiskuntaa on kirjattomuus. Ilman kirjoja meillä ei olisi mahdottomia vaihtoehtoja paremmasta. Tyytyisimme helpommin todellisuuteen. Emma
Bovarynkin elämä olisi ruusuilla tanssimista, jos kirjallisuus ei loisi hänelle turhia odotuksia ja vertailukohteita. Hän olisi onnellinen, jos hänet oloutettaisiin Huxleyn kuvaamien kansalaisten tavoin. Oloutetut tuntevat saavuttavansa kaiken haluamansa, koska he eivät halua mitään sellaista, mitä he eivät saa. Ihminen on siis onnellinen, kun hänet väkisin tehdään onnelliseksi. Todellisuus pitää saada näyttämään tai tuntumaan hyvältä, ei vain laatia kirjoihin ja tarinoihin utopistisia malleja paremmasta. Bradburilais-huxleylaisessa yhteiskunnassa voisimme vain oleilla olohuoneissamme ja turruttaa mielemme valtion valvomalla viihteellä. On liikaa vaadittu, että raskaiden työpäiviemme jälkeen vielä kuormittaisimme itseämme vaikeaselkoisella korkeakulttuurilla. Tarvitsemme pikemminkin pysähtymistä, ajattelemattomuutta, ohjailua. Olisi ihanaa, jos voisimme olla kuin viattomia ja tottelevaisia lapsia, joiden ei tarvitse itse miettiä mitään kurjaa. Tänä kanavasurffailun ja hömppäviihteen aikana olemme oikeastaan jo lähellä tuota tavoitetta, mutta kehittämistä on. Tarjonta on liian monipuolista. Kuin yhteiskuntansa kirjattomien kansalaisten onnellisuuden todistaakseen Bradbury on asettanut romaaniinsa kontrastiksi kirjoja lukevia uhmaajahahmoja. He jatkavat Don Quijoten ja kumppaneiden viitoittamaa tietä ja ovat siis varsinaisia sekopäitä. Yksikin, kenties kaikkein keskeisin, kertoo käytöksensä olevan vähintäänkin oudoksuttavaa: Joskus minä kallistan päätäni taaksepäin, tällä tavalla, ja annan sateen tulla suuhuni. Se maistuu aivan viinille. Hänelle todellisuuden elementit merkitsevät jotain muuta kuin muille. Hän on don quijote. Hän on kapula yhteiskunnan rattaissa. Kuinka kirjailijat ovat kuvanneet niin usein kirjallisuuden sekoittamia hulluja? Eikö teema ole vaaraksi heidän työlleen ja arvostukselleen? Eivätkö he välitä? Onko heillä niin kova hinku kyseenalaistaa auktoriteetteja, että he kyseenalaistavat itsensäkin? Hehän suorastaan haastavat häätämään kirjailijat yhteiskunnistamme, kuten Platon olisi tahtonut tehdä. Hänelle kirjallisuus oli kaksinkertaista harhaa, heijastusta todellisen todellisuuden eli ideoiden maailman heijastuksesta. Kirjattomuus on siis kannattava malli uskoipa reaalitodellisuuden voimaan tai vielä todempaan
todellisuuteen. Jopa suomalaiset kirjailijat ovat uskaltaneet kuvata kirjallisuuden vaaroja ja haittoja. Pasi Ilmari Jääskeläisen ensiromaani Laura Lumikko ja yhdeksän muuta ei kuitenkaan esittele kirjojen uhreja vaan kaiken pahan alun ja juuren: kirjoittamisen uhrit eli rappeutuneet kirjailijat. Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta, tiivistää yksi romaanin hahmoista, kirjailija Aura Jokinen. Hän on yksi niistä yhdeksästä menestys- ja ikonikirjailijasta, jotka ovat saaneet lapsina kasvatusta kuuluisalta Laura Lumikolta. Kasvatus on ollut melkoista manipulaatiota. Oppilaitaan kouluttaessaan Lumikko on tehnyt heistä sekä rouva Bovaryn että Don Quijoten kaltaisia. Kirjailijat ovat Bovaryn tavoin tavanomaiseen elämään kyllästyneitä, ja heidät on valmennettu katsomaan maailmaa Don Quijoten silmin. Lumikko on muun muassa laittanut heidät käyttäytymään pitkäaikaisesti kuin ulkoavaruudesta tutkimusretkelle tulleet muukalaiset. Hän on ilmeisen tietoisesti tahtonut erottaa heidät jo lapsina normaaliuden normeista, yhteiseksi koetusta todellisuudesta ja myös muista ihmisyhteisöistä: Meidän kirjailijoiden tehtävä onkin tarkkailla ja tutkia ihmistä niin, että opimme ymmärtämään häntä ja hänen elämäänsä. Meidän vain pitää muistaa pysytellä samalla kyllin etäällä, muuten emme näe häntä kovin selvästi. Jääskeläisen kuvaamat kirjailijat ovat omaksuneet oppiäitinsä kannan. He pysyvät ja pysyttelevät ihmisistä ja todellisuudesta irrallisina. He kirjoittavat. He kokevat elämäntapansa velvollisuudekseen ja kirjoittamisen itsetarkoitukseksi. Kirjallisuuden takia he hukkaavat mahdollisuutensa eheään elämään ja rakentaviin ihmissuhteisiin. Siksi he ajautuvat monenlaisiin ongelmiin, joista Jääskeläinen kuvaa varsinkin Martti Talvimaan riippuvuusketjuja: hän on harrastanut seksiä ja juopottelua ylen määrin ja vaihtanut sittemmin paheensa liialliseen syöpöttelyyn. Hän on erittäin rikkinäinen ja onneton ihminen, vaikka yhdeksän kirjailijan teoksista juuri hänen kirjansa ovat menestyneet parhaiten. Kirjailija Talvimaa käyttäytyy kuin rouva Bovary. He molemmat hankkivat äärikokemuksia.
Motiivit tosin ovat tyystin erilaiset: Bovary etsii kirjallisuuden kuvaamia kokemuksia, Talvimaa puolestaan etsii kokemuksia kirjallisuuden kuvattaviksi. Kokemukset on tärkeitä, etenkin kirjailijalle, toteaa Silja Saaristo, yksi Talvimaan kollegoista. Hän on peräti lykännyt lapsensa aborttia kirjoittamisensa tähden. Olihan minulla sen takia vähän kurja olo, mutta joka tapauksessa mä halusin saada kaiken irti raskaana olemisesta, hän sanoo. Keskeisintä Laura Lumikon kasvatustyössä on se, millaisen kunnianhimon hän on valanut oppilaisiinsa. Se sai meidät tosiaan haluamaan kirjailijoiksi, me haluttiin sitä enemmän kuin mitään muuta niin kovasti, että se oli jo oikeastaan ihan luonnotonta lapsille, kun sitä nyt jälkeenpäin ajattelee, Talvimaa kertoo. Asetelmasta heijastuu se seikka, että kunnianhimo ja hulluus kulkevat käsi kädessä. Jokainen suurmies ja maailmanmenoon vaikuttanut nainen on varmasti ollut jossain määrin paitsi kunnianhimoinen myös hullu. Rouva Bovary ja Don Quijotekin ovat kunnianhimoisia. Bovary tahtoisi, että hänen lääkärimiehensä nimi, hänenkin nimensä, olisi kuuluisa, nähtäisiin kirjojen kansilehdillä, toistuisi sanomalehdissä, tunnettaisiin koko Ranskassa. Charles-mies ei kuitenkaan tavoittele mitään sellaista. Hän ei ole ylpeä, ja siksi talonpojat pitävät hänestä. Kerskailemattomuus ja oman mitättömyyteensä tunnustaminen ovat hänen hyveitään, joita meidän kaikkien tulisi omassa käytöksessämme jäljitellä. Meidän ei tule tavoitella korkeuksia ja erikoisuuksia eikä kohottaa itseämme ritariksi tai sievistelevien hupsujen tavoin pariisittariksi. Meidän tulee pyrkiä samankaltaisuuteen ja tasa-arvoon muiden kanssa. Massana ja laumana olisimme onnellisimpia. Kirjallisuuden takia emme voi olla yhtä. Lukemisemme tähden meistä jokainen on jossain määrin sekä rouva bovary että don quijote. Olemme tyytymättömiä ja näemme asioita omalla tavallamme. Siksi me sodimme ja riitelemme. Siksi me riehumme ja rietastelemme kuin Molierèn narrit. Kaikesta voimme syyttää kirjallisuutta ja tarinoita, aivan kaikesta. Ihmiskunta tulisi riisua kirjoista. Toimenpide veisi eripuraisuuden ja epäsovinnaisuuden, typeryyden ja älyttömyydet. Se veisi hulluuden jota yksilöllisyydeksikin kutsutaan.