hon päivään. Olen aina toivonut mielessäni, että tuo venäläissotilas jollakin tavalla pystyi palaamaan perheensä pariin. Jokaisella askeleella saappaiden alta kantautui mustan liejun lörinä samalla, kun jääkylmä sade piiskasi teräskypäriimme ja heitti ilmaan räiskeitä. Saavuimme pellon laitaan odottamaan kuusimiehisen tiedustelupartion paluuta. Pellonlaita sijaitsi vastapäätä synkeää, luhistuneen oloista kylää, jolla oli jokin käsittämätön nimi. Satoi niin rankasti, että kypäräni reunoista valui solkenaan vesipisaroita. Joukkueenjohtajamme alkoi vaikuttaa innostuneelta ja tähyili hämärään kiikarillaan. Verdammt! hän kiroili. Sade estää selkeän näkemisen. Älkää vain missään nimessä avatko tulta! Hänen käskynsä oli kuitenkin tarpeeton, koska yksikään meistä ei olisi suorittanut tulenavausta ilman hänen komentoaan. Hahmoja ilmestyi näkyviin parin sadan metrin päässä omista asemistamme sijainneista vaivaisen näköisistä pensaista. Yksi hahmoista heilutti molempia käsiään kolmesti, piti sitten tauon ja heilutti vielä kerran kahdesti. No, siinähän he ovat, ilmoitti joukkueenjohtaja, laskien kiikarin silmiltään. Tiedustelua suorittanut partiomme palasi linjoillemme, kiroten ohi kulkiessaan rankkasadetta. Toverit, yksi heistä lausui. Tulevana yönä joudumme taistelemaan makuupaikoistamme! Komppaniani toimitusjoukkue liittyi osaksi jalkaväkiyksikköä voidakseen vahvistaa sitä hyökkäyksen torjunnassa. Odotettavissa oli talo talolta käytävää lähitaistelua, joten kiinnitimme jo valmiiksi kivääreihimme pistimet. Heti saapuessamme kylään neuvostojoukkojen konekiväärituli surmasi muutamia asetovereitamme. Niinpä hakeuduin suojaan erään talon oviaukkoon. Vihollisluodit murensivat oviaukon kivirakenteet pölyksi, ja sirpale suhahti aivan läheltä kasvojani ennen osumistaan seinään. Sen surina kuulosti aivan lentävän linnun siipien suhinalta. Silloin omat MG 34 -konekiväärimme alkoivat tulittaa venäläisiä, kunnes yhtäkkiä kuului vaimea räjähdys, jonka seurauksena kk-tuli laantui siinä samassa kummaltakin puolelta. Otin riskin ja vilkaisin pikaisesti suojapaikastani kulman taakse. Noin viidenkymmenen metrin etäisyydellä näin talon ikkunan, josta nousi savupilvi. Kyseinen talo sijaitsi etäämpänä kylässä. Yksi miehistämme oli onnistu- 71
nut hiipimään riittävän lähelle tuota rakennusta ja heittänyt ikkunasta sisälle varsikäsikranaatin. Kävimme sen jälkeen kaupunkitaisteluita katu kadulta kylmässä, piiskaavassa sateessa, kunnes saimme koko kylän haltuumme. Ennen kuin olimme ehtineet rakentaa tehokkaat puolustuslinjat, neuvostojoukot aloittivat raivoisan vastahyökkäyksen ja pakottivat meidät perääntymään. Ryhmityimme kuitenkin nopeasti uudelleen ja suoritimme vastahyökkäyksen, jonka tuloksena otimme menetetyn alueen jälleen haltuumme. Näin ollen yksittäiset talot vaihtoivat omistajaa useaan eri kertaan. Iltaan mennessä olimme ajaneet venäläiset lopullisesti pois. Komppaniamme oli kärsinyt vain lieviä tappioita, vähemmän kuin vastaavassa tilanteessa olisi voinut odottaa. Kadunkulmassa sijainneen talon etummaisessa huoneessa ei ollut muita kuin me neljä sotilasta, ja kyseessä oli lisäksi ainoa saksalaisten valtaama talo sadan metrin säteellä. Toisin sanoen sijaintimme oli luonteeltaan haavoittuva. Uuvuttavan taistelupäivän päätteeksi oli silti helpotus päästä sisätiloihin rankkasateesta, joka rummutti ankarasti jokaiseen sattumalta ehjäksi jääneeseen ikkunalasiin. Huoneen ainoana kalusteena oli repaleisella, punaisella kankaalla verhoiltu divaani, joka sijaitsi seinän vieressä ainoata ikkunaa vastapäätä. Saimme pitää hetken hengähdystauon istumalla divaanille ja syömällä vettynyttä leipää sekä kylmää makkaraa toisin sanoen kaiken annokseen sisältyneet sata grammaa. Vasta sen jälkeen kävimme yöpuulle homeelta löyhkäävissä univormuissamme. Sade oli vihdoin tauonnut ottaessani vartiovuoron romaniansaksalaiselta Borikselta, joka sujuvan venäjän kielen taitonsa ansiosta oli kohonnut komppaniamme epäviralliseksi tulkiksi. Näin tarkkailupisteeni ikkunasta hopeisten valokiilojen pyyhkivän märkää kadunpintaa. Kuunvalo pilkahti ajoittain pilvien lomasta. Boris kävi nukkumaan huoneen kulmassa olleeseen kasaan kahden jo nukkuvan SS-miehen viereen ja alkoi välittömästi kuorsata. Asettelin kiväärini nojaamaan seinää vasten ja yritin olla piittaamatta nälästä kurnineen vatsani esittämistä voimakkaista vastalauseista. 72
Yritettyäni pitää vartiovuorossa väsyneet silmäni avoinna tunnin ajan, havahduin samassa täysin hereille: kylmän yötuulen mukana kantautui etäistä nousevaa ja laskevaa puhetta. Kurkistin varovasti ikkunan alareunan yli. Kuulostivatkohan puheäänet yhtäkkiä voimakkaammilta? Vai olivatko ne vain väsymyksen ja nälän aikaansaamaa kuuloharhaa? Vaiko sittenkin oikeita neuvostosotilaiden ääniä? Kuulostelin niitä herkeämättä ja samassa vereni hyytyi. Uskalsin tuskin hengittää ja tartuin kivääriini. Erwin! kuiskasi Boris. Mitä siellä oikein tapahtuu? Arvelen kuulleeni ulkoa jotakin ääntä! Vastasin irrottamatta katsettani kuun valaisemasta kadusta: Tusinan verran neuvostosotilaita lähestyy parhaillaan meitä vastasin. Pidin etusormeni ampumavalmiina kiväärin liipaisimella vihollissotilaiden seisahtuessa aivan ikkunani ulkopuolella. Koska venäläisillä oli konepistoolit, he olisivat minut mahdollisesti havaittuaan takuuvarmasti rynnäköineet sisälle, ja siinä tapauksessa olisi ottanut ohraleipä; olihan aseistuksenamme vain kiväärejä ja käsikranaatteja. Sen tähden päätin pidätellä hengitystäni ja vetäytyä varjojen tarjoamaan näennäiseen suojaan, pitäen silti vihollissotilaat jatkuvasti näköpiirissä. Neuvostosotilaat väittelivät vaimennetuin äänenpainoin yhden sotilaista osoittaessa kiivaasti siihen suuntaan, josta he olivat juuri saapuneet. Toisin sanoen venäläiset olivat eksyksissä. Mutta yhtäkkiä he vaikenivat jonkun kutsuessa kauempaa saman kadun varrelta. Neuvostosotilaat purskahtivat hiljaiseen nauruun ja yksi venäläisistä taputti selkään sitä sotilasta, joka oli johtanut heidät harhaan. Sitten he katosivat näkyvistä. Laskin kiväärini ja vedin ensimmäisen kerran moneen minuuttiin syvään henkeä. Odotusaika tuntui ikuisuudelta. Seuraavaksi huomioni kiinnittyi takahuoneesta kantautuneeseen ikkunan kitinään. Sateenkaari Regenbogen, kuulin jonkun sanovan. Kyseessä oli sen päivän oikea tunnussana, lausuttuna Boriksen helposti tunnistettavalla äänellä. En äskeisen jännityksen tuoksinassa edes ollut huomannut hänen poistuneen talosta. Boris palasi nyt hy- 73
myillen etuhuoneeseen. Erwin! Kuulitko kuinka venäläinen upseeri kutsui omiaan saapumaan takaisin? kysyi Boris. Kyllä, kyllä kuulin, ja se oli meidän onnemme! vastasin. Boris hekotteli: Ei se kutsuja mikään venäläinen upseeri ollut, vaan se olin minä. Nyt olet kyllä minulle tunnin vartiovuoron velkaa! Molemmat nukkumassa olleet asetoverimme heräsivät meteliimme autuaan tietämättöminä vaarasta, joka oli vastikään väijynyt kadulla, vain metrien päässä turvapaikastamme. 74
Puhelinyhteyksien testaamista sekä mahdollisesti lähestyvän vihollisen tarkkailua. Tässä taitetaan matkaa kohti Harkovaa.
Uusi kenttälakkini, josta on muodinmukaisesti poistettu nauha. Valokuva otettiin syksyllä 1943.