Ethnos-tiedote 1/2011

TIEDOTE 1/2011

Sisältö Puheenjohtajan palsta: Mitä haluamme tulevalta?...3 Vuosikokouskutsu...4 Lectio praecursoria: Sanna Lillbroända-Annala...5 Lectio praecursoria: Jari Kanerva...11 Toimintakertomus vuodelta 2010...17 Toimintasuunnitelma vuodelle 2011...22 Vuoden 2010 tutkielmat...25 Uutisia ja ilmoitusasioita...28 Ethnoksen vuosikokousseminaari 11.3.2011...30 c/o Tieteiden talo Kirkkokatu 6, 00170 Helsinki http://www.ethnosry.org/ Ethnos-tiedote 1/2011 ISSN 1796-0959, verkkojulkaisu 1796-0967 Helmikuu 2011 Toimitus ja taitto: Jussi Lehtonen Painos: 280 kpl Kansikuva Torikauppa. Pullamatamit vesikelkkoineen odottamassa ostajia Turun Kauppatorilla helmikuisena aamuna vuonna 1922. Kuvaaja: Tuntematon. Turun yliopisto, kansatieteen arkisto TYKL/vk/15820. Ethnos ry:n hallitus Puheenjohtaja: Katriina Siivonen, puh. 040 831 0016, katriina.siivonen@utu.fi Varapuheenjohtaja / Kansainvälisten asioiden sihteeri: Sanna Lillbroända-Annala, puh. 050 563 7651, slillbro@abo.fi Sihteeri: Aura Kivilaakso, puh. 040 512 0061, sihteeri@ethnosry.org Taloudenhoitaja: Elina Anttonen, puh. 045 650 9383, elina.anttonen@gmail.com Tiedotussihteeri: Jussi Lehtonen, puh. 041 444 4426, jussi.lehtonen@utu.fi Seminaarisihteeri: Arja Turunen, puh. 040 588 1139, arja.h.turunen@jyu.fi Julkaisusihteeri: Tytti Steel, puh. 050 346 6368, tytti.steel@helsinki.fi Museoyhdyshenkilö: Päivi Yli-Karhula, puh. 040 541 9277, paivi.yli-karhula@riihimaki.fi 2

Puheenjohtajan palsta: Mitä haluamme tulevalta? Katriina Siivonen Nyt päättyvänä Ethnoksen toimintavuonna olemme hallituksessa pysähtyneet pohtimaan yhdistyksemme tulevaisuutta. Lähdimme tämänhetkisen olotilamme kautta miettimään minkä haluamme pitää ennallaan ja miten asiat voisivat olla toisin lähitulevaisuudessa. Vaikuttaa siltä, että nykyisyys on sekä tiedemaailmassa että museoissa ja muualla kansatieteilijöiden työmailla niin suuressa myllerryksessä, että jo sen haltuun ottamisessa on riittämiin töitä. Nämä muutokset näkyvät myös tieteellisten seurojen toiminnassa. Julkaisemisen tavoissa, julkaisujen painoarvojen mittaamisessa ja luokittelussa, seminaari- ja konferenssikäytännöissä, rahoituksen rakenteissa ja yhteistyön tavoissa on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia, jotka on otettava huomioon Ethnoksessakin. Myllerryksissä tulevaisuuden miettiminen jää helposti syrjään, kun on paljon akuutteja ongelmia ratkottavaksi juuri nyt. Kuitenkin nimenomaan muutosten hetkellä on tärkeää kohdistaa katse hiukan kauemmaksi tulevaan. Siten hankalienkin asioiden selvittämiseen saa valintoja helpottavia välineitä. Pidimme hallituksen varsinaisten ja varajäsenten voimin visiopäivän, jonka tulokset olen muotoillut Ethnoksen vision ja kiireempien tavoitteiden luonnoksiksi. Mukana on joitakin ideoita myös Ethnoksen hallituksen ja Ethnologia Fennican toimituskunnan yhteisestä kokouksesta, jossa pohdimme lehden tulevaisuutta ja sen kytköstä Ethnoksen muuhun toimintaan. Esitän nämä ajatukset tässä kaikkien jäsenten kommentoitavaksi. Visiossa on esillä keskeinen linjaus, joka ohjaa kaikkea toimintaa. Tavoitteita on tarkoitus toteuttaa käytännössä kaikissa Ethnoksen toimissa. ETHNOKSEN VISIO ETHNOS ON ASIANTUNTIJAORGANISAATIO, JOKA HOUKUTTELEE KAIKKIA ARVOSTA JA ASEMASTA RIIPPUMATTA TASAVEROISEEN KANSATIETEELLISEEN KESKUSTELUUN JA YHTEISTYÖHÖN 3

Kiireimmiksi tavoitteiksi nousevat Ethnos on kiinnostunut siitä, mitä oman alan piirissä ja lähialoilla tapahtuu Ethnos luo tiloja ja tilaisuuksia, joissa voi puida oman ja lähialojen ajankohtaisia tapahtumia yhdessä Ethnoksella on tiiviit yhteydet opiskelijoihin Ethnoksella on tiiviit yhteistyösuhteet kotimaassa oman ja lähialojen yliopistolaitoksiin, tieteellisiin seuroihin, kansalaisjärjestöihin sekä museokenttään Ethnoksella on tiiviit yhteistyösuhteet useampaan maahan kansatieteen alalla toimiviin ihmisiin ja instituutioihin; yhteistyön painopiste kohdistuu idän ja lännen välissä oleviin Väli-Euroopan maihin Ethnos järjestää jäsenistölleen mahdollisuuksia mukavaan irrotteluun yhdessä Ethnos nostaa esille palkitsemisen arvoisia kansatieteellisiä tekoja ja kansatieteilijöitä Ethnos on hyvin tunnettu yhteisö sekä alan ihmisten keskuudessa että julkisuudessa yleisesti Toivon että nämä herättävät teissä ajatuksia, ehkä ilahdutte, mahdollisesti harmistutte, voi olla että huvituttekin. Miten onkin, toivon että lähetätte kommenttinne sähköpostiini: katriina.siivonen@utu.fi. Tai tulkaa vuosikokoukseen keskustelemaan näistä näkymistä. Varaamme aikaa varsinaisten kokousasioiden jälkeen Ethnoksen tavoitteista puhumiselle. Kokoan kaikki ajatukset, jotka vain saan tietooni. Vien ne hallituksen pohdittaviksi ja muokkaamme niiden avulla visiota ja kiireempiä tavoitteita parempaan suuntaan. Näiden ajatusten myötä toivotan teidät tervetulleiksi Ethnos-seminaariin ja vuosikokoukseen, joista löytyy tarkempaa tietoa tästä Tiedotteesta! VUOSIKOKOUSKUTSU Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry:n jäsenet kutsutaan sääntömääräiseen vuosikokoukseen, joka pidetään perjantaina 11. maaliskuuta 2011 klo 17.00. Kokouspaikkana on Tieteiden talo Helsingissä osoitteessa Kirkkokatu 6, sali 104. Kokouksessa käsitellään yhdistyksen sääntöjen 7 mainitut asiat. Tervetuloa! Ethnos ry:n hallitus 4

Lectio praecursoria 4.12.2010 Sanna Lillbroända-Annala, FD, Åbo Akademi I de nordiska länderna påverkade de europeiska städernas återuppbyggnad efter andra världskriget synen på städernas äldsta byggnadskultur. Gamla stadsmiljöer likställdes med krigsskadade europeiska städer och deras förstörda byggnadsskick som snabbt skulle ersättas med ny bebyggelse. I Finland blev stadsmoderniseringen en stor samhällelig uppgift och inledde en ny period inom urbaniseringen. Den finländska stadsförnyelsens riktlinjer och utveckling kan avläsas i sättet för hur man under 1900-talets andra hälft har behandlat de historiska trähusmiljöerna i vårt land. Miljöerna har fungerat som prövoytor för olika slags moderniseringsbehov samtidigt som de också har framkallat olika bevarandestrategier och -metoder. Historiska trästäder är därför lämpliga undersökningsobjekt då man vill studera hur den nationella och lokala stadsmoderniseringen och bevarandepolitiken har utvecklats. Metoden i min undersökning är på alla plan komparativ och kontrasterande då informantkategorier, material, tidsperioder, processer och olika lokaliteter jämförs med varandra. Mitt källmaterial består av intervjuer med trästadsbor och städernas beslutsfattare i Karleby och Ekenäs, tidningsartiklar ur svenskspråkig press samt av befolkningsuppgifter. Stadsbyggande i rationalistisk anda Före 1970-talet präglades stadsuppbyggnaden starkt av ett rationalistiskt tänkande. Man strävade efter standardiserade, enhetliga och sinsemellan överensstämmande stadsmiljöer. Rivning av gamla trähus blev en vanlig form av stadsförnyelse då träkåkar röjdes undan för det nymoderna. Men så småningom ersattes de rationalistiska tankarna av humanismen som mer än sin föregångare accepterade mångfald, olikhet och disharmoni. De olika poängteringarna för hur man har velat bygga upp och bygga vidare våra städer under olika tider berättar om att inställningen till en åldringsprocess av stadsmiljön har fluktuerat och styrts av val och värderingar. År 1963 var den gamla bebyggelsen i hela staden Karleby under ett stort tryck och ett uppenbart rivningshot. Följande år lades en saneringsplan fram för stadens äldsta trähuskvarter, Neristan. Enligt planen skulle den enhetliga trähusmiljön bestående av 12 kvarter rivas ner i sin helhet och ersättas med tidens hjälte, höghus. Planen hade utarbetats i enlighet med allmänt förekommande moderniseringsplaner som hämtade förebilder från storstadsmiljöer. Planen verkställdes aldrig men satte fart på stadsmoderniseringen. Även i många finska städer förstördes gamla stadslager med den påföljden 5

att stadsmiljöer både till strukturen och till utseendet genomgick en grundlig förändring och att liknande trähusområden helt försvann. I Ekenäs hade man redan på 1950-talet engagerat arkitekt Birger Brunila för att göra upp en detaljplan för de centrala trähuskvarteren i staden. 1956 drogs vid rådhustorget en gräns mellan det gamla Ekenäs och det nya Ekenäs. Tre år senare fick Gamla stan i Ekenäs en skyddsplan som i finska förhållanden var ett mycket tidigt initiativ. Däremot fick det nya Ekenäs, även det med bevarad gammal trähusbebyggelse, så gott som en rivningsdom över sig. Den nya stadsplanen för Ekenäs kan ses som ett uttryck för en medveten kompensationstaktik där bevarandet av trähusbebyggelsen i Gamla stan berättigade till rivning av andra historiska byggnader i staden. Taktiken baserade sig på urval och åtskiljande då man ansåg att en gammal byggnad endera upplevdes som värd att bevaras eller inte. Man upplevde inte heller helheter som viktiga utan såg varje byggnad som separat. Hade inte en byggnad tillräckligt stort egenvärde eller kulturhistoriskt värde var den lätt dömd till rivning. Ett kompensationshandlande har varit i bruk ända sedan dess och har ännu mycket senare gett upphov till att hus har rivits, såsom var fallet med det så kallade KOP-huset i Ekenäs. Det revs efter hårda diskussioner så sent som år 2000. Gentrifiering - en kontroversiell samhällsprocess De lokala kampen om bevarandet av gamla trähus och trähusmiljöer var ytterst aktuella samtidigt som motsvarande gamla stadsmiljöer i storstäder ute i världen blev objekt för ett nytt slags intresse. Under 1960-talet hade arbetarklasskvarter i London blivit eftertraktade av medelklassfamiljer. Utvecklingen i London benämnde sociologen Ruth Glass för gentrification. Där hade man kommit in i en ny utvecklingsfas som höjde arbetarklasskvarteren i rang bland stadens övriga områden. Utvecklingen som pågick i London har senare berört städer av alla storlekar i alla delar av världen. Idag är denna process som betecknar en fysisk och socioekonomisk revitalisering och uppgradering av ett kvarter, en stadsdel eller flera stadsområden ett fenomen som förekommer globalt. Den gradvisa förändringen av den sociala sammansättningen leder ofta till att andelen höginkomsttagare ökar och att områdets sociala status därmed höjs samt att områdets utbud av tjänster förändras. Det intressanta med globala processer som gentrifiering är att de innebär väldigt många olika saker i olika kontexter, i olika delar av världen, t.o.m. i olika kvarter i samma stad. Något som däremot är gemensamt är att ett objekt som utsätts för gentrifiering har ett tillstånd före och ett tillstånd efter. På en sådan transformering syftar även rubriken för min avhandling. 6

Gentrifieringsprocessen tar sig naturligtvis annorlunda uttryck i en småstad än i en storstad där följderna av gentrifieringen ofta blir mera omdiskuterade och t.o.m. konfliktfyllda. Gentrifieringen är därför en kontroversiell samhällsprocess som givetvis har intresserat medierna och behandlats i otaliga pressrapporter. Tidningsartiklarna som jag har studerat visar att de fysiska omvandlingarna i städerna gav upphov till en livlig pressrapportering som återspeglar den allmänna andan i vilken städerna utvecklades under decennierna efter kriget. Artiklarna erbjuder färska inblickar i aktuella händelser samt en uppfattning om samhällets kollektiva föreställningsvärld då pressen som ett forum för en kollektiv diskurs skapar och vidarebefordrar kollektivt tänkande, värderande och handlande. Genom pressmaterial får man en insyn i pressens sätt att delta i diskussionen om stadsutvecklingen och i den samhälleliga diskursen som fördes om de förändringar som höll på att ske. Kritiken mot moderniseringen som fördes fram i tidningar förstärktes så småningom och framkallade en diskussion om att gamla stadslager också kunde ses som kulturarv. Globala fenomen med småstadsförankring Även om gentrifieringen är en globalt förekommande process får den i min avhandling en framträdande lokal och personlig förankring. Genom intervjuer med stadsbor har jag kunnat granska och problematisera processen ur en socialt mänsklig aspekt. I grund och botten upplevs resultatet av gentifieringen som positivt i och med att stadsområden som fallit i glömska, förfallit och förslummats blir upprustade och omhändertagna. Ett av de främsta tecknen på en revitalisering är att områdena får ett annorlunda ansikte utåt, både som boende-, stads- och affärsmiljö. I min undersökning har jag uppmärksammat vilka poängteringar en sådan revitalisering har fått i trähusmiljöerna i Neristan och Gamla Ekenäs. Mina informanter har upplevt både en förminskning, en föryngring och en förfinskning av befolkningen i Neristan. En ny typ av affärskultur har gett liv åt området efter en period av egentligen ingen affärskultur alls. Gamla stan i Ekenäs har blivit mer stillsam som följd av gentrifieringen. Där upplever informanterna att befolkningen har föråldrats och att barnfamiljernas andel har minskat. Med gentrifieringen har Gamla stan också blivit mer ett säsong- och sommarboställe. Effekterna av processen upplevs ändå överlag som positiva och de små detaljerna som på individnivå ses som mindre fördelaktiga träder inte lika tydligt och starkt fram som de mera fördelaktiga. Som följd av gentrifieringen är de historiska trästadsmiljöerna inte längre enbart boendemiljöer utan i allt högre grad även besöksattraktioner och konsumtionslandskap för nya upplevelser. 7

Kulturarv en ny konsumtionstrend En ny trend däremot, i framför allt större städer, är att anspela på gentrifieringen som en ny konsumtionstrend. Vurmen för det gamla och slitna är och har redan en tid varit aktuellt men i en förfinad form en kommersiell nisch för trendsättare och en efterlängtad dröm för många människor. Trästadsmiljöer erbjuder möjligheter att förena ett urbant liv med lantlighet och trädgårdsfantasier som kan ses som ett uttryck för en modifierad form av en så kallad back-to-the-countrymentalitet. Numera vill man helst åtnjuta en kopp kaffe i ett hemtrevligt café och äta middag på en trendig restaurang. Ofta hittas sådana caféer och restauranger i gentrifierade miljöer. Ett annat fenomen som jag i avhandlingen behandlar gäller en så kallad kulturarvsprocess som innebär en uppvärdering som får trähusområdena att framstå som kulturarv. En ny syn på kulturarv härstammar från den kulturarvsdiskussion som på 1970-talet blev aktuell. Då började man se historiska stadslager som en framtida resurs och återanvändningen som ett alternativ för byggnadernas bevarande. Sedan dess har kulturarv som begrepp och en värdemarkör för något betydelsefullt fått en allt större framtoning och betydelse. Numera diskuteras det om kulturarv överallt och beteckningen kulturarv har blivit applicerbart på nästan vad som helst. Samhällsutvecklingen, den snabba nedbrytningen av gamla levnadsformer, den globala migrationen och den ökade turismen har framkallat ett behov att upphöja valt kulturstoff till kulturarv. Ett förändrat förhållningssätt till tidsdimensionen är också väsentligt i sammanhanget. Medan modernisterna präglades av ett framåtblickande perspektiv finns det inom senmodernismen en öppenhet gentemot det förgångna med en speciellt stark betoning av det estetiska. Vikten av att stämpla något viktigt som kulturarv kopplas ofta till nostalgi då också kulturarv laddas emotionellt. Kulturarv handlar också om att förkroppsliga och ge konkret form åt minnena. Genom processen skapas även nya minnen. Kulturarv förknippas ofta med något gammalt och traditionellt men egentligen är kulturarv en modern skapelse som ger det gamla ett nytt liv. Det som händer med en kulturarvskoppling är att ett objekt modifieras för att uppfylla de nya behov som uppstått. Det innebär att vissa egenskaper hos objektet framhävs medan andra tonas ner. Därför är kulturarvsprocessen inte statisk utan uttryckligen en process som vidarebefordrar etablerade värderingar samtidigt som nya skapas. Att förankra sig i det förflutna Kulturarvifieringen som process är mer aktuell än någonsin. Med globaliseringen har ett behov av att allt starkare lyfta fram lokala särdrag vuxit fram. Nätverkssamhället 8

som vi lever i idag har gett upphov till en tävlingssituation där städer och platser måste tävla om att vara regionalt, nationellt och globalt framträdande. Sökandet efter autenticitet och rötter blir mer intensivt ju mer platslösa kulturerna blir. I avhandlingen har jag fört fram att dagens rotlöshet, snabba samhällstakt och hektiska liv gör människor påtagliga för det jordnära, för rötter och kontinuitet aspekter som även mina informanter har fört fram som viktiga aspekter i sitt boende. Genom att lyfta fram lokala kulturarv kan man förankra sig i historien och utmärka sig i jämförelse med andra kulturer och traditioner något som också turismindustrin har dragit stor nytta av. Kulturarvet blir därmed en värdemarkör för det som upplevs som viktigt i samhället. Kulturarv är en lukrativ business med symbolisk och dynamisk innebörd i nutiden. Kulturarv säljer men förutsätter ett värde som genom förädling förmeras och realiseras. Egentligen uppmuntrar kulturarv till förbrukning mer än till konservering. Kulturarvsprocessen förstärker också gränsen mellan front stage där det yttre blir mera visuellt, estetiskt och synligt och back stage där det inre blir mera osynligt, privat och obetydligt, anser Owe Ronström. Kulturarvsstämpeln fungerar också som ett bevarandeinstrument som tryggar att objekt som utsetts som kulturarv bevaras. I avhandlingen diskuteras genomgående också vad bevarandet egentligen innebär. Om kulturarv som fenomen har kraft att förflytta och förvandla gäller det att få perspektiv på detta genom att söka efter det som utesluts, underordnas, bortses från och glöms. Därför uppmärksammas också den övriga gamla stadsbebyggelsens roll i de utvalda städerna under decnnierna som förlöpt. Kulturarvsprocessen vaskar fram guldkornen Kulturarv är en konstruktion som kontinuerligt omtolkas och omvärderas i olika kontexter och som vi förvaltar utgående från vår egen tid och förståelse. Mot denna bakgrund förvaltar vi det förflutna genom en medveten valprocess där vi väljer ut t.ex. vissa byggnader eller miljöer som viktiga relikter av det förgångna, något som redan aktualiserats med gentrifieringen. Att vaska fram guldkornen görs av framför allt människor och instanser som har makten att välja och peka ut objekt som ska betraktas som riktiga kulturarv, anser Annika Alzén och Owe Ronström. Urvalet innefattar också ett bortväljande, att man utestänger andra objekt ur kulturarvet eller döljer vissa delar av verkligheten genom att framhäva andra. Därför kan man också kalla kulturarvifieringen för en representationsform, egentligen för en renodling av tid och rum, som framkallar plats- och tidlöshet. Gentrifieringen och framför allt kulturarvifieringen kunde enligt Owe Ronström liknas vid en slags magi. Det gamla som tidigare inte har uppmärksammats blir plötsligt 9

intressant och tilldelas kulturarvsstämpel. Därför är kulturarv något som ger objektet ett mervärde, en slags moms, som förvandlar gamla och vanliga saker till något speciellt. Men detta mervärde ökar inte bara det ursprungliga värdet utan förvandlar det också i grunden något som självfallet skett med mina trähusmiljöer. Kulturarv genom gentrifiering En framträdande del av kulturarvsprocessen bygger på nya kommersiella och turistiska ambitioner. Att bruka och förmedla kulturarv av kulturhistoriskt värde i turistiska syften har blivit ett viktigt kulturpolitiskt mål i vårt samhälle. Platsens historicitet utnyttjas i marknadsföringen som tillför platsen eller objektet ett ekonomiskt egenvärde. Kulturarv har blivit en produkt som man kan, vill och förväntas sälja. I förhållningssättet till vad man anser som värdefullt och värt att bevara har skett en markant förändring under den femtioåriga perioden som här studerats. Under stadsmoderniseringen avstod man från att uppmärksamma det historiska perspektivet eftersom man såg historien som ointressant och utan mening och relevans för individer och grupper. De närmaste decennierna efter krigen, då den gamla byggnadskulturen utsattes för ett rivningshot förbisågs det historiska perspektivet och den historiska förankringen i de gamla stadsmiljöerna. Efter att Gamla Raumo hade utsetts till världsarv 1991 kom begreppet kulturarv med i diskussionen som en förstärkare av trähusmiljöernas betydelse för det lokala, nationella och internationella byggnadsarvet och för städernas egen identitet och image. Ett nytt slags intresse för trähusmiljöerna som kulturarvsobjekt hade fötts. Därför kan man säga att man med kulturarvskopplingen anpassar det förflutna till ett nytt behov genom att man lyfter fram och förstärker de aspekter av det förflutna som anses som aktningsvärda och som man vill föra fram i olika syften. Gentrifieringen och kulturarvsprocessen har gjort de vardagliga boendemiljöerna i Karleby och Ekenäs intressanta lokalt, nationellt och internationellt. Processerna har förutsatt, förändrat och förskjutit värden och värderingar som fått de hotade och nedvärderade trähusområdena att framstå som kulturarv. FM Sanna Lillbroända-Annalas doktorsavhandling Från kåk till kulturarv En etnologisk studie av omvärderingen av historiska trästadsområden i Karleby och Ekenäs granskades offentligt vid Åbo Akademi 4.12.2010. Som opponent fungerade professor Gösta Arvastson (Uppsala universitet) och som kustos professor Anna-Maria Åström (Åbo Akademi). 10

Lectio praecursoria 21.1.2011 Jari Kanerva, FM (väit.), Helsingin yliopisto Taamottu-Esteri on vaitelias; minkä joskus sanoo, se onkin sitten punnittua puhetta. Hän sanoo: - Suomalaiset eivät menesty alppilajeissa. - Suomalaiset ovat tosiaankin murtomaahiihtäjiä, myöntää herra Österling. Katkelma on Veikko Huovisen novellista Kuikka vuodelta 1964, jossa kirjailija yllättää lukijan keskellä kesäistä iltaa erämaajärven rannalla. Käyty keskustelu kuvastaa hyvin suomalaisten suhtautumista alppihiihtoon, jota pidettiin puhtaasti kilpailulajina. Nykyisin alppihiihdosta tai kansanomaisemmin laskettelusta on tullut massojen vapaa-ajan viettotapa ja siksi aihe sopii erinomaisesti kansatieteen tutkimuskohteeksi. Kansatieteellinen tutkimus ennen toista maailmansotaa keskittyi maaseudun kulttuuriin ennen teollistumisen ja kaupungistumisen aikaa. Tutkijat kuvasivat suhteellisen staattista talonpoikaiskulttuuria, joka kohtasi nopeasti leviävän kansainvälisen kulttuurivirtauksen. Moderni urheilu, jonka vaikutteet tulivat suuressa määrin ulkomailta, ei kuulunut tämän aikakauden tutkimuskohteisiin. Esimerkiksi ruotsalaiset kansatieteilijät pitivät urheilua yksittäisinä ruumiinharjoituksina kuin laajana kansanliikkeenä. Vasta 1980-luvulla urheilun ja liikunnan tutkimus käynnistyi toden teolla kansatieteen piirissä. Tutkimukseni kohteena on suomalainen hiihtokulttuuri ja erityisesti alppihiihto ja siihen liittyvät ilmiöt kansatieteen näkökulmasta. Olen selvittänyt miten, milloin ja miksi alppihiihto tuli Suomeen. Taustalla tässä on modernin urheilukulttuurin leviäminen Suomeen. Tutkimukseni aikajänne alkaa 1900-luvun alusta ja yltää aina 1960-luvulle. Lähtökohtana voidaan pitää ajanjaksoa, jolloin tasamaahiihto muuttui murtomaahiihdoksi Suomessa. Tultaessa 1960-luvulle alppihiihto- ja laskettelukulttuuri oli löytämässä paikkansa Suomen Hiihtoliiton valmennusjärjestelmässä ja laskettelu liikunnallisena vapaa-ajanviettotapana oli yleistymässä voimakkaasti. Suomen lisäksi tutkimuksessani on kiinnitetty huomiota modernin hiihtotekniikan ja appihiihdon kehitykseen Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa, jolloin olen voinut kartoittaa ne alkulähteet, johon Suomessa nojattiin. Tutkimusmetodiksi valitsin laadullisen analyysin. Siinä aineisto käydään läpi niin monesti, että lopulta sen pohjalta on mahdollista rakentaa perusteltuja luokituksia ja ymmärryksiä sekä tulkintoja. Tällöin sain esille paitsi aineiston sisältämät ohuen kuvauksen mahdollistavat faktat myös näiden taustalla toimivat yleisemmät rakenteet, 11

jolloin tavoitteena ollut tiheä kuvaus oli mahdollista. Laadullisen analyysin tarkoitus on siis nousta välittömien sisältöjen tasolta, jotta teorian muodostamisen mahdollistavat näkökulmat saadaan analyysiin mukaan. Menetelmän ongelma on, että tyydyttävään lopputulokseen pääseminen on vaatinut melkoista voimanponnistusta ja pitkäjänteisyyttä. Tutkimukseni keskeisen lähdeaineiston muodostavat järjestöjen alkuperäiset arkistolähteet, joihin sisältyvät pöytäkirjojen, vuosi- ja matkakertomusten sekä kirjeenvaihdon lisäksi leikekirjat. Tämä lähdeaineisto luo pohjan koko tutkimukselle, sillä jäsenten omat kertomukset ja kommentit päästävät tutkijan järjestöjen arkipäivään. Näitä täydentävät haastattelut, sanomalehdet, urheilulehdet ja järjestöjen jäsenille suunnatut lehdet ja julkaisut. Viimeksi mainitut lähdeaineistot sisältävät rajoitteita, mikä vaikuttaa niiden tarjoamiin tulkintamahdollisuuksiin. Esimerkiksi urheilutapahtumista kirjoitetaan pääsääntöisesti tuloskeskeisesti ja kuvailevasti, jolloin kaikki muu harjoittelu, seuratoiminta, kilpailujen järjestäminen ja suorituspaikat jäävät ulkopuolelle. Tutkija onkin haastavan tehtävän edessä tarkastellessaan liikunnan piiriin kuuluvia tapahtumia, vaikkapa hiihtokursseja tai -retkiä, joista on tarjolla vain hajanaisia muistisirpaleita. Osin valokuvat ja arkistolähteet täydentävät kokonaiskuvaa, mutta tulkinnoille jää edelleen paljon tilaa. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen rakensin amerikkalaisen sosiologin Allen Guttmannin ja ruotsalaisen kansatieteilijän Mats Hellspongin teorioiden varaan. Heidän mukaansa moderniin urheiluun liittyy ominaisuuksia, joiden perusteella sitä voidaan määritellä ja tunnistaa. Tällaisia elementtejä olivat mm. tasavertaisuus, rationaalisuus, organisoituminen, roolien eriytyminen, ennätysten tavoitteleminen, urheilun oma koodijärjestelmä, kausittaisuus sekä varusteet ja välineet. 1920-luvun Suomessa urheilu valjastettiin palvelemaan kansallisia tarkoitusperiä. Hiihdossa tämä tarkoitti lajin korottamista kansallisurheiluksi ja osaksi maanpuolustusta. Hiihtotavan muutos edellytti mielipidemuokkausta, jota toteutettiin hiihto-oppaissa ja ennen kaikkea lehtikirjoittelussa. Kuin huomaamatta niissä selostettiin myös alppihiihdossa tarvittavia käännöksiä, joita ei aluksi tunnistettu omaksi lajikseen, vaan osaksi uutta hiihtokulttuuria. Naisvoimisteluliike kiinnostui hiihtotaidon kehittämisestä nykyaikaisen hiihtotekniikan vallattua alaa. Kartoitettuaan kotimaisen hiihdonopetuksen tason, naiset päätyivät hankkimaan oppia ulkomailta. Ensimmäisenä katseet suunnattiin Ruotsiin, jossa modernin hiihtotekniikan opettaminen oli käynnistynyt jo vuonna 1924. Ruotsalaiset olivat muokanneet itävaltalaisen eversti Georg Bilgerin hiihdonopetusohjelman omia tarpeitaan vastaavaksi. Suomessa voimistelun harjoittelumetodi yhdistettiin Bilgerin oppeihin, jolloin syntyi pedagoginen hiihdonopetus. Se oli ensimmäinen kokonaisval- 12

tainen hiihdon opetusjärjestelmä Suomessa. Naisten hiihtokurssien myötä Bilgerin opit levisivät kaikkialle Suomeen, lopulta myös Suomen Hiihtoliiton käyttöön. Aineiston perusteella voidaan päätellä, että naisten hiihtokulttuurin suosio aiheutti vastakkainasettelua miehisten urheilupiirien ja naisvoimistelijoiden välillä. Kun miesten lähtökohtana oli hakea ratkaisuja perinteestä ja tukeutua kotimaiseen tietämykseen, niin voimistelijanaiset hakivat ennakkoluulottomasti vaikutteita muualta. Kilpailemiseen keskittynyt Suomen Valtakunnan Urheiluliiton hiihtojaosto ei hyväksynyt Martti Jukolaa lainatakseni Keski-Euroopasta levinnyttä hotelliurheilua todelliseksi urheiluksi. Suomalaisen syöksy- ja pujotteluhiihdon pioneeriaika sijoittui 1930-luvulle. Kanadassa pujotteluun tutustunut hiihtäjä Erkki Penttilä järjesti yhdessä saksalaisen hiihtojoukkueen kanssa Suomen ensimmäiset pujottelukilpailut Puijolla maaliskuussa 1934. Tämä toimi lähtölaukauksena koko suomalaisen alppihiihdon kilpailutoiminnan käynnistymiselle. Aluksi pidettiin vain 4 5 kilpailua kaudessa. Näistä merkittävimmät käytiin Puijolla Kuopiossa, Salpausselällä Lahdessa, Ounasvaaralla Rovaniemellä ja Kolosjoella Petsamossa. Suomessa järjestettiin ensimmäiset alppilajien Suomen mestaruuskisat vuonna 1937 ja vuonna 1943 mukaan otettiin naisten sarjat. Olympiavoimistelija Martti Uosikkinen oli innokas alppilajien harrastaja. Hän halusi saada syöksyja pujotteluhiihdon tasavertaiseksi lajiksi muiden hiihtolajien rinnalle. Norjaan suuntautuneen opintomatkan innoittamana Uosikkinen julkaisi vuonna 1936 ensimmäisen suomenkielisen alppihiihto-oppaan nimeltään Mutkamäenlasku, jossa oli mukana myös suomenkieliset kilpailusäännöt. Aluksi alppilajeilla oli kokeilijoita etenkin moottoriurheilun, mäkihypyn ja voimistelun piiristä. Merkittävän sysäyksen antoi sotilaspoikien pujottelutoiminnan alkaminen vuonna 1943. Suuren suosion myötä maastohiihtopiireissä alettiin puhua pujotteluvaarasta. Useat pojat jatkoivat pujotteluharrastusta vielä sodan jälkeen, mikä loi perustan lajin jatkumiselle. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset alppihiihtäjät Pentti Alonen ja Aimo Vartiainen osallistuvat St. Morizin olympialaisiin vuonna 1948. Tästä Olympiadebyytistä käynnistyi Suomen Hiihtoliiton organisoima alppilajien valmennustyö. Ensimmäinen pujottelijoiden ulkomaan valmennusleiri järjestettiin Saksassa vuonna 1950 ja tästä alkaen suomalaislaskijat ovat harjoitelleet säännöllisesti Keski-Euroopan Alpeilla ja osallistuneet alppihiihdon arvokisoihin. 1960-luvun alkupuolella Raimo Manninen ja Ulf Ekstam nostivat suomalaisen alppihiihdon kansainväliseen tietoisuuteen, sillä he menestyivät kansainvälisissä kisoissa niin hyvin, että heille arvottiin lähtönumerot kuumaan ryhmään. Manninen ja Ekstam eivät kuitenkaan ehtineet mukaan täyspainoisesti vuonna 1967 alkaneeseen alppilajien maailman cupiin. Huolimatta 13

alppihiihdon näkyvyyden ja menestyksen lisääntymisestä maastohiihto ja mäkihyppy säilyttivät ehdottoman ylivallan Suomen Hiihtoliiton piirissä. Suomessa talvimatkailu oli lapsenkengissä vielä 1930-luvun alussa. Suomen Matkailijayhdistys paransi matkailuoloja kotimaassa ja koitti houkutella ulkomaalaisia matkailijoita Suomeen. Ideat kotimaan Lapin matkailuun haettiin Ruotsista ja Keski-Euroopasta. Vuoden 1928 talviolympialaisten jälkeen alettiin meillä etsiä Suomen St. Morizia, joka toimi meillä jonkinlaisena esikuvana. Kevättalvella 1933 puheenjohtaja Kaarina Karin aloitteesta Suomen Naisten Liikuntaliiton tutkimus-matka suuntautui Länsi-Lappiin. Matka pohjoiseen kesti tuolloin vuorokauden ja se tapahtui junalla, linjaautolla ja poroilla. Majoitus- ja ruokapalvelut järjestettiin Suomen Matkailijayhdistyksen majoilla, sillä hotelleja ei tuolloin Napapiirin pohjoispuolella ollut. Naisten tunturihiihtokurssit loivat kysyntää Lapin matkailupalveluille, sillä niistä kirjoitettiin ulkomaita myöten. Artikkeleissa korostettiin erityisesti kevätauringon terveellistä vaikutusta, Lapin hohtavia hankia ja kiireettömyyttä. Yhteistyö Suomen Matkailijayhdistyksen, Valtion Rautateiden ja urheilujärjestöjen kesken synnytti suoranaisen matkailuboomin. Merkittävä tapahtuma oli Pallaksen tunturihotellin käyttöön ottaminen talvella 1938. Samalla paranivat yksityisten matkailijoiden mahdollisuudet päästä nauttimaan Lapin keväthangista. Kuitenkin Talvisota katkaisi hyvin alkaneen kehityksen, ja Lapin sodassa tuhottiin koko Lapin matkailuelinkeino. Maantieteellisesti Suomen Lapin matkailun alkuvaiheet sijoittuvat Pallas-Ounastunturien alueelle. Avotunturien ryhmä houkutteli ensimmäiset turistit Pallaksen alppimaisemiin. Tunturihiihtäjät löysivät tiensä muihinkin Lapin kohteisiin, kuten Äkäslompoloon ja Sirkkaan, jotka matkailumainoksissa tunnetaan nykyään Ylläksenä ja Levinä. Itä-Lapin merkittävimmiksi talvimatkailukohteiksi nousivat Pyhätunturi ja Salla. Lehtikirjoitusten ja mainosten avulla tunturihiihdosta luotiin raikasta ja terveellistä elämäntapaa suosivaa mielikuvaa, jota höystettiin vauhdikkuudella ja ylä-luokkaisella glamourilla. Tutkimukseni mukaan hiihtokeskuksen menestymisen perusedellytyksenä olivat monipuoliset sekä lumivarmat rinteet, joissa eritasoiset laskijat aloittelijasta kilpalaskijaan viihtyivät. Lisäksi kohteen tuli olla saavutettavissa helposti. Alkuvuosina matkat tehtiin junalla ja myöhemmin autolla. Lisäksi kohteessa tuli olla hyvätasoiset majoitus- ja ruokailupalvelut. Hiihtokeskuskonseptia täydensivät 1960-luvulta alkaen hiihtohissit ja rinteiden hoito, jotka olivat hiihtokeskusten kehittämisen ja laskettelijajoukon palvelemisen kannalta merkityksellisiä. 14

Karl Ebbin vuonna 1950 Kiianlinnaan rakentaman hiihtohissin myötä levisi hissi-innostus Suomessa nopeasti. 1960-luvun alkuvuosina käynnistyi lasketteluharrastuksen kasvu ja keskusten rakentaminen todenteolla. Tällöin aloittivat toimintansa Etelä-Suomen johtaviksi hiihtokeskuksiksi nousseet Kalpalinna, Ellivuori ja Laajavuori. Tämä merkitsi sitä, että laskettelusta tuli arkinen harrastus, jossa suorituspaikat olivat helposti saavutettavissa jopa paikallisbussilla. Vuosikymmenen lopulla suuret hiihtokeskukset olivat keskittyneet Lapin tuntureille. Ne sijaitsivat väestöpohjaan nähden harvaan asutulla alueella, joten niiden merkitys matkailukohteena oli erityisen suuri. Laskettelu ja retkihiihto muodostivat näin Lapin talvimatkailun selkärangan. Hiihtokeskuksen palveluihin liittyivät oleellisesti hiihtokoulut. Matkailijaliiton kohteissa ja Bad Grankullan rinteessä tarjottiin hiihdonopettajan palveluksia jo 1930-luvulla. Suomen Latu käynnisti 1940-luvulla hiihdonohjaajakoulutuksen, jossa korostettiin monipuolista hiihtotaitoa ja kaikkia hiihdon eri osa-alueiden hallitsemista. Laskettelijoiden määrän lisääntyessä 1960-luvulla hiihdon-opettajista oli jatkuva pula. Hiihtokeskukset eivät halunneet palkata pujotteluun keskittyneitä valmentajia, vaan tilalle tarvittiin tavallisille laskettelijoille ja hiihtäjille tarkoitettua opetusta. Kehitys johti Alppihiihdon opettajat ry:n perustamiseen hiihdonopetuksen etujärjestöksi joulukuussa 1965. Hiihdonopetuksen kehittyminen ja opetuksen saatavuuden paraneminen liittivät hiihtokoulut osaksi suomalaista hiihtokeskusta keskieurooppalaisten mallien mukaisesti. Murtomaahiihdon ja alppihiihdon tiet erosivat lopullisesti toisen maailmansodan jälkeen. Syynä tähän olivat rinteiden raivaaminen ja hiihtohissien rakentaminen, jolloin alppihiihto keskittyi rakennettuihin suorituspaikkoihin. Hiihtokeskusten ulkopuolella tunturihiihto muuttui retkihiihdoksi merkityillä latureiteillä. Alppihiihdon asema vapaa-ajan liikuntana oli vielä heikko 1960-luvun alussa ja erityisesti perinteisen maastohiihtokulttuurin edustajat vastustivat lajia. Asenteet lajia kohtaan muuttuivat vähitellen hiihtokeskusten lisääntymisen ja välineiden saatavuuden parantumisen myötä. Vuosikymmenen kuluessa laskettelu muuttui eliittilajista vapaaajan liikunnaksi ja hyväksyttäväksi osaksi hiihtokulttuuria. 1960-lukua voidaan pitää laskettelun läpimurtovuosikymmenenä niin laskettelurinteiden ja harrastajamäärän lisääntymisen kuin asenteiden suhteen. Hiihtohissien lisääntyminen, lumetus, lasketteluvälineiden kehitys ja vuosikymmenen lopulla myös rinteiden kunnostuksen koneellistuminen mahdollistivat laskettelun lopullisen läpimurron. Rinnan taloudellisen kasvun, nousevan elintason, lisääntyneen vapaa-ajan ja myös matkailun vilkastumisen kanssa syntyi maahamme nykyinen hiihtokeskusten verkosto. Hiihtokulttuurin osalta lajien eriytyminen käynnistyi Suomessa jo 1920-luvulta. Tasamaalta siirryttäessä murtomaalle miehisten hiihtopiirien kiinnostus kohdistui maan- 15

puolustukseen, maastohiihdon ja mäkihypyn kilpailutoiminnan kehittämiseen ja ennen kaikkea menestymisen varmistamiseen kansainvälisissä kisoissa. 1930-luvulla suomalaisten tietoisuuteen tulleet alppi- ja tunturihiihto monipuolistivat hiihtokulttuuria merkittävästi. Yhtäältä pujottelusta ja syöksylaskusta tuli puhdasta kilpaurheilua ja toisaalta tunturihiihtokursseilla retkeiltiin ja laskettiin tunturin rinteitä. Toisen maailmansodan jälkeen alppihiihdon jakautuessa yhtäältä kilpailulajiksi ja toisaalta lasketteluksi ja vapaa-ajan ulkoiluksi, suorituspaikoiksi vakiintuivat hoidetut rinteet hiihtokeskuksissa. Suomalainen hiihtokulttuuri on kokenut suuren muutoksen viimeisen sadan vuoden aikana. Voinkin todeta, että Suomessa on tasamaalta hiihdetty ja laskettu hiihtokeskusten markkinahumuun. FM Jari Kanervan kansatieteen väitöskirjan Alppihiihdon alkutaival. Pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle tarkastustilaisuus järjestettiin 21. tammikuuta 2011 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Sanna Kaisa Spoof (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Mika Lavento (Helsingin yliopisto). HERITAGE AND INDIVIDUALS 3rd Conference of the Working Group on Cultural Heritage and Property 14 17 September 2011 in Pori, Finland Call for papers Conference of the Heritage and Individuals will penetrate different views to - Intangible and tangible cultural heritage - Cultural change from past to future - Individual and common definitions and uses of cultural heritage - Culturally sustainable development Application To apply for participation in the conference, please send an abstract (250 300 words) to: Riina Haanpää (riihaa@utu.fi). Abstracts must be written in English and the conference language will be English. Abstract submission deadline is 30 April 2011. The acceptance will be announced by 31 May 2011. Further information: Riina Haanpää, riihaa@utu.fi and Katriina Siivonen, katriina.siivonen@utu.fi. LOOKING FORWARD TO WELCOME YOU IN PORI, FINLAND 16

Toimintakertomus vuodelta 2010 Vuosi 2010 oli Ethnos ry:n 38. toimintavuosi. Hallinto Yhdistyksen hallitus kokoontui toimintavuoden aikana kuusi kertaa. Pöytäkirjakohtia kertyi 72 kappaletta. Yhdistyksen luottamus- ja toimihenkilöinä toimivat kuluneena vuonna seuraavat henkilöt (henkilökohtainen varajäsen ja osallistumiskerrat suluissa): Puheenjohtaja FT Helena Ruotsala 19.3.2010 asti (1) FT Katriina Siivonen 19.3.2010 lähtien (5) (FT Tiina-Riitta Lappi (1)) Varapuheenjohtaja FM Sanna Lillbroända-Annala (5), (FM Mari Immonen (1)) Hallituksen jäsenet FM Pirkko Madetoja 19.3.2010 asti (1) FM Päivi Yli-Karhula 19.3.2010 lähtien (4) (FM Aila Nieminen (1)) FM Jussi Lehtonen (4), (FM Maija Santikko (6)) FM Arja Turunen (5), (FL Heli Niskanen (1)) FM Miia-Leena Tiili 19.3.2010 asti (-) FM Tytti Steel 19.3.2010 lähtien (3) (FM Tytti Steel 19.3.2010 asti (-)) (FM Salla Tenkanen 19.3.2010 lähtien (-)) Sihteeri FM Aura Kivilaakso (6) Taloudenhoitaja FM Elina Anttonen (1) Tiedotussihteeri FM Jussi Lehtonen Kansainvälisten asioiden sihteeri FM Sanna Lillbroända-Annala Seminaarisihteeri FM Arja Turunen 17

Julkaisusihteeri FM Miia-Leena Tiili 19.3.2010 asti FM Tytti Steel 19.3.2010 lähtien Museoyhdyshenkilö FM Pirkko Madetoja 19.3.2010 asti FM Päivi Yli-Karhula 19.3.2010 lähtien Tilintarkastajat FL Niklas Huldén (varsinainen) FM Mikko Kero (varsinainen) professori Anna-Maria Åström (varalla) professori Pirjo Korkiakangas (varalla) Jäsenistö Yhdistykseen kuului vuoden 2010 lopulla 223 jäsentä. Yhdistyksen hyväksyttiin vuoden aikana 13 uutta jäsentä. Yhdistyksestä erosi 6 jäsentä. Kunniajäseniä yhdistykseen kuului vuoden lopussa kahdeksan: professori Matti Räsänen, professori Bertalan Andrásfalvy, professori Nils-Arvid Bringéus, professori Alexander Fenton, tohtori Tamás Hofer, tohtori Natalia Schlygina, professori Ants Viires ja professori Attila Paládi-Kovács. Hallituksen kutsumia kirjeenvaihtojäseniä oli kahdeksan: tohtori Miklós Cseri, tohtori Agnes Fülemile, tohtori Mats Hellspong, tohtori László Lukács, tohtori T. W. Lukjantschenko, tohtori Mihály Sárkány, tohtori Zsuzsa Szarvas ja professori Elle Vunder. Vuosikokous 19.3.2010 Yhdistyksen vuosikokous pidettiin Åbo Akademin Arkenissa 19.3.2010. Vuosikokouksen puheenjohtajana toimi professori Pirjo Korkiakangas Jyväskylän yliopistosta ja sihteerinä yhdistyksen sihteeri Aura Kivilaakso. Vuosikokoukseen osallistui puheenjohtajan ja sihteerin lisäksi 18 henkilöä. Seminaari- ja kurssitoiminta Kansatieteen päivät 19. 20.3.2010 Suomen kansatieteilijöiden yhdistyksen Ethnos ry:n järjestämät VI Kansatieteen päivät pidettiin Turussa Åbo Akademin Arkenissa ja Turun yliopiston Fennicumissa per- 18

jantaina ja lauantaina 19. ja 20.3.2010. Kansatieteen päivät pidettiin otsikolla Etsi kuvasta kulttuuriperintö. Kulttuurin, politiikan ja identiteettien risteyksissä. Päiviin osallistui 90 henkilöä. VI Kansatieteen päivät avasivat Ethnos ry:n puheenjohtaja FT Helena Ruotsala sekä Åbo Akademin etnologian professori Anna-Maria Åström. Seminaarissa keynote-puheen pitivät professori Ullrich Kockel (Ulsterin yliopisto, Derry, Pohjois-Irlanti) otsikolla Reclaiming Europe: European Ethnology as Engaged Toposophy, professori Kristin Kuutma (Tarton yliopisto, Viro) otsikolla Ownership of the intangible cultural heritage sekä erikoistutkija, dosentti Katriina Siivonen (Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto) otsikolla What should sustain in Culture? Kommentaattoreina toimivat dosentti Lars-Eric Jönsson (Lundin yliopisto, Ruotsi), FT, professori Anna-Maria Åström (Åbo Akademi) ja FT, yliopistotutkija Tiina Riitta Lappi (Jyväskylän yliopisto). Keynote-puheevuorojen jälkeen jakauduttiin viiteen työryhmään, joiden aiheet olivat: I Mitä on kulttuuriperintö? Kuka sitä määrittelee?, II Kulttuuriperinnön välittäminen ja kulttuuristen representaatioiden tuottaminen, III Miten suojella ja säilyttää kulttuuriperintöä, IV Kulttuuriperinnön hyödyntäminen ja tuotteistaminen sekä V Muuttuvat paikat muuttuvat kulttuuriperinnöt. Työryhmätyöskentely jatkui lauantaiaamupäivän. Lopuksi pidettiin paneelikeskustelu. VI Kansatieteen päivät päätti Ethnos ry:n väistynyt puheenjohtaja Helena Ruotsala. Muu seminaari- ja kurssitoiminta Aloitettiin vuoden 2011 Ethnos-seminaarin suunnittelu sekä vuoden 2012 Kansatieteen päivien suunnittelu yhteistyössä Jyväskylän yliopiston kanssa. Kansatieteen päivien suunnittelutyöryhmään kuuluivat Ethnoksen seminaarisihteeri Arja Turunen, puheenjohtaja Katriina Siivonen ja sihteeri Aura Kivilaakso sekä Eerika Koskinen- Koivisto ja Minna Mäkinen Jyväskylän yliopistosta. Työryhmän jyväskyläläiset jäsenet kokoontuivat toimintavuoden aikana yhden kerran Jyväskylässä ja Ethnoksen hallituksen kokouksissa seminaaria suunniteltiin kolmessa kokouksessa. Valmisteltiin ohjelmaa Tieteiden yötä 2011 varten. Ethnos-palkinto Kansatieteen päivien yhteydessä jaettiin Ethnos-palkinto vuoden 2009 ansiokkaimmasta pro gradu -tutkielmasta. Palkinnon luovutti dosentti Marketta Luutonen FM Tiina Käpylälle. Turun yliopiston kansatieteen oppiaineeseen tehdyn tutkielman otsikkona oli Musiikki osana elämäntapaa. Suomalainen metalliskene, maailmankuva ja merkitykset. 19

Julkaisutoiminta Ethnologia Fennica 2010 Vuonna 2010 julkaistiin Ethnologia Fennica 2010, vol. 37., Ideas and Ideologies, joka sisälsi viisi artikkelia ja yhden katsausartikkelin, päätoimittaja Pirjo Korkiakankaan esipuheen sekä kirja-arvioita. Julkaisussa noudatettiin referee-käytäntöä. Porin V Kansatieteen päivien julkaisu Porin V Kansatieteen päivien 2008 pohjalta tehtyä julkaisua Cultural Production työstettiin edelleen. Julkaisu sisältää sekä kansatieteen päivien esitelmiin pohjautuvia artikkeleita sekä professori Reinhard Johlerin hankkimia saksalaisten etnologien artikkeleja. Julkaisun toimittavat professori Helena Ruotsala, dosentti Katriina Siivonen sekä professori Reinhard Johler. Turun VI Kansatieteen päivien 2010 julkaisu Turun VI Kansatieteen päivien 2010 pohjalta tehtävää julkaisua suunniteltiin. Kaksikielinen eli suomen- ja ruotsinkielinen julkaisu tulee sisältämään Kansatieteen päivien esitelmiin pohjautuvia artikkeleita. Ulkomaisista puhujista kirjoittajiksi ovat lupautuneet professori Ullrich Kockel sekä dosentti Lars-Eric Jönsson. Julkaisun toimituskuntaan kuului FM Tytti Steel Helsingin yliopistosta, FM Maija Santikko Turun yliopiston Porin yksiköstä ja FM Arja Turunen Jyväskylän yliopistosta. Ethnos-toimite Vuonna 2010 päätettiin seuraavasta Ethnos-toimitteen tekemisestä. Kirjan teemana ovat kansatieteelliset kyselyt. Sen toimittavat professori Pirjo Korkiakangas, dosentti Pia Olsson, professori Anna-Maria Åström ja professori Helena Ruotsala. Kirja Tavallisia ja tavattomia esineitä Ethnos käynnisti kirjahankkeen Tavallisia ja tavattomia esineitä yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Toimittajina ovat professori Helena Ruotsala, dosentti Pia Olsson ja dosentti Katriina Siivonen. Tiedotus Yhdistyksen toiminnasta ja ajankohtaisista tapahtumista tiedotettiin yhdistyksen verkkosivuilla (www.ethnosry.org). Yhdistyksen jäsenille lähetettiin vuoden aikana kaksi jäsentiedotetta sekä kaksi sähköistä Ethnos-Jäsenkirjettä. Painetusta Ethnos-tiedotteesta on yhdistyksen verkkosivuilla ollut luettavissa myös sähköinen versio. Sähköpostilistan kautta tiedottamista jatkettiin. Yhdistyksen toiminnasta, kuten seminaareista, 20

tiedotettiin myös paikallisesti yliopistoissa sekä yleisillä alan sähköpostilistoilla, muun muassa museoposti-listalla. Talous Yhdistyksen jäsenmaksu vuonna 2010 oli 20 euroa ja opiskelijajäseneltä 10 euroa. Ethnologia Fennica vol. 37 sisältyi jäsenmaksuun kolmen euron jäsenhintaan. Jäsenmaksutuloilla on rahoitettu yhdistyksen perustoimintoja, hallituksen kokoontumisia ja tiedottamista. Yhdistyksen sihteerille ja taloudenhoitajalle maksettiin 150 euron suuruiset palkkiot. Ethnologia Fennican julkaisemiseen (vol. 37/2010) saatiin Tieteellisten seurain valtuuskunnalta 2300 euron apuraha. Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahasto myönsi 4000 euroa SIEFin Cultural Heritage and Property -työryhmän kanssa yhdessä Porissa 2011 järjestettävää kansainvälistä konferenssia Heritage and Individuals varten. Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi 3000 euroa SIEFin Cultural Heritage and Property -työryhmän kanssa yhdessä Porissa 2011 järjestettävää kansainvälistä konferenssia Heritage and Individuals varten. Seurasaarisäätiön Emil ja Lempi Hietasen rahasto myönsi 2000 euroa Tavalliset ja tavattomat esineet -kirjan julkaisemiseen. Muu toiminta Keväällä 2010 toteutettiin opiskelijoille suunnattu jäsenhankintakampanja. Kevätlukukauden aikana yhdistykseen liittyneet saivat liittymislahjaksi julkaisun Sukupuolen kohtaaminen etnologiassa. Hallitus piti toimintavuoden aikana ylimääräisen visiopäivän, jossa mietittiin julkaisu-, tiedotus-, seminaari- ja kansainvälisiä asioita syvällisesti eteenpäin. Koko päivän mittainen kokoontuminen pidettiin Tieteiden talolla elokuussa. Syyskuussa 2010 pidettiin Ethnoksen hallituksen ja Ethnologia Fennican toimituskunnan yhteinen kokous. Kokouksessa luotiin tilannekatsaus Ethnologia Fennican ajankohtaiseen tilanteeseen ja keskusteltiin siitä miten hallitus voisi tukea Fennican toimitusta. Ethnos ry muisti 50 vuotta täyttänyttä FT Katriina Siivosta, Ethnoksen hallituksesta pois jääneitä jäseniä FT Helena Ruotsalaa, FM Pirkko Madetojaa ja FM Miia-Leena Tiiliä, Turun yliopiston kansatieteen professorin virasta eläkkeelle jäänyttä FT Pekka Leimua, 90 vuotta täyttänyttä Åbo Akademin etnologian oppiainetta sekä tohtoriksi väitellyttä Ethnoksen varapuheenjohtajaa, kansainvälisten asioiden sihteeriä FT Sanna Lillbroända-Annalaa. 21

Toimintasuunnitelma vuodelle 2011 1. Vuosikokous ja Ethnos-palkinto Yhdistyksen vuosikokous pidetään perjantaina 11.3.2011 Tieteiden talolla Helsingissä. Vuosikokouksen yhteydessä jaetaan Ethnos-palkinto vuoden 2010 ansiokkaimmasta etnologisesta/ kansatieteellisestä pro gradu -tutkielmasta. Saajan valitsee dosentti, FT Ildikó Lehtinen. 2. Seminaari- ja kurssitoiminta Tieteiden yö Ethnos ry osallistuu Tieteen päivien (12.-16.1.2011) yhteydessä järjestettävään Tieteiden yö-tapahtumaan, joka pidetään Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6) torstaina 13.1.20-11 klo 18 22. Ethnoksen miniluentomaratonissa puheenjohtajana toimii FM Päivi Yli-Karhula. Luennoitsijoina esiintyvät: FM Tytti Steel: Kadonneet satamat FM Salla Tenkanen: Arjen hetket talteen! FT Tiina-Riitta Lappi: Tutkimusretki kaupunkiin Ethnos-seminaari Yhdistyksen vuosikokousseminaari, Ethnos-seminaari järjestetään 11.3.2011 Helsingissä. Seminaarin aihe Työelämä on toista maata? Etnologian ja kansatieteen anti tämän päivän työelämässä paneutuu kansatieteellisen tutkimuksen ja työelämän kohtaamiseen nykyaikana. Seminaarin puhujina toimivat projektipäällikkö, HuK Anu Taivainen Salon kaupungin Hymykuopat-hankkeesta, tiedottaja, FM Annukka Lyra Maa- ja metsätalousministeriöstä sekä intendentti, FM Carina Jaatinen Espoon kaupunginmuseosta. VII Kansatieteen päiviä 2012 valmistellaan pitkin vuotta. Päivät järjestetään yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksen kanssa Jyväskylän yliopistossa maaliskuussa 2012. Aiheena on etnografia. Kansatieteen päiviä valmistelemaan koottuun työryhmään kuuluvat Arja Turunen, Katriina Siivonen, Aura Kivilaakso Ethnos ry:stä sekä Eerika Koskinen-Koivisto, Minna Mäkinen ja Laura Hirvi Jyväskylän yliopistosta. 22

3. Kansainvälinen toiminta Toimintavuoden aikana Ethnos ry järjestää yhteistyössä SIEF:n Cultural Heritagetyöryhmän, Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen koulutusohjelman ja Suomen Kansantietoudentutkijain seuran kanssa kansainvälisen seminaarin Porissa. Seminaari pidetään 14. 17.9.2011 ja sen aihe on Heritage and Individuals. Toimintavuoden aikana valmistellaan XI Suomalais-unkarilaista symposiumia, joka pidetään Suomessa vuonna 2012. Tavoitteena on laajentaa yhteistyötä Viroon ja hakea toiminnalle uusia muotoja. Uutta toimintaa hyödynnetään mahdollisuuksien mukaan jo vuonna 2012. 4. Julkaisutoiminta Toimintavuoden aikana julkaistaan Ethnologia Fennica 2011, vol. 38, jonka teema on monikulttuurisuus arjessa. Julkaisun päätoimittajana toimii FT Pirjo Korkiakangas. Toimitussihteerinä toimii Ethnoksen julkaisusihteeri FM Tytti Steel. Ethnologia Fennica 2012, vol 39, toimitustyö aloitetaan. Teemana on koti unelmien ja arjen näyttämönä. Call For Articles lähetetään keväällä ja syksyllä. Toimintavuoden aikana selvitetään mahdollisuuksia Ethnologia Fennican julkaisemiseen myös digitaalisessa muodossa sekä laajennetaan toimituskuntaa uusilla jäsenillä Väli-Euroopan maista. V Kansatieteen päivien pohjalta tehtävää julkaisua Cultural Production toimitetaan edelleen. Julkaisun toimittavat dosentti Katriina Siivonen ja professori Helena Ruotsala yhteistyössä Reinhard Johlerin kanssa. VI Kansatieteen päivien pohjalta tehtävää, kulttuuriperintöä käsittelevää suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua toimitetaan. Julkaisua toimittavat FM Tytti Steel, FM Arja Turunen, FM Maija Santikko ja FT Sanna Lillbroända-Annala. Kirja julkaistaan Ethnos-toimitteena. Jatketaan Ethnos-toimitteen suunnittelua etnologisesta keruuaineistosta. Kirjan toimittavat professori Pirjo Korkiakangas, dosentti Pia Olsson, professori Anna-Maria Åström ja professori Helena Ruotsala. Jatketaan Tavalliset ja tavattomat esineet -kirjan toimittamista yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Toimittajina ovat professori Helena Ruotsala, do- 23