Ihmisen luontosuhteen muutos ja kalastusmatkailun kehittyminen Suomessa

Ihmisen luontosuhteen muutos ja kalastusmatkailun kehittyminen Suomessa Riitta Puhakka Joensuun yliopisto, maantieteen laitos Ville Salonen Joensuun yliopisto, maantieteen laitos Yhteiskunnan rakennemuutoksen seurauksena kalastuksen muodot ja motiivit ovat muuttuneet huomattavasti. Ammatti- ja kotitarvekalastajien määrät ovat vähentyneet samalla kun yhä useampi kalastaa virkistäytyäkseen. Arkisesta leivänlisästä ja elinkeinosta on tullut merkittävä vapaaajanharrastus ja matkailuvaltti, jossa korostuvat saaliin sijaan aineettomat merkitykset rentoutuminen ja elämysten saaminen. Kalastusmatkailulla on Suomessa pitkät perinteet, mutta alan laajamittainen kehittäminen käynnistyi vasta viime vuosikymmenellä. Tuoreessa maaseutupoliittisessa kokonaisohjelmassa matkailua pidetään kasvavana elinkeinona ja tärkeänä osana sitä on kalastusmatkailu (Elinvoimainen maaseutu 2004: 158, 166). Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassakin kalastusmatkailu on nostettu erääksi keskeiseksi Suomen matkailun vetovoimatekijäksi: ohjelman mukaan hallitus tukee maatila- ja kalastusmatkailua osana maaseutupolitiikkaa. Suomessa on tehty verrattain paljon erilaisia selvitysluonteisia tutkimuksia kalastusmatkailusta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Osa niistä koskee laajemmin virkistys- tai vapaaajankalastusta, joihin kalastusmatkailu voidaan käsitteellisesti sisällyttää. Kalastusmatkailua on tutkittu erityisesti elinkeinon kehittämisen näkökulmasta: toimialan kehitysedellytysten tarkastelu on kohdistunut sekä valtakunnalliselle (Jaakkola et al. 1990, Arffman 1993) että alueelliselle tasolle (esim. Hyytinen Kurki 1988, Kiiski Kaijomaa 1989, Hänninen Tonder 2001, Larjovuori et al. 2002, Muhonen 2002, Heikkinen et al. 2003, Rinne Saura 2003). Kalastusmatkailuyritysten toimintaedellytyksiä on tutkittu (Tiitinen 2004), ja yrittäjille ja muille alan kehittäjille on myös kirjoitettu opaskirjoja (esim. Kirjavainen 1998, Kalastuspalvelut kaupallisina 2004, Myllylä Laamanen 2004). Lisäksi on tarkasteltu muun muassa eri intressiryhmien näkemyksiä alan kehittämisestä (Muje 2000). Harrastajien näkökulmasta on tutkittu vapaa-ajankalastajien motiiveja (Leinonen Lehtonen 1992, Muje 1995) ja muita ominaispiirteitä (Kirjavainen 1994, Mikkola Yrjölä 2001a, 2001b, Toivonen et al. 2003, ks. Vapaa-ajankalastus 2002). Myös kalastajien harrastuskustannuksia ja maksuhalukkuutta on selvitetty Pohjoismaissa (Toivonen et al. 2000). Kalastusmatkailu voidaan sisällyttää osaksi maaseutu- ja luontomatkailun käsitteitä, joilla tarkoitetaan yleensä laajasti kaikkea näihin ympäristöihin ja niiden vetovoimaisuuteen tukeutuvaa matkailua. Maaseutu- ja luontomatkailua on tarkasteltu monipuolisemmin eri näkökulmista (ks. Saarinen 2004). 1

Tämän artikkelin tavoitteena on laajentaa käsitystä Suomen kalastusmatkailusta. Selvitämme alan kehityskulkua erityisesti luonnon käytössä sekä ihmisen luontosuhteessa ja -käsityksissä tapahtuneiden muutosten näkökulmasta. Tarkastelemme tältä kannalta sekä kalastusmatkailun kasvun taustalla vaikuttavia tekijöitä että alan kehittämiseen liittyviä ongelmia. Aluksi teemme lyhyen katsauksen kalastuksessa tapahtuneisiin muutoksiin, minkä tavoitteena on kytkeä kalastusmatkailu laajempiin rakenteellisiin tekijöihin. Esittelemme artikkelissa kaksi tapausesimerkkiä kalastusmatkailun nykyisistä käytännöistä Suomessa. Ruunaan retkeilyalueen tapaus havainnollistaa erityisesti matkailun kehittämisen ja paikallisväestön välisiä kysymyksiä. Esittelyn materiaalina olemme käyttäneet alueesta tehtyjä tutkimuksia. Osallistuvaan havainnointiin perustuva Jänisjoen kalastusalueen esimerkki puolestaan konkretisoi luontomatkailuun liittyviä autenttisuuskysymyksiä. Toinen kirjoittaja Ville Salonen toimi kalastusalueen isännöitsijänä vuosina 1998 2003. Isännöitsijällä on keskeinen rooli kalastusalueella, sillä hän osallistuu toiminnan ohjaamiseen ja kehittämiseen. Jänisjoen tapauksen esittely pohjautuu isännöitsijän toimen yhteydessä tehtyihin havaintoihin ja huomioihin. Kalastusmatkailun ja matkailukalastuksen käsitteet on määritelty sen mukaan, kuinka keskeinen matkan motiivi kalastaminen on. Kalastusmatkailulla tarkoitetaan matkustamista vakinaisen asuinpaikan ulkopuolelle varta vasten kalastamaan. Tiukan tulkinnan mukaan termiä saa käyttää vain aktiivisesta vapakalastuksesta (Paataja 2004), kun taas väljän tulkinnan mukaan siihen sisältyy kaikki matkailu, jossa kalastus on mukana jossain muodossa (esim. Myllylä Laamanen 2004). Tällöin on tosin usein kyse matkailukalastuksesta, jossa kalastus ei ole määräävä tekijä vaan matkailijat käyttävät hyväkseen ainakin satunnaisesti tarjolla olevia kalastusmahdollisuuksia (Kalastusmatkailutoimikunnan mietintö 1995: 11). Tässä artikkelissa ymmärrämme kalastusmatkailun ja matkailukalastuksen väljän tulkinnan mukaisesti. Viittaamme kalastusmatkailulla molempiin käsitteisiin ja mainitsemme erikseen, jos tarkoitamme nimenomaan toista näistä matkailun muodoista. Muutokset kalastuksen rakenteessa Kalastuksella on ollut keskeinen asema Suomessa maan asuttamisen alkuajoista lähtien. Asteittain kalastuksen merkitys on kuitenkin vähentynyt (ks. Eklund 1994, Lappalainen 1998). Erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen nopea siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan on vaikuttanut niin kalastukseen kuin kalan tuotantoon, jalostukseen, kauppaan ja kulutukseen. Yhteiskunnalliseen murrokseen asti kalastuksen luonne oli maatilatalous-, maalais-, monitoimitalous- ja kotitarvepainotteinen (Lappalainen 1998: 74 82). Sen jälkeen kalastus on yleistynyt vapaa-ajanviettotapana. Henkilökohtaiseen yrittäjyyteen perustuva ammattikalastus yleistyi sisävesillä vasta 1960-luvulta lähtien, eikä se ollut enää niin sidoksissa maatilatalouteen (Lappalainen 2001: 17). Viime vuosikymmeninä kalastajat ovat eriytyneet eri pyyntimuotoja edustaviin ryhmiin (taulukko 1). 2

Taulukko 1. Kalastajaryhmien jaottelu kalastuslain (6 a ) ja -asetuksen (1 ) (Kalastussäädöksiä 2002: 4, 23) sekä Lappalaisen (1998: 389) ja Laitisen et al. (2004: 4) pohjalta mukailtuna. Kalastajaryhmä Ammattikalastaja Pääammattikalastaja Osa-aikakalastaja Osa-aikakalastaja Kotitarvekalastaja Virkistyskalastaja Vapaa-ajankalastaja Urheilukalastaja Määrittely Saalis tai osa siitä myydään ansiotarkoituksessa Vähintään 30 % tuloista kalastuksesta 15 30 % tuloista kalastuksesta Alle 15 % tuloista kalastuksesta Saalis käytetään kalastajan kotitaloudessa ja sillä on merkitystä toimeentulon kannalta Saalis käytetään kalastajan kotitaloudessa, mutta sillä ei ole merkitystä toimeentulon kannalta Kaikki kalastus, joka ei ole ammattimaista Vapakalastusta, jolle on tunnusomaista seura- ja kilpailutoiminta Ammattikalastuksesta on tullut yhä enemmän yritystoimintaa, minkä vuoksi tarve investoida pyyntikalustoon on kasvanut huomattavasti. Kalastajien määrä sekä meri- että sisävesialueella on kuitenkin laskenut. Merialueella ammattimaista kalastusta (sis. ammatti- ja osa-aikakalastajat) harjoitti 1980-luvun alussa noin 5 000 kalastajaa, kun taas 2000-luvun alussa luku oli reilusti alle 3 000 (Laitinen et al. 2004: 4). Vuonna 1945 merialueella oli vielä yli 10 000 ammattikalastajaa (Halme Artimo 1949: 26 31). Pyyntitekniikan kehittymisen ansiosta saalis on samanaikaisesti kasvanut. Sen arvo on kuitenkin pienentynyt. Sisävesillä kehitys on noudattanut samaa trendiä: 1980-luvun alussa ammattikalastajia oli noin 2 500 ja 2000-luvun alussa enää alle tuhat (Laitinen et al. 2004: 4 6). Kalastus on aina kuulunut kiinteästi suomalaiseen maaseutuelämään, ja sillä on ollut myös taloudellista merkitystä kotitalouksille. Vapaa-ajankalastus on kuitenkin muuttunut selkeästi kotitarvekalastuksesta virkistys- ja urheilukalastuksen suuntaan. Uusimman tilaston (Vapaaajankalastus 2002: 1011) mukaan vajaat kaksi miljoonaa suomalaista eli 38 prosenttia väestöstä kalastaa ainakin kerran vuodessa (ks. myös Mikkola Yrjölä 2001b: 92, Toivonen et al. 2003: 4). Viime vuosina kalastusharrastuksen osuus näyttäisi hieman laskeneen (ks. Vapaa-ajankalastus vuonna 1996: 13). Aktiivisia kalastuksen harrastajia on noin 200 000 300 000 (Toivonen et al. 2003: 4). Vapaa-ajankalastuksen merkitystä ammattikalastukseen nähden kuvastaa se, että vapaaajankalastajat pyytävät sisävesiemme kalansaaliista lähes 90 prosenttia ja merialueella reilusti yli puolet, jos silakkasaalista ei oteta huomioon (Maa- ja metsätalousministeriön 2002: 39). Yleensäkin Pohjoismaissa vapaa-ajankalastajien osuus väestöstä on suuri verrattuna muihin Euroopan maihin (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 35, Toivonen et al. 2003: 20). Taajamissa ja kaupungeissa asuvien kalastajien määrän kasvu sekä palkkatyöläisten vapaa-ajan lisääntyminen ovat aiheuttaneet paineita kalastuslainsäädännön muuttamiseen virkistyskalastuksen helpottamiseksi. Pilkkimisen vapauttaminen oli esillä jo vuoden 1951 kalastuslain uudistuksesta lähtien, mutta vasta vuoden 1982 lain uudistuksen yhteydessä säädettiin läänikohtaisista pilkkiluvista. Vuoden 1997 alusta pilkkiminen säädettiin onkimisen ohella maksuttomaksi yleiskalastusoikeudeksi. Samalla astui voimaan läänikohtainen viehekalastuslupa, eli valtio alkoi myydä viehekalastuslupia yksityisille vesialueille. 3

Kalastusmatkailun kehittyminen Kalastusmatkailun ensiaskeleet otettiin Suomessa jo 1800-luvulla. Englantilaiset olivat ensimmäisiä laajasti tunnettuja virkistys- ja urheilukalastajia, ja heidän Suomea koskevista matkakertomuksistaan löytyy mainintoja kalastuksesta pitkin 1800-lukua. Kalastusmatkailun kehittymisen kannalta merkittävää oli, kun Pietarissa asuvat englantilaiset liikemiehet perustivat vuonna 1875 The Wuoksi Fishing Club -kalastuskerhon. Se vuokrasi kalastusoikeuksia Saimaan ja Imatran väliltä ja pystytti näyttävän klubirakennuksen majoitustiloineen. Pian muutkin virtavedet houkuttelivat lehtikirjoituksia ja kalastusoppaita kirjoittavia perhokalastajia Englannista, ja Suomen puhtaat vedet ja hyvät arvokalakannat tulivat laajasti tunnetuiksi. Ensimmäinen varsinainen kalastusmatkailun harjoittaja oli kajaanilainen Herman Renfors, joka järjesti matkoja Kajaanin- ja Oulujoelle. Muita merkittäviä kohteita 1900-luvun vaihteessa olivat Varkauden kosket, Kymijoki sekä Paatsjoki ja Kolttaköngäs, joihin saapui myös ulkomaalaisia kalastajia. (Hirn Markkanen 1987: 128 129, Arffman 1993: 6 7.) Vuonna 1935 Suomen Urheilukalastajain Liitto perusti yhdessä muiden kiinnostuneiden tahojen kanssa kalastusmatkailukomitean, joka teki suosituksia erityisesti Lapin matkailutoiminnan kehittämiseksi (Arffman 1993: 7). Samalla vuosikymmenellä Suomen Matkailijayhdistys teetti matkaoppaan ulkomaalaisille urheilukalastajille (Hirn Markkanen 1987: 288). Sotien jälkeen alalla oli hiljaisempaa, kunnes kiinnostus ulkomaalaisia kalastajia kohtaan virisi uudelleen 1980-luvulla. Matkailun edistämiskeskus markkinoi Suomea kalastusmatkailumaana, mutta tulokset eivät olleet kovin rohkaisevia ja markkinointivaroja vähennettiin 1990-luvulle tultaessa. Ongelmana oli ainakin tuotevalikoiman pienuus. (Kalastusmatkailutoimikunnan mietintö 1995: 11.) Lisäksi Suomen parhaat lohijoet oli Teno- ja Tornionjokea lukuun ottamatta valjastettu sähköntuotantoon ja niiden merkitys kalastusmatkailukohteina oli hävinnyt. Viime vuosikymmenellä syntyi sosiaalinen tilaus kalastusmatkailulle, ja ala lähti uuteen nousuun. Tuotteistettua kalastusmatkailua alettiin kehittää määrätietoisesti. Vuonna 1995 julkaistiin Maa- ja metsätalousministeriön toimikuntamietintö (Kalastusmatkailutoimikunnan mietintö 1995), jossa linjataan kalastusmatkailun valtakunnallisia tavoitteita tähän vuoteen asti. Maa- ja metsätalousministeriön vapaa-ajan kalatalouden kehittämisstrategiassa (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 72 73) puolestaan lausutaan tavoitteeksi nostaa Suomi eurooppalaisten kalastusmatkailumaiden joukkoon. Alasta pyritään muodostamaan yksi luontoon suuntautuvan matkailun tärkeimmistä osa-alueista. Kalastusmatkailuakin on vireyttänyt maaseudun ohjelmapohjainen kehittämistyö. EU:n rakennerahastokaudella 1995 1999 toteutettiin 76 kalastusmatkailuhanketta, ja hankerahaa sijoitettiin alan kehittämiseen yhteensä noin 9 miljoonaa euroa. Hankerahalaskelmiin on sisällytetty sellaisetkin hankkeet, joissa kalastusmatkailu oli mukana vain yhtenä toiminta-alueena. (Hänninen 4

Tonder 2001: 7.) Kokonaisuudessaan alaan on kuitenkin panostettu matkailusektorilla varovaisesti: kaudella 1995 1999 toteutettiin yhteensä 2 507 EU-osarahoitteista matkailuhanketta (Talonen et al. 2000: 53 54). Janne Hännisen ja Mika Tonderin (2001: 22) mukaan kalastusmatkailuhankkeet ovat rohkaisseet perustamaan uusia yrityksiä ja yritysten liikevaihto on noussut. Kasvu ei ole kuitenkaan ollut merkittävä suhteessa panostuksiin ja suurin osa varoista on kulunut hankevetäjien palkkoihin. Tuloksina voidaan mainita pääasiassa esitteiden tuottaminen ja kalastusmahdollisuuksien parempi tiedostaminen. Kehittämishankkeiden lisäksi EU-varoilla on tuettu yksittäisten yrittäjien investointeja. Maa- ja metsätalousministeriö on jakanut kalastusmatkailun kanssa tekemisissä olevat yritykset majoitusyrityksiin, ohjelmapalveluyrittäjiin ja kalastuskohteisiin. Noin tuhannen matkailuyrittäjän on arvioitu saavan ainakin osittain tuloa kalastukseen liittyvistä palveluista, ja 70 90 yrittäjälle ne ovat tärkein tulonlähde. Näiden yrittäjien määrä on pienessä kasvussa. Suomen suurin yksittäinen kalastusmatkailupalveluiden tuottaja on Villi Pohjola. (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 37 39.) Väljästi ymmärrettyinä kalastusmatkailun ja matkailukalastuksen käsitteet pitävät sisällään hyvin erilaisia tuotteita. Yksinkertaisemmillaan kalastuslupa itsessään on tuote. Hieman pidemmälle tuotteistettu matka voi sisältää luvan lisäksi esimerkiksi majoituksen ja veneen käyttöoikeuden (esim. Myllylä Laamanen 2004: 83). Yksinkertaisia tuotteita voidaan rakentaa myös ongintalammikkojen ympärille. Lammikoihin istutetaan pyyntikokoista kalaa, ja asiakkaille myydään lupia ja vuokrataan välineitä. Kalastajalle voidaan antaa saalistakuu, ja usein kalan käsittely ja ateriaksi valmistaminen on mahdollista. Pisimmälle tuotteistettu kalastusmatkailutuote sisältää asiantuntevan oppaan, tarpeellisen kalastus- ja venekaluston sekä vaatetuksen, saalistakuun ja saaliin käsittelyn. Oman lukunsa muodostavat ammattikalastajat, jotka ovat laajentaneet toimintaansa kalastusmatkailun suuntaan. Matkailutuotteita voivat olla myös esimerkiksi opastetut rysien tai verkkojen koentamatkat, nuottakalastusnäytökset ja ravustusretket. Suomen kalastusmatkailun tämänhetkisestä kokonaismerkityksestä ei ole selkeää käsitystä. Vuonna 1994 tehdyssä matkailukalastuksen markkinatutkimuksessa arvioitiin kotimaisten matkailijoiden kalastusmatkailutuloksi noin 84 miljoonaa euroa ja matkailukalastajien (lomamatkallaan kalastaneiden) määräksi vuosittain reilut 200 000 (ks. Ryymin 2004: 21). Kymmenen vuoden aikana liiketoiminta on kuitenkin kasvanut (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 39; ks. Ollikainen 2005). Vuonna 1996 tehdyn selvityksen mukaan suomalaisten kalastuspäivistä noin 10 prosenttia on kalastusmatkailupäiviä, jolloin siis kalastetaan muualla kuin asuinpaikkakunnalla tai vapaa-ajanasunnon lähellä (Vapaa-ajankalastus vuonna 1996: 18). Ulkomaalaisista kesämatkailijoista puolestaan kalastusta harrastaa Suomessa 6 prosenttia vuoden 2002 rajahaastattelun mukaan (Ryymin 2004: 26). Tarkkojen tunnuslukujen puute on havaittu myös maa- ja metsätalousministeriössä, joka on antanut Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tehtäväksi selvittää kalastusmatkailun valtakunnallisia raha- ja asiakasvirtoja vuoden 2005 aikana. 5

Suomen tärkein kalastusmatkailualue on Ahvenanmaa. Maakunnassa käy vuosittain noin 25 000 kalastusmatkailijaa, joista neljännes on yritysasiakkaita. Luku on huomattava, jos sitä vertaa esimerkiksi kalastusmatkailumaana tunnetun Irlannin 100 000 vuosittaiseen kalastusturistiin. (Myllylä 2004: 16 17.) Kalastusmatkailu painottuu Ahvenanmaalla hiljaisiin matkailukuukausiin huhtikuuhun ja lokakuuhun, jolloin alan harrastajat vastaavat lähes puolesta maakunnan kaikista mökkimajoitusyöpymisistä. Vuositasolla kalastusmatkailijoiden kuluttamasta rahamäärästä kertyy lähes miljoonan euron tulot. (Fiskerinäringens betydelse 2004: 27 29.) Toinen merkittävä kalastusmatkailualue on Tenojoki, joka on Pohjois-Atlantin isoimpia lohijokia ja tuottaa suurempia saaliita kuin muut Atlantin tai Itämeren lohijoet (Erkinaro 2003: 29). Tenolla käy vuosittain noin 10 000 kalastusmatkailijaa (Tenojoen lohisaalis 2004). Heidän Utsjoelle jättämänsä lupatuotot olivat jo lähes 430 000 euroa vuonna 2002 (Tenonjokilaakson kehittämissuunnitelma 2004: 60). Kalastusmatkailu on laajentunut Tenolla viime vuosina, mihin ovat varmasti vaikuttaneet poikkeuksellisen hyvät lohivuodet. Lisäksi paikallisten asukkaiden perinteinen patopyynti on vähentynyt. (Erkinaro 2003: 30.) Luontosuhteen muutokset ja kalastusmatkailun kasvu Maaseutu on yleensä mielletty alkutuotannon alueeksi, mutta viimeisten vuosikymmenten aikana kalastus ja muut perinteiset elinkeinot ovat menettäneet taloudellista ja työllistävää merkitystään huomattavasti. Suomen maaseutupolitiikan ydintavoitteena onkin nykyisin elinkeinotoiminnan monipuolistaminen, jonka keinoihin sisältyy matkailu (ks. Elinvoimainen maaseutu 2004: 155 161). Kasvavaa matkailua pidetään yhtenä mahdollisuutena säilyttää syrjäiset alueet elinvoimaisina, mihin on kiinnitetty huomiota niin maaseutu- (esim. Uusitalo 1998, Heinonen 2001) kuin matkailututkimuksenkin piirissä (esim. Butler et al. 1998, Kauppila 2000, Saarinen 2002, 2004, Sorsa 2003). Maaseutu on siten muuttunut tuotannon sijaintipaikasta yhä selvemmin virkistystä tarjoavaksi kulutuksen ja vapaa-ajan maisemaksi (Oksa Rannikko 1995: 4). Luonto on maaseudulle kohdistuvan matkailun tärkein vetovoimatekijä ja toiminnan resurssi, jota kulutetaan ennen kaikkea visuaalisesti (ks. Urry 1990). Puhtaan ja laajan luonnonympäristönsä ansiosta Suomella katsotaan olevan mahdollisuuksia laajentaa tuntuvasti luontoyrittämistä (Uusitalo 1998, 128). Kalastusmatkailuakin pidetään merkittävänä maaseudun mahdollisuutena (Kalastusmatkailutoimikunta 1995: 10, Elinvoimainen maaseutu 2004: 166). Se nähdään ennen kaikkea monipuolisen elinkeinorakenteen täydentäjäksi: sen uskotaan luovan työpaikkoja sekä tarjoavan lisäansiomahdollisuuksia muun muassa maanviljelijöille ja kalastajille. Parhaillaan on esimerkiksi käynnissä maa- ja metsätalousministeriön rahoittama Ahti-hanke, jossa kehitetään ammattikalastajien tarjoamia matkailupalveluita (Samassa veneessä 2004). Kalastuspalvelut täydentävät myös majoitus- ja muiden matkailuyritysten tarjontaa. Aluekehityksen kannalta myönteistä on erityisesti se, että kalastusmatkailu kohdistuu usein sesonkien ulkopuolelle 6

(Virkistyskalastus Suomessa 2002: 39) ja sellaisille alueille, joista matkailutuloa ei välttämättä muuten kertyisi. Maaseutuväestön suhdetta luontoon on perinteisesti pidetty käytännöllisenä ja toiminnallisena, sillä luonto näyttäytyy ihmisille pääasiassa tuotantomaisemana, työn ja taloudellisen hyvinvoinnin ehtona (Rannikko 1995: 78 79). Maaseudun alkutuotantovaltaisuuden pienentyessä ja yhteiskunnan kaupungistuessa ihmisten uskotaan vieraantuvan yhä enemmän luonnosta. Luonto ei ole enää useimmille ihmisille aineellisen elämän välitön ehto, eikä luonnossa liikkuminenkaan ole välttämättä luonteva osa päivittäistä arkea samalla tavoin kuin aiemmin. Nykyisin luontoon matkustetaan usein erikseen hakemaan henkisiä ja fyysisiä elämyksiä (ks. Puhakka 2005), mikä koskee myös kalastuksen harrastajia (Salonen 2005: 80 83). Muutokset luontosuhteessa näkyvät esimerkiksi luonnon eettisen ja esteettisen arvostuksen lisääntymisenä (ks. Lehtinen 2005: 27 28). Vallitsevaksi maisemalliseksi ihanteeksi on muodostunut mahdollisimman koskematon ja alkuperäinen luonto (ks. Sorsa 2005). Samalla ihmisten ympäristötietoisuus on kasvanut ja ympäristöarvojen merkitys yhteiskunnassa korostunut. Luontosuhteen muutokset ovat edesauttaneet sitä, että luontomatkailusta tuli viime vuosikymmenellä yksi nopeimmin kasvavista matkailun muodoista (ks. Fennell 1999). Suomessakin uskotaan kasvun edelleen jatkuvan (Ohjelma luonnon 2002). Luontokohteet tarjoavat erityisesti kaupunkilaisväestölle houkuttelevan poikkeaman arjesta, sillä matkailu käsitetään ennen kaikkea erilaisuuden etsimiseksi (Urry 1990: 11). Kun luonto muuttuu jokapäiväisestä arkiympäristöstä erityiskohteeksi, siihen kohdistuvat odotukset kasvavat. Samalla ihmiset voivat olla valmiimpia maksamaan luontoelämyksistä, joita he tavoittelevat matkailutuotteita ostamalla (ks. Puhakka 2005). Myös lyhytlomien ja työmatkojen määrän lisääntymisen uskotaan tukevan luontoon suuntautuvan matkailun kasvua (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 39). Edellä mainitut luonnonympäristön arvostusta koskevat tekijät ovat kalastusmatkailunkin viimeaikaisen kehittymisen taustalla. Luontosuhteen muutoksista huolimatta kalastus on edelleen Suomessa pääasiassa jokamiehenharrastus, jota harrastetaan itsenäisesti ja johon liittyvät taidot siirtyvät vanhemmilta lapsille (ks. Mikkola Yrjölä 2001b: 93). Nuorten kalastusaktiivisuus onkin pysynyt suurena: Jukka Mikkolan ja Rauno Yrjölän (2001a: 5) tutkimista koululaisista yli 90 prosenttia oli kalastanut ainakin kerran elämässään ja heistä lähes kaikki olivat kokeilleet harrastusta viimeistään kymmenvuotiaana. Kesämökkikulttuurilla on keskeinen merkitys suomalaisten kalastusharrastuksen ylläpitäjänä kaupungistuneessa yhteiskunnassa (ks. Mikkola Yrjölä 2001b: 94). Itsenäiset kalastusmatkailijat käyttävät rahaa esimerkiksi lupiin, liikkumiseen, majoitukseen ja ruokaan mutta eivät yritysten tarjoamiin opastettuihin retkiin ja muihin ohjelmapalveluihin. Suurin osa vapaa-ajankalastuksesta toteutuu Suomessa omatoimisesti, eikä ohjattujen kalastuspalvelujen ole havaittu erityisesti kiinnostavan harrastajia. Luonnon virkistyskäyttö -tutkimuksen (Sievänen 7

2001) mukaan yli 30 prosenttia kalastavista vastaajista ei ole valmiita maksamaan kalastusmahdollisuudesta (ks. Hänninen Tonder 2001: 26). Palveluja ostavat erityisesti yritysasiakkaat ja monet ulkomaalaiset matkailijat; varsinkin venäläiset ovat innokkaita kalastajia (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 37 38). Paljon kalastavien erätaitoisten erityiskuluttajien sijaan kalastuspalveluja myyvät yritykset voivat pitää oheiskuluttajia tärkeimpänä asiakasryhmänään (Hyytinen Kurki 1988: 23, Jaakkola et al. 1990: 63, Hänninen Tonder 2001: 26). Pitkälle tuotteistettuja kalastuspalveluja tarjoavien yritysten kannalta vapaa-ajankalastajien määrän väheneminen ei ole välttämättä haitallista, jos kalastuksesta tulee entistä eksoottisempi ja trendikkäämpi virkistysmuoto, johon ollaan valmiita käyttämään rahaa. Vapaa-ajankalastuksen taloudellista arvoa mittaavan tutkimuksen (Toivonen et al. 2000: 41 42) mukaan suomalaisten vuoden kalastuskokemus olisi saanut maksaa 41 prosenttia yli jo maksettujen kustannusten, jotta hinta olisi saanut heidät lopettamaan harrastuksen. Vaikka nollamaksuhalukkuus oli Suomessa yleistä, tulos osoittaa, että kuluttajilla on valmiutta käyttää rahaa jonkin verran nykyistä enemmän kalastukseen. Tulevaisuudessa opastus- ja muiden ohjelmapalvelujen kotimainen kysyntä voi kasvaa, jos esimerkiksi kaupunkilaisten kalastustaidot jäävät puutteellisiksi ja he haluavat apua harrastukseen tutustuessaan. Yhteiskunnan rakennemuutoksen on oletettu näkyvän negatiivisesti nuorten kalastusharrastuksessa 2010-luvulla (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 64). Jo nyt osaamattomuus on yksi syy kalastamattomuuteen (Mikkola Yrjölä 2001b: 96). Kalastuksen rakenteessa ja kalastukseen liitetyissä arvoissa tapahtuneita muutoksia ilmentää havainnollisesti saaliin muuttunut merkitys. Toisin kuin ammatti- ja kotitarvekalastajalle, nykypäivän virkistyskalastajalle saaliilla ei ole merkitystä ansion eikä toimeentulon kannalta. Äärimmäisin esimerkki muutoksesta on pyydystä ja päästä -kalastustapa (catch and release), jossa saalis vapautetaan vesistöön mahdollisen mittauksen, punnituksen ja valokuvauksen jälkeen. Kalastustapaa on perusteltu lähinnä sillä, että kalastuspaine voidaan pitää korkealla vaarantamatta kalakantojen tulevaisuutta. Suomessa pyydystä ja päästä -kalastusta on arvosteltu paljon; erityisesti vanhimmat ikäluokat vierastavat sitä (Toivonen et al. 2003: 3, 7). Kritiikki heijastaa kalastuskulttuurimme perinteisten arvojen pysyvyyttä. Suomalaisille on yhä vierasta ajatella kalaa pelkkänä oman harrastuksen toteuttamisen välineenä kokonaan ilman ruokafunktiota. Talteenottokulttuuri eroaa siten keskieurooppalaisesta ja anglosaksisesta kalastuskulttuurista (Mikkola Yrjölä 2001b: 97). Eläinsuojelulakiin nojaten kalataloushallinto on suhtautunut pääasiassa kielteisesti pyydystä ja päästä -kalastukseen (Virkistyskalastus Suomessa 2002: 65). Nykyisin kalastuksella on merkitystä ennen kaikkea ihmisen hyvinvoinnille ja elämänlaadulle. Esimerkiksi rentoutuminen, irrottautuminen arjen rutiineista ja luonnosta nauttiminen ovat tärkeämpiä virkistyskalastuksen motiiveja kuin kalastukseen suoranaisesti liittyvät tekijät, kuten ruoan hankkiminen tai saaliin saamisen kokeminen (Leinonen Lehtonen 1992: 86, Arffman 1993: 20 21, Kirjavainen 1994: 9, 35, Mikkola Yrjölä 2001a: 10, Toivonen et al. 2003: 5 6). Saalis ei silti 8

ole merkityksetön virkistyskalastajalle. Kalastajien harrastuksestaan saamaa tyydytystä tutkittaessa on havaittu, että saaliista riippuvat motiivit muodostavat tyydytyksen tärkeän osatekijän (Leinonen Lehtonen 1992: 91 92, ks. Kirjavainen 1994: 9 10, 36, Toivonen et al. 2003: 6). Saalisvarmuutta pidetäänkin yhtenä tärkeimmistä kalastusmatkailun kehittämisen edellytyksistä, ja siihen pyritään pääasiassa istutusten avulla (Kalastusmatkailutoimikunnan mietintö 1995: 20, 30). Luontokäsitysten törmääminen kalastusmatkailussa Virkistyskäytön kasvun myötä luonnosta on tullut yhä selvemmin kaupallinen matkailutuote ja - hyödyke, jota voidaan tuottaa, uusintaa ja kuluttaa (ks. Cloke Perkins 2002, Saarinen 2002: 30). Kalastusmatkailussa saalis muodostaa vain pienen osan kokonaistuotteesta. Elinkeinolle kertyvien taloudellisten hyötyjen näkökulmasta pitkälle tuotteistettujen palveluiden myyminen on kannattavampaa kuin omatoiminen kalastus. Luonnon tuotteistaminen onkin alan laajamittaisen kehittämisen tärkeä edellytys. Kaikki pakettina tarjotun elämyksen osa-alueet yhdessä luovat mahdollisuuksia yritystoiminnalle, ja siten alalla on merkitystä maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistajana. Matkailun vaikutuksia on kuitenkin syytä tarkastella suoria taloudellisia hyötyjä laajemmasta näkökulmasta (Sorsa 2005: 128 131). Kalastusmatkailuakin kehitettäessä tulisi ottaa huomioon aineettomat tekijät, jotka liittyvät esimerkiksi paikallisyhteisöjen kulttuuriin, identiteettiin ja itsemääräämisoikeuteen. Miten luonnon muuttaminen kaupalliseksi hyödykkeeksi sopii yhteen asukkaiden luontosuhteen kanssa (ks. Cloke Perkins 2002: 527, 530)? Entä miten luonnonkäytön muutos ja entistä suurempi riippuvuus ylipaikallisista tekijöistä muokkaavat asukkaiden kotipaikkakokemusta ja identiteettiä? Luonnon hyödyntäminen matkailussa tapahtuu ensisijaisesti matkailuelinkeinon arvojen ja tarpeiden mukaisesti, minkä vuoksi muut paikalliset intressit jäävät helposti toissijaisiksi. Maaseudulla paitsi matkailijat myös matkailuelinkeinossa toimivat ihmiset saattavat tulla alueen ulkopuolelta, minkä vuoksi kehittäminen voi tapahtua ulkopuolisten ehdoilla ja heitä varten (ks. Saarinen 2004b). Matkailun kautta rakentuvat käsitykset luonnosta eivät välttämättä ole yhteneviä paikallisväestön näkemysten kanssa. Maaseudun asukkaille luonto ei ole arjesta poikkeava elämysten lähde vaan eletty ja koettu, jokapäiväinen kotiympäristö (Rannikko 1995: 78 85, Valkonen 2003: 107 109). Toisaalta jos paikalliset yrittäjät itse työstävät luontokokemuksensa matkailijoille sopivaan muottiin, he eivät välttämättä tunne menettävänsä kokemusperäistä luontosuhdettaan. Kalastuksen uudet matkailulliset muodot, erityisesti pyydystä ja päästä -pyyntitapa, törmäävät elinkeinolliseen perinteeseen, joka perustuu täysin erilaiseen käsitykseen kalastuksen ja saaliin merkityksestä. Osittain ammatti- ja virkistyskalastus kohdistuvat eri alueille ja eri saalislajeihin, mutta ristiriidoilta ei ole täysin vältytty. Matkailupalvelujen kehittäminen tarjoaa ammattikalastajille mahdollisuuden lisäansioihin, mutta asiakaslähtöiseen palveluammattiin siirtyminen ei välttämättä suju ongelmitta eikä sitä voida kaikilta vaatiakaan. 9

Erilaiset käsitykset luonnon käyttöoikeuksista ja -tavoista voivat aiheuttaa kalastuskiistoja. Erityisesti Saaristomerellä perinteinen saaristolainen kulttuuri on törmännyt ulkopuoliseen kaupunkilaiseen luonnon virkistyskäyttökulttuuriin läänikohtaisen vieheluvan säätämisen jälkeen (ks. Mattsson 2002). Lapissa puolestaan saamelaisten maankäyttökäsitysten mukaan kalapaikat ja muut nautinta-alueet kuuluvat jollekin perheelle tai suvulle eikä niille saa opastaa ulkopuolisia. Saamelaisille kysymys maasta ja sen omistamisesta tai käyttöoikeudesta on hyvin keskeinen identiteetin rakentumisen ja säilymisen kannalta. (Länsman 2004: 83 87, 171.) Tenojoella lohenkalastus onkin paitsi taloudellinen myös kulttuuri- ja elämäntapakysymys, ja paikallisten ja virkistyskalastajien välillä on ollut erimielisyyksiä (Länsman 1997). Matkailun kehittämistä saattavat siten vastustaa paikallinen väestö, vesien omistajat, kalastuksen harrastajat tai elinkeinon harjoittajat (esim. Hyytinen Kurki 1988: 19), mutta monissa tapauksissa asenteen on myös havaittu olevan myönteinen (Muje 2000: 25, Toivonen et al. 2003: 15). Autenttisuuden kaipuuta pidetään tärkeänä matkailijoita motivoivana tekijänä, ja kalastusmatkailuakin koskeva kiinnostava kysymys on luonnon aitouden merkitys. Luontoon suuntautuvan matkailun mainonta perustuu pääasiassa kuvauksiin villistä ja koskemattomasta erämaasta, jossa ei ole näkyvissä nyky-yhteiskunnan piirteitä. Mielikuvaa vahvistetaan muokkaamalla kohteiden luontoa ja rakennettua ympäristöä fyysisesti (Sorsa 2005: 119 124). Jarkko Saarinen (2002: 30) nimittää matkailukehityksen kautta rakentuvaa erämaata turistiseksi erämaaksi, joka perustuu kuluttamiseen, markkinointiin ja luonnonympäristön visualisointiin sekä erämaisuutta kuvaavien kulissien rakentamiseen. Matkailukohteiden rakennettuja ympäristöjä on suunniteltu siten, että ne ilmentävät erämaisuutta, ja toisaalta maisemasta on poistettu tätä vaikutelmaa häiritseviä kulttuurisia elementtejä. Koskemattomaan erämaahan yhdistetään sujuvasti modernin yhteiskunnan luomia kuluttamisen ja elämisen mahdollisuuksia. Luontomatkailun luonto ja kohdealueiden asukkaiden arkinen elämänpiiri eivät ole aina ongelmitta sovitettavissa yhteen. Matkailu on yksi voimakkaimmista keinoista luoda yleistä tietoisuutta alueista, joten paikallisväestön elinehtojen kannalta matkailussa luodut mielikuvat maaseudusta eivät ole merkityksettömiä (ks. Valkonen 2003: 205 206, Saarinen 2004b: 445 446). Toisaalta matkailijoiden luontosuhteen kannalta ei ole yhdentekevää, millaisia kokemuksia ja käsityksiä luonnosta heille tarjotaan. Kaupungistuneessa yhteiskunnassa luontosuhdetta ylläpidetään yhä enemmän matkailun välityksellä. Matkailijoiden tarpeita varten muokattu luonto saattaa alkaa edustaa ihmisille ainoaa heidän tuntemaansa luontoa. Luonnon tuotteistaminen yhteiskunnasta erillisiksi saarekkeiksi voi esimerkiksi heikentää huolenpitoa jokapäiväisestä elinympäristöstä. Kalastusmatkailukohteetkin on rakennettu eräänlaisiksi luonnon kulisseiksi, joissa matkailija voi kokea luonnon siistissä paketissa : kauniina, turvallisena ja helposti saavutettavana (Sorsa 2005: 123). Luonto on ikään kuin kesytetty vastaamaan paremmin nykyihmisten vaatimustasoa. Kalastustuotteeseen kuuluu keskeisenä osana saalisvarmuus. Monien kalakantojen heikko tilanne 10

onkin pakottanut yrittäjät rakentamaan tuotteensa istutuksin ylläpidettyjen kalakantojen varaan. Ihmisen luontosuhteen näkökulmasta kiinnostava kysymys on, miten luonnon matkailullinen tuotteistaminen muuttaa kalastajien käyttäytymistä ja kalastuskulttuuria. Entä onko luonnon paketissa myyminen keino ylläpitää kaupungistuneiden ihmisten luontosuhdetta vai etäännyttääkö se pikemminkin yhä enemmän luonnon ehdoista? Matkailijaa ei välttämättä häiritse, vaikka kalastus perustuu esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kotoisin olevien, kasvatettujen ja pyyntikokoisina istutettujen kirjolohien narraamiseen. Tätä voidaan havainnollistaa tarkastelemalla aitouden käsitteen eri ulottuvuuksia. Ning Wangin (1999) mukaan kohteen objektiivinen autenttisuus määritellään sen alkuperäisyyden perusteella. Olennaista siis on, ovatko kalat luonnossa syntyneitä vai ihmisen sinne istuttamia. Konstruktiivinen eli symbolinen autenttisuus on sen sijaan sosiaalisen konstruktion tulosta. Istutuksiinkin perustuva kalastuskohde voidaan tuottaa autenttiseksi uskomuksiin ja kuvitelmiin perustuen. Aidoksi mielletty kohde voi olla heijastuma matkailijan luontoa koskevista unelmista, stereotyyppisistä mielikuvista ja odotuksista. Esimerkiksi kansallispuiston kävijöille tehdyn tutkimuksen mukaan eräät matkailijat mieltävät ihmisen toiminnan tuloksena syntyneet perinnemaisemat aidoiksi (Puhakka 2005). Eksistentiaalinen autenttisuus liittyy kokijan henkilökohtaisiin tuntemuksiin, identiteettiin ja itsen etsimiseen: aitoja elämyksiä voi kokea istutettuja kaloja narraamalla. Wangin (1999: 351) mukaan luontomatkailu on tärkeä itsen etsinnän keino, ja siinä onkin kohteen aitouden sijaan kyse ennemmin kokemuksen aitoudesta. Seuraavat esimerkit havainnollistavat luontosuhteen näkökulmasta kalastusmatkailun kehittämiseen liittyviä ongelmia ja konkretisoivat sekä autenttisuus- että paikallisuuskysymyksiä. Tapausesimerkit Suomen kalastusmatkailusta Valtio kalastusmatkailuyrittäjänä esimerkkinä Ruunaan retkeilyalue Metsähallituksen liikelaitostuminen viime vuosikymmenellä vaikutti myös kalavesien käyttöön ja hoitoon. Villi Pohjola on se osa Metsähallitusta, jonka vastuulla ovat maksulliset luontomatkailupalvelut. Villin Pohjolan kalastuskohteissa käy vuosittain noin 50 000 kalastavaa asiakasta, jotka lunastavat yhteensä noin 70 000 kalastuslupaa. Metsähallituksen merkittävää asemaa kalastusmatkailussa kuvastaa myös pyyntikokoisten kalojen istutusmäärä: kirjolohia istutetaan noin 40 tonnia, taimenia ja järvilohia noin 5 tonnia sekä nieriää ja harjusta noin tonni vuodessa. (Sarajärvi 2002: 28 30.) Pohjois-Karjalassa Lieksassa sijaitseva 3 200 hehtaarin laajuinen Ruunaan retkeilyalue on Metsähallituksen omistuksessa. Retkeilyalue perustettiin vuonna 1987; päätöstä edelsi 1970 80- luvuilla käyty koskisota, jossa kiisteltiin koskien hyödyntämisestä talouskäytön tai luonnonsuojelun tarpeisiin (ks. Eisto 2004: 186 187). Matkailun elinkeinotoiminta on laajentunut ja monipuolistunut Ruunaalla sitä mukaa, kun retkeilyalueen asema on vakiintunut ja kävijämäärä 11

tasaisesti noussut. Vuonna 2003 Ruunaalla vieraili 118 000 kävijää, mikä on selvästi enemmän kuin muilla valtion retkeilyalueilla (Luonnonsuojelun vuosikertomus 2003). Ruunaalla toimii kymmenkunta yksityistä matkailuyritystä, ja retkeilyalueen perustamisella onkin ollut selvä merkitys paikallisen työllisyyden ylläpitäjänä (Eisto 2003: 51 52). Kalastuspalvelut ovat tärkeä osa Ruunaan toimintoja: vuoden 2000 kävijätutkimuksen mukaan lähes kolmasosa kävijöistä harrasti kalastusta. Yksittäisistä aktiviteeteista vain koskenlasku oli hieman suositumpaa. (Eisto 2003: 26.) Kaikilla Ruunaan virtavesillä on TE-keskuksen kalatalousyksikön päätöksen turvin kielletty kalastus yleiskalastusoikeuksilla (onginta, pilkintä ja viehekalastus). Kalastamaan pääsee vain erillisellä Metsähallituksen luvalla. Aluetta on kehitetty jakamalla se erilaisiin kalastuskohteisiin. Luontaisen kalaston alueelle ei istuteta pyyntikokoisia kaloja. Alueen alaosan koskiin sen sijaan istutetaan pyyntikokoisia taimenia ja kirjolohia. Kattilakosken alueesta on muodostettu niin sanottu varauskoski, joka on rajattu pois normaalin kalastusluvan piiristä. Sinne pääsee siis kalastamaan vain varaamalla koko koski omaan käyttöön. Kattilakoski on tarkoitettu pääasiassa yritysten käyttöön, sillä vuokran suuruus sulkee pois yksittäiset kalastajat. Arkisin vuorokauden vuokra maksaa 520 euroa, minkä lisäksi maksetaan 50 euroa pääluvun mukaan. Viikonloppuisin vuokra on lähes kaksinkertainen. (Villi Pohjola 2005.) Ruunaan kävijätutkimuksessa kalastajat kritisoivat Kattilakosken muuttamista varauskoskeksi. Osa kävijöistä oli sitä mieltä, että Ruunaan paras koski on siirretty tavallisten kalastajien ulottumattomiin, palvelemaan Metsähallituksen liikelaitosajattelua (Eisto 2003: 38). Varausalueita on perustettu muillekin Metsähallituksen alueille, esimerkiksi Evon retkeilyalueelle. Ilkka Eiston (2004: 190 191) mukaan Ruunaan retkeilyalueella on pääsääntöisesti onnistuttu hyvin eri toimintojen yhteensovittamisessa. Eniten kiistoja on aiheuttanut kalastus, vaikka lähes 30 kilometrin pituinen Lieksanjoki on mahdollistanut erilaiset kalastusjärjestelyt. Ennen retkeilyalueen perustamista paikalliset asukkaat pystyivät kalastamaan edullisesti Metsähallituksen vesillä, mutta sen jälkeen lupien hinnat nousivat rajusti. Paikalliset kokivat, että Metsähallitus oli liiketoiminnallaan vienyt osan paikallisesta ympäristön hallinnasta pois lieksalaisilta. Tällä hetkellä viehekalastuksen vuosilupa alueelle maksaa 200 euroa (Villi Pohjola 2005). Vuonna 2000 Haapavitjan alueella otettiin käyttöön pyydystä ja päästä -järjestely, ja alueella sallittiin vain perhokalastus. Kävijätutkimuksen mukaan juuri Haapavitjan järjestelyjä arvosteltiin eniten. Kävijät kritisoivat erityisesti viehekalastusta rajoittavia vaikutuksia, ja osa piti pyyntimuotoa suomalaiseen kalastuskulttuuriin sopimattomana. (Eisto 2003: 38.) Alue lakkautettiinkin jo yhden kokeiluvuoden jälkeen. Retkeilyalueen uudessa käyttö- ja hoitosuunnitelmassa ei enää esitetty pyydystä ja päästä -kalastusta; sen sijaan esitettiin perustettavaksi luonnonkala-alue, jonne ei istuteta pyyntikokoisia taimenia ja kirjolohia (Räsänen 2002). Tällainen alue onkin jo perustettu. Ruunaan esimerkki osoittaa havainnollisesti, millaisia ongelmia luonnon matkailulliseen tuotteistamiseen voi liittyä paikallisväestön näkökulmasta, vaikka matkailu onkin samalla tuonut 12

kylälle uutta elinvoimaa. Osa paikallista kalastajista ja muista asukkaista on kokenut, että heidän arvonsa ja etunsa ovat jääneet toissijaisiksi päätöksenteossa. Erimielisyyksiä on kuitenkin pystytty ratkomaan ottamalla huomioon paikallisten näkemyksiä ja tekemällä muutoksia kalastusjärjestelyihin. Jänisjoki kiistaa virkistyskalastusalueen kehittämissuunnasta Suomeen perustettiin vuoden 1982 kalastuslain uudistuksen jälkeen 222 kalastusaluetta, jotka ovat lain mukaan kalataloudellisesti yhtenäisiä alueita. Yksi näistä alueista on Jänisjoki, jonka vedet laskevat Jänisjärven kautta Laatokkaan. Se sijaitsee pääosin Joensuun itäosassa, entisen Tuupovaaran kunnan alueella. Jänisjoki tunnetaan vanhana järvitaimenvesistönä, jonne on ennen joen voimataloudellista valjastamista todennäköisesti noussut myös järvilohia Laatokasta. Ainakin 1700-luvulta lähtien käytössä olleet vesimyllyt haittasivat vaelluskalojen liikkeitä Jänisjoessa. Lopullisesti taimenten ja lohien nousu latvavesiin estyi, kun koskiin rakennettiin voimalaitoksia 1900-luvun alkupuolelta lähtien. (Airas-Luotonen 2004: 47 48.) Sitä ennen Jänisjoki ei ollut urheilukalastajien keskuudessa erityisen kuuluisa eikä sinne suuntautunut kalastusmatkailua. Jänisjoen kalastusalueen toiminta alkoi vuonna 1986, minkä jälkeen alettiin pohtia joen ja sen sivuhaarojen kehittämistä virkistyskalastusalueeksi. Seuraavana vuonna kalastusalue aloittikin toimet yhtenäisen viehelupa-alueen aikaansaamiseksi. Kalastusalueella on 30 erillistä vesialueen omistajaa (kalastuskuntaa), joiden jokaisen kanssa tuli tehdä kalastuslain mukainen tehtävien siirtosopimus. Jokialueelle alettiin myydä viehelupia vuonna 1988. Keskeiset kalastuskohteet olivat jo tuolloin mukana, mutta viimeiset sopimukset tehtiin vasta muutama vuosi sitten. Alusta asti oli selvää, ettei Jänisjoki tyydytä kalastajien tarpeita olemassa olevilla kalakannoillaan. Alueelle alettiinkin istuttaa pyyntikokoisia taimenia. Pian Jänisjoki nousi paitsi paikallisten myös ulkopuolisten urheilukalastajien tuntemaksi ja suosimaksi virtavesikohteeksi. Alueen kunnat näkivät Jänisjoessa uudenlaisia mahdollisuuksia ja rakensivat kävijöille polkureittejä, laavuja ja kotia joen varteen. Kalastuslupien myynti kasvoi nopeasti Jänisjoella: vuosien 1988 ja 2002 välisenä aikana lupatulot lähes 80-kertaistuivat. Viime vuosina kehitys on tasaantunut; vuonna 2004 tulot olivat noin 15 500 euroa. Lupatulojen osuus kalastusalueen kokonaistuloista on Jänisjoella poikkeuksellisen suuri, esimerkiksi vuonna 2002 lähes 70 prosenttia. Valtakunnallisesti osuus on ollut kalastusalueilla keskimäärin 11 prosentin luokkaa (ks. Salmi et al. 2002: 25). Yleensä alueiden tulot muodostuvat pääosin kalastuskorttivaroista saatavista toimintamäärärahoista ja muista avustuksista. Jänisjoella lupatulot ovat aktivoineet toimintaa entisestään ja vahvistaneet kalastusalueen merkitystä paikallisena toimijana. Kalastusalue on ottanut roolin sekä paikallisväestön kalastusmahdollisuuksien monipuolistajana että matkailun mahdollistajana ja kehittäjänä. 13

Pyyntikokoisten taimenten lisäksi jokialueelle on istutettu kesänvanhoja harjuksen ja kuhan poikasia, mikä on osaltaan monipuolistanut virkistyskalastusta. Jänisjoen suosion kasvaessa alkoi kuitenkin kuulua myös kielteistä palautetta. Erityisesti eräät perhokalastajat alueen ulkopuolelta, Joensuusta ja osin myös pääkaupunkiseudulta, arvostelivat pyyntikokoisten kalojen istuttamista ja paikallisten kalastajien kalastuskulttuuria. Värikästä keskustelua käytiin muun muassa vuonna 2002 Joensuun perhokalastajien internet-sivujen keskustelupalstalla (Joensuun perhokalastajat 2005). Vaikka keskustelu lähti liikkeelle Jänisjoesta, se liittyi laajemmin koko Suomessa harjoitettavaan pyyntikokoisten kalojen istuttamiseen ja siihen pohjautuvaan kalastusmatkailun kehittämiseen, jota eräät keskustelijat arvostelivat kärkevästi. Jänisjoen tapauksessa kaksi toisistaan poikkeavaa kalastuskulttuuria joutuivat törmäyskurssille. Paikalliset vesialueiden omistajat ja kalastajat ovat tottuneet käyttämään pääosin seisovia pyydyksiä, lähinnä verkkoja ja katiskoita. Heille saalis on keskeinen kalastuksen motiivi, ja sillä on yleensä merkitystä omassa ruokataloudessa. Sen sijaan alueen ulkopuolelta tuleville perhokalastajille muut arvot, kuten luonnon tarkkaileminen, hiljentyminen ja virkistyminen, ovat usein saalista tärkeämpiä. Mahdollisuus saada yksikin luonnossa syntynyt taimen on monelle perhokalastajalle riittävä motiivi mielekkääseen kalastukseen. Heidän mukaansa paikalliset verkkoja viehekalastajatkin edustavat mennyttä luonnonresurssin hyväksikäytön aikaa, kun taas he itse ovat päässeet irti tästä taakasta. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, sillä sekä paikallisissa että ulkopuolisissa on esimerkkejä enemmän ja vähemmän saalisorientoituneista kalastajista. On myös huomattava, että arvostelijat edustavat pientä vähemmistöä Jänisjoen kokonaiskalastajamääriin verrattuna. Pääosa on tyytyväisiä taimenen ja harjuksen kalastusmahdollisuuksiin, vaikka ne perustuvatkin istutuksiin. Jänisjoen kalastusalueen ja sen toimijoiden kannalta on ongelmallista, että kehittämistoiveet poikkeavat toisistaan. Ainakin matkailutuloja tavoittelevien kuntien ja yrittäjien kannalta on mielekkäämpää, että kalastajia on paljon. Jos pyyntikokoisten kalojen istutukset lopetetaan, kalastajien määrä vähentyy varmasti. Jänisjoella ollaan siten tärkeän kysymyksen äärellä: tyydyttääkö kulissimainen luonto matkailijoita ja onko siitä matkailuelinkeinon vauhdittajaksi? Esimerkki osoittaa, että kalastuksen harrastajillekin kohteen objektiivinen autenttisuus voi olla hyvin tärkeää. Tulevaisuuden haasteet Kalastus on siis muuttunut Suomessa jokapäiväiseen arkeen kuuluvasta leivänlisästä ja elinkeinosta yhä enemmän vapaa-ajalla harrastettavaksi rentoutumisen lähteeksi, mikä on tyypillinen muutos teollistuneissa maissa (ks. Leinonen Lehtonen 1992: 83). Kalastuksesta ja kalastusmatkailusta elantonsa saaville maaseudun asukkaille ala toki merkitsee edelleen työtä ja arkea. Kalastuselinkeinon kannalta matkailun kasvu merkitsee mahdollisuutta säilyttää vanhoja ja luoda uusia työpaikkoja kalatalousalan suuren rakennemuutoksen pyörteissä. Kalastusmatkailu ei 14

ole mikään poppakonsti maaseudun asuttuna pitämiseksi, mutta se tarjoaa yhden varteenotettavan keinon elinkeinorakenteen monipuolistamiseksi. Suomen runsaat vesistöt tarjoavat hyvät puitteet kalastusmatkailun määrätietoiseen kehittämiseen ja tuotteistamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana alan kehittämisessä on ollut uudenlainen tekemisen meininki, minkä taustalla on pitkälti maaseudun hankelähtöinen kehittämistyö. Tarjonnan kasvu ei kuitenkaan aina tarkoita laadun parantumista; eräs ongelma on kalastusoppaiden kirjava taso. Opetushallitus onkin asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on määritellä kalastusopaskoulutuksen sisältö. Tavoitteena on käynnistää koulutus ensi vuonna (Behovet av fiskeguider 2005: 2). Suomen kalastusmatkailuelinkeinon kehittämisen taustalla on kaksi perusongelmaa. Ensinnäkin vesialueiden yksityisomistus on eurooppalaisessa vertailussa poikkeavaa. Kalastusmatkailuyrittäjä joutuu neuvottelemaan usein monien osapuolten kanssa saadakseen käyttöönsä kyllin laajat vesialueet. Eräät yrittäjät ovat käyttäneet hyväkseen läänikohtaista viehelupaa: hankkimalla asiakkailleen luvat yrittäjät ovat pystyneet hyödyntämään laajoja kalastusalueita omistusoloista riippumatta. Järjestetty kalamatka on kuitenkin toisinaan tulkittu kalastuskilpailuihin rinnastettavaksi tilaisuudeksi, johon kalastuslain mukaan tarvitaan kalavedenomistajan lupa. Asiasta on kiistelty Uudenmaan rannikolla, ja sitä on puitu sekä käräjä- että hovioikeudessa (Fiskesafari kräver 2005: 9, Kalaoppaan syyte 2005: A 10). Helsingin hovioikeus nojaa tulkinnassaan perustuslakisekä maa- ja metsätalousvaliokunnan kantoihin lain valmisteluvaiheesta. Niiden mukaan yrittäjä tarvitsee vesialueen omistajan luvan, jos yritys järjestää organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Kyseisessä tapauksessa yrittäjää ei kuitenkaan tuomittu, sillä hän oli saanut TEkeskukselta virheellisen lain tulkintaa koskevan neuvon. Hovioikeuden kanta hankaloittaa kalastusmatkailun kehittämistä erityisesti omistuksellisesti rikkonaisilla rannikko- ja saaristoalueilla. Samalla päätös kuitenkin pakottaa vesialueiden omistajat ja matkailuyrittäjät kanssakäymiseen, joka on nykyisin liian vähäistä. Kanssakäyminen vähentää varmasti paikallisten vesienomistajien ja ulkopuolisten yrittäjien välisiä ennakkoluuloja ja kiistoja. Toinen keskeinen ongelma elinkeinon kehittämisen kannalta liittyy kalastuksen yleisyyteen harrastuksena. Tämä seikka vähentää pitkälle tuotteistettujen palvelujen markkinoita: suomalainen osaa lähteä kalalle ilman ostettua tuotetta tai opasta. Itsenäisempiä kalastusmatkoja harrastajat toki tekevät ja käyttävät tiettyjä palveluja matkoilla. Luontosuhteen muutos, kaupunkilaisten vieraantuminen luonnosta ja kalastusharrastuksesta, voi tulevaisuudessa luoda uutta kysyntää ohjattuun kalastukseen jos oletetaan, ettei kiinnostus luontoharrastuksiin täysin häviä. Vapaaajankalastuksen väheneminen olisi kuitenkin kielteinen muutos suomalaisen elämänmuodon, kulttuurin ja luontosuhteen kannalta. Harrastuksen merkitystä ihmisten henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille on vaikea mitata rahassa. 15

Ruunaan retkeilyalueen esimerkki havainnollisti kalastusmatkailun tuotteistamisen ongelmallisuutta paikallisesta näkökulmasta. Sosiaalisesti kestävän matkailukehityksen turvaamiseksi tulisi alaa kehitettäessä ottaa huomioon muunkin kuin matkailuelinkeinossa toimivan paikallisväestön mielipiteet, arvot ja elämäntapa sekä osallistaa asukkaita suunnitteluun ja päätöksentekoon. Parhaiten tämä toteutuu, kun matkailun kehittäjillä ja yrittäjillä on kiinteä kontakti paikalliseen yhteisöön. Hyvä yhteistyöfoorumi on esimerkiksi kalastusalue. Heikoin tilanne on silloin, kun yritystoiminta on kokonaan ulkopuolelta tulevien yrittäjien käsissä ja hyöty valuu paikallisten ulottumattomiin. Pahimmillaan alueelle tullaan vain hyödyntämään kalavaroja, välittämättä lainkaan asukkaiden näkemyksistä. Tällainen tilanne ei edesauta alan pitkäjänteistä kehittämistä. Kalastusmatkailua kehitettäessä ei ole myöskään syytä unohtaa luonnon aitouden näkökulmaa, vaikka kokemuksen autenttisuus korostuisikin kohteen autenttisuuden sijaan. Kuten monissa muissakin virtavesissä, Jänisjoella pyritään kaloja istuttamalla luomaan luontoa ja kalastusmahdollisuuksia, jotka olivat olemassa ennen jokien voimataloudellista valjastamista. Ilman tätä työtä rakennetun virtavesistön vetovoima ei mahdollista alan kehittämistä, sillä erityisesti virkistyskalastajille tärkeät vaelluskalakannat ovat taantuneet ja monista lohi- ja taimenkannoista on tullut uhanalaisia. Kalastusmatkailun kehittäminen nojaa Suomessa voimakkaasti juuri näihin kaloihin. Voidaankin perustellusti kysyä, onko alan kehittäminen ja markkinointi uhanalaisten kalalajien avulla kestävällä pohjalla (ks. Salonen 2004: 234 235). Suomessa on yllin kyllin haukea, ahventa, lähes kaikkia särkikaloja, madetta, muikkua ja silakkaa. Kalastuskulttuurimme kuitenkin väheksyy näitä lajeja; vain lohikalojen vuoksi lähdetään kalastusmatkalle. Jos luontaisesti lisääntyvien ja runsaiden kalakantojen arvostus nousisi, matkailua voitaisiin rakentaa niiden varaan. Muutos vaatisi koko kalatalouskentän pitkäjänteistä ja määrätietoista työtä. Tehtävä ei ole helppo, sillä virkistyskalastajien mieltymys lohikaloihin juontaa juurensa satojen vuosien taa. Luontaisesti lisääntyviin runsaisiin kalakantoihin perustuva alan kehittäminen olisi kuitenkin vankalla pohjalla ja luonnon kulissimaisuuden ongelma voitaisiin tältä osin unohtaa. Lähteet Airas-Luotonen, Päivi 2004: Kotikuusten kunnailla. Tohmajärven kulttuuriympäristöohjelma. Gummerus kirjapaino, Jyväskylä. Arffman, Jari 1993: Suomen kehitysmahdollisuudet kansainväliseksi kalastusmatkailumaaksi. Matkailun koulutus- ja tutkimuskeskus E:47. Behovet av fiskeguider växer 2005: Åbo Underrättelser 9.2.2005. Butler, Richard W. Hall, C. Michael Jenkins, John toim. 1998: Tourism and recreation in rural areas. John Wiley & Sons, Chichester. 16

Cloke, Paul Perkins, Harvey C. 2002: Commodification and adventure in New Zealand tourism. Current Issues in Tourism 5:6, 521 549. Eisto, Ilkka 2003: Ruunaan retkeilyalueen kävijät ja paikallistaloudelliset vaikutukset. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja A 143. Eisto, Ilkka 2004: Metsien oikeudenmukaisen monikäytön mahdollisuus. Teoksessa Ari Lehtinen Pertti Rannikko (toim.). Leipäpuusta arvopaperia. Vastuun ja oikeudenmukaisuuden haasteet metsäpolitiikassa. Metsälehti Kustannus, Helsinki, 173 195. Eklund, Erland 1994: Kustfiskare och kustfiske i Finland under den industriella epoken. Universitetstryckt, Helsingfors. Elinvoimainen maaseutu yhteinen vastuumme 2004: Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005 2008. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Julkaisu 10/2004. Erkinaro, Jaakko 2003: Tenon lohikanta vieläkin voimissaan. Teoksessa Ari Leskelä (toim.). Kalavesien hoidon uudet tuulet. Kalantutkimuspäivät 2003. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 291, 29 31. Fennell, David 1999: Ecotourism: an introduction. Routledge, London. Fiskerinäringens betydelse för samhällsekonomin på Åland 2004: ÅSUB, Rapport 9. Fiskesafari kräver vattenägarens lov 2005: Fiskarposten 3/2005, 9. Halme, Erkki Artimo, Atso 1949: Kalastusta harjoittavan väestön lukumäärä ja levinneisyys Suomessa vuonna 1945. Kalataloussäätiön julkaisuja 1. Heikkinen, Reima Saurama, Antti Aaltonen, Terhi 2003: Vakka-Suomen kalastusturismin kehittäminen. Turun yliopisto, Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskuksen julkaisuja C 2. Heinonen, S. 2001: Uudet suunnat maaseudun tulevaisuudelle. Tulevaisuuden tutkimuksen seura, Tulevaisuussarja 7. Hirn, Sven Markkanen, Erkki 1987: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. Matkailun edistämiskeskus ja Suomen matkailuliitto, Helsinki. Hyytinen, Lasse Kurki, Heini 1988: Matkailuun liittyvän kalastuksen ongelmat ja kehittäminen 17

Mikkelin läänissä. Mikkelin kalastuspiirin kalastustoimisto, Tiedotus nro 2. Hänninen, Janne Tonder, Mika 2001: Matkailukalastuksen kehittäminen Saimaan Pihlajavedellä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 240. Jaakkola, Markku Lankinen, Yrjö Koiranen, Matti 1990: Kalastusmatkailun nykytila ja kehitystarpeet. Kuopion yliopisto, Soveltavan eläintieteen julkaisuja 1. Joensuun perhokalastajat 2005: <http://www.joensuunperhokalastajat.cbj.net/>. Kalaoppaan syyte luvattomasta kalavesien käytöstä kaatui 2005: Helsingin Sanomat 6.3.2005. Kalastusmatkailutoimikunnan mietintö 1995: Maa- ja metsätalousministeriö, Komiteanmietintö 9/1995. Kalastuspalvelut kaupallisina ohjelmapalvelutuotteina 2004: Imatran Seudun Kehitysyhtiö Oy/Matkailun ohjelmapalvelujen normisto (MoNo). <http://keyeast.imatra.fi/normisto/kasikirja.html>. Kalastussäädöksiä 2002: Kalatalouden Keskusliiton julkaisuja 137. 9. uudistettu painos. Kauppila, Pekka 2000: Aluekehitys ja matkailu tapaustutkimus eräistä Pohjois-Suomen seutukunnista vuosina 1988 1997. Nordia Tiedonantoja 1. Kiiski, Jaana Kaijomaa, Veli-Matti 1989: Matkailukalastuspalvelut ja niiden kehittämismahdollisuudet Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan kalastuspiirin kalastustoimisto, Tiedotus nro 4. Kirjavainen, Eija 1994: Matkailukalastusselvitys miten houkutella matkailija kalaan? Pirkanmaan kalatalouskeskuksen tiedonantoja 10. Kirjavainen, Eija 1998: Handbok i fisketurism. Turistfiskeföretagarens guidebok. Centralförbundet för Fiskerihushållning 124. Laitinen, Jukka Honkanen, Asmo Kettunen, Jyrki Koskela, Juha Meristö, Tarja 2004: Kalatalouden tulevaisuus. Keitä me olemme ja mitä meille kuuluu. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 331. Lappalainen, Ari 1998: Kalastuskulttuuri muuttuvassa yhteiskunnassa. Kalastusmuseoyhdistys ry, Julkaisuja 13. 18

Lappalainen, Ari 2001: Kalastuksen tiedon muuttuminen. Teoksessa Pekka Salmi (toim.). Paikallinen tieto, asiantuntijuus ja vuorovaikutus kalavesien hallinnassa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kalatutkimuksia 177, 11 26. Larjovuori, Riitta-Liisa Laiho, Marko Hakaste, Tapio 2002: Elämyksistä euroiksi. Kalastusmatkailun nykytila Kanta-Hämeessa, Pirkanmaalla ja Päijät-Hämeessä. Maa- ja metsätalousministeriö, Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 63. Leinonen, Kalevi Lehtonen, Hannu 1992: Virkistyskalastuksen motiivit. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kalatutkimuksia 52, 81 101. Lehtinen, Ari Aukusti 2005: Ympäristötutkimus kulttuurimaantieteessä. Teoksessa Ari Aukusti Lehtinen (toim.). Maantiede, tila, luontopolitiikka johdatus yhteiskunnalliseen ympäristötutkimukseen. Joensuu University Press, Joensuu, 11 33. Luonnonsuojelun vuosikertomus 2003: Metsähallitus. <http://www.metsa.fi/luo/vuosikertomus/index.htm>. Länsman, Maija 1997: Conflict between recreational fishery, local subsistence fishery and state case the River Tenojoki, Finnish side. Teoksessa Toivonen, Anna-Liisa Tuunainen, Pekka (toim.). Socio-economics of recreational fishery. Nordic Council of Ministers, TemaNord 1997:604, 97 103. Länsman, Anni-Siiri 2004: Väärtisuhteet Lapin matkailussa. Kulttuurianalyysi suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisesta. Kustannus Puntsi, Inari. Maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategia 2001: Maa- ja metsätalousministeriö. MMM:n julkaisuja 8/2001. Mattsson, Kaj 2002: Det förhatliga spinnfisket. Skärgård 25:2 3, 19 23. Mikkola, Jukka Yrjölä, Rauno 2001a: Nuoret ja kalastus. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 235. Mikkola, Jukka Yrjölä, Rauno 2001b: Vapaa-ajankalastuksen teematutkimus. Teoksessa Tuija Sievänen (toim). Luonnon virkistyskäyttö 2000. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 802, 90 99. 19

Muhonen, Jukka 2002: Kalastusmatkailun alueellinen kehittäminen. Teoksessa Kati Manninen (toim.). Veden Satoa 2002 vesiviljely matkailun tukena. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen XXVI vesiviljelypäivät. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 244, 6 10. Muje, Kari 1995: Vapaa-ajan kalastuksen motiiviperustasta. Teoksessa Lasse HyytinenHeikki Kupiainen (toim.). Kalaveteen piirretty viiva. Kalastus ja kalastaja yhteiskunnallisten muutosten pyörteissä. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Julkaisuja 37, 172 210. Muje, Kari 2000: Vapaa-ajan kalastuksen kehittäminen. Intressiryhmien näkökulmia Keski- Suomessa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 175. Ohjelma luonnon virkistyskäytön ja luontomatkailun kehittämiseksi 2002: Ympäristöministeriö, Suomen ympäristö 535. Myllylä, Markku 2004: Ahvenanmaalla 25 000 kalastusmatkailijaa vuosittain. Suomen Kalastuslehti 111:2, 16 17. Myllylä, Markku Laamanen, Mika 2004: Tuotteistettu kalastusmatkailu. Kalatalouden Keskusliiton julkaisuja 153. Oksa, Jukka Rannikko, Pertti 1995: Maaseudun muuttuvat merkitykset. Hyvinvointikatsaus 2, 2 4. Ollikainen, T. (2005): Kalastusmatkailun läpimurto matkailusektorissa. Teoksessa Matkailualan vuosikirja 2005. Edita, Helsinki, 35 42. Paataja, Ari 2004: Luonnon tuotteistamisen vaikeus kalastusmatkailussa. Teoksessa Railo, Eila Toivonen, Anna-Liisa (toim.). Luontomatkailupäivät 2004. Keitä me olemme ja minne olemme menossa? Kekä mää oon ja mihkä mää ny menaam mennä?. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 332, 11 13. Puhakka, Riikka 2005 (tulossa): Matkailijoiden asenteet kansallispuistojen matkailukehittämiseen. Matkailututkimus Turismforskning 1. Rannikko, Pertti 1995: Ympäristötietoisuus ja ympäristöristiriidat. Teoksessa Jokinen, Pekka Järvikoski, Timo Rannikko, Pertti. Näkökulmia ympäristösosiologiaan. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A 33, 65 91. Rinne, Jukka Saura, Ari 2003: Kymijoen harjuksen hyödyntäminen kalastusmatkailussa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Kala- ja riistaraportteja 272. Ryymin, Jaakko 2004: Matkailun ohjelmapalvelut. Toimialaraportti 2004. Kauppa- ja teollisuusministeriö. 20