Suomi mainittu - torilla tavataan! Saksassa viettämieni kuukausien aikana on vastaan tullut monenlaista maapallon tallaajaa. Näiden erilaisten ihmisten kanssa olen käynyt monenlaisia keskusteluita liittyen muun muassa Suomeen ja suomen kieleen. Kun muuttaa toiseen maahan, on luonnollista että ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, mistä olet kotoisin. Tähän mennessä arvaukset omalla kohdallani ovat osuneet useimmiten Norjaan, Puolaan tai Ruotsiin. Kemian opettajani kysyi kuitenkin muutama viikko sitten keskustelumme lomassa, kuinka kauan minulla on ollut kemiaa koulussani Australiassa. Hymähdin huvittuneesti ja korjasin tulevani Suomesta. Opettaja näytti hämmentyneeltä, mikä on melko ymmärrettävää, jos hän on elänyt yli kolme kuukautta siinä luulossa, että olen kotoisin kengurujen ja auringonpaisteen luvatusta maasta. Tämä harhaluulo saattaa selittää sen, miksi hän varmisteli minulta usein etten vain ollut kylmissäni luokkamme ikkunan ollessa auki. Suomihan on lähellä Intiaa! Toinen mielenkiintoinen näkökulma kotimaastani löytyi saksan kielikurssilta. Uusi oppilas tunnillamme oli kotoisin Afrikasta, tarkemmin sanottuna Guineasta. Esittelin itseni miehelle ja kerroin tulevani Suomesta. Hän näytti yllättyneeltä ja sanoi etten näytä suomalaiselta. Suomihan on lähellä Intiaa! Suomen kieli on herättänyt monissa tuttavissani hilpeyttä ja kiinnostusta. Isäntäperheeni on kovan hien ja työn tuloksena oppinut laskemaan kuuteen, sanomaan hämähäkki sekä toivottamaan hyvää ruokahalua. Saksalaisille kavareilleni olen pitänyt vaatimustason hieman matalampana ja opettanut heidät tervehtimään ja hyvästelemään suomeksi. Siis sanomaan moi ja
moi moi. Hampurissa vieraillessani minut ja ystäväni juoksi kiinni kaksi juuri yliopistossa aloittanutta opiskelijaa. Heidän tehtäväkseen oli langennut kierrellä ympäri kaupunkia ja saada mahdollisimman monta erimaalaista kirosanaa äänitettyä. Koulun lehden puitteissa ollessamme jääköön Suomea edustamaan lähtenyt sana salaisuudeksi. Omaksi yllätykseksenikin olen tavannut täällä myös suomen kielen taitajia. Muutama päivä sitten tapasin host-isäni työtovereita, joista yksi innostui suuresti kuullessaan minun olevan Suomesta. Hän kertoi entisen puolisonsa olleen suomalainen, joten Suomessa oli tullut nuorempana vierailtua useampaankin otteeseen. Ensimmäinen hänen muistamansa sana tuli kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä: kilju. Perinteikkään alkoholijuoman lisäksi muistissa olivat vielä poro, joulupukki, lumienkeli, salmari ja makkara. Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantai-illan viettoon vielä tänäkin päivänä. Rouvahan sulautuisi mainiosti leppoisan suomalaisen lauantaiillan viettoon vielä tänäkin päivänä. Toinen edistynyt suomen kielen taituri löytyi vaihtojärjestöni Rotaryn klubi-illalliselta. Hieman vanhempi herrasmies kertoi vierailleensa viime vuosisadalla Suomessa ja kysyneensä kahvin hintaa. Myyjä ei puhunut kuulema englantia, vaan toisteli vain sanoja yksi, kaksi ja diksi. Mies kertoi oppineensa tuolloin laskemaan suomeksi kolmeen. Totesin mielessäni että vanhan miehen hyvien muistojen säilyttämiseksi taidan jättää diksin korjaamatta. Voihan joku suomalainen vääntää kolmosesta diksin omalla murteellaan. Hammasraudat suussa. Ja suu täynnä ruokaa. Mutta kuitenkin.
Tarina ensin, vaikuttaminen sitten Kirjailija Pauliina Susi vieraili Järvenpään lukiolla 29.10.2015 kertomassa uusimmasta romaanistaan Takaikkuna (2015). Vuonna 1968 syntynyt Susi on valtiotieteiden maisteri, vapaa toimittaja ja kahden lapsen äiti.aikaisemmin hän on kirjoittanut kuunnelmia, novelleja eri kokoelmateoksiin sekä neljä menestynyttä romaania. Esikoisteos Ruuhkavuosi (Tammi, 2005) sekä sitä seurannut Lukot (Tammi, 2008) käsittelevät ihmissuhteita. Äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta vitsiä vääntävän Ruuhkavuoden pääosassa on kolmekymppinen Minna, joka päättää yhden vuoden aikana rakentaa talon, tehdä gradun ja hankkia lapsen. Sanomattakin tietää, että onhan siinä hirveä urakka. Ammensin kyllä ideoita omista kokemuksistani, Susi sanoo ja hymyilee vinosti. Luulisi, että kotoa käsin työskentelevällä kirjailijalla olisi aina aikaa perheelle, mutta Susi sanoo toista: kirjailijan ammatin huono puoli on siinä, että työasioita ei voi jättää työpaikan oven taakse ja vaihtaa vapaalle kotiin tullessa. Työ- ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan Kuva:
pauliinasusi.fi Romaanien kirjoittamisen lisäksi Susi on tekee töitä vapaana toimittajana. Freelancerin hommien välillä hän on työskennellyt toimitussihteerinä esimerkiksi Sara- ja Kotiliesi-lehdissä sekä Helsingin yliopiston Yliopistolainenlehden päätoimittajana. Samasta yliopistosta hän aikoinaan valmistui valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan sosiologia ja sivuaineenaan viestintä. Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ja markkinoinnin tuntemus on selvästi vaikuttanut hänen kolmen uusimman jännitysromaaninsa, Pyramidin (Tammi, 2009), Nostalgian (Tammi, 2010) ja Takaikkunan teemaan. Ne sijoittuvat kylmään bisneksen maailmaan, jossa aika on rahaa ja harvat pääsevät huipulle. Takaikkunan aihe on hyytävän ajankohtainen: stalkkaus ja verkkorikollisuus. Taustatyötä tehdessäni opin paljon internetin vaaroista, Susi toteaa. Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Pyrkiikö hän kirjoittamalla vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin vai tuottamaan puhdasta viihdettä? Kirjoittamisessa on ensisijaisesti kyse tarinoiden kertomisesta. Kun syntyy hyvä tarina, sen haluaa tietenkin jakaa muille, Susi sanoo. Haluan kyllä kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, sillä ne kiinnostavat minua. Yhteiskuntakriittisyys on siis Suden tuotannolle tyypillistä. Kirjailijan tai toimittajan ammatista haaveilevia nuoria Susi kehottaa lukemaan, kirjoittamaan ja seuraamaan maailman tapahtumia aktiivisesti. Hän itse on nauttinut kirjoittamisesta pienestä lähtien ja tiesi jo lukiossa haluavansa valtiotieteelliseen ja sitä kautta toimittajaksi. Ahkeruus ja päämäärätietoisuus kannattavat, on unelmana sitten kärkevien kolumnien tai hömppäkirjojen kirjoittaminen.
Vaihtarit valokeilassa Pöydässä istuu joukko nuoria. He ovat tulleet eri kulttuureista, eri puolilta maailmaa, eri taustoista. Yksi asia heitä kuitenkin yhdistää: he ovat kaikki seikkailijoita. Tutkimusmatkailijoita. Karjalanpiirakan ystäviä. Vaihto-oppilaita. Sattumien kautta Suomeen 17-vuotias puolalainen Adam Kaźmierczak tavaa meille sukunimeään naureskellen. Adam tuli Suomeen puoliksi vahingossa. Alunperin hän halusi Ruotsiin, mutta se ei onnistunut hänen järjestönsä kautta. Vaihtoehdoiksi jäivät Suomi ja Norja. Suomi oli maista vähemmän tunnettu ja siksi kiinnostavampi. Totta puhuen Suomi ei ollut kenenkään ensimmäinen sijoitustoive. Japanilainen Tomoka Kodashima, 17, halusi Kanadaan, mutta vaihtoehtoina oli vain ranskankielisiä alueita. Hän kertoo kuitenkin aina olleensa kiinnostunut Pohjoismaista. Tomoka näki 13-vuotiaana valokuvan Suomen kuuluisasta sinisestä hetkestä ja on siitä lähtien halunnut nähdä ilmiön omin silmin. Ehkäpä tämä unelma toteutuu talvella. Kukaan ei kuitenkaan kadu Suomeen päätymistä. Australialainen Makeda d Espiney, 16, jopa iloitsee lopullisesta kohdemaastaan. Pidän suomen kielestä enemmän kuin islannista, hän toteaa. Kohti suurta tuntematonta Moni vaihto-oppilaista ei tiennyt Suomesta juuri mitään.
Tuntematon maa ei tarjonnut ennakko-odotuksia, joten myöskään pettymyksiä ei voinut syntyä. Kun hollantilainen Tessa Ridder, 18, kuuli päätyvänsä Suomeen, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: En tiedä Suomesta mitään mahtavaa! Saksalainen Inga Janßen, 17, saapui Suomeen melkein heti kouluvuotensa loputtua. Hän ei siis edes ehtinyt luoda mielikuvia tulevasta vuodesta. Ei odotuksia, ei pettymyksiä! Adam toteaa filosofisesti ja vakuuttaa, ettei hänellä ole mitään negatiivista sanottavaa Suomesta. Kulttuurit kohtaavat Kulttuurien välillä löytyy monenlaisia eroja aina koulujärjestelmästä tapaan valmistaa perunoita. Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä. Suurin osa australialaisista puhuu ainoastaan englantia. Ei siellä välitetä muista kulttuureista tai maista, Makeda toteaa ja jatkaa: Australialaiset eivät arvosta kielten opiskelua tai ulkomailla käymistä. On harvinaista, että australialainen lähtee vaihto-oppilaaksi. Ihmiset ovat vähemmän puheliaita täällä, Adam sanoo mutta huomauttaa, ettei se oikeastaan haittaa häntä. Turhanpäiväinen jutustelu ja liika yrittäminen on oikeastaan aika perseestä, hän kertoo aivan kuin oikea suomalainen! Suomen ja Saksan välillä ei Ingan mielestä ole juurikaan eroja. Suomessa on kyllä kalliimpaa, Inga huomauttaa ja muut nyökyttelevät myötäilevästi. Eniten eroja löytyy koulujärjestelmästä. Japanilaisissa kouluissa on erityisen tiukka pukeutumiskoodi: esimerkiksi meikkiä ei saa käyttää eikä korvia lävistää. Tomoka esittelee uusia korvalävistyksiään naureskellen. Salmiakki on pahuuden perikuva
Vaihdon ensimmäisistä kuukausista ei olla selvitty ilman naurua ja kömmähdyksiä. Kerran uskonnontunnilla Tessan piti etsiä tietoa suomalaisesta musiikista ja hän löysi hyvän kappaleen. Kun hän näytti sen opettajalle, tämä repesi nauramaan; kappale oli nimeltään Saatanan perkeleen polkka. Kaikki vaihto-oppilaat sanovat rakastavansa suomalaista ruokaa. Karjalanpiirakka on kaikkien ehdoton suosikki. Yllättävää kyllä, Tessa rakastaa salmiakkia. Adam taas vihaa sitä sydämensä pohjasta. Tämä on pahuuden perikuva, hän sanoi maistettuaan suomalaista herkkua. Järki-gurun jäähyväiset Kun eläköityvä päätoimittaja Henry Hedborg tuli mukaan tekemään Järkeä, harva edes tiesi, että koululla ilmestyy oma lehti. Nyt, tulevan ylioppilaan suunnatessa lukion penkiltä kohti elämää, taakse jää kehitystyön tulos, jota voi jo verkkolehdeksi kutsua. Miltä tuntuu jättää taakse kaikki Järjen järkevät ihmiset ja päätoimittajan pesti? Tuntuu todella helpottavalta ja luottavaiselta, sillä tiedän Järjen jäävän hyviin käsiin. Hieman haikeakin on olo. Mikä on ollut raskainta päätoimittajuudessa? Entä helpointa? Ei tätä kyllä helpoksi voi sanoa; lehtikurssi on kuluttavin ja haastavin kurssi, jonka lukio voi tarjota! Kaikki on ollut enemmän tai vähemmän raskasta, mutta eniten ärsyttänyt yksittäinen asia on ollut se, kun jossain projektissa joku ei ole hoitanut hommiaan ja kyseisen sluibaajan perään on sitten saanut soitella.
KUKA? HENRY HEDBORG Henry Hedborg aka Hedo, Henkka tai Double H Kirjoitti ylppäreissä äidinkielen, englannin, ruotsin ja yhteiskuntaopin Selviytynyt mediadiplomista ja puheviestinnän päättökokeesta Vapaa-ajalla pyöräilee, ulkoilee, lukee, seuraa mediaa, kokkaa ja leipoo Tulevaisuudensuunnitelmat: suomen kieli yliopistossa; kenties tuleva toimittaja, äidinkielenopettaja tai sosiologi Humanisti, wannabe-fennisti, kaakaon suurkuluttaja ja ammattimainen tuoleilla pyörijä Miten potkia ihmisiä töihin, jos hommat eivät etene? Soittelemalla ja viestittelemällä perään sekä tietenkin käyttämällä kolmea kovaa keinoa: uhkailua, kiristystä ja lahjontaa. Ei tätä kyllä helpoksi voi sanoa: lehtikurssi on kuluttavin ja haastavin kurssi, jonka lukio voi tarjota! Onko vanhalla gurulla käytännön vinkkejä uudelle päätoimittajalle? Yritä nukkua ja pidä puhelin sopivasti saatavilla. Tee aina B- suunnitelma kaiken varalle ja ajattele pitkän kaavan mukaan, sillä jos joku projektissa mukana oleva ei pysty, jaksa tai saa kohtauksen, sinulla pitää olla mietittynä seuraava uhri, jolle homma nakitetaan. Kannattaa myös perehdyttää kurssikaverit hyvin asioihin ja heitellä ideoita niiden kanssa, jotta kaikille löytyy mieluisaa tekemistä. Mikä on ollut kivointa päätoimittajuudessa? Kivointa on ollut lukijoiden ja opettajien positiivinen palaute ja se, kun on nähnyt muidenkin antavan kaikkensa ja onnistuvan. Kurssilla on ollut mukana mukavaa porukkaa, jonka kanssa on saanut tehdä töitä ja nauraa.
Kivointa on ollut lukijoiden ja opettajien positiivinen palaute ja se, kun on nähnyt muidenkin antavan kaikkensa ja onnistuvan. Miten ja miksi päädyit lehtikurssille? Olen kirjoittanut lapsesta asti. Yläkoulussa mielessä kypsyi sellainen ajatus, että olisi hienoa olla joskus toimittaja. Osallistuin Nuoren Voiman Liiton silloisen nettikirjoittajakoulun Journalistisen kirjoittamisen selviytymiskurssille, jota veti Helsingin Sanomien toimittaja. Yhteishaussa hain tietenkin media- ja tiedonhakutaitoisena Järvenpään lukioon, jota mainostettiin modernina oppimisympäristönä. Tämä koulu tarjosi paljon mielenkiintoisia kursseja, ja Järkikin kiinnosti. Ekana vuonna olin liian ujo tullakseni mukaan, mutta toisena rohkaistuin ja tälle tielle jäin. Kuinka paljon Järki on muuttunut toimestasi? Paljon olen ainakin yrittänyt viedä sitä eteenpäin! Lehtikurssille tullessani silloinen julkaisuformaatti oli aika epämääräinen blogiviritelmä bittiavaruudessa, jota kukaan ei silloin oikein kehittänyt. Ajattelin sitten itse tarttua toimeen, päädyttiin rakentamaan nettijulkaisu vähän niin kuin uudestaan siten, että se tehtiin nyt kunnolla. Kyllä minä uskallan tätä nykyistä Järkeä jo ihan verkkolehdeksi kutsua. Lehti, erityisesti tämä vuosi päätoimittajana, on opettanut paljon asioita elämästä. Mitä päätoimittajuus on antanut sinulle? Lehti, erityisesti tämä vuosi päätoimittajana, on opettanut paljon asioita elämästä ja ihmisistä. Olen oppinut paljon eri ihmisluonteista ja kehittynyt ryhmätyöskentelijänä. Organisointi, johtajuus ja suurten kokonaisuuksien hahmottaminen ja kasassa pitäminen on tullut tutuksi. Sanoisin, että tässä on muuttunut järkevämmäksi ihmiseksi itsekin.
Eli lehtikurssista on hyötyä tulevaisuudessa? Kyllä! Päätoimittajuus ja lehtikurssi ylipäätään ovat parhaat eväät työelämään, jotka olen tästä laitoksesta saanut. Vaikka monesti sanotaan, että lukio ei valmenna työelämään, niin kaikki se stressi, paineessa tekeminen ja tiimityöskentely, joita olen Järjessä saanut kokea, ovat parhaat elämän eväät, jotka olen saanut kerättyä täältä reppuuni. Olen näistä kokemuksista kiitollinen. HENRYN 8 VALINTAA Säätila? Raikas vesisade. Kieli? Suomi ilman muuta. TV-sarja? Major Crimes. Ruoka? Äidin cannelloni. Lempibiisi? The Script Hall of Fame. Paras paikka? Stadi. Kahvimukin väri? Sininen. Eläin? Kissa.