Sakari Oramo, kapellimestari Elina Vähälä, viulu Marko Ylönen, sello Johannes Brahms: Konsertto viululle ja sellolle a-molli op. 102 I Allegro II Andante III Vivace non troppo Poco meno allegro Tempo 1 33 min VÄLIAIKA 20 min Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c-molli op. 68 43 min I Un poco sostenuto Allegro Meno allegro II Andante sostenuto III Un poco allegretto e grazioso IV Adagio Più andante Allegro non troppo, ma con brio Più allegro Väliaika noin klo 19.40. Konsertti päättyy noin klo 21.00. Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (www.yle.fi/rso). Klo 21.00 21.15 Jälkikoirat. Tapani Länsiö, Riitta Pesola ja Pekka Kauppinen pureskelevat konsertissa kuultua. 1
Johannes Brahms (1833 1897): Konsertto viululle ja sellolle a-molli op. 102 (1887) Barokin repertuaarissa ei ole harvinaista törmätä konserttoihin useammalle kuin yhdelle soolosoittimelle. 1700-luvun mittaan konserttomuodosta kehittyi yhä enemmän soittimellisen virtuositeetin areena, jolla yksinäinen solisti hääräsi valistuneen yksinvaltiaan tapaan. Concerto grosso -tyypin konsertot jäivät siten vähitellen taka-alalle, vaikka vielä wieniläisklassisessa ohjelmistossa on muutamia lajin perillisiä: Mozartin ja Haydnin sinfonia concertantet ja Beethovenin uljas kolmoiskonsertto. Kun päästään romantiikan vuosisataan, useamman solistin konsertot ovat jo todella harvinaisia, mutta noista muutamasta yksi erottuu ylitse muiden: Johannes Brahmsin kaksoiskonsertto viululle, sellolle ja orkesterille. Tästäkin teoksesta oli alun alkaen määrä tulla soolokonsertto sellolle ja orkesterille Joachim-kvartetin erinomaista sellistiä Robert Haussmannia varten. Juuri Haussmann oli uudestaan tuonut päivänvaloon Brahmsin ensimmäisen sellosonaatin e-molli, jota siihen asti oli esitetty hyvin vähän. Palveluksesta Brahms oli palkinnut hänet F-duurisonaatillaan sellolle ja pianolle op. 99, jonka Haussmann kantaesitti säveltäjän kanssa syksyllä 1886. Seuraavana kesänä Brahms ryhtyi konserton kirjoitustyöhön kesänviettopaikassaan Sveitsin Hofstettenissä, Thun-järven rannalla. Kenties Brahms ei aivan uskonut selloon konserton soolosoittimena, kenties hän halusi vielä palata viulukonserttonsa mielenmaisemiin; oli miten oli, hän huomasi teoksessa tilaisuuden korjata henkilökohtaisia ihmissuhdepulmiaan. Hän päätti kirjoittaa sellon rinnalle soolo-osuuden myös viululle viulutaiteilija Joseph Joachimia varten. Kaksoiskonsertosta tuli siten sovinnonele, jolla Brahms pyrki murtamaan vuosikausia kestäneen välirikon entisen parhaan ystävänsä kanssa. Haussmannille Brahms kirjoitti sovittelevasti: Toivottavasti ette pane pahaksenne, että lisäsin sellokonserttoon viuluosuuden (eikä Haussmann harmistunutkaan: hän ymmärsi varsin hyvin Brahmsin eleen merkityksen). Brahms ja Joachim olivat tunteneet toisensa nuorukaisesta asti juuri Joachim esitteli tuntemattoman hampurilaismuusikon niin Lisztille kuin Schumannin pariskunnalle. Joachim oli Brahmsia vain kaksi vuotta vanhempi, mutta hän oli jo 22-vuotiaana maailmanmies, joka oli ollut Euroopan tunnetuimpia virtuooseja jo lähes kymmenen vuotta. Vuosien myötä Joachimista tuli yksi Brahmsin tärkeimmistä ateljeekriitikoista. Ystävyyden komein dokumentti on Joachimia varten ja hänen neuvojensa viitoittamana kirjoitettu suurenmoinen viulukonsertto D-duuri, johon Joachim sävelsi kadenssin. Läheisen ystävyyden turmellut konflikti oli sitäkin kitkerämpi. Vuonna 1884 Joachim haki eroa vaimostaan, mezzosopraano Amalie Weissista. Joachim oli mustasukkainen mies ja vakuuttunut siitä, että Amaliella oli suhde Brahmsin kustantajan Fritz Simrockin kanssa. Brahms uskoi Amalien syyttömyyteen ja kirjoitti tälle kirjeen ilmaistakseen tukensa. Amalie käytti Brahmsin kirjettä todisteena avioerooikeudenkäynnissä ja osittain sen avulla sai itselleen suosiollisen tuomion. Joachim ei voinut antaa ystävälleen anteeksi, että tämä oli asettunut hänen vaimonsa puolelle. Seurauksena oli vuosikausia kestänyt piinallinen hiljaisuus entisten parhaiden ystävysten välillä. Sovinnonele otettiin vastaan, ja hiljaisuus päättyi, vaikkei ystävyys enää koskaan saavuttanut entistä lämpöään. Joseph Joachim ja Robert Haussmann kantaesittivät kaksoiskonserton lokakuussa 1887 Brahmsin johtaessa Kölnin Gürzenichin orkesteria; seuraavina kuukausina kolmikko esitti teosta eri puolilla Saksaa ja Itävaltaa. Wienin esityksen jälkeen kriitikko Eduard Hanslick julisti Joachimin viulistien kuninkaaksi, jolle Hausmann ei juuri jäänyt huonommaksi; konserttoa hän sen sijaan piti enemmän suuren älyn kuin luovan inspiraation tuotteena. Myös Joachimin mielestä sooloosuuksista puuttui briljanssia. Edes Clara Schumann ei varauksettomasti arvostanut Brahmsin viimeiseksi jäänyttä orkesteriteosta. 2
Kaksoiskonserttoa esitettiin 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka äärimmäisen harvoin, eikä se edelleenkään kuulu Brahmsin soitetuimpiin teoksiin. Syytettä inspiraation puutteesta on silti vaikea ymmärtää. Brahmsin muiden konserttojen tapaan se on luonteeltaan sinfoninen; orkesteri on sooloparin väkevä vastavoima, ja suuren muodon arkkitehtina keski-ikäinen Brahms on jo täysin suvereeni. Ehkä epätavallisen soitinyhdistelmän problematiikkaa ennakoiden hän esittelee työjärjestystä heti alkutahdeissa. Orkesterin dramaattisten alkutahtien jälkeen ensimmäisen solistisen puheenvuoron Brahms ojentaa sellolle, aivan kuin myönnytyksenä Haussmannille. Viulu vastaa sovittelevalla soololla. Vasta kummankin soolosoittimen unisonorepliikkien jälkeen seuraa varsinainen orkesterin esittelyjakso. Pääteeman tummanpuhuva uho tasoittuu tuon tuosta hiveleviksi suvannoiksi. Lyyristä toista osaa hallitsevat soolosoittimet laveine melodioineen; hymnimäisen välitaitteen tosin esittelevät orkesterin puhaltimet. Finaalissa Brahms palaa vielä kerran nyt viimeistä kertaa finaaliosiensa tuttuun unkarilaissävyyn; viulukonserton finaali tulee väistämättä mieleen, vaikka tunnelma on tässä astetta vakavampi ja introvertimpi. Letkeän rytmiikan sisälläkin viulun ja sellon tekstuuri on tuhtia runsaine kaksoisotteineen Brahmsin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaja Max Kalbeck kuvasi osuvasti solistiparia kahdeksankieliseksi mammuttiviuluksi. Silloin tällöin tuiman unkarilaistanssin keskeyttävät mietiskelevät hetket, mutta finaali päättyy voitontahtoisiin duuriakordeihin. Lotta Emanuelsson Johannes Brahms (1833 1897): Sinfonia Nro 1 c-molli op. 68 (1876) Näin puhalsi alppitorvi tänään: ylhäällä vuorilla, alhaalla laaksossa tervehdin Sinua tuhannesti, kirjoitti Brahms syksyllä 1868 luottoystävälleen Claralle Schumannille. Oheen hän oli nuotintanut aiheen, joka puhkeaa esiin hänen ensimmäisen sinfoniansa finaalissa. Vaikka Brahmsin sanoissa soi vapautunut sävy, hän oli vuonna 1868 esikoissinfoniansa pitkässä luomiskamppailussa vasta puolivälissä. Ensimmäiset ajatukset sinfonian säveltämisestä olivat syntyneet jo 1850-luvulla, mutta silloin työn alla olleen teoksen materiaalia ajautui ensimmäiseen pianokonserttoon (1859) ja Ein deutsches Requiemiin (1867). Uusi yritys käynnistyi 1860-luvun alussa, ja 1862 Brahms saattoi näyttää säveltäjä Albert Dietrichille ensiosan luonnosversion. Hän palasi toden teolla teoksen pariin 1870-luvulla ja sai sen vihdoin valmiiksi 1876. Tuskaisen luomistaistelun takaa kuultaa Beethovenin samalla sekä innostava että lamaannuttava esikuva. Beethovenin jälkeen sinfonia ei ollut enää leikintekoa vaan niin kuin Sibelius myöhemmin totesi pikemminkin uskontunnustus elämän eri vaiheissa. Brahmsin oli tämä sisäinen uskonsota kuitenkin käytävä, sillä sinfonisuus oli hänen säveltäjäneetokselleen kuin ennalta määrätty, alusta lähtien mukana ollut lähtökohta. Kun hän oli syksyllä 1853 esittänyt varhaisia pianosonaattejaan Robert Schumannille, tämä oli kutsunut niitä verhotuiksi sinfonioiksi. Aina Karlsruhessa syksyllä 1876 olleesta kantaesityksestään lähtien Brahmsin esikoissinfonia on kytketty Beethoveniin, ja sitä on jopa kutsuttu Beethovenin kymmenenneksi sinfoniaksi. Sinfoniaa värittävätkin monet sekä tietoiset että alitajuiset yhteydet suureen edeltäjään. Jo c-mollissa on haluttu nähdä Beethovenin vaikutusta ikään kuin tällä olisi ollut yksinoikeus koko sävellajiin, vaikka kieltää ei voi, että Kohtalonsinfonia on ollut ilmeisenä esikuvana. Kaikista Beethoven-kytkennöistä huolimatta kyseessä on omaehtoinen ja itsenäinen 3
mestariteos, musiikin historian hienoin ja vaikuttavin esikoissinfonia. Brahms ei ollut esikoissinfoniassaan vain sinfonisen muodon vaan myös sinfonisen draaman mestari. Vaikka 1800-luvulla suosittu ohjelmallisuus ei koskaan vedonnut häneen, hän on c-molli-sinfoniassa luonut eräänlainen abstraktin, sävelillä kerrotun draaman. Samoin kuin Beethovenin Kohtalonsinfoniassa teoksen kasvu avausosan uhmakkaasta c-mollista finaalin voitokkaaseen C-duuriin ei ole mikään muodollinen, totunnainen ele vaan saa todellista merkitystä. Ensiosa alkaa graniittisen jylhällä johdannolla, joka langettaa teoksen ylle tehokkaan tragiikan ja uhman kaksoisvalaistuksen. Vaikka johdanto on syntynyt muuta osaa myöhemmin, se liittyy motiivisesti nopeaan pääjaksoon. Ensiosan etenemistä siivittää tiukka, kuin nyrkkiin puristettu rytmiikka, josta erottuu tunnusomaisena rytmiaiheena Beethovenilta tuttu kohtalonrytmi. Sinfonian väliosat ovat ilmeeltään ääriosia hillitympiä ja kevyempiä, sinfonian kertomuksessa kuin muistumia jostain onnen ajasta. Seesteinen ja tasapainoisen melodinen hidas osa on pääsävellajiin nähden etäisessä E- duurissa (niin kuin Beethovenin kolmannessa, c-molli-pianokonsertossa), lähes mahdollisimman kaukana c-mollin vaikutuspiiristä. Kolmantena osana ei ole Beethovenilta periytyvää scherzoa vaan rauhallisempi intermezzo-tyylinen Allegretto e grazioso. Kahden keveämmän väliosan jälkeen sinfoninen draama palaa finaalissa kaikessa pakottavuudessaan. Hidas johdanto luo lähes oopperamaisen retoriikan keinoin odotuksentäyteisen tunnelman, joka purkautuu avarasointiseen käyrätorviaiheeseen; tämä on se alppitorvi, josta Brahms kirjoitti Clara Schumannille. Nopea jakso alkaa hymniaiheella, joka on vain vähän verhottu viittaus Beethovenin yhdeksännen sinfonian Ilon hymniin. Finaalista rakentuu dramaattinen mutta voitokas taistelu, jonka käänteisiin myös johdannon aihelmat ja käyrätorviteema osallistuvat. Koodassa Brahms vielä kiristää tempoa kuin alleviivaten saavutetun voiton merkitystä. Samalla päätöksessä tuntuu purkautuvan se voitonriemu, jota Brahmsin on täytynyt tuntea valtavaksi henkiseksi taakaksi kasvaneen sinfonian valmistumisesta. Kimmo Korhonen Sakari Oramo Sakari Oramon kausi Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ylikapellimestarina alkoi elokuussa 2003. Viulistina uransa aloittanut Oramo toimi vuodesta 1991 RSO:n vuorottelevana konserttimestarina. Orkesterinjohdon diplomin hän suoritti Jorma Panulan kapellimestariluokalla. Tammikuussa 1993 Oramo johti lyhyellä varoitusajalla RSO:n sinfoniakonsertin, joka oli todellinen menestys: hänet kiinnitettiin orkesterin kapellimestariksi syksystä 1994 alkaen. Sakari Oramo päätti kymmenvuotisen kautensa Birminghamin sinfoniaorkesterin (CBSO) musiikillisena johtajana keväällä 2008, mutta jatkaa edelleen orkesterin päävierailijana. Syksyllä 2008 hän aloitti Tukholman filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina. Oramo on myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin päävierailija ja Kokkolan oopperan kapellimestari. Sakari Oramo on johtanut mm. Berliinin, New Yorkin, Los Angelesin, Chicagon ja Oslon filharmonikkoja, Concertgebouw n, Pariisin, Clevelandin ja Minnesotan orkestereita sekä Pohjois-Saksan radion ja Frankfurtin radion sinfoniaorkestereita. Lähitulevaisuudessa Oramo vierailee mm. Bostonin sinfoniaorkesterin, Göteborgin sinfonikkojen, Dresdenin Staatskapellen ja Pariisin orkesterin kapellimestarina. Huhtikuussa 2010 hän teki Euroopan-kiertueen Euroopan kamariorkesterin kanssa. Oramo ja RSO ovat vierailleet mm. Wienissä ja Prahassa, Saksassa ja Sveitsissä, Kanari- 4
ansaarten, Edinburghin ja Bergenin musiikkijuhlilla, Beninissä sekä Proms-festivaalilla Lontoossa. Japaniin Oramo ja RSO ovat tehneet kaksi menestyksekästä kiertuetta lokakuussa 2005 ja helmikuussa 2007. RSO:n kanssa Oramo on levyttänyt Ondinelle mm. Hakolaa, Klamia, Mielckiä, Pingoud ta ja Kaipaista sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytys Magnus Lindbergin teoksista samoin kuin Warner Classicsin julkaisema Bartók-levytys ovat saaneet näyttävää kansainvälistä huomiota. Nordgrenin 3. ja 5. sinfoniasta julkaistu levytys (Ondine) sai ranskalaisen Académie Charles Cros n palkinnon. Lindberg-levytys palkittiin BBC Music Magazinen palkinnolla maaliskuussa 2006. RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytys Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon 2008. Tuoreimman tunnustuksen myönsi New York Times, joka valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi 2008. Sakari Oramo sai Birminghamin yliopiston kunniatohtorin arvon kesällä 2004. Kesällä 2008 hänet palkittiin arvostetulla Elgar-mitalilla ansioistaan Edward Elgarin musiikin tulkitsijana. Vuonna 2009 Brittiläisen imperiumin ritarikunta myönsi Oramolle OBE-arvon musiikin parissa tehdystä työstä. Elina Vähälä Elina Vähälä aloitti viulunsoiton 3-vuotiaana Seppo Reinikaisen johdolla Päijät-Hämeen konservatoriossa ja jatkoi siellä Pertti Sutisen oppilaana. Kuhmon viulukoulussa häntä opettivat Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Pavel Vernikov. Vähälä suoritti diplominsa Sibelius-Akatemiassa vuonna 1999 professori Tuomas Haapasen johdolla. Vähälä on myös opiskellut Ana Chumachencon yksityisoppilaana Münchenissä. Vähälä debytoi Lahden Kaupunginorkesterin solistina 12-vuotiaana. Kaudella 1993/94 Osmo Vänskä valitsi hänet nykyisen Sinfonia Lahden Vuoden nuoreksi solistiksi. Vähälä on esiintynyt kaikkien merkittävien suomalaisten orkesterien kanssa, mm. RSO:n, Helsingin, Turun ja Tampereen kaupunginorkestereiden, Tapiola Sinfoniettan sekä Virtuosi di Kuhmon kanssa. English Chamber Orchestran solistina Vähälä on esiintynyt lukuisia kertoja eri puolilla maailmaa. New Yorkin ensikonsertin Vähälä piti lokakuussa 1999. Sen jälkeen Vähälä on esiintynyt säännöllisesti Yhdysvalloissa, solistina mm. Minnesota Orchestran, Colorado ja Oregon Symphonyn kanssa ja kamarimuusikkona mm. Spoleto USA-, Gilmore-, El Paso- ja Four Seasons Chamber Music -festivaaleilla. Vähälä on vieraillut Venezuelan El Sistemassa pedagogina sekä Simón Bolívar-nuoriso-orkesterin solistina. Joulukuussa 2008 hänet kutsuttiin esiintymään Nobelin rauhanpalkinnon luovutusseremoniassa ja gaalakonsertissa Oslossa. Virtuosi di Kuhmon kanssa tehty levytys Joseph Haydnin viulukonsertoista ilmestyi helmikuussa 2009. Vähälä toimii viulunsoiton professorina Detmoldin musiikkikorkeakoulussa. Hän on Suomen Kulttuurirahaston tukeman Viuluakatemian perustajajäsen ja soittaa säätiön omistamalla Antonius Stradivarius -viululla. Marko Ylönen Jo viisitoistavuotiaana Marko Ylönen soitti Turun sellokilpailujen finalistina. Myöhemmin hän saavutti 2. palkinnon Pohjoismaisissa sellokilpailuissa Turussa 1990 sekä palkintosijan Moskovan Tšaikovski-kilpailujen finaalissa samana vuonna. Keväällä 1996 hän voitti 1. palkinnon Concert Artists Guild -kilpailussa New Yorkissa. Ylönen on opiskellut Csaba Szilvayn, 5
Erkki Raution, Heikki Rautasalon ja Heinrich Schiffin oppilaana. Marko Ylönen on esiintynyt solistina ja kamarimuusikkona eri puolilla Suomea, useissa Euroopan maissa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Ylönen soittaa säännöllisesti kaikkien suomalaisten orkestereiden solistina. Keski-Euroopassa hän on esiintynyt mm. Camerata Salzburgin, English Chamber Orchestran, Hollannin kamariorkesterin ja Prahan kamariorkesterin solistina. Hän on myös toiminut Tapiola Sinfoniettan äänenjohtajana, RSO:n 1. soolosellistinä ja Uusi Helsinki -kvartetin jäsenenä. Ylösellä on läheinen suhde kamarimusiikkiin. Hänet valittiin Korsholman musiikkijuhlien taiteelliseksi johtajaksi vuosiksi 2003, 2008 ja 2010. Syksystä 2009 alkaen Ylönen toimii kamarimusiikin professorina Sibelius-Akatemiassa. Klassisen kantaohjelmiston lisäksi Ylönen on esittänyt myös nykymusiikkia. Hän on soittanut useita suomalaisten sävellysten kantaesityksiä, viimeisimpänä Jouni Kaipaisen sellokonserton 2003. Marko Ylösen levytysluettelo sisältää sekä uusia sellokonserttoja että perinteistä ohjelmistoa Ondine-, BIS- ja Finlandia-levymerkeillä. Viimeisimpinä on julkaistu Sibeliuksen kaksi lyhyttä sellokappaletta sisältävä levy (Lahti Sinfonia/Vänskä, BIS), Peteris Vasksin sellokonserton levytys (Tampere Filharmonia/Storgårds, Ondine) ja Joonas Kokkosen sellokonsertto (RSO/Oramo, Ondine). RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80 vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä 2003. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 550 teosta. Kaudella 2010-2011 ohjelmassa on kuusi kantaesitystä sekä Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioidusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi 2008. RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla yli 300 konserttia. Kaudella 2010 2011 orkesteri esiintyy mm. Edinburghin festivaalilla, Frankfurtissa ja Zürichissa sekä tekee kotimaan kiertueen. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www. yle.fi/rso). 6