SFS-KÄSIKIRJA 1 STANDARDIT JA STANDARDISOINTI

SFS-KÄSIKIRJA 1 STANDARDIT JA STANDARDISOINTI 2013

Standardien ja käsikirjojen ajan tasalla olevat viitetiedot voi tarkistaa SFS:n internet-sivuilta www.sfs.fi. Copyright SFS Osittainenkin julkaiseminen tai kopiointi sallittu vain SFS:n luvalla. Tätä julkaisua myy Suomen Standardisoimisliitto SFS ry. 8. painos 2012-01 ISBN 978-952-242-166-1 SFS, Helsinki ISSN 0780-7961

SFS-KÄSIKIRJA 1 STANDARDIT JA STANDARDISOINTI Standards and standardization 8. uudistettu painos. Tammikuu 2013 SUOMEN STANDARDISOIMISLIITTO SFS RY Malminkatu 34, PL 130, 00101 Helsinki Puh. 09 149 9331, faksi 09 146 4914

Kun Egyptin pyramideja rakennettiin, standardisoitiin savitiilien koko. Ilman tätä oivallusta pyramidit eivät olisi koskaan valmistuneet. Standardit ja standardisointi 4 Tämä käsikirja on johdanto standardisointiin. Standardisointiin osallistumiseen ja vaikuttamiseen on omat järjestelmälliset väylänsä, jotka on hyvä tuntea. Standardisointi hyödyttää meitä kaikkia jokapäiväisessä elämässä. Sillä järkeistetään toimintaa, lisätään turvallisuutta ja parannetaan taloudellisuutta. SFS-käsikirja 1 on perustietolähde, joka soveltuu myös opetusja opiskelukäyttöön. Sama materiaali löytyy sähköisessä muodossa SFS:n kotisivuilta www.sfs. ja standardisoinnin oppilaitosportaalista www.sfsedu.fi.

Sisällys 1 Mikä on standardi...6 1.1 Standardisoinnin historia...6 1.2 Monenlaisia standardeja... 7 1.3 Standardin määritelmä...7 1.4 Standardien lajeja...8 1.5 Standardisoinnin hyödyt...9 2 Standardisoinnin maailmankartta... 11 2.1 Maailmanlaajuinen standardisointi... 11 2.2 Eurooppalainen standardisointi...13 2.3 Kansallinen standardisointi...14 2.4 Yritysstandardisointi...15 3 Standardit ja lainsäädäntö...16 3.1 Rooman sopimus...16 3.2 Kaupan teknisten esteiden poistaminen...17 3.3 Vastavuoroinen tunnustaminen...17 3.4 New Approach eli uusi lähestymistapa...19 3.5 Uuden lähestymistavan tulevaisuus...20 3.6 CE-merkintä...20 3.7 Tietojenvaihto valmisteilla olevista standardeista...20 3.8 EU:n kannanotot standardisointiin...21 4 Standardisointi Suomessa...22 4.1 Suomen Standardisoimisliitto SFS ry...22 4.2 Kansallinen järjestelmä...22 4.3 SFS:n toimialayhteisöt...22 4.4 Kansallisten SFS-standardien laadinta...24 4.5 Kansallisen SFS-standardin rakenne...25 4.6 SFS-standardien vahvistaminen...26 4.7 SFS-standardien julkaiseminen...26 4.8 SFS-standardien ryhmittely...26 5 Standardeja koskeva tiedonvälitys...27 5.1 Kirjastot, palvelupuhelin, lehdet, myynti...27 6 Sertif iointi...28 7 SFS-standardien SFS-ICS-ryhmittely...29

1 Mikä on standardi Ollakseen yleisesti hyväksytty standardin on oltava vapaasti saatavilla ja kirjallisessa muodossa. Se on valmisteltu yhteistyössä ja tavoitteena on aina yhteisymmärrys eri osapuolten kesken. Hyväksymisen voi antaa vain standardisoinnista vastaava elin, esimerkiksi viranomainen tai järjestö. Kehittyvä merenkulku, löytöretket ja ennen muuta kaupankäynti pakottivat kehittämään yhteisesti hyväksyttyjä mittoja, painoja ja vaihdannan välineitä. Yhteiset symbolit auttoivat osapuolia ymmärtämään toisiaan kielestä ja kielitaidosta riippumatta. 1.1 Standardisoinnin historia Ihminen on rajattoman luova ja kekseliäs. Kautta koko historian hän on kehittänyt uusia elämänmuotoja joilla voi sopeutua vaihteleviin ympäristöihin ja luonnonoloihin. Ihmiset kaikissa kulttuureissa ovat jatkuvasti ponnistelleet luodakseen uusia työkaluja ja menetelmiä, joiden avulla työ on ollut entistä helpompaa ja joilla on saanut entistä enemmän aikaan. Näyttäviä esimerkkejä tuhansia vuosia sitten eläneitten ihmisten kekseliäisyydestä on yhä nähtävissä. Egyptin pyramidien, maya-intiaanien temppelien tai Kiinan muurin rakentamiseen tarvittiin muutakin kuin loputtomasti halpaa orjatyövoimaa: hyvää organisointikykyä ja standardeja. Kun Egyptin pyramideja rakennettiin, huomattiin työn edistyvän nopeammin, kun käytettiin yhdenmuotoisia ja samankokoisia kiviä. Kun rakentamisessa alettiin käyttää poltettua savitiiltä, tiilille määrättiin standardikoko 410 x 200 x 120 millimetriä. Samankokoiset tiilet oli nopeampi valmistaa, helpompi kuljettaa rakennuspaikalle ja asentaa paikoilleen. Ilman tätä keksintöä pyramidit eivät olisi koskaan valmistuneet eivätkä säilyneet näihin päiviin asti. Egyptiläinen tiilimitta oli kuitenkin käytössä vain pienellä alueella Niili-joen suistossa. Nykyään se siis luokiteltaisiin kansalliseksi standardiksi, joka on käytössä vain yhdessä maassa. Muualla Välimeren ympäristössä mitat ja rakenteet erosivat kaupungista toiseen. Eri puolilla maailmaa vaikuttavat kulttuurit tuskin edes tiesivät toisistaan. Kun ne kohtasivat, seurauksena oli yleensä hävitystä ja tuhoa kuten silloin, kun eurooppalaiset ja Amerikan intiaanit joutuivat kohdakkain. Merkki- ja symbolijärjestelmät erosivat toisistaan niin tehokkaasti, että eräitä kiviin hakattuja kertomuksia on opittu tulkitsemaan vasta aivan viime vuosina. Kehitys oli pitkään hidasta. Vielä 1800-luvulla valtaosa tuotteista valmistettiin paikallisille markkinoille. Jos jotain meni rikki, uusi osa valmistettiin alkuperäisen mallin mukaan omin voimin tai sepän pajassa. Yhdenmukaisuutta ei osattu vaatia. Hienosäätöön käytettiin vasaraa ja alasinta, ja työtä tehtiin niin kauan että osat sopivat toisiinsa. Iso-Britanniasta alkanut ja 1800-luvulla Suomeen levinnyt teollinen tuotanto muutti tilanteen täydellisesti. Massatuotanto edellytti yhdenmukaisia tuotteita ja vaihto-osia, jotka vastasivat tarkalleen toisiaan. Työnjako, erikoistuminen ja alihankinta yli maan rajojen lisäsivät tarvetta yhteisten määritelmien käyttöön. Ihmisen luovuus ja kekseliäisyys oli nyt suunnattava uudestaan. Loputon erilaisuus ei enää vastannut tarkoitustaan. Tekniikassa, a, tuotannossa, kuljetuksessa, kaupassa ja kulutuksessa alkoi yhteistyön aika, jossa ihmisten asuinpaikasta, kulttuurista ja kielestä riippumatta oli pystyt- tävää ymmärtämään toisiaan. Tarvittiin tarkasti määriteltyjä käsitteitä, merkkejä ja symboleja, joilla oli kaikille täsmälleen yhteinen merkitys. Helmikuussa vuonna 1904 paloi Baltimoren kaupunki Marylandissa Yhdysvaltain itärannikolla. Kyseessä on vuonna 1729 perustetun kaupungin pahin katastro. Palossa tuhoutui 70 korttelia ja 1 500 rakennusta kaupungin liikekeskuksessa. Ihmishenkiä ei palossa onneksi menetetty. Palo kesti 30 tuntia. Sen seurauksena 35 000 kaupunkilaista menetti työpaikkansa. Apua palon sammuttamiseen tuli kaikkiaan 21 kaupungista aina New Yorkista asti. Heti kuitenkin huomattiin, että muiden paikkakuntien palokuntien letkuliittimet eivät sopineet toisiinsa eivätkä paloposteihin. Tämä haittasi suuresti s sammutustöitä. Paloletkujen liittimissä eri puolella Yhdysvaltoja oli tuolloin käytössä 600 erilaista mitoitusta. Palon jälkeen aloitettiin letku - liittimien standardisointi. Ensimmäinen standardi paloletkujen liittimistä julkais- tiin jo vuonna 1905. 6

1.2 Monenlaisia standardeja Maailma on täynnä standardeja. Sanalla standardi tarkoitetaan montaa asiaa. De facto -standardista on kyse, kun sitä ei ole laadittu standardisoimisjärjestössä, vaan siitä on vain muodostunut yleinen käytäntö. Esimerkiksi Windowskäyttöjärjestelmä on tällainen de facto -standardi. Jotkut standardit ovat pakollisia viranomaismääräyksiä. Liikennemerkit ovat esimerkiksi tällaisia standardeja. Standardeja laativat erilaiset standardisoimisjärjestöt sovittuja standardien laadintaperiaatteita noudattaen. Laadintaprosessi Toiminta Yhteen- Minimilaatu Valikoiman Informaatio sopivuus rajoittaminen De facto Microsoft Hotellien VHS- Kättely, Windows tähtiluokitus kasetti tervehtiminen Säädökset Kouluarvo- Veden Bensiini- Liikennesanat 4 10 laatu laadut merkit Standardit Paperikoko Polkupyörät Paristojen Ulkoilun (A4) koot merkit 1.3 Standardin määritelmä Standardisoimisjärjestöjen piirissä tehtävä standardisointi on yhteisten sääntöjen laatimista helpottamaan viranomaisten, elinkeinoelämän ja kuluttajien elämää. Standardeilla lisätään tuotteiden yhteensopivuutta ja turvallisuutta, suojellaan ympäristöä ja helpotetaan kotimaista ja kansainvälistä kauppaa. Standardit laaditaan kaikkien asianosaisten yhteistyönä työryhmissä ja komiteoissa, ja työn tulokset julkaistaan asiakirjoina, jotka ovat kenen tahansa hankittavissa. Standardi voi olla voimassa yhdessä maassa, mutta yhä useammin pyritään kansainvälisiin standardeihin, jotka ovat voimassa kaikkialla. Standardit ovat luonteeltaan suosituksia, ja niiden käyttö on paitsi vapaaehtoista myös ilmaista. Standardisointijärjestöjen menot katetaan standardiasiakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla, julkisella rahoituksella ja jäsenmaksuilla. Standardista on olemassa useita määritelmiä, joiden perusteella standardeilla katsotaan olevan seuraavia ominaisuuksia: Toisin kuin Standardi on kirjallinen julkaisu, joka on kaikkien saatavilla. Se voi olla lakien ja asetusten muutaman sivun mittainen tai satojen sivujen laajuinen. soveltaminen, Standardi on standardisoinnista huolehtivan viranomaisen, järjestön tai muun tunnustetun elimen hyväksymä. Kansainvälinen standardi on standardien käyttö kansainvälisen standardisoimisjärjestön hyväksymä, yleisesti saatavilla oleva on vapaaehtoista. standardi. Vastaavasti alueellinen standardi on alueellisen standardisoimisjärjestön hyväksymä ja kansallinen standardi kansallisen standardisoimisjärjestön hyväksymä, yleisesti saatavilla oleva standardi. Paikallinen standardi on käytössä jonkin maan tietyllä maantieteellisellä alueella. Standardit valmistellaan yhteistyössä ja valmistelussa pyritään yhteisymmärrykseen (konsensukseen). Standardeja valmistellaan avoimissa työryhmissä, joihin kutsutaan mukaan viranomaisten, teollisuuden, kaupan, käyttäjien ja kuluttajien edustajia. Usein puolueettomina asiantuntijoina on myös korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten edustajia. Ennen julkaisemista standardin luonnoksesta pyydetään vielä lausuntoja kaikilta tahoilta, joita asia koskee. Valmistelussa pyritään ottamaan huomioon kaikkien osapuolten näkökannat ja sovittelemaan mahdolliset ristiriitaiset mielipiteet. Aina ei päästä täydelliseen yksimielisyyteen, mutta standardin tulee olla sellainen, että mikään tärkeä eturyhmä ei ole oleellisissa asioissa pysyvästi eri mieltä. Standardi on tarkoitettu yleiseen ja toistuvaan käyttöön. Standardien lisäksi käytössä on paljon muitakin teknisiä määräyksiä ja eritelmiä. 7

1.4 Standardien lajeja Kaikkein laajin soveltamisala on perusstandardeilla, joilla määritellään mittayksiköitä, käsitteitä, tunnuksia ja merkkejä. Tuotestandardeissa määritellään vaatimukset, jotka tuotteen tai tuoteryhmän on täytettävä, jotta ne sopivat tarkoitukseensa. Vaatimukset voivat koskea esimerkiksi mitoitusta, rakennetta, koostumusta, kestävyyttä ja turvallisuutta. Nykyaikaisissa standardeissa otetaan huomioon myös tuotteen ja sen valmistamisen aiheuttamat vaikutukset ympäristöön. Tuotestandardi voi koskea tavaroita ja palveluita. Samoin kuin tavaratuotteet myös erilaisten palveluiden tuotanto ja ominaisuudet voidaan määritellä niin, että tuote vastaa mahdollisimman hyvin sille asetettavia vaatimuksia. Arthur Wellesley, l Wellingtonin herttua Waterloon taistelussa vuonna 1815 taisteltiin Euroopan herruudesta. Jo kertaalleen syrjäytetty Ranskan keisari Napoleon oli karannut karkotuspaikaltaan Elben saarelta ja koonnut uuden armeijan. Brysselin eteläpuolella Waterloon kylässä odottivat englantilaiset kuuluisan sotapäällikkönsä Wellingtonin johdolla. Wellingtonilla oli 67 000 miestä ja 180 tykkiä, Napoleonilla 72 000 miestä ja 246 tykkiä. Napoleon oli kuuluisa perusteellisista tiedoistaan erityisesti tykistötekniikassa. Jälkikäteen voikin vain ihmetellä, että ranskalaiset käyttivät kanuunoissaan vaihtelevan kokoisia ammuksia. Kun yhdeltä tykkipatteristolta loppuivat ammukset, se ei voinut turvautua muiden pattereiden varastoihin vaan oli poissa pelistä. Sen sijaan englantilaiset käyttivät standardikokoisia ammuksia, jolloin mikä tahansa ammus oli minkä tahansa tykin käytettävissä. Näin täydennykset olivat mahdollisia, ja ammuksia riitti sinne missä taistelut olivat kiivaimmillaan. Englantilaiset voittivat taistelun ja olivat ensimmäisten joukossa tuomassa standardisoinnin periaatteita teollisen yhteiskunnan kaikille aloille. 1901 perustettu British Standards Institution eli BSI onkin maailman vanhin kansallinen standardisoimisjärjestösjärjestö. Nykyisen luokittelun mukaan englantilaiset käyttivät tuotestandardin mukaisia tykinkuulia. 8 Menetelmästandardi sisältää yksityis-iskohtaisia ohjeita tuotantoprosessista a ja raaka-aineiden sekä komponenttien tien ominaisuuksista. Joskus menetelmä-mästandardit sisältävät myös määritelmiä miä siitä, miten tuotteen huolto järjestetään. Palvelustandardeissa määritellään vaatimukset, jotka palvelun on täytettävä tarkoitukseensopivuuden varmistamiseksi. Palvelustandardeja voidaan laatia esimerkiksi pesuloita, hotelleja, kuljetuksia, autonhuoltoa, tietoliikennettä, vakuutus- ja pankkitoimintaa ja kauppaa varten. Turvallisuusstandardeilla pyritään takaamaan tuotteen turvallisuus sekä ihmisille että koko ympäristölle.

Sanastostandardit sisältävät käsitteiden määritelmiä sekä näitä täydentäviä selityksiä, kuvia, esimerkkejä jne. Testausstandardit sisältävät määritelmiä tuotteiden testausmenetelmistä. Täydennyksenä on usein ehtoja esimerkiksi siitä, millä periaatteilla näytteet valitaan ja mitä tilastollisia menetelmiä tulosten analysoimisessa käytetään. Standardit eroavat myös siinä, onko pääpaino tuotantomenetelmässä vai itse lopputuotteen ominaisuuksissa. Jos paino on itse menetelmässä ja tuotantoprosessi on tarkkaan säännelty, uuden teknologian käyttöönotto hidastuu. Tuotantomenetelmiin kohdistuvia määräyksiä on myös helppo käyttää rajoittamaan ulkomaista tuontia ja kilpailua kotimarkkinoilla. Uusissa standardeissa onkin yleisempää, että määritellään vain ne ominaisuudet, joita tuotteessa halutaan olevan. Valmistajan itsensä ratkaistavaksi jätetään se, minkälaisella tuotantoprosessilla lopputulos saavutetaan. 1.5 Standardisoinnin hyödyt Standardisoinnin ansiosta tuotteet, palvelut ja menetelmät sopivat siihen käyttöön ja niihin olosuhteisiin, joihin ne on tarkoitettu. Standardisoinnin tärkeimpiä tehtäviä on myös vähentää merkityksettömiä erilaisuuksia tuotteiden välillä. Teknisesti ja kaupallisesti merkityksettömät erilaisuudet vähentävät suurtuotannon etuja, estävät avointa kilpailua markkinoilla ja lisäävät kustannuksia esimerkiksi varastoinnissa ja kuljetuksissa. Standardisointi varmistaa, että tuotteet ja järjestelmät sopivat toisiinsa ja pystyvät toimimaan yhdessä. Vielä 1980-luvulla periaatteen unohtaminen hidasti selvästi tietotekniikan käyttöönottoa. Nykyään yhteensopivuuteen pyritään yleensä jo varhaisessa vaiheessa. Esimerkiksi kansainvälisellä ISO-standardilla on sovittu, että kaikkialla maailmassa luottokortit, puhelinkortit ja älykortit ovat saman kokoisia. Korttien optimaaliseksi paksuudeksi on määritelty 0,76 millimetriä. Tuotteiden, menetelmien tai palveluiden täytyy myös olla keskenään vaihdettavia. Vaihdettavuus voi koskea sekä tuotteen mittoja että toiminnallisia ominaisuuksia. Valikoiman optimoinnilla tuotteiden, menetelmien tai palvelujen tyyppejä tai kokoja valitaan tarkoituksenmukainen lukumäärä. Standardisoinnin tarkoitus ei ole hyödyttää pelkästään teollisuutta vaan koko yhteiskuntaa. Kaikilla aloilla yhtä hyvin tieteessä ja tutkimuksessa, hallinnossa kuin yhteiskunnallisessa palvelu- ja sosiaalityössä yhteisesti hyväksytyt käsitteet ja määritelmät nopeuttavat työtä, vähentävät virheitä ja väärinkäsityksiä ja auttavat saamaan entistä parempia käytännön tuloksia. Erityisen tärkeää on käyttäjien ja kuluttajien osallistuminen standardisointityöhön. Yhteinen valmistelutyö tuo valmistajat ja asiakkaat saman pöydän ääreen muutenkin kuin vain ostotilanteessa. Kun kuluttajilla on mahdollisuus suoraan vaikuttamiseen, kestävyyteen ja turvallisuuteen kiinnitetään enemmän huomiota. Samalla eri osa-alueille syntyy teknologiasta, menetelmistä ja niiden arvioinnista kiinnostuneita asiantuntijaverkostoja. Standardeilla annetaan määritelmiä myös turvallisuudesta niin, että vältetään kohtuutonta riskiä ihmisille, eläimille tai ympäristölle. Myös ympäristön on säilyttävä kohtuuttomilta vahingoilta tuotteen koko elinkaaren ajan raaka-aineen hankinnasta kuljetukseen, tuotteen käyttöön, kierrätykseen tai loppusijoitukseen saakka. Standardisoinnilla lisätään tuotteiden yhteensopivuutta ja turvallisuutta, suojellaan kuluttajaa ja ympäristöä sekä helpotetaan kotimaista ja kansainvälistä kauppaa. 9

Kansalliset, toisistaan eroavat tekniset määräykset ja standardit vähentävät kotimaisen tuotannon kanssa kilpailevien tuotteiden pääsyä markkinoille. Kun kansallisten määräysten sijaan otetaan käyttöön yhdenmukaisia kansainvälisiä määrityksiä, eri valmistajien tuotteiden vertailu helpottuu ja tekninen kehitys nopeutuu. Tuotteiden vapaa liikkuminen hyödyttää erityisesti kuluttajia. Kun tarjolla on useita kilpailevia vaihtoehtoja, hintataso laskee ja asiakkaan palveluun kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Viime aikoina standardisoinnin etuja on hyödyntänyt kauppa, joka on sopinut valmistajien ja kuljetusliikkeiden kanssa yhdenmukaisista mitoista kuljetuksissa ja varastoinnissa. Kun kuljetuslava on sovitun mittainen, niitä sopii kuljetusautoon optimimäärä. Tuotteen valmistaja sovittaa omat pakkauksensa lavan mittoihin, ja saa yhdelle lavalle mahtumaan enemmän. Kaupassa myyntitelineetkin voivat olla standardimittaisia: tilaa säästyy ja henkilökunnan työ helpottuu. Kuluttaja huomaa säästön edullisempina hintoina. Britannian työn tuottavuuden kasvusta on standardien ansiota 13 %. Saksan standardisoimisjärjestö DIN julkisti vuonna 2000 laajan teettämänsä tutkimuksen, jossa käsitellään standardien taloudellisia hyötyjä. Tutkimuksen mukaan standardien hyöty yhteiskunnalle on 1 % bruttokansantuotteesta. Ison-Britannian kauppa- ja teollisuusministeriö DTI julkaisi vuonna 2005 tutkimuksen The Empirical Economics of Standards standardien hyödyistä. Sen mukaan Britannian työn tuottavuuden kasvusta on standardien ansiota 13 %. Ranskan standardisoimisjärjestö AFNOR julkaisi kesäkuussa 2009 tutkimuksen standardisoinnin taloudellisista vaikutuksista. Sen mukaan Ranskassa lähes neljäsosa bruttokansantuotteen kasvusta johtuu standardisoinnista. Standardien lajeja Perusstandardit Mittayksiköt, käsitteet, tunnukset ja merkit Tuotestandardit Määritellään vaatimukset, jotka tuotteen tai tuoteryhmän on täytettävä sopiakseen tarkoitukseensa. Vaatimukset voivat koskea mittoja, rakennetta, koostumusta, kestävyyttä ja turvallisuutta Menetelmästandardit Yksityiskohtaisia ohjeita tuotantoprosesseista ja raaka-aineiden sekä komponenttien ominaisuuksista Palvelustandardit Määritellään vaatimukset, jotka palvelun on täytettävä tarkoitukseen sopivuuden varmistamiseksi Turvallisuusstandardit Pyritään takamaan tuotteenturvallisuus sekä ihmiselle että koko ympäristölle Sanastostandardit Käsitteiden määritelmiä sekä nitä täydentäviä selityksiä, kuvia ja esimerkkejä Testausstandardit Määritelmiä tuotteiden testausmenetelmistä 10

2 Standardisoinnin maailmankartta Standardisointia harjoitetaan lähes joka maassa. Useimmissa teollisuusmaissa se on vapaaehtoisten organisaatioiden, standardisoimisjärjestöjen vastuulla. Kehitysmaissa standardisoinnista vastaavat yleensä valtion viranomaiset. Myös kansainvälisellä tasolla standardisoimistyö on alusta lähtien perustunut vapaaehtoisuuteen. Ensimmäinen toimiala, jolla tarve yhteisiin määritelmiin huomattiin, oli sähkötekniikka. Vuonna 1906 perustettua International Electrotechnical Commission eli IEC-järjestöä voidaan pitää ensimmäisenä kansainvälisenä standardisoimisjärjestönä. Myöhemmin 1920-luvulla perustettiin vastaava teknisten alojen standardisointijärjestö ISA, jonka toiminta kuitenkin päättyi toiseen maailmansotaan. Sodan jälkeen perustettiin uusi järjestö ISO International Organization for Standardization. Lontoossa vuonna 1946 pidetyssä perustamiskokouksessa oli edustajia 25 maasta. 1950- ja 60-luvuilla kaupankäynti valtioiden välillä lisääntyi voimakkaasti. Esimerkiksi Länsi- Euroopassa ulkomaankaupan hallinnollisia esteitä alettiin raivata alentamalla tulleja ja karsimalla Standardisoinnin maailmankartta Maailmanlaajuinen taso IEC International Electrotechnical Commission Eurooppalainen taso CENELEC European Committee for Electrotechnical Standardization Kansallinen taso SESKO Sähkötekninen ala ISO International Organization for Standardization CEN European Committee for Standardization SFS Suomen Standardisoimisliitto SFS toimialayhteisöineen määrällisiä rajoituksia, kuten vienti- ja tuontilisenssejä. Vapaakaupan havaittiin hyödyttävän kaikkia ja lisäävän tuotannon tehoa ja varallisuutta. Kehitystä turvaamaan perustettiin eurooppalaiset vapaakauppaliitot EEC ja EFTA, joista myöhemmin on muotoutunut nykyinen Euroopan unioni, EU. Standardisoinnin pääpaino oli kuitenkin pitkään kansallisella ja yritystasolla. Kansallisia, muista maista eroavia teknisiä määräyksiä käytettiin osin myös tietoisesti suojaamaan omaa teollisuutta ulkomaiselta kilpailulta. Vasta 1960-luvulla standardisoinnin painopiste alkoi vähitellen siirtyä kansainväliselle tasolle. Kansainvälisestä standardisoinnista huolehtivat järjestöt toimivat Genevessä Sveitsissä. Laaja-alaisimman ISO-järjestön toiminnassa on mukana yli 160 maata. Sähköalalla kansainvälistä työtä jatkaa edellä mainittu IEC ja telealalla ITU (International Telecommunication Union). ISOn, IEC:n ja ITUn rinnalla toimivat eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt CEN, sähköalan CENELEC ja telealan ETSI. Suomi on edustettuna kaikissa näissä järjestöissä. ITU International Telecommunication Union ETSI European Telecommunications Standards Institute Viestintävirasto Teleala 2.1 Maailmanlaajuinen standardisointi Kansainvälisellä tasolla laajin standardisoimisjärjestö on ISO, International Organization for Standardization. ISOn jäseniä ovat kansalliset standardisoimisjärjestöt, yksi kustakin maasta. Vuoden 2013 alussa toimintaan osallistuvia aktiivisia jäseniä oli 111, joukossa kaikki teollisuusmaat ja useimmat sellaiset kehitysmaat, joissa on merkittävää teollisuutta. Aktiivisten jäsenten lisäksi kirjeenvaihtajajäseniä oli 49, useimmat näistä kehitysmaita, joissa ei vielä ollut toimivaa standardisoimisjärjestöä. Kirjeenvaihtajajäsenet eivät voi osallistua ISOn tekniseen työhön eivätkä äänestyksiin, Maailmanlaajuinen standardisointi ISO www.iso.org International Organization for Standardization Laaja-alainen kansainvälinen standardisoimisjärjestö, joka vastaa pääsääntöisesti kaikesta muusta kuin sähkö- ja telealan standardisoinnista IEC www.iec.ch International Electrotechnical Commission Kansainvälinen sähkötekniikan standardisoimisjärjestö ITU International Telecommunication Union Kansainvälinen telealan standardisoimisjärjestö www.itu.int 11

ISO:n tekniset komiteat >> www.iso.org /standardisointi/lyhenteet Ratkaiseva käännekohta oli ISO-standardin mukainen kuljetuskontti, joka mullisti lyhyessä ajassa koko kansainvälisen kauppaliikenteen. Kontti mahdollisti lähes minkä tahansa tuotteen kannattavan kuljettamisen mantereelta toiselle. Sen standardimitat pakottivat tuotteiden valmistajia mitoittamaan omatkin tuotteensa ja pakkauksensa uudelleen. 12 mutta saavat käyttöönsä valmiit standardit ja kaiken valmistelussa käytetyn kirjallisen materiaalin. Aivan pienimpien maiden standardisoimisjärjestöjä on ISOssa erityisjäsenenä 11. Tekninen valmistelutyö tehdään ISOn teknisissä komiteoissa sekä näiden alaisissa alakomiteoissa ja työryhmissä. Kunkin komitean sihteeristötehtävät on annettu sellaisen jäsenmaan hoidettavaksi, jolla on katsottu olevan riittävää asiantuntemusta kyseisellä alalla. Esimerkiksi paperin ja paperimassan standardisointia käsittelevän komitean sihteeristötehtävät on annettu kanadalaisille ja tietotekniikkaa käsittelevien komiteoiden sihteeristöt taas yhdysvaltalaisten jäsenjärjestöjen hoidettavaksi. Aloitteen uuden standardin luomiseksi voi tehdä jokin kansainvälinen järjestö tai ISOn kansallinen jäsenjärjestö. Alun perin jäsenmaassa aloitteentekijänä on voinut olla esimerkiksi teollisuuden toimiala- tai etujärjestö, tutkimuslaitos, kuluttajien etujärjestö tai ammattiliitto. Ennen uuden teknisen komitean perustamista selvitetään, sopiiko ehdotettu aihekokonaisuus jonkin jo olemassa olevan komitean työhön. Uusi tekninen komitea voidaan perustaa, jos sen toimintaan tulee mukaan vähintään viisi jäsenjärjestöä. Ensimmäinen standardiluonnos (Working Draft, WD) laaditaan työryhmässä. Tärkeä vaihe on komitealuonnos (Committee Draft, CD), johon komitean jäsenet tekevät muutos- ja parannusehdotuksiaan. Suurin osa valmistelevasta työstä tapahtuu kirjeenvaihdon avulla. Kokouksia pidetään lähinnä silloin, kun luonnoksesta alkaa olla riittävä yksimielisyys tai kun on otettava kantaa johonkin tärkeään periaatteelliseen kysymykseen. Kun tekninen komitea on päässyt luonnoksesta yhteisymmärrykseen, toimitetaan se keskussihteeristölle rekisteröitäväksi (Draft International Standard, DIS) ja edelleen jäsenmaille äänestystä ja kommentteja varten. Jäsenillä on kolme kuukautta aikaa kommentoida standardiehdotusta. Jos 67 % komitean aktiivisista jäsenistä sitä kannattaa, asiakirja hyväksytään kansainvälisen standardin lopulliseksi ehdotukseksi (Final Draft International Standard, FDIS). Jäsenillä on kaksi kuukautta aikaa ilmoittaa kyllä tai ei -kantansa standardin hyväksymiseen kansainväliseksi standardiksi. Jos 67 % komitean aktiivisista jäsenistä hyväksyy lopullisen ehdotuksen, se on hyväksytty kansainväliseksi ISO-standardiksi. Useimmiten yksimielisyys on varmistettu jo valmistelutyön aikana, ja ehdotus hyväksytään yksimielisesti. Tekniikka kehittyy nopeasti, ja standardien täytyy pysyä kehityksessä mukana. Tavoitteena on, että jokainen standardi tarkastetaan ja uudistetaan vähintään viiden vuoden välein. Tarkastustyössä käydään yksityiskohtaisesti läpi, mitä muutoksia uudet menetelmät, materiaalit tai laatu- ja turvallisuusvaatimukset edellyttävät sen sisältöön. Vaikka kansainvälinen standardisointi vauhdittui 1960-luvulla, monet jäsenjärjestöt pitivät vielä kansallista standardisointia tärkeämpänä ajaen omia kansallisia etujaan. Standardin sijasta käytettiin nimitystä suositus, mikä kuvaa sitä, että monet maat pitivät vielä silloin tiukasti kiinni omista kansallisista määritelmistään. Jäsenmaat voivat ottaa ISO-standardin käyttöön vapaaehtoisesti joko sellaisenaan tai käännöstyön ja mahdollisen muokkaustyön jälkeen hyväksyttynä kansallisena standardina. Vielä 1970-luvulla ISO oli julkaissut kansainvälisiä ISO-asiakirjoja alle tuhat kappaletta, mutta sen jälkeen kehitys on ollut nopeaa. Vuonna 1985 voimassa olevia standardeja oli jo runsaat kuusi tuhatta ja vuoden 2012 lopussa niiden määrä oli noussut yli 19 000:een. Sivuja niissä oli yhteensä yli 0,8 miljoonaa. ISOn tärkein yhteistyökumppani on sähköalan kansainvälinen standardisoimisjärjestö IEC, International

Electrotechnical Commission. ISOlla ja IEC:llä on yhteisiä teknisiä komiteoita, ja niiden keskussihteeristöt toimivat samassa rakennuksessa Genevessä. IEC:ssä Suomea edustaa SESKO ry. Kansainvälinen telealan standardisoimis järjestö on ITU, International Telecommunication Union. Suomesta ITUn ja telealan eurooppalaisen standardisoimisjärjestön ETSIn toimintaan osallistuu Viestintävirasto Eurooppalainen standardisointi 2.2 Eurooppalainen standardisointi Samoin kuin kansainvälisellä tasolla, myös Euroopassa standardisointi ja standardien käyttö on vapaaehtoista. Eurooppalaiset standardit on kuitenkin vahvistettava kansallisiksi standardeiksi CENin jäsenmaissa. Nykyään eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt tekevät tiivistä yhteistyötä Euroopanunionin kanssa, ja standardisoinnilla on tärkeä ja tunnustettu asema eurooppalaisen yhteistyön ja sisämarkkinoiden kehittämisessä.tärkeimmät standardit pyritään yhtenäistämään koko EU:n alueella. Keskeinen eurooppalainen standardisoimisjärjestö on CEN, European Committee for Standardization, CEN:n tekniset komiteat >> www.cen.eu joka on kaikkien EU- ja EFTA-maiden standardisoimisjärjestöjen yhteistyöelin. Suomea CENissä edustaa Suomen Standardisoimisliitto SFS. Vuoden 2013 alussa CENissä toimi 307 teknistä komiteaa. CENin julkaisemista standardeista käytetään tunnusta EN, ja vuoden 2013 alussa CENin julkaisuja oli yhteensä 14 885. Kansainvälistä IEC-järjestöä vastaa eurooppalainen sähköalan standardisoimisjärjestö CENELEC, European Committee for Electrotechnical Standardization. CENELECin jäseninä ovat kaikki EU- ja EFTA-maat. Suomea CENELECissä edustaa SESKO ry. CENELECillä on toiminnassa runsaat 70 teknistä komiteaa. Samoin kuin CEN-standardeista, myös CENELECin julkaisemista standardeista käytetään tunnusta EN. Vuoden 2013 alkuun mennessä sähköalan EN-standardeja oli julkaistu yhteensä runsaat 6 000. Kolmas itsenäinen eurooppalainen standardisoimisjärjestö on ETSI, European Telecommunications Standards Institute. ETSI on avoin kaikille Euroopan maiden posti- ja telehallintojen yhteenliittymän CEPT:in jäsenmaissa rekisteröidyille yhteisöille. Yhteensä yli 700 täysjäsenen joukossa on mm. tietoliikennealan hallintoelimiä, tele- ja verkkopalvelujen tuottajia sekä telealan yrityksiä. Suomen tietoliikennehallintoa ETSIssä edustaa Viestintävirasto. ETSIn laatimia EN-standardeja oli voimassa vuoden 2013 alussa 4 450. Kansainväliset ja eurooppalaiset standardisoimisjärjestöt ovat sopineet yhteistyöstä. Eurooppalaisten standardien laadinnassa käytetään hyväksi maailmanlaajuista standardisointia aina, kun se on mahdollista. Esimerkiksi CENin standardeista 30 % perustuu ISOn työhön. Sähköalan CENELECin eurooppalaisista standardeista 75 % perustuu kansainvälisen IEC-järjestön standardeihin. Suomessa kaikki eurooppalaiset standardit vahvistetaan SFS-standardeiksi ja niiden kanssa ristiriitaiset standardit kumotaan. Vuonna 2012 vahvistetuista SFS-standardeista oli eurooppalaisia 88 %. Näistä taas huomattava osa on alunperin tehty kansainvälisissä standardisoimisjärjestöissä. Aloite eurooppalaisen standardin laatimiseksi voi tulla esimerkiksi EU:n komissiolta tai eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen jäsenjärjestöiltä. Standardit laaditaan työ- CEN www.cen.eu European Committee for Standardization Laaja-alainen euroopplainen standardisoimisjärjestö, joka vastaa pääsääntöisesti kaikesta muusta kuin sähköja telealan standardisoinnista CENELEC www.cenelec.eu European Committee for Electrotecnical Standardization Eurooppalainen sähkötekniikan standardisoimisjärjestö ETSI www.etsi.org European Telecommunications Standards Institute Eurooppalainen telealan standardisoimisjärjestö Vuonna 2012 vahvistetuista SFS-standardeista oli eurooppalaisia 88 %. 13

ryhmissä, joihin jäsenmaat voivat nimetä edustajansa. Suomessa toimii tarvittaessa työlle seurantaryhmä. Kun standardiehdotus on valmis, se käännetään saksaksi, englanniksi ja ranskaksi ja lähetetään lausunnolle pren-tunnuksella. Jäsenmaat kommentoivat ehdotusta. Kommenttien perusteella laaditaan uusi FprEN, joka lähetetään äänestykseen jäsenmaihin. Tässä äänestyksessä jäsenmailla on painotut äänimäärät. Ääniä on yhteensä 355, ja Suomella on seitsemän ääntä. Jos ehdotuksen puolesta on äänestänyt enemmän jäsenmaita kuin vastaan ja ehdotus on saanut taakseen vähintään 71 % painotetuista äänistä, se on hyväksytty. Jäsenmaiden on vahvistettava standardi kansalliseksi standardikseen yleensä kuuden kuukauden kuluessa standardin hyväksymisestä 2.3 Kansallinen standardisointi Teollistuminen alkoi 1700-luvun jälkipuoliskolla Englannissa ja levisi 1800-luvun alkupuolella Keski-Eurooppaan. Kehitystä vauhdittivat ennen kaikkea höyrykone ja James Hargreavesin vuosina 1764 69 kehittämä Kehruu-Jenny, joka aloitti koneellistumisen tekstiilien tuotannossa. Suomessa teollistuminen käynnistyi 1860-luvulla, ja kehitystä edisti ammattikuntalaitoksen lopettaminen vuonna 1868 ja vuonna 1879 säädetty elinkeinovapaus. Teollistuminen alkoi puunjalostuksesta ja laajeni myöhemmin metalliteollisuuteen, joka varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla kasvoi ripeästi. Teollistuminen li merkitsi mullistusta kaikilla yhteiskunnan ja kulttuurin alueilla. Uskonnon merkitys väheni, ja perinteisen yhdenmukaisen kulttuurin tilalle tulivat yksilöllisyys ja materiaaliset arvot. Uskomusten sijasta maailmankuva perustui nyt siihen, mikä voitiin selvästi nähdä ja mitata. Suullisen, sukupolvesta toiseen kulkeneen kansanperinteen korvasivat koulutus, tiede ja rationaalinen ajattelu, joka jatkuvasti etsii parannuksia vakiintuneisiin keinoihin ja tapoihin. 14 Useimmissa maissa standardisointi käynnistyi vapaaehtoisesti teollisuuspiirien aloitteesta. Ensimmäinen kansallinen standardisointijärjestö, British Standards Institution (BSI) perustettiin vuonna 1901. Alankomaiden kansallinen NEN perus- tettiin vuonna 1916 ja Saksan maineikas DIN vuonna 1917. Ruotsissa kansallinen standardisointijärjestö perustettiin vuonna 1922, Norjassa 1923 ja Ranskassa sekä Tanskassa 1926. Suomessa standardisointityö alkoi vuonna 1924, kun teollisuuden aloitteesta perustettiin Suomen Standardisoimislautakunta. Yhteistyöhön osallistuvat järjestöt perustivat vuonna 1947 Suomen Standardisoimisliiton. Standardisoimislautakunta jatkaa edelleen toimintaansa SFS:n toimielimenä. Sen nimenä on nykyisin Standardisointilautakunta. Kun vertaillaan kansallisten standardien määrää vuonna 2009, standardisoinnin jättiläisiä Länsi-Euroopassa ovat Saksa (31 021 voimassa olevaa standardia), Ranska (33 110) ja Iso-Britannia (31 438). Pohjoismaista Tanskassa oli mainittuna Kansallinen standardisointi Eurooppa: kansallisia standardisoimisjärjestöjä perustettiin 1900-luvun alussa teollisuuden aloitteesta laatimaan kansallisia standardeja Suomi: standardisointityö aloitettiin vuonna 1924, kun teollisuuden aloitteesta perustettiin Suomen Standardisoimislautakunta. Osallistuneet järjestöt perustivat vuonna 1947 Suomen Standardisoimisliiton. Kansallisia standardeja on voimassa 25 0 3 3 kpl (2012/12), joista puhtaasti kansallisia standardeja on enää 8 %.

ajankohtana voimassa 20 699 kansallista standardia, Norjassa 14 111 ja Suomessa 23 490. Vaikka standardit ovat luonteeltaan vapaaehtoisia suosituksia, niitä on alettu käyttää lainsäädännön apuvälineinä. Aikaisemmin kaikki tekniset yksityiskohdat pyrittiin sisällytämään itse lainsäädäntöön. Nopean teknisen kehityksen takia lainsäädäntö kuitenkin vanhenee tällä tavoin nopeasti. Viime vuosina on yhä enemmän alettu noudattaa käytäntöä, jossa teknisiä yksityiskohtia ei sisällytetä säädöksiin, vaan standardien mukaista tuotetta pidetään esimerkkinä hyväksytystä ratkaisusta. 2.4 Yritysstandardisointi Yritykset ovat taloudellisen kehityksen perusyksikköjä. Jokaisen talousalueen ja valtion hyvinvointi perustuu kilpailukykyisiin yrityksiin, joiden tuotteet menestyvät maailmanmarkkinoilla. Terveydenhoito, koulutus ja muut hyvinvointipalvelut voidaan pitkän päälle rahoittaa vain yhteiskunnan tuotantosektorin hankkimilla tuloilla. Jos talouselämällä ei ole menestystä viennissä, ei ole myöskään voimavaroja uudistaa tuotantoa ja kehittää uusia tuotteita. Yritysstandardisointi Yritykset ja toimialojen yhteenliittymät ovat laatineet omia standardejaan. Yritysstandandardeilla voidaan kehittää sekä tuotevalikoimaa että yrityksen toimintaa ja tuottavuutta. Teknisen määräysten yhdenmukaistuminen on vähentänyt yritys - standardisoinnin merkitystä. Nykyään yritysten standardisointityö on enemmän kansallisella ja kansainvälisellä tasolla tapahtuvan standarsintointityön säännöllistä seuraamista ja aktiivista soveltamista omaan toimintaan. Aikaisemmin yrityksillä ja toimialojen yhteenliittymillä oli tapana laatia omia standardejaan, mutta pyrkimys yhdenmukaistaa teknisiä määräyksiä on vähentänyt niiden merkitystä. Nykyään yritysten standardisointityö onkin enemmän kansallisella ja kansainvälisellä tasolla tapahtuvan standardisointityön säännöllistä seuraamista ja aktiivista soveltamista omaan toimintaan. Standardeja hyväksi käyttäen voidaan suunnitelmallisesti kehittää sekä tuotevalikoimaa että koko yrityksen toimintaa ja tuottavuutta. Standardeja laativien työryhmien toimintaan osallistuminen auttaa seuraamaan teknistä kehitystä ja luo vakiintuneita yhteyksiä alan muihin yrityksiin, viranomaisiin ja tutkimuslaitoksiin. Samalla yritys voi saada korvaamatonta tietoa eri maissa voimassa olevista kansallisista määräyksistä. Eurooppalaiset, Suomessakin muuttamattomina voimaan tulevat standardit koskevat kaikkia, myös kotimarkkinoille tarkoitettuja SFS-standardien alkuperä tuotteita. Tietoa kannattaa tämän takia hankkia jo siinä vaiheessa, kun standardia aletaan 100 % 90 % valmistella ja sopeuttaa tuotteet ajoissa tuleviin normeihin. Vaikka standardien käyttö 80 % on vapaaehtoista, oman alansa käytännöstä 70 % poikkeava tuote jää helposti markkinoiden 60 % ulkopuolelle. 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % EN ISO/IEC, EN ISO SFS 0 % 1984 1989 1994 1999 2004 2010 15

3 Standardit ja lainsäädäntö Lainsäädännössä käytetään paljon standardeja hyväksi, koska näin säädöksiin ei tarvitse kirjoittaa teknisiä yksityiskohtia. Standardeja ei yleensä määrä pakollisiksi vaan niihin viitataan esimerkkinä säädöksen vaatimukset täyttävästä ratkaisusta. EU käyttää paljon standardeja säädöstensä tukena. Toinen maailmansota oli vähentänyt kaupankäyntiä ja tilalle oli tullut tiukkoihin kansallisiin rajoihin perustuva säännöstelytalous. Jälleenrakentaminen ja uusi vaurastuminen oli kuiten-kin mahdollista vain avaamalla rajat keskinäiselle kaupankäynnille. Uuden sodan vaara voitiin torjua sitomalla osapuolet yhteiseen taloudelliseen kehitykseen. Yhtenäistämiskehityksen ensimmäinen vaihe, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ECSC perustettiin vuonna 1951. Kahden muun yhteisön, Euroopan atomienergiayhteisön EURATOMin ja Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamissopimukset allekirjoitettiin Roomassa maaliskuussa 1957. EEC:n ansiosta tullimaksuja ja kiintiöitä saatiin poistettua ja rajamuodollisuuksia karsittua. Jäljelle jäi kuitenkin paljon kansallisia määräyksiä, joiden takia monien tuotteiden kauppa vielä 1980-luvulla oli käytännössä erittäin kankeata. Esimerkiksi autoihin tai kodinkoneisiin piti tehdä lukemattomia pieniä muutoksia ennen kuin niitä voitiin myydä koko yhteisön alueella. Usein tuonnin esteitä perusteltiin terveydellä ja turvallisuudella. Saksassa, joka yhä tunnetaan tiukoista normeistaan, vaadittiin kivennäisvedelle erittäin alhainen bakteerimäärä. Oman maan juomateollisuudelle määräyksen noudattaminen ei tuottanut vaikeuksia, koska saksalaiseen makuun sopiva runsas hiilihappo tappoi bakteerit. Ranskalaiset a kivennäisvedet taas olivat hiilihapottomia ja bakteerimäärä vaikka ei ollutkaan ihmiselle is vaarallinen ylitti helposti saksalaisen normitason. Tällä tavalla kansalliset, toisistaan eroavat määräykset jakoivat talousalueen käytännössä 12 erilliseen kotimarkkina-alueeseen. Samaan aikaan Yhdysvaltain ja Japanin yritykset hyödynsivät laajan yhtenäisen kotimarkkina-alueen etuja ja alkoivat menestyä Eurooppaa paremmin sekä viennissä että teknologisessa tutkimuksessa. Talouden painopiste alkoi 1980-luvulla siirtyä Euroopasta Kauko-Itään ja Tyynen valta- meren ympärille. Tarvittiin radikaaleja toimenpiteitä, jotta taloudellisesti ja poliittisesti pysähtynyt, eurokleroosin vaivaama talousalue sykäistäisiin jälleen mukaan maailmantalouden kehitykseen. 3.1 Rooman sopimus Kaupankäynnin esteiden poistamiseen tähtäsi jo vuonna 1957 allekirjoitettu EEC:n perustamissopimus. Tämän ns. Rooman sopimuksen artikla 94 (alunperin 100) antoi yhteisölle oikeuden säätää direktiivejä, joilla yhdenmukaistetaan jäsenmaissa sellaisia lakeja, säännöksiä ja hallinnollisia määräyksiä, joilla on vaikutustayhteismarkkinoiden toimintaan. Artiklan perusteella otettiin vuosien 1960 ja 1985 välisenä aikana käyttöön lukuisia direktiivejä, mutta kaupan teknisten esteiden vähentämiseen niillä ei ollut paljon vaikutusta. Direktiivit olivat vaikutusalueeltaan liian kapeita ja saattoivat koskea esimerkiksi yksittäistä auton osaa. Riittävän vaikuttavien säännösten aikaansaamista jarrutti vielä EY:ssä käytössä ollut äänestystapa, jossa sitovan päätöksen aikaansaamiseksi tarvittiin kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyttä. Yhdenmukaistamista edistävän hankkeen pystyi näin pysäyttämään yksikin jäsenmaa. Kehitys sai uutta vauhtia vuonna 1985, kun komission uudeksi puheenjohtajaksi valittu Jacques Delors esitteli ns. Valkoisen kirjan, laajan toimenpideohjelman sisämarkkinoiden toteuttamiseksi. Ohjelma sisälsi kaikkiaan 286 lakialoitetta tai muuta toimenpide-ehdotusta. Näistä yli puolet eli 163 liittyi teknisten esteiden poistamiseen. Toinen tärkeä asiakirja oli heinäkuussa 1987 voimaan astunut Single Act eli yhtenäisasiakirja, jolla ensimmäistä kertaa uudistettiin Euroopan yhteisöjen kolme vuosikymmentä aikaisemmin allekirjoitettuja perustamissopimuksia. EY:n päätöksenteon nopeuttamiseksi otettiin useilla alueilla käyttöön määräenemmistöpäätökset. Kun aikaisemmin direktiivien 16

valmistuminen saattoi kestää vuosia, selvittiin nyt monesti muutamalla kuukaudella. Single Act -yhtenäisasiakirjassa on kaksi kohtaa, joilla on erityistä merkitystä kaupan teknisten esteiden poistamisessa: Rooman sopimuksen artikloihin 94 ja 137 tehdyt muutokset 95 ja 138. Jo Rooman sopimuksen artikla 94 oli antanut yhteisölle oikeuden säätää direktiivejä, joilla oli tarkoitus yhdenmukaistaa jäsenmaiden säännöksiä, joilla oli vaikutusta yhteismarkkinoiden toimintaan. Nyt yhtenäisasiakirjan perusteella uudistetun artiklan 95 mukaisesti oli huomattavasti paremmat mahdollisuudet toimia. Täyden yksimielisyyden sijasta päätöksentekoon riitti kahden kolmasosan määräenemmistö, joten direktiivien valmistelu nopeutui huomattavasti. Toisaalta valmistelutyö demokratisoitui, kun valmistelussa annettiin enemmän painoa EY:n parlamentille komission ja ministerineuvoston rinnalla. Rooman sopimukseen liitetty artikla 138 sisältää periaatteet sellaisten teknisten määräysten harmonisoinnista, jotka liittyvät työympäristöön ja työntekijöiden terveyteen ja turvallisuuteen. Artiklan 138 perusteella annetut direktiivit ovat vähimmäisvaatimusdirektiivejä, ts. niillä määritetään taso, joka kaikkien jäsenmaiden on vähintään saavutettava. Mikään ei kuitenkaan estä jäsenvaltiota ylläpitämästä direktiivissä määriteltyä työturvallisuuden tasoa korkeampaa tasoa. Sen sijaan jäsenvaltio, jossa direktiivin vaatimukset on jo ylitetty, ei saa ryhtyä alentamaan jo saavuttamaansa tasoa. Valkoinen kirja ja Single Act -yhtenäistämisasiakirja merkitsivät uutta alkua Euroopan yhtenäistämiskehitykselle.vuonna 1985 lukkoonlyöty tiukka aikataulu piti, ja lähes kaikki Valkoisessa kirjassa ehdotetut vajaa kolmesataa direktiiviä saatiin valmiiksi määräaikaan vuoden 1992 loppuun mennessä. 3.2 Kaupan teknisten esteiden poistaminen Kaupan teknisillä esteillä (Technical Barriers to Trade TBT) tarkoitetaan valtioiden asettamia vaatimuksia, jotka koskevat tuotteiden ominaisuuksia, merkitsemistä, pakkaamista, valmistusta, tuotteista annettavia tietoja sekä tuotteiden testaamista, tarkastamista ja näistä annettavia todistuksia. Tuotteita koskevilla vaatimuksilla valtiot pyrkivät erityisesti ihmisten terveyden ja turvallisuuden, ympäristön sekä kuluttajansuojan turvaamiseen. Tällaiset tekniset määräykset muodostavat kuitenkin kaupan teknisen esteen silloin kun ne eroavat maittain niin, että tavaroiden vapaa liikkuvuus estyy. 3.3 Vastavuoroinen tunnustaminen Neljä vapautta eli tavaroiden, palvelujen, ihmisten ja pääomien vapaa liikkuvuus oli kirjattu tavoitteeksi jo vuonna 1957 allekirjoitetussa Euroopan talousyhteisön EEC:n perustamissopimuksessa. Tämän Rooman sopimuksen artiklassa 28 kiellettiin määrälliset tuontirajoitukset ja kaikki muutkin määräykset, joilla oli samanlainen vaikutus. Periaatteessa tuontia hankaloittavat kansalliset määräykset olivat kiellettyjä. Sopimuksen artikla 30 luetteli kuitenkin kieltoon joitakin poikkeuksia: jäsenmaalla oli lupa rajoittaa kauppaa, jos se oli välttämätöntä julkisen moraalin, järjestyksen ja turvallisuuden turvaamiseksi ihmisten, eläinten tai kasvien elämän tai terveyden suojelemiseksi taiteellisesti, historiallisesti tai arkeologisesti arvokkaiden kansallisaarteiden suojelemiseksi tai teollisen tai kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Vuodesta 1992 lähtien tavarat, palvelut, pääoma ja ihmiset ovat voineet vapaasti liikkua jäsenmaasta toiseen. 17

Kiellot ja rajoitukset eivät kuitenkaan saaneet olla mielivaltaisia eikä niitä saanut käyttää keinotekoisten kaupan esteiden luomiseen. Käytännössä säännöksiä kierrettiin enemmän tai vähemmän jokaisessa jäsenmaassa. Tuontia hankaloitettiin paitsi omaperäisillä teknillisillä määräyksillä, myös veroteknisin keinoin. Vuonna 1979 Euroopan yhteisön tuomioistuin teki tärkeän, tuontirajoituksia koskevan ennakkopäätöksen joka tunnetaan nimellä Cassis de Dijon. Cassis de Dijon -nimistä ranskalaista likööriä yritettiin viedä Ranskasta Saksan Liittotasavaltaan, mutta Saksan veroasetusten takia se ei päässyt markkinoille. Asia vietiin Euroopan yhteisön tuomioistuimeen, joka totesi, ettei tuotteen vapaalle tuonnille Saksaan ollut esteitä. 18 Päätöksestä tuli tärkeä ennakkotapaus, jolla oli suuri merkitys rajojen avautumiselle EY:n sisällä. EY:n tuomioistuimen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettua ja myytyä tuotetta voidaan vapaasti markkinoida myös muissa yhteisön maissa. Kansalliset tekniset tai veromääräykset eivät saa olla myynnin esteenä. Toinen, 1980-luvun alussa ollut tapaus toi esiin jäsenmaissa harjoitetun käytännön, jossa tuontia hankaloitettiin teknistä hyväksyttämistä koskevilla määräyksillä. Hollantilainen yritys halusi tuoda tuholaismyrkkyjä Ranskasta, jossa tuotteet oli virallisesti hyväksytty. Hollantilaiset kuitenkin estivät markkinoille pääsyn. Myyntilupaan olisi tarvittu testaus hollantilaisessa laboratoriossa. EY:n tuomioistuin piti ranskalaisessa laboratoriossa tehtyjä testejä riittävän luotettavina. Tuomioistuimen mukaan tuontimaan viranomaiset eivät ole oikeutettuja vaatimaan teknillisiä tai kemiallisia analyysejä tai laboratoriotestejä, jos samat testit on jo tehty jossakin toisessa jäsenmaassa. Cassis de Dijon ja sitä seuranneet EY:n tuomioistuimen päätökset olivat pohjana vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Tuontitavaran markkinoille tuloa Vastavuoroinen tunnustaminen Vuonna 1979 Euroopan yhteisön tuomioistuimen tekemä tuontirajoituksia koskeva ennakkopäätös (Cassis de Dijon). Tuomioistuimen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettua ja myytyä tuotetta voidaan vapaasti markkinoida myös muissa yhteisön maissa Ennakkopäätös on ollut pohjana vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Tuontitavaran markkinoille tuloa ei voi estää sillä perusteella, ettei tuote täytä omassa maassa voimassa olevia määräyksiä. Vaikutukset Jäsenmaan tulee hyväksyä muissa jäsenmaissa tehdyt testit edellyttäen, että testit on suorittanut ammattitaitoinen ja riippumaton tutkimuslaitos. Suuri osa tuotteista on vientimarkkinoilla yhä sopeutettava paitsi kohdemaan käytäntöön, myös kulttuuriin ja makutottumuksiin. ei voi estää sillä perusteella, ettei tuote täytä omassa maassa voimassa olevia määräyksiä, vaan tuontimaan täytyy tunnustaa valmistusmaassa voimassaolevat säännökset yhtä päteviksi kuin omansa. Keskinäisen tunnustamisen periaate merkitsi myös sitä, että jäsenmaan tuli hyväksyä muissa maissa tehdyt asianmukaiset testit edellyttäen, että testit on suorittanut ammattitaitoinen ja riippumaton tutkimuslaitos. Näin säästetään aikaa ja vältetään päällekkäisten testien aiheuttamia turhia kustannuksia. Käytännössä vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta voi olla vaikea toteuttaa. Kivennäisveden kaupassa se on helppoa, mutta sähkölaitteissa tilanne on toinen. Jos jossakin maassa on käytössä tietynlainen jännite tai tietyn-

lainen seinäkosketin, valmistajan on otettava tämä huomioon. Käytännön vientimarkkinoilla suuri osa tuotteista on edelleenkin sopeutettava paitsi kohdemaan tekniseen käytäntöön, myös kulttuuriin ja makutottumuksiin. Vaatimusten vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen vahvistamiseksi EU on kirjannut periaatteet vuonna 2008 asetukseen. Sillä tehdään viranomaisille vaikeammaksi kieltää oman maan kansallisten määräysten vastaisten tuotteiden myynti tuotteen täyttäessä valmistusmaan vaatimukset toisessa EU-maassa. 3.4 New Approach eli uusi lähestymistapa EY:n tuomioistuimen tekemä Cassis de Dijon oli luonut pohjan vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle. Jos EU:n alueella valmistettu tuote täytti kotimaassaan voimassaolevat tekniset ja turvallisuusnormit, sitä voitiin esteittä markkinoida koko yhteisön alueella. Kansallisten määräysten vastavuoroinen tunnustaminen oli nopea keino edistää kaupankäyntiä, mutta se ei kuitenkaan poistanut kaikkia ongelmia. Niin kauan kuin tekniset vaatimukset muuttuivat maasta toiseen, tuotteet oli käytännössä sopeutettava niiden mukaan. Eurooppalaisille yrityksille tämä merkitsi pienempiä tuotesarjoja ja sitä kautta suurempia kustannuksia. Yhtenäisten kotimarkkinoiden edut eivät päässeet vieläkään toteutumaan. Aluksi teknisiä määräyksiä yritettiin harmonisoida ottamalla käyttöön yksityiskohtaisia direktiivejä, jotka kukin jäsenmaa sitten ottaisi omaan lainsäädäntöönsä. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Kun yksityiskohtaiset määräykset yritettiin sisällyttää itse direktiiveihin, niiden koko kasvoi suhteettomaksi ja valmistelu vei vuosikausia. Kun direktiivi lopulta saatiin valmiiksi, se alkoi olla jo vanhentunut. Erityisesti uuden teknologian aloilla ei ajantasaisia yhteisiä määritelmiä ollut tällä tavalla mahdollista saavuttaa. Vuonna 1985 EY hyväksyi uuden lähestymistavan. New Approach -menettelyssä direktiiveissä esitetään vain olennaiset turvallisuutta, terveyttä, ympäristöä ja kuluttajansuojelua koskevat vaatimukset. Jos tuote täyttää ne, sitä voidaan periaatteessa kaupata esteettä koko EU-alueella. Tekniset ratkaisut, jotka täyttävät em. olennaiset vaatimukset, esitetään eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen CEN, CENELEC ja ETSI laatimissa nk. yhdenmukaistetuissa standardeissa. Jos tuote on standardinmukainen, viranomaiset eivät voi asettaa esteitä sen vapaalle liikkuvuudelle. Standardit eivät kuitenkaan ole velvoittavia, vaan säilyttävät vapaaehtoisen luonteensa. Jos tuote poikkeaa yhdenmukaistetusta standardista, valmistajan on pystyttävä muulla tavoin osoittamaan, että se täyttää direktiivissä esitetyt olennaiset vaatimukset. Direktiivien alaiset, EY:n toimeksiannolla valmistellut standardit ovat lisänneet eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen työmäärää. Yhdenmukaistamisprosessissa mukanaolo on kuitenkin kaikille osapuolille hyödyllistä. Yhteistyö varmistaa, että yksityiskohtaisten määräysten luomisessa käytetään hyväksi parasta mahdollista käytännön asiantuntemusta yritysten ja kuluttajien kokemuksia, joiden esilletulo varsinaisten direktiivien laadinnassa olisi huomattavasti epävarmempaa. Uuden lähestymistavan direktiiveihin liittyvät standardit mainitaan EU:n Virallisessa lehdessä. Vasta maininta Virallisessa lehdessä tuo standardille erityisaseman direktiivin tulkitsemisessa. Uuden lähestymistavan direktiivejä on runsaat 20 kappaletta. Laajimmat niistä käsittelevät lääkintälaitteita, koneita, rakennustuotteita ja henkilönsuojaimia. Direktiivien valmistelu on yksinkertaistunut ja nopeutunut huomattavasti. Lisäksi direktiivit voidaan tehdä aiempaa huomattavasti laaja-alaisemmiksi. Esimerkiksi konedirektiiviä hyväksyessään EY:n ministerineuvosto selvisi yksillä allekirjoituksilla direktiivin alaisten standardien luominen ja ajan tasalla pitäminen jäi eurooppalaisten standardisoimisjärjestöjen huoleksi. Vuonna 1985 EY hyväksyi uuden lähestymistavan. New Approach -menettelyssä direktiiveissä esitetään vain olennaiset turvallisuutta, terveyttä, ympäristöä ja kuluttajansuojelua koskevat vaatimukset. Jos tuote täyttää ne, sitä voidaan periaatteessa kaupata esteettä koko EU-alueella. 19

CE-merkintä 3.5 Uuden lähestymistavan tulevaisuus Uusi lähestymistapa teknisessä harmonisoinnissa on toiminut hyvin. EU on useissa yhteyksissä todennut tämän. Lähestymistavassa on kuitenkin ollut myös puutteita. Tämän seurauksena markkinoilla on tuotteita, jotka eivät täytä vaatimuksia. Uuden lähestymistavan tehostamiseksi EU on vuonna 2008 uusinut säädökset, joihin uusi lähestymistapa perustuu. Periaatteet eivät ole muuttuneet. Lisäksi on vuonna 2008 annettu kokonaan uusi säädös viranomaisten vastuulla olevasta markkinavalvonnasta. Alun perin se jätettiin kokonaan jäsenvaltioiden vastuulle. Sitä ei kuitenkaan ole kaikissa jäsenvaltioissa hoidettu tehokkaasti. Markkinavalvonnan tehostamisen odotetaan poistavan markkinoilta määräysten vastaisia tuotteitta ja vähentävän mahdollisuuksia hankkia kilpailuetua säädöksistä piittaamattomalla toiminnalla. Uusi lähestymistapa on ollut käytössä jo runsaat 20 vuotta. Pisimpään voimassa olleita säädöksiä on jo uusittu. Esimerkiksi koneita ja leluja käsittelevät direktiivit on uusittu. Uuden lähestymistavan perussäädösten uudistaminen vaikuttaa direktiiveihin sitä mukaa kun niitä uusitaan. Valmistajan vakuutus, että tuote on EU:n vaatimusten mukainen Liittyy vain uuden lähestymistavan direktiiveihin Osa vaatimustenmukaisuuden osoittamismenettelyä Joskus tuote on testautettava ennen merkinnän tekoa 3.6 CE-merkintä Tuotteet, jotka kuuluvat uuden lähestymistavan direktiivien piiriin on varustettava CE-merkinnällä. Merkintä on valmistajan vakuutus siitä, että tuote täyttää direktiivien vaatimukset ja on läpikäynyt asianmukaiset vaatimustenmukaisuuden osoittamismenettelyt. Yksinkertaisimmillaan merkintä on vain valmistajan vakuutus siitä, että tuotteet täyttävät EU:n vaatimukset. Näin asianlaita on esimerkiksi lelujen osalta. Toisinaan kuitenkin vaaditaan tuotteiden tyyppitarkastusta ennen merkinnän tekoa. Tyyppitarkastus vaaditaan esimerkiksi henkilönsuojainten ja vaarallisten koneiden osalta. Tyyppitarkastuksia tekevät nk. ilmoitetut laitokset, jotka ovat jäsenmaiden komissiolle ilmoittamia. Viranomaisten vastuulla olevan markkinavalvonnan tehtävänä on huolehtia siitä, että määräysten vastaiset tuotteet poistetaan markkinoilta. 20 3.7 Tietojenvaihto valmisteilla olevista standardeista Uusia määräyksiä ja standardeja tulee jatkuvasti lisää ja voimassaolevia muutetaan. Yrityksellä, joka toimii useassa maassa, on täysi työ pysyä mukana, millaisia määräyksiä eri maissa on noudatettava. Uusi säännös, joka vaatii muuttamaan tuotetta tai jopa vetämään sen kokonaan markkinoilta, voi olla yritykselle ikävä yllätys. Lakien ja määräysten ennakoitavuus on taloudellisen kehityksen kulmakivi, jonka puuttuminen tekee yritystoiminnasta lyhytjänteistä ja karkottaa ulkomaiset sijoittajat vakaammille markkinoille. Euroopan unionin tavoitteena onkin vähentää yllätyksiä ja auttaa taloudellisia toimijoita ennakoimaan tulevaa toimintaa. Direktiivin 98/34/EY mukaan jäsenvaltioiden tulee ilmoittaa ennalta valmisteilla olevista kansallisista standardeista ja teknisistä määräyksistä. Tiedonantovelvollisuus ei koske vain EU:n toimeksiannosta luotavia standardeja vaan myös kaikkia kansallisten standardisoimisjärjestöjen omasta aloitteesta valmisteltavia standardeja. Vuonna 1988 direktiiviä 98/34/EY laajennettiin niin, että tiedonantovelvollisuus koskee myös maataloustuotteita ja lääkkeitä, jotka alunperin oli jätetty tiedonantovelvollisuuden