Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 1 (12) Kirkkohallitus on pyytänyt 11.6.2007 päivätyllä kirjeellään piispainkokouksen lausuntoa 23.4.2007 annetusta mietinnöstä Kirkon keskushallinnon kehittäminen (Sarja C 2007:4). Sen johdosta piispainkokous tahtoo lausua kunnioittavasti seuraavaa. Keskushallinnon asema kirkon elämässä Piispainkokous liittyy siihen kirkon keskushallinnon kehittämistyöryhmän näkemykseen, jonka mukaan kirkon hallinnon kehittämisen peruslähtökohtana tulee olla käsitys kirkon olemuksesta ja tehtävästä, joka viime kädessä voidaan johtaa kirkon tunnustuksen määrittelystä (s. 71). Kirkon tunnustus perustuu Raamattuun, ja se on ilmaistu tarkemmin ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja evankelisluterilaisissa tunnustuskirjoissa. Tämän tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkon hallintoa on kehitettävä siten, että se on kirkon uskon kannalta tunnustuksenmukainen ja kirkon hengellisen tehtävän näkökulmasta tarkoituksenmukainen. Luterilaisessa kirkko opissa korostuu ajatus paikallisseurakunnasta kirkon tehtävän toteuttamisen varsinaisena subjektina. Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus ja palvelutehtävistä (KL 4:1). Seurakunta on ensisijainen toiminta ja hallintoyksikkö. Toisaalta seurakunnat eivät ole useiden vapaiden suuntien tapaan autonomisia (kongregationalismi), vaan ne jäsentyvät hiippakunnaksi. Piispan ja tuomiokapitulin tehtävänä on edistää kirkon yhteyden ja tehtävän toteutumista seurakunnissa sekä valvoa seurakuntia ja pappeja. Vaikka piispalla ja tuomiokapitulilla on seurakuntiin nähden suoraa hallintovaltaa, se on toisaalta rajatumpi kuin esimerkiksi roomalais katolisessa kirkossa. Kirkkomme hallintorakennetta voidaan siten luonnehtia paikallisseurakuntaa korostavaksi episkopaaliseksi järjestykseksi. Paikallis ja aluehallinnon jälkeen tulee keskushallinto, johon kuuluvat kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkkohallitus sekä eräät muut toimielimet. Nykyinen kirkkolaki ja järjestys heijastaa rakenteeltaan tätä alhaalta kasvavaa hallintomallia: säädökset etenevät järjestyksessä seurakunta hiippakunta keskushallinto. Keskushallinnon osalta säädökset etenevät järjestyksessä kirkolliskokous piispainkokous kirkkohallitus. Keskushallinnolle kuuluvat ne tehtävät, jotka sille on erikseen määrätty ja jotka on tarkoituksenmukaista hoitaa keskitetysti. Viimeistään 1800 luvulta lähtien kirkossamme on pyritty etsimään tasapainoa synodaalisen, episkopaalisen ja konsistoriaalisen hallinnollisen periaatteen välille. Kirkolliskokous määrää kirkon identiteettiä ja työtä koskevista yleisistä puitteista, jotka yhdistävät kaikkia seurakuntia: se muun muassa hyväksyy yhteiset kirkolliset kirjat, päättää kirkkolainsää Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 1
dännöstä, valvoo kirkon yhteisten varojen käyttöä ja päättää suhteista muihin kirkkokuntiin. Piispainkokouksen tehtävänä on huolehtia, että kirkon julistuksessa ja toiminnassa pysytään kirkon opillisella pohjalla. Se käsittelee kirkon uskoa, julistusta ja työtä sekä hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevia asioita. Myös kirkkohallituksella on omat tehtävänsä seurakuntien työn tukemisessa ja kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitamisessa. Se hoitaa kirkon yhteistä taloutta ja hallintoa. Viimeisimmissä uudistuksissa kirkkohallituksen tehtävät ovat laajentuneet myös kirkon yhteisen toiminnan hoitamiseen. Kirkkohallitus kehittää kirkon yhteistä työtä, huolehtii kirkon äänen kuulumisesta valtiovallan lainsäädäntötyössä, antaa kirkkolainsäädäntöön liittyviä ohjeita, ohjaa seurakuntien taloudenhoitoa, valmistelee asioita kirkolliskokoukselle ja hoitaa kokonaiskirkollista viestintää. Kaikkien tehtävien tarkoituksena on viime kädessä tukea ja edistää seurakunnissa tehtävää kirkon työtä. Valtion keskushallinnossa on toteutettu 1990 luvun alusta lähtien huomattavia muutoksia. Keskushallintoyksiköitä on muodostettu itsenäisiksi toimintayksiköiksi ja varsinaisen keskushallinnon roolia pelkistetty, selkiytetty ja keskeisimmillä tehtäväalueilla vahvistettu. Muutos heijastaa uudenlaista keskushallinnon tehtäviä ja toimintatapoja koskevaa ajattelua. Työryhmä on kuvannut valtion hallinnon muutoksia, mutta ei ole lähtenyt omissa analyyseissään ja ehdotuksissaan pohdiskeluihin kirkollista keskushallintoa koskevan uudenlaisen ajattelutavan tarpeellisuudesta. Mietinnössä ei ole hahmoteltu sitä kokonaisuutta, jonka osana ja yhteistyökumppanina keskushallinto kirkossa toimii, eikä yhteistyön ja tehtävien tarkistamismahdollisuuksia. Työryhmän ehdotus heijastaa varsin perinteistä keskushallintokäsitystä. Keskushallinnon eri toimielinten keskinäinen suhde Kirkon keskushallinnon kehittämistyöryhmä esittelee mietinnössään kolme mallia (s. 72 ja liitteet 1 3). Niin sanottu hajautettu malli A vastaa nykytilannetta. Samalla pohditaan tähän hallintomalliin liittyviä ongelmia ja kehittämistarpeita. Ensimmäisenä kehittämisvaihtoehtona esitellään niin sanottu keskitetty malli B (liite 2). Tässä vaihtoehdossa kirkkohallituksen (KHH) asemaa ja tehtäviä vahvistettaisiin siten, että se käyttäisi jatkossa päätösvaltaa kaikissa asioissa, jotka eivät eri säädösten perusteella kuulu kirkolliskokoukselle. Piispainkokoukselle (PK) ja Kirkon ulkoasiain neuvostolle (KUN) jäisi asiantuntijan ja lausunnonantajan rooli. Toisena kehittämisvaihtoehtona esitellään niin sanottu osittain hajautettu malli C (liite 3). Tässä mallissa KKH:n ja PK:n tehtäviä tarkistettaisiin, mutta PK:lle jäisi edelleen päätösvaltaa tietyissä asioissa. PK:n profiilia terävöitettäisiin ja sen toimivaltaa keskitettäisiin erityisesti kirkon opin ja uskon tulkintaan koskeviin asioihin. Kehittämistyöryhmä on äänestyksen jälkeen laatinut esityksensä jälkimmäisen C mallin pohjalle. Tässä mallissa vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi näyttää nousseen KUN:n asema, kuten eriävistä mielipiteistä käy ilmi. Piispainkokouksen mielestä perusratkaisua tulisi etsiä C mallin pohjalta. Vahvuuksistaan huolimatta nykymalli (A) on puutteellinen. Se on syntynyt toisenlaisessa ympäristössä ja kaipaa kehittämistä. Vuoden 1994 jälkeen valtion ja kirkon hallinnossa on tapahtunut monia muutoksia. Eri kirkollisilla toimijoilla on päällekkäisiä tehtäviä. Toimivaltasuhteet ovat epäselviä esimerkiksi opillisia ja eettisiä linjanvetoja sekä hengelliseen virkaan kutsuttujen kelpoisuusehtoja päätettäessä. Kirkkohallituksen keskeistä asemaa painottava B malli on edellistä suoraviivaisempi, mutta myös virkamiesvaltaisempi. Se keskittäisi päätöksentekoa kirkkohallitukselle tavalla, joka sopii huonos Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 2
ti edellä kuvattuun luterilaiseen kirkkokäsitykseen. C mallissa kehittämistarpeet keskittyvät erityisesti kahteen kysymykseen. Ensimmäinen koskee Kirkon ulkoasiainneuvoston asemaa suhteessa muihin keskushallinnon elimiin: Miten vahvistetaan sekä toiminnallisella että strategisella tasolla KUN:n yhteyttä toisaalta kirkolliskokouksen ja toisaalta piispainkokoukseen ja kirkkohallitukseen? Toinen kysymys koskee kirkkohallituksen ja piispainkokouksen suhdetta: Miten kirkkohallituksen ja piispainkokouksen työnjako määritellään tarkoituksenmukaisella tavalla niin, että toimivaltajako on selkeä ja että toisaalta yhteistyö toimii joustavasti? Kirkolliskokouksen tehtävä ja kokoonpano Kirkolliskokouksen (s. 74 81) osalta työryhmä käy läpi eräitä kehittämistarpeita, mutta ei esitä varsinaisia tarkistuksia työjärjestykseen. Työryhmä liittyy kirkkolain kodifiointityöryhmän näkemykseen kirkolliskokouksen keskeisen päätösvallan säilyttämisestä. Piispainkokouksen mukaan kirkolliskokouksen asema kirkkolainsäädännöstä päätettäessä on itsestään selvä. Kirkolliskokouksen tulee vastakin tehdä valtion toimielimille ehdotukset kirkkolain säätämisestä, muuttamisesta ja kumoamisesta sekä hyväksyä itsenäisesti kirkkojärjestys ja vaalijärjestys. Työryhmä ehdottaa toisaalta eräitä muutoksia kirkolliskokouksen alaan liittyvissä asioissa. Mietinnön mukaan kirkolliskokoukselta tulisi lakkauttaa kirkkolain täytäntöönpanomääräystä koskeva toimivalta. Kirkkolain täytäntöönpanomääräysten antamista koskevan toimivallan poistamista näyttäisi puoltavan se, että vuodesta 1994 kirkolliskokous ei ole juurikaan antanut täytäntöönpanomääräyksiä. Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että toimivaltaa ei pitäisi olla. Piispainkokouksen mielestä kirkolliskokouksen täytäntöönpanomääräyksiä koskeva toimivalta tulisi säilyttää ja kirkolliskokouksen työtä myös kehittää täytäntöönpanomääräysten antajana. Esimerkiksi valtion hallinnossa täytäntöönpanomääräykset kuuluvat nimenomaan eduskunnalle. Piispainkokous pitää toimivana nykyistä kirkolliskokouksen puheenjohtajiston kokoonpanoa ja valintamenettelyä. Se ei siten kannata ehdotusta, jonka mukaan kirkolliskokous valitsisi puheenjohtajistonsa vain vaaleilla valituista maallikko ja pappisedustajista, jolloin arkkipiispa jäisi syrjään puheenjohtajistosta. Kirkolliskokouksen puheenjohtajan tehtäviin liittyy väistämättä kirkon hengellisen johtamisen piirteitä. Puheenjohtaja on sekä hengellisesti että käytännöllisesti enemmän kuin kokouksen tekninen vetäjä. Vaikka luterilaisuus korostaa kaikkien uskovien yhteistä pappeutta, kirkon hengellistä virkaa pidetään toisaalta Jumalan käskynä ja asetuksena (Augsburgin tunnustus V). Luterilainen reformaatio halusi säilyttää Suomessa piispan virkaan perustuvan hiippakuntajärjestelmän. Jonkun on oltava kirkossa ensimmäinen vertaistensa joukossa myös käytännössä. Arkkipiispan toimiminen kirkolliskokouksen puheenjohtajana ilmaisee kirkon episkopaalista järjestystä, toisaalta maallikkojen edustus puheenjohtajistossa tuo yhteisen pappeuden vahvasti arkkipiispan viran rinnalle. Nykyiseen järjestelmään ei ole liittynyt ongelmia, joita mietinnössä pyritään ratkaisemaan. Päinvastoin nykyinen järjestelmä on osoittautunut toimivaksi; erityisen viran ja yhteisen pappeuden välillä vallitsee yhteistyö ja tasapaino. Arkkipiispa toimii varsinaisena puheenjohtajana, ja hänen rinnallaan varapuheenjohtajina toimivat maallikot kantavat vastuuta kokouksen käytännön johtamisesta ja edustavat kirkko Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 3
amme. Arkkipiispan hengellinen asema ja teologinen asiantuntemus ovat tarkoituksenmukaisia silloin, kun kirkolliskokouksessa käsiteltävien asioiden taustoja selvitetään tiedotusvälineille. Arkkipiispan puheenjohtajuuteen on päädytty myös aikaisemmissa selvityksissä. Kirkolliskokous katsoi vuonna 1971, että arkkipiispan tulee olla kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen puheenjohtaja. Myös kirkkojärjestyskomitea totesi vuonna 1979 arkkipiispan asemaa ja vaalia käsittelevässä mietinnön osassa, että arkkipiispan kokonaiskirkollisista tehtävistä on kirkolliskokouksen puheenjohtajuudella vankimmat perinteet. Komitean mukaan se on periaatteellisesti tärkeä sikäli, että se erottaa selvästi luterilaisen synodaalisen perinteen poliittisen parlamentarismin käytännöistä, joka on helposti tunkeutumassa kirkko oikeuteen. Se osoittaa, että edustuksellinen synodi ja piispuus eivät meillä ole toisistaan erillään ja vastakkain, vaan että kumpikin aines, valittu edustajisto ja episkopaatti, kuuluvat kirkon korkeimpaan päättävään elimeen. Arkkipiispan viran järjestelyjä koskevissa selvityksissä vuosina 1990 ja 1995 on oltu samalla linjalla. Piispainkokous ei kannata kirkkohallituksen piispajäsenten valinnan siirtämistä kirkolliskokoukselle. Mietinnön ehdotus on perusteltu heikosti. Työryhmän tulkinta, jonka mukaan kirkkohallituksen piispajäsenet eivät edustaisi piispainkokousta edes välillisesti, on kiistanalainen. Aiemmissa selvityksissä myös kirkkohallitus on torjunut ehdotuksen. Demokratian kannalta se on näennäinen. Piispajäsenten oma sisäinen rotaatio palvelee keskushallinnon toimielimien hyvää yhteistyötä. Kirkkohallituksen piispajäsenet edustavat ensisijassa piispuutta, kuten pappisjäsenet edustavat pappisvirkaa. Kunkin ryhmän oma oikeus säilyttää omien edustajiensa valinta toisten siihen puuttumatta on johdonmukainen periaate. Valinta tulee säilyttää piispakunnan omana tehtävänä eikä siirtää ulkopuolisille tahoille. Piispainkokous pitää perusteltuna mietinnön ehdotusta, jonka mukaan kirkkohallituksen täysistunnon jäsenille ei valittaisi jatkossakaan varajäseniä. Työ on vaativaa ja edellyttää pitkäjänteistä perehtymistä täysistunnossa vireillä oleviin asioihin. Nykyjärjestelmä tukee jäsenten sitoutumista. Harvoin osallistuvan varamiehen olisi vaikea perehtyä asioihin. Varamiesjärjestelmällä voisi olla merkitystä lähinnä sairastapauksissa ja äänestystilanteissa. Piispainkokouksen tehtävät Piispainkokouksen kehittämishaasteiden osalta (s. 81 88) mietinnössä liitytään pitkälti aiempaan, vuonna 2003 julkaistun piispainkokouksen oman selvitystyöryhmän esityksiin (Sarja B 2003:6). Molemmissa korostetaan, että piispainkokouksen tulisi keskittyä erityisesti kirkon oppia koskeviin asioihin ja että sen tulisi voida hoitaa tehtävänsä tehokkaammin, nopeammin ja joustavammin. Koska piispainkokouksen tehtävä, asema ja kokoonpano liittyvät läheisesti siihen, miten piispan virka ymmärretään, on välttämätöntä pohtia itse piispan viran olemusta. Vain siten mietinnön ehdotuksia voidaan arvioida tarkoituksenmukaisesti. Uudesta testamentista alkaneen kehityksen seurauksena piispan virkaa on pidetty erityisenä kaitsennan (episkopé) virkana. Keskeisimpänä tehtävänä on kirkon ykseyden vaaliminen. Sen tärkeimpinä välineinä ovat sanan julistaminen ja sakramenttien hoitaminen. Ykseyden vaalimista palvelee myös tuomiovalta, jota tarvitaan eteenkin konfliktien ratkaisemiseksi. Klassisen käsityksen mukaan piispan tehtäviin kuuluu opetusvaltaa (potestas docendi, magisterium), vihkimisvaltaa (potestas ordinis) ja hallinto tai tuomiovaltaa (potestas iurisdictionis). Periaatteessa tämä vastaa myös luterilaisen kirkon teologiaa ja käytäntöä. Opetustehtävällä on kuitenkin ollut keskeisin asema; piispa vastaa kirkon opista ja sen valvonnasta. Myös papiksi vihkiminen ja Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 4
muut keskeiset vihkitoimitukset kuuluvat piispan tehtäviin. Sen sijaan näkemykset piispan hallintovallasta ovat vaihdelleet. Piispan hallintovalta on luterilaisissa kirkoissa rajoitetumpi kuin esimerkiksi katolisessa kirkossa. Piispa ei päätä kirkon järjestysmuodosta eikä hallintoasioista yksin, vaan yhdessä synodaalisen tai konsistoriaalisen päätöksentekoprosessin kanssa. Edellä kuvattu näkemys piispan viran kolmesta tehtävästä on ekumeenisesti vallitseva, ja se heijastuu myös oman kirkkomme järjestysmuodossa: kirkon tehtävän ja ykseyden edistäminen sekä seurakuntien valvonta mainitaan ensimmäisinä. Kirkkojärjestyksen 5. luvun 1 :n mukaan piispa on hiippakunnassaan seurakuntien ja pappien ylin kaitsija. Hänen tulee (1) vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa, (2) valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen mukaan, (3) tukea ja ohjata hiippakuntansa pappeja heidän työssään (4) edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa ja valvoa, että papit ja seurakuntien muut viranhaltijat ja työntekijät ovat oppinsa puolesta nuhteettomia ja käyttäytyvät elämässään kristillisesti, (5) edistää seurakuntien yhteistyötä ja talouden ja hallinnon tarkoituksenmukaista hoitamista ja (6) suorittaa hiippakunnassa vihkitoimitukset ja virkaan asettamiset. Piispainkokouksen mukaan kehittämistyöryhmän ehdotus, jonka mukaan piispainkokouksen tulee käsitellä kirkon uskoa, oppia ja tehtävää koskevia asioita, on johdonmukainen edellä kuvatun piispan viran tehtävien kannalta. Piispainkokous pitää siten mietinnön ehdotusta oikeansuuntaisena. Tehtävän muotoilu on kuitenkin yleisluonteinen ja kaipaa tarkennusta. Esitetty muotoilu ei riittävällä tavalla selkiytä toimivaltasuhteita, vaan tarjoaa liian suuren ja ristiriidoille alttiin tulkintamahdollisuuden. Piispainkokouksen mukaan kirkon opin ja tehtävän käsittelemiseen tulee kuulua myös näihin asioihin liittyvää tosiasiallista päätösvaltaa. Vain siten piispainkokous voi palvella kokonaiskirkkoa työryhmän toivomalla tavalla eli huolehtimalla siitä, että kokonaiskirkon päätöksissä, kannanotoissa ja toiminnassa pysytään kirkon opillisella pohjalla. Koska kirkon opin valvonta ja sakramenttien hoitaminen kuuluvat Augsburgin tunnustuksen viidennen artiklan perusteella erityisesti hengellisen viran velvollisuuksiin, sillä tulee olla näiden hoitamista koskevaa todellista ratkaisuvaltaa. Tällöin on tärkeää määritellä riittävän selkeästi piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen välinen toimivalta, koska kirkolliskokouksella on kirkkolain mukaan ylin päätösvalta kirkon uskoa ja oppia koskevissa asioissa (KL 20:7). Kirkolliskokouksella tulee olla jatkossakin tunnustusperustaa, kirkollisten kirjojen ja ekumeenisten sopimusten hyväksymistä koskeva päätösvalta. Näissä asioissa tarvitaan tavallista suurempi kirkolliskokouksen yksimielisyys. Piispainkokoukselle kuuluu luontevasti kirkon opin valvontaan ja ajankohtaiseen tulkintaan liittyvät asiat kirkolliskokouksen säätämän tunnustusperustan pohjalta. Työryhmän esityksestä poiketen piispainkokous ehdottaa sanamuotoa, jonka mukaan piispainkokous käsittelisi kirkon uskoa, opetusta ja tehtävää koskevia asioita. Mietinnössä ehdotetut käsitteet kirkon usko ja oppi ovat lähes synonyymisiä. Kirkon uskolla tarkoitetaan sitä yhteisen uskon sisältöä, joka uskotaan (fides quae creditur) erotuksena yksilön uskonkäsityksistä ja kokemuksista. Oppi (dogmi) tarkoittaa kapeassa merkityksessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa tai kirkon tunnustustekstissä määriteltyä, siis kollektiivisesti hyväksyttyä opillista ratkaisua erotuksena yksityisten teologien mielipiteistä. Laajemmassa merkityksessä kirkon opilla (dogma) tarkoitetaan koko kirkon yhteisen uskon kokonaisuutta. Oppi on seurausta kristillisen kirkon pyrkimyksestä ymmärtää johdonmukaisesti, tulkita yhteisesti ja ilmaista selkeästi Jumalan ilmoitusta. Käytännössä kirkon usko ja oppi ovat siis lähes synonyymisiä: molemmilla tarkoitetaan kielellisesti ilmaistua ja kollektiivisesti hyväksyttyä kirkon yhteisen uskon sisältöä ero Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 5
tuksena yksilön tai yksittäisen liikkeen näkemyksistä. Siksi olisi luontevaa käyttää vain toista. Kolmas näihin läheisesti liittyvä termi on kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä mainittu kirkon tunnustus, johon liittyy uskomisen ja älyllisen erittelyn ohella myös kokonaisvaltaisempi tunnustautumisen ajatus. Kielellisesti ilmaistuna ja kollektiivisesti hyväksyttynä myös kirkon tunnustus on laajempi kuin yhden ihmisen tai ryhmän mielipide. Mietinnössä ehdotettu sanapari kirkon usko ja oppi jättää ainakin osittain tulkinnanvaraiseksi, kuuluvatko etiikkaan ja kristilliseen elämään kuuluvat asiat kirkon uskon ja opin yhteyteen vai tulisiko oppi ja etiikka nähdä nimenomaan toisistaan erillisinä. Tämä epämääräisyys vaatii riittävän selkeää ratkaisua, sillä juuri sen selvittäminen oli yksi kehittämistyöryhmän tehtävistä. Piispainkokous liittyy mietinnön näkemykseen, jonka mukaan kirkon usko/oppi ja etiikka kuuluvat läheisesti yhteen. Kirkon oppia ei voida rajata ahtaasti vain jumalakuvaa koskevaan ajatteluun eikä siten ymmärtää vastakohtana kirkon etiikalle. Kirkon oppi on enemmän kuin käsitys vanhurskauttamisesta. Kristillinen elämä perustuu kirkon oppiin, ja opilla on aina myös käytännöllinen ulottuvuus. Koska oppiin kuuluu väistämättä myös esimerkiksi ilmoitus, tieto, ihmis ja pyhityskäsitykseen liittyviä vakaumuksia, sosiaali ja yksilöetiikan perusteet ovat myös opillisia kysymyksiä. Kirkon uskon, rukouksen ja elämän yhteenkuuluvuus käy havainnollisesti ilmi esimerkiksi katekismuksista. Kymmenen käskyn laki ilmaisee, kuinka tulee elää (etiikka). Uskontunnustus kertoo, kuka Jumala on ja mitä hän lahjoittaa (oppi). Isä meidän rukous ja sakramentit kertovat, kuinka Jumalaa rukoillaan ja kuinka hän lähestyy meitä (rukous ja jumalanpalvelus). Opin ja etiikan yhteenkuuluvuus todetaan myös mietinnössä. Sen mukaan uskoa ja oppia koskevina asioina on pidetty myös kannanottoja eettisiin kysymyksiin (s. 60). Esimerkiksi perinteisesti luomisen teologiaan liittyvien eettisten kysymysten, kuten eutanasia, abortti ja eri sukupuolta olevien parisuhteet on usein tulkittu myös kirkon opin sisältöä koskeviksi, koska niitä ratkaistaessa on tarkasteltava kristillistä ihmiskuvaa, elämän tarkoitusta ja luonnetta sekä ihmisen vastuuta Jumalan edessä, jotka kaikki ovat kirkon oppisisältöön kuuluvia tai ainakin sitä sivuavia. Uskon ja opin soveltaminen kirkon elämässä ja eettisissä kysymyksissä saa ajankohdan ja tilanteen mukaisia muotoja, ja niiden tulkinnassa kirkollinen toimivalta kuuluu erityisesti piispainkokoukselle. Tämän myös tehtävänmäärittelystä tulisi yksiselitteisesti ilmetä. Edellisen kaltaiset epäselvyydet voitaisiin välttää, mikäli piispainkokouksen tehtäväksi määriteltäisiin kirkon uskoon, opetukseen ja tehtävään liittyvät asiat. Kirkon usko tarkoittaa esitetyllä tavalla käytännössä pitkälti samaa kuin kirkon oppi. Kirkon opetus puolestaan sisältää sekä oppiin (dogma) että kristilliseen elämään (etiikka ja rukous) liittyvät ajankohtaiset tulkinnat, jolloin epäselvyyttä opin ja etiikan yhteenkuuluvuudesta ei synny yhtä helposti. Käsitteenä opetus on laajempi kuin nykyisessä piispainkokouksen tehtävässä mainittu julistus, joka voidaan tulkita ahtaasti vain jumalanpalveluselämän yhteydessä pidettäviin pappien puheisiin. Kirkon tehtävä on puolestaan määritelty riittävän selvästi kirkkolain ensimmäisessä luvussa. Tällöin myös toimivalta suhteessa kirkolliskokoukseen säilyy selvänä. Kirkolliskokouksen opilliseen toimivaltaan kuuluu päättää erityisesti tunnustusperustasta, kirkollisista kirjoista ja ekumeenisista sopimuksista, kun taas piispainkokouksen toimivalta rajoittuu näiden pohjalta tapahtuvaan kirkon uskon tai tunnustuksen ajankohtaiseen tulkintaan. Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 6
Piispainkokouksen kokoonpano Piispainkokoukseen kuuluvat nykyisin hiippakuntapiispojen lisäksi yksi pappisasessori kustakin hiippakunnasta sekä puolustusvoimien kirkollista työtä johtava kenttäpiispa. Aiemman piispainkokouksen oman vuoden 2003 selvityksen pohjalta mietinnössä ehdotetaan muutosta kokoonpanoon siten, että jatkossa piispainkokouksen täysivaltaisia jäseniä olisivat hiippakuntien piispat. Kehittämistyöryhmän mietinnössä (2007, 86) ja sen taustalla olevassa aiemmassa piispainkokouksen omassa mietinnössä (2003, 48 50) ehdotusta perustellaan erityisesti seuraavilla näkökohdilla. Nykyisessä kokoonpanossa painottuu piispainkokouksen rooli hiippakuntien yhteistyöelimenä, mutta kehitys on johtanut siihen, että hallinnollisen ja tuomiokapitulien yhteistyöhön kuuluvien tehtävien osuus on vähentynyt. Alun perin asessorien mukanaolo piispainkokouksessa on perustunut kapitulien yhteistyötarpeeseen tai kirkolliskokouksen valmistelutehtäviin. Nykyisin näiden tehtävien hoitamiseen on kehittynyt sekä kirkkohallituksen organisaatio että lukuisia epävirallisia tuomiokapitulien työntekijöiden kokouksia. Vastaavasti kirkon uskoon ja oppiin liittyvien kysymysten käsittely on tullut yhä tärkeämmäksi. Suppeampi piispainkokous voisi tihentää kokousrytmiään ja tehostaa toimintaansa. Piispat ovat jo pitkään pitäneet omia neuvottelukokouksiaan. Uusi kokoonpano toisi nykyistä selkeämmin kirkon hallintoon episkopaalisen näkökulman. Muutos olisi linjassa muiden Euroopan merkittävimpien luterilaisten kirkkojen käytännön kanssa. Se vapauttaisi pappisasessorit käyttämään enemmän aikaa hiippakunnallisiin tehtäviin ja tuomiokapitulityöhön. Heidän omien seurakuntien rasitus vähenisi. Pappisasessorien käytännön työn asiantuntemus säilyy kokonaiskirkon käytössä erillisissä projekti tai työryhmävalmisteluissa. Nykyisen mallin vahvuutena pidetään toisaalta sitä, että se on vakiintunut, ja työskentelykäytäntö koetaan suhteellisen toimivaksi. Asessorien vankka seurakuntatyön tuntemus ja teologinen osaaminen edesauttavat mielekkäiden päätösten valmistelua ja syntyä. Piispainkokouksen käsityksen mukaan kysymys kokoonpanosta on yhteydessä siihen, miten piispainkokouksen asema ja tehtävät ymmärretään. Nykyinen piispoista ja asessoreista koostuva kokoonpano näyttää johdonmukaiselta nykyisen tehtävän kannalta, jossa piispainkokouksen alassa korostuvat opillisten asioiden lisäksi hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevat asiat. Jos taas piispainkokouksen tehtävä määritellään rajatummin kirkon uskoa, opetusta ja tehtävää koskeviin asioihin, tällainen tehtäväkuva näyttäisi tukevan hiippakunnan piispoista koostuvaa kokoonpanoa. Laajempi, periaatteellis hallinnollinen tehtävä näyttää tukevan laajempaa kokoonpanoa (nykykäytäntö), suppeampi periaatteellisiin kysymyksiin rajattu tehtävä näyttää puoltavan suppeampaa kokoonpanoa (muutos). Piispainkokouksen sisällä molempien vaihtoehtojen puolesta on esitetty mielipiteitä ja perusteluja. Piispainkokous on asettunut äänin 15 5 kannattamaan nykyistä mallia. Piispainkokouksen toiminta ja valmistelu Piispainkokous kannattaa ehdotusta, jonka mukaan sen tulisi voida toimia nykyistä nopeammin, tehokkaammin ja joustavammin. Nykyinen harva kokousrytmi on ongelmallista kirkon koko keskushallinnon näkökulmasta, ja aivan erityisesti kirkkohallituksen kannalta. Se hidastaa asioiden käsittelyä eikä vastaa nykyajan vaatimuksia. Pahimmillaan lausunnon antaminen saattaa kestää lähes vuoden, kun lähetekeskustelu käydään ensin ja lopullinen käsittely tapahtuu seuraavassa Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 7
istunnossa. Hitaan kokousrytmin takia monet piispainkokouksen alaan kuuluvat asiat ovat siirtyneet kirkkohallitukselle. Valmistusvaliokuntaan perustuva valmistelurakenne on raskas, ja jatkovalmisteluun lähetetyt asiat joudutaan käsittelemään istunnon aikana hätäisesti illalla tai yöllä. Hidas käsittelytahti turhauttaa, ja henkilövaihdokset voivat hidastaa päätöksentekoa entisestään. Toisaalta kokousfrekvenssin kasvattaminen lisää piispainkokouksen jäsenten työtehtäviä. Toiminnan tehostaminen edellyttää johdonmukaisesti, että piispainkokouksen tulee kokoontua useammin ja että sen valmisteluresursseja pitää vahvistaa. Piispainkokous kannattaa siten mietinnön ehdotusta valmisteluresurssien lisäämiseksi. Tällöin tulee kysymykseen lähinnä neljä linjaa, jotka eivät ole toisensa poissulkevia, vaan pikemminkin toisiaan täydentäviä. 1) Piispainkokouksen virkamiesvalmistelu: Vahvistetaan piispainkokouksen kanslian valmisteluresursseja perustamalla sitä varten määrättyjä virkoja kirkkohallitus perusti 27.11.2007 piispainkokouksen apulaissihteerin viran. 2) Kirkkohallituksen virkamiesvalmistelu: Kehitetään yhteistyötä kirkkohallituksen virkamiesten kanssa liittämällä määrättyihin virkoihin velvollisuus tukea piispainkokouksen valmistelutyötä. 3) Työryhmävalmistelu: Varataan riittävästi määrärahoja työryhmissä tapahtuvalle valmistelulle. 4) Tuomiokapitulivalmistelu: Tukeudutaan valmisteluissa tuomiokapituleiden asiantuntemukseen ja henkilöstöön (pappisasessorit, dekaanit, lakimiehet, hiippakuntasihteerit), joiden esimies piispa on. Asiasta ja tilanteesta riippuen näitä kaikkia voidaan käyttää valmisteluissa. Jatkoselvitystä kaipaavat esimerkiksi kysymykset siitä, miten saadaan asiat nopeasti eteenpäin heti vireille tulon jälkeen, mihin tarvitaan valmistusvaliokuntaa ja kuka kantaa esittelyvastuun, jos valmistusvaliokuntaa ei ole. Yhtenä mahdollisuutena on ehdotettu järjestelmää, jossa piispainkokouksen johtoryhmä (arkkipiispa, piispainkokouksen varapuheenjohtaja, piispainkokouksen sihteeri) päättää asioiden valmisteluvastuusta heti asian tultua vireille. Tällöinkin jää avoimeksi kysymys siitä, kuka vastaa esittelyistä. Koska nämä asia kuuluvat jossakin määrin piispainkokouksen työjärjestyksen piiriin, asiaa ei tässä kohden käsitellä laajemmin. Piispainkokous kannattaa ajatusta, jonka mukaan valmistelussa tulee kiinnittää erityistä huomiota juridiseen asiantuntemukseen. Mietinnön ehdotus kirkkohallituksen nimeämän juristin integroimisesta piispainkokouksen asioiden valmisteluun on perusteltu ja toimii osittain jo tällä hetkellä. Kirkkohallituksen juristien asiantuntemus on hallinto osaston johtajan ja piispainkokouksen sihteerin sopimuksella jo nyt piispainkokouksen käytössä. Nykyinen järjestelmä on toimiva ja antaa mahdollisuuden valmisteluvaiheessa tapahtuvaan oikeudelliseen laadunvalvontaan. Jos piispainkokouksen valmistelijat voivat jatkossakin tukeutua valmisteluvaiheessa kirkkohallituksen juristien asiantuntemukseen, piispainkokous ei pidä välttämättömänä juristin määräämistä istuntoihin. Kirkkohallituksen tehtävä ja kokoonpano Kirkkohallituksen (s. 98 106) osalta kehittämistyöryhmä selkiyttäisi ja vahvistaisi kirkkohallituksen roolia yhteisen hallinnon, talouden ja toiminnan hoitajana. Piispainkokous korostaa kirkkohallituksen keskeistä roolia yhtäältä kirkon kehittämiskeskuksena ja toisaalta kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitajana. Yhteiskuntasuhteiden hoitaminen kuuluu kiistatta niihin asioihin, jossa tarpeet ovat jatkuvasti lisääntyneet ja joita ei voida hoitaa muuten kuin keskitetysti. Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 8
Yksittäisten tehtävien tarkistamisen lisäksi kirkkohallituksen toimintatavat ja organisaatio olisi otettava erikseen myös työryhmän mietinnössä käsiteltyä laajemman uudistamisen kohteeksi. Arviointiin ja uudistamiseen tulisi käyttää mahdollisimman monipuolisesti keskushallinnon sekä kirkonkin ulkopuolista asiantuntemusta. Piispainkokous korostaa myös kirkkohallituksen tehtävää kirkon yhteisen hallinnon, talouden ja työn ohjaajana ja kehittäjänä. Nykyisin monilla organisaatioilla ja yrityksillä on oma kehittämiskeskus, ja kirkossa tämä tehtävä kuuluu monilta osin kirkkohallitukselle. Kirkon käytännön toiminnan asiantuntemus on seurakunnissa ja tuomiokapituleissa, mutta yleisellä tasolla kirkkohallitus keskeisenä tehtävänä on palvella seurakuntien tulevaisuutta. Toiminnan kehittämisen kannalta ei ole ongelmatonta, että esimerkiksi kirkkohallituksen toiminnallinen osasto on tällä hetkellä työalajakoinen ja että toiminnan kokonaisuuden käsittelylle ei näytä olevan rakennetta. Varsinkin kirkon yhteisissä hankkeissa kirkkohallituksen asema voitaisiin entistä paremmin ymmärtää myös verkostoyhteistyön osana, jossa myös muiden toimijoiden kanssa toteutuvaa työnjakoa ja verkostoyhteistyötä on kehitetty nykyaikaa vastaavalla tavalla. Muutenkin olisi selvitettävä sitä hiippakunnista, seurakunnista ja muista kirkollisista toimijoista kuten järjestöistä muodostuvaa kokonaisuutta, jonka osana ja yhteistyökumppanina keskushallinto kirkossa toimii. Kirkkohallituksella voisi olla aktiivinen tilaajan mutta ei edes nykyisessä laajuudessa tuottajan rooli. Tämäntapainen muutos vastaisi yhteiskunnan yleistä toimintatapaa. Se myös tarjoaisi mahdollisuuden eri tahoilla kirkossa olevien resurssien nykyistä luovempaan ja dynaamisempaan hyväksikäyttöön kirkon yhteisissä hankkeissa ja kehittämistoiminnassa. Mietinnössä esitetään, että jatkossa kirkkohallituksen täysistunto päättäisi kirkkoneuvosten virkojen lakkauttamisesta ja perustamisesta sekä myös valitsisi ja virasta vapauttaisi kirkkoneuvokset. Piispainkokous pitää mietinnön ehdotusta kannatettavana. Yksittäiset henkilövalinnat eivät kuulu kirkolliskokoukselle. Kirkkoneuvosten valinnan siirtäminen kirkkohallitukselle selkeyttäisi kirkkoneuvosten asemaa, vahvistaisi kirkkohallituksen roolia kirkon yhteisen hallinnon, talouden ja toiminnan hoitajana ja olisi muutoinkin nykyaikaisen hallinnon kannalta perusteltua. Mietinnön mukaan kirkkohallituksen tulisi jatkossa hyväksyä itselleen työjärjestys. Ehdotusta perustellaan muun muassa sillä, että aiemmin kirkkolainsäädännössä on käsitteellistä epäselvyyttä ohjesäännön, johtosäännön ja työjärjestyksen välillä. Kehitys on edennyt myös valtionhallinnossa, kunnallishallinnossa ja ortodoksisessa kirkossa siihen suuntaan, että työjärjestyksessä yksiköt päättävät yhä laajemmin itse oman hallintonsa järjestämisestä. Piispainkokouksen mielestä kirkkohallituksen täysistunnolla tulee olla riittävä vapaus päättää itsenäisesti kirkkohallituksen virastojen toimintaan ja viranhaltijoiden päätösvaltaan kuuluvista asioista. Toisaalta alistettavien ohjesääntöjen myönteisenä tarkoituksena on varmistaa, että kukin hallintoelin toimii oman tehtävänsä mukaisesti eikä ota toisille kuuluvia tehtäviä. Siten on perusteltua säilyttää kirkolliskokouksella oikeus hyväksyä kirkkohallitukselle sellainen ohjesääntö, joka määrittää kirkkohallituksen toiminnan yleiset puitteet, mutta joka samalla antaa riittävän itsenäisyyden kirkkohallituksen omalle säätelylle. Piispainkokous pitää pääosin hyvänä ehdotusta kirkkohallituksen ja piispainkokouksen työnjaon tarkistamisesta koulutuskysymyksissä siten, että jatkossa piispainkokous antaa täytäntöönpanomääräyksiä papiston koulutusta, tutkintoja, julistusta ja opetusta koskevissa asioissa. Kirkkohallitukselle siirtyisivät siten muiden hengellisessä työssä olevien viranhaltijoiden kelpoisuutta ja Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 9
koulutusta koskevien täytäntöönpanomääräysten antaminen. Papiksi hakevan kelpoisuuden tutkiminen, papiksi vihkiminen, pappien henkilöstöhallinto sekä pappien julistuksen ja elämän valvonta kuuluvat kiinteästi piispan ja tuomiokapitulin tehtäviin. Tästä näkökulmasta papiston koulutusta ja toimintaa koskevien täytäntöönpanomääräysten antaminen on johdonmukaista säilyttää piispainkokouksella. Sen sijaan muuta hengellistä työtä tekevien viranhaltijoiden kelpoisuutta ja koulutusta koskevat täytäntöönpanomääräykset voidaan siirtää kirkkohallitukselle, jossa on näiden asioiden käsittelyyn vahvemmat resurssit. Jonkinlaisen rajatapauksen muodostavat diakonian virkaan vihittävät. Jos jatkossa diakonian viran vihkimysluonnetta vahvistetaan, tämä näyttäisi puoltavan sitä, että diakonian virkaan vihittävien koulutusta ja kelpoisuusehtoja koskevien toimeenpanomääräysten antaminen katsottaisiin piispainkokouksen tehtäväksi. Toisaalta kirkkohallituksen valmisteluresurssit ovat tässä kohden vahvemmat. Yksi mahdollisuus on hoitaa asia siten, että piispainkokous antaisi tämän alan koskevista koulutus ja kelpoisuuskysymyksistä lausunnon. Asiaan voitaneen palata myöhemmin erikseen, kun kirkkohallitus tekee aikanaan diakonaatin uudistamista koskevan ehdotuksensa kirkolliskokoukselle. Erityisesti koulutuskysymysten joustavan hoitamisen kannalta tulisi harkita aloiteoikeuden antamista piispainkokouksessa kirkkohallituksen toiminnallisen osaston (TO) johtajalle, jolla on jo nyt läsnäolo ja puheoikeus piispainkokouksessa. Tämä palvelisi hyvää yhteistyötä erityisesti Kirkon koulutuskeskuksen kanssa, joka on piispainkokouksen kannalta tärkeä yhteistyöelin koulutuskysymyksissä. Kirkon koulutuskeskus kuuluu TO:n johtajan alaisuuteen. Aloiteoikeutta TO:n johtajalle ehdotettiin piispainkokouksen vuoden 2003 mietinnössä. Kirkon ulkoasian neuvosto Kysymys Kirkon ulkoasian neuvoston (KUN) asemasta keskushallinnon kokonaisuudessa näyttää nousseen mietinnössä yhdeksi vaikeimmin ratkaistavista kysymyksistä (s. 88 98; eriävät mielipiteet). Käytettävissä olleen selvitystyön pohjalta kehittämistyöryhmä on päätynyt sille kannalle, että ulkoasioiden erityisluonne ja tehtävien päätösten suuri lukumäärä puoltavat erityiselimen olemassaoloa. Toisaalta työryhmän mukaan on esiintynyt arvostelua siitä, että KUN toimii liian itsenäisesti ottamatta huomioon kirkkohallituksen kirkon yhteisen toiminnan hoitajana tekemiä ratkaisuja. Työryhmässä on keskusteltu muun muassa siitä, tulisiko KUN säilyttää kirkolliskokouksen alaisuudessa vai siirtää vahvemmin kirkkohallituksen yhteyteen tai alaisuuteen. Eriävissä mielipiteissä on ehdotettu, että jatkossa neuvosto valmistelisi asioita kirkkohallitukselle ja piispainkokoukselle, mutta enemmistö on asettunut nykyisen mallin kannalle. Toisaalta yksimielisyys näyttää vallitsevan siitä, että nykyisin varsin itsenäisen aseman omaavana KUN tulisi integroida kiinteämmin kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen yhteyteen. Piispainkokouksen mukaan kirkon ulkoasioiden hoito vaatii erityistä asiantuntemusta ja ammattitaitoa. Erityisluonne ja päätösten laaja määrä puoltavat erityiselimen olemassaoloa. Mikäli KUN säilyy nykyisen kaltaisena kirkolliskokouksen asettamana itsenäistä päätösvaltaa käyttävänä elimenä, piispainkokous pitää perusteltuna myös ehdotusta, jonka mukaan jatkossa KUN:n raportoisi toiminnastaan vuosittain kirkolliskokoukselle, jolle ulkoasiain ylin päätösvalta kuuluu. Samoin olisi johdonmukaista, että arkkipiispa säilyisi KUN:n puheenjohtajana, että neuvostolle ei valittaisi varajäseniä ja että Kirkon ulkomaanavun säätiön halli Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 10
tuksen jäsenten valinta siirrettäisiin muiden kirkollisten säätiöiden tavoin kirkkohallitukselle, kuten mietinnössä ehdotetaan. Mietinnössä olisi kuitenkin voitu pohtia ennakkoluulottomammin, miten kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen asema ulkoasioita koskevassa päätöksenteossa ja miten KUN:n yhteyttä näihin elimiin voitaisiin vahvistaa. Myös neuvoston oma ratkaisuvalta jää osin epäselväksi. Näiltä osin mietinnön ehdotuksia voidaan luonnehtia varovaisiksi. Tällä hetkellä Suomen evankelisluterilaisen kirkon ulkoasioita koskeviin vastuualueisiin kuuluvat erityisesti 1) kirkon ykseys ja ekumeeniset suhteet, 2) globaali diakonia ja ihmiskunnan yhteiset haasteet, 3) kirkon lähetystehtävä ja suhteet muihin uskontoihin sekä 4) oman kirkkomme työ ulkomailla. Näistä erityisesti ensimmäinen (ykseys ja ekumenia) ja kolmas alue (lähetys ja uskontodialogi) kuuluvat läheisesti kirkon uskoa ja oppia käsittelevän piispainkokouksen alaan, kun taas toinen (diakonia ja ihmiskunnan yhteiset haasteet) ja varsinkin neljäs (ulkosuomalaistyö) ovat selvästi yhteydessä kirkkohallituksen tehtäviin. Kolmas, globaalia diakoniaa ja ihmiskunnan yhteisiä haasteita koskeva substanssikokonaisuus muodostaa rajapinnan ja leikkaa molempien tehtäviä sen mukaan, onko kysymys teologisia perusteita (PK) vai varsinaista toimintaa koskevista (KHH) ratkaisuista. Kirkkohallituksen kannalta on ongelmallista tilanne, jossa kirkolliskokouksen asettama KUN johtaa ohjesäännön nojalla kirkkohallituksen alaisen ulkoasiain osaston (KUO) toimintaa. Samalla piispainkokous jää nykyisessä hallintomallisissa KUN:n piispajäsenistä huolimatta osittain sivuun ekumeenisia suhteita, oppikeskusteluja ja uskontodialogia koskevien asioiden valmistelusta ja päätöksenteosta, vaikka ne kuuluvat keskeisesti piispainkokouksen tehtäväkokonaisuuteen. Kirkon ykseys, usko ja oppi eivät koske vain oman kirkkomme sisäisiä asioita, vaan ne määrittävät myös kirkkomme identiteettiä ja ulkosuhteita. Kirkolla ei voi olla erikseen piispainkokouksen muotoilemaa kotimaista teologiaa ja KUN:ssa muotoiltua ekumeenista teologiaa. Vaikka erikoiset hallintorakenteet huomioiden ekumeenisia asioita on hoidettu hyvin, nykytilanteeseen liittyy kehittämistarpeita. Mietinnön mukaan piispainkokouksella tulee olla jatkossa vahvemmin niin sanotun linjanvetäjän rooli kirkon uskoa ja opetusta koskevissa asioissa myös kirkon ulkoasioiden osalta. Tämä toteutuisi laajentamalla piispainkokouksen lausunnonantomenettelyä ulkoasiain neuvoston päätösvaltaan kuuluvissa asioissa. Lausuntomenettely ja tiedonkulun kehittäminen eivät kuitenkaan ratkaise kaikkia kehittämistarpeita. Lausuntomenettely on hidas ja asioihin tullaan sisälle vasta loppuvaiheessa. Tarvitaan myös rakenteellisia ratkaisuja. Edellä sanotun perusteella piispainkokous katsoo, että Kirkon ulkoasiainneuvostosta on muodostettava asiantuntijaelin, joka valmistelee periaatteellisia päätösasioita piispainkokoukselle ja kirkkohallitukselle. Samalla ulkoasioista vastaaville viranhaltijoille tulee säilyttää itsenäistä päätösvaltaa erikseen määrätyn toimivallan puitteissa. Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 11
Helsingissä 12. päivänä helmikuuta 2008 Arkkipiispa Jukka Paarma Piispainkokouksen sihteeri Jari Jolkkonen Piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle 12