Hannu Lintu, kapellimestari Steven Osborne, piano W. A. Mozart: Pianokonsertto nro 27 B-duuri KV 595 30 min I Allegro II Larghetto III Allegro Gustav Mahler: Sinfonia nro 10 Fis-duuri 75 min (täydentänyt I Adagio Deryck Cooke): II Scherzo III Purgatorio (Allegro moderato) IV Scherzo V Finaali ENNEN KONSERTTIA: GUSTAV MAHLER 150 VUOTTA Säveltäjä Jouni Kaipainen ja kapellimestari Hannu Lintu. Lämpiön ravintola klo 18.00 18.30, vapaa pääsy. Väliaika noin klo 19.40. Konsertti päättyy noin klo 21.15. Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä (www.yle.fi/rso). 1
W. A. Mozart (1756 1791): Pianokonsertto nro 27 B-duuri KV 595 (1791) Jälkiviisaudella on taipumus etsiä merkkejä kuoleman läheisyydestä taiteilijan tuotannon viimeisiltä lehdiltä, etenkin silloin, kun taiteilijanero temmataan keskuudestamme kesken parhaan kukoistuksen, niin kuin Wolfgang Amadeus Mozartin tapauksessa. Mozart puhui kirjeenvaihdossaan kuolemasta kaunopuheisesti elämän todellisena päämääränä, ihmiskunnan ystävänä ja avaimena aitoon onneen. Mutta tuskin Mozartilla itsellään (hänen onnekseen) oli aavistusta siitä, että hänen aikansa olisi jäävä lyhyeksi. Ainakaan siltä ei näyttänyt Mozartin viimeisen elinvuoden 1791 alussa. Vuosi oli monessa suhteessa poikkeuksellinen. Mozartia jo pari vuotta vaivanneet melankolia ja tuskallinen saamattomuus olivat kuin pois pyyhityt. Hänen luomisvauhtinsa oli yhtä kiivas kuin parhaimpina vuosina, ja pitkän tauon jälkeen tilauksia alkoi taas virrata; tulevaisuus näytti vaihteeksi varsin valoisalta. Vuosi 1791 oli ainoa koko Mozartin elinaikana, jolloin hän kykeni tuottamaan peräti kaksi täysimittaista oopperaa, vieläpä samanaikaisesti: tilausteos La Clemenza di Tito syntyi käsittämättömän lyhyessä ajassa, kolmessa viikossa, kesken Taikahuilun sävellystyön. Yhtä vaikuttavia viimeisen luomiskauden dokumentteja ovat suurenmoinen klarinettikonsertto sekä kesken jäänyt Requiem, Mozart-myytin kohtalokas kuolemansymboli. Viimeisen vuoden hienon saldon avasi pianokonsertto nro 27 B-duuri KV 595. Teosluetteloonsa (jolla on hellyttävä otsikko Verzeichnis meiner Werke, luettelo sävellyksistäni) Mozart merkitsi uutuuskonserton valmistumispäiväksi 5.1.1791. Jälkimaailma tietää sen, mitä Mozart itse ei tiennyt että B-duurikonsertto olisi jäävä hänen viimeiseksi pianokonsertokseen. Korvissamme teoksen erityinen, salaperäisen syksyinen valo ja kätketty surumielisyys kenties selittyvät kuoleman ennakkomerkkeinä. Vaan toisinaan tieteellinen tutkimus kumoaa vaalituimpiakin myyttejä: käsikirjoituksiin perehtynyt Mozart-tutkija Alan Tyson arveli Mozartin käyttämän nuottipaperin perusteella, että B-duurikonserton sävellystyö olisi aloitettu ainakin kolme vuotta aiemmin. Mene ja tiedä. Huomionarvoista on joka tapauksessa se, että Mozart ylipäänsä työskenteli pianokonserton parissa pitkän tauon jälkeen. Mozartin suuruudenaika wieniläisyleisön lemmikkivirtuoosina oli kuitenkin jo auttamattomasti ohitse: 1780-luvun puolivälissä Mozart ratsasti maineen harjalla peräti kahdellatoista toinen toistaan hienommalla konsertolla, kun taas vuoden 1788 Kruunajaiskonserton jälkeen konserttojen virta näytti tyystin tyrehtyneen. Aikanaan Mozartin tärkeimpiä tulonlähteitä olivat olleet juuri julkiset tilauskonsertit eli akatemiat, jotka samalla olivat toimineet julkaistujen teosten markkinointina. B-duurikonserttoa Mozart ei kuitenkaan säveltänyt omaan akatemiaansa, vaan klarinetisti Joseph Bährin yksityiskonserttiin. Konserton kantaesitys 4.3.1791 oli Mozartin viimeinen julkinen esiintyminen. Mozartilla ei nähtävästi ollut konserton suhteen julkaisusuunnitelmia, tai ainakaan hän ei ehtinyt saattaa sitä julkaisukuntoon. Pianon osuus on merkitty käsikirjoitukseen paikka paikoin varsin viitteellisesti, joten Mozart todennäköisesti itse improvisoi puuttuvat jaksot taiturikuvioin. Vaikkapa juuri Kruunajaiskonserton kaltainen briljantti virtuoosikappale B- duurikonsertto ei kuitenkaan ole. Sävellaji B- duuri merkitsi Mozartille tyypillisesti lempeää, intiimiä karaktääriä, johon viimeisessä konsertossa liittyy kuitenkin levottomuutta herättäviä, kuin varkain molliin pyrkiviä harmonisia vivahteita. Unohtumaton Larghetto on jumalaisessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavimpia Mozartin hitaita osia. Yksinkertainen on myös finaalin leppoisa teema; vain muutamaa päivää konserton valmistumisen jälkeen Mozart käytti samaa melodiaa lastenlauluun Komm, lieber Mai (KV 596), jota meillä lauletaan nimellä Jo saavu toukokuumme. Mozart itse sai kokea toukokuun enää kerran. Lotta Emanuelsson 2
Gustav Mahler (1860 1911) (täydentänyt Deryck Cooke, 1919 1976): Sinfonia nro 10 Fis-duuri Mahlerin viimeiset elinvuodet olivat murheiden varjostamat. Keväällä 1907 hän erosi Wienin hovioopperan ylikapellimestarin paikalta. Kymmenvuotinen kausi oli ollut suuri menestys, mutta vähitellen riidat muun johdon ja henkilökunnan kanssa pakottivat tekemään radikaaleja johtopäätöksiä. Kesäkuussa Mahler sai neuvoteltua New Yorkin Metropolitanin kanssa sopimuksen, joka takasi hyvän postin merkittävässä, nousevassa talossa, mutta melkein samaan aikaan neljän ja puolen vuoden ikäinen Maria-tytär sairastui tulirokon ja kurkkumädän pelottavaan yhdistelmään ja kuoli heinäkuun alussa. Hautajaisten jälkeen lääkäri kutsuttiin hoitamaan surusta uupunutta Alma-vaimoa ja hänen äitiään. Häntä pyydettiin samalla tutkimaan myös Mahlerin terveydentilaa. Kävi ilmi, että vuosia vaivanneet sydämen toimintahäiriöt olivat oletettua vakavampaa laatua: diagnoosi oli bakteeriperäinen sydämen sisäkalvon tulehdus. Lääkäri määräsi kaikenlaisen fyysisen rasituksen kokonaan poissuljetuksi. Tämä kauhistutti johtamistyyliltään äärimmäisen fyysistä kapellimestaria, jonka harrastuksiin olivat kuuluneet pitkät patikkaja pyöräilyretket. Uudenvuodenpäivänä 1908 Mahler aloitti Metropolitanissa johtamalla Tristan ja Isolden, ja ohjelmaan tuli myös konsertteja New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Nämä toivat väliaikaista iloa ahdistuksen täyttämään elämään, samoin kuin kolme vuotta aiemmin valmistuneen seitsemännen sinfonian kantaesitys Prahassa. Kesällä 1908 Mahler uppoutui Das Lied von der Erden sävellystyöhön. Yhtenä taka-ajatuksena oli kohtalon puijaaminen. Vahvasti taikauskoinen Mahler pelkäsi kuollakseen yhdeksännen sinfonian säveltämistä: Beethovenin, Schubertin ja Brucknerin sinfonikonurat olivat tyssänneet tähän lukuun. Mahlerin ajatus juoksi niin, että jos hän säveltäisi sinfonian, joka oikeasti olisi yhdeksäs tällä hän tarkoitti Das Lied von der Erdeä ja kirjoittaisi heti perään uuden, jolle antaisi virallisesti tämän pahaenteisen numeron, kohtalo hämääntyisi ei- kä saisi otetta hänestä, päinvastoin kuin suurista edeltäjistä. Mahdollisesti Mahler hetkeksi rauhoittui saatuaan kesällä 1909 yhdeksäntensä alkuun, mutta kauhu palasi sen valmistuessa kesällä 1910. Paniikin vallassa ja faustisella vimmalla hän jälleen syöksyi uuden sinfonian kimppuun; kerrotaan, että hän aloitti kymmenennen samalta istumalta kuin veti viimeisen kaksoisviivan yhdeksänteen. Tällä välillä oli tapahtunut muutakin. Huonokuntoinen Mahler jatkoi konserttejaan New Yorkin filharmonikkojen kanssa ja sai uusia kiinnityksiä mm. Pariisiin ja Roomaan. Erityisen tärkeää oli, että jättiläismäinen kahdeksas sinfonia sai menestyksellisen ja loistokkaan kantaesityksen Münchenissä. Paha isku sen sijaan oli vaimon toukokuussa 1910 aloittama suhde arkkitehti Walter Gropiuksen kanssa, josta rakastavaiset kärähtivät typerän erehdyksen vuoksi: Gropius lähetti Almalle tarkoitetun avioeroon kannustavan kirjeen erehdyksessä tämän aviomiehelle (!). Hätäänsä purkaakseen Mahler halusi tavata Sigmund Freudin, mutta neuroosiensa vaivaamana peruutti sovitun tapaamisen peräti kolme kertaa. Lopulta heille järjestyi nelituntinen analyysisessio kävelyretkellä Hollannin Leydenissa, lähellä Freudin kesänviettopaikkaa. Freud raportoi myöhemmin ihailleensa Mahlerin loisteliasta käsityskykyä ja paikantaneensa tämän Maria-kompleksin (äitifiksaation), mutta mitään valaistusta ei saatu hänen pakkoneuroottisiin oireisiinsa. Mahler itse oli tyytyväinen, mutta vaikka Alma päätti pysyä hänen rinnallaan, pinnanalaiset pelot jäivät ja hallitsivat viimeisen elinvuoden sielunmaisemaa. Tällä oli suuri vaikutus kymmenennen sinfonian sisältöön ja luonnoskansioihin kirjattuihin lukuisiin sanallisiin kommentteihin ( Elän sinun vuoksesi, kuolen sinun vuoksesi, Almschi! jne.). Viimeinen New Yorkin konsertti helmikuussa 1911 sisälsi mm. Ferruccio Busonin teoksen Berceuse élégiaque miehen kehtolaulu äitinsä arkun äärellä, ja sen esittäminen voimisti Mahle- 3
rin kuolemanpelkoa. Pian sydänvaivojen takana ollut streptokokki aiheutti verenmyrkytystilan, jota yritettiin tuloksetta parantaa seerumihoidolla Pariisissa. Mahler matkusti Wieniin ja kuoli parantolassa 8. toukokuuta. Kymmenes sinfonia jäi kesken. Mahler oli pyytänyt leskeään hävittämään kaikki luonnokset, mutta tämä ei onneksi totellut. Kansiot pysyivät piilossa. Tästä johtuen ensimmäiset asiaa kommentoineet, mm. Arnold Schönberg, luulivat, ettei sinfoniasta ollut olemassa juuri mitään. Alma Mahler, sittemmin Gropius ja myöhemmin Werfel, oli pitkään ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, ja hän epäröi mahdollisen editointityön teettämistä. Vuonna 1924 hän päätyi pyytämään Anna-tyttärensä nuorta aviomiestä (siis Mahlerin vävyä), säveltäjä Ernst Krenekiä tutkimaan mahdollisuuksia sinfonian saattamiseksi esityskuntoon. Krenek oli ymmärrettävästi varovainen ja uskalsi lopulta laatia soitinnetun version vain ensimmäisestä ja kolmannesta osasta; se esitettiin Wienissä lokakuussa 1924. Krenek on selvittänyt suhdettaan täydennystyöhön ja perustellut laajasti, miksei hän innostunut tekemään enempää, vaikka erinäiset tahot tarjosivat apuaan. Myöhempi kritiikki on arvioinut Krenekin työn epätarkaksi ja Mahler-tuntemuksen kyseenalaiseksi. Pahinta lienee ollut se, ettei sinfonian jättimäisestä alku-adagiosta ja muutaman minuutin pituisesta Purgatorio-osasta voinut millään tehdä toimivaa kokonaisuutta, eikä edes sinfoniaa uskottavasti edustavaa näytettä. Täydennystyötä yritettiin pitkään tarjota Schönbergille, joka vaikutti luonnollisimmalta ehdokkaalta, olihan hän taidoiltaan ylivoimainen säveltäjä-analyytikko ja sitä paitsi Mahlerin hyvä ystävä. Mutta Schönbergiä ei saatu innostumaan. Viimeinen taivutteluyritys tehtiin 1949, jolloin jo sairauden merkitsemä mestari tutustui tunnin ajan materiaaliin ja kieltäytyi taas. Myös Šostakovitšia oli kysytty hätiin, tuloksetta. Näiden suuruuksien jälkeen useampi musiikkitieteilijä eri maissa teki itsenäistä tutkimustyötä luonnosten kimpussa, mutta scherzojen kahden pianon versiota pitemmälle kukaan ei päässyt. Vuonna 1960 BBC:n musiikkiosastolla työskennellyt musikologi Deryck Cooke sai yhtiöltä tehtäväkseen kirjoittaa esittelykirjasen suunniteltua Mahlerin satavuotisjuhlaa varten. Cooke halusi sanoa jotain merkityksellistä viimeisestä, keskeneräisestä työstä. Perehdyttyään aineistoon hän totesi, että Mahler oli saanut aikaan paljon enemmän kuin summittaisen luonnoksen. Hän valmisti pikaisesti jonkinlaisen laitoksen, mutta kuultuaan sen soitettuna vakuuttui, että luonnosten dekoodausta olisi jatkettava sinnikkäästi. Mahlerin sydänystäviin ja avustajiin kuulunut ja sittemmin maailman kapellimestarivalioiden joukkoon kohonnut Bruno Walter teki mustasukkaista myyräntyötä ja taivutti Alman kieltämään partituurin lisäesitykset ilman, että kumpikaan olisi lukenut tai kuullut sitä. Vasta Walterin kuolema 1962 käänsi tilanteen: Alma kuuli esityksen nauhalta, Cooken kertoman mukaan liikuttui kyyneliin ja myönsi, ettei ollut tajunnut, kuinka paljon Mahleria siinä oikeasti oli. 1964 valmistui Alman luvalla uusi versio, jota varten Cooke oli saanut käyttöönsä joukon aiemmin puuttuneita sivuja. Viimeisten tarkistusten jälkeen partituuri julkaistiin Cooken kuolinvuonna 1976. Deryck Cooke korosti itse, että hänen työnsä tuloksena syntyi esitysversio Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta, ei siis teoksen täydennys Mahlerin aikoman kaltaiseksi sellaisesta kun ei voida juuri mitään tietää. Luonnokset juoksevat julkaistussa partituurissa mukana, ja on helppo nähdä, että ne ovat yleensä vain suuntaa-antavia, kursorisia vinkkejä. Ne oli tarkoitettu Mahlerin oman muistin tueksi ja niitä oli tarkoitus jatkojalostaa merkitsevästi. Cooke on lisännyt ääniä ohuimpiin paikkoihin, mutta monissa kohdissa hän on tyytynyt soitintamaan Mahlerin kudosrungon sellaisenaan. Saamme käsityksen teoksen etenemistavasta, logiikasta ja aavistuksen sen dramaturgiasta, mutta soitinnuksen ja tekstuurin pääosan suhteen olemme sinänsä hyvin Mahlerinsa tuntevan brittitiedemiehen varassa. Teimmepä mitä tahansa, meillä on aina puritaanit riesanamme, joten Cooken työ on tietysti herättänyt paljon arvostelua ja jopa halveksuntaa. Mutta 4
oiva vastakysymys kuuluu: olisiko parempi olla tietämättä Mahlerin testamentiksi jääneestä musiikista mitään? Itse ainakin kuuntelen mielelläni Mahlerin kymmenettä á la Cooke, tietoisena siitä, että jos antibiootit olisi keksitty riittävän aikaisin, Mahler olisi itse saattanut teoksen valmiiksi, jolloin se soisi toisin, erityisesti viimeisten osien osalta täyteläisemmin. Mahler muutti sinfonian suunnitelmaa monta kertaa, ja erityisesti osien järjestys aiheutti hänelle päänvaivaa. Lopulta hän päätyi viisiosaiseen, varsin pitkälle symmetriseen hahmoon, jossa valtavaa, huohottavan intensiivistä Adagio-avausta vastaa samanmittainen, niin ikään pääasiassa hidas finaali, jonka lopussa palataan alun maisemaan. Toinen ja neljäs osa ovat itsenäisiä mutta toisiaan vastaavia suuria scherzoja, jotka heilahtelevat juurevan talonpoikaisesta meiningistä makaaberin kolkkoon autiuteen. Väliin jää pieni palanen, jolle suunnittelemastaan otsikosta Purgatorio tai Inferno ( Kiirastuli ja Helvetti ) Mahler jätti vain ensimmäisen sanan jäljelle. Ei tiedetä, miten osan musiikki liittyy katoliseen teologiaan, vai liittyykö ollenkaan. Osa on eräänlainen scherzo sekin, sangen levoton ja ahdistunut luonteeltaan; se palauttaa pieneksi tuokioksi mieleen Mahlerin varhaisvuosien Wunderhorn-laulun Das irdische Leben ( Maallinen elämä ). Jouni Kaipainen Hannu Lintu Hannu Lintu on opiskellut pianon- ja sellonsoittoa Turun Konservatoriossa ja myöhemmin Sibelius-Akatemiassa, jossa hän aloitti vuonna 1992 opinnot kapellimestariluokalla opettajinaan Jorma Panula, Eri Klas ja Ilja Musin. Hän on täydentänyt opintojaan mm. Sienan kesäakatemiassa Myung Whun Chungin johdolla. Lintu voitti Pohjoismaiset kapellimestarikilpailut 1994 ja valmistui Sibelius-Akatemiasta 1996. Vuosina 1998 2001 Lintu työskenteli Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Tätä seurasi kolmivuotinen kiinnitys Helsingborgin sinfoniaorkesterin taiteelliseksi johtajaksi 2002 2005. Elokuussa 2009 hän aloitti työnsä Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Lintu työskentelee säännöllisesti myös Avanti!-kamariorkesterin kanssa ja mm. toimi vuonna 2005 Avanti!n Suvisoitto -festivaalin taiteellisena johtajana. Hän on levyttänyt Ondine, Alba, Naxos, Ricordi, Claves, Hyperion ja Danacord -levymerkeille. Viime aikoina Lintu on johtanut merkittävimpien suomalaisten orkestereiden lisäksi radio-orkestereita Berliinissä, Pariisissa, Frankfurtissa ja Stuttgartissa, Sydneyn ja Melbournen sinfoniaorkestereita, Royal Liverpool Philharmonic Orchestraa, Los Angelesin filharmonikkoja, Uuden-Seelannin sinfoniaorkesteria, Lausannen ja Skotlannin kamariorkestereita sekä Pittsburgin sinfoniaorkesteria. Tulevina kausina kalenterissa ovat mm. Houstonin, Atlantan ja Baltimoren sinfoniaorkesterit, Ensemble Intercontemporain, Hollannin radioorkesteri, Bournemouthin sinfoniaorkesteri, Dresdenin filharmonikot, Venäjän kansallinen sinfoniaorkesteri sekä orkesterit Hong Kongissa, Tokiossa, Soulissa ja Kuala Lumpurissa. Steven Osborne Pianisti Steven Osbornen laaja ohjelmisto ulottuu Beethovenista, Mozartista ja Brahmsista Messiaeniin, Tippettiin ja Britteniin. Osborne esiintyy orkesterisolistina ympäri maailmaa, viimeaikaisia yhteistyöorkestereita ovat olleet mm. Japanin radion sinfoniaorkesteri, Berliinin filharmonia, Deutsches Sinfonieorchester Berlin, Bergenin filharmonia ja Hannoverin NDR- 5
sinfoniaorkesteri. Kapellimestareina ovat toimineet mm. Christoph von Dohnanyi, Alan Gilbert, Vladimir Ashkenazy, Sir Charles Mackerras, Ludovik Morlot, Andrew Litton, Ingo Metzmacher ja Jukka-Pekka Saraste. Iso-Britanniassa Osborne työskentelee säännöllisesti maan keskeisten orkestereiden kanssa, joihin lukeutuvat mm. Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri ja BBC:n skotlantilainen sinfoniaorkesteri. BBC lähettää säännöllisesti Osbornen konsertteja ja pianisti esiintyy vuosittain Wigmore Hallissa. Osborne on soittanut seitsemään otteeseen BBC Promeilla, viimeksi kesällä 2007, jolloin sekä yleisö että kriitikot ylistivät hänen tulkintaansa Brittenin pianokonsertosta. Osborne on saanut useita tunnustuksia levytyksistään Hyperion-levymerkille, esimerkiksi Brittenin piano- ja orkesteriteoksia sisältävä levy voitti Gramophone-palkinnon vuonna 2009. Samana vuonna Rahmaninovin 24 preludin levytys voitti Schallplattenpreis-palkinnon ja oli ehdolla Gramophone-palkinnon saajaksi. Skotlannissa syntynyt Osborne opiskeli Richard Beauchampin johdolla St. Mary s -musiikkikoulussa Edinburghissa ja Royal Northern College of Music -oppilaitoksessa Manchesterissa. Osborne on voittanut Clara Haskil -kilpailun sekä Naumburgin kansainvälisen pianokilpailun New Yorkissa. RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80. vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä 2003. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 550 teosta. Kaudella 2009 2010 on ohjelmassa kuusi kantaesitystä sekä useita Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioidusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi 2008. RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla lähes 300 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kaudella 2009 2010 RSO esiintyy mm. Pietarissa, Länsi-Afrikan Beninissä ja Tukholmassa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (yle. fi/rso). 6