XXXXXXX EDELLÄ KÄYDEN Sotainvalidien Veljesliiton 75-vuotisjuhlan juhlalehti Veljesliiton historia s. 12 23 Mekin olemme sotainvalideja s. 26 29 Veljesliiton tulevaisuus s. 38 39 Tiesitkö? s. 40 41 Sotainvalidi Vammoistaan huolimatta sotainvalidit ovat viettäneet täyden elämän. Gunnar Kotiranta on yksi heistä. S. 6 7 EDELLÄ KÄYDEN 1
VELJESLIITON PERUSTAMISKOKOUS SISÄLTÖ EDELLÄ KÄYDEN Veljesliiton perustamiskokous 2: Lue Marsalkka Mannerheimin perustamiskokouksessa pitämä puhe kokonaisuudessaan. SA-kuva Sodan lukuja 4: Sodissamme 1939 1945 taistelleiden, kaatuneiden ja kadonneiden sekä pysyvästi vammautuneiden määrä. Meidän liittomme 5: Sotainvalidi, hallituksen jäsen Antti Västin tervehdys. Sotainvalidien Veljesliiton kunniapuheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim piti alla olevan puheen Veljesliiton perustavassa kokouksessa Jyväskylässä 18.8.1940. Aseveljet, Suomen sotilaat! 2 EDELLÄ KÄYDEN Olen saapunut tänne luoksenne tervehtiäkseni teitä ja kerran vielä kiittääkseni teitä, sankariarmeijani valioita. Nähdessäni teidät sykähtää sydämeni ylpeydestä ja kunnioituksesta, sillä tiedän hyvin, että juuri teidän uhrimielenne, rohkeutenne ja lannistumaton sitkeytenne on säilyttänyt rakkaalle isänmaallemme sen vapauden ja itsenäisyyden. Mutta samalla nähdessäni sen hinnan, millä te isänmaan vapauden lunnaat olette maksaneet, kouristaa sydäntäni ja lämmin myötätunto täyttää mieleni. Kova on sotamme ollut ja syviä haavoja on se iskenyt niin hyvin koko yhteiskuntaan kuin yksilöihin. Vain vaivoin ja vähitellen kykenemme raskaat hengen ja aineen tappiomme korvaamaan ja vain sitkeällä työllä ja kaikki voimamme yhdessä ponnistaen voimme jälleen luoda tuleville sukupolville samanlaiset elämänehdot, joista meidän itsemme on suotu nauttia. Tähän tulokseen me pääsemme, tämän päämäärän me saavutamme, kunhan määrätietoisesti, yksimielisinä yritämme parastamme, rakennamme särkyneen kotimme uudelleen. Siihen on meidän kaikki voimamme koottava ja rohkeasti käytävä työhön. Samaan jälleenrakentamistyöhön, johon koko yhteiskunnan on käytävä, tulee teidänkin kunkin kohdaltaan käydä. Kuten koko yhteiskunnalle, on teille kullekin nyt tärkeintä ryhtyä rakentamaan uudelleen elämäänne, joka jokaiselle teistä on vaikeutunut, monelle ehkä aivan perustuksiaan myöten on muuttunut vaikeiden ruumiillisten vammojenne takia. Tietäkää kuitenkin, että teissä itsessänne, sisimmässänne asuu se voima, joka auttaa teitä eteenpäin, että te ette ilman omakohtaista voimakasta halua ja yrittämistä pääse tulokseen edes suurenkaan ulkoa tulleen tuen varassa. Olenkin sentähden ilolla ja tyydytyksellä todennut teidän halunne ja pyrkimyksenne ottaa omiin käsiinne asianne eteenpäin kehittäminen. Olen varma siitä, että teidän tänään perustettava liittonne voi ja tulee teitä tukemaan ja auttamaan ja toivon, lämpimästi liitollenne ja sen kaikille jäsenille onnea ja menestystä pyrkimyksissään. Teissä itsessänne asuu se voima, joka auttaa teitä eteenpäin. Olen varmasti vakuuttunut siitä, että yhteiskunta tietäen ansionne ja tuntien sen kunniavelan, jossa isänmaa on teille, omalta osaltaan tulee tukemaan teitä ja huojentamaan niitä vaikeuksia, jotka teillä on voitettavinanne, ja minä toivon, että myös jokainen parempiosainen kansalainen maassamme pitää kunnia-asiana auttaa ja tukea teitä, isänmaalle raskaan uhrinsa antaneita. Lähteköön siis jokainen teistä, rohkeat aseveljeni, kohdaltaan rakentamaan ja kohottamaan omaa tulevaisuuttaan. Voittakaa kaikki vaikeutenne, pysykää lujina ja näyttäkää maailmalle sodassa jo näyttämänne ihmeen lisäksi uusi, se mihin suomalainen sotilas invaliidinakin sisullaan pystyy. Vaikka tiedän, että tämä vaatii teiltä kaiken voimanne ja sitkeytenne, älkää ponnistellessanne sittenkään unohtako, että yksilön onnen yläpuolella on isänmaan onni. Sen onnen puolesta on meidän edelleenkin kaikkemme jaksettava uhrata. Tälle rakkaalle isänmaallemme, joka teiltä jo niin paljon on vaatinut, mutta jonka eteen mikään uhri ei saa olla liian suuri, kohottakaamme voimakkaasti kolminkertainen eläköönhuuto: Eläköön Suomi. Noususuhdanteista elämää 6 7: Sotainvalidi Gunnar Kotiranta on säilyttänyt positiivisen elämänasenteensa alusta alkaen. Vapautta arvostaen 8 11: Lenita Airiston elämä sai uuden suunnan Suomen Neito -kilpailusta. Tastäkin hän on kiitollinen sotainvalideille. 75 vuotta sotainvalidien hyväksi 12-23: Veljesliitto on aina toiminut jäsenistönsä tarpeiden mukaan. Historiaan on mahtunut omia laitoksia, kuntoutusta ja kotiin tuotua apua. Aitiopaikalta 24 25: Professori Veli Matti Huittinen pohtii Veljesliiton historiaa sekä liiton vaikutuksia yhteiskunnassa. Erilaisia sotainvalideja 26 29: Sotainvalidi ei aina ole iäkäs mies. Kaksi naista kertoo oman tarinansa. Kuvassa Marjatta Haggrén. Liiton toiminta on aina perustunut sotainvalidien tarpeisiin. Tutustu historiaan s. 12 23. Onnekas mies 30 31: Taito Lampinen haavoittui sodassa kahdesti. Silti hän kokee onnen suosineen. Kantava voimavara 32: Puolisojäsenet ovat osastoissaan arvostettuja toimijoita. Apua ja seuraa arkeen 33: Avustajatoiminta tuo veteraanitalouksiin kaivattua apua. Isoisän perintö elää 34 35: Elina Saljan ja Helena Saarion isoisä oli sotainvalidi. Nyt he ovat mukana Perinnejärjestössä. Juhlan kunniaksi 36 37: Veljesliiton juhlavuosi on pitänyt sisällään monenlaista toimintaa. Labradorinnoutajat Luija, Eri, Jopi ja Eka aloittivat työnsä Tullilla joulukuussa 1969. Miten se liittyy Sotainvalidien veljesliittoon? Sivut 40 41. Loppuun asti huolehtien 38 39: Veljesliiton pääsihteeri Markku Honkasalo kertoo liiton tulevaisuudesta. Suuntaviivat ovat valmiit. Tiesitkö? 40 41: Miten Coca-Cola ja Armi Kuusela liittyvät Veljesliittoon? Entä kuinka autourheilijat ovat auttaneet sotainvalideja? Hymyssä suin vammoista huolimatta 42: Miksi verilätyt saivat potilaat kalpenemaan? Mihin sokea tarvitsi peiliä? Huumorintajua ei ole sotainvalideilta puuttunut! Suurten ikäluokkien puolesta 43: Sotainvalidien Perinnejärjestön puheenjohtaja Lasse Lehtisen kolumni. SOTAINVALIDIEN VELJESLIITON 75-VUOTISJUHLAN JUHLALEHTI Julkaisija Sotainvalidien Veljesliitto Ulkoasu ja taitto Reima Kangas, Taitengrafia Toimitussihteeri Marja Kivilompolo Päätoimittaja Markku Honkasalo Kannen kuva Antti Lumikari Painopaikka PunaMusta 2015 EDELLÄ KÄYDEN 3
JÄSENEN TERVEHDYS SODAN LUKUJA Jussi Mustikkamaa Sotiin osallistuneet Sotiimme 1939 1945 osallistui rintamalla Puolustusvoimien palveluksessa 600 000 miestä ja 100 000 naista. Heistä 200 000 haavoittui. Haavoittuneista 96 000 vammautui pysyvästi. 96 000 kaatui tai katosi. = 1000 naista = 1000 miestä = 1000 haavoittunutta = 1000 pysyvästi vammautunutta = 1000 kaatunutta Kirjoittaja Antti Västi on Seinäjoella asuva sotainvalidi ja Sotainvalidien Veljesliiton hallituksen jäsen. Meidän liittomme Olen ollut mukana sotainvalidityössä yli 20 vuotta, eikä minulla ole näiltä vuosilta kuin hyviä muistoja. Meille sotainvalideille Veljesliitto on ensiarvoisen tärkeä. Saamme liitolta apua ja tukea ja se on hoitanut asiat hyvin. Asioista keskustellaan yhdessä ja eri mieltäkin voidaan olla. Olen ollut mukana sotainvalidityössä yli 20 vuotta, eikä minulla ole näiltä vuosilta kuin hyviä muistoja. Olen toiminut Seinäjoen osaston puheenjohtajana kymmenkunta vuotta ja olen mukana myös liiton hallituksessa. Siellä pääsen seuraamaan liiton toimintaa ja olen mukana suunnittelemassa liiton tulevaisuutta. Meidän sotainvalidien omaa liittoa tarvitaan niin pitkään kun sotainvalideja on elossa ja vielä senkin jälkeen hoitamaan leskien asioita. Naisten ja naisjaostojen osuutta sotainvalidityössä ei saa unohtaa. Heidän työpanoksensa osastojemme toiminnassa on suuriarvoista. Veljesliitto on yhä sotainvalidien oma liitto. Vastuu liitosta on kuitenkin siirtymässä meitä nuoremmille vaikka me sotainvalidit olemme mahdollisimman pitkään mukana päättämässä toiminnasta. Liitolla on pätevät ja osaavat toimihenkilöt. Luottamuksemme nuorempiin säilyy myös jatkossa. Sama yhteishenki näkyy kaikissa sotainvalidien kanssa työskentelevissä ihmisissä meille jokaiselle on selvää, minkä vuoksi työtä tehdään. Liittomme täyttäessä 75 vuotta toivon saman hyvän työn sotainvalidien hyväksi jatkuvan myös tulevaisuudessa. Meidän liittomme on onnittelunsa ja kiitoksensa ansainnut pitkästä ja hyvästä työstä meidän sotainvali dien eteen. 4 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 5
SOTAINVALIDI GUNNAR KOTIRANTA SOTAINVALIDI GUNNAR KOTIRANTA Sotainvalidi Gunnar Kotiranta onnistui jättämään sodan kokemukset taakseen ja on viettänyt hyvän elämän. Noususuhdanteista elämää Ette olisi pärjänneet minun saappaissani. Mutta enpä minäkään pärjäisi teidän saappaissanne. Sotainvalidit ovat usein hyviä esimerkkejä siitä, että vammoista ja kivuista huolimatta positiivinen elämänasenne kannattaa. Porissa asuva 94-vuotias sotainvalidi Gunnar Kotiranta istuu veljeskodissa sijaitsevassa huoneessaan eikä näytä väsymyksen merkkejä, vaikka takana on pitkä päivä tämän lehden kansikuvauksissa Porin Prikaatin Niinisalon varuskunnassa. Kuvauspaikalle päästessään hän totesi, ettei ole aikaisemmin juuri valatilaisuutta pidempää aikaa paikalla viettänyt vaikka on sodan kokenut mies. Jutustelu nuorten varusmiesten kanssa sujuu luontevasti isosta ikäerosta huolimatta ja kummatkin osapuolet kuuntelevat tarkkaavaisesti toisiaan. Keskustelu siirtyy nopeasti sotainvalidin palvelusaikaan. Te ette olisi pärjänneet minun saappaissani. Mutta enpä minäkään pärjäisi teidän saappaissanne, Gunnar toteaa heille kunnioittavasti. Maailma on erilainen nyt, kuin mitä se oli Gunnarin nuoruudessa. Gunnar aloitti työnteon 13-vuotiaana liikemiehenä eli kaupan juoksupoikana. Muutama vuosi myöhemmin hän pääsi Porin Puuvillan tehtaalle laitosmiehen oppipojaksi. Siitä alkoi hänen pitkä uransa, joka päättyi vuonna 1978 hänen jäätyään eläkkeelle samaisen tehtaan työnjohtajan paikalta. Hienoja termejä käyttäen urani oli kumulatiivisesti nouseva. Minulla on ollut hyvä työura ja onni, että esimieheni ovat olleet hyviä. Suunta muuttuu Elämä oli katkolla, kun Gunnar Kotiranta aloitti armeijan 19-vuotiaana vuonna 1940 ja meni jatkosodan ensimmäisenä päivänä rintamalle, missä hän toimi konekivääriryhmän johtajana. Hänen osuutensa sotarintamalla päättyi talvella 1943, kun hän haavoittui niin pahasti, ettei pystynyt enää palaamaan rintamalle vaan vietti loput asepalvelusajastaan sotasairaalassa toipuen, kaikkiaan puolitoista vuotta. Gunnarin ajatuksissa sodasta löytyy runsaasti yhtäläisyyksiä, kun niitä vertaa muiden sodan käyneiden kertomuksiin. Omat toimet eivät välttämättä tuntuneet hyviltä, mutta pakollisilta kyllä tilanne oli joko tai. Oli onni, että me olimme niin nuoria. Ryhmässämme oli myös perheellisiä miehiä. Heille se kaikki oli vaikeampaa. Pois rintamalta Gunnar on päässyt hyvin irti sodastaan. Joskus sota-aika tulee takaisin painajaisina, mutta ei usein. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Moni kaveri jäi rintamalle, eivät he koskaan päässeet sieltä kokonaan pois. Nykyään veteraaneja kehotetaan puhumaan kokemuksistaan ja mieltään painavista asioista, kuten meitä kaikkia. Mutta pian sotien loputtua maailma oli toinen, sotakokemuksista vaiettiin. Olen vieraillut kouluilla ja kertonut sodasta. Moni oppilas on jälkikäteen ihmetellyt, miksei oma isoisä ole koskaan puhunut niistä ajoista. Mutta se on selvää: ei niissä ollut mitään vaimolle ja lapsille kerrottavaa. Keskustelimme ne keskenään toisten poikien kanssa, Gunnar toteaa. Siviiliin päästyään Gunnar palasi työhönsä Porin Puuvillassa ja avioitui. Liitto ei kuitenkaan kestänyt vanhuuden päiviin asti. Liittomme päätyttyä viettelin päiviä sinkkuna muutaman vuoden, kunnes toinen vaimoni löysi minut työpaikaltani. Onnellinen elämä Gunnar ja tehtaan pääkonttorissa työskennellyt Aini avioituivat vuonna 1958. He viettivät yhdessä pitkän, hyvän elämän vihkivalojen mukaisesti, kunnes kuolema heidät erotti vuonna 2006. Olimme naimisissa 48 hienoa vuotta. Meidän liittomme oli harmoninen, Gunnar kertoo. Elämäänsä he viettivät iloisina matkustaen ja sotainvalidityötä tehden. Porin sotainvalidiosasto omisti työssä tuolloin tarpeellisen pienen pakettiauton, jolla Gunnar kuljetti muun muassa sotainvalidien keräyksissä saatua kauraa. Loppujen lopuksi kovassa käytössä olleen kulkupelin lattia alkoi kyytiläisten ihmetykseksi kasvaa viljaa. Sotainvalidityö on hienoa. Mitään emme ihmisiltä pyytäneet, vaan he kaikki halusivat antaa. Vaimonikin osallistui naisjaoston kautta sotainvaliditoimintaan ja keräyksiin. Monta sorttia mekin näimme! Mietin hoitavani keräyksiä niin kauan, kun ne ovat vain koiria, jotka taloissa haukkuvat tuloamme, kertoo Gunnar. Gunnar Kotiranta haki sotainvalidiprosenttia vasta vuonna 1976. Hän haavoittui sodassa useaan otteeseen, saaden muun muassa kranaatin sirpaleita pitkin kehoaan ja uuden jakauksen hiuksiinsa. Vammoista kertyi kaikkiaan 40 prosentin haitta-aste. Sen saatuaan hän on käynyt kuntoutuksissa ja päässyt osalliseksi muistakin sotainvalideille kuuluvista etuuksista. Vaikka elämässä on ollut omat hankaluutensa, Gunnar jaksaa puheissaan korostaa sitä, kuinka hänen elämänsä on ollut noususuhdanteista. Hän on jälleen yksi malliesimerkki muiden sotainvalidien mukana siitä, mitä positiivinen elämänasenne voi saada aikaan. Teksti: Marja Kivilompolo Kuva: Antti Lumikari 6 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 7
MUKANA: LENITA AIRISTO MUKANA: LENITA AIRISTO Lenita Airiston elämänasenne on peräisin kotikasvatuksesta, Suomen voitontahdosta ja jälleenrakennuksesta. Ylitse ei kävellä. Vapautta arvostaen Lenita Airiston elämä sai Sotainvalidien Veljesliiton myötä täysin uuden suunnan vuonna 1954. Suomalainen voimanainen antaa liiton toiminnalle ison kiitoksen. Teksti: Marja Kivilompolo Kuvat: Jaakko Jaskari ja Lenita Airiston kotialbumi 8 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 9
MUKANA: LENITA AIRISTO MUKANA: LENITA AIRISTO Suomen Neidoksi valittu Lenita Airisto (3. vas.) New Yorkissa pohjoismaisten, eurooppalaisten ja eteläamerikkalaisten kisaajien kanssa. Lenita Airisto kertoo luennoillaan veteraanisukupolven teoista ja niiden merkityksestä nykypäivän yhteiskuntaan. Lenita Airisto tietää, miltä tuntuu niistä sodan jaloissa elävistä ihmisistä, joita näemme päivittäin uutisissa. Olin 2-vuotias, kun talvisota alkoi, enkä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Istuin vain äidin kanssa ja hän sanoi, ettei ole mitään hätää, istut vaan ja pidät suusi kiinni. Oli karmeaa pommitusta, istuimme kellarissa, ryömimme ulos ja katsoimme, oliko tullut täysosumaa. Vasta sodan loppuvaiheilla aloin ymmärtää. Ihminen tottuu, puutteeseen, nälkään, kylmään ja pelkoon. Siitä tuli meidän todellisuus. Lenita osallistui Suomen Neito -kilpailuihin vuonna 1954. Voittaja pääsisi Amerikkaan Miss Universum -kisoihin, ja hänen tuli osallistua Suomessa erilaisiin tilaisuuksiin, joilla kerättiin rahaa sotainvalideille. Hyvien tarkoitusperien vuoksi Lenitan isä antoi tyttärelleen luvan osallistua kisoihin. Kisojen järjestämisestä vastasi sotainvalidien Lahden piiri. Siellä puuhamiehenä oli piirin puheenjohtaja, kapteeni Helge Halsti, joka vei Lenitan pari päivää ennen Amerikkaan matkustamista Kaunialaan. Siellä he seurasivat pahasti vammautuneiden miesten voimistelemista. Silloin 17-vuotiaana minulle avautui, että olin mukana jossakin erittäin merkittävässä asiassa, Lenita muistelee. Erilainen kaunotar Miss Universum -kisoissa oli edustajia ympäri maailman ja Lenita epäili, pärjäisikö hän porukassa pelkällä kauneudellaan. Hän päätti ottaa muutkin avut käyttöönsä. New Yorkissa lehdistötilaisuudessa häntä lähestyi toimittaja, joka tiedusteli, mitä maata Lenita edustaa. Suomea, oli hänen vastauksensa, jonka kuuli lähettyvillä ollut valokuvaaja. Hän taas kertoi Suomen olevan ainoa maa, joka maksoi velkansa Amerikalle. Lenita vahvisti kuvaajan tiedot ja Vuoden 1954 Suomen Neito Lenita Airisto. kertoi suomalaisten olevan vastuuntuntoista ja rohkeaa kansaa, josta kuvaaja muisti: Aivan talvisota! Siitä alkoi tällainen koko kilpailun kestänyt vaihe, että kun muilta kysyttiin puuterihuiskuista, niin minä keräsin ympärilleni toimittajia varsinkin miehiä ja kerroin, mikä oli tilanne talvisodan ja jatkosodan aikana ja kuinka kotirintama toimi, ja kuinka kaikki 15 vuotta täyttäneet olivat työvelvollisia. Lenita ei voittanut Miss Universum -kisoja. Sen sijaan hän lunasti Halstille antamansa lupauksen kertoa suomalaisten sotilaiden ja lottien rohkeudesta ja pienen maan puolustautumishalusta. Hän löysi elämälleen uuden suunnan, intohimon matkustamiseen ja ymmärsi verkostoitumisen tärkeyden. Kisojen päätyttyä Lenita jäi Amerikkaan loppuvuodeksi, ja sai kutsuja televisioon ja radioon sekä kouluihin kertomaan suomalaisten sinnikkyydestä ja rohkeudesta. Tätä osaamista, vaikuttamista ja matkustamisen myötä tullutta varmuutta hän on hyödyntänyt myös pitkällä urallaan liiketoimiensa parissa. Katsoin, että olin osallisena rakentamassa Suomea nimenomaan Suomen Neitona. Se antoi minulle jumalattomasti itsetuntoa ja sen jälkeen nälän nähdä ja oppia enemmän. Se myös siirsi minut tavallisten kivojen tyttöjen ryhmästä sille tasolle, jossa minulle annettiin enemmän mahdollisuuksia. Minulla oli näkemyksiä ja tietoa, jotka saatoin muuttaa liiketoiminnaksi. Katsoin, että olin osallisena rakentamassa Suomea Suomen Neitona. Rohkeuden puolestapuhuja Lenita on kokenut myös vastoinkäymisiä, etenkin taistolaisuuden voimakkaimpana aikana, jolloin hän ei suostunut olemaan hiljaa, kun hänen suuresti arvostamaansa veteraanisukupolvea halveksuttiin. 1970-luvulla Lenita oli työmatkalla Tallinnan risteilyllä. Kaupungissa häntä vastaan tuli vastaan virolainen mies, joka tunnisti Lenitan televisiosta. Mies kertoi seuranneensa Lenitan elämää mielenkiinnolla, koska he olivat saman ikäisiä. Hän sanoi: Sinä olet syntynyt uudenvuoden yönä 1937 Helsingissä, minä uudenvuoden yönä 1937 Tallinnassa. Ja katso, kuinka erilaisia meidän elämämme ovat. Samaan aikaan Suomessa osa taistolaisten porukasta väheksyi televisiossa ja radiossa sodan saavutuksia ja sitä kautta veteraanien merkitystä. Minusta se oli säälittävää ja halveksittavaa. Ilman veteraaneja olisi Suomi näyttänyt täysin erilaiselta vuodesta 1945 lähtien. Tämähän olisi ollut yksi kolhoosi! Lenitan kokemuksen kiteytti Suomessa vuonna 1995 vieraillut Viron presidentti Lennart Meri puheessaan: Suomenlahti on elämämme akseli, kuten eräs suomalainen tutkija on todennut, ja tänään on paikallaan lisätä siihen, että sen rannat ovat toistensa peilikuvia. Suomesta käsin katsottuna Viro on uudemman historiansa puolesta sitä, mitä Suomi pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla. Virosta käsin katsottuna Suomi on sitä, mitä Viro parhaassa tapauksessa olisi voinut olla. Luennoillaan Lenita Airisto kertoo myös naisten tärkeästä roolista sota-aikana ja ihmiset ovat usein yllättyneitä tästä kuultuaan. Yleisössä on ihmetelty, mikseivät sota-aikana eläneet naiset ole kertoneet kokemuksistaan. Vastauksen Lenita sanoo löytyvän sotakirjallisuuden luomasta naiskuvasta. Mummi ei kertonut, sillä mummi häpäistiin. Väinö Linna ja Paavo Rintala tekivät sen, jotta saisivat kirjojaan myytyä, Lenita sanoo. Veteraanisukupolven teoista ja periksi antamattomuudesta on syytä puhua, sillä siitä saa voimaa. Nyt sitä tarvitaan taas. 10 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 11
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA 75 vuotta sotainvalidien hyväksi Vammoistaan toipuvat nuoret miehet päättivät pitää huolta toisistaan. He tarvitsivat kannustavan yhteisön ja rohkeuden palata arkeen, mutta myös elämää helpottavia apuvalineitä, lääkäreitä ja laitoksia. Heidän oli pakko rakentaa yhteiskuntaa ponnekkaammin kuin kenenkään muun. Kaveria ei jätetä -henki kantoi rintamalta siviiliin. Kuva: SA-kuva 12 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 13
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA SA-kuva TIESITKÖ? Perustamiskokouk- sessa liiton nimeksi annettiin Vuosien 1939 40 sodan Invaliidien Veljesliitto ry. Omapäinen varapuheenjohtaja Pekka Räkköläinen toimitti paperit kuitenkin yhdistysrekisteriin nimellä Sotainvaliidien Veljesliitto. Muutaman vuoden kuluttua ensimmäisestä sanasta tiputettiin ylimääräinen i-kirjain pois. Joulun viettoa Wiikin sotasairaalassa vuonna 1941. Kauniala perustettiin 1946 ja se toimii yhä. Kuvassa laajennustyömaata vuonna 1977. Lottien työpanos haavoittuneiden ja vammautuneiden hoidossa oli merkittävä rintamalta alkaen. Sotainvalidit jatkoivat urheilemista vammoistaan huolimatta. Kuva Kaunialasta. Proteeseilla piti opetella kävelemään oikein. Talvisodassa haavoittuneet miehet palasivat sotasairaaloista ja hoitokodeista takaisin elämäänsä keväällä ja kesällä 1940. Elämä vammautuneena pelotti, sillä vammaisille ei siihen asti ollut tahtonut löytyä paikkaa yhteiskunnassa. Talvisota kuitenkin koettiin yhteiseksi ja siinä haavoittuneista haluttiin pitää huolta. Apuaan sotainvalideille heti ensimetreiltä lähtien tarjosivat Lotta Svärd -järjestö ja Suomen Punainen Risti. Sotainvalidien asialla oli useita ottajia, mutta sotainvalidit halusivat perustaa oman, poliittisesti sitoutumattoman järjestön, johon kaikki sotainvalidit voisivat liittyä. Yhteistyö eri järjestöjen kanssa jatkui Veljesliiton perustamisen jälkeenkin, sillä kaikkien apu oli tarpeen. Sotainvalidien Veljesliitto perustettiin Jyväskylässä 18.8.1940, ja muutamassa vuodessa se saavutti kiistattoman johtoaseman vapaaehtoisessa sotainvalidihuollossa sekä sotainvalidien etujen valvojana. Kesällä 1941 syttynyt jatkosota tiesi uusia jäseniä. Vuonna 1945 liitto päätti, että myös vuoden 1918 sodan invalidit sekä vuosien 1939 1945 sotien työvelvollisina sekä sairaanhoito- ja muonitustehtävissä vammautuneet naiset voisivat liittyä järjestöön. Säännöissä mahdollistettiin myös, että esimerkiksi miinoista Pohjois-Suomessa vammautuneet sekä ilmapommitusten uhreiksi joutuneet siviilit saattoivat liittyä jäseniksi. Vuoden 1944 lopussa jäseniä oli 24 777. Vuonna 1945 sotien päätyttyä Veljesliiton jäsenmäärä oli jopa 40 531 jäsentä. Sotainvalidien Veljesliitto oli silloin Suomen suurimpia kansalaisjärjestöjä. Käytännön töihin Ensimmäisinä vuosinaan liiton toiminta keskittyi hätäavustuksien jakamiseen. Suurena apuna oli Lotta Svärd, joka mahdollisti avun tuomisen kaikkialle maahan. Valtaosa sodassa vammautuneista oli aiemmin ansainnut elantonsa fyysisellä työllä, joten heidät piti kouluttaa uusiin, vammoihin sopiviin ammatteihin. SPR järjesti ammattikursseja sotainvalideille jo vuonna 1940. Ammattiopetusta järjestivät myös Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto sekä Invalidisäätiö. Ammattiopetusta annettiin myös Ruotsissa. Vuoden 1941 alussa Veljesliitto tehosti omaa ammattikurssitoimintaansa, kunnes vuonna 1942 niiden järjestäminen siirtyi valtiolle. Kouluttautuminen vaati myös motivaatiota. Veljesliitto onnistui tässä hyvin, sillä paikalliset osastot huolehtivat, että kaikki jäsenet olivat tietoisia ammattikurssien järjestämisestä. Vuosina 1940 1955 lähes 10 000 sotainvalidia sai ammattikoulutusta. Vertaistukea Kaveria ei jätetä -henki kantoi rintamalta siviiliin. Sotakokemuksista oli helpompi puhua saman kokeneiden kanssa. Sotainvalideista ja heidän perheistään pidettiin huolta esimerkiksi talkoillen. Lievemmin vammautuneet huolehtivat vaikeammin vammautuneista ja pitivät Vertaistuki toimi Veljesliitossa ennen kuin se sanana edes tuli käyttöön Suomessa. huolen siitä, että nämä pysyivät ajan tasalla heille kuuluvista etuuksista ja kuntoutuksesta. Vertaistuki toimi Veljesliitossa ennen kuin se sanana edes tuli käyttöön Suomessa. Omat laitokset sotainvalidien avuksi Vuoden 1944 välirauhan mukaisesti sotasairaalat muutettiin siviilihallinnon alaisiksi sotavammasairaaloiksi. Kun nekin lopetettiin, jäi satoja vaativaa hoitoa tarvitsevia sotainvalideja vaille asianmukaista hoitopaikkaa. Veljesliiton oli huolehdittava itse jäsentensä hoidosta. Se perusti 1940-luvulla perusti kuusi laitosta: Suitian työhuoltola aivovammaisille 1945 1965 (toimi kuntou 14 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 15
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA Kaskisaari keskittyi amputoitujen hoitoon. TIESITKÖ? Kaunialan henki Kaunialaan tuotiin aluksi erityisesti selkäydinvammaisia, joiden ei uskottu elävän monta vuotta. Henkilökunta päätti kuitenkin kuntouttaa heitä. Hiljalleen sotavammaiset opettelivat liikkumaan apuvälineiden avulla, sitten käytiin radiokorjaajakurssi, mentiin ehkä naimisiin hoitajan kanssa ja muutettiin omaan kotiin. Suomalaiset sotainvalidit saivat koulutusta myös Ruotsissa. Kuva hitsauskurssilta Göteborgissa 1940-luvulla. Sotainvalidi Viljo Salonen harjansidontakurssilla Kaunialassa. tuslaitoksena 1965 1987), Vaikeavammaisten huoltolaitos Kauniala 1946 (sotavammasairaalaksi 1966, yhä toiminnassa), Sotasokeiden virkistyskoti Tammirinne Kaarinassa 1946 1953, Sotatuberkuloottisten Liperin ammattioppilaitos 1948 1957, Valmulan huoltolaitos aivovammaisille 1949 1956 ja Helsingissä 1949-1957 (Aivovammasairaalana 1957-1978, jonka jälkeen toiminta siirtyi Kaunialaan). Suomalaisen sotainvalidihuollon kansainvälisestikin poikkeuksellinen piirre on, että sotavammaisten oma järjestö on järjestänyt jäsenilleen hoitolaitokset. Sotilasvammalaki työkaluna Veljesliitossa ymmärrettiin nopeasti lainsäädännön merkitys sotainvalidihuollossa. Talvisodan aikana voimassa oli vuonna 1938 säädetty sotilastapaturmalaki. Sen puutteita korjattiin vuoden 1941 sotatapaturmalailla, mutta liitto ei ehtinyt juurikaan vaikuttaa sen sisältöön. Sotilasvammalaki astui voimaan 1948, ja sen valmistelutyössä oli Veljesliittokin vahvasti mukana. Sittemmin sotilasvammalakia on muutettu ja korjattu kymmeniä kertoja sotainvalidien tarpeiden mukaan. Vuonna 1986 sotilasvammalaissa tuli merkittäviä uudistuksia, jotka helpottivat sotainvalidien kotona asumista. Lain mukaan valtio sitoutui korvaamaan vähintään 30 %:n sotainvalidien kunnilta saamat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut. Lisäksi vaikeavammaisten kotihoidon tukea tehostettiin ja lievävammaisten kuntoutus aloitettiin. Avopalvelujen toteutumista alettiin seurata, sillä piirien toiminnanjohtajien selvityksen mukaan kaikki kunnat eivät järjestäneet palveluita. Kunnat oikeutettiin vuoden 1987 alusta perustamaan virkoja ja toimia, jotta palvelut saataisiin tuotettua. Suurin osa viroista koski kodinhoitajan ja kotiavustajan toimia. Veljesliiton aktiivisen työn tuloksena sotainvalidien hoitoa ja kuntoutusta on saatu parannettua asteittain. Vuonna 2015 liiton tärkein edunvalvontaan liittyvä tavoite on, että myös pieniprosenttiset eli 10 prosentin haitta-asteen sotainvalidit saisivat tarvittavat avopalvelut kunnilta. Kenttä toiminnan selkärankana Veljesliiton ydintoiminta on ollut alusta alkaen paikallistasolla eli alaosastoissa, joissa asiamiehet huolehtivat siitä, että sotainvalidit kautta maan saavat tarvitsemansa avun. Vuonna 1942 liitto jakoi maan 35 piiriin tehostaakseen toimintaansa. Niistä jokaisessa oli piiriasiamies, jonka puoleen osastot ja sotainvalidit saattoivat kääntyä ongelmissaan. Vuonna 2015 Suomessa toimii 18 sotainvalidipiiriä ja niiden alaisuudessa 256 osastoa. Lisäksi yksi piiri kattaa toiminnallaan koko Ruotsin, jossa jäseninä ovat lähinnä Ruotsiin muuttaneet sotainvalidit. Heidän asioidensa hoitamiseksi Ruotsiin perustettiin vuonna 1974 veljesosasto, joka rekisteröitiin omaksi piirikseen vuonna 1990. Yksi Veljesliiton vahvuuksista on aina ollut laajapohjainen jäsenkunta, joka on Sotainvalidien oli kuitenkin itse hankittava huomattava osa rahoituksestaan. pitänyt liiton tietoisena muuttuvista tarpeistaan. Toiminnan rahoittaminen Liiton rahoitus oli hyvin epävarmalla pohjalla 1950-luvun alussa. Päärahoittajaksi vakiintuikin valtio, joka käytännössä korvasi järjestön laitosten käyttömenot. Liiton toimintaa tukivat myös Raha-automaattiyhdistyksen myöntämät avustukset. Sotainvalidien oli kuitenkin itse hankittava huomattava osa rahoituksestaan. Piireissä ja osastoissa harjoitettiinkin monipuolista liiketoimintaa. Sotainvalidien viikon keräykset, jotka alkoivat vuonna 1944, sekä osastojen liiketoimin 16 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 17
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA TIESITKÖ? Sotainvalidikerho Vuoden 1962 vaaleissa eduskuntaan valittiin 11 ja neljä vuotta myöhemmin 14 sotainvalidikansanedustajaa. Vuonna 1966 perustettiin erityinen eduskunnan sotainvalidikerho, johon kuului enimmillään 22 kansanedustajaa vuonna 1974. Veljesliitto koulutti opaskoiria kolmen vuosikymmenen ajan. Kesä- ja urheilujuhlat Helsingissä vuonna 1951. Helposti ei lannistuta. Sotasokeat kuntoutumassa Myllyojalla. Vuosina 1946 2004 Veljesliitossa toimi myös naissotainvalidien yhdistys. Kuva on Naissotainvalidien kodista vuonna 1957. Talkoot olivat yksi tapa auttaa sotainvalideja. Mukana myös oikealla seisova Väinö Valve, joka oli liiton puheenjohtajana vuosina 1942 1956. ta kuitenkin käytännössä mahdollistivat liiton huoltotyön. Vuonna 1950 Veljesliitossa oli noin 48 000 jäsentä. Vuosikymmenen puolivälissä jäsenmäärä vielä kohosi. Lisäys johtui vuoden 1953 lakimuutoksen sallimasta pidennetystä sotavammakorvauksen hakuajasta. Proteesit kuntoon Sotien jäljiltä Suomessa oli noin 6 000 amputoitua. Proteeseja oli valmistettu jo vuoden 1918 sodan jäljiltä ja SPR oli perustanut oman proteesipajansa talvisodan jälkeen. Proteeseissa oli silti puutteita. Veljesliitto ja Invalidisäätiö perustivat vuonna 1953 Proteesisäätiön parantaakseen proteesien laatua ja nopeuttaakseen niiden toimitusta. Veljesliitto hankki oppia myös ulkomailta ja proteesien käyttäjille järjestettiin opetusta niiden käytössä. Amputoitujen tarpeita selvitettäessä kävi ilmi, että joka kymmenennellä oli tullut proteesien virheellisestä käytöstä tai epäsopivuudesta johtuen uusia kipuja ja ongelmia. Veljesliitto perusti vuonna Sotainvalidien viikon keräykset ja osastojen liiketoiminta mahdollistivat liiton huoltotyön. 1957 amputoitujen kuntoutukseen erikoistuneen laitoksen Helsingin Kaskisaareen. Vuonna 1975 Veljesliitossa oli yli 44 000 jäsentä. Kuntoutusta kaikille sotainvalideille Liiton toiminta keskittyi 1950-luvulla aiempaa enemmän kuntoutukseen, sillä Kaskisaaressa monilla amputoiduilla havaittiin liitynnäisvammoja ja -sairauksia. Edunvalvontatyön tuloksena liitynnäisvammat otettiin sotavammakorvausten piiriin vuonna 1967. Vuosittaiset kuntoutusjaksot saatiin amputoitujen lisäksi myös vaikeavammaisille sotainvalideille. Sittemmin prosenttirajaa on asteittain alennettu. Nykyään kaikki vähintään 10 18 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 19
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA TIESITKÖ? Istumalentopallo Merkittävään asemaan vammaisurheilussa kohonnut istumalentopallo sai alkunsa Kaskisaaressa vuonna 1957 pidetyltä amputoitujen ensimmäiseltä kuntoutuskurssilta. Idean isä oli laitoksen johtaja Veikko Allinen. Vesihierontaa ja niskanvenytystä Kaunialassa vuonna 1979. Sotainvalidi Heikki Saarinen voitti maantiepyöräilyn F-sarjan mestaruuskilpailuissa Helsingissä vuonna 1951. Sotainvalideille annettu säännöllinen hoito ja kuntoutus on vaikuttanut myönteisesti heidän elinajan odotteeseensa. Sotainvalidit kuuntelevat uutisia Kaunialassa vuonna 1977. Asuinolot vaihtelivat. Kuvassa sotainvalidin talo Sodankylän Vuotsossa vuodelta 1970. prosentin sotainvalidit ovat oikeutettuja vuotuisiin kuntoutuksiin. Kuntouttamisessa edelläkävijä oli Kauniala, jossa sotasairaaloissa aloitettua työterapiaa, käytännössä askartelua, jatkettiin jo 1940-luvun lopulla. Vuonna 1951 Kaunialassa otettiin käyttöön huomattavasti fyysisemmät menetelmät, kun sinne hankittiin mm. voimistelumatto, nojapuut sekä erilaisia harjoitusvälineitä. Alussa toiminta oli lähinnä kokeilua, mutta pian asia otettiin vakavasti ja lisäoppia haettiin ulkomailta. Sotavammaisten hoidossa vietiin läpi ajatus aktivoivasta ja kuntouttavasta hoidosta nopeammin kuin vastaava ajatus toteutui yleisessä terveydenhuollossa. Haravoinnit Vuonna 1979 STM:n työryhmä selvitti sotilasvammalain uudistamistarpeita. Huomiota kiinnitettiin sotavammaisten erityishoidon ja -huollon tarpeisiin sekä ns. väliinputoajien tilanteeseen, eli henkilöiden, joiden vammautuminen, kuolema tai katoaminen liittyi sotatoimiin, mutta jotka eivät olleet oikeutettuja lain mukaisiin korvauksiin. Veljesliitto järjesti piireissä huollontarkistuksia eli haravointeja, joista jo ensimmäiset osoittivat, että väliinputoajia oli odotettua vähemmän. Sen sijaan löytyi runsaasti vammautuneita veteraaneja, jotka eivät olleet korvausta koskaan hakeneetkaan. Vuosina 1980 1983 eri puolilla maata pidettyihin haravointeihin osallistui yli 6 700 veteraania, ja syksyllä 1984 niitä järjestettiin vielä Ruotsissa sekä vuonna 2002 Virossa. Vuosina 1980 1989 tehdyistä elinkoron vireillepanoista yli 18 000 johti myönteiseen päätökseen. Sotainvalidien Veljesliitossa oli vuonna 1981 yhteensä 37 916 jäsentä. Haravoinnin ansiosta jäsenmäärä kohosi usean vuoden ajan aina vuoden 1986 loppuun saakka, jolloin jäseniä oli kaikkiaan 39 262. Hyvää huoltoa joka puolella Iän myötä sotainvalidien vammat pahenivat ja toimintakyky aleni. Liiton tehtäväksi nousi vanhuuden turvaaminen, ja siinä työssä tarvittiin yhä laitoksia. Kauniala muutettiin vuonna 1966 sotavammasairaalaksi, ja siihen erityisesti 1970-luvulla tehtyjen laajennusten ja korjausten ansiosta se kehittyi entistä merkittävämmäksi hoitolaitokseksi. Liiton laitoskantaa täydennettiin vielä 1970-luvulla, kun liitto sai Vapaussodan Invaliidien Liitolta Mikkelissä sijaitsevan Kyyhkylän tilan ja Kyyhkylän invalidikodin. Paikalle rakennettiin vuonna 1973 toimintansa aloittanut kuntoutussairaala Kyyhkylä, joka oli liiton ensimmäinen yleisvammaisille tarkoitettu huoltolaitos. Vanhuus piti turvata myös maakunnissa asuville sotainvalideille, joita ei haluttu sijoittaa vanhainkoteihin, sillä niissä oli pääosin huonokuntoisia potilaita. Liiton tehtäväksi nousi vanhuuden turvaaminen myös maakunnissa. Siihen tarvittiin laitoksia. Veljes- ja sairaskotien verkosto Pohjois-Karjalassa valmistui pitkään suunniteltu sairaskoti vuonna 1978. Iisalmeen rakennettu vastaava sairaskoti aloitti vuonna 1982. Veljesliitto suhtautui veljes- ja sairaskoteihin aluksi nihkeästi, mutta Pohjois-Karjalan ja Iisalmen hyvät kokemukset muuttivat sen kannan. Veljesliitto ja Tapaturmaviraston johto linjasivat vuonna 1982, että sairaskotien perustaminen oli hyvä keino varmistaa sotainvalidien laitoshuolto myös läänintasolla. Valtio osallistui sairaskotiverkoston rakentamiseen ja vastasi niiden kustannuksista yhdessä RAY:n, kaupunkien ja kuntien se kä yksityisten rahoittajien kanssa. Valtio ja kunnat pitivät tärkeänä, että sairaskodit tulisivat sotavammaisten huoltotarpeen vähennettyä osaksi yleistä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää. 1990-luvun alussa toiminnassa oli koko maan kattava sairas- ja veljeskotien ver 20 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 21
VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA Tilaisuuden tullen pukeudutaan parhaisiin ja nautitaan juhlasta. Sotainvalidiuimareita vuonna 1985. Vesa-Matti Väärä TIESITKÖ? Neuvontaa Valtiokonttorin rahoituksella liiton laitokset ja veljeskodit palkkasivat neuvontapalvelutyöntekijöitä auttamaan sotainvalideja hakemaan heille kuuluvia etuuksia ja palveluja. He tuntevat oman alueensa sotainvalidit ja pystyvät auttamaan heitä kattavasti. Vesa-Matti Väärä Pirita Palismaa Jumpata voi monella tavalla, kuten Kaunialassa keinutuoleilla. Avustajatoiminnassa ei kiirehditä, kuten Antti Palismaan ja Tanja Harjun väliltä näkyy. Sotainvalidit Antti Alikoivisto (vas.), Bertel Leino, Niilo Roivas, Kelpo Lehto ja Mikko Lundell Turun liittokokouksessa 2013. kosto, joka toimii tänäkin päivänä. Laitokset palvelevat myös muuta väestöä. Kotiin tuotua tukea Valtaosa sotainvalideista halusi asua mahdollisimman pitkään kotonaan. Veljesliitto oli heti sotien jälkeen tukenut kotona asumista muun muassa asunnon parannustöihin myönnettävillä perusavustuksilla, mutta voimakkaammin asiaan paneuduttiin 1970-luvulla. Uusien laitosten rakentamisen sijaan painopiste siirrettiin nyt kotiolojen parantamiseen. Sotainvalidien asuinolot vaihtelivat suuresti: osa asui huonokuntoisissa asunnoissa eikä useisiin taloihin tullut edes juoksevaa vettä. Liitto alkoi hallinnoida RAY:n rahoittamaa hanketta, jossa asunnot kunnostettiin. Piireihin palkattiin korjausneuvojia, jotka kartoittivat kodissa tarvittavia muutoksia. Vuodesta 2001 alkaen toimintaa on hallinnoinut Vanhustyön Keskusliitto, ja palvelu auttaa myös muuta vanhusväestöä. Toiminta on ollut suosittua: vuoteen 2015 mennessä korjauksia on tehty kaikkiaan yli 15 000 sotainvaliditaloudessa. Vuonna 1990 Sotainvalidien Veljesliitossa oli yli 40 000 jäsentä. Avustajatoiminnalla apua arkeen Sotainvalidien kunnalliset palvelut eivät ennen 2000-lukua koskeneet alle 30 prosentinn sotainvalideja. Syrjäseuduilla avun tarve oli usein kasvukeskuksia suurempi. Tilannetta paikkaamaan kehitettiin Veljesliiton avustajatoiminta, jonka juuret ovat Pohjois-Savossa. Iisalmen Seudun Sotainvalidit järjestivät palveluista vaille jääville sotainvalideille muun muassa siivousapua. Toimintamallia kokeiltiin pian muissa piirin osastoissa. Ne tekivät yhteistyötä paikallisten työvoimaviranomaisten kanssa ja palkkasivat pitkäaikaistyöttömiä sotainvalidien avuksi. Vuonna 1998 toiminta laajeni lähes koko maahan Veljesliiton hallinnoimaksi toiminnaksi, jota tehdään yhteistyössä Työ- ja elinkeinoministeriön kanssa. Rahoituksesta vastaavat Ely-keskukset, TE-toimistot, kunnat, Veljesliitto ja veteraanijärjestöt sekä eräät muut veteraaneja tukevat tahot. Kiireettömällä, asiakkaan tarpeita korostavalla toiminnalla tuetaan yhä sotainvalidien, puolisojen ja leskien sekä muiden veteraanien kotona asumista. He arvostavat sitä suuresti ja pitävät sen jatkumista tärkeänä. Laitosten myynnistä varoja Vuonna 2005 Veljesliitto luopui valtakunnallisesta Syyskeräyksestä, mutta piirit ja osastot saattoivat halutessaan jatkaa keräyksiä itsenäisesti. Vuodesta 2007 alkaen Veljesliitto on ollut mukana veteraanijärjestöjen yhteisissä keräyksissä. Liitto otti erityisesti 2000-luvulta alkaen kokonaisvaltaisemman vastuun myös sotainvalidien puolisoista ja leskistä, joten lisärahoitukselle oli tarvetta. Vastaus löytyi liiton omistamien laitosten myynnistä. Myytiin Kaskisaaren kuntoutumislaitos vuonna 2000, ja sen toiminnot siirrettiin Kaunialaan. Pian sen jälkeen myytiin Kiireettömällä asiakkaan tarpeita korostavalla toiminnalla tuetaan kotona asumista. Kyyhkylä ja viimeisenä Kaunialan sotavammasairaala vuonna 2006. Kyyhkylän ja Kaunialan osalta sotainvalidien tulevat tarpeet turvattiin, sillä Veljesliitto säilytti toistaiseksi merkittävän päätäntävallan kauppojen seurauksena syntyneen Kyyhkylä-säätiön ja Kaunialan Sairaala Oy:n hallintoelimissä. Laitosten myynnistä Veljesliitto sai sitä varallisuutta, jolla alemman organisaation toiminta on tarkoitus turvata loppuun saakka. Vuoden 2015 alussa sotainvalidijäseniä oli jäljellä 3 910, puolisojäseniä 10 532. Sotainvalidien vuosittainen poistuma on 2010-luvulla ollut noin 1 000 henkilöä vuodessa. Lähde: Edellä käyden vammoista huolimatta. Sotainvalidien Veljesliitto 75 vuotta. Tuomas Hoppu. 22 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 23
MUKANA: VELI MATTI HUITTINEN MUKANA: VELI MATTI HUITTINEN Sotainvalidityötä aitiopaikalta Veli Matti Huittinen, 79, on tehnyt pitkän uran sotainvalidien parissa lääkärinä sekä liiton luottamustoimissa. Professori Veli Matti Huittinen on seurannut läheltä sotainvalidijoukon vanhenemista. Aloittaessani heidän keski-ikänsä oli nippa-nappa 50 vuotta, kun se nyt on jo yli 90. Seuranta on ollut hyvin arvokasta ja pitkää. Samalla olen saanut peilata omaa ikääntymistäni ja vanhenemistani tähän ikäryhmään, Huittinen toteaa. Sotainvalidijoukon lääkärinä sekä järjestön puheenjohtajana Huittinen on itse nähnyt, kuinka nyt jo iäkkään ryhmän hoito ja kuntoutus ovat kehittyneet, ja ennen kaikkea, mikä merkitys niillä on ollut. On myös tutkimusnäyttöä siitä, että sotainvalidien yleinen terveydentila ja toimintakyky ovat paremmat kuin vastaavalla ikäryhmällä. Syynä on pidetty sitä, että heistä on määrätietoisesti pidetty huolta ja he ovat päässeet palveluiden äärelle asuinpaikasta riippumatta. Huittinen kiittelee liittoa siitä, että sen johto on aina ymmärtänyt sotilasvammalain roolin sotainvalidien hoidossa. Lain päivittäminen sotainvalidien tarpeita vastaavaksi ja sotainvalidiasioiden asiantuntijoiden kuuleminen siinä yhteydessä on ollut mahdollista vain, jos liitto on ollut poliittisesti sitoutumaton. Kuntoutuspykälä tuli melkeinpä sotilasvammalain sivulauseesta, eli sotainvalidilla on oikeus saada vammanjälkeistä kuntouttavaa hoitoa. Siitä se muuttui kuntoutuskursseiksi, proteesihuoltoon ja muuhun. Järjestön vahvuus on ollut juuri se, että sotilasvammalaki on oivallettu perustuslaiksi, ja että se on ollut se instrumentti, jolla tätä hoidetaan. Ja siinä on onnistuttu hyvin, Huittinen toteaa. Jälki yhteiskunnassa Kuntoutustoiminnan aikaansaaminen on jo sinänsä ollut yhteiskunnallisesti merkittävä saavutus Sotainvalidien Veljesliitolle. Liiton aatteellinen puoli nousee kuitenkin Huittisen mielessä senkin ohit Veli Matti Huittinen on tehnyt pitkän uran sotainvalidien parissa. Kuvassa hän tutkii potilasta Kyyhkylässä. se, kun hän ajattelee Veljesliiton saavutuksia. Veljesliitto on ollut perinteinen suomalainen kansanvaltainen järjestö, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia. Tämä ilmenee myös sotilasvammalain korvausperusteissa. Olenkin usein todennut, ettei Veljesliitossa ole koskaan ollut upseerimessiä. Esimerkkinä yhteisenä koetusta sotainvalidiasiasta Huittinen nostaa esiin Kaunialan laajentamisen rahoittamiseksi järjestetyn valtakunnallisen Sairaala sotavammaisille -keräyksen vuosina 1974 1978. Ihmiset osallistuivat siihen yli puoluerajojen. Tuohon aikaan eduskunnassa toimi Sotainvalidikerho, johon kuului sotainvalidikansanedustajia kaikista eduskuntapuolueista. Sotainvalidikerho pyysi myös SAK:n ja STK:n osallistumaan Kaunialan keräykseen. Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja Uki Voutilainen kertoi, että Arvo Hautala ja Aarne Saarinen, jotka olivat sen aikaisen SAK:n kommunistisen vähemmistön edustajia, sanoivat Ukille, etteivät he voisi olla SAK:n nimissä mukana Kaunialan keräyksessä. Se ei kerta kaikkiaan sopinut heidän puolueensa int Kyyhkylä resseihin. Mutta herrat jatkoivat, että he pitäisivät huolta, etteivät he SAK:n mukana olemista myöskään jarruttaisi, Huittinen muistelee. Oman järjestön merkitys Ennen Sotainvalidien Veljesliiton perustamista sodissa vammautuneiden asiaa tahtoivat hoitaa useat eri järjestöt. Lisäksi sotavammaisten apuna oli muita toimijoita, joiden konkreettinen apu oli korvaamatonta. Sodissa vammautuneet halusivat kuitenkin perustaa oman, muiden järjestöjen aatteellisista taustoista Marja Kivilompolo Kuka? Veli Matti Huittinen (s. 1936) aloitti työnsä sotainvalidien parissa v. 1968 Kaskisaaren kuntoutumislaitoksen ortopedina. Hän kirjoitti proteesitekniikan perusteoksen Amputaatiot ja proteesit (1992) Kaskisaaren ensimmäisen ylilääkärin, ortopedi Kauko A. Solosen kanssa. Huittinen valittiin Kyyhkylän kuntoutussairaalan yliääkäriksi v. 1973, ja hoiti tehtävää kymmenen vuotta. Hän toimi ylilääkärinä Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksessa mutta palasi sotainvalidien pariin v. 1994, kun hänestä tuli Kaunialan ylilääkäri. Eläkkeelle jäätyään Huittinen toimi Veljesliiton puheenjohtajana vuodet 2001 2009. Hän toimi lääkäriseura Duodecimin puheenjohtajana vuosina 1986 1988, ja hänet kutsuttiin seuran kunniajäseneksi vuonna 1999. Hän toimi Kaunialan Sotavammasairaalan isännistön puheenjohtajana vuodet 1987 1994 sekä Kyyhkyläsäätiön hallituksen puheenjohtajana 2004 2014. Pahimmat ajat olivat niin hirmuisia, ettei heitä voitu hoitaa oikeastaan kuin morfiinilla. riippumattoman järjestön. Huittisen mielestä päätös oli hyvä, sen puolesta puhuvat myös sotainvalidihuollossa saavutetut tulokset. Mikään muu menettely ei olisi kohdistanut sotainvalidikysymystä niin tärkeäksi sotavammaishuollon osaksi. Muut järjestöt olivat omilla teillään, eivät ne olisi pystyneet näin syvästi paneutumaan. Sotavammaisten hoito ja huolto siinä laajuudessaan, mitä se oli vuosien 1939 1945 sotien jälkeen, oli Suomessa uutta. Oppia ja kokemuksia haettiin ulkomailta, paljolti Saksasta mutta myös Yhdysvalloista. Fyysisten vammojen hoidon lisäksi Suomessa turvauduttiin ulkomaisiin oppeihin myös psyykkisten sotavammojen ja niiden korvattavuuden kohdalla. Lähinnä kysymys on ollut posttraumaattisesta stressihäiriöstä, sen määrittelystä ja korvaamisesta. Tässä Veljesliiton ja Valtiokonttorin, silloisen Tapaturmaviraston, käsitykset erosivat toisistaan. Tapaturmavirastossa oli sellaisia asiantuntijalääkäreitä, jotka eivät hyväksyneet niitä korvattavuusehdotuksia, jotka tulivat lähinnä Amerikan psykiatriyhdistyksen luokitteluista. Kaunialan sotavammasairaalan ylilääkärinäkin toiminut professori Leo Jarho oli Huittisen mukaan keskeisenä vaikuttajana, kun posttraumaattista stressihäiriötä yritettiin viimeksi 1990-luvulla saada korvattavaksi. Kaikenlaista tutkimusnäyttöä varmaan oli molempiin suuntiin mutta suomalainen korvauslainsäädäntö oli hyvin tiukasti jumittunut sen aikaisiin mielipiteisiin, jotka perustuivat lähinnä saksalaiseen psykiatriaan, Huittinen sanoo. Loppujen lopuksi sotainvalidit ovat kuitenkin saaneet hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Huittisen mielestä on jopa yllättävää, kuinka moni sotainvalideista jäi edes henkiin vammauduttuaan rintamalla. Pahimmat ajat olivat niin hirmuisia, ettei heitä voitu hoitaa oikeastaan kuin morfiinilla. Kirurginen kapasiteetti ei riittänyt heitä hoitamaan ja silloin alkuvaiheessa heitä kuoli nykymittapuun mukaan tarpeettomasti. Vietnamin sota mullisti tämän alan haavoittuneiden ensihoidon. Olen ihmetellyt, että kumma kun vaikeasti vammautuneita jäi niinkin paljon henkiin. Hoitopuoli on kehittynyt huimasti kaikilla aloilla. Liiton monipuolisesta toiminnasta huolimatta on yksi asia, minkä Huittinen soisi jäävän perinnöksi Sotainvalidien Veljesliitosta nykyisille ja tulevillekin sukupolville. Yhteisiä asioita pitäisi kyetä hoitamaan vaikka asioista olisikin eri mieltä. Se on minulle Veljesliiton aatteellinen perintö. Marja Kivilompolo 24 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 25
MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA Erilaisia sotainvalideja Perhekuvassa isä Kaarlo, äiti Aune ja Kaija (Marjatta) Moliis. Aune menehtyi samassa pommituksessa, jossa Kaija vammautui. Marjatta Haggrénin kotialbumi Sotilasvammalain mukaan henkilöt, jotka ovat vammautuneet sodan johdosta, voivat saada korvausta vammastaan. Tutustu kahden erilaisen sotainvalidin tarinaan. Sotainvalidi, ei invalidi Marjatta Haggrén vastasi kotonaan puhelimeen. Soittaja esittäytyi Annaksi, siviilisotainvalidiksi, johon hän oli edellisenä viikonloppuna tutustunut matkalla Sotainvalidien Veljesliiton 60-vuotisjuhlaan. Mikäs siun nimi on? vanha rouva kysyi puhelimessa. Marjatta, hän vastasi. Eikö siun oikea nimi, rouva jatkoi. Hetken asiaa mietittyään Marjatta muisti: Lapsena minua sanottiin Kaijaksi. Elääkös siun äitis? rouva kysyi. Ei elä, hän kuoli Lappeenrannan pommituksissa, Marjatta vastasi. No sit sie oot se sama tyttö, joka oli miun kans samaan aikaan Lahdessa sotasairaalassa. Oli ihanaa, kun tuli tuollainen tuttava menneisyydestä yllättäen elämään, Marjatta muistelee rakasta ystäväänsä Annaa kotonaan Turussa. Naiset viettivät kesän 1944 Lahden sotasairaalassa, sillä molemmat olivat vammautuneet viholliskoneiden pommituksissa lähellä Lappeenrantaa; Anna Mänty Simolassa 19.6. ja Marjatta Haggrén Lauritsalassa, nykyisessä Lappeenrannassa 2.7. Marjatta muistaa olleensa sairaalan lellikki, olihan hän ainoa lapsi sotilaiden ja hoitohenkilökunnan seassa. Suojaan liian myöhään Monet lääkärit ovat ihmetelleet Marjatan hyvää muistia. Marjatta oli vammautuessaan 3-vuotias. Silti hän muistaa. Lappeenrannassa oli paljon pommituksia. Eräänä yönä hän ja äitinsä heräsivät kotonaan ilmahälytykseen ja pian taloon juoksi mies hoputtamaan naisia: pommisuojaan on mentävä heti! Äiti kääri minut huopaan, otti syliinsä ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa. Emme ehtineet sinne asti vaan äiti heittäytyi monttuun, josta ajatteli löytävänsä suojaa. Saman tekivät myös seitsemän muuta aikuista hekään eivät ehtineet ajoissa suojaan. Kaikki muut kuolivat, paitsi Marjatta, jonka äiti oli suojannut häntä heittäytymällä tyttärensä päälle. Marjatta Haggrénia (os. Moliis) hoidettiin sotasairaalassa kolme kuukautta. Hänen kätensä oli lähes irti pommin jäljiltä, mutta useilla leikkauksilla se onnistuttiin pelastamaan. Mukana oli myös onnea, ettei kättä amputoitu. Marjatta oli ollut jo nukutettuna leikkaussalissa, kunnes ylilääkäri oli sattumalta tullut paikalle ja keskeyttänyt juuri alkamassa olleen amputaation. Ylilääkäri oli suuttunut ja käskenyt herättää minut heti paikalla. Hän sanoi, ettei amputaatiolle ollut tarvetta, sillä tuossa iässä lapsella paranee kaikki. Tätä lääkäriä Marjatta kiittää paljosta, sillä ilman häntä olisi Marjatan sotavamma huomattavasti vaikeampi. Elämää sotavamman kanssa Marjatta Haggrén oli onnekas, sillä hänen vammansa saatiin hoidettua ensimmäisellä sairaalajaksolla. Toki käden Äiti kääri minut huopaan ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa. Marja Kivilompolo Marjatta Haggrén ei aluksi tunnistanut isäänsä, joka tuli hakemaan häntä sotasairaalasta. Punainen limsa auttoi uudelleen tutustumisessa. Haggrénin kotialbumi liikkuvuus on huomattavasti vähäisempi ja se näyttää erilaiselta kuin ehjä käsi, mutta Marjatan mukaan se on pientä. Koulussa ammatinvalintaohjaaja sanoi, ettei minulla ollut tällä kädellä sairaanhoitajaksi asiaa, ja se onkin ainoa asia, missä vamma on ollut esteenä. Kirjoitan ja kudon hyvin ei ole mitään, mitä en olisi kädelläni voinut tehdä. Marjatan invaliditeettiprosentti on korkea, 55, sillä vamma on oireettomuudestaan huolimatta vakava. Hänelle kuuluvat samat hoidot ja palvelut kuin muillekin isoprosenttisille sotainvalideille. Hän toteaakin, että Veljesliitto on tehnyt työnsä hyvin. Prosentin myötä saisin neljä viikkoa kuntoutusta, tai voisin myös jakaa sen mieheni Pentin kanssa, mutta ei kai sitä raaski kotoaan minnekään lähteä. Ehkä sitten, kun olemme vanhoja käppänöitä, Marjatta naurahtaa. Yksi muista Kuultuaan Turussa toimivasta sotainvalidien osastosta Marjatta meni paikalle, esittäytyi ja innostui nopeasti mukaan toimintaan niin osastossa kuin Varsinais-Suomen piirissäkin. Mukana tilaisuuksissa on usein myös hänen miehensä Pentti. Meidän sotainvalidit ovat aivan ihania ja he vitsailevat paljon. Olen monesti ihmetellyt, että niin paljon kuin hekin ovat kärsineet, ja silti he jaksavat nauraa. Ihailen suuresti näitä miehiä ja kaikkia, ketkä siellä ovat olleet. Marjatta on saanut sotainvalideilta lämpimän vastaanoton eikä ole koskaan tuntenut, ettei hän kuuluisi joukkoon. Hän on sotainvalidi, ei invalidi. Vammautumiseni tapahtui sota-aikana, ja silloin tapahtui niin paljon kaikkea. Olen monesti ihan ylpeä, kun yhdessä tuolla klenkkasemme menemään, miten kukainenkin, Marjatta hymyilee. Sinäkö sotainvalidi? Monille Marjatan vamman syy tulee yllätyksenä, jopa lääkäreille. Ihmiset harvoin muistavat, että sodissa vammau 26 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 27
MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA Kaisa (edessä) kasvoi isänmaallisessa perheessä Karjalassa Vuoksenrannassa. Sodan loputtua hän oli 12-vuotias, kahdesti kotinsa jättänyt ja miinasta vammautunut pikkutyttö. Kaisa Maasillan kotialbumi tui miesten lisäksi paljon myös naisia ja lapsia. En ole pahoittanut mieltäni, jos ihmiset ovat yllättyneitä tai hämmentyneitä, vaan kerron heille, mistä on kyse. Sitä, tulisiko tietoa siviilisotainvalidien olemassaolosta jatkaa jollakin tavalla tuleville sukupolville muun sotainvalidiperinteen ohella, Marjatta ei ole miettinyt. Mutta yksi asia on varma liitostaan hän on ylpeä. Monesti ihmisten kanssa jutellessa lähes koppavana kerron, että meilläpä on tällainen liitto. Vaikkei invalidina oleminen ole aina kivaa, niin se on, että meillä on oma yhteisö, Marjatta summaa. Marja Kivilompolo Lotta, evakko ja sotainvalidi Kaisa Maasilta (os. Heiskanen), 83, on kokenut elämässään paljon. Karjalan Vuoksenrannasta kotoisin oleva rouva on joutunut jättämään kotinsa lukuisten muiden evakkojen tapaan kahdesti. Kaisa kasvoi isänmaallisessa perheessä: isä oli paikallisen Sintolan suojeluskunnan päällikkö, äiti puolestaan lottien puheenjohtaja. Oli vain luonnollista, että lapset osallistuivat omien taitojensa mukaan toimintaan, jota heidän kodissaan Sintolan koululla riitti. Koti jäi kuitenkin taakse maaliskuussa 1940 Kaisan ollessa 7-vuotias, kun Karjalan alueita luovutettiin rauhanehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle. Mukaansa he saivat ottaa vain sen, minkä jaksoivat kantaa. Evakkotaival vei perhettä Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen, kunnes he pääsivät palaamaan Vuoksenrantaan vuonna 1942. Rakkaan kotinsa he joutuivat jättämään toistamiseen kahden vuoden kuluttua, tällä kertaa pysyvästi. Mikään koti ei tunnu aivan samalta. Mutta onneksi minun on ollut helppo kotiutua. Minulla on ollut monta vakinaista kotia, ja olen kaikissa kyennyt viihtymään. Hän muistaa, minne raparperit oli istutettu ja missä isän tupakat kasvoivat. Katkeria muistoja ei silti ole jäänyt. Kun puhun kodista, puhun Vuoksenrannan kodista. Kaikista asuinpaikoista on jäänyt muistoja, mutta se oli todellinen koti. Mutta kun olen nähnyt hävityksen, mikä kotiseudullani on, en osaa enää olla katkera. Hänellä on yhä käytössään osa isänsä tuona aikana tekemistä huonekaluista. Samalla ne muistuttavat, mistä hän on lähtöisin. Vammautuminen marjametsällä Isoja muutoksia Kaisan elämässä on riittänyt. Yksi niistä sattui, kun hän oli siskonsa Martan kanssa marjaretkellä läheisessä metsässä vielä Karjalassa asuessaan kesällä 1943. Tytöt löysivät hyvän marjapaikan alueelta, jonka tiedettiin olevan vanhaa neuvostoliittolaisten sotilaiden aluetta. Yhtäkkiä maa Kaisan alla jysähti. Ehdin kysyä siskoltani, mikä se oli, kun jalkojeni alta lensi maata ja turvetta niin, että maa pöllysi. Kävelimme pois jo hyvän tovin ennen kuin huomasin, että jalkapohjani oli ihan riekaleinen ja verinen, Kaisa kertoo. Kyseessä oli venäläisten asettama penaalimiina, joka oli onneksi menettänyt tehoaan oltuaan pitkään maassa. Onneksi niin, sillä täydessä voimassaan miina olisi voinut viedä 11-vuotiaalta tytöltä koko jalan. Kaisa Maasilta vietiin Antrean sairaalaan hoidettavaksi, jossa hän viipyi toista kuukautta. Ehdin kysyä siskoltani, mikä se oli, kun jalkojeni alta lensi maata ja turvetta. Elina Ruuttila Kaisa Maasilta jätti kotinsa kahdesti. Jatkosodan jälkeen Suomessa oli yli 400 000 evakkoa. Kuva Vilppulasta kesällä 1941. SA-kuva Ikuinen vaiva Toipuminen sujui hyvin ja hän pääsi pian liittymään kavereidensa leikkeihin. Jalka on kuitenkin aiheuttanut vaivoja koko hänen elämänsä ajan ja uhkasi jopa olla esteenä hänen hakiessaan sairaanhoitajakouluun. Hän on tarvinnut kengissä käytettäviä lisä- ja tukipohjallisia, joiden pitäminen on ollut aina vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Jalkapohjan vammautumisen vuoksi hänen kävelynsä ei ole ollut normaalia ja iän myötä jalkapohjaa on alkanut särkeä. Elämä vei sairaanhoitajaksi opiskelleen Kaisa Maasillan maatalon emännäksi, nykyisin nuorena leskeksi jäänyt pirteä rouva asuu Lammilla. Kun vammautumisesta oli kulunut jo 35 vuotta, hänet lähetettiin jalkansa vuoksi Helsinkiin Invalidisäätiöön, jolloin hänelle selvisi, että voisi saada vammastaan korvausta. Kuin ihmeen kaupalla löysin Antrean sairaalan lääkärin kirjoittaman lääkärintodistuksen vihkiraamattuni välistä ja annoin sen hoitajalle. Hän pani asian vireille ja vuonna 1978 sain 15 prosentin invaliditeetin. Omaan järjestöön Sotainvalidiprosentin saatuaan Kaisa Maasilta liittyi heti Lammin sotainvalidiosastoon. Hänelle on tärkeää kuulua Sotainvalidien Veljesliittoon. Olin sotainvalidiosastomme ainoa virallinen naisjäsen, ja heti seuraavana vuonna minut valittiin johtokuntaan. Nyt olen ollut mukana jo 35 vuotta. Alkuun sotainvalidius oli syy tutustua, nyt se on valtava yhdistävä tekijä. Suhde sotainvalidipiireissä on läheinen ja lämmin. Meillä on oikea halauskampanja! Opetamme heti uudelle, että meillä on tapana halata, Kaisa kertoo. Hänen henkilökohtaiset ystävänsä ovat joko taivaassa tai muuttaneet pois Lammilta. Nykyiset ystävänsä Kaisa on löytänyt sotainvalidien kautta. Piirin yhteiset tapahtumat ja erityisesti naisjaoston retket ovat olleet antoisia. Kaisa on sulautunut miesten joukkoon erinomaisesti. Hän ei muista, että häntä olisi koskaan vierastettu tai karsastettu. Ihmiset eivät myöskään enää ylläty kuullessaan, että hänkin on sotainvalidi, sillä Kaisa on mukana monessa ja on usein kertonut tarinaansa. Elina Ruuttila 28 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 29
SOTAINVALIDI TAITO LAMPINEN SOTAINVALIDI TAITO LAMPINEN Onnekas mies Minua on onni suosinut jopa sodassa. Selvisin pahoistakin paikasta hengissä. En ollut mikään sotasankari, mutta en lähtenyt taaksepäin ilman käskyä, sanoo Taito Lampinen. Taito Lampinen, 94,syntyi seitsenlapsiseen perheeseen vuonna 1921. Perheen tila sijaitsi Sysmän Nuoramoisissa, josta hän lähti kauppakouluun Lahteen 17-vuotiaana. Talvisota keskeytti opinnot, kun nuori mies kavereidensa kanssa ilmoittautui vapaaehtoisina maanpuolustukseen. Lyhyen sotilaskoulutuksen jälkeen oli lähdön paikka, ja nuoret miehet matkustivat Taavettiin, josta jatkoivat käskyjen mukaan hiihtäen Virolahdelle 12.3.1940. Seuraavana aamuna heidän oli määrä lähteä vastaiskuun. Kaikeksi onneksi tuli lähetti ja ilmoitti, että rauha on solmittu. Onni oli myötä ensimmäisen kerran. Jos olisimme joutuneet vastaiskuun, niin tuskin istuisin tässä, sillä aseistuksemme oli varsin huono ja taisteluosasto koottu tottumattomista nuorista pojista. Ensimmäinen haavoittuminen Välirauhan aikana nuoriso-osasto liitettiin Jääkäripataljoona 3:een, jota koulutettiin tuleviin tehtäviin. Jatkosodan sytyttyä pataljoona lähti hyökkäämään Korpiselästä tavoitteenaan Karjalan valtaaminen. He valtasivat pikkukyliä, kunnes tulivat Jalovaaraan, josta perääntyvillä venäläisillä oli vankempi puolustus. Perääntyessään venäläiset aloittivat tykistökeskityksen. Räjähdyksen sirpaleet tulivat minun ja maan väliin, jolloin minulta aukesi maha ja vatsalihakset menivät poikki. Taas oli onni kuitenkin myötä, sillä suolistoni jäi ehjäksi. Lampinen haavoittui 13.7. vuonna 1941 ja hän toipui Kauhajoella syksyyn asti. Toivuttuaan hän palasi rintamalle JP 3:n riveihin. Toinen haavoittuminen Omien sanojensa mukaan Lampinen kohtasi huonon hetken elämässään, kun JP 3 oli joukkoineen katkaisemassa venäläisten kiilaa Tali-Ihantalassa 27.6.1944. Olimme hyökkäämässä peltoaukean ylitse, kun näin metsän reunassa ojan. Ajattelin ehtiväni ojaan ja olevani sirpaleilta turvassa. Hyppäsin kohti ojaa samalla hetkellä, kun ilmassa oli paljon rautaa. Putosin ojaan huomaten samalla, ettei minulla ole toista jalkaa, se vain heilui ihon riekaleista. Lampinen teki kiristyssiteen verentulon vähentämiseksi. Pian tulivat lääkintämiehet, jotka lähtivät siirtämään haavoittunutta itsetehdyillä paareilla. Seipäistä tehdyt paarit eivät kuitenkaan kestäneet vaan katkesivat kesken matkan. Lampinen ja lääkintämiehet jäivät keskelle tykistötulta, mutta onni oli taas heille myötäinen. Lampinen pääsi rintamalta ensin Poriin sotilassairaalaan, josta syksyllä 1944 kotiin Sysmään toipumaan. Takaisin elämään Keväällä 1945 Lampinen palasi opintojensa pariin Lahden kauppakouluun ja jatkoi sieltä vielä kauppaopistoon. Koulun penkiltä elämään tarttui mukaan myös tummatukkainen tyttö, Kaarina, joka opiskeli vuotta alemmalla luokalla. Siitä oli semmoinen seuraus, että me menimme ensin kihloihin ja vuonna 1949 naimisiin. Lampisen valmistumisen jälkeen perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi ja he asettuivat Lahteen. Lampisen työpaikka sijaitsi kuitenkin Turussa, mikä tiesi paljon matkustamista perheen ja työn välillä. Minä suoritin työtäni viisi päivää Turussa ja perjantai-iltana matkustin junalla Lahteen. Kotona kirjoittelin tarkastuskertomukset ja sunnuntai-iltana matkustin takaisin Turkuun. Kyllästyin tähän pian. Päätin, että töitä pitää löytää jostakin muualta. Työt löytyivät Are Oy:n palveluksesta Jyväskylästä, jonne perhe kotiutui vuonna 1951. Lampinen toimi yrityksessä lähes 33 vuotta, joista viimeiset vuodet toimitusjohtajana jääden eläkkeelle vuonna 1983. Lampisille syntyi Jyväskylässä vielä toinen poika ja tytär. Lapsenlapsia on neljä ja lapsenlapsenlapsia seitsemän. Elämää proteesin kanssa Lampiselle tehtiin talvella 1944 pahvimassasta ensimmäinen proteesi, joka Taito Lampinen veti Veljesliiton ensimmäistä virallista vierailua Neuvostoliittoon vuonna 1986. Naapurin sotaveteraanikomitean edustajien kanssa neuvottelevat Olavi Kivelä (kauimpana), Lampinen ja pääsihteeri, liiton nykyinen puheenjohtaja Juhani Saari. Taiton ja Kaarinan tiet kohtasivat opiskeluaikana. kiinnitettiin reiden juureen. Olimme sen tumman tytön kanssa sukuloimassa Oitissa kevättalvella, lunta oli maassa. Minulla oli pahvipönttöjalka, joka katkesi kesken matkan ja tippui nilkasta. Jouduin istumaan ojan penkalla kunnes tuleva vaimoni sai taksin ja päästiin tien päälle. Myöhemmin proteesit ovat kehittyneet kovasti ja puujalkaa on uusittu. Myös jalan tynkää on jouduttu korjaa Putosin ojaan huomaten samalla, että minulla ei olekaan toista jalkaa. maan leikkaamalla. Lampisen invaliditeettiprosentti on 80. Jalka on osannut välillä olla hankalakin. Vanhemmiten on tullut vaivaa lisää nivelten kulumisesta vartalon epätasapainon vuoksi. Kyllä tässä hyvin kuitenkin toimeen tullaan. Kaikkea muuta olen tehnyt proteesin kanssa paitsi juossut. Eläkkeelle päästyään Lampinen kävi neljän viikon kuntoutuskursseilla Helsingin Kaskisaaressa, joka oli erikoistunut amputoitujen kuntoutukseen. Siellä kannustettiin oma-aloitteisuuteen ja pidettiin hauskaa yhdessä, myös tanssien. Kaskisaaren lopetettua toimintansa kuntoutuspaikaksi tuli Sotainvalidien Sairaskoti Jyväskylässä. Sen rakennuttamisessa Lampinen itsekin oli aktiivisesti osallisena. Aktiivinen järjestöihminen Lampisen piti kiireisenä työ- ja perhe-elämän ohella järjestötoiminta. Veljesliiton toimintaan hän lähti perheen muutettua Jyväskylään. Muutaman vuoden kuluttua hänet valittiin Sisä-Suomen piirin puheenjohtajaksi. Puheenjohtajan tehtävässä Lampinen toimi 27 vuotta. Tuona aikana hän oli muun muassa perustamassa Keski-Suomen Sairaskotisäätiötä ja sen rakennuttamaa Sotainvalidien Sairaskotia Jyväskylään. Sairaskoti aloitti toimintansa maaliskuussa 1988. Sodan jälkeen ymmärsin sen, että ilman kavereita minua ei olisi olemassa. Päätin, että voin nyt auttaa kavereita omasta puolestani. Teksti ja kuva: Marja Pietiläinen 30 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 31
PUOLISOJÄSENET AVUSTAJATOIMINTA Kantava voimavara Sotainvalidimiestensä rinnalla olleet puolisot ovat osastoissa usein liikkeelle paneva voima. Apua ja seuraa arkeen Veljesliiton avustajatoiminta on tuonut apua sotainvalidi- ja veteraanitalouksiin yli 15 vuotta. Hämeenlinnalainen Irja Hirstiö tutustui sotainvalidityöhön miehensä Eino Hirstiön rinnalla, kun he asuivat vielä Lapissa, jossa Eino toimi piirin puheenjohtajana. Irja ja Eino elivät yhdessä 34 vuotta. Einon lonkka oli vammautunut sodassa, ja se hidasti hänen kävelyään. Muutoin miehestä ei tiennyt, että hän on sotainvalidi. Sotakokemuksistaan hän ei paljon puhunut, mutta kirjoitti kyllä. Einon kuoltua Irja aktivoitui sotainvaliditoiminnassa. Siitä tuli elämää. Muuten olisin varmaan jäänyt neljän seinän sisälle. Yhteisöllisyys tuntuu hienolta Irja pääsi nopeasti kiinni osaston toimintaan ja aloitti Hämeenlinnan naisjaoston sihteerinä vuonna 2005. Sen jälkeen hän on toiminut myös piirin naistoimikunnan puheenjohtajana, tullut mukaan piirihallitukseen ja toimii nyt toista vuotta osaston varapuheenjohtajana. Hän on jäsenenä myös Veteraanivastuun hengellisessä toimikunnassa. Miesvoittoinen sotainvalidiyhteisö on ottanut hänet hyvin vastaan ja kokemus on ollut Irjan sanojen mukaan ehdottoman positiivinen. Sotainvalidit vanhenevat eivätkä jaksa enää hoitaa kaikkia tehtäviä. Siksi näitä on kai minulle langennut. Mutta tämä on antoisaa työtä, jota on mukava tehdä. Sotainvalidien yhteisöllisyyden hän on kokenut erittäin hienona asiana. Toinen toistaan tukien, kavereita ollaan keskenään ja sinutellaan toisiamme. Meillä on täällä tapana aina halata toisiamme kun tervehditään. Yksinäiselle ihmiselle on mukavaa, kun saa halauksia, Irja hymyilee. Energinen Irja Hirstiö järjestää Hämeenlinnassa viikoittain tuolijumppaa. Myös miehet ovat tervetulleita mukaan, mutta tilaisuudet ovat yleensä naisvoit Irja Hirstiö on löytänyt sotainvaliditoiminnasta sisältöä elämäänsä. Puolisojäsenyys 89 prosenttia sotainvalideista avioitui. Puolisot ovat olleet miehelleen merkittävä tuki. Sotainvalidien puolisot ja lesket ovat toimineet naisjaostoissa lähes osastojen perustamisesta lähtien. Puolisojäsenyys toteutettiin Veljesliitossa vuonna 2004. Puolisojäseniä oli vuoden 2015 alussa 10 533. toisia. Jumppareissa on puolisojäseniä sekä tukijäseniä, jotka kaikki kiittelevät Irjan aktiivisuutta jumppien ja muun toiminnan suhteen. Tuolijumppaa on järjestetty viikoittain kahdeksan vuoden ajan ja kyllä se näkyy omassa voinnissa, ryhmässä todetaan. Tuttavista tullut ystäviä Aktiivisten jäsenten tuttavuus on syventynyt ystävyydeksi. Eikä se ole ihme, sillä yhdessä he jakavat mielessään olevat ilot ja surut. Yksi leski toteaa, että hänen elämänsä olisi paljon tyhjempää ilman naisjaoston toimintaa. Sotainvaliditoiminnan pohja on toimivassa kentässä, osastoissa. Niiden toiminta olisi vähäistä, ellei olematonta ilman nuorempia, aktiivisia puolisojäseniä, sillä he ovat niitä, jotka järjestävät kaikille jäsenille tarkoitettuja tapahtumia, tapaamisia, luentoja, liikuntaa kaikkea mitä mielen ja ruumiin virkeyteen tarvitaan. Sama pätee Hämeenlinnaan. Tekemistä etsitään myös oman toiminnan ulkopuolelta, kuten museoista ja teattereista. Virkeät jäsenet tuovat iloa myös Sointu-ryhmänä, joka vierailee palvelutaloissa ja Ilveskodissa esittäen ajankohtaan sopivia runoja yhdistettynä musiikkiin. Veljeshenki yltää hyvin sisariin ja miehet kiittävät naisjäseniä heidän aktiivisuudestaan. Irja on tyytyväinen elämäänsä ja puolisojen asemaan Veljesliitossa. Sen sijaan valtiolta hän toivoisi enemmän. Kuntoutukseen pääsemisessä on parannettavaa. Monet lesket ja puolisot ovat olleet mukana sotainvalidien elämässä alusta asti. Myös he ovat varmasti kuntoutuksensa ansainneet. Teksti ja kuva Marja Kivilompolo Turussa asuva Ulla Uttula, 86, kehuu parhaillaan olohuonetta imuroivaa Maria Mäkeä. Maria tekee ne työt, joita itse en enää jaksa tehdä, hän sanoo ja lisää heidän tulevan hyvin toimeen. Ulla Uttula jäi leskeksi reilut kymmenen vuotta sitten. Lapset pitävät hänestä hyvää huolta ja tapaavat äitiään päivittäin. He auttavat myös asioiden hoitamisessa ja käyttävät häntä aina tarvittaessa isommilla ostoksilla. Näin Marialta tarvittava apu jää vielä tällä erää lähinnä kodin kunnossapitoon. Maria kysyy tullessaan joka kerta, mitä haluaisin hänen tekevän. Toistaiseksi pärjään tällä, sillä olen vielä kohtalaisen hyvässä kunnossa. Uudelle uralle Maria Mäki löysi tiensä avustajaksi vuonna 2001 jäätyään työttömäksi puhelinyhtiöstä, jonka palveluksessa oli ollut 30 vuotta. Avustajatoiminnassa hän pääsi työskentelemään vanhusten kanssa. Olen tykännyt tästä työstä todella paljon. Äitini sairastuttua vietin hänen kanssaan paljon aikaa ja hänen menehtymisensä jälkeen ala alkoi kiinnostaa, Maria kertoo kahvitellessamme Ullan keittiössä. Avustajatoiminnan pariin tullessaan Maria osallistui uusille avustajille tarkoitetuille kursseille ja koulutuksiin, vaikka osa asioista olikin jo entuudestaan tuttuja. Avustajatoiminta toimii parhaimmillaan ponnahduslautana työuralla, ja näin kävi myös Marian kohdalla, joka on jatkotyöllistynyt samalla alalla. Hyvää mieltä kaikille Ulla Uttula on ollut Maria Mäen asiakkaana jo puolitoista vuotta. Eikä hän ole ainoa asiakkaita riittää. Minulla on 20 25 asiakastaloutta, joissa käyn auttamassa. Työ riippuu heidän tarpeistaan, Maria kertoo. Ulla Uttula ja Maria Mäkeä ovat tutustuneet toisiinsa hyvin työn ohessa. Avustajatoiminta Veljesliiton vuonna 1998 käynnistämä hanke, jolla tuodaan kotiapua sotainvalidi- ja veteraanitalouksiin Avustajiksi palkataan palkkatukeen oikeutettuja, alalle soveltuvia ihmisiä, jotka saavat työn ohessa ohjausta ja koulutusta. Toiminnan piiriin pääsevät kaikki veteraanijärjestöjen jäsenet, myös puolisot ja lesket. Rahoitus koostuu kuntatuesta, työvoimahallinnon sekä Veljesliiton ja muiden veteraanijärjestöjen tuista. Loppuosa katetaan asiakasmaksuilla, jotka etenkin järjestöjen tuen turvin ovat kohtuullisia. Hänellä ja Ullalla tuntuvat olevan lämpimät välit, he juttelevat myös sukulaisistaan. Riittääkö sydämessä annettavaa kaikille asiakkaille? Kyllä riittää. Vaikka työ on välillä fyysisesti raskasta, se kuitenkin antaa valtavasti ja vastaanotto on aina ollut hyvä, Maria kertoo. Ulla on iloinen päästyään mukaan avustajatoiminnan piiriin. Ullan tytär jutteli veteraanityössä työskentelevän ystävänsä kanssa, jolloin tämä huomasi, että sotaveteraanin leskenä Ulla olisi oikeutettu jäsenpalveluna tuotettavaan avustajatoimintaan. Niin hän saikin kotiinsa ensimmäisen avustajan, mukavan ja reippaan miehen. Työtä ja seurustelua Vieraiden ihmisten tapaaminen ei ole maailmalla paljon matkustanutta Ullaa pelottanut. Kyllä ihmisen päältä näkee, onko hän hyvä ihminen vai ei, hän sanoo varmasti. Ja hyvin hän on avustajien kanssa viihtynyt, sillä heidän käyntinsä eivät ole pelkkää työntekoa. Kiireettömyyttä ja sosiaalista kanssakäymistä painotetaan. Jokaisen luona ollaan ainakin kaksi tuntia, Maria kertoo. Avustajatoiminnalla pyritään täydentämään kunnallisia palveluja, joiden resurssit ovat usein äärimmilleen mitoitettuja. Niinpä avustajat voivatkin viettää asiakkaiden kanssa aikaa ulkoillen, auttaa ruoan laitossa, siivota, lukea lehtiä mitä vain, missä apua tarvitaan. Teksti ja kuva Marja Kivilompolo 32 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 33
PERINNEJÄRJESTÖ PERINNEJÄRJESTÖ Isoisän perintö elää Elina Salja ja Helena Saario tutustuivat lapsena isoisänsä mukana sotainvalideihin. Nyt he toimivat Sotainvalidien Perinneyhdistyksessä. Elina ja Helena pikkulapsina isoisänsä, sotainvalidi Erkki Salokanteleen seurassa. Elina Salja ja Helena Saario ovat tuttu näky Tampereen Tammenlehväkeskuksessa. Historiakirjaa he tarkastelevat Eino Järvenpään kanssa. Jyrki Vesa Sotainvalidien perinnejärjestö Sotainvalidien Perinnejärjestö toimii yhdyssiteenä niille, jotka kokevat sotainvalidien auttamisen ja perinteen säilyttämisen tärkeäksi. Jokaiseen piiriin on perustettu perinneyhdistys. Perinneyhdistykset tukevat jäseniä heidän arjessaan, järjestävät virkistystilaisuuksia, kertovat sotainvalidien historiasta sekä tulevaisuudessa huolehtivat viimeisistä sotainvalideista sekä heidän puolisoistaan ja leskistään. Kun Tampereella sijaitsevassa sotainvalidien ja veteraanien kuntoutukseen keskittyvässä Tammenlehväkeskuksessa järjestetään juhlia, ovat paikalla todennäköisesti myös kangas alalaiset kaksoset Elina Salja ja Helena Saario, 36. He kuuluvat Pirkka-Hämeen Sotainvalidien Perinneyhdistykseen ja ovat sitä kautta mukana ilostuttamassa Tammenlehväkeskuksen asukkaita. He tulivat mukaan äitinsä Tuula Saljan mukana. Edesmennyt vaarimme Erkki Salokannel oli sotainvalidi. Oli mukavaa jäädä toimintaan mukaan, vaikkei omia isovanhempia enää ollutkaan, Elina ja Helena kertovat. Lapset tulevat mukaan Perinneyhdistyksessä Elinan ja Helenan toiminta rajoittuu lähinnä juhlien järjestelyihin, sillä kummallakin on lapsia, joten aikaa on rajallisesti. Ohessa he voivat seurustella talon asukkaiden kanssa. Juhlat ovat hieno tilaisuus ilostuttaa ihmisiä, sillä kaikilla ei ole lähellä sukulaisia, jotka kävisivät tervehtimässä. Tätä kautta he saavat muitakin kontakteja kuin hoitajat, naiset miettivät. Tammenlehväkeskukseen tullessaan he ottavat lapsetkin mukaan, mikä tuntuu piristävän kaikkia. Lapset juoksevat ympäriinsä ja usein myös esiintyvät tapahtumissa. Heistäkin on mukavaa olla täällä. Samalla he pääsevät osaksi sitä samaa porukkaa, johon heidän isovaarinsakin kuului, Elina sanoo. Tuula Saljan kotialbumi Tammenlehväkeskuksessa mielessä ovat aina myös omat, jo edesmenneet isovanhemmat. Vanheneminen on aina vaikeaa ja tuo mukanaan omat terveydelliset haasteensa, mutta jos ihmiseltä puuttuu käsi tai jalka, on se sitäkin hankalampaa, Helena kertoo. Urheita miehiä ja naisia Elina Salja ja Helena Saario puhuvat lämpimästi edesmenneestä isoisästään. Hänen kanssaan he kävivät amputoitujen sotainvalidien uintivuoroilla ja tutustuivat harvenevaan sotainvalidijoukkoon. Siinä heille on konkretisoitunut myös se, kuinka nuoret miehet ovat vapauden puolesta olleet valmiita uhraamaan elämänsä ja terveytensä. Elinan ja Helenan kaveripiirin suhtautuminen heidän vapaaehtoistyöhönsä sotainvalidien parissa kertoo paljon nuorten aikuisten ajatusmaailmasta. Kaverit ovat iloisia, että sisarukset ovat mukana tämän kaltaisessa toiminnassa, mutta samalla osa heistä kokee sotainvalidit kaukaisiksi, jos heillä itsellään ei ole omakohtaisia kokemuksia. Tässä näkee, kuinka nopeasti kaikki muuttuu muinaishistoriaksi. Ihmiset ajattelevat sotainvalideista, että he olivat olemassa joskus 200 vuotta sitten. Naiset ymmärtävät ajatuksen, sillä heillekin sotainvalidit ja veteraanit olisivat jääneet etäisiksi, jos heidän tietonsa rajoittuisi pelkästään koulussa vierailleeseen sotaveteraaniin. Isoisänsä kertomusten, kirjoitusten ja piirustusten perusteella heillä on enemmän kosketuspintaa historiaan, koulukirjojen teksti on muuttunut todeksi. Oppia ja apua Haluan lasteni tietävän, että mummon isän jalka oli poikki, ja hänellä oli kotonaan puujalkoja. Vaarin kirjat sekä muut tavarat ovat tallella, joten sitten kun koulussa opiskellaan historiaa, voin näyttää niitä lapsille. He voivat yhdistää koulussa kuullut asiat isovaariinsa, ja tietää, että he ovat lapsena viettäneet aikaa sotainvalidien kanssa, Elina kertoo. Sisarukset korostavat, ettei sotainvalidien kanssa toimiminen edellytä erikoistaitoja tai osaamista. Ei siis haittaa, jos Isoisänsä kanssa he kävivät sotainvalidien uintivuoroilla ja tutustuivat harvenevaan sotainvalidijoukkoon. tulija ei tunne historiaa tai hänellä ei ole kokemusta vanhustyöstä. Heidän kanssaan voi puhua mistä vain. On turha pelätä, ettei osaa olla vanhusten kanssa. Kenenkään kanssa ei tarvitse olla mitenkään erikoisesti, omana itsenään vain. Tilaisuuksiin voi osallistua lastenkin kanssa. Heillekin on antoisaa olla vanhusten kanssa ja he tottuvat näkemään erilaisia ihmisiä. Mallia omasta isoisästä Elina Salja ja Helena Saario muistavat mainita isoisästään myös hänen hyvän elämänasenteensa sekä huumorintajunsa. Heidän isoisänsä ei koskaan voivotellut kohtaloaan vaan eli puuttuvasta jalasta huolimatta täyden ja onnellisen elämän. Sisarukset nauravat muistellessaan vaarinsa välillä mustaakin huumorintajua. Runsaaseen ruokapöytään istuuduttuaan vaari saattoi kommentoida tarjoilujen määrää sanomalla, että lihaa on kuin Raatteentiellä. Kuten lukuisat muutkin sotainvalidit, myös heidän isoisänsä asui pitkään itsenäisesti. Hän osallistui usein Tammenlehväkeskuksen toimintoihin ja toipui siellä muutamista hänelle tehdyistä leikkauksista. Tuolloin myös Elina ja Helena vierailivat isoisänsä luona Tammenlehväkeskuksessa ja tutustuivat sitä kautta taloon ja sen asukkaisiin. Kesällä 1998 heidän isoisänsä kuoli verrattain nuoressa, 75 vuoden iässä. Muutaman vuoden päästä Tampereella toimiva perinneyhdistys oli aktivoitunut, ja ulkomailta Suomeen palanneet Elina ja Helena löysivät hekin tiensä perinneyhdistyksen toimintaan ja takaisin tuttuun taloon. Ja siihen he tutustuttavat nyt myös omat lapsensa. Perinne jatkuu. Marja Kivilompolo 34 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 35
JUHLAVUOSI 2015 JUHLAVUOSI 2015 Juhlan kunniaksi Veljesliiton 75-vuotisjuhla on näkynyt eri tavoin pitkin vuotta. 100-shaalit Juhlavuoden alla liitto päätti muistaa niitä jäseniään, jotka olivat jo yltäneet komeaan 100 vuoden ikään. Heitä oli vuoden 2014 lopussa 40. Liitto halusi muistaa myös heitä, joiden haitta-aste on täydet 100 prosenttia. Liiton satasille teetettiin lämpimät shaalit, joihin on kirjailtu juhlavuoden logo sekä luku 100. Sotainvalidit Erkki Kitunen (vas.) ja Martti Vilppula näyttelyn avajaisissa. Sotainvalidien tarinoita kuvina Suomenlinnassa sijaitsevassa Sotamuseon Maneesissa avattiin toukokuussa sotainvalideista kertova informatiivinen valokuvanäyttely. Sotasairaalasta siviiliin valokuvanäyttely sotainvalidien tahdonvoimasta kertoo viiden erilaisen sotainvalidin tarinan haastatteluin ja kuvin. Samalla näyttely kertoo liiton toiminnasta ja sen merkityksestä sekä sotainvalidien elämässä että suomalaisessa yhteiskunnassa. Juhlavuoden julkaisut Juhlavuoden kunniaksi FT Tuomas Hoppu on tehnyt kattavan teoksen Veljesliiton moniulotteisesta historiasta. Sen myötä Veljesliiton historiasta on paljastunut monia yllättäviä seikkoja. Samalla on vahvistunut myös käsitys siitä, että Veljesliitto on todella ollut edelläkävijä monessa mielessä. VTT Irmeli Hännikäinen sai päätökseen laajan tutkimuksensa sodan vaikutuksista ihmiseen. Kirja on herättänyt lukijoissaan paljon tunteita ja ymmärrystä sodan kokenutta sukupolvea sekä heidän lapsiaan kohtaan. Kirja julkaistiin kesäkuussa ja samalla aiheen tiimoilta järjestettiin yleisölle avoin keskustelutilaisuus asiantuntijoiden johdolla. Juhlan kunniaksi Veljesliitto on julkaissut historiaansa ja toimintaansa liittyviä teoksia. Jaakko Saarnio sai shaalinsa Tammenlehväkeskuksessa. Titta Soimasuo Oulunkylän kuntoutussairaalassa järjestetyssä alueellisessa 75-vuotisjuhlassa juhlaväki pääsi nuoruusvuosiensa iskelmämusiikin kautta juhlavaan tunnelmaan. Veljesliitto kutsui vuonna 2011 koolle eri yliopistojen tutkijoita keskustelemaan sotainvalidien kunnosta sekä mahdollisuudesta tutkia sotainvalidien hyväksi tehdyn työn tuloksia. Syntyi Tutkijafoorumi, joka teki kolme eri tutkimusta aiheeseen liittyen. Näiden lisäksi Veljesliitto sai myös julkaista tieteellisen artikkelin sotainvalidien saamasta ammattiopetuksesta Ruotsissa. Tekstit koottiin Tutkijafoorumi-nimiseen kirjaseen, joka osoittaa, ettei Veljesliiton jäsentensä hyväksi tekemä työ ole ollut turhaa. Veljesliiton puheenjohtaja Juhani Saari tervehti sotainvalideja alueellisessa juhlassa Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Maakuntien juhlat Veljesliiton kentällä syntyi ajatus järjestää pienempiä liiton 75-vuotisjuhlia, jotta myös mahdollisimman moni jäsen maakunnissa pääsisi osalliseksi juhlallisuuksiin. Kaikki eivät nimittäin mahtuisi tai pystyisi matkustamaan pääjuhlaan Helsinkiin. Sairas- ja veljeskotien verkosto tarttui yhteistyöehdotukseen. Näin mukaan saatiin myös huonokuntoisempia, veljeskodeissa asuvia jäseniä. Juhlia on järjestetty onnistuneesti pitkin kuluvaa vuotta ja ne ovat saaneet hyvää palautetta osallistujilta sekä ison työn tehneiltä järjestäjiltä. Juhlien myötä jäseniä on onnistuneesti muistutettu siitä, että he jos ketkä, ovat juhlansa ansainneet. 36 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 37
VELJESLIITON TULEVAISUUS VELJESLIITON TULEVAISUUS Loppuun asti huolehtien SA-kuva Ennuste sotainvalidien määrän kehityksestä 4 000 3 500 3 000 2 500 2 000 1 500 1 000 500 2014 2015 2016 2017 2018 2019 2020 2021 2022 2023 2024 Veljesliitossa valmistellaan siirtymistä tulevaisuuteen, joka lopulta päättää maanlaajuisen järjestön toiminnan. Sotainvalidien Veljesliiton toiminta on aina suunniteltu niin, että se toimii loppuun saakka jäsenistönsä tukena. Jäsenmäärän arvioiminen on tosin usein osoittautunut haasteelliseksi. Vielä 1990-luvulla liiton toiminnan arvioitiin päättyvän noin vuonna 2010. Ennustaminen on aina vaikeaa, mutta uskoisin liiton jatkavan toimintaa ainakin vuoteen 2025 saakka. Liitto lopettaa toimintansa, kun sotainvalidien asiat on hoidettu loppuun, pääsihteeri Markku Honkasalo sanoo. Kentän toimintaa supistetaan asteittain sotainvalidien määrän vähentyessä niin, että heille tarpeellinen tuki ja apu pysyvät kuitenkin loppuun asti. Suunnitelmia loppumetreille siirtymisestä on hiottu pitkään, sillä liitolla on edessään ainutlaatuinen tilanne. Näin ison järjestön toiminnan saattaminen loppuun on asia, josta ei tässä maassa juuri ole kokemusta. Tätä on pohdittu pitkään ja uskon, että pikku hiljaa on syntynyt yhteinen näkemys oikeasta tavasta toimia. Tässä onnistutaan vain, jos osaamme tehdä asiat hallitusti, pääsihteeri kertoo. Toimintaa supistetaan Kenttäorganisaation toiminnan sopeuttaminen jäsenmäärää vastaavaksi on järjestötasolla ensimmäinen näkyvin muutos. Vuoden 2015 alussa 19 sotainvalidipiiristä kolmessa piirissä ei ole lainkaan osastoja vaan sotainvalidit ja puolisot ovat henkilöjäseninä suoraan piirissä. Samaan malliin tullaan ajallaan siirtymään kaikissa sotainvalidipiireissä. Kun sotainvalidiosastoissa ei ole enää montaa sotainvalidia, ne purkautuvat ja jäsenet liittyvät naapuriosastoon tai suoraan sotainvalidipiiriin. Tärkeää kuitenkin on, että paikkakunnalle jää tukijäseniä, jotka huolehtivat viimeisistä Sotainvalidien Veljesliiton pääsihteeri Markku Honkasalo on luottavainen liiton tulevaisuuden suhteen. Sotainvalidien Veljesliiton sekä sota invalidien perinteen jatkumisesta huolehtii tulevaisuudessa Sotainvalidien Perinnejärjestö. Sama huolenpito kuin nykyään pitää jatkua loppuun saakka. sotainvalidi- ja puolisojäsenistä. Sama huolenpito kuin nykyään pitää jatkua loppuun saakka, Honkasalo kertoo tulevasta kenttäorganisaation muutoksesta. Lopulta, sotainvalidien määrän vähetessä myös piirit purkautuvat ja vastuun ottaa Sotainvalidien Perinnejärjestö ja sen maakunnissa toimivat perinneyhdistykset. Tämän Honkasalo arvioi tapahtuvan 2020-luvun vaihteen molemmin puolin. Vastuu kunniajäsenistä eli sotainvalideista siirtyy perinneyhdistyksille, joiden toimintaa Veljesliitto valtakunnallisesti ohjaa ja rahoittaa. Veljesliitto valvoo Perinnejärjestön ja yhdistysten toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, joten palkattua henkilökuntaa sillä ei tule olemaan. Liitossa uskotaan kuitenkin suunnitelman toimivuuteen. Veljesliiton toiminta kentällä on jo nyt täysin riippuvainen vapaaehtoisista, sotainvalidityöhön sitoutuneista tukijäsenistä, joita on tuhansia. Toivon, että mahdollisimman moni heistä jatkaa tätä työtä myös perinneyhdistyksissä. Veljesliitto tulee toimimaan valtakunnallisena kattojärjestönä perinneyhdistyksille sekä antaa niille rahaa jäsenten hoitamiseen. Veljesliitto valvoo loppuun saakka sotainvalidien hyväksi saatujen varojen käyttöä. Niitä ei siis siirretä perinnejärjestölle, Honkasalo selventää. Kunniatehtävä Toiminnan sopeuttaminen on henkilökunnan tiedossa. Tämä ei kuitenkaan pääsihteerin mukaan ole vaikuttanut motivaatioon. Kaikki eivät tässä työssä eläkeikää saavuta, mutta sitoutuminen ja työmotivaatio ovat Veljesliitossa tästä huolimatta erittäin voimakasta. Vaikka työtä tulevaisuuteen valmistautumisessa on tehty paljon, on sitä vieläkin tiedossa. Haasteellista on sopeuttaa toimintaa ja varojen käyttöä jäsenkunnan poistuman tahdissa etupainotteisesti, mutta kuitenkin siten, että viimeisistäkin jäsenistä kyetään pitämään huolta. Veljesliitto voi vakain mielin suunnata katseensa tulevaisuuteen, sillä suuntaviivoista on päätetty yhdessä. Meillä on yhteinen näkemys siitä, miten tämän hienon järjestön toiminta hoidetaan kunnialla loppuun saakka. Sen me olemme velkaa oman järjestönsä luoneille sotainvalideille. Olen hyvin luottavainen siihen, että kaikki menee hyvin. Marja Kivilompolo 38 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 39
YLLÄTTÄVIÄ YHTEYKSIÄ YLLÄTTÄVIÄ YHTEYKSIÄ Tiesitkö? Sotainvalidit ovat olleet monessa mukana! Varojen puute kannusti etsimään uusia rahoituskanavia. Sotainvalidien vammat puolestaan toivat liitolle uusia aluevaltauksia. Kisajuomaa yksinoikeudella Pertan kotialbumi Coca-Colaa maisteltiin ensimmäisen kerran Suomessa vuoden 1952 olympiakisoissa. Virvoitusjuomajätti myönsi virallisen kisajuoman jälleen myynnin Sotainvalidien Veljesliitolle. Coca-Cola Export Corporation lahjoitti sotainvalideille yli 600 000 pulloa virvoitusjuomaa sekä tarvittavan jakelu- ja jäähdytyskoneiston. Koko tuotto saatiin käyttää sotainvalidien hyväksi. Kisojen jälkeen Veljesliitto ryhtyi selvittämään virvoitusjuoman kotimaisia valmistusmahdollisuuksia. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin, ja lopulta Veljesliitto katsoi parhaaksi vetäytyä hankkeesta. Saattoihan kyseessä olla vain nuorison muotijuoma Opaskoiria kouluttamassa Sotien jäljiltä Suomessa oli yli 200 sotasokeaa. Opaskoirien koulutustarve oli suuri, joten niiden kouluttaminen siirtyi SPR:ltä Veljesliitolle. Koululle rakennettiin omat tilat Pitäjänmäelle vuonna 1947. Kun sotasokeiden tarve opaskoiriin väheni, koulutti Veljesliitto enenevissä määrin opaskoiria myös siviilisokeille. Lopulta Veljesliitto luopui opaskoirien koulutuksesta vuonna 1976, jolloin toiminta siirtyi Opaskoirasäätiölle ja sieltä edelleen Näkövammaisten Keskusliitolle. Ensimmäiset huumekoirat Sotasokeiden tarvitsemien opaskoirien kysynnän hiipuessa Veljesliiton opaskoirakoulu ryhtyi ensimmäisenä Suomessa kouluttamaan huumekoiria tullilaitoksen käyttöön. Ensimmäiset neljä koiraa luovutettiin tullihallitukselle joulukuussa 1969. Sotainvalidit vastasivat Coca-Colan myynnistä olympiakesänä 1952. Maailman kaunein Veljesliiton järjestämiin juhlatilaisuuksiin kaivattiin vetonaulaa. Sotainvalidien Veljesliitto päätti järjestää Suomen Neito -kilpailut yhdessä Seura-lehden kanssa. Tavoitteena oli myös löytää edustaja Miss Universum -kilpailuun. Veljesliitto hoiti käytännön järjestelyt. Tavoitteena oli löytää kauniita perhetyttöjä ja eräs sotainvalidi sai houkuteltua mukaan Armi Kuuselan. Hän voitti, ja hänet valittiin samana vuonna 1952 maailman kauneimmaksi naiseksi. Valinnan jälkeen Armi Kuusela esiintyi Veljesliiton tilaisuuksissa eri puolilla maata. Kiertue onnistui erinomaisesti! Näkyvästä menestyksestä huolimatta Veljesliitto luo Armi Kuusela edusti voittonsa jälkeen tilaisuuksissa, joissa kerättiin rahaa sotainvalidien hyväksi. E räs sotainvalidi sai houkuteltua mukaan Armi Kuuselan. pui Suomen Neito -kilpailun järjestämisestä. Naisjärjestössä pelättiin toimintatavan voivan karkottaa sotainvalidityön piiristä vakavamielisiä henkilöitä. Sotainvalidien Lahden piiri järjesti kisat vielä kahtena vuonna. Näistä kisoista voittajiksi valittiin Teija Sopanen ja Lenita Airisto. Iskulyöntejä istuen Vammoistaan huolimatta sotainvalidit urheilivat paljon. Suomen ensimmäinen istumalentopallo-ottelu pelattiin Kaskisaaressa 1957 amputoitujen kuntoutumiskurssilla. Koska laitoksen liikuntasalin katto oli matala, pelaajien täytyi käydä istumaan. Näin peli sopi useammalle myös jalka-amputoiduille. Nykyisin istumalentopallo on yksi laji paralympialaisissa, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa Roomassa vuonna 1960. Roomassa urheili myös Veljesliiton lähettämiä sotainvalideja. Hurjastelua Eläintarhanajot, virallisesti Suomen suurajot, järjestettiin 1932 1963 Helsingin Eläintarhassa. Grand Prix -kilpailu kiinnosti heti yleisöä ja mediaa. Sotavuosina Eläintarhanajoja ei kuitenkaan ajettu. Vuonna 1945 radoille tekivät polttoainepulan takia paluun ensimmäisenä moottoripyörät. Pian ajot olivat kuitenkin taas täydessä vauhdissa. Järjestäjät lahjoittivat useana sodan jälkeisenä vuonna kisan tuoton Sotainvalidien Veljesliitolle. Järjestäjät lupasivat lahjoittaa kevään 1946 kilpailujen tuoton Sotainvalidien Istumalentopallo oli suosittu laji sotainvalidien keskuudessa. Sotainvalidien Veljesliitto lähetti viisi kilpailijaa ensimmäisiin paralympialaisiin Roomaan vuonna 1960. Veljesliitto koulutti opaskoiria sotasokeiden käyttöön kolmen vuosikymmenen ajan. Sotainvalidi Reino Perta oli Eläintarhanajoissa mekaanikkona. Veljesliiton hyväksi. Liitto sai Helsingin Moottorikerholta ja Suomen Automobiiliklubilta yli miljoona markkaa. Järjestäjät lahjoittivat osan kisojen tuloista myös seuraavina vuosina Veljesliitolle. Kilpailuja ehdittiin ajaa lähes 30 vuotta, kunnes ne päättyivät vakavaan onnettomuuteen. Karmiva juhla Suomessa juhlittiin ensimmäisen kerran pyhäinpäivänaattoa Kalastajatorpalla vuonna 1950, kun Helsingin sotainvalidien naisjaosto alkoi järjestää Halloween partyja sotainvalidien hyväksi. Helsingin Sanomissa vuonna 1950 julkaistu ilmoitus kertoo, että juhla on järjestetty amerikkalaisten asiantuntijoiden avustamana. Elina Ruuttila 40 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 41
SOTAINVALIDIEN HUUMORIA Hymyssä suin vammoista huolimatta Kovat kokemukset on kestetty paremmin, kun välillä on muistettu nauraa. Vitsejä on väännetty kipeistäkin asioista. Kokosimme sotainvalidien sutkautuksia pitkin maata. Suoraa tekstiä Lappilainen sotainvalidi asteli vasta työnsä aloittaneen osastonsihteerin luo anoakseen lisätäydennyskorkoa Tapaturmavirastolta. Sihteeri täytti lomakkeen ja kysyi lisätäydennyskoron perusteita, jotka lomakkeessa tuli ilmoittaa. Sotainvalidi karjahti: Pane siihen, että perse auki! Juuri työnsä aloittanut osastonsihteeri ei uskaltanut moista syytä viralliseen lomakkeeseen kirjoittaa. Silloin sotainvalidi otti ja kirjoitti perustelunsa itse tussilla. Rahat tulivat alle viikossa. Jalka edellä Tosijuttu 1970-luvulta: isäni lähetti kortin minulle, pojalleen, Helsinkiin. Tulen käymään luonasi ensi viikolla. Lähetin jo jalkani postissa. Isäni oli 80 prosentin sotainvalidi, joka oli menettänyt vasemman jalkansa kokonaan. Ennakkosuosikki PiIkkikisat olivat tärkeitä sotainvalidiosastojen välisiä tapahtumia, etenkin 1970-luvulla. Petäjävedeltä olevalla sotainvalidiaktiivilla oli tapana ennen kisoja kysyä: "Kukahan tullee toiseksi?" Kyllähän mies tiettävästi ainakin kerran voitti kisat. Isoin kala Pilkkikisoissa viljeltiin huumoriakin, kuten kunnon kalamiesten kesken tapana on. Petäjävedellä eräs sotainvalidi kertoi Karikkojärven "kotikisojen" palkintojenjakotilaisuudessa, kuinka yksi kiiski kalaparvessa Karikkojärven pohjassa sanoi muille painavansa viisi kiloa. Toiset pyysivät, että kiiski lakkaisi valehtelemasta samanlainen tirrihän se oli kuten muutkin. Vaan kiiski jatkoi inttämistään. "Minulla on asiasta todisteita: kun otin Rahikaisen pilkkiin kiinni ja hellitin juuri siinä jään reunan alla, niin kuulin selvästi kun mies harmissaan huusi lähellä pilkkineelle kaverille, että ainakin viisikiloinen pääsi karkuun!" Asiointiapua Sotainvalidi Aimo oli sairaalassa ja odotteli auttajaa vessakäynnille. Heitä tulikin oikein kaksin kappalein. Omaiset odottelivat, reissu kesti kovin kauan. Vaimo kysyi, mikä käynnillä kesti, johon Aimo vastasi: Koetettiin kuinka monta ihmistä mahtuu vessaan yhtä aikaa. Jatkoipa hän siihen vielä: Minä kun luulin olevani komea mies, mutta ne katsoivat vaan takapuoltani! Pitoapua Tampereella asui eräs sotasokea, joka oli myös käsiamputoitu. Hän asusteli kesät osaston kesänviettopaikassa, Koivuniemessä, jossa hänellä oli oma huone poikkeuksellisesti hänellä oli sama huone joka kerta. Koivuniemeen otettiin joka kesä uudet keittiöapulaiset, jotka eivät siis tienneet, että mies oli sokea. Tällä huumorimiehellä oli tapana jekuttaa uusia likkoja. Hän pyysi heitä pitelemään peiliä hänen ajellessa partaansa. Itsehän hän ei voinut sitä tehdä, hänellähän oli vain yksi käsi. Lopulta myös uudet työntekijät kuulivat totuuden peilin pitelemisen tarpeellisuudesta ja ystävällisessä hengessä heitä kiusattiin tästä erheestä pitkin kesää. Kuvastus Sotainvalidi oli ostanut peilin. Tytär ihmetteli, miksi peili oli ellipsin muotoinen. Mies tuumasi ostaneensa pyöreän, jotta näkee molemmat posket yhtä aikaa. Satukirjoista tuttu Sodassa toisen kätensä menettäneellä miehellä oli proteesikädessään rautakoukku työn tekoa helpottamassa. Vastaan tuli pikkupoika äitinsä kanssa, ja sanoi: "Katso äiti, Kapteeni Koukku!" Sotasairaalan ruokalista Rintamalla haavoittunut sotilas joutui viettämään useita kuukausia sotasairaalassa, jossa hoidettiin myös paikallisten asukkaiden leikkauksia. Nopeasti sairaalan rutiinit ja tavat tulivat tutuiksi. Mies tiesi, minä päivänä tarjottiin mitäkin ruokaa. Niinpä hänen onnistui huijata uusia potilaita kertomalla heille, kuinka paikallisille tehtävät veriset struumaleikkaukset tietäisivät verilättyjä ruokalistalle. Ja kun potilaille todella tarjottiin parin päivän kuluttua verilättyjä, valahtivat uusien miesten kasvot valkoisiksi ja jekuttaja popsi lättyjä hyvällä ruokahalulla. Suurten ikäluokkien puolesta Veteraanien kunnia ei Suomen kansan enemmistön mielissä ole milloinkaan ollutkaan hukassa. Olen kirjoitustöissäni toisinaan joutunut toteamaan, miten onnekkaita me suurten ikäluokkien edustajat olemme olleet. Synnyimme sotienjälkeiseen Suomeen, rauhan ja jälleenrakennuksen lähtöpaikalle. Siitä pitäen jokainen vuosi oli aina edellistä parempi, jokainen joulu lapsen elämässä edellistä yltäkylläisempi. Meiltä ei ole sodan takia viety nuoruusvuosia, terveyttä tai henkeä, niin kuin vanhemmiltamme. Yleisissä saunoissa pikkupojat saattoivat tavata sotainvalideja ja todeta omin silmin sodan arvet ja menetykset. Mutta sodan todellisiin tapahtumiin nähden minun sukupolveni, 1960-luvulla aikuistuneet suomalaiset, olivat historiattomia. Osaksi se johtui myös siitä, että vanhemmat eivät sotaa mielellään muistelleet. On teidän edellisen sukupolven ansiota, että saimme nuorempina puhua mitä mieleen juolahti myös sodan ja rauhan asioista. Henrik Tikkasen sanoin: Radikaaleiksi kutsutaan niitä, jotka tahtovat muuttaa yhteiskuntajärjestystä niissä maissa, joissa se on sallittua. Kiittämättömiä olemme olleet, niin kuin nuoriso on aina ollut vanhempiaan kohtaan. Siihen oli olemassa sekä yleisiä että erityisiä syitä. Toisen maailmansodan voittajavaltioissa veteraanien arvostus oli itsestäänselvyys, siitä ei edes keskusteltu. Nimenomaan Venäjällä Suuren Isänmaallisen Sodan päättymisestä lähtien veteraanit ovat nauttineet sekä virallista että yleistä arvostusta. Moni suomalainen pääsi aikoinaan Neuvostoliiton-matkoillaan todistamaan, kuinka puna-armeijan eläkeläiset kulkivat arkenakin mitalit rinnassa ja tyynesti ohittivat minkä tahansa jonon. Samaa arvostusta ei sallittu suomalaisille veteraaneille. Uusi ulkopoliittinen suuntaus, joka sodan jälkeen nähtiin välttämättömäksi, tuotti lieveilmiöitä, joilla ei tavallisissa oloissa olisi ollut Suomessa elämisen mahdollisuuksia. Kansakunnan mielenliikkeitä paimennettiin poliittisin keinoin. Sodasta puhuminen, siitä kirjoittaminen ja veteraanien muistelot saatettiin leimata revansistiseksi toiminnaksi. Tunnettua on, että virallinen Suomi ei antanut ve Kirjoittaja Lasse Lehtinen on Sotainvalidien Perinnejärjestön puheenjohtaja. Veikko Somerpuro teraanityölle eikä maanpuolustushengelle tunnustusta enempää kuin muodollisuuksiin kuului. Valtiojohto luotti diplomatian ja ulkopolitiikan keinoihin, viime kädessä itseensä. Suhdettamme Neuvostoliittoon leimasi varovaisuus ja siksi tuli myös tavaksi kirjoittaa historiaa uusiksi. Painotukset muuttuivat. Suomalaiset olivatkin itse syyllisiä sotiin. Oman ikäluokkani puolustukseksi voin sanoa vain sen, että olimme tuohon aikaan kovin yksipuolisen informaation varassa. Valtiojohto ja muu virallinen Suomi, koululaitosta myöten, olivat uuden historiatulkinnan kannalla aina siihen saakka kun Neuvostoliitto hajosi. Näin jälkeenpäin voi arvioida, että muutama arvostava sana silloin tällöin ei ulkopoliittista linjaamme olisi vaarantanut. Historioitsija Tacituksen mukaan historian perustehtävänä on estää oikeamielisten tekojen painuminen unohduksiin, ja toiseksi näyttää, kuinka pahat puheet ja teot säilyvät häpeällisessä maineessa. Aika usein korjaa asiat ja niiden mittasuhteet kohdalleen. Nuorempi sukupolvi on saanut lähihistoriastamme jo tasapainoista tietoa. Veteraanien kunnia ei Suomen kansan enemmistön mielissä ole milloinkaan ollutkaan hukassa, mutta viime vuosina se on palautettu täysimääräisenä, korkeinta valtiojohtoa myöten. Olen kuullut useamman kuin yhden sodassa olleen kiittävän sitä, että he ovat saaneet elää vielä tämänkin ajan, ilman vähäisintäkään syyllistämistä. KOLUMNI 42 EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN 43
Juhlavuoden julkaisut myytävänä kirjakaupoissa Sotainvalidien Veljesliiton historia Jyväskylässä perustettiin elokuun 18. päivänä 1940 sodassa vammautuneiden oma järjestö, Sotainvalidien Veljesliitto. Talvi- ja jatkosodan seurauksena liitosta kasvoi massajärjestö, johon kuului enimmillään yli 50 000 henkeä. Sotavammaisia oli kaikkialla eduskunnassakin oli parhaimmillaan yli 20 sotainvalidikansanedustajaa. Sotainvalidit ja heidän liittonsa on antanut merkittävän panoksen suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Sotainvalidit edellä käyden vammoista huolimatta. ISBN: 978-952-67237-7-8 Sota ihmisessä Tuore tutkimus käy vuoropuhelua kahden asiakokonaisuuden välillä: ihminen sodassa ja sota ihmisessä. Ongelmaa lähestytään käytettävissä olevan aikaisemman tutkimustiedon, sotakirjallisuuden, lehdistön ja veteraanien omien kertomusten kautta. Keskeisenä käsitteenä on posttraumaattinen stressihäiriö. Sillä tarkoitetaan tilaa, jossa sisäisten ja ulkoisten ärsykkeiden määrä on ylittänyt ihmisen sietokyvyn. Sota ihmisessä totta, tarua ja unta. ISBN: 978-952-67237-6-1