Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain

Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain mukaan Itä-Suomen yliopisto Oikeustieteen laitos Pro gradu -tutkielma Varallisuusoikeus 15.05.2018 Tekijä: Toni Eronen (266343) Ohjaaja: Suvianna Hakalehto

II Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Tekijä Toni Eronen Yksikkö Oikeustieteiden laitos Ohjaaja Suvianna Hakalehto Työn nimi Työntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen vahingonkorvauslain mukaan Pääaine Varallisuusoikeus Työn laji Pro gradu -tutkielma Aika 15.05.2018 Sivuja 61 Vahingonkorvausoikeuden pääsääntönä on, että jokainen on velvollinen itse korvaamaan vahingon, jonka hän tahallaan tai tuottamuksellisesti aiheuttaa toiselle. Vain poikkeuksellisesti joku muu voi joutua korvausvelvolliseksi toisen aiheuttamasta vahingosta. Kyseisen kaltainen poikkeuksellinen sääntö löytyy VahL 3:1:stä, jonka mukaan työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Kyseisen pykälän perusteella sekä VahL:n 4:1:n työntekijän vastuuseen perehtyen tarkoitukseni on määrittää vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta. Työnantajan vastuun osalta vastuun täyttymisen edellytykset on perinteisesti oikeustieteellisessä kirjallisuudessa jaettu kolmen edellytyksen täyttymiseen. Kyseisten kolmen edellytyksen on yhtäaikaisesti täytyttävä työntekijän toiminnan osalta, jotta ensimmäinen tutkielmani käsittelemistä vastuun muodoista aktualisoituisi ja työnantaja joutuisi vastuuseen työntekijän aiheuttamasta vahingosta. Mikäli yksikin VahL:n 3:1:n edellytyksistä jää täyttymättä aiheutuneen vahingon osalta, ei työnantaja ole velvollinen korvaamaan aiheutunutta vahinkoa isännänvastuun perusteella. Mikäli kyseiset edellytykset kuitenkin täyttyvät ja työnantaja joutuu vastuuseen työntekijänsä aiheuttamasta vahingosta, edellyttää korvausvastuun lopullinen määrittäminen työntekijän ja työnantajan välillä, perehtymistä työntekijän korvausvastuuseen sekä vastuun lopulliseen kanavoitumiseen. Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ei täten jää ainoastaan työnantajan harteille, vaan työntekijä joutuu myös itse mahdollisesti vastaamaan aiheuttamastaan vahingosta. VahL 4:1:n mukaan vahingosta, jonka työntekijä työssään virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa, hän on velvollinen korvaamaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Työntekijän vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta sekä vastuun lopullinen kanavoituminen osoittavat työnantajan vastuun ensisijaisuutta sekä työntekijän poikkeuksellisen lievää vastuuta aiheuttamastaan vahingosta. Työntekijän poikkeuksellisen lievä vahingonkorvausvastuu aiheuttamastaan vahingosta seuraa vahvasti työoikeudesta tutusta työntekijän suojelunperiaatteesta. Työntekijän vastuu sisältää VahL:n lähtökohdaksi asetettuun tuottamusvastuuseen verrattuna eroavuisuuksia, jotka parantavat työntekijän asemaa vahingonkorvausvastuun suhteen verrattuna perinteiseen tuottamusvastuun mukaiseen vahingonkorvausvastuuseen. Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta näyttäytyy tutkielmani perustella poikkeuksellisen ankarana vahingonkorvausvastuuna. Työntekijä puolestaan välttää aiheuttamansa vahingon korvausvastuun lievän huolimattomuuden ylittävään toimintaan saakka ja lievää huolimattomuutta moitittavan toiminnan osalta työntekijän vastuu on työnantajan vastuuseen nähden toissijaista, mikäli työntekijän viaksi ei katsota tahallisuutta. Vaikka pientä kritiikkiä onkin noussut esille koskien työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavaa vahingonkorvausvastuuta, on mielestäni tutkielmani perusteella yleisesti ottaen VahL:n säätämisessä kyseisen vastuun osalta onnistuttu hyvin. Avainsanat Työnantaja, työntekijä, vahingonkorvauslaki, vahingonkorvausvastuu, isännänvastuu, vastuun kanavointi.

III SISÄLLYSLUETTELO Lähdeluettelo.V Lyhenteet VII 1 Johdanto...1 1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus...1 1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet...3 1.3 Tutkielman rakenne...4 2 Työntekijän aiheuttama vahinko ja VahL:n korvausvastuun lähtökohdat 6 2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen VahL.a 6 2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu.7 2.3 Anonyymituottamus..9 2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täyden korvauksen periaate ja vastuun sovittelu...10 3 Isännänvastuun kattamat henkilöt...14 3.1 Kuka on pienyrittäjä?...14 3.2 Viranomaisen korvausvastuu..16 3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä...18 3.4 Oppilaitoksen oppilaat ja hoitolaitoksessa hoidettavat...20 3.5 Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta..22 4 Isännänvastuun edellytykset 25 4.1 Työntekijä-käsite.25 4.2 Virhe ja laiminlyönti...29 4.2.1 Tahallisuuden ja tuottamuksen perusta..29 4.2.2 Tahallisuus.30 4.3.3 Huolimattomuus.33 4.3 Milloin vahinko on aiheutettu työssä..36 5 Työntekijän vastuu ja vastuun kanavointi...41 5.1 Työntekijän vastuun lähtökohdat VahL:n 4:1:ssä...41 5.2 VahL:n 4:3 merkityksen avaaminen...42 5.3 Vastuun kanavointi...44 5.4 Lievän tuottamuksen rajanveto...46

IV 6 Korvausvastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja VahL:n kohdistunut kritiikki 49 6.1 Työnantajan vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä...49 6.2 Työntekijän vastuu Ruotsin oikeusjärjestelmässä ja vastuun lopullinen kanavoituminen...51 6.3 Työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun vertailua...52 6.4 VahL ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen kohdistunut kritiikki...53 7 Johtopäätökset.58

V Lähdeluettelo Kirjallisuus ja artikkelit Aarnio, Aulis: Laintulkinnan teoria. Porvoo 1989. Arti, Armas: Vahingonkorvauslaki selityksineen. Helsinki 1974. Bengtsson, Bertil Strömbäck, Erland: Skadeståndslagen: En kommentar. Stockholm 2008. Bruun, Niklas Koskull, Anders von: Työoikeuden perusteet. 2. uudistettu painos. Helsinki 2012. Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus. Porvoo 2012. Hahto, Vilja: Tuottamus vahingonkorvausoikeudessa. Helsinki 2012. Hakalehto-Wainio, Suvianna: Valta ja vahinko : julkisen vallan käyttäjän vahingonkorvausvastuu vahingonkorvauslaissa. Helsinki 2008. Hellner, Jan Radetzki, Marcus: Skadeståndsrätt. Stockholm 2006. Hellner, Jan: Skadeståndsrätt. Uppsala 1976. Hemmo, Mika: - Vahingonkorvauksen sovittelu ja moderni korvausoikeus. Helsinki 1996. - Sopimus ja delikti. Jyväskylä, 1998. - Vahingonkorvausoikeus. Helsinki, 2005. Hietala, Harri Kaivanto, Keijo: Työaikalaki käytännössä. 4. uudistettu painos. Helsinki 2014. Hirvonen, Ari: Mitkä metodit? Opas oikeustieteen metodologiaan. Helsinki 2011. Hoppu, Esko: Kanavointisäännöksestä vahingonkorvausoikeudessa. Teoksessa Urho Kaleva Kekkonen. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja c-sarja N:o 13. Helsinki 1975. Husa, Jaakko - Pohjolainen, Teuvo: Julkisen vallan oikeudelliset perusteet : johdatus julkisoikeuteen. Helsinki 2014. Kairinen, Matti Koskinen, Seppo Nieminen, Kimmo Ullakonoja, Vesa Valkonen, Mika: Työoikeus. Helsinki 2013. Kaisto, Janne Kallio, Ilari: Työsopimuksen tunnusmerkit. Helsinki, 2011. Kivivuori, Antti: Työnantajan ja työntekijän vastuu. Teoksessa Vahingonkorvausoikeus. Lakimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja N:o 15. Vammala 1975. Koskinen, Seppo: Konsultti - Työntekijä, yrittäjä vai jotakin näiden väliltä Näkökohtia työn suorittamisen statuksen arvioinnin perusteista. Edilex-artikkeli 2016/17. s. 1-2. Kröger, Tarja: Sopimusvapaus työntekosopimuksissa. Helsinki 1995.

VI Kukkonen, Pentti: Vahingonkorvaus virassa aiheutetusta vahingosta: siviilioikeudellinen tutkimus virassa aiheutetun vahingon korvaamisesta vahingonkorvauslain mukaan. Helsinki 1996. Melander, Sakari: Rikosvastuun yleiset edellytykset. Helsinki 2016. Mielityinen, Sampo: Vahingonkorvausoikeuden periaatteet. Helsinki 2006. Mäenpää, Olli: Yleinen hallinto-oikeus. Helsinki 2017. Norros, Olli: Vastuu vuokratyöntekijän aiheuttamasta vahingosta. Lakimies 4/2007 s. 537-540. Paanetoja, Jaana: Työlainsäädännön ajantasaisuus, digitaaliset työmarkkinat ja työntekeminen aikapankin jäsenenä. Edilex-artikkeli 2016/4. s. 13. Rautiainen, Hannu Äimälä, Markus: Työsopimuslaki. Helsinki, 2007. Routamo, Eero Hoppu, Esko: - Suomen vahingonkorvausoikeus. Vaasa 1977. - Suomen vahingonkorvausoikeus. Helsinki 1988. Saarnilehto, Ari: - Vahingonkorvauslaki - oikeuskäytännön valossa. Turku 1996. - Työnantajan vastuu itsenäisen yrittäjän aiheuttamasta vahingosta. Defensor Legis 5/2005. s. 1030. - Vahingonkorvauslaki - käytännön kommentaari. Helsinki 2007. (Saarnilehto 2007a) - Vuokratyöntekijän aiheuttaman vahingon korvaaminen. Edilex-artikkeli 2010/7141. s. 125. Saxen, Hans: Skadeståndsrätt. Turku 1975. Ståhlberg, Pauli Karhu, Juha: Suomen vahingonkorvausoikeus. 6. uudistettu painos. Helsinki 2013. Suviranta, Antti: Palkkatyön käsite vero-oikeudessa. Helsinki 1961. Tapani, Jussi Tolvanen, Matti: Rikosoikeuden yleinen osa, vastuuoppi. Helsinki 2013. Tiitinen, Kari-Pekka Kröger, Tarja: Työsopimusoikeus. 6. uudistettu painos. Helsinki 2012. Tiitinen, Kari-Pekka: Työoikeus. Teoksessa: Timonen (toim.) Johdatus Suomen oikeusjärjestelmään. Jyväskylä 1990. Viljanen, Mika: Vahingonkorvauksen määrä: tutkimus vahingoista ja rahoista. Helsinki 2008. Virtanen, Pertti: Vahingonkorvaus - laki ja käytännöt. Helsinki 2011. Ylhäinen, Marjo: Työoikeus ja prekaari yhteiskunta. Helsinki 2015.

VII Äimälä, Markus Kärkkäinen, Mika: Työsopimuslaki. 5. uudistettu painos. Helsinki 2017. Virallisaineisto HE 187/1973. Hallituksen esitys Eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. HE 151/1991. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi vahingonkorvauslain muuttamisesta. HE 34/1996. Hallituksen esitys Eduskunnalle työaikalaiksi ja laiksi kotitaloustyöntekijän työsuhteesta annetun lain 9 :n muuttamisesta HE 157/2000. Hallituksen esitys Eduskunnalle työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 3. Ehdotus hallituksen esitykseksi eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. Vuoden 1966 vahingonkorvauskomitean mietintö. Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135. Oikeuskäytäntö KKO 2012:105 KKO2009:32 KKO 2004:53 KKO 1998:81 KKO 1992:142 KKO 1983 II KKO1982 II 120 KKO1980 II 64 KKO1978 II 121 KKO1972 II 37 KKO1963 II 88 Lyhenteet HE hallituksen esitys eduskunnalle KKO korkein oikeus TSL työsopimuslaki 55/2001 VahL vahingonkorvauslaki 412/1974

1 1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuskysymys ja aiheen rajaus Pro gradu -tutkielmani tutkimuskohteena on työntekijän työssään aiheuttaman vahingon korvaamisen edellytykset vahingonkorvauslain (412/1974, jäljempänä myös VahL ) mukaan. Tutkielmani perustan muodostavat Vahl:n 3:1, jossa säädetään työnantajan vahingonkorvausvelvollisuuden perusteista sekä Vahl:n 4:1, jossa säädetään työntekijän vastuun perusteista. Lisäksi työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen lopullinen määrittäminen edellyttää perehtymistä Vahl:n 4:3:n sekä Vahl:n 6:2:n. Kyseiset neljä VahL:n sisältyvää pykälää ovat oleellisen tärkeässä osassa työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisen määrittämisessä. Tarkoitukseni on kyseisten pykälien avulla muodostaa näkemykseni työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan. Pro Gradu -tutkielmani tutkimuskysymys on seuraavanlainen: Miten määräytyy vahingonkorvauslain mukainen vahingonkorvausvastuu työntekijän työssään aiheuttaman vahingon osalta? Tutkielmani rakentuu vahvasti tutkimuskysymyksen ympärille. Tutkielmani käynnistyy VahL:n historian ja lähtökohtien esittelyllä. Tämän jälkeen aloitan varsinaisen tutkielmani työnantajan vastuun tarkastelulla, jonka jälkeen siirryn työntekijän vastuuseen. Tarkoitukseni on lisäksi suppeasti tarkastella kyseisen vastuun toteutumista Ruotsin oikeusjärjestelmässä sekä tuoda esille muutamia oikeuskirjallisuudessa esiin nostettuja negatiivisia huomautuksia VahL:n onnistuneisuudesta kyseisen vastuun osalta. Johtopäätös-luvussa tarkoitukseni on kyetä tiivistetysti vastaamaan tutkielmassa esiintuomieni perusteiden nojalla kyseiseen esittämääni tutkimuskysymykseen. Käsittelen pro gradu -tutkielmassani virkamiehen vahingonkorvausvastuuta sekä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta, kun kysymys on muusta kuin julkisenvallan käytössä tapahtuneesta vahingosta. Rajaan täten tutkimuskohteeni ulkopuolelle julkisyhteisön vastuuseen liittyvät vahingonkorvausoikeuden erityiskysymykset. Kyseiseen aihepiiriin perehtyminen olisi vaatinut toisen pro gradu -tutkielman verran aikaa ja määrän sivuja. Lisäksi en käsittele puolustusvoimien toiminnassa aiheutuneiden vahinkojen korvaamista sen osalta, kun se eroaa perinteisestä VahL:n mukaisesta työnantajan tai työntekijän vastuusta.

2 Tutkielmani keskittyy sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuuseen, minkä vuoksi tutkielmani ulkopuolelle jäävät kaikki sopimusperusteiset vahingonkorvausvastuunkysymykset. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä sitä, jos työntekijä aiheuttaa vahinkoa työkaverilleen tai työnantajalle. Myös työnantajan vakuutusmahdollisuuksiin liittyvät kysymykset jäävät tutkielmani ulkopuolelle. Työnantajan vakuutuksiin liittyviä kysymyksiä on varsinkin vanhemmissa pro gradu -tutkielmissa käsitelty kattavasti. Myös syy-yhteyteen liittyvät oikeudelliset pohdinnat rajaan tutkielmani ulkopuolelle. Vaikka tutkielmani keskittyykin pääosin vahingonkorvausoikeuteen, tekee työntekijän aiheuttamasta vahingosta erityisen mielenkiintoisen sen liittymäkohdat työoikeuteen sekä rikosoikeuteen. Kolmen hyvin erilaisen oikeudenalan määritelmiin perehtyminen on se syy, joka sai minut alun perin kiinnostumaan aiheesta. Parhaimpia kokemuksia pro gradu -tutkielmaani kirjoittaessa onkin ollut huomata, miten vahingosta vastuullisen selvittämisessä on perehdyttävä niin moneen säädökseen sekä eri oikeudenalojen määritelmiin. Kokonaiskuvan hahmottaminen työntekijän aiheuttaman vahingon osalta on ollut sekä työläs että antoisa projekti. Työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraava korvausvastuu saattaa olla monelle vahingonkorvausoikeuteen perehtyneelle entuudestaan tunnettu kokonaisuus. Kyseessä on erityinen ja poikkeuksellisen moniulotteinen vastuuperuste, joka määrittää vastuun perinteisestä tuottamusvastuusta poikkeavalla tavalla. Varsinkin liittymäkohdat muihin oikeudenaloihin aiheuttavat sen, ettei kyseistä vastuuperustetta pystytä käsittelemään kattavasti vahingonkorvausoikeuden yleisesityksissä. Tähän lopputulemaan ovat päätyneet esimerkiksi Ståhlberg ja Karhu Suomen vahingonkorvausoikeus teoksessa. 1 Lisäksi aiheeseen liittyviä väitöskirjoja tai pro gradu -tutkielmia on viimeisten vuosikymmenten aikana julkaistu hyvin vähän. Vastaavat pro gradu -tutkielmat sijoittuvat 1980-luvulle, mikä on loogista että kiinnostus aihepiiriä kohtaan on ollut suurimmillaan VahL:n säätämisen jälkeisellä vuosikymmenellä. Aihetta koskevat väitöskirjat ovat puolestaan erikoistuneet viimeisinä vuosikymmeninä julkisenvallan käytöstä aiheutuneeseen vahingonkorvausvastuuseen. 2 1 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 204. 2 Ks. Hakalehto-Wainio 2008 ja Kukkonen 1996.

3 1.2 Tutkimusmetodi ja tutkielman lähteet Tutkimusmetodini valinnassa päädyin oikeusdogmaattiseen eli lainopilliseen metodiin ja tulenkin käsittelemään vastuuta työntekijän aiheuttamasta vahingosta lainopillisesta näkökulmasta. Aarnion mukaan oikeusdogmatiikka on sääntötutkimusta, jolla pyritään säännösten sisällön selvittämiseen. 3 Myös Hirvonen on todennut, että lainopin tarkoituksena voidaan tiivistetysti todeta olevan voimassa olevien oikeusnormien sisällön selvittäminen. 4 Lainoppi esittää lisäksi tulkintakannanoton oikeusnormin merkityssisällöstä ja samalla se esittää normikannanoton siitä, että kyseinen oikeusnormi kuuluu voimassaolevaan oikeuteen. 5 Tarkoitukseni on selvittää oikeuslähteiden tarkastelun ja tulkinnan avulla työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuun merkityssisältöä. Tutkielmani perustan muodostaa VahL ja sitä koskevat työantajan ja työntekijän korvausvastuuta koskevat pykälät. Lainsäädäntöä täydentävin osin tukeudun tutkielmassani tutkielmani aihepiiriä koskevaan oikeustieteelliseen kirjallisuuteen. Oikeustieteellisen kirjallisuuden osalta vahingonkorvausoikeudellinen kirjallisuus muodostaa tutkielmani pohjan. Työoikeudelliseen kirjallisuuteen viittaan tutkiessani työsuhteen tunnusmerkkejä sekä työajan merkityssisältöä hahmottaessani. Tahallisuuden selventäminen edellyttää puolestaan rikosoikeudelliseen kirjallisuuteen perehtymistä. Lisäksi virkamiehien aiheuttaman vahingon ja julkisenvallan käytön määrittäminen edellytti perehtymistä hallinto-oikeudelliseen kirjallisuuteen. Vertailukohdan saamiseksi perehdyin lisäksi aihepiiriä koskevaan ruotsalaiseen lainsäädäntöön ja oikeustieteelliseen kirjallisuuteen. Vaikka VahL onkin säädetty jo vuonna 1974, toimivat virallislähteet vieläkin työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavan korvausvastuun määrittämisessä tärkeässä roolissa. Hallituksen esitys eduskunnalle (jäljempänä myös HE ) ja sitä koskevat lainvalmistelukunnan ja vahingonkorvauskomitean lausunnot toimivat edelleen suuntaa antavina ohjeina VahL:a sovellettaessa. Oikeuskäytännön osalta tarkoitukseni on pro gradu -tutkielmassani käyttää korkeimman oikeuden ratkaisuja esimerkinomaisesti pyrkiessäni osoittamaan kor- 3 Aarnio 1989, s. 48. 4 Hirvonen 2011, s. 22. 5 Hirvonen 2011, s. 22.

4 keimman oikeuden linjanvetoja. Tutkielmani pohjan muodostaa kuitenkin vahingonkorvausoikeudellinen lainsäädäntö ja oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntöön tukeudun vain eräiden erityiskysymysten selkeyttämiseksi. 1.3 Tutkielman rakenne Tarkoitukseni on aloittaa pro gradu -tutkielmani työntekijän aiheuttaman vahingon yleisellä esittelyllä sekä perehtymisellä VahL:n yleisemmin ja vahingonkorvausoikeuden historiaan Suomessa. Kyseisessä luvussa käsittelen lisäksi lyhyesti vahinkolajien korvattavuutta työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täydenkorvauksen periaatetta ja siihen liittyvää vahingonkorvausvastuun sovittelua. Kolmas luku aloittaa sitten pro gradu -tutkielmani virallisen asiaosuuden. Kolmannessa luvussa käsittelen erikseen kaikki VahL:n 3:1:ssä työntekijään rinnastetut henkilöryhmät, joidenka vastuu määräytyy samojen perusteiden mukaan kuin työntekijän, ennen kuin vasta neljännessä luvussa alan käsittelemään työnantajan vastuun edellytyksiä. Neljännessä luvussa siirryn siis tarkastelemaan työnantajan ensisijaista vastuuta työntekijän aiheuttamasta vahingosta, jota kutsutaan yleisesti isännänvastuuksi. Tarkastelu pohjautuu vahvasti oikeuskirjallisuudessa hahmotettuihin kolmen edellytyksen täyttymiseen. Viidennessä luvussa siirryn työnantajan vastuusta työntekijän vastuuseen työssään aiheuttamastaan vahingosta, jota käsitellään VahL:n 4:1:ssä. Lisäksi pyrin viidennessä luvussa määrittämään työnantajan ja työntekijän vasuun lopullisen vastuunjaon VahL:n 6 luvun perusteella. Vastuun lopullisessa määräytymisessä tärkeässä osassa toimii VahL:n 6:2, joka yleisesti tunnetaan oikeuskirjallisuudessa kanavointisäännöksi nimettynä periaatteena. Kuudennessa luvassa käsittelen suppeasti työntekijän aiheuttamasta vahingosta seuraavan korvausvastuun toteutumista Ruotsin oikeusjärjestelmässä. VahL säädettiin pohjoismaisen lainvalmisteluyhteistyön pohjalta ja Suomen ja Ruotsin vahingonkorvauslait ovat tämän takia pitkälti yhtenevät. Tutkielmani tarkoituksena ei ole tehdä kyseisen luvun osalta oikeusvertailevaa tutkimusta, vaan etsiä uusia näkökulmia Ruotsin lainsäädännöstä ja oikeuskirjallisuudesta suomalaisen vastuun hahmottamiseen. Kuudennessa luvussa tuon lisäksi esille muutamia oikeuskirjallisuudessa esitettyjä negatiivisia näkemyksiä, koskien vahingonkorvauslain onnistuneisuutta, ennen kuin seitsemännessä ja viimeisessä luvussa päädyn esittä-

5 mään lopulliset johtopäätökseni pro gradu -tutkielmani tuloksista. Tarkoitukseni on viimeisessä johtopäätös-luvussa pystyä esittämään näkemykseni työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamisesta Suomen voimassa olevan oikeuden valossa.

6 2 TYÖNTEKIJÄN AIHEUTTAMA VAHINKO JA VAHL:N KORVAUSVASTUUN LÄHTÖKOHDAT 2.1 VahL:n säätäminen ja työntekijän aiheuttaman vahingon korvausvastuu ennen VahL Valtioneuvosto 13.10.1966 tekemällään päätöksellä asetti komitean pohjoismaisessa yhteistyössä valmistelemaan vahingonkorvaussäännösten uudistamista sekä laatimaan tarpeelliseksi havaittavat säädösehdotukset. Vahingonkorvausta koskevat perussäännökset olivat 1960-luvulla rikoslain 9 luvussa, mutta niiden ohella oli vahingonkorvausta koskevia määräyksiä aikojen kuluessa sisällytetty myös lukuisiin eri aloja käsitteleviin lakeihin. Tästä johtuen lainsäädäntömme oli vahingonkorvausäännösten osalta sangen hajanainen. Myös muissa pohjoismaissa tilanne oli kyseisellä oikeudenalalla vastaavanlainen. Paremman yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi Norjan, Ruotsin, ja Tanskan oikeusministerit päättivät vuonna 1946 pitämässään kokouksessa ryhtyä pohjoismaiseen yhteistyöhön vahingonkorvausoikeuden uudistamiseksi. 6 Suomen liityttyä yhteistyöhön, lainvalmistelukunnan tehtäväksi muodostui valmistaa ehdotus uudeksi vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. 3.9.1970 lainvalmistelukunta lähetti oikeusministeriölle laatimansa ehdotuksen hallituksen esitykseksi Eduskunnalle vahingonkorvausta koskevaksi lainsäädännöksi. Lähetekirjelmässään lainvalmistelukunta totesi, että vahingonkorvausta koskevat perussäännökset oli irrotettava rikoslaista ja vahingonkorvausoikeuden säännöksiä oli kehitettävä niin pitkälle kuin uudistamisen nykyvaiheessa oli mahdollista. Lainvalmistelukunnan mukaan oli pyrittävä kokoamaan yleiset vahingonkorvausoikeudelliset lainsäännökset yhteen yhtenäiseen lakiin. 7 Vahingonkorvausoikeudellisten lähteiden hajanaisuus ja puutteellisuus oli johtanut myös siihen, ettei isännänvastuusta säädetty ennen VahL:n voimaantuloa yleisin lainsäännöksin. Vielä ennen VahL:n voimaantuloa isännänvastuu rakentuikin oikeudessamme lähinnä oikeuskäytännön ja teorian luomille periaatteille. 8 VahL:n keskeisiä uudistuksia olivatkin 6 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 1-2. 7 Komiteanmietintö, 0356-9470 ; 1974:135, s. 2-3. 8 HE 187/1973 vp, s. 4.

7 säännökset työnantajan ja työntekijän korvausvastuusta. 9 Ennen vahingonkorvauslainsäädännön voimaantuloa vallinneen oikeustilan voi tiivistettynä ilmaista seuraavaan tapaan. Mikäli työnantajan organisaation toiminta aiheutti vahinkoa sivulliselle, oli vahingonkärsijä oikeutettu saamaan korvausta aina siltä, joka on moitittavalla tavalla vaikuttanut vahingon syntymiseen. Aiheutuneen vahingon korvaamiseen ei vaikuttanut oliko vahingon aiheuttanut esimerkiksi työnantaja, työnjohtaja vai työntekijä. 10 VahL:a edeltänyttä oikeustilaa symboloi siis jokaisen vastuu aiheuttamastaan vahingosta. Työpaikalla aiheutettu vahinko ei täten poikennut normaalista vahingonkorvausvelvollisuudesta. Työnantaja ei vastannut työntekijän aiheuttamasta vahingosta, ellei hänessä ollut tuottamusta vahingon syntymiseen. Tämä tarkoitti esimerkiksi valvontavelvollisuuden laiminlyöntiä tai sellaisen työntekijän valitsemista, joka ei pystynyt hänelle suunniteltuihin työtehtäviin. 11 2.2 Tuottamusvastuu, ankaravastuu ja isännänvastuu Nykyään VahL 2:1.1 ilmaisee korvausvastuun lähtökohdan. Kyseisen lainkohdan mukaan joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu. Tuottamusvastuu edellyttää toteutuakseen vahingon aiheuttajan toiminnalta tahallisuutta tai tuottamusta. VahL:n tuottamussääntö on totuttu oikeuskirjallisuudessa lukemaan kahdella eri tavalla. Yhtäältä se velvoittaa korvaamaan vahingot, jotka on aiheutettu tahallisesti tai tuottamuksellisesti tuottamuksen asteesta riippumatta. Toisaalta se merkitsee, ettei korvausvastuuta VahL:n nojalla ilman eri määräystä synny sellaisesta vahingon aiheuttamisesta, jota ei voida lukea tahallisuuden tai tuottamuksen piiriin, esimerkiksi tapaturmista tai hyväksyttävästä riskialttiista toiminnasta. 12 Tuottamusvastuun lisäksi lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme tuntevat kuitenkin useita muita vahingonkorvausvastuun muotoja, joista työnantajan ja työntekijän vastuut toimivat esimerkkeinä. Työnantajan vahingonkorvausvastuu sijoitetaan usein oikeuskirjallisuudessa tuottamusvastuun ja ankaranvastuun välimaastoon. Ankara vastuu muistuttaakin joissain 9 Saarnilehto 1996, s.48. 10 Kivivuori 1975, s. 53 ja Armas 1974, s. 68. 11 Saarnilehto 1996, s.48. 12 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 80 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 40.

8 määrin työnantajan vastuuta työntekijän työssään aiheuttamasta vahingosta. Ankaranvastuun tilanteissa vastuu nimittäin syntyy, vaikka vahingosta vastuussa olevan syyksi ei voida lukea tahallisuutta tai tuottamusta. 13 Käytännön tilanteet, joissa ankaran vastuun säännöstöt ovat tarpeen, poikkeavat merkittävästi toisistaan. Yhteistä niille näyttää olevan kuitenkin se, että toiminnat sisältävät poikkeuksellisen riskin - useimmiten henkilövahinkoriskin. Kyse voi olla esimerkiksi toiminnasta, joka on erityisen vaarallista ja siksi vahinkoherkkää (ampumaharjoitukset), mutta se voi myös olla sellaista, jossa riskin poikkeuksellisuus perustuu mahdollisen vahingon suuruuteen ja laajuuteen (ympäristövahinko). Yleensä ankarassa vastuussa kysymys on toiminnasta, jossa vahingonkärsijöiden on vaikea välttää vahinkoa ja vahingonaiheuttaja tavoittelee taloudellista hyötyä. Ankaraa vastuuta tavataan erityisesti elinkeinotoiminnassa, mutta se ei ole tuntematon muussakaan toiminnassa, esimerkiksi yksityisen tekemissä räjäytystöissä. 14 Ankarasta vastuusta poiketen työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen työntekijän toiminnalta tahallisuutta tai tuottamusta, mutta työantajan toiminnan paheksuttavuutta vastuun toteutuminen ei edellytä. Työnantaja joutuu siis vastuuseen, vaikka hänen toiminnassaan ei nähtäisi mitään moitittavaa, mikäli työntekijä aiheuttaa vahinkoa huolimattomalla työskentelyllään. Ankara vastuu ei siis toteudu työnantajan vastuun tilanteissa työntekijältä edellytettävän paheksuttavan toiminnan suhteen, mutta tuottamusvastuuta ankarampi vastuumuoto on selvästi kyseessä, kun työnantaja joutuu vastaamaan oman toimintansa lisäksi työntekijän toiminnasta. Työnantajan vahingonkorvausvastuu merkitseekin selkeää poikkeusta Suomen vahingonkorvausoikeudessa omaksutusta lähtökohdasta, jonka mukaan jokaisen itsensä on kärsittävä vahinko joka häntä kohtaa. Jotta vahingon aiheuttanut voisi vierittää vastuun toisen kannettavaksi, täytyy siihen olla jokin erityinen oikeusperuste, tässä tapauksessa työnantajaa velvoittava isännänvastuu. Erityinen vastuunmuoto, joka vierittää vastuun omasta teosta toisen kannettavaksi on sen verran poikkeuksellinen, että se edellyttää tuekseen vahvoja perusteita. Työnantajan vahingonkorvausvastuun oikeutusta perustellaankin VahL:a koskevassa HE:ssä useilla syillä. 13 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 139 ja Virtanen 2011, s. 162. 14 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 143-144.

9 Työnantajan taloudellinen tila on esimerkiksi yleensä parempi kuin työntekijällä, jolloin vahingonkärsijä saa todennäköisemmin korvauksen aiheutuneesta vahingosta. Lisäksi työnantaja hyötyy lähtökohtaisesti työntekijän työpanoksesta joten on loogista, että työnantaja kantaa tällöin myös riskin mahdollisesti vahingosta. 15 Työnantajan vahingonkorvausvastuuta on perusteltu myös oikeustieteellisessäkirjallisuudessa luoduilla periaatteilla, kuten esimerkiksi työoikeudesta tutulla työntekijän suojelunperiaatteella. Kyseinen periaate on Marjo Ylhäisen mukaan työoikeuden yleisiin oppeihin luettavista periaatteista merkittävin. Se on myös lainsäädäntöä ohjaava perusperiaate. Lisäksi sillä on merkitystä individuaalisessa työoikeudessa tulkintaperiaatteena, joka ilmenee myös edullisemmuussääntönä. 16 Kyseinen periaate kuvastaa mielestäni hyvin työnantajan vastuuta, joka työntekijän tahallisesti aiheuttamia vahinkoja lukuun ottamatta on aina ensisijaista verrattuna työntekijän vastuuseen. Myös Sampo Mielityinen on oikeuttanut työnantajan vastuuta periaatteeseen vedoten. Mielityisen mukaan työnantajan ensisijainen ja lähtökohtaisesti täysimääräinen korvausvastuu työntekijän työssään tuottamuksella aiheuttamasta vahingosta vastaa varsin hyvin reilun haitanjaon periaatetta. 17 2.3 Anonyymi tuottamus Työnantajan vahingonkorvausvastuun poikkeuksellisuus vastuunmuotona, ei jää ainoastaan siihen että työnantajan toiminnalta ei edellytetä tuottamusta eli työnantajan toimintaan ei korvausvastuun toteutumiseksi tarvitse kohdistaa minkäänlaista moitetta. Lisäksi työnantajan korvausvastuu ei nimittäin edellytä työnantajan vastuuseen saattamiseksi vahingon aiheuttajan identifiointia. Tämä seikka erottaa työnantajan korvausvastuun vahvasti tuottamusvastuusta, jonka yksi lähtökohta on vahingonaiheuttajan yksilöinti. Työnantajan korvausvastuu tuokin kyseiseen vahingon aiheuttajan yksilöimiseen helpotuksen ja näin parantaa vahingonkärsijän asemaa. Tuottamuksen olemassaolon vahvistaminen ei nimittäin työnantajan vastuun osalta edellytä, että vahinkoa aiheuttanut henkilö pystyttäisiin aina yksilöimään. Riittävää on ns. anonyymi tuottamus, joka vallitsee, kun yritysorganisaatioon kuuluvan tiedetään aiheuttaneen vahingon, vaikka kyseistä henkilöä ei kyettäisikään yksilöimään. 18 15 HE 187/1973 vp, s. 9. 16 Ylhäinen 2015, s. 2. 17 Mielityinen 2006, s. 362. 18 Hemmo 2005, s. 53 ja Ståhlberg - Karhu 2013, s. 112.

10 Anonyymi tuottamus keventää siis työantajan korvausvastuun toteennäyttämistä. Työnantajalla saattaa olla useita työntekijöitä. Vahingonkärsijän asema heikkenisi huomattavasti, mikäli korvausvelvollisuuden edellytyksenä hänen pitäisi pystyä osoittamaan kuka työntekijöistä on aiheuttanut vahingon. Anonyymin tuottamuksen merkitystä on pohdittu myös korkeimmassa oikeudessa (jäljempänä myös KKO ) asti. KKO:n ratkaisussa KKO 1982 II 120 oli kysymys tunnusmerkiltään tuntemattomaksi jääneestä kuorma-autosta, joka oli todettu yhdeksi työnantaja A:n omistamista useista kuorma-autoista. Kyseinen kuorma-auto oli huolimattomasta kuormauksesta johtuen pudonnut kiviä, jotka olivat aiheuttaneet vaurioita vastaan tulleille autoille. Kyseisessä tapauksessa KKO tunnusti työnantajan isännänvastuuseen kuuluvan anonyymin tuottamuksen ja velvoitti ratkaisussaan Työnantaja A:n korvaamaan tapauksessa aiheutuneet vahingot. 2.4 Vahinkolajien korvattavuus työntekijän aiheuttaman vahingon osalta sekä täydenkorvauksenperiaate ja vastuun sovittelu Ennen siirtymistä isännänvastuun kattamien henkilöiden tarkasteluun, on tarkoitukseni avata joitakin vahingonkorvausoikeuden lähtökohtia, jotka myös työntekijän aiheuttaman vahingon osalta vaikuttavat aiheutuneen vahingon määrän määrittämiseen. Aloitan vahingon määrän tarkastelun korvattavista vahinkolajeista, joista säädetään VahL:n viidennessä luvussa. VahL:n viides luku määrittelee kolme erilaista vahinkolajia, henkilö, esine -ja puhtaan varallisuusvahingon. Puhtaan varallisuusvahingon korvaamista on rajoitettu verrattuna henkilö ja esine vahinkoihin ja kyseinen rajoitus koskee myös työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuutta. 19 Työnantaja on VahL:n 5:1:n perusteella lähtökohtaisesti vastuussa työntekijän työssään aiheuttamasta henkilö- tai esinevahingosta. Sen sijaan puhtaasta varallisuusvahingosta eli taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon, työnantajan vastuu edellyttää toteutuakseen erityisiä perusteita. Työnantajan vastuu työntekijän aiheuttaman vahingon osalta kattaa varallisuusvahingon ainoastaan, mikäli työntekijä on aiheuttanut vahingon rikollisella teolla tai vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin painavia syitä. 20 Kyseiset lähtökohdat pätevät puolestaan myös työntekijän henkilökohtaiseen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta. 19 Armas 1974, s. 77. 20 Armas 1974, s. 77 ja Routamo Hoppu 1988, s. 195.

11 Työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtainen vastuu ei siis vahinkolajien osalta eroa perinteisestä tuottamusvastuusta. Työntekijän aiheuttaessa vahinkoa työnantaja on isännänvastuun perusteella velvollinen korvaamaan henkilövahinkoina VahL:n 5:2 perusteella vahingon kärsineelle tarpeelliset sairaanhoitokustannukset ja muut tarpeelliset kulut, ansionmenetyksen, kivun ja säryn sekä muun tilapäisen haitan ja pysyvän haitan. Esinevahinkona työnantaja on puolestaan VahL:n 5:5:n perusteella velvollinen korvaamaan isännänvastuun perusteella esineen korjauskustannukset, vahingosta aiheutuneet muut kulut, arvonalennuksen taikka tuhoutuneen tai hukatun esineen arvon ja lisäksi tulojen tai elatuksen vähentymisen. Puhtaan varallisuusvahingon osalta työnantajan isännänvastuu ja työntekijän henkilökohtainen vastuu ei myöskään eroa perinteisestä tuottamusvastuusta, vaan korvausvelvollisuus edellyttää, että työntekijä on aiheuttanut vahinkoa rikollisella teolla, vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä tai milloin muissa tapauksissa siihen on erittäin painavia syitä. Erityisen painavina syinä Hemmo on listannut hyvän tavan vastaisuuden, moitittavuuden ja tuottamuksen sekä sopimuksen kaltaiset piirteet. 21 Toinen työntekijän aiheuttaman vahingon korvattavuuteen vaikuttava Vahl:n lähtökohta tunnetaan vahingonkorvausoikeudellisessa kirjallisuudessa täydenkorvauksen periaatteen nimellä. Kyseinen periaate on toiminut VahL:n säätämisestä saakka lain lähtökohtana korvauksen määrää määritettäessä. 22 VahL:n esitöissä kyseistä periaatetta ei ole kuitenkaan tarkemmin lähetty avaamaan. HE:ssä tyydytty lausumaan ainoastaan, että Suomen oikeudessa on pääsääntönä, että toiselle aiheutettu vahinko on korvattava kokonaisuudessaan. 23 Täydenkorvauksen periaatteen avaaminen onkin virallislähteiden suppean määrittelyn vuoksi, jättänyt kyseisen tehtävän oikeuskirjallisuuden harteille. Oikeuskirjallisuudessa kyseistä periaatetta on kuvattu seuraavasti: korvausta on suoritettava niin suuri määrä, että vahingonkärsijä korvauksen johdosta pääsee asemaan, jossa hän olisi, ellei vahinkotapahtumaa lainkaan olisi sattunut. 24 21 Hemmo 1998, s. 72-77. 22 Routamo Hoppu 1988, s. 239 ja Viljanen 2008, s. 3. 23 HE 187/1973 vp, s. 7. 24 Routamo Hoppu 1988, s. 239

12 Täydenkorvauksen periaate asettaa korvausmäärälle sekä kaavamaisen ylä- että alarajan. Korvaus ei nimittäin saa ylittää ylärajaa siten, että vahingonkärsijä hyötyisi vahinkotapahtuman johdosta, eikä alittaa sitä siten, ettei vahingonkärsijä pääsisi siihen asemaan, jossa olisi ellei vahinkotapahtumaa olisi sattunut. 25 Jälkimmäistä korvauksen mitoittamisen rajaa toteuttaa erityisesti rikastumiskielto, joka tunnetaan myös eduntasoituksen nimellä. Rikastumiskiellon vuoksi vahingonkorvausta määrättäessä on yleensä korvauksen määrää laskevana tekijänä otettava huomioon hyöty, jonka vahingonkärsijä on saanut vahinkotapahtumasta tai sen jälkeisistä toimenpiteistä. Eduntasoituksen käyttö liittyy puolestaan siihen, että muualta saadut korvaukset ovat jo mahdollisesti turvanneet vahingonkärsijälle osittaisen kompensaation aiheutuneesta vahingosta. 26 Täydenkorvauksen periaatteesta on vuosien saatossa esitetty oikeustieteellisen kirjallisuuden parissa myös kriittisiä näkemyksiä. Esimerkiksi Hemmo on Vahingonkorvauksen sovittelu ja moderni korvausoikeus teoksessa esittänyt, että täydenkorvauksen periaatteen johtoasema on tosiasiassa jo aikoja sitten pahasti murentunut. 27 Samaa näkemystä kannattaa myös Mika Viljanen väitöskirjassaan vahingonkorvauksen määrä. Viljasen mukaan periaatteet eivät enää tarjoa käyttökelpoista tapaa lähestyä vahingonkorvausoikeudellista normistoa, vaikka niiden systemaattisesta asemasta halutaan silti pitää kiinni. 28 Vaikka Täydenkorvauksen periaatetta onkin kritisoitu, asetan sen kuitenkin kyseisen tutkielmani vahingonkorvauksen määrän lähtökohdaksi työnantajan isännänvastuun osalta. Työntekijän henkilökohtaiseen vastuuseen aiheuttamastaan vahingosta kyseinen periaate puolestaan soveltuu heikommin. Kyseinen seikka johtuu siitä, että työntekijä on velvollinen korvaamaan vahingonkärsijälle ainoastaan määrän, joka harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon vahingon suuruus, teon laatu, vahingon aiheuttajan asema, vahingon kärsineen tarve sekä muut olosuhteet. Täydenkorvauksen periaate ei siis tämän vuoksi toteudu työntekijän henkilökohtaisen vastuun osalta, ellei työntekijä ole aiheuttanut vahinkoa tahallaan. 25 Routamo Hoppu 1988, s. 239 ja Hemmo 2005, s. 204. 26 Hemmo 2005, s. 204. 27 Hemmo 1996, s. 319-322. 28 Viljanen 2008, s. 3-4.

13 Täydenkorvauksen periaatteen vaikutusta vähentää osaltaan myös vahingonkorvausoikeudessa jo tuottamusvastuun osalta VahL:n 2:1.2:ssa todettu mahdollisuus sovitteluun. Sovittelun osalta kyse on harkinnasta, jossa arvioidaan merkitseekö täysimääräinen vastuu kohtuuttoman suurta taloudellista rasitusta korvausvelvolliselle. Arvioinnissa korvausvelvollisen aiheuttamien vahinkojen raha-arvoja verrataan korvausvelvollisen maksukykyyn. Sovitteluharkinnassa on kuitenkin muistettava aina ottaa huomioon sekä sovittelua puoltavat, että sitä vastaan puhuvat seikat. 29 Työnantajan isännänvastuun osalta sovittelusäännös kuuluu VahL:n 3:6:n mukaan seuraavasti, mikäli korvausvelvollisuus harkitaan ilmeisesti kohtuuttomaksi tai jos vahingon suuruus sekä muut olosuhteet huomioon ottaen on erityistä syytä, voidaan korvausta sovitella. Kyseinen pykälä mahdollistaa työnantajan isännänvastuun sovittelun lähtökohtaisesta täydenkorvauksen periaatteesta. Työntekijän henkilökohtaisen vastuun osalta kyseisen kaltaista säännöstä ei VahL:n neljännestä luvusta löydy. Kyseinen valinta on mielestäni perusteltu, koska sovittelusäännös on tavallaan työntekijän vastuun kohdalla automaattisesti sisäänrakennettu kyseiseen VahL:n 4:1:n, mikäli kyseessä ei ole työntekijän tahallaan aiheuttama vahinko. Kyseisen kaltaista työntekijän korvausvastuun lähtökohtaista rajoittamista perustelee myös Arti. Artin mukaan kyseinen näkökanta on perusteltu sillä, että työnantaja on normaalisti samasta vahingosta kuitenkin vastuullinen. 30 29 Hemmo 1996, s. 51-54. 30 Arti 1974, s. 125.

14 3 ISÄNNÄNVASTUUN KATTAMAT HENKILÖT 3.1 Kuka on pienyrittäjä? VahL:n 3:1,1:ssa säädetään työnantajan vastuusta työntekijän aiheuttaessa vahingon. Työnantajan isännänvastuu ei kuitenkaan rajoitu Vahl:n kolmannessa luvussa ainoastaan työntekijän aiheuttaman vahingon korvaamiseen, vaan työntekijä-käsitettä on laajennettu isännänvastuun osalta Vahl:n 3:1:n seuraavissa momenteissa. VahL:n 3:1:n kolmessa momentissa tuodaankin esille hyvinkin erilaisia työntekijän asemaan rinnastettavia henkilöryhmiä, jotka aiheuttamansa vahingon osalta aktualisoivat työnantajan isännänvastuun. Työntekijään rinnastettavien henkilöryhmien käsitteleminen on tarkoituksenmukaista aloittaa VahL:n 3:1.1:n toisessa lauseessa mainitusta itsenäisestä yrittäjästä, joka oikeuskirjallisuudessa on myös pienyrittäjäksi nimetty 31. VahL 3:1:n mukaan työnantajana pidetään nimittäin myös sitä, joka antaa tehtävän sellaiselle itsenäiselle yrittäjälle, joka huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet on rinnastettava työntekijään. VahL:a säädettäessä lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että useissa tapauksissa itsenäinen yrittäjä työskentelee täysin työntekijään verrattavassa asemassa. Tällaisia ovat lakivaliokunnan mielestä erilaiset ammatinharjoittajat muun muassa autoilijat ja erilaisten työkoneiden omistajat, jotka suorittavat työtä pitkiäkin aikoja saman toimeksiantajan lukuun ja jotka ovat velvollisia noudattamaan toimeksiantajan työaikaa ja -järjestystä koskevia määräyksiä. 32 Vaikka valiokunta toteaakin, että käytännössä on vaikea rajata ne itsenäiset yrittäjät, jotka olisi VahL:ssa rinnastettava työntekijöihin, on ongelmaa pidetty niin tärkeänä, että se on VahL:ssa huomioitu. Säännöksen tarkoittamien yrittäjien tarkemman määrittelyn lakivaliokunta jättää kuitenkin oikeuskäytännön varaan. Valiokunnan käsityksen mukaan säännöksen soveltamisessa vakiintuisi ennakkoratkaisujen mukaisesti yhdenmukainen käytäntö. 33 Työnantajan vastuuseen lakivaliokunnan aloitteesta lisätty itsenäisen yrittäjän vastuun rajoitus näyttäytyy kuitenkin jokseenkin epärelevantilta. Työsopimuslain (55/2001, jäljempänä myös TSL ) 6 :n mukaan nimittäin työntekijä saa kuitenkin ottaa työhön apulaisia, jos siitä on sovittu tai sitä on katsottava edellytetyn. Kyseinen lain kohta vähentää itsenäisen 31 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 206 ja Routamo - Hoppu 1988, s. 136. 32 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46. 33 Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 7/1974 s.46.

15 yrittäjän vastuun rajoituksen merkitystä. Näyttääkin siltä, että työoikeudessa omaksuttu laaja työntekijä-käsite yleensä jo sellaisenaan olisi johtanut samaan lopputulokseen, vaikka maininta pienyrittäjästä olisi jätetty pois. Epäselväksi jääkin, onko vastuun lisäyksen tarkoituksena työntekijän käsitteen laajentaminen vai VahL:n mukaisen isännänvastuun kasvattaminen. 34 Nykytyöelämässä tietyt ammattinimikkeet eivät enää kuvaa sitä, millä oikeudellisella statuksella työtä tehdään. Esimerkiksi kirvesmies tai putkiasentaja voi olla joko työntekijä tai yrittäjä. Arvioitaessa henkilöyrittäjän ja työsuhteen välistä rajaa, keskeisiä kysymyksiä ovat perinteisesti olleet toiminnan itsenäisyys ja vapaus sekä kyseisen henkilön taloudellinen sitoutuminen toimintaan. Arvioitavana on tällöin ollut esimerkiksi se, onko henkilö sijoittanut toimintaansa merkittävän määrän taloudellista panosta taikka sellaista osaamista tai ammattitaitoa, jolla on vastaava taloudellinen merkitys. 35 Ratkaisevina kriteereinä yrittäjänä olemiselle pidetään ansiotarkoitusta, taloudellisen riskin olemassaoloa sekä toiminnan laajuutta, yleisyyttä, julkisuutta ja itsenäisyyttä. Rajanvetoa suoritettaessa otetaan huomioon monia aineellisia ja muodollisia tunnusmerkkejä. Aineelliset tunnusmerkit liittyvät työn suorittamisen konkreettiseen tapaan, palkkaukseen, toimeksiantojen määrään sekä työnteettäjän ohjausoikeuteen. 36 Mitä enemmän apulaisia yrittäjä käyttää ja mitä vähäisemmäksi hänen oma työpanoksensa jää, sitä todennäköisemmin häntä ei kuitenkaan voida rinnastaa työntekijään. Muina arvioon vaikuttavina olosuhteina voidaan lisäksi ottaa huomioon, onko yrittäjällä muitakin toimeksiantoja, kuinka monta niitä on ja kuinka pitkiä ne ovat. Merkitystä voi olla myös toimeksisaajan käytännön mahdollisuuksilla valvoa ja ohjata suoritusta sekä sillä harjoittaako yrittäjä toimintaa yhtiömuodossa. 37 Selvää kuitenkin on, että työnantaja ei siis VahL:n isännänvasuun perusteella vastaa itsenäisestä yrittäjästä, jollei tätä voida rinnastaa työntekijään. Aiheutuneista vahingoista vastaa tällöin vain kyseessä oleva itsenäinen yrittäjä itse. 38 Itsenäisen yrittäjän asemaa hahmotettaessa on myös annettu merkitystä itsenäisen yrittäjän tarvitsemalle suojan tarpeelle. Saarnilehdon mukaan itsenäinen yrittäjän suojan tarve ei voi olla VahL:n 3 luvun 1 :n 1 momentin ja 4 luvun 1 :n 1 momentin soveltamisen peruste silloin, 34 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 207. 35 Koskinen 2016, s. 1-2. 36 Koskinen 2016, s. 1-2. 37 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 207. 38 Ståhlberg - Karhu 2013, s. 208.

16 kun itsenäinen yrittäjä harjoittaa liiketoimintaa yhtiön muodossa. 39 Täten yhtiön muodossa liiketoimintaa harjoittava yritys harvemmin katsotaan itsenäiseksi yrittäjäksi, joka tarvitsisi suojaa työssään aiheuttamansa vahingon vahingonkorvausvastuun suhteen. Itsenäisen yrittäjän henkilöryhmän hahmottamiseksi KKO on lakivaliokunnan toiveiden mukaisesti, ottanut käsiteltäväksi vuosien saatossa työnantajan isännänvastuun muodostumista koskevia tapauksia itsenäisen yrittäjän aiheuttaman vahingon osalta. KKO:n ratkaisuissa KKO 1992:142 ja KKO 2004:53 KKO päätyi erilaisiin lopputulemiin itsenäisen yrittäjän aseman täyttymisestä kyseisissä tapauksissa. Ratkaisussa KKO 1992:142 itsenäinen kaivinkoneyrittäjä rinnastettiin työntekijään, kun hän oli ilman palkkaamiaan apulaisia päätoimisesti suorittanut toimeksiannettua tehtävää noin 2,5 kuukauden aikana. Tehtävä oli ollut samanlaatuisen kuormaustyön suorittamista toimeksiantajan osoittamissa työkohteissa ja tämän antamien suunnitelmien ja työskentelyohjeiden mukaisesti. Konetyöstä työtunneilta maksettu korvaus oli lisäksi sovittu osaksi palkkaa koneenkäyttäjän omasta työpanoksesta. Puolestaan korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:53 metsähallituksen lukuun metsänhakkuutöitä tehneen osakeyhtiömuotoisen perheyrityksen osakasta ei korkeimman oikeuden mukaan pidetty sellaisena VahL 3 luvun 1 :n 1 momentissa tarkoitettuna työntekijään rinnastettavana itsenäisenä yrittäjänä, jonka aiheuttamasta vahingosta Metsähallitus työnantajana olisi vastuussa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa itsenäisen yrittäjän aseman arvioinnissa vaikutti se, että yhtiön palveluksessa oli yhdeksän yhtiön ulkopuolista työntekijää. Lisäksi yhtiö omisti useita metsäkoneita ja yhtiön liikevaihto oli ollut vuonna 2000 noin 6 miljoonaa markkaa. Näistä syistä A, joka itse oli ollut työsuhteessa yhtiöön, ei voinut olla VahL 3 luvun 1 :n 1 momentissa ja 4 luvun 1 :n 1 momentissa tarkoitetun yrittäjän asemassa työtä tehdessään. KKO on kyseisiä ratkaisuja antaessaan antanut erityisesti painoarvoa itsenäisen yrittäjän asemaa määrittäessään yrityksen palveluksessa olevien työntekijöiden tai apulaisten määrälle. 3.2 Viranomaisen korvausvastuu Julkisyhteisö on VahL:ssa rinnastettu mihin tahansa työnantajaan tilanteissa, joissa harjoitetaan yksityisoikeudellista toimintaa. 40 Tätä muuta kuin julkisen vallan käytöksi luettavaa 39 Saarnilehto 2005, s. 1030. 40 HE 187/1973 s.16

17 toimintaa kutsutaan myös tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi tai suorittavaksi hallinnoksi. 41 Hakalehto-Wainio mainitsee tosiasialliseksi hallintotoiminnaksi muun muassa teiden ja yleisten alueiden kunnossapidon, lasten hoidon, puhtaanapitotehtävät, kulttuuripalveluiden järjestämisen sekä opetuksen yleisissä oppilaitoksissa. 42 VahL 3:1,2:n mukaan kun julkisyhteisön työntekijä tai työyhteisöön virka- tai siihen verrattavassa palvelussuhteessa oleva henkilö on aiheuttanut vahingon virheellään tai laiminlyönnillään toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä, kanavoituu vastuu vahinkoa aiheuttaneen henkilön työnantajalle. Kyseisen momentti määrittää myös julkisyhteisöön kuuluviksi valtion, kunnan ja muun julkisen yhteisön sekä laitoksen. Husan ja Pohjolaisen mukaan julkishallinnon ulottuvuuksia määrittävien käsitteiden ydinsisältö on lähtökohtaisesti selvä, mutta rajanveto-ongelmat tekevät siitä hankalan. Julkisen vallan perinteinen määritelmä on edelleen relevantti, jos tarkoitetaan julkisen vallan ydintä: julkinen valta on sopimukseen perustumatonta yksipuolista määräämistä yksityisen edusta, oikeudesta tai velvollisuudesta. 43 Mäenpää puolestaan määrittelee julkisen vallan viranomaisen yksipuoliseksi puuttumiseksi yksityisen vapauspiiriin, jonka viranomainen voi toteuttaa pääasiallisesti kolmella tavalla eli tekemällä hallintopäätöksiä, antamalla yleisiä normeja tai käyttämällä välittömiä voimakeinoja. Mäenpään mukaan julkisen vallan käytössä on selviä aste-eroja. Voimakkainta on välittömän pakon käyttäminen, jota sisältyy erityisesti poliisin voimakeinoihin. 44 Hakalehto- Wainion mukaan julkisen vallan käytön määritelmä ei ole täysin vakiintunut, vaan käsitteelle on eri oikeudenaloilla annettu toisistaan poikkeavia merkityssisältöjä. Esimerkiksi hallintooikeudessa omaksuttu perinteinen näkemys julkisen vallan käytöstä on suppeampi kuin vahingonkorvausoikeudessa muotoutunut käsite. 45 Suomen perustuslain (1999/731) 2 julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Perustuslain kannalta on kuitenkin huomattava, että julkisen vallan käsite vaihtelee perusoikeuksittain. Julkisen vallan yleiskäsitteellä ei siis voida operoida tehokkaasti, vaan kulloistakin ti- 41 Hakalehto-Wainio 2008, s. 30. 42 Hakalehto-Wainio 2008, s. 30. 43 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75. 44 Mäenpää 2017, s. 69-70. 45 Hakalehto-Wainio 2008, s. 70.

18 lannetta on arvioitava omassa kontekstissaan, jotta sen merkitys rakentuu riittävän täsmällisesti ja osuvasti kussakin käsillä olevassa yksittäisessä tapauksessa. 46 Esimerkkeinä rajanveto-ongelmiin liittyvistä asiakokonaisuuksista voidaan mainita muun muassa pysäköinninvalvonta, postin kuljettaminen ja yleisradiotoiminta. Niissähän on kyse osin julkisten tehtävien hoitamisesta silloinkin, kun toimijatahona on yksityinen. Rajanveto jää viime kädessä tässäkin tapauksessa perustuslakivaliokunnalle, lainvalvojille ja tuomioistuimille, jotka lopulta muotoavat käytännön, jonka kautta perustuslain julkista valtaa koskevien säännösten tarkempi sisältö määräytyy. 47 Julkisyhteisön korvausvastuuseen liittyviä vastuumuodon erityisiä piirteitä en tämän enempään tutkielmani aiheen rajauksen puitteissa pysty käsittelemään. 3.3 Viranomaisen määräyksestä, luottamusmiehenä tai toisen pyynnöstä Isännänvastuu syntyy työnantajalle työntekijän, itsenäisen yrittäjän ja julkisyhteisön työntekijän aiheuttaman vahingon lisäksi myös kolmessa muussa tapauksessa. Nämä henkilöt luetellaan VahL 3:1,3:n ensimmäisessä virkkeessä. VahL 3:1,3:n mukaan se, joka viranomaisen määräyksestä, luottamustoimeen valittuna tai toisen pyynnöstä suorittaa laissa määrättyä tai työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa tiettyä tehtävää olematta itsenäinen yrittäjä, tehtävää suorittaessaan virheellään tai laiminlyönnillään aiheuttaa vahinkoa, on se, jonka lukuun tehtävä suoritetaan, velvollinen korvaamaan vahingon. Isännänvastuu syntyy siis lisäksi milloin vahinkoa on aiheuttanut 1) viranomaisen määräyksestä, 2) luottamusmiehenä tai 3) toisen pyynnöstä. Lisäksi isännänvastuun täyttymiseksi edellytetään, että vahinko on aiheutettu laissa määrättyä tai työsuhteeseen verrattavissa olosuhteissa. Vastuun puolestaan tässä tapauksessa isännänvastuun perusteella kantaa henkilö, jonka lukuun tehtävä suoritetaan. Viranomaisen määräyksestä kuulostaa helposti, että se sulautuu isännänvastuun osalta jompaankumpaan VahL 3:1:n kahdesta ensimmäisestä momentista. Näin ei kuitenkaan ole. Viranomainen voi eri puolilla lainsäädäntöä olevien määräysten perusteella määrätä jonkun tiettyyn tehtävään, mutta tehtävän suorittaja ei silti kuulu mihinkään sellaiseen ryhmään, jonka osalta isännänvastuu on järjestetty VahL 3:1:n kahdessa ensimmäisessä momentissa. 46 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75. 47 Husa-Pohjolainen 2014, s. 75.