KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA

Transkriptio

1 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA KALEVI SUOMELA KANSAN SIVISTYSTYÖN LIITTO

2

3 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA KALEVI SUOMELA Kansikuva: Helsingin työväentalon juhlasalin puhujalavan koristelu Vasemmistoliiton puoluekokouksessa vuonna 1995.Vasemmistoliitto lanseerasi käsitteen kolmas vasemmisto.

4 Kansan Sivistystyön Liitto KSL ry Helsinki 2004 Teksti: Kalevi Suomela Ulkoasu: Henrich Konček Kannen valokuva: Pekka Pajuvirta Printed in Finland 2004 by Hakuprint Ky, Vantaa ISBN

5 KALEVI SUOMELA KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA KATSAUS VASEMMISTON AATEHISTORIAAN JA VASEMMISTOLIITON OHJELMALLISIIN HAASTEISIIN KANSAN SIVISTYSTYÖN LIITTO

6

7 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Esipuhe 9 Sosialistinen maailmankatsomus, mistä olikaan kyse? 13 Onko Vasemmistoliitto maailmankatsomuspuolue? Teollinen vallankumous Ranskan vallankumous Solidarismi ja sosialismi Karl Marx Karl Kautsky Kaksi maailmansotaa ja aatteiden dynamiikka 60-luku ja New Left 1989 Sisällys Suomalaisen vasemmiston virstanpylväitä 53 Autonominen Suomi Forssan ohjelma Suomen itsenäistyminen, kansalaissota ja maailmasotien välinen aika Ammattiyhdistysliike vakiinnuttaa asemansa Jatkosotaan - ja poliittisiin vaikeuksiin Maailmansodan jälkeinen aika Yhteistoimintaan 60-luvulla Radikalismista dogmatismiin Kohti Vasemmistoliittoa Vasemmistoliiton puolueohjelma 95 Vasemmistoliiton ensimmäinen vuosikymmen Puolueohjelma ja puolueen muut ohjelmat Vapauden, demokratian ja kestävän kehityksen yhteiskunta Kohti aktiivista yhteiskuntaa 115 Poliittisten käsitteiden voima Sosialismi ja demokratia Sosialismi ja tiede Valta, vaikutusvalta ja hegemonia Hyvinvointivaltio ja aktiivinen yhteiskunta Maailma on kutistunut Tästä eteenpäin Suositeltavaa kirjallisuutta 141 7

8

9 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Kevättalvella 2004 Vasemmistoliitto järjesti yhdessä Kansan Sivistystyön Liiton (KSL) kanssa Puoluekoulu -nimellä tilaisuuksien sarjan eri puolilla Suomea. Tarkoitus oli antaa puolueen uusille jäsenille kuva vasemmistolaisuuden aatteellisista juurista, puolueen toimintaa sääntelevästä lainsäädännöstä, puolueen organisaatiosta, eduskuntaryhmän työstä sekä eduskuntaryhmän ja muiden puolue-elinten välisestä suhteesta. Puoluekoulu huipentui toukokuussa Vasemmistoliiton puoluekokouksen seurantaan Turussa. Kiinnostus puoluekoulua kohtaan oli suurempaa kuin järjestäjät osasivat etukäteen odottaa. Tämä koski myös esitystäni vasemmistolaisuuden aatteellisista juurista. Jotkut osanottajat kyselivät, onko siihen aihepiiriin olemassa mitään yhtenäistä ja napakkaa kirjallista johdatusta. Sellaista ei ole. Tämä pikku kirjanen pyrkii poistamaan puutteen. Puoluekoulussa katsaukseni vasemmistolaisuuden aatteellisiin juuriin jakautui kolmeen alustukseen. Tämä kirjanen noudattaa samaa asioiden ryhmittelyä. Niinpä aluksi tarkastellaan sosialististen aatteiden syntyä ja kehitystä eurooppalaisella tasolla. Toisen aihepiirin muodostaa suomalaisen vasemmiston aatekehityksen tarkastelu. Kolmantena aihepiirinä on Vasemmistoliiton vuoden 1998 puolueohjelman aatteellisten lähtökohtien esittely ja kommentointi. Kirjan loppuun on liitetty kirjallisuusvihjeitä. Tämä lyhyt johdatus vasemmistolaisuuden aatteellisiin juuriin ei ole erityisen kunniahimoinen. Aihehan on tavattoman laaja. Vasemmistolla on vähintäänkin sataviisikymmentä vuotta vaiherikasta poliittista historiaa ja ideologisia vasemmistolaisia tekstejä ovat Esipuhe 9

10 tuottaneet lukuisat nimekkäät henkilöt. Hiukankin syvemmälle yksityiskohtiin menevä katsaus edellyttäisi paljon paksumman kirjan kirjoittamista. Tämän esityksen tarkoitus on olla vain johdannon luonteinen yleiskatsaus vasemmiston aatehistoriaan ja tämän päivän vasemmistolaisuuden perusteisiin. Vasemmistolla, toisin kuin kirkolla, ei ole olemassa mitään aikojen saatossa useissa kirkolliskokouksissa kanonisoitua yhtä oikeaa oppia. Sillä on aatehistoria, jossa on ollut joitakin perinnettä tuottaneita yhteisiä lähtökohtia, mutta varsin runsaasti erilaisia - keskenään jopa rajusti ristiriitaisia - tavoitteita ja strategioita. Sen, mitä vasemmistopuolueet kulloinkin ovat pitäneet ja pitävät aatteellisena totuutenaan - ideologianaan, filosofianaan, vasemmistolaisuutena - pitäisi ilmetä niiden puolueohjelmista. Näin vasemmistopuolueissa on joskus ollutkin, muttei suinkaan välttämättä aina. Asian luonteesta johtuen tällainen katsaus on väistämättä tekijänsä näköinen. Joku toinen voisi painottaa asioita toisin ja nähdä historian suuretkin linjat toisin. Kuten demokraattisessa politiikassa, myös aatehistoriallisissa tulkinnoissa, pätee kuitenkin, että totuus siilautuu esiin vain avoimessa ja pakottomassa keskustelussa. Tekstissä esitetyt näkemykset tarjoutuvatkin nöyrästi keskustelun pohjaksi ja kommentoitaviksi. Vasemmistoliiton Turun puoluekokous päätti, että voimassa oleva puolueohjelma, Kuopiossa 1998 hyväksytty asiakirja, uusitaan. Puolueohjelmaan ei ole kohdistunut ideologista kritiikkiä, pikemminkin kiitosta, mutta sitä on moitittu liiallisesta pituudesta ja monisanaisuudesta. Poliittisen ympäristön kehitys on myös ollut rajua. Vuonna 1998 Euroopan unioni oli suomalaisille vielä kohtalaisen uusi, ja 10

11 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA outokin, asia. Nyt siitä on tullut vakiintunut tosiasia, joka asettaa omat reunaehtonsa ja vaatimuksensa ja antaa omat mahdollisuutensa kaikelle politiikan teolle. Laajemmalla kansainvälisellä näyttämöllä on muuttanut paljon. Ainakin nämä ympäristön muutokset heijastunevat uuden ohjelman kirjoittamiseen. Ennen kaikkea siitä halutaan nykyistä selkeämpi ja napakampi. Uusi teksti on tarkoitus hyväksyä Vasemmistoliiton seuraavassa puoluekokouksessa vuonna Puolueohjelmakeskustelu tarjoaa parhaimmillaan puolueelle valtavia mahdollisuuksia. Puolueväelle keskustelu voi merkitä yhteisen itseymmärryksen vahvistumista. Tavoittaessaan myös laajemman yleisön keskustelu perusarvoista ja strategisista tavoitteista voi merkitä puolueen luonteen ja ulkoisen kuvan, imagon, kirkastumista. Tämä teksti tarjoutuu osaltaan puheenvuoroksi ja virikkeeksi myös tähän keskusteluun. Kiitän Esko Grekelää, Jorma Pikkaraista, Pekka Ristelää ja Heikki Sormusta aiheeseen liittyneistä hyvistä keskusteluista puoluekoulu-projektin yhteydessä sekä kommenteista käsikirjoitukseen. Kaikki virheet ja puutteet samoin kuin tietysti mielipiteet jäävät kuitenkin yksin minun vastuulleni. Helsingin Jollaksessa Elokuussa 2004 Kalevi Suomela 11

12

13 S Sosialistinen maailmankatsomus, mistä olikaan kyse?

14

15 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA ONKO VASEMMISTOLIITTO MAAILMANKATSOMUSPUOLUE? Vasemmistoliito perustettiin vuonna 1990 liittämällä yhteen, fuusioimalla, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL ja sen jäsenjärjestönä toimineet Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja Suomen Naisten Demokraattinen Liitto SNDL. Yleisissä käsityksissä - sanomalehdistössä ja jopa yliopistollisessa politologiassa - SKDLää usein kokonaisuudessaan pidettiin kommunistisena, millä oikeutettiin syvän perusristiriidan näkeminen sen ja muun suomalaisen yhteiskunnan välillä. Tämän leimaamisen tarkoitus oli tietysti puolueen poliittinen eristäminen, mikä johonkin mittaan toteutuikin, mutta SKDL oli laajan kannatuksensa ja parlamentaarisen voimansa ansiosta mukana hallitusvastuussa välittömästi sodan jälkeen vuosina , ja kahdeksantoista vuotta kestäneen oppositiokauden jälkeen jälleen 60-luvun puolivälistä alkaen pidempiä tai lyhyempiä jaksoja kaikilla seuraavilla vuosikymmenillä. Puolueen jäsenet ja ystävät tiesivät aina, että puhe SKDLstä kommunistien peite- tai apujärjestönä oli asioita aivan liikaa yksinkertaistava ja harhaanjohtava näkemys. Seitsemänkymmentäluvun alussa tuli tavaksi puhua SKDLn sosialisteista ja kommunisteista. Edelliset olivat SKDLn omien perusjärjestöjen jäseniä, jälkimmäiset yhteisöjäsen SKPn osastojen jäseniä. Molempia oli paljon, kymmeniä tuhansia. Jotkut puhuivat myös kansandemokraateista ja kommunisteista. Selkeämpi näkemys oli kuitenkin, että kaikki SKDLn jäsenet - siis myös sen yhteisöjäsenen SKPn jäsenet - olivat kansandemokraatteja, joista toiset olivat sosialisteja, toiset kommunisteja. 15

16 60-luvun puolivälissä SKPn jäsenkunnan keskuudessa alkoi tapahtua. Keskustelu puolueen ideologisesta linjasta johti vuoden 1966 puoluekokouksessa Aarne Saarisen valintaan puheenjohtajaksi. Se oli näkyvä alku puolueen jakautumiselle enemmistöksi ja vähemmistöksi. Kysymys oli lähinnä kahdesta asiasta, epäitsenäisestä kuuliaisuudesta NKPtä kohtaa, jota enemmistö vastusti, ja konstailemattomaan vasemmistoyhteistyöhön pyrkimisestä kotimaan politiikassa, jota enemmistö kannatti. Tämä poliittinen kehitys teki SKPn enemmistöstä ja SKDLn sosialisteista puolueen sisäisessä kädenväännössä kiinteitä liittolaisia. Kansandemokraattien jakautuminen kahteen leiriin jäätyi pysyväksi asetelmaksi yli kahden vuosikymmenen ajaksi. Julkisella kannatuksella mitattuna enemmistöä tuki koko pitkän skisman ajan noin 80 % ja vähemmistöä noin 20 % puolueen äänestäjistä. Sen, että SKDL ei näinä pitkinä vuosina jakautunut muodollisestikin kahdeksi puolueeksi, selittävät poliittiset ympäristötekijät, joista hieman enemmän myöhemmin. Vasemmistoliitto perustettiin vuonna 1990 jo täysin muuttuneissa poliittisissa olosuhteissa, joissa puolueen jakautumisella enemmistöön ja vähemmistöön ei ollut enää samaa poliittista merkitystä kuin aiemmin. SKDLn puoluejärjestöjen yhdistäminen oli kuitenkin selkeästi enemmistöläinen hanke, vaikka entisiä vähemmistöläisiä ei pyrittykään mitenkään sulkemaan uuden yhtenäisen puolueen ulkopuolelle. Uusi SKPkin on perustettu, mutta kokonaan Vasemmistoliiton ulkopuolelle jatkamaan vähemmistön perinnettä. SKDL oli poikkeuksellisen suuressa määrin poliittisten olosuhteiden synnyttämä puolue, mutta sen syntyä ei voi ymmärtää ilman sitä vanhempaa maamme sosialistista liikettä ja sen maassamme nauttimaa suurta kannatusta. 16

17 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA SKDL kokonaisuudessaan oli maamme toisen työväenpuolueen SDPn rinnalla sosialistisen perinteen kantaja. Vasemmistoliitto luonnollisesti jatkaa tässä suhteessa SKDLn yhteiskunnallista tehtävää. Vastaus kysymykseen Onko Vasemmistoliitto maailmankatsomuspuolue? on siis historian valossa epäilemättä myönteinen. Mutta toisaalta, mikäpä puolue ei olisi maailmankatsomuspuolue? Kaikki puolueet, vaikka niiden synty olisi hyvinkin ahtaassa merkityksessä poliittinen tai käytännöllinen, perustavat toimintansa jollekin maailmankatsomukselle (tietyille yhteiskunnallisille uskomuksille ja tiettyjen arvojen korostamiselle, toisten torjumiselle). Tämä pätee, vaikka puolueen aktivistit ja kannattajat kuinka kieltäisivät puolueensa ideologisen luonteen. Yhteiskunnalliset kannanotot nimittäin tuppaavat aina olemaan maailmankatsomuksellisia, vaikka niitä kuinka tarjottaisiin - tai ne itse ymmärrettäisiin - vain käytännöllisinä, pragmaattisina, poliittisina välttämättömyyksinä. Vasemmistoliitolle puolueen maailmankatsomuksellinen luonne on voimavara, ja sitä suurempi, mitä selkeämmin sen jäsenet ja kannattajat tiedostavat puolueensa maailmankatsomuksellisen luonteen. Mutta sosialismi maailmankatsomuksena on hämmentävä kokoelma erilaisia ajatuksia ja hyvinkin ristiriitaisia poliittisia strategioita. Jotta tänä päivänä olisi kykenevä arvioimaan, mikä sosialistisessa perinteessä on ollut kestävää ja arvokasta, mikä toisaalta virheelliseksi ja vahingolliseksi - suorastaan vaaralliseksi - osoittautunutta, tuo perinne on tunnettava. Siksi käännämme nyt katseemme sosialististen aatteiden syntyhistoriaan ja kehitykseen. 17

18 TEOLLINEN VALLANKUMOUS Sosialismista tuli 1900-luvun kuluessa yleismaailmallinen aate, mutta sen tarina alkoi 1800-luvulla korostuneen eurooppalaisena. Juuri Euroopassa - olletikin Länsi-Euroopassa - yhteiskunnallinen kehitys ensimmäisenä loi ne edellytykset, sen sosiaalisen pohjan, jonka tämä uusi yhteiskuntafilosofia tarvitsi levitäkseen ja sadakseen laajan kannatuksen. Se perustui teolliseen vallankumoukseen, joka loi kapitalistin ja työläisen ja monisti molemmat yhteiskuntaluokiksi. Sosialismistahan tuli nimenomaan työväenluokan aate. Miksi teollinen vallankumous ja laajamittainen irtautuminen perinteisestä maanviljelykseen perustuneesta omavaraistaloudesta tapahtui juuri Euroopassa? Vastauksia on kaksi, mutta aivan ilmeisesti ne kietoutuvat yhteen. Toinen liittyy tieteellisen ajattelun vapautumiseen traditionalismin kahleista ja toinen liittyy globalisaatioon, jonka varhainen hyödynsaaja Eurooppa oli luvulle ajoittuva renessanssi, jonka alkuun sijoittuvat myös Amerikan löytö ja meritien löytäminen Intiaan Afrikan eteläkärjen ympäri, merkitsi ennen kaikkea valtavaa henkistä vapautumista ja uusien näköalojen avautumista. Historiankirjoituksessa juuri renessanssi alkaa uuden ajan, joka jättää taakseen ns. pimeän keskiajan. Tieteellinen ajattelu, jota Euroopassa (toisin kuin sen aikaisessa islamilaisessa maailmassa) ei oikeastaan ollut lainkaan ollut keskiajalla, vapautui teologian kahleista. Sana renessanssi viittaa uudelleen löytämiseen, uuteen kukoistukseen. Mikä Euroopan renessanssissa löytyi uudelleen? Kriittinen, ennakkoluuloton, kyselevä ja utelias hellenistinen ajattelu, jolle keskiajan dogmaattinen ja kirkon 18

19 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA hegemonisoima ilmapiiri ei ollut jättänyt sijaa. Yhdellä lauseella sanottuna renessanssi loi tilanteen, jossa tieteellinen ajattelu teki läpimurron ja alkoi vakiinnuttaa itsenäisen asemansa uskonnollisen ajattelun rinnalla. Tieteellinen ajattelu tuotti alkuun monenlaisia luonnontieteellisiä keksintöjä, joilla ei tuntunut olevan mitään sen suurempaa käytännön merkitystä. Vähitellen - ja lopulta yhä nopeammin - tämä keksintöjen virta tuotti teollisen kulttuurin, joka mullisti maailman. Tämän päivän keskustelussa globalisaatio ymmärretään joskus kapeasti vain kansainvälisten talousjärjestöjen parin viimeisen vuosikymmenen aikana harjoittaman neoliberaalisen talouspolitiikan ikävänä seurauksena. Tällaisissa käsityksissä globalisaation syvempi merkitys jää ymmärtämättä. Itse asiassa globalisaatio on prosessi, joka alkoi jo ihmiskunnan aamunkoitossa. Erittäin vahvan globalisaatiosykäyksen ihmiskunta sai sen maailmankaupan muodossa, joka toteutui pitkinä meri- ja jokipurjehduksina ja joita täydensivät pitkät vakiintuneet kauppareitit maitse, kuten silkkitie, jolla kuljettiin kamelilla. Kuten tunnettua, 1600-luvulta alkaen tämä toiminta johti eurooppalaiseen kolonialismiin, siirtomaiden valloittamiseen ja alistamiseen rikastuttamaan eurooppalaisia emämaitaan. Teollinen vallankumous, jonka todenteolla voi nähdä lähteneen käyntiin vasta 1700-luvun lopulla, oli globalisaation ja uuden tieteellisen ajattelun lapsi. Se ilmeni aluksi manufaktuuriteollisuutena, jossa koneiden osuus ja kehitysaste oli vaatimaton, mutta työ oli jo pitkälti ositettu teollisten periaatteiden mukaisesti ja työvoima organisoitu - joko tehdashalleihin koottuna tai verkostomaisena kotityönä - suuriksi tuotannollisiksi yksiköiksi. 19

20 Seuraavassa kehitysvaiheessa koneet lähtivät kehittymään yhä hienostuneemmiksi ja kekseliäämmiksi, mikä merkitsi yhä syvenevää työnjakoa ja jatkuvaa tuottavuuden kasvua. Se merkitsi myös nopeassa tahdissa uusien tehtaiden syntyä, työväestön lisääntymistä ja nopeaa kaupungistumista. Koska omistajat halusivat nopeita ja runsaita voittoja, työläisten asema jäi heikoksi ja heidän osuutensa tuotannon hedelmistä vaatimattomaksi. Kuvaan kuului, että monet tuotantolaitokset olivat saastuttavia ja työläisten uudet asuma-alueet usein ahtaasti rakennettuja likaisia ja epäterveellisiä slummeja. Jotkut ymmärsivät jo varsin varhain, että uusi teollinen elämänmuoto edellyttää myös vahvaa kysyntää ja että tämä perimmältään olisi luotavissa vain sillä, että myös työntekijöiden ansiotaso nousee sellaiseksi, että hekin voivat ostaa kaikkia teollisuuden tuottamia uusia kulutustavaroita. Tämän oivalluksen yleistymiseen meni kuitenkin paljon aikaa, koska varakkaat yhteiskuntapiirit sekä kotimaassa että siirtomaissa riittivät varhaiselle teollisuudelle pitkäksi aikaa kysynnän takaaviksi markkinoiksi. RANSKAN VALLANKUMOUS Hallitsemisen näkökulmasta ennen Ranskan vallankumousta vallinnutta yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan nimellä ancien régime. Kysymys oli sääty-yhteiskunnasta, jossa oli kolme arvossa pidettyä kastia, aatelisto, papisto ja kolmas sääty. Viime mainittuun kuului itsenäisten ammattien harjoittajia, kuten kauppiaita, juristeja, käsityöläisiä ja manufaktuurien omistajia. Suurin osa kansaa ei kuulunut mihinkään näistä säädyistä. 20

21 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Valtaosa kaikesta viljelykseen kelpaavasta maasta oli aatelisten suurten sukutilojen hallussa. Aateliset myös miehittivät kaikki ylimmät valtion virat, erityisesti tämä koski armeijan ylimpien upseerien virkoja. Aatelisto oli siis yhteiskuntaluokka, jolla maatalouteen perustuvassa kansantaloudessa oli hallussaan taloudellinen valta. Lisäksi se hallitsi valtiota, ja myös sen tärkeää väkivaltakoneistoa, armeijaa. Sääty-yhteiskuntaa oli vuosisatojen saatossa totuttu pitämään Jumalan säätämänä yhteiskunnallisena järjestyksenä. Juuri tämän takia papisto olikin oma arvostettu säätynsä. Sen tehtävänä oli selittää kaikki mikä tapahtui Jumalan tahdoksi. Ja papiston henkinen valta oli monia vuosisatoja ehdoton. Siitä kertovat omaa kieltään lukemattomat toinen toistaan upeammat taivaita tavoittelevat eurooppalaiset kirkot, joiden julistaman sanoman uskottavuutta eivät vielä toistaiseksi häirinneet juuri minkäänlaiset joukkotiedotusvälineet. Mutta tyytymättömyys olevia oloja kohtaan alkoi 1700-luvulla kuitenkin kasautua lukua kutsutaan yleisesti valistuksen vuosisadaksi. Renessanssista liikkeelle lähtenyt henkinen vapautuminen kirkon oppien holhouksesta saavutti tuolloin filosofiassa eräänlaisen lakipisteensä, eikä tämä koskenut vain sellaisia luonnontieteellisiä kysymyksiä kuin kirkon pitkään sitkeästi ylläpitämää virheellistä uskomusta geosentrisestä eli maakeskeisestä maailmankaikkeudesta, vaan myös paljon läheisempiä maallisia kysymyksiä, ennen kaikkea kysymystä legitiimin (yleisesti hyväksyttävissä olevan) maallisen vallan alkuperästä. Valistusfilosofit päätyivät ajattelussaan siihen, että maan päällä ei ollut, eikä voinut olla, mitään Jumalan säätämää yhteiskunnallista järjestystä. Poliittinen järjestys perustui ihmisten itsensä tuottamiin yhteiskunnallisiin laitoksiin 21

22 ja muotoihin. Monet filosofit puhuivat yhteiskuntasopimuksesta, mikä tietysti antoi mahdollisuuden nähdä tämä kuviteltu sopimus minkälaisena tahansa. Konservatiiviset ajattelijat, jotka puolustivat olemassa olevaa sääty-yhteiskuntaa, sanoivat että juuri se on ihmisten vapaasti tekemän yhteiskuntasopimuksen tuote, koska vain sen järjestys takaa parhaiten kaikkien ihmisten turvallisuuden. Edistyksellisemmät filosofit kiistivät tämän ja sanoivat, että ihmiset voivat kehittää uuden yhteiskunnallisen järjestyksen, joka on tasa-arvoisempi ja joka samalla jakaa ihmisten kesken maallista onnea oikeudenmukaisemmin. Samaan aikaan kauppa ja liikkeelle lähtenyt teollinen vallankumous olivat alkaneet vaurastuttaa kiihtyvällä tahdilla kolmannen säädyn kauppiaita ja teollisuuden harjoittajia. Ja monessa tapauksessa vallitsevan feodaalisen yhteiskunnan tiukat ammattikunta- ja kiltasäädökset olivat alkaneet tuntua taloudellisen toiminnan ja vaurastumisen näkökulmasta sietämättömiltä rasitteilta. Kolmannesta säädystä tuli valistusfilosofian uuden poliittisen sanoman halukas vastaanottaja: yhteiskunta on uudistettavissa ja se pitää uudistaa. Eivätkä viimeksi mainitut käsitykset rajoittuneet vain kolmanteen säätyyn. Niitä alkoivat tukea myös jotkut aateliston ja papiston jäsenet, ja tietysti suuri joukko säätyihin kuulumattomia ihmistä, joilla oli ollut mahdollisuus hankkia sen verran sivistystä, että he saattoivat jollakin tavoin seurata uudistuvan poliittisen ajattelun kehittymistä. Kun Ranskan vallankumous puhkesi vuonna 1789, sillä oli valistuksen vuosisadassa jo pitkä henkinen esihistoria. Toisaalta alkanut teollinen vallankumous kaikkine taustoineen oli luonut yhteiskunnallisia uudistuspaineita. Vallankumous halusi tasavallan monarkkisen hallitusmuodon tilalle ja sen taisteluhuudoksi nousi vapaus, veljeys, tasa- 22

23 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA arvoisuus. Jos monarkkiasta ei päästäisi heti eroon, sen tulisi joka tapauksessa luovuttaa lainsäädäntövaltansa kansalliskokoukselle. Vallankumous oli kuin luonnonvoimainen purkaus. Yhteiskunnan taloudellinen ja henkinen kehitys olivat vanhan jäykän järjestyksen puitteissa kasvattaneet voimia, jotka nyt vaativat muutosta. Ranskan vallankumouksessa tämä patoutunut voima purkautui esiin tavalla, joka tuli jättämään jälkensä kaikkeen sen jälkeiseen Euroopan ja, koska Eurooppa oli niin keskeisessä asemassa, koko maailman historiaan. Miksi vallankumous ei syttynyt Englannissa, joka oli teollisessa vallankumouksessa ja sen liikkeelle sysäämässä yhteiskunnallisessa kehityksessä paljon pidemmällä? Vastaus on siinä, että Englannin poliittinen järjestelmä oli joustanut kehityksen vaatimusten paineessa jo paljon aikaisemmin. Englantikin oli tietysti paljossa samanlainen sääty-yhteiskunta kuin Ranska, mutta se oli ryhtynyt kehittämään hallittujen, ainakin tärkeimpien veronmaksajiensa, kuulemisjärjestelmää ns. perustuslaillisen monarkian muodossa. Käytännössä tämä tarkoitti parlamenttia, jota hovin oli lainsäädäntöasioissa konsultoitava ja jolla oli joissakin asioissa, aluksi nimenomaan veroasioissa, myös päätäntävaltaa. Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaalein ajatus oli, että on muodostettava tasavalta, jonka parlamentti valitaan yleisellä (toki kuitenkin vain aikuisten miesten) äänioikeudella ja että tämä valtioelin olisi oleva kaiken lainsäädäntövallan yksinomainen haltija. Tämä ajatus ei toteutunut pitkään aikaan. Vallankumous ajautui Napoleonin sotiin ja niitä seurasi ns. restauraatio (eli vapaasti käännettynä: olleiden olojen ennalleen palauttaminen). Mutta vaikka Ranskan vallankumous ei 23

24 saavuttanutkaan välittömästi tavoitteitaan, se jätti ranskalaisten ja kaikkien muidenkin eurooppalaisten poliittiseen ajatteluun pysyvät jäljet, jotka tuntuvat vahvoina ja vaikuttavina vielä tänäkin päivänä. Tärkein asia oli kansansuvereenisuuden ajatuksen läpimurto. Sillä siis tarkoitetaan, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole jumalten säätämä, vaan ihmisten tekoa. Poliittisen vallan lähde ovat ihmiset, kansalaiset. Kansansuvereenisuuden ajatuksesta ei kuitenkaan ole suora linja vain demokratian ajatukseen, siitä juontuu myös nationalismi. Napoleon kävi sotansa nimenomaan nationalismin nimissä. Siihen perustui hänen armeijansa rekrytointi kotimaassa ja siihen perustuivat hänen väitteensä ulkomailla, että hänen armeijansa on vapauttaja. Käsitteet oikeisto ja vasemmisto ovat myös Ranskan vallankumouksen lahja maailmalle. Kun lakia säästävä kansalliskokous kokoontui vuonna 1791 tasavallan kannattajat ja muut uudistusmieliset istuivat kokouksen puhemiehestä katsoen vasemmalla ja vanhan järjestyksen kannattajat istuivat oikealla. Tämä istumajärjestys on myöhemmin vakiintunut yleismaailmalliseksi tavaksi. Nykyisin kaikissa maailman parlamenteissa uudistusmieliset puolueet istuvat vasemmalla ja konservatiivit oikealla. Voidaan myös sanoa, että poliittiset ideologiat syntyivät Ranskan vallankumouksen myötä. Liberalismilla, joka korosti yksilön vapautta ja ihmisten tasa-arvoa, oli poliittisena filosofiana jo pitkät perinteet ja 1700-luvun ajattelussa, mutta vasta Ranskan vallankumous teki liberalismista poliittisen ideologian. Poliittisen filosofian muuttuakseen ideologiaksi tai tuottaakseen ideologian, pitää tulla suuren kansanjoukon uskomusjärjestelmäksi. Juuri niin liberalismille tapahtui. 24

25 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Jotta voitaisiin alkaa järkevästi puhua poliittisista ideologioista, pitää myös kehittyä sellainen yhteiskunnallinen tilanne, jossa vallitsee poliittisten aatteiden kilpailu. Ancien régimen aikana ei ollut yhteiskunnallisten aatteiden kilpailua. Koko ajatus sellaisesta olisi niissä oloissa ollut käsittämätön, koska poliittisen vallan käyttöön ei kysytty mandaattia kansalta. Vasta vallankumous loi Ranskassa tilanteen, jossa poliittiset ideologiat myös kansansuosiotaan mitaten alkoivat haastaa toisiaan. Liberalismi oli Ranskan vallankumouksessa edistyksellinen, vasemmistolainen ideologia. Sosialismista ei Ranskan vallankumouksen vuosina vielä puhunut kukaan. Useat niistä ajatuksista, jotka myöhemmin ovat sisältyneet sosialistiseen retoriikkaan, olivat kuitenkin mukana jo silloisten liberaalien puheenparressa. Poliittisena aatteena sosialismi on liberaalin poliittisen filosofian lapsi. SOLIDARISMI JA SOSIALISMI Sana sosialismi tuli käyttöön tiettävästi vuonna Sitä ennen sen suuntaisiin yhteiskunnallisiin ajatuksiin viitattiin Ranskassa mm. käsitteellä solidarismi. Myös sana kommunismi tunnettiin jo 1800-luvun alkuvuosina, mutta ei tietenkään sen myöhemmissä merkityksissä, vaan sosialismi sanan synonyymina. Solidaristit korostivat ihmisten elämän, mm. työprosessien sosiaalista luonnetta. Ihmiset ovat työnjakoon perustuvassa taloudessa toisistaan keskenään riippuvaisia. Teollinen tuotantotapa korostaa tätä keskinäistä riippuvaisuutta. Kun kaikkia tarvitaan, korostuu myös tuotantoyksikön vastuu huolehtia kaikkien jäsentensä hyvinvoinnista. Solidarite (veljeys) ei suotta ollut yksi Ranskan vallankumo- 25

26 uksen keskeisistä tunnuksista. Solidaristien ja varhaisten sosialistien ajatuksissa se sai jo varsin konkreettisen sisällön. Varhaisina sosialisteina mainitaan mm. englantilaiset Thomas More ( ), Robert Owen ( ) ja William Thompson ( ), ranskalaiset Claude Henri de Saint Simon ( ), Charles Fourier ( ), Etienne Cabet ( ), Philip Buchez ( ) ja Louis Blanc ( ). Joukkoon kuuluu myös saksalainen Wilhelm Weitling ( ), joka kuten Louis Blanc kin oli jo Karl Marxin aikalainen, mutta tätä vanhempi. Useiden - ehkä kaikkien - näiden miesten ajattelua hallitsi sama perusnäkemys jonka totesimme olleen solidaristeilla. Kysymys oli siitä, miten tätä yhteiskunnallista filosofiaa voitaisiin toteuttaa käytännössä. Tässä suhteessa miehet tarjosivat erilaisia ratkaisuja. Useimmat hakivat kuitenkin ratkaisua vapaaehtoisista työkollektiiveistä, osuuskunnista, jotka menestyessään ja tuottaessaan jäsenilleen hyvinvointia osoittautuisivat niin kilpailukykyisiksi, että ne lähtisivät esimerkin voimalla yleistymään ja muodostuisivat taloudellisen toiminnan valtavirtarakenteiksi. Karl Marx leimasi kaikki varhaiset sosialistit utopisteiksi. Se leima heihin on jäänyt. Miehiin viitataan kirjallisuudessa usein utopistisosialisteina. Thomas Moren kohdalla nimitys onkin harvinaisen paikalleen osuva, olihan hänen kuuluisan kirjansan nimi Utopia. Muiden kohdalla kannattaisi olla hieman varovaisempi. Miehet olivat oppineita lehtimiehiä, kirjailijoita, hallintomiehiä ja poliitikkoja. Missä mielessä heidän ajatuksensa olivat utopistisia? Heidän yhteiskunta-analyysinsä oli oikea ja heidän siitä johtamansa sosiaalifilosofia oli terve. Se, että he hakivat poliittista ratkaisua lähinnä tuotantoyksikkökohtaisesta vapaaehtoisesta 26

27 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA yhteistoiminnasta, oli tietysti jossakin mielessä utopistista hapuilua sen voiman rinnalla, jonka työväenliike kehitti myöhemmin parlamenttien avulla toteutettavan lainsäädäntötoiminnan ja ammattiyhdistystoiminnan muodossa. Mutta miten he olisivat saattaneet tietää? Heräävä poliittinen liike vasta haki tietään. Sitä paitsi erilaisiin tuotantotoiminnan ja kaupan osuustoiminnallisiin muotoihin sisältyy tämänkin päivän näkökulmasta katsoen uskomaton määrä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Ehkäpä he olivatkin utopisteja vain siinä, että he katsoivat liian kauas tulevaisuuteen? KARL MARX Karl Marx ( ) syntyi länsi-saksalaisessa Trierin kaupungissa, mutta vietti suurimman osan elämäänsä maanpakolaisena Lontoossa. Hänen nimensä kuuluu tietysti lähtemättömästi sosialismin historiaan, mutta hänen vaikutuksensa on samalla ollut paljon sosialismin piiriä laajempi. Marxin suuriin ansioihinsa kuuluu, että hän - yhtenä ensimmäisistä - ryhtyi tarkastelemaan yhteiskuntien kehitystä historiallisesta ja globaalista perspektiivistä. Hänen toinen suuri oivalluksensa oli, että yhteiskuntien talous ja niiden käyttämä teknologia, tuotantotapa, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen kulttuuri ja hallinto, ideologinen ylärakenne kuten Marx itse sanoi, yhteiskunnilla on. Tätä Marxin yhteiskuntatieteellistä lähestymistapaa on myöhemmin kutsuttu nimellä materialistinen historiankäsitys tai historiallinen materialismi. Tänä päivänä se väljästi sanottuna on historiatieteen, sosiologian ja politiikantutkimuksen vallitseva lähestymistapa. 27

28 Sosialismin näkökulmasta Marxin suurin oivallus oli työväenluokan yhteiskuntatieteellinen ja poliittinen löytäminen. Marx oli yksi ensimmäisistä, joka näki selvästi työväenluokan kehityksen teollisen vallankumouksen seurauksena. Kaikki hänen ennustuksensa työväenluokan aseman kehityksestä eivät kylläkään osuneet oikeaan, mutta hän oli varsin oikeassa siinä, että kasvava työväenluokka tulisi olemaan poliittisen identiteetinmuodostuksen (samaistumisen) perusta ja että näin muodostuvalla työväenliikkeellä tulisi olemaan historian kulkuun mullistava vaikutus. Marxilla on suuria ansioita myös vieraantumisen sosiologina ja hän näki selvästi esim. uskonnon roolin samoin kuin valtaa liittyvän prameuden ja perinteiden roolin vallitsevan järjestyksen legitimaation (hyväksyttävyyden) perustana. Marx itse taisi uskoa, että hänen työnarvoteoriansa ja siihen liittyvät käsitykset lisäarvosta ja riistosta olisivat hänen ajattelunsa parasta antia jälkimaailmalle. Marxin työnarvoteoria ei kuitenkaan ollut omaperäinen. Siihen olivat klassisessa taloustieteessä nojanneet muutkin ajattelijat. Ja Marxin yritykset ikäänkuin kvantifioida työn arvo ja hänen yrityksensä selittää, että hyödykkeiden arvonmuodostuksen näkökulmasta kaikki inhimillinen työ on yhtä arvokasta, ovat lähinnä metafysiikkaa. Vaikka lisäarvon ja riiston käsitteet niin sanottuina heuristisina (eli uusia näköaloja avaavina) käsitteinä ovat oivallisia, Marxin yritykset niiden avulla tehdä eksaktia tiedettä olivat epäonnistuneita. Asiaa ei yhtään paranna, että Marxin jälkeen samaa ovat yrittäneet myös muutamat marxilaiset tiedemiehet. Myös Marxin valtioteoriaan - valtio luokkaherruuden välineenä - sisältyi paljon heuristista oivaltamista, mut- 28

29 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA ta se on liian yksioikoinen. Juuri tästä yksioikoisuudestaan johtuen Marx ei ollut demokraatti. Marxille kysymys oli siitä, minkä luokan herruutta valtio toteuttaa. Marx oli vallankumouksellinen, joka uskoi, että työväenluokan tehtävä on ottaa haltuunsa koko valtiovalta ja samalla vapauttaa yhteiskunta ikuisiksi ajoiksi kaikkien luokkien herruudesta. On luultavaa, että Marxin luokaton yhteiskunta muistutti melko lailla sitä osuustoiminnallista yhteiskuntajärjestystä, jonka varhaiset puolesta puhujat hän tuli leimanneeksi utopistisosialisteiksi. Tästä ei kuitenkaan ole varmuutta, sillä Marx ei tässä suhteessa koskaan kirjoittanut ajatuksistaan. Kohtuullisen varmana voidaan kuitenkin pitää, että Marxin neroudella varustettu yhteiskuntatieteilijä ei olisi koskaan pitänyt myöhempää ns. reaalisosialismia toiveidensa luokattomana yhteiskuntana tai edes kehnona tienä sellaiseen. Poliittisesti tärkeintä ajatustaan, että työläisten on järjestäydyttävä ja että se on tehtävä myös kansainvälisesti, Marx ei jättänyt teoreettisen kehotuksen tasolle. Hän vaikutti aktiivisesti ensimmäisen Työväen Internationaalin (International Working Men s Association) perustamiseen vuonna Se oli olemassa kaksitoista vuotta; toiminta lopahti vuonna Aika ei vielä ollut sille kypsä. Toinen Internationaali perustettiin kuusi vuotta Marxin kuoleman jälkeen vuonna 1889 Pariisissa. Kaupunki juhli tuona vuonna myös Ranskan vallankumouksen satavuotismuistoa ja oli suuren maailmannäyttelyn isäntäkaupunki. Maailmannäyttelyn kunniaksi pystytetty Eifel torni muistuttaa meitä vieläkin tuon vuoden tapahtumista, myös sosialistien Internationaalista, jonka perustamiseen osallistui nyt jo melkoinen joukko vilkkaasti kasvamaan lähteneitä sosialistipuolueita useista Euroopan maista. 29

30 KARL KAUTSKY Monen aikalaisensa tavoin Karl Kautsky ( ) oli kansainvälinen, eurooppalainen, ihminen. Hän syntyi Prahassa, mutta harjoitti myöhemmin lehtimiehen ja kirjailijan ammattiaan Wienissä, Zürichissä, Lontoossa ja Stuttgartissa. Natsien tultua valtaan Saksassa hän elämänsä lopulla pakeni ensin syntymäkaupunkiinsa Prahaan ja sieltä edelleen Amsterdamiin, jossa hän kuoli hieman ennen toisen maailmasodan puhkeamista. Lontoon vuosinaan Kautsky toimitti yhdessä Friedrich Engelsin kanssa Marxin jälkeen jääneitä kirjoituksia. Tärkeimmän elämäntyönsä hän teki vuosina Die Neue Zeit nimisen sosialistisen aikakausjulkaisun päätoimittajana ja lukuisten sosialististen pamflettien kirjoittajana. Kun Saksan sosiaalidemokraattinen puolue SPD perustettiin vuonna 1875, Kautsky oli kaksikymmentäyksivuotias. Hänestä tuli jo nuorella iällä tämän puolueen ehdoton ideologinen auktoriteetti. Eikä Kautskyn vaikutus rajoittunut vain saksalaiseen sosiaalidemokratiaan. Hänen kirjoituksiaan käännettiin ja levitettiin ahkerasti varsinkin kaikissa Pohjoismaissa, myös Suomessa. Kautskyn vaikutus sosialistien ajattelun sisältöön on ollut monumentaalinen. Tähän vaikutti tietysti ensisijaisesti Kautskyn oma asema SPDssä, mutta sitäkin enemmän SPDn asema Euroopan nopeasti voimistuneessa sosialistisessa liikkeessä. Ennen SPDtä Euroopassa oli perustettu vain yksi sosialistipuolue Portugaliin, mutta se jäi vaatimattomaksi. Käytännössä SPD oli sosialistipuolueista vanhin. Ennen kaikkea siitä tuli voimakkain. Ensimmäisen maailmansodan aattona SPDn jäsenmäärä ylitti miljoonan ja se mittasi vuoden 1912 vaaleissa lähes 35 % kannatuksen. 30

31 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Kautskylaisen sosialismin valta-alueella Pohjoismaissa saavutettiin myös huomattavia ja nopeita kasvulukuja. Suomessa SDPn jäsenmäärä vuonna 1906 oli yli ja puolue sai vuoden 1913 vaaleissa yli 43 % kannatusosuuden kaikista annetuista äänistä. Ruotsin SAPssä oli vuonna 1907 yli jäsentä, ääniosuus vuonna 1914 oli yli 36 %; Tanskan SDFllä oli 1914 lähes jäsentä ja se sai vuonna 1913 lähes 30 % äänistä; Norjan DNAlla oli vuonna 1914 yli jäsentä ja se sai vuoden 1912 vaaleissa yli 26 % äänistä. Kautskylainen sosialismi nojasi sataprosenttisesti Marxiin. Ja kun Marxia pidettiin Darwiniin rinnastettavana tiedemiehenä, pidettiin Kautskyn luomaa marxismia tieteellisenä sosialismina. Poliittisesti ehkä oleellisin tieteellinen uskomus - johon Marxin kirjoitukset kylläkin antoivat täyden aiheen - oli, että työväenluokka teollistuvissa maissa kasvaisi ylivoimaisesti suurimmaksi yhteiskuntaluokaksi. Toisen uskomuksen mukaan kapitalistinen talous omien kehityslakiensa takia tulisi väistämättä kriisiytymään hallitsemattomaksi. Tästä puolestaan seurasi, että sosialistiset puolueet saattoivat keskittyä sosialismin propagoimiseen työväenluokan keskuudessa ja työväenliikkeen voiman kasvattamiseen. Sosialistinen vallankumous - ja sosialismin voitto - tulisivat olemaan väistämättömiä luonnonlain kaltaisella varmuudella, sillä sosialistiset puolueet kasvaisivat niin ylivoimaisen suuriksi, että sosialismiin siirtyminen tapahtuisi parlamenttien päätöksellä. Sosialististen puolueiden nopea jäsenmäärän ja vaalikannatuksen kasvu olivat tietysti omiaan tukemaan tätä tieteellistä käsitystä. Tavallaan työväenjärjestön alkumuoto oli ollut ammattiyhdistys ja niiden muodostama ammattiliitto. Poliitti- 31

32 set työväenpuolueet olivat alkuun ammatillisten järjestöjen yhteenliittymiä. Tästä muistumana esim. Englannissa ja Ruotsissa ammattijärjestöjen kollektiivinen jäsenyys työväenpuolueissa säilyi pitkään ja on purettu vasta aivan viime vuosina. Sitä mukaan kuin Euroopan perustuslaillisissa monarkioissa perustettiin säätyedustuksen tilalle nykyaikaisia parlamentteja, sosialistiset puolueet lähtivät niihin innolla mukaan - ja menestyivät erinomaisesti. Parlamentaarisella menestyksellä oli vallankumouksen väistämättömyyteen kohdistuvan uskonvarmuuden lisäksi toinenkin erittäin tärkeä ideologinen vaikutus. Se koski käsitystä tulevan sosialismin luonteesta. Totesimme edellä, että Marx ei koskaan ollut mitenkään täsmällinen puhuessaan sosialismista tuotantovälineiden yhteiskunnallisena omistuksena. Nousevien sosialistipuolueiden marxismissa juuri tämä kuitenkin - ikäänkuin huomaamatta - määriteltiin, tai ymmärrettiin, vähitellen yhä yksiselitteisemmin valtion omistukseksi. Tämä on seikka, jolla sosialismin myöhemmän historian kannalta on ollut aivan ratkaiseva merkitys. Tähän liittyy toinenkin ajatusmuotoa tai ajattelutapaa koskeva valinta. Kun sosialismi määriteltiin talousjärjestelmäksi (jota ei vielä ollut missään), ja joka tapauksessa tulevan yhteiskunnallisen kumouksen jälkeiseksi yhteiskunnalliseksi olotilaksi, sosialismin käsite siirtyi tulevaisuuden utopian nimeksi. Tämä puhetapa poikkesi siitä, miten sosialismi oli alunperin ymmärretty. Alunperinhän sosialismi aivan kuten liberalismi oli poliittisen filosofian tai poliittisen aatesuunnan nimi, ei minkään tulevaisuuden yhteiskunnallisen järjestyksen nimi. On hieman epäselvää kumpaa, Marxia vain Kautskyä, tulee enemmän vastuuttaa tämän merkityssiirtymän syntymisestä. 32

33 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Vuonna 1891 Saksan sosiaalidemokraattinen puolue hyväksyi kuuluisan Erfurtin ohjelman. Se oli tietysti Karl Kautskyn laatima. Ohjelma on kaksiosainen käsittäen yhteiskuntateoreettisen johdannon ja käytännöllisen tavoiteohjelman. Tässä ei ole tarvetta esitellä ohjelmaa yksityiskohtaisesti. Riittää kun toteamme, että Suomessa Työväenpuolueen vuonna 1903 hyväksymä Forssan ohjelma noudatti täsmälleen samaa rakennetta ja oli myös sisällöltään erittäin samanlainen. Tulemme Forssan ohjelman sisältöön yksityiskohtaisemmin myöhemmin. Erfurtin ohjelman johdanto on tiivis esitys Marxin historiallisesta materialismista ja hänen keskeisistä yhteiskunnallista teorioistaan, jotka koskivat työväenluokkaa, riistoa, valtiota ja vallankumousta. Toimintaohjelma puolestaan on yhteiskunnallinen reformiohjelma, joka koskee demokratiaa, yleistä äänioikeutta ja joukkoa sosiaalipoliittisia uudistusvaatimuksia. Myöhempi historiakirjoitus on pitänyt Kautskyn vuosina Eduard Bernsteinin kanssa käymää polemiikkia SPDn ja yleisemminkin sosialistien linjasta jonkinlaisena ideologisena taitekohtana. Bernstein olikin sillä tavalla rohkea ja älyllisesti rehellinen ihminen, että hän uskalsi kohdistaa kritiikkinsä eräisiin Marxin ja marxilaisuuden teorioihin, jotka olivat selvästi virheellisiä. Tämä koski mm. sekä talouden rakenteen kehittymistä että teoriaa työväenluokan väistämättömästä kurjistumisesta. Jälkimaailma tuntee Bernsteinin ennen kaikkea hänen iskulauseestaan Liike on tärkeämpi kuin päämäärä. Tällä Bernstein halusi sanoa, että puolueen ja työväenliikkeen pitäisi keskittyä ammattiyhdistystoimintaan ja toimintaan parlamentissa ja jättää tulevan vallankumouksen pohdiskelu vähemmälle. Kehotus oli tavallaan tarpeeton, sillä 33

34 juuri niinhän SPD teki. Kyseessä olikin vain sävyero verrattuna Kautskyn painotuksiin. Toisaalta Bernstein ei kehottanut hylkäämään sosialismia utopiana tai perimmäisenä päämääränä (sellaisena kuin puolue ja sen aikainen marxismi sen yleisemminkin käsitti). Pragmaatikkona hän vain halusi korostaa sitä, mitä piti tärkeimpänä, eli välittömästi edessä olevaa politiikkaa. Tämän takia on oikeutettua sanoa, että Bernstein pysyttäytyi Kautskylaisen marxilaisuuden sisällä, eikä siis edustanut mitään dramaattista ideologista käännettä. Bernsteinin ja Kautskyn kiistelyssä oli myös huvittava puolensa. Puolue toimi käytännössä Bernsteinin ohjeiden mukaan, mutta puoluekokousten väittelyissä Kautsky aina veti pidemmän korren. KAKSI MAAILMANSOTAA JA AATTEIDEN DYNAMIIKKA Venäjää pidettiin yleisesti 1900-luvun alussa kaikkein pysähtyneinpänä Euroopan suurista keisarikunnista. Vuonna 1905 huonolla menestyksellä Japania vastaan käyty sota sysäsi siellä kuitenkin liikkeelle jonkinlaisen modernisaation. Poliittisesti se näkyi siten, että Venäjäkin sai kansanedustuslaitoksen, duuman. Venäjän autonomiseen suurruhtinaskuntaan Suomeen uudistusaalto toi yksikamarisen eduskunnan. Vuonna 1917 Venäjä oli ollut jo useamman vuoden sodassa, kuten melkein kaikki muutkin eurooppalaiset valtiot. Sota asetti jälleen poliittisen järjestyksen koetteille. Helmikuussa tapahtui vallankumous. Keisari Nikolai II luopui valtaistuimestaan. Duuma nimesi väliaikaisen hallituksen johtoon - ensin oikeusministeriksi, sittemmin 34

35 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA pääministeriksi - Alexander Kerenskin, joka edusti yhtä Venäjän sosialistipuolueista. Venäjän sosiaalidemokraatit olivat jakautuneet kahdeksi puolueeksi Bolshevikkeihin ja Menshevikkeihiin, enemmistöön ja vähemmistöön. Bolshevikkien johtaja oli Vladimir Iljitsh Lenin. Hän oli muuten puhdasverinen kautskylainen marxilainen, mutta ajatteli, että historiassa voi olla oikopolku suoraan feodalismista sosialismiin ilman teollista vallankumousta porvarillisen demokratian oloissa. Se oli sosialistinen strategia, joka tietysti oli täysin vastoin Marxin ajatuksia ja myös vastoin sen aikaisen marxilaisuuden yleisiä käsityksiä. Mutta Lenin arveli, että Venäjän vallankumous olisi kaapattavissa Bolshevikkien käsiin ja sen hän saikin aikaan vielä saman vuoden lokakuussa. Avain bolshevikkien menestykseen oli venäläisten sotaväsymys. Lenin lupasi irrottaa Venäjän sodasta ja sai sillä kansan tuen. Marx oli joskus (sinänsä onnettomalla tavalla) tullut käyttäneeksi käsitettä proletariaatin diktatuuri tarkoittaen sillä pitkälle kehittyneessä teollistuneessa yhteiskunnassa valtavana enemmistönä olevaan työväestöön nojaavaa valtaa ja sivistynyttä hallintoa. Mistään tällaisestahan Venäjän oloissa ei tietenkään voinut olla kysymys, mutta Lenin tarttui innokkaasti tuohon käsitteeseen. Omaperäisempi oli Leninin toinen lisä sosialismin rakentamisen strategiaan, demokraattinen sentralismi. Näillä käsitteillä perusteltiin keskitetysti armeijan mallin mukaan organisoidun puolueen - nyt kommunistiseksi nimetyn puolueen - diktatuuri, jonka piti etujoukkona johtaa maa ja kansa kukoistavaan sosialismiin. Historiasta me tiedämme, että se johti vainoharhaiseen totalitarismiin ja yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen. Leniniläinen stra- 35

36 tegia ei missään historian vaiheessa eikä missään maassa tuottanut yksinvaltaisesti hallitsevalle kommunistipuolueelle legitimiteettiä ja lähellekään kansan enemmistön tukea. Näin voidaan varmuudella sanoa, vaikka diktatuurihallinnon kannatusluvut järjestetyissä näytösvaaleissa lähentelivät sataa prosenttia. Missä vaiheessa tuon tien vahingollisuus olisi pitänyt ymmärtää? Mieluiten ennen kuin sille lähdettiin. Kun diktatuurin tie kerran oli valittu, siihen väistämättä liittyvät vainoharhaisuus, poikkeavien ajatusten ja soraäänten tukahduttaminen ja järjestelmän jäykistyminen poliisivaltioksi rupesivat toimiman omalla automaattisella logiikallaan. Kommunistisesta järjestelmästä tuli itsensä vanki. Asiaa ei tee yhtään paremmaksi, että leniniläinen sosialismin strategia ja Venäjän esimerkki sen onnistumisen mahdollisuudesta veti myöhemmin mukaansa useita vastaavalla kehitystasolla olleita yhteiskuntia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita Itä-Eurooppa, jonka Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa vapauttajana miehitti ja pakotti leiriinsä. Ulkoa päin katsoen Neuvostoliiton perustaminen oli tietysti sosialistiselle liikkeelle valtavaan maanjäristykseen verrattava tapahtuma. Yksiä se innosti, toisia se kauhistutti. Mutta nekin Länsi-Euroopan sosialistit, joita demokratiasta luopuminen ja diktatuuriin turvautuminen kauhistutti, joutuivat myöntämään, että Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä oli nyt kautskylaisen sosialismin tarkoittamassa merkityksessä - tuotantovälineet valtion omistuksessa - sosialistinen valtio. Juuri tälle perustalle Neuvostoliitto rakensikin ulkoisen arvovaltansa maailman sosialistisen liikkeen silmissä. Se oli maailman ensimmäinen työläisvaltio ja ainoaa olemassa olevaa sosialismia, se oli reaalisosialismia. 36

37 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA Mutta vaikka maailman sosialistinen liike kautskylaisen ajatusrakenteensa takia oli hampaaton pystyäkseen leniniläisen strategian purevaan kritiikkiin, se ei estänyt liikettä jakautumasta kahtia sosialisteihin ja kommunisteihin. Tämä tapahtui varsin nopeasti, viimeistään 20-luvun alkuvuosina kaikissa sosialistipuolueissa. Kommunistipuolueiden perustamisessa ei useimmissa tapauksissa ollut suinkaan kyse siitä, että omassa maassa olisi nähty välitön mahdollisuus leniniläisen strategian toteuttamiseen. Enemmän oli kyse - kun asia kerran oli sosialistien keskuudessa riitautunut - halusta ilmaista tukea ja lojaalisuutta uudelle sosialistiselle valtiolle. Ensimmäinen maailmansota ei tuottanut vallankumousta vain Venäjällä, se tuotti sen myös Saksassa. Marraskuussa 1918 keisari luopui vallasta ja Saksaan perustettiin ns. Weimarin tasavalta. Sitä on historian kirjoituksessa luonnehdittu demokratiaksi ilman demokraatteja. Tällä on viitattu ennen kaikkea Saksan oikeistoon ja vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin, joka oli autoritaarinen, nationalistinen ja militaristinen. Ilmapiirin selitti Saksan valtion nuoruus, sehän oli muodostunut yhtenäiseksi valtioksi vasta 1870 ja oli pahasti myöhästynyt kehityksessään suurvallaksi ja muiden suurvaltojen kaltaiseksi imperiumiksi siirtomaineen. Fasismia voidaan pitää oikeiston nationalistisena reaktiona siihen uhkaan, jonka parlamenttien perustaminen ja niiden lisääntyvä valta, demokratia ja sosialististen puolueiden kasvava kannatus näytti tuottavan perinteiselle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Italiassa fasistinen diktatuuri pääsi valtaan jo 20-luvun alussa. Saksassa alkoi Adolf Hitlerin johdolla kasvaa puolue, joka halusi samaa. Italian fasismi oli selkeämmin pelkästään yhteiskunnan sisäinen liike. Sak- 37

38 salainen natsismi oli myös ulkopoliittisesti - imperialistisesti jos niin halutaan - suuntautunut revanssistinen liike, joka halusi korjata ensimmäisen maailmansodan Versailles in häpeärauhan. Vuonna 1933 Hitler pääsi Saksassa valtaan, kielsi nopeassa tahdissa kaikki muut paitsi Natsien oman puolueen ja perusti totalitaristisen diktatuurin. Paljon on myöhemmin spekuloitu sillä, olisiko natsismi voitu torjua, jos Saksan sosialistinen liike olisi säilynyt yhtenäisenä. Kysymyksen pohdiskelu on kyllä aiheellista, mutta samalla tulisi spekuloida toisellakin kysymyksellä: Olisiko Weimarin tasavallan ja demokratian puolustajaksi voitu muodostaa pitävä keskiryhmien ja sosialistien yhteenliittymä, jos edes sosiaalidemokraatit vasemmistossa olisivat näyttäytyneet ulkopuolisten silmissä demokratian ehdottomilta puolustajilta ilman epäluuloja herättävää kautskylaista uskoaan sosialistiseen vallankumoukseen? Kysymys on aiheellinen, koska juuri Weimarin koalition keskiryhmät siirtyivät 30-luvun alussa Hitlerin tueksi, jolloin SPD jäi lähes yksin puolustamaan tasavaltaa ja demokratiaa. 30-luku ei näyttänyt sosialistien kannalta hyvältä oikein missään. Maailmansodan seurauksena Eurooppaan oli syntynyt koko joukko uusia valtioita. Melkein kaikissa seurattiin Italian ja Saksan yhteiskunnallista esimerkkiä. Jos maat eivät olleet täysiä diktatuureja, ne joka tapauksessa olivat autoritaarisesti hallittuja valtioita. Vuosikymmenen lopussa Saksa ajoi Euroopan ja vähitellen koko maailman uuteen maailmansotaan. Sodassa Neuvostoliitto oli kesän 1941 jälkeen Lännen demokratioiden kanssa samalla puolella fasistista Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Kun sota päättyi länsi-liittoutuneiden kannalta voittoon ja Neuvostoliiton puna-armeija oli vapauttanut 38

39 KOHTI AKTIIVISTA YHTEISKUNTAA koko Itä-Euroopan, oli tällä Neuvostoliiton edustaman leniniläisen sosialismin kannalta valtava myönteinen merkitys. Hetken maailma uskoi, että Neuvostoliittokin ottaisi aidosti suunnan demokratian tielle. Niinhän ei tapahtunut, mutta kansainvälisellä näyttämöllä liittoutuneiden konsensus tuotti maailman demokratian kehittymisen kannalta muutamia kauniita ja erittäin tärkeitä hedelmiä. Vuoden 1945 kesäkuussa San Franciscossa allekirjoitettiin Yhdistyneiden Kansakuntien YKn peruskirja ja vuonna 1948 YKn yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien kansainvälisen julistuksen. Näillä teoilla luotiin normistoa sekä kansainvälisiin suhteisiin, että yhteiskuntien sisäiseen hallintoon tavalla, jonka merkitystä on vaikea yliarvioida. Jos ihmiskunnan poliittisen edistyksen historiassa ylipäänsä on paikannettavissa joitakin loisteliaita hetkiä, niin aika toisen maailmansodan jälkeen, jolloin YK perustettiin ja YKn Kansainvälinen Ihmisoikeuksien julistus annettiin, on juuri tällainen hetki. Ne olivat tietysti ennen kaikkea reaktiota ja protestia fasismin epädemokraattisuutta ja sen militarismia vastaan, mutta samalla ne olivat tekoja, joiden merkitys ylsi pitkälle ajankohtaisen protestin yli tulevaisuuteen. Miksi Neuvostoliitto, jonka oma sisäinen poliittinen todellisuus ja sen noudattamat periaatteet kansainvälisessä politiikassa suhteessa valloittamiinsa maihin poikkesivat niin täydellisesti YKn periaatteista, suostui allekirjoittamaan YKn peruskirjan ja hyväksymään Ihmisoikeuksien kansainvälisen julistuksen? Se oli näyteikkunapolitiikkaa. Peruskirja korosti joka tapauksessa kansallista suvereniteettia ja Ihmisoikeuksien julistus oli vain julistus ilman sen noudattamiseen liittyviä sanktioita. Neuvostoliitto yksin- 39

40 kertaisesti uskoi, että se voi ulospäin näyttää kauniimpaa naamaa, kuin sillä todellisuudessa oli. Tähän ansaan ovat monet muutkin hallitukset sortuneet. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten luonne on kuitenkin sellainen, että kehityksen myötä hallitukset joutuvat aidosti yhä suurempaan vastuuseen allekirjoittamistaan julistuksista ja sopimuksista. Tästä mekanismista onkin tullut tapa tai keino, jolla demokratia on toisen maailmansodan jälkeen ottanut pitkiä askelia eteenpäin maailmanlaajuisesti. Neuvostoliiton suorittama valtapiirinsä laajentaminen Itä-Euroopassa, osaltaan myös Mao Tsetungin (myös Zedong) johtamien kommunistien voitto ja Kiinan kansantasavallan perustaminen vuonna 1949, johtivat sodanaikaisen liittosuhteen särkymiseen ja ns. kylmän sodan puhkeamiseen Neuvostoliiton johtaman kansainvälisen leirin ja Lännen välillä. Vuonna 1949 Länsivallat perustivat sotilasliitto Naton torjumaan pelkäämäänsä Neuvostoliiton uhkaa ja vuonna 1955 Neuvostoliitto kokosi Varsovan sotilasliiton Naton vastapainoksi. Kylmä sota oli ennen kaikkea varustelukilpailua, jossa kumpikin osapuoli yritti ylittää toisensa sekä ydinaseiden että tavanomaisen aseiden tulivoimassa. Jo kuusikymmentäluvun alussa puhuttiin siitä, että maailmanrauha perustuu vain ns. MAD asetelmaan, eli molemminpuolisesti varmistettuun täystuhoon (Mutually Assured Destruction). MAD oli tietysti kauhistuttava sanaleikki, sillä englannin kielen sana mad tarkoittaa hullua, mieletöntä. Mutta juuri sitähän varustelukilpailu oli. 40