Kirkon oppi ja usko kirkkolakien eettisissä säännöksissä

Transkriptio

1 Iustitia 30 (2014): Kirkon oppi ja usko kirkkolakien eettisissä säännöksissä Pekka Leino Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa varten säädetyt kirkkolait ovat sisällöllisesti kirkon itsensä hyväksymiä. Tosin ensimmäisen vuoden 1869 kirkkolain syntyhistoria on erilainen siinä mielessä, että sen valmistelu tapahtui komiteatyöskentelyssä ja säätyvaltiopäivät sen hyväksyi ja keisari vahvisti. Kirkolliskokous syntyi vasta ensimmäisen kirkkolain myötä. Ehdotuksen vuoden 1964 kirkkolaiksi sen sijaan teki kirkolliskokous. Myös nykyisen vuoden 1993 kirkkolain sisällön hyväksyi kirkolliskokous, ja tasavallan presidentti vahvisti sen eduskunnan hyväksymisen jälkeen. Samalla syntyi uusi kirkonsisäinen säädös, kirkkojärjestys, jonka (vain) kirkolliskokous hyväksyi. Kaikki kolme kirkkolakia ja kirkkojärjestys ovat pyrkineet ilmaisemaan säädöksinä kirkossa todeksi elettäviksi myös Raamatusta nousevia ohjeita, määräyksiä ja periaatteita, jotka ilmaisevat kristillistä vaellusta eli sitä, millä tavoin kirkon jäsenten, luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kirkon oman oppiperustan mukaan edellytetään elävän ja toimivan kirkossa. Raamatusta voidaan löytää ohjeistusta Jumalalta kansansa elämiseen muiden kansojen joukossa. Vanhan testamentin pyhille ilmaistiin Herran vaativan kansansa vaeltamista hänen teillään ja hänen rakastamistaan (esim. 5. Moos. 10:12). Uudessa testamentissa kristittyjä kehotetaan tuomaan näkyviin tekonsa hyvällä vaelluksella, jota Pietari nimittää pyhäksi vaellukseksi (esim. Jaak. 3:13, 2. Piet. 3:11). Suomen evankelis-luterilainen kirkko on siten säädöksissään, kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä, sitoutunut tunnustuspykäliensä kautta luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin, joiden mukaan kirkon oppi ja

2 2 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 3 usko perustuvat Raamattuun. Tässä minulta pyydetyssä artikkelissa tarkastelen kirkkokuria, kirkon jäseniä ja työntekijöitä, kirkon hallintoa ja kummiutta koskevien säännösten sisältöjä kirkkolaissa. Kulloinkin voimassa olleet säädökset ilmentävät paitsi kulloinkin voimassa ollutta kirkkokäsitystä myös kulloistakin kirkon raamattuteologiaa. Laajemmin olen tarkastellut asiaa Åbo Akademissa tarkastetussa väitöskirjassani Endast kyrkans egna angelägenheter, joka on luettavissa ruotsiksi Åbo Akademin sivulta ja epävirallisena käännöksenä myös suomeksi ( Ainoastaan kirkon omat asiat ) kotisivultani Tarkastelun aluksi on hyvä viitata kansankirkkoamme koskevaan merkittävään puheenvuoroon kesältä 1978 pohjoismaisessa piispainkokouksessa Tanskassa. Tuolloin Tampereen hiippakunnan piispa Erkki Kansanaho toi esitelmässään esille eräitä kansankirkkoon liittyviä tärkeitä ja kipeitä kysymyksiä. Hän totesi mm. kirkosta eroamisen omasta tahdosta mahdolliseksi, mutta sen sijaan kyseenalaisti sen, voidaanko kirkosta joku erottaa. Hän totesi, että kirkon yhteyden ulkopuolelle sulkemista on pidetty evankelisen käsityksen vastaisena, mutta sen sijaan kirkkokurin merkitystä on tähdennetty. Tosin hänen havaintojensa mukaan kirkkokuri oli aikojen kuluessa muuttunut lähinnä sielunhoidolliseksi. Kansankirkkokäsityksen kannalta hän näki kirkkokurin hoitamisessa skeptisyyttä ja vaikeutta siinä, ettei tällaista sielunhoitoakaan kyetä enää paljolti harjoittamaan. Tämä oli hänen mukaansa kansankirkon suurimpia puutteita, ellei suorastaan vamma, joka oli kaikkien nähtävissä. Kansankirkon positiivisiin puoliin Kansanaho luki mahdollisuudet julistaa evankeliumia vapaasti, laajalti ja tehokkaasti. Hän piti kansankirkkoa välineenä evankeliumin sanoman saattamiseksi kansan tietoisuuteen, sen kasvattamiseksi, opastamiseksi ja auttamiseksi. Kansankirkon varjopuoliksi hän määritteli vaaran tyytyä ulkonaisiin ja virallisiin muotoihin, kristityn nimeen ja kirkon järjestysmuotoon sekä vain määrättyjen tehtävien ja velvollisuuksien suorittamiseen. Piispa Kansanahon esitelmä osoittaa, että vuoden 1964 kirkkolain voimassa ollessa kyllä ymmärrettiin kirkkokurin harjoittamisen tärkeys. Vaikka kirkkokurin tarve kansankirkollisessakin tilanteessa tiedostettiin, ratkaisuvaihtoehdoksi valittiin sitten seuraavassa kirkkokurikäsitteen muuttumisen myötä vaihtoehto, jossa kirkkokurin käyttämiseen ei säännöstenkään mukaan jäänyt käytännössä välineitä. Kirkkokurista Schaumanin vuoden 1869 kirkkolain kolme peruspilaria olivat oppi, riitti ja kirkkokuri. Tosin myös kirkkokuri ilmentää kirkon oppia. Kun kolmas kirkkolakimme ei enää varsinaisesti sisällä kirkkokuria, vaan siitä on sääntelyä sielunhoitoa koskevien säännösten yhteydessä kirkkojärjestyksessä (4. luku. Sielunhoito ja rippi; kirkkokuri; diakonia ja lähetystyö), on kirkkolain peruspilareissa matkan varrella tapahtunut muutoksia. Kirkkokuria koskevat säännökset liittyvät kirkon jäseniä koskevaan sääntelyyn, mutta ne ovat muodostaneet kuitenkin kirkkolainsäädännössä oman erityisen asiaryhmänsä. Kirkkokurin käsite ja sitä koskeva sääntely ovat käyneet läpi perusteellisen uudistuksen. Vaikka kirkkokuri sanana kuulostaa pahalta, sillä on kirkon oppiperustan mukaan kirkolle positiivinen tarkoitus eli kirkon suojaaminen sille vierailta tai sen opin vastaisilta vaikutteilta. Kirkossa tällaisen suojautumisen tarve ei viime vuosikymmeninä ole ollut keskeisenä kirkon agendalla. Tilalle tulleessa sielunhoidollisessa kirkkokurikäsitteessä tämä tarkoitusperä ainakin on selkeästi ohentunut. Kysymys on muuntunut koko kirkon opetusta ja seurakunnan elämää koskevasta suojautumisen tarpeesta vain yhtä yksilöä koskevaksi sielunhoidolliseksi ongelmaksi. Sama ilmiö on noussut kirkon episkopaalisuusluonnetta koettelevana esille myös joissakin papin opetusta ja kirkollisten toimitusten suorittamista koskevissa tapauksissa. Vaikka välineet papin väärän opetuksen tai väärän menettelyn varalle olisivat näissä tapauksissa olleet kirkkolaissa, kirkon ja seurakunnan suojaksi olevia säännöksiä ei ole haluttu (tai uskallettu) soveltaa, vaan niiden soveltaminen on korvattu sielunhoitoperusteella papin kanssa keskustelulla tai selitetty papin väärä menettely rukoushetkeksi senkään estämättä, ettei kirkkokäsikirja ole sanotunlaista toimitusta sisältänyt. Neuvostoille ei voimassa olevassa kirkkolainsäädännössä ole enää välineitä kirkon jäsenten velvoittamiseen kristillissiveelliseen elämään. Kirkkojärjestys nimeää yleisesti kirkon jäsenten velvollisuuksia, mutta velvollisuudet on käsitysten muuttuessa alettu enemmän ymmärtää ihanteiksi kuin, että niillä olisi varsinaisesti normatiivista merkitystä. Kirkkokurin käsite on kolmessa kirkkolaissa käynyt läpi muutoksen rankaisemisesta sielunhoitoon. Sielunhoidon tarkoitus on kirkkokuriin toki sisältynyt jo ensimmäisessä kirkkolaissa. Kirkkolaista haluttiin tie-

3 4 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 5 toisesti eliminoida kirkkokurin käyttäminen rangaistuksena ja säännöksiin sisältyväksi koettu pakottaminen kristillissiveellisesti vinoutuneen elämän muuttamiseen. Kirkkokuria koskevien säännösten poistamisen perusteena pidettiin myös sitä, ettei sitä ollut käytetty siihenkään mennessä. Ilmeisesti ei myöskään enää samassa määrin koettu kirkolle ja seurakunnalle välttämättömäksi samanlaista suojautumistarvetta. Vaikkei ojentautumista tapahtuisikaan, pappi saattoi ottaa asian esille kahdenkeskeisessä keskustelussa. Ojentautuminen katsottiin voitavan jättää yksilön oman harkinnan varaan ilman seuraamuksia kirkon ja seurakunnan taholta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei pelkästään sielunhoidoksi käsitetty kirkkokuri enää kykene toteuttamaan kirkon opin suojelemiseen kuuluvaa tehtäväänsä. Sen sijaan näyttää ennemminkin siltä, että kirkkokurin alkuperäisen tarpeeseen syntyneen tyhjiön ovat nurinkurisesti tulleet korvaamaan kirkon ulkopuolelta käyttöön otetut yleisen lainsäädännön mukaiset sanktiot, joilla kirkon vanhempaan perinteeseen tukeutuvia on haluttu ohjata tai painostaa mukautumaan kirkon päätöksenteossaan yhteiskunnasta omaksuman yleisen lainsäädännön mukaiseen sääntelyyn ja sen mukaisiin tulkintoihin. Jos alun perin on ollut kysymys kirkon suojelemisesta sen tunnustuksen vastaiselta opilta ja elämältä, näyttäisivät kirkkolakeihin aikoinaan kirkkokurina säädetyt säännökset korvautuneen yleishallinnollisilla, virkamies- tai työoikeudellisilla säädöksillä, joiden perusteella on ryhdytty kirkon viranomaisissa ja yleisissä lainkäyttöviranomaisissa tuomioistuimissa prosesseihin niitä kirkon työntekijöitä tai jopa luottamushenkilöiksi katsottavia henkilöitä vastaan, jotka eivät ole voineet hyväksyä tehtyjä muutoksia tai taipua kirkkonsa tekemiin sellaisiin päätöksiin, joita he eivät ole pitäneet Raamatun mukaisina. Toisaalta kirkon omissa viranomaisissakaan ei kaikissa tapauksissa ole haluttu tunnistaa kirkon pappisvirassa toimivien poikkeamisia kirkon oppiperustasta. Vertailtaessa sääntelyjä eri kirkkolaeissa voidaan havaita kirjoittamistapojen erilaisuudesta huolimatta tapahtuneen sisällöllistä ohenemista kirkon jäsenten ja työntekijöiden velvollisuuksissa suhteessa kirkon tunnustuspohjaan. Säännöstasolla tämä liittyy muun muassa kirkkokurikäsitteen sisällölliseen muutokseen. Kirkkojärjestyksessä (kaikille) papeille vuoden 1964 kirkkolaissa säädetty velvoite koettaa ymmärtämyksellä ja rakkaudella johtaa Jumalan sanan tuntemiseen on muuttunut sanamuodoltaan kategorisemmalta näyttäväksi papin tulee opastaa mutta sisällöltään ohentuneeksi kristilliseen elämäntapaan ohjaavaksi. Se kohdistuu lisäksi vain niihin, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksia. Miten pahennuksen aiheuttaminen on mitattavissa, yleisen mielipiteen mukaanko? Kirkkojärjestys kylläkin toisaalla määrittelee kirkon jäsenten oikeuksien lisäksi myös velvollisuudet. Miten käsite kristilliset elämäntavat on kirkossa ymmärretty? Onko sekin yleisen mielipiteen mukaan muuttuva käsite? Käsitteen sisällöstä löytynee erilaisia tulkintoja. Erilaiset tulkinnat ovat saattaneet etäännyttää todellisuutta ja ihannetta toisistaan. Kirkkoherralle kuitenkin on kirkkojärjestyksen mukaan asetettu velvollisuus oikaista kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä. Kirkon jäsenten oikeuksista ja velvollisuuksista Vuoden 1964 kirkkolaissa seurakunnan jäsenet muuttuivat sääntelyssä kirkon jäseniksi. Kirkkolain sisältö kirkon jäsenten ja työntekijöiden eettisen vaelluksen ja toiminnan suhteen vastasi varsin pitkälle Schaumanin kirkkolain säännösten sisältöä. Vuoden 1964 kirkkolaissa kuitenkin selkeytyi jo Schaumanin kirkkolaissa alkanut mahdollisuus vapautua kirkkoon kuulumisesta vuoden 1922 uskonnonvapauslain hengessä. Kirkon jäsenten edellytettiin elävän kristillissiveellistä elämää, käyvän ahkerasti yhteisessä jumalanpalveluksessa ja muutenkin käyttävän hyväkseen kirkon armonvälineitä, avioliittoon mennessään antavan pyhittää se säädetyllä tavalla, kastattavan lapsensa ja antavan heille kristillisen kasvatuksen sekä kirkon tunnustuksen mukaista kristillistä opetusta, niin myös edistävän muuta sekä kirkkolaissa säädettyä että vapaata Pyhän Raamatun ja kirkon tunnustuksen pohjalla tapahtuvaa työtä elävän kristillisyyden voimaan saattamiseksi ja Jumalan sanan levittämiseksi. Samalla kuitenkin sallittiin eroaminen kirkon yhteydestä, mutta kirkkolaki asetti papille tällöin velvoitteen koettaa ymmärtämyksellä ja rakkaudella johtaa Jumalan sanan tuntemiseen. Tämä papille asetettu velvoite koski tilanteita, joissa kirkon jäsen ilmaisi halunsa erota kirkosta. Lisäksi papilla oli sama velvoite niitä kirkon jäseniä kohtaan, joilla oli uskonnollisia epäilyksiä tai kirkon tunnustuksesta poikkeavia käsityksiä, tahi, jotka olivat vieraantuneet elävästä kristillisyydestä. Vuoden 1993 kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä on kirkon jäsenyydestä säädetty kirkkolain ensimmäisessä luvussa kirkon tunnustuk-

4 6 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 7 sen ja tehtävän yhteydessä. Jäseniä koskeviin ensimmäisen luvun säännöksiin ei otettu aikaisempien kirkkolakien toisen luvun säännöksiä vastaavasti yksityiskohtaisia säännöksiä jäsenten velvollisuuksista. Sen sijaan kirkkojärjestyksen ensimmäiseen lukuun sisällytettiin lyhyesti kirkon jäseniä koskevat säännökset, oikeudet ja velvollisuudet. Kirkon jäsenten tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan. Vuoden 1993 kirkkojärjestyksen mukaan papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksia. Näin siis kirkkojärjestyksen mukaan papin tulee tehdä. Mutta onko se muodostunut sellaiseksi ihannepykäläksi, joka ei varsinkaan urbaanissa ympäristössä voi toteutua ainakaan kirkosta eroamisuhittelun vallitessa. Äänioikeudesta Vuoden 1964 kirkkolakiin tehtiin vuoden 1993 kirkkolakiuudistuksessa muutos, jolla voidaan nähdä suurempaa periaatteellista merkitystä. Vielä vuoden 1964 kirkkolain 269 :n mukaan kirkonkokouksessa äänioikeus oli jokaisella konfirmoidulla seurakunnan jäsenellä, joka ennen vaalivuoden alkua oli täyttänyt 21 vuotta. Vuoden 1988 Kirkkolain uudistamiskomitea ehdotti kirkkolakiin säännöstä, jonka mukaan kaikilla ennen vaalivuoden alkua 18 vuotta täyttäneillä vaalivuoden alussa seurakunnan läsnä oleviksi jäseniksi merkityillä henkilöillä oli vaalissa yhtäläinen äänioikeus. Kirkkolakiin tehtiin siten äänioikeutta koskeva muutos, jossa alemman äänestysiän lisäksi aiempi konfirmaatiovaatimus ei enää sisältynyt äänioikeuden käyttämisen edellytyksiin. Kirkkolain uudistamiskomitean ehdotus perustui haluun poistaa este niiden kirkon täysi-ikäisten jäsenten äänioikeudesta, jotka eivät olleet konfirmoituja. Komitea perusteli muutosta sillä, että asiasta oli tehty aloitteita, jotka eivät olleet johtaneet muutokseen. Koska seurakunnat vastaanottavat näiltä jäseniltään kirkollisverot, oli heille annettava myös oikeus osallistua seurakunnan toimintaan siten, että heillä on äänioikeus. Komitean mukaan kysymys ei ollut suuresta joukosta, ja se piti myönteisenä, että konfirmoimattomatkin seurakunnan jäsenet kiinnostuvat sen asioista ja äänestävät vaaleissa. Komiteassa eriävän mielipiteen asiassa jättänyt jäsen Gunnar Träskman kritisoi Tanskassa 1992 pidetyssä esitelmässä muutosta: I Finland skall nu den kyrkliga rösträtten lösgöras från kravet på konfirmation. Eftersom konfirmationen är ett villkor för deltagandet i Herrens heliga nattvard finner jag denna lösgörelse vara stridande mot kyrkans grundvalar. Komiteassa Träskman viittasi professori Kalevi Tammisen puheenjohdolla toimineen työryhmän laatimaan laajaan selvitykseen, jossa osoitetaan vakuuttavasti, ettei äänioikeutta kansankirkossakaan voida jättää pelkän seurakunnan jäsenyyden varaan. Myös piispa Kansanaho yhtyi Kirkkolain uudistamiskomiteassa tähän eriävään mielipiteeseen. Träskmanin tuolloin esiintuomaa kantaa voidaan pitää kirkko-oikeudellisesti perusteltuna. Kirkkolain uudistamiskomiteassa ja kirkolliskokouksessa kirkkonäkemyksessä tapahtui tässä kohdin paradigmamuutokseksi luonnehdittava hyppäys kansankirkon uskonyhteisöluonteen käsittämisessä veronmaksajien sosiologisen yhteisön suuntaan. Tämänkaltaiset hyppäykset saattavat suurten lainsäädäntökodifiointien yhteydessä jäädä vaille riittävää huomiota. Muutos vahvisti käsitystä kirkosta hengellisten palvelujen tuottajana kirkollisverorahojen vastineena. Vuoden 1979 Kirkkojärjestyskomitea oli ilmaissut kirkon järjestyksen johtaviksi periaatteiksi uskon ja rakkauden. Mainittua muutosta voisi pitää yhtenä esimerkkinä siitä, miten tämän jälkeen kirkossa näiden johtavien periaatteiden kesken tapahtui sellaista, jossa usko joutui kirkon järjestysmuodossa joustamaan rakkaudelle. Kirkon teologiassa tapahtui Kirkkojärjestyskomitean näitä johtavia periaatteita noudattaen todellisen kristillisen yhteyden saavuttamiselle välttämättömän ecclesiae proprie dictan joutumista myöntymään sille, mikä oli vain nimellistä, ulkoiselle yhteisölle (ecclesia large dicta). Saattaa myös olla, että käsitteessä kristillisestä vakaumuksesta tunnettuisuus olisi lähestynyt kristityn velvollisuuksien määrittelemistä todellisuudessa siten, että riittävää on olla kristitty (vain) nimeltä. Kirkkolain uudistamiskomitean linjauksena perustelu ( koska seurakunnat vastaanottavat näiltä jäseniltään kirkollisverot, on heille annettava myös oikeus osallistua seurakunnan toimintaan siten, että heillä on äänioikeus ) vaikuttaisi tämän suuntaiselta.

5 8 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 9 Kelpoisuudesta luottamushenkilöksi ja pappeuteen Vuoden 1993 kirkkolaissa vaalikelpoisuussäännöksessä vaatimus luottamushenkilön konfirmaatiosta kuitenkin säilyi. Voidakseen olla luottamushenkilö edellytetään säännöstasolla henkilön konfirmaatiossa tapahtuvaa julkista tunnustautumista luterilaisen kirkon oppiin. Sen sijaan kelpoisuuskriteerinä vielä vuoden 1964 kirkkolaissa ollut jumalaapelkääväisyys sai tässä yhteydessä poistua ja sen rinnalla lisäkriteerinä olleen kristillisestä harrastuksesta tunnettuisuuden sijaan tuli nämä molemmat kriteerit yhdessä korvaamaan pelkästään kristillisestä vakaumuksesta tunnettuisuus. Kertooko mainittu muutos hypähdyksestä kirkkokäsityksessä jumalanpelon käsitteen hämärtymisestä? Jumalaapelkääväisyyden voidaan katsoa viittaavan ensimmäiseen käskyyn. Sen poistumisesta vaalikelpoisuuden kriteeristön sanamuodosta saattaisi merkitä, ettei luottamushenkilön vaalikelpoisuudessa painotus enää ole ensimmäisen käskyn merkityksessä, vaan siinä, miten seurakunnan jäsen on tehnyt tunnetuksi vakaumuksensa. Koska konfirmaatiovaatimus kuitenkin edelleen sisältyy vaalikelpoisuuskriteereihin, vakaumuksesta ei periaatteessa kirkkolain sanamuodon mukaan kävisi muu vakaumus kuin mitä julkinen tunnustautuminen konfirmaatiossa ilmaisee. Mutta onko käytännössä kuitenkaan mahdollisuutta vaaliehdokkuutta vahvistettaessa puuttua mahdollisiin tämänkaltaisiin vakaumuksellisiin vajeisiin? Schaumanin kirkkolain säätämisen aikoina pidettiin tärkeänä sitä, että kirkon ja seurakunnan päätöksentekijät tunsivat seurakunnan opetusta ja sen toimintaa. Nykyisin kirkkolainsäädäntö ei ainakaan samassa määrin tunnista huolta siitä, mitä näkemyksiä ehdokkaat edustavat. Terminologisesti kristillisestä vakaumuksesta tunnettuisuus ei välttämättä kytke vakaumusta evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuspohjaan, vaan pääpaino saattaa muodostua tunnettuisuudelle sisällön kustannuksella. Kristillisen vakaumuksen käsitteestä kun kirkossa on erilaisia tulkintoja. Onko esimerkiksi riittävä jokin kristillisyydenkin rajamailla oleva vakaumus, joka ei ole tunnistettavissa ainakaan luterilaiseksi? Henkilön kelpoisuus kirkon ja seurakunnan luottamustehtävään näin väljien kriteerien perusteella luo vaalilautakunnille kohtuuttoman vaikean tehtävän. Kirkon jäsenyyden, konfirmaation ja ikää koskevan edellytyksen vallitessa on vaalilautakunnalle jätetty kova haaste, jos se joutuu arvioimaan sitä, onko ehdolle pyrkivä henkilö tunnettu kirkon jäsenyydestä, konfirmaatiosta ja riittävästä iästä huolimatta enemmänkin ei-kristillisestä vakaumuksestaan. Käytännössä keinoja tällaisten seikkojen huomioon ottamiselle vaalilautakunnissa ei käytännössä näytä olevan. Tämänkaltaisen tulkintakiistan joutuessa maallisen lainkäyttöviranomaisen ratkaistavaksi, ratkaisuperusteeksi muodostuu kirkon itsensä kirkkolainsäädäntöön ehdottaman normin sanamuoto ja sisältö tai mahdollinen kirkollisen viranomaisen valmistelu tai annettu lausunto asiassa. Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan jumalaapelkääväisyys ja kristillisestä elämästä tunnettuisuus kuuluvat kuitenkin pappisvihkimyksen edellytyksiin. Ordinaatioon hyväksymisessä kynnyksiksi on kuitenkin käytännössä ilmaantunut ilman nimenomaisia säännöksiäkin näiden yleisten kirkkolainsäädäntöön kirjattujen kriteerien ohella muunkinlaisia perusteita. Kirkosta ja sen hallinnosta Kirkon ja seurakunnan hallinnon osalta ei Uudesta testamentista ole löydettävissä valmista kirkkojärjestystä. Kuitenkin välillisemmin voidaan löytää aineksia, jotka ovat palautettavissa hyvään kristilliseen vaellukseen ja järjestykseen. Koska kirkon jäseniltä, luottamushenkilöiltä ja työntekijöiltä on edellytetty kirkossa sen elämään nähden eettisesti samansuuntaisuutta ja kirkon hallinnon toimijat muodostuvat edellä mainituista fyysisistä henkilöistä, voidaan näistä perusteista johtaa periaatteita, jotka soveltuvat kirkon ja seurakunnan päätöksentekoon. Kirkon pappisviran merkitys on kirkossa keskeinen, eikä kirkon hallinnon omaleimaisuus ole kirkko-oikeudellisesti ymmärrettävissä ilman pappisviran eli virkarakenteen osallisuutta kirkon ja seurakunnan päätöksenteossa. Kysymys on toisaalta myös yleisen pappeuden käsitteestä ja sen osallisuudesta tässä päätöksenteossa. Kaiken päätöksenteon kirkossa on kuitenkin reformaation käsityksen mukaan oltava alisteista Jumalan sanalle. Tätä ilmentää myös Schaumanin kirkkolakiin tunnustuspykälän yhteyteen tullut säännös ja vuoden 1993 kirkkojärjestykseen otettu säännös siitä, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava. Organisaatioita koskevat säännökset eivät ole oppilauselmia, mutta ne eivät kuiten-

6 10 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 11 kaan saa olla ristiriidassa kirkon oppiperustaan nähden. Kirkkolakijärjestelmää luotaessa siihen sisällytettiin elementtejä, joiden pohjalta sittemmin on toimittu rakennettaessa kirkon hallintoa. Tosin kirkollisen hallinnon myöhemmässä muodostamisessa kirkko-oikeudellista trialismia (sydonaalis-episkopaalis-konsistoriaalinen) painotettiin toisin kuin mistä alun perin oli kyse. Schaumanilaisen ajattelun mukaan kristillisesti tietoisen maallikkoaineksen mukanaolo oli perusteltua, kun päätöksenteon rajat tiedostettiin. Myöhemmin on Schaumanin ajan kirkon arkielämän realistinen pohdiskelu ( kirkon elämässä on tilanteita, joissa edustuksen ja enemmistön tie on ainoa, jota pitkin voi päästä päämäärään. ) saanut laajentunutta uustulkintaa. Kirkon tilanteet ja päämäärät ovat muuttuneet Schaumanin ajoista. Vaikka Schauman itse edusti välitysteologiaa ja hän oli kirkon tunnustuksen sääntelyn osalta sen peruskäsityksen kirkkolakiin sääntelyn kannalla, hänen realistinen pohdiskelunsa edustuksen ja enemmistön tiestä tuskin olisi ulottunut kirkkokäsityksen ja opin tai sen tulkintojen muutoksiin. Episkopaalisen aineksen sisältymisen kirkon järjestysmuotoon piti turvata kirkon tunnustuspohjan säilyminen teologisen tietämyksen kautta. Tosin maallikoidenkin edellytettiin olevan perillä kirkon oppiperustasta ja sitoutuvan siihen. Kirkolliskokousedustajat kokoontuvat valintatavasta riippumatta nimenomaan kirkon edustajina, eivät esimerkiksi parokiaalisuuden tai jonkun puolueen, herätysliikkeen tai muun näkemyssuunnan edustajina. Kirkolliskokouksen ei kirkollisten kirjojen kirkon tunnustuksen mukaisuuden tarkistamisen lisäksi alun perin ollut tarkoitus käsitellä oppikysymyksiä, vaan sen tehtävänä oli lähinnä kirkkolain sisällön hyväksyminen, eli sen tehtävä rajoittui kirkon ulkonaiseen järjestämiseen. Tässä suhteessa on tapahtunut järjestelmän ylikäymistä. Kirkolliskokouksen piti nimenomaisesti erottua reformoidusta synodista enemmistövallan käyttämisessä. Demokratiaharhan mukaisesti valta olisi kansan käsissä ja hengellisen viran hoitajat olisivat syrjäytettyinä. Näin olisi tapahtunut tai tapahtuisi, jos yleisestä pappeudesta tehtäisiin äärimmäisiä johtopäätöksiä. Jos maallikkoaineksen sivussa pitämistä oli kirkolliskokousta luotaessa voitu arvostella apostolisen hengen vastaiseksi, olisi sitä varmasti saman katsantokannan mukaan ollut myös sellainen enemmistövallan käyttäminen (ovat sen käyttäjinä sitten maallikot tai papit yhdessä tai erikseen), jossa kirkon oma tunnustuspohja sivuutettaisiin. Tässä suhteessa ei pitäisi olla merkitystä aikojen muuttumisellakaan, jollei luterilaista kirkkoa käsitetä perusteiltaan eri tavoin. Autonomian aikaisten kirkkolakivalmistelujen historiallisessa taustassa voidaan alusta saakka havaita intentio pyrkimyksissä eri tavoin kirkon lainsäädäntöautonomian luomiseen suomalaisessa luterilaisessa kirkkoprovinssissa. Pyrkimyksenä oli kansalaisten ortodoksisen uskoon siirtämisen poliittisen uhan alla saada kirkon luterilaiselle tunnustukselle ja opille suojattu asema sekä luoda niiden mukaiselle kulttivapaudelle tila ja uskonnonvapaus valtiollisessa kehyksessä. Valtiollisen absolutismin aikana Ruotsissa mahdollisuudet siihen olivat olleet vähäiset valtakunnallisesti ja alueellisesti. Historia tarjosi kuitenkin valtiollisen autonomian aikana poliittiset mahdollisuudet saada myös uskonnonharjoittamisen autonomiaa. Vaikka kirkossa valmistelutöissä on korostettu kirkon omaa elämänperustetta, sen uskoa ja tunnustusta, on kansankirkossa tunnettu kasvavaa huolta kansan pysymisestä kirkon jäsenyydessä ja osallistumisesta päätöksentekoon. Huoli aktiviteetin säilymisestä on jo pitemmän aikaa ollut suurempi kuin huoli kirkon oman elämänperusteen, uskon ja tunnustuksen säilymisestä päätöksenteossa. Kirkon lainsäädännön ja hallinnon uudistamista Martti Simojoen puheenjohdolla selvittänyt komitea jätti mietintönsä todeten, ettei se ollut saanut tehtäväkseen kirkkoa koskevan lainsäädännön kokonaisuudistuksen valmistamista, vaan lähinnä eräiden esivalmistelujen suorittamisen muutamien olennaisten asiaryhmien osalta kirkkolain myöhemmin tapahtuvalle kokonaisuudistukselle. Komitean näkemys oli, että kirkon tehtävän pysyessä aina samana edellytti kirkon tehtävän suorittaminen historiallisten ja yhteiskunnallisten olojen muuttuessa lainsäädännön uudistamista. Komitean keskeisinä kirkon lainsäädännön ja hallinnon uudistamisen pysyvinä perusteina komitea piti kuitenkin sitä, että kirkkoa koskevien oikeussäännösten tuli kasvaa kirkon omasta elämänperusteesta, sen uskosta ja tunnustuksesta. Tässä komitea oli siten Schaumanin johtaman kirkkolakikomitean kanssa samoilla linjoilla. Komitean asioiden tärkeysjärjestyksen painotusta on pidettävä tärkeänä: kirkon oma elämänperusta, usko ja tunnustus ovat primaarit, ja muutoksia tehdään lainsäädäntöön olojen muuttuessa vain tämän kirkon oman elämänperusteen ehdoin. Komitean mukaan kirkon kaiken elämän, myös sen lainsäädännön, tuli palvella kirkolle kuuluvan tehtävän toteuttamista. Komitean mielestä uutta kirkkolainsäädäntöä luotaessa teologisilla näkökohdilla oli tästä syystä ensiarvoisen tärkeä

7 12 Iustitia 30 Pekka Leino: Kirkon oppi ja usko kirkkolain eettisissä säännöksissä 13 merkitys. Komitean perustelujen mukaan kirkon lainsäädännön ja järjestysmuodon teologinen kysymyksenasettelu ei avautunut vain kirkkoopista käsin, vaan liittyi kristillisen uskon pääkohtiin, oppiin Kristuksesta ja pelastuksesta. Komitean mielestä tämä osoitti selvästi, että kirkon oppi ja tunnustus olivat mitä kiinteimmin yhteydessä kirkon lainsäädäntöön ja järjestysmuotoon ja että kirkkolakia koskevia kysymyksiä käsiteltäessä oli aina selvitettävä niiden teologinen sisältö. Myös Martti Simojoen johdolla toiminut Kirkon järjestysmuodon tutkimiskomitea päätyi vuonna 1973 johtopäätökseen, jonka mukaan kirkon oppia koskevista asioista voidaan tuskin päättää samassa järjestyksessä kuin hallinnollisista ja toiminnallisista kysymyksistä. Komitean mielestä oli kysyttävä, mikä arvo on annettava kirkolliskokousten tai muiden edustuksellisten elinten dogmien muodosta tai tulkinnasta tekemille enemmistöpäätöksille. Vaikka tällaisia päätöksiä on tehty kautta kirkon historian, siihen sisältyi vaikeita ongelmia. Komitean mielestä voitiin ajatella, että tärkeissä oppiin liittyvissä asioissa ratkaisua ei tehtäisi, ellei saavuteta suurta yksimielisyyttä. Kirkon historia sisälsi komitean mielestä myös esimerkkejä tapauksista, jolloin pieni vähemmistö on uskonsa varassa kieltäytynyt hyväksymästä enemmistön päätöksiä, ja myöhempi kehitys on osoittanut sen olleen oikeassa. Oli siksi pidettävä mielessä, että myös nykykirkossa päätöksenteon tulee olla ensi sijassa uskonnollinen asia ja on mahdollista löytää ne rajat, joita kirkon erityisluonne tällä kohtaa asettaa demokratian toteutumiselle. Näin siis Kirkkojärjestyskomitea vuonna Komitean mietintö oli päivätty ja kuitenkin hallituksen esityksessä nro 40/1973 vp. esitettiin kirkolliskokouksen tehtäviin lisättäväksi KL 529 :ään myös kirkon oppia koskevien asioiden käsitteleminen. Tämä kronologinen seikka herättää ihmetystä. Muutosta perusteltiin lainvalmistelutöissä lähinnä vain kirkolliskokouksen päättävän elimen luonteen korostamisena. Kirkkolakijärjestelmän kannalta keskeistä periaatteellista kysymystä ei ilmeisesti ollut selvitetty erikseen perusteellisemmin, vaikka teologisten perusteiden selvittämisen merkitystä oli komiteatyössä korostettu. Vuoden 1964 kirkkolaissa seurakuntien hallinnon toimielimet säilyivät sellaisina kuin miksi ne olivat muotoutuneet vuoden 1954 kirkkolain muutosten jälkeen. Seurakuntalaisten suoran vaikutuskanavan, kirkonkokouksen, luonne muuttui vaalikokoukseksi. Sen tehtäviksi tulivat kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston jäsenten valitsemisen lisäksi vakinaisen papin, kanttori-urkurin, kanttorin ja urkurin valitseminen. Sittemmin myös nämä valinnat ovat siirtyneet seurakunnan hallintoelinten tehtäväksi, viimeksi vaihtoehtona myös kirkkoherran valitsemisessa. Yleisenä kehityslinjana kolmen kirkkolain aikana on ollut kirkon hallintoelimissä demokratiavaatimukseen vastaaminen erilaisin äänestysaktiviteetin lisäämispyrkimyksin. Esimerkiksi äänioikeuden käyttämisessä konfirmaatiovaatimuksen poistamista voidaan pitää tällaisena toimenpiteenä. Myös hiippakuntavaltuustojen perustamisvaiheessa demokraattisuuden lisääminen hiippakuntahallinnossa oli avoimesti esillä perusteena. Muutama sana kummiudesta Kummiuden osalta Raamatun ohjeistus on välillistä, ja instituutio pohjautuu hyväksi koettuun ja kirkon opetusta tukevaan kristilliseen traditioon. Jo toiselta vuosisadalta tiedetään kristillisessä kirkossa olleen tapana kutsua kastettavan kummeiksi muutamia henkilöitä. Alun perin kummin tehtävänä oli taata kasteelle aikovan vilpittömyys. Kummit vastasivat kastetilaisuudessa lapsen puolesta tehtyihin kysymyksiin. Kummit edustivat seurakuntaa ja olivat kasteen todistajia, jotka saattoivat tarvittaessa todistaa sen, että lapsi oli oikein kastettu. Kummien on ymmärretty olevan osavastuussa lapsen kristillisestä kasvatuksesta ja heidän on odotettu pitävän huolta lapsen kristillisestä kasvatuksesta ja elämisestä oikeana kristillisen seurakunnan jäsenenä. Vuosien 1869 ja 1964 kirkkolaeissa kummeilta edellytettiin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden lisäksi Herran pyhällä ehtoollisella käymistä ja elämässä nuhteettomuutta. Kirkkolain jakamisessa vuoden 1993 kirkkolaissa kummeja koskevat säännökset siirtyivät kirkkojärjestyksen puolelle. Kirkkolain uudistamiskomitean ehdotuksen sisältö myötäili osaksi KL 1964:n sanamuotoa. Kummeilta ei kuitenkaan edellytetty ehtoollisella käymisen lisäksi elämässään nuhteettomuutta. Kummeja koskevaksi ehdotettiin: Kastettavalla tulee olla ainakin kaksi kummia, jotka ovat konfirmoituja evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kirkon jäseniä. Näiden lisäksi voi kummina olla myös muuhun evankelis-luterilaisen kirkon toimittaman kasteen hyväksyvään kristilliseen kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluva henkilö. Jollei vähintään kahta kummia ole saa-

8 14 Iustitia 30 puvilla kastetoimituksessa, tulee puuttuvan kummin sijasta olla läsnä todistajana muu henkilö. Kirkkolain uudistamiskomitea perusteli kummiutta koskevasta säännöksestä elämässään nuhteettomia määrittelyn poistamista sillä, että sen sisältö oli vaikeasti määriteltävä. Komitea korosti periaatetta, että kastetilaisuudessa tulee pääsääntöisesti olla läsnä kaksi kummia. Todistajien käyttäminen kummien sijasta on poikkeustilanne, joka ei vastaa luterilaista kastekäytäntöä. Kummien tehtävät tulivat kirkkojärjestyksessä ilmaistuiksi siten, että kummien ja seurakunnan tulee tukea vanhempia ja huoltajia tässä kristillisessä kasvatustyössä. Kummiuteen ja sitä koskeviin säännöksiin voisi kuriositeettina liittää vielä Korkeimman oikeuden tuomion. Pappi oli hovioikeudessa tuomittu hänen syykseen luetusta tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Korkein oikeus katsoi ainakin tuolloin voimassa olleiden säännösten mukaan pappeuteen kuuluvan mahdollisuuden arvioida kummiehdokkaan elämässä nuhteettomuutta. Sen sijaan pappi sai kylläkin varoituksen varomattomuudesta tehdystä virkavelvollisuuden rikkomisesta (käyttäytyi huonosti hoitaessaan kummiuteen liittyvää selvittelyä). Vielä lopuksi Voisi helposti ajatella, että sanamuotomuutokset kirkkolainsäädännön eri kirkkolain säännöksissä koskien eettistä normistoa olisivat pelkästään semanttisia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että joissakin tarkastelun kohteena olevien säännösten sanamuodoissa on tavoiteltu ihannesäännösten sanamuotoja, koska on koettu vaikeaksi säätää tällaisista asioista oikeudellisesti velvoittavia normeja. Todellinen ongelma taitaa olla ainakin siinä, että ihannesäännösten taustalla olevat pyrkimykset näyttäisivät muuttuneen ihanteiksi, joiden ei todellisuudessa ole edes ajateltu olevan sellaisia, joita tulisi noudattaa ne ovat jääneet tai ainakin vaarassa jäädä (pelkiksi) ihanteiksi vailla sisältöä.