Joulukuussa 2005 Ilta-Sanomat uutisoi

Transkriptio

1 Susia ja hevosia Maaseudun eläimet muutoksessa OUTI RATAMÄKI JA NORA SCHUURMAN Joensuun yliopisto, yhteiskuntapolitiikan laitos Joulukuussa 2005 Ilta-Sanomat uutisoi tapauksesta, jossa sudet olivat piirittäneet maastolenkillä olleen ratsastajan. Ratsukon pikainen pako laukaisi tilanteen, ja sudet valitsivat saaliikseen hirven. Tapaukseen sisältyy maaseudun muutoksesta viestiviä tekijöitä. Parikymmentä vuotta sitten tällaista tilannetta ei olisi pidetty uskottavana, mutta miksi se nyt on sitä? Kysymykseen voisi vastata, että ihmisen ja yhteiskunnan suhde sekä villieläimiin että kotieläimiin on muuttumassa. Muutokset näkyvät myös eläinten lukumäärissä. Ihmisen ja eläinten suhteesta maaseudulla voisi kertoa monta tarinaa. Kuten filosofi Stephen R.L. Clark kirjoittaa: Yhteiskunnat eivät koostu koskaan pelkästään ihmisistä, niin kuin ne eivät koostu vain aikuisista tai miehistä tai ole yksinomaan rationaalisia. Jotta ihmiset pysyisivät ylipäätään hengissä, heidän on ymmärrettävä muita eläimiä ja toimittava niiden kanssa, kesyjen ja villien. (Clark 1996: 12) Tuhansia vuosia ihmisen rinnalla on ollut eläimiä erilaisissa rooleissa, tehtävissä ja asemissa. Länsimaisissa yhteiskunnissa eläimet on kuitenkin mielletty osaksi luontoa, ihmisestä erillisiksi. Eron teko on ollut tärkeää luonnon haltuun ottamisen ja käyttämisen oikeuttamiseksi (ks. esim. Eder 1996). Sosiologista tutkimusta ihmis- ja eläinkunnan raja-alueista ovat Suomessa tehneet muun muassa Saara Kupsala ja Salla Tuomivaara (2004). Heidän mukaansa eläinten sijoittaminen osaksi luontoa tuottaa ihmiselle erityisaseman. Raja ei kuitenkaan ole koskaan ollut täysin pitävä: erityisesti kotieläimiä voidaan perustellusti pitää osana yhteiskuntaa (vrt. Tovey 2003). Eläinten moraalisen arvon pohdinta ei ole uusi asia, mutta se on lisääntynyt, ja myös eläinten hyvinvointiin kiinnitetään nykyään enemmän huomiota. (Aaltola 2004: ) Uusi eläinkäsitys kyseenalaistaa omistajuuteen ja hallintaan perustuvan ihmisen ja eläimen välisen suhteen. Radikaaleimmillaan tämä näkyy eläinoikeuskeskusteluna ja -toimintana, mutta pinnan alla tapahtuu paljon muitakin muutoksia ja uudelleenarviointia. Yhteiskunnan modernisoituminen eri sektoreilla, kuten tieteellisen tiedon merkityksen ja teknologian kasvu, vaikuttaa osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen ja eläimen suhde muotoutuu. Tässä artikkelissa pohdimme eläimen roolia maaseudulla. Tarkoituksena on tuoda eläimet mukaan myös maaseutua koskevaan keskusteluun, tehdä ne näkyviksi. Sen sijaan, että eläimet yritetään mahduttaa luonnon määritelmään, pitäisi sellaiset eläimet, jotka elävät tai toimivat tiiviissä vuorovaikutussuhteessa ihmisen kanssa, mieltää osaksi yhteiskuntaa (vrt. Kupsala Tuomivaara 2004). Erityisesti maaseudulla eläimet ovat aina olleet kiinteästi mukana ihmisten elämässä (Tovey 2003). Vaikka maaseutuun yhdistetään edelleen pääasiassa tuotantoeläimet, on useiden tuotantoeläinten lukumäärä viime vuosikymmeninä jatkuvasti vähentynyt (kaavio 1). Kasvussa ovat sen sijaan esimerkiksi suurpetojen ja seuraeläinten määrät (kaaviot 2 ja 3). Tarkastelemme tässä maaseudun eläinsuhteen muutosta erityisesti hevosen ja suden kohdalla. Kumpikin niistä on omalla tavallaan ajankohtainen: molempien lukumäärä on lisääntymässä ja molempien asema yhteiskunnassa on muutoksessa. Hevosten ja susien yleistymi- Maaseudun uusi aika 2/

2 kpl Lypsylehmiä Sikoja vanha tilasto Sikoja uusi tilasto Lampaita 6 kk ja yli vuosi Kaavio 1. Lypsylehmien, sikojen 1 ja lampaiden määrien kehitys vuosina (Suomen tilastollinen vuosikirja 1974 ja 2004) määrä vuosi Kaavio 2. Suurpetojen vähimmäiskantojen 2 kehitys vuosina (Metsätilastollinen vuosikirja 2005) ilves karhu susi ahma nen vaikuttaa ensinnäkin siihen, miten eläimiin suhtaudutaan toisaalta maaseudulla, toisaalta kaupungissa. Toiseksi ne muovaavat osaltaan kuvaa maaseudusta ja käsitystä maaseudun ja kaupungin välisestä rajasta. Hevoset kuuluvat perinteisesti maatalouden yhteyteen ja sudet syrjäisiin metsiin, mutta kumpikin on ikään kuin murtautumassa ulos omasta tilastaan. Kolmanneksi kummankin eläinlajin kasvava läsnäolo vaikuttaa maaseudun asukkaiden elämään arjen tasolla. Tarkastelemme ensin lyhyesti maaseudun eläinkäsitysten muutosta. Sen jälkeen pohdimme modernin ja traditioiden sekä kaupungistumisen merkitystä yhteiskunnan eläinsuhteessa. Teoreettisia pohdintoja konkretisoivat käytännönläheiset esimerkit hevosen ja suden historiasta ja nykytilanteesta sekä niiden herättämistä uusista ristiriidoista. Käymme läpi hevostenpidossa tarvittavaan tietoon ja hevosten tilankäyt- 36 Maaseudun uusi aika 2/2006

3 Kaavio 3. Hevosten määrä vuosina (Suomen Hippos 2006) Maaseudun uusi aika 2/

4 töön liittyviä ongelmia sekä häirikkösusimyytin ja susipelon taustoja. Lopuksi esittelemme maaseudun muuttuvan eläinsuhteen luomia uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Historiallinen maaseuturomantiikka ja nykyaika Käsitys villistä luonnosta erityisen arvokkaana ja ylevänä syntyi Pohjois-Amerikassa romantiikan aikakautena 1700-luvulla ja levisi pian myös Eurooppaan. Maaseutu kuvattiin maalaustaiteessa idyllinä, ja varsinkin 1800-luvulla tuli suosituksi matkustaa maalle, takaisin luontoon, kauniiden maisemien äärelle. Suomessakin sama suuntaus näkyi kansallisromanttisen ajan kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja musiikissa. Romanttisen luontokäsityksen taustalla oli yhteiskunnan modernisoituminen: teollistuminen, kaupungistuminen ja biologisen tiedon kehitys erityisesti Darwinin myötä. Alkuperäisen, kesyttämättömän luonnon palvonta näyttäytyi houkuttelevana vastakohtana modernille, hallitsevalle ja esineellistävälle yhteiskunnalle. Romantiikan aikaan juontaa juurensa myös eläinoikeusliike. (Franklin 1999: 27, Haila 2003: ) Romanttisen tulkinnan mukaan ihminen oli aiemmin lähempänä eläimiä ja on nykyisin vieraantunut niistä. Tai, että ihmisen ja eläinten suhde oli ennen tasavertaisempi ja nykyisin ihminen alistaa eläimiä yhä enemmän. Eläimistä on tullut tuotteita, joita ihmiset kontrolloivat ja käyttävät hyväkseen yhä tehokkaammin, yhä suuremman hyödyn saavuttamiseksi tehomaataloudessa ja esimerkiksi urheilussa (Dickens 1996: 62 65). Toisaalta vaikka tehomaatalous tuottaa tietynlaista kärsimystä eläimille, se ei tarkoita, että nämä olisivat aiemmin eläneet paremmissa olosuhteissa. Ennen maatalouden modernisaatiota oli tavallista, että karja kärsi rehupulan vuoksi talvisin aliravitsemuksesta ja taudeista (Kivelä 2004). Myös villieläinten kohdalla romanttiset luontotulkinnat ovat ristiriitaisia. Hailan (2003: ) mukaan luonnollisuuden määritteleminen on vaikeaa muun muassa siksi, että luonnoneläimet eivät ole koskaan rajautuneet täysin yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta niin sanotut erämaat eivät ole olleet täysin vapaita ihmistoiminnasta tai asutuksesta. Luonto ja yhteiskunta eivät ole koskaan olleet tiukasti toisistaan erillisiä. Tarkkaa tietoa siitä, millainen maaseudun ihmisten eläinsuhde on aikojen saatossa ollut, on vähän. Eliitin ja keskiluokkaisen kaupunkiväestön suhdetta eläimiinsä on tutkittu jonkin verran, mutta maatalousväestön suhteesta oman talon eläimiin ei ole juuri dokumentteja (Franklin 1999). Kiinnostus eläinten pitoa koskevien perinteiden tutkimukseen on kuitenkin kasvamassa, esimerkkinä vaikkapa Juha Kuisman (2005b) toimittama Meidän lehmät -teos. Riitta-Marja Leinosen (2006) tutkimuksessa sota-ajan hevosista nämä kuvataan läheisinä perheenjäseninä, joiden menetystä surraan samaan tapaan kuin ihmisen poismenoa. Eläinsuojeluliikkeen ja eläinsuojelulakien synnyn taustalla on pidetty maaseutuväestön väkivaltaisuutta, joka olisi kohdistunut myös eläimiin (Franklin 1999: 15 16). Väitteelle ei kuitenkaan ole löytynyt vahvistusta, vaan esimerkiksi 1800-luvun Englannissa maalta kaupunkiin muuttanut työväestö otti nopeasti uuden eläinsuojeluaatteen omakseen (mts.). Suomalaisen eläinsuhteen historiasta antavat viitteitä esimerkiksi Mynämäen kirkkoherran Anders Litzeliuksen valistushenkiset kirjoitukset ensimmäisessä suomenkielisessä sanomalehdessä Suomenkieliset Tieto-Sanomat Litzelius korosti karjan hoitamisen tärkeyttä ihmisten ja eläinten yhteyttä; hänen mielestään karjanhoito kuului luontaiseen inhimillisyyteen (Mäkelä- Alitalo 2003: 592). Läheisen eläinsuhteen määrittely ei aina ole yksinkertaista. Modernin maaseudun tutkijan Hilary Toveyn (2003: 203) mukaan ihmiset pitävät usein sekä lemmikkejään että tuotantoeläimiään sosiaalisen suhteen aktiivisina osapuolina. Sen sijaan joidenkin tulkintojen mukaan läheiseksi eläinsuhteeksi ei esimerkiksi voi katsoa sitä, että ihminen metsästää ja tappaa eläimiä. Toisaalta juuri eräkulttuuriin liitetään luonnonläheisyys. (Franklin 1999: , 38 Maaseudun uusi aika 2/2006

5 Aaltola 2004: ) Koska luonnollisen ja luonnottoman tai läheisen ja etäisen määritteleminen on mahdotonta, tarkastelu kannattaa kiinnittää muutokseen (vrt. Haila 2003: 186). Kyse onkin lähtökohdista ja tulkinnoista sekä siitä, että eri aikoina eläimet ovat olleet ihmisille eri tavalla läheisiä tai etäisiä. Eläinten ja ihmisen suhdetta onkin luonnehdittu ambivalentiksi: se sisältää toisaalta hyväksikäyttöä ja alistamista, toisaalta kumppanuutta (esim. Aaltola 2004, Kupsala Tuomivaara 2004, Koski 2006). Moderni kaupunki, traditionaalinen maaseutu? Missä sitten on eläimen paikka suhteessa luontoon, ihmiseen ja yhteiskuntaan? Adrian Franklinin mukaan yhteiskunnan eläinsuhteen muutos liittyy kiinteästi kaupungistumiseen, yleiseen vaurastumiseen ja vapaa-ajan lisääntymiseen (Franklin 1999). Franklin jakaa vapaaajan eläinsuhteen kolmeen osaan: lemmikkieläimiin, villieläinten tarkkailuun, metsästykseen ja kalastukseen. Jaotteluun voisi lisätä myös eläinten käytön urheilussa. Kotieläimistä kaikkein moninaisimmassa roolissa on varmasti aina ollut hevonen. Se on käyttöeläin ja ihmisen vuorovaikutuskumppani, ja toisaalta virallisissa luokituksissa tuotantoeläin. Yhteiskunnan modernisoitumisen ja kaupungistumisen myötä hevosen rooli on viime vuosikymmeninä muuttunut melko täydellisesti. Maatalouden työjuhdasta ja kulkuvälineestä on tullut suosittu urheilu- ja harrastustoveri, joka elää aivan erilaista elämää kuin vielä neljä tai viisi vuosikymmentä sitten. Susi puolestaan on luonnonvarainen eläin, mutta siitä käyty yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin vilkasta. Suurpetojen kohtaamisilla ja näköhavainnoilla ei ole tutkimusten mukaan suoraa vaikuttavuutta suurpetoihin suhtautumiseen (Palviainen 2000), joten suurpetojen yhteiskunnallinen asema ja asenteet suurpetoja kohtaan muotoutuvat pitkälti suurpedoista ja luonnosta riippumatta. Suurpedot tulevat osaksi yhteiskuntaa monilla eri tavoin: aiheuttamalla vahinkoja, avaamalla mahdollisuuksia maaseutumatkailussa, ihmisen mielenmaisemassa, poliittisena kiistelynä, luonnonsuojelutoimenpiteiden kohteena jne. Maaseutuun liitetään usein traditionaalisuus vastakohtana kaupunkien moderniudelle (Giddens 1995: 109, Haila 2003: 181). Kuisma (2005a) kritisoi tapaa, jolla maaseutua tulkitaan aina tradition näkökulmasta, jolloin maaseudusta luodaan takapajuinen ja jälkeenjäänyt kuva. Traditioon on lyöty negatiivisuuden leima, ja modernius edustaa edistyksellisyyttä ja tulevaisuutta. Kuisma haluaakin uskoa moderniuden mahdollisuuksiin maaseudulla. Toisaalta voidaan pohtia sitä, voiko maaseutu kukoistaa vain modernisoitumalla ja irrottautumalla traditioista. Eivätkö traditiot itsessään voi olla voimavara ja vahvuus? Jälkimodernin yhteiskunnan tulkitsija Anthony Giddens (1995) korostaa sitä, kuinka traditiot purkautuvat ja ohenevat modernisaation myötä, mutta eivät häviä. Kyse on pikemminkin uudelleenjärjestäytymisestä ja vuorovaikutteisuuden lisääntymisestä. Myös John B. Thompsonin (1996: 95) mukaan moderni elämäntapa ja perinteet eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Päinvastoin, ihmiset kykenevät järjestämään päivittäisen elämänsä niin, että he yhdistävät perinteisiä elementtejä uudenlaiseen elämäntapaan. Tällä tavoin vanhat perinteet ja käytännöt asettuvat vuorovaikutukseen modernin yhteiskunnan näkemysten kanssa, ja tästä vuorovaikutuksesta syntyy uudenlaisia tapoja, tottumuksia ja uskomuksia. Perinteet muovautuvat uudelleen ja samalla ehkä myös vahvistuvat. Kiinnostavaa on tarkastella, kuinka tämä näkyy maaseudun eläinsuhteessa. Maaseudun ja kaupungin raja on saanut mustavalkoisten asetelmien tilalle paljon harmaan sävyjä. Maaseudulla oleskelevat ja luontoa käyttävät useat eri toimijat monella eri tavalla. Liikkuvuus on lisääntynyt fyysisesti ja virtuaalisesti. Maaseutu elää ja toimii ja on aina toiminut vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Eläimet ovat tästä hyvä esimerkki: Sudet ja hevoset eivät ole uusi ilmiö maaseudulla, mutta niiden rooli ja merkitys ovat muuttuneet. Ne eivät kosketa vain maaseutuväestöä. Myös kaupunki- Maaseudun uusi aika 2/

6 laisilla on sanansa sanottavana susipolitiikkaan ja hevosenpitoon. Hevoset ja sudet muutoksessa mukana Sotia edeltävänä aikana hevonen oli ennen kaikkea maa- ja metsätalouden vetojuhdan sekä kulkuvälineen roolissa, mutta pikku hiljaa sitä alettiin käyttää myös urheilussa. Kilvanajo aloitettiin Suomessa jo 1800-luvulla, ja kun maatalouden koneellistuminen vähensi hevosten tarvetta maataloudessa 1950-luvulta lähtien, saatiin Suomen hevoskanta säilytettyä raviurheilun turvin. Enimmillään Suomessa oli 1950-luvulla yli hevosta, mutta vuonna 1980, ennen kuin kehityksen suunta kääntyi, hevosia oli jäljellä enää (Suomen Hippos 2006). Viimeisten 25 vuoden aikana hevosten lukumäärä on lisääntynyt voimakkaasti, ja hevonen alkaa olla maaseudulla taas yleinen näky. Raviurheilun ohella kehitykseen on vaikuttanut erityisesti ratsastusharrastuksen kasvu: ratsastusta harrastaa noin suomalaista, ja yhä useampi heistä haluaa myös oman hevosen. Tällä hetkellä hevosia on Suomessa jo noin ja hevosenomistajia (Hollmén Mäenpää 2004) Tavallaan ollaan palaamassa vanhaan maisemaan, jossa näkyy jälleen hevosia. Hevosille yhteiskunnan modernisoituminen ja kaupungistuminen merkitsevät haastetta sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin. Niille kyse ei ole pelkästä ammatin vaihdoksesta, vaan koko hevoskulttuuri on muuttunut. Toisin kuin ennen, hevonen ei palvele ihmistä enää työssä vaan vapaa-aikana; sen käyttömuodot ulottuvat kilpaurheilusta ja lasten harrastuksesta luonnossa vaeltamiseen ja terapiatoimintaan. Käyttötarkoituksen muuttuessa myös hevosten omistajakunta on kaupunkilaistunut: vaikka hevoset asuvat edelleen pääasiassa maaseudulla, niiden omistajista jo noin 60 prosenttia asuu kaupungeissa ja taajamissa (Heiskanen et al. 2002: 22). Sutta jahdattiin 1800-luvulla useissa Euroopan maissa, ja pyrkimyksenä oli hävittää se kokonaan (ks. esim. Alderton 1999: 47). Suomessa susi oli ennen vuoden 1993 metsästyslain uudistusta luokiteltu vahinkoeläimeksi. Siitä maksettiin tapporahaa vielä 1960-luvulla. Vahinkoeläinmääritelmä vastasi hyvin tilannetta ja suteen suhtautumista ennen 1970-lukua, jolloin mielipiteet sudesta ja suurpedoista alkoivat muuttua (Alaraudanjoki 1996: ). Tuolloin lisättiin suurpetotutkimusta ja ryhdyttiin suojelutoimenpiteisiin (Voutilainen 1996: 5). Toisaalta suurpetokannat olivat niin alhaiset, että vahinkoja ei juuri sattunut. Tästäkin syystä ajankohta oli sopiva suurpetojen suojelulle. Vuoden 1993 metsästyslainsäädännössä susi ja muut suurpedot luokiteltiin riistaeläimiksi vahinkoeläinkäsitteen jäädessä kokonaan pois (Alaraudanjoki 1996: ). Edelleen kuitenkin säilyi ajatus siitä, että suurpedot ovat eläimiä, joiden kantaa voidaan tarvittaessa tai niin haluttaessa rajoittaa metsästyksellä. Tuohon aikaan suurpetojen suojelun kansainväliset säännökset ja sopimukset velvoittivat Suomea, ja susi oli kansainvälisellä tasolla tarkasteltuna ennen kaikkea uhanalainen laji (Lyytikäinen et al. 2004: 44 46). Suomessa suden ja muiden suurpetojen kohdalla yhdistyvät siis suomalaisen perinteen mukainen käsitys (vahinko- ja) riistaeläimestä ja kansainvälisten sopimusten mukainen käsitys uhanalaisesta lajista. Tämä näkyy keskusteluissa jännitteinä muun muassa siitä, mikä hallinnollinen taho olisi sopiva hoitamaan suurpetokysymyksiä, maa- ja metsätalousministeriö vaiko ympäristöministeriö. Susikantojen noustua vahingotkin (poroille, koirille ja kotieläimille) lisääntyivät (Ympäristöja luonnonvarainneuvosto 1996: 26). Keskustelu voimistui 1990-luvulla, ja maaseudulla asuvat alkoivat osoittaa huoltaan kasvavan susikannan aiheuttamien vahinkojen vuoksi (Ratamäki 2001). Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 merkitsi muun muassa luontodirektiiviin ja sen tavoitteisiin sitoutumista. Tämä vaikutti siihen, että valtion hallinnon suhtautuminen suteen ja sen aiheuttamiin vahinkoihin muuttui radikaalisti 1990-luvulle tultaessa. Susien aiheuttamien vahinkojen kohteiksi joutuneet olivat aivan uudenlaisen tilanteen edessä. Vanhat menetelmät ongelmien poistamiseksi eivät enää olleet laillisia tai hyväksyttyjä. 40 Maaseudun uusi aika 2/2006

7 Uudet tulkinnat ja ristiriidat Maataloudessa kotieläimet ovat perinteisesti olleet keskeinen osa elämää. Sen sijaan kaupungissa eläintenpitoa rajoitetaan: kaupunkiympäristöihin hyväksytään vain kesyiksi, puhtaiksi, moraalisiksi ja esteettisiksi mielletyt lajit (Salonen 2004, Tovey 2003). Keskeinen käsite on tällöin lika: Mary Douglasin (2003: 86) mukaan lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, kulttuurinen anomalia, järjestelmään kuulumaton, väärässä paikassa oleva aine. Olennaista on siis lian suhde käytettävään tilaan. Sivilisaatioprosessissa kaupungista on tehty järjestelmä, jossa ruumiin likaisina pidetyt toiminnot on poistettu julkisesta tilasta ruumiin ja mielen hallinnan nimissä (Koski 2006: 57). Samat vaatimukset hallinnasta ja siisteydestä on ulotettu koskemaan myös eläimiä: esimerkiksi koiran uloste on likaa, joka ei kuulu kaupunkimaisemaan. Maallemuuttotutkimuksissa on tullut esille, että maallemuuttajat arvostavat uudessa asuinympäristössään muun muassa siisteyttä ja turvallisuutta (Kytö et al. 2006: 7 8). Näin kaupunkilaisuuteen, moderniuteen ja sivilisaatioon alun perin kuuluneet arvot leviävät myös maaseudulle. Uusia asukkaita houkuttelevat kylät haluavat myös profiloitua siisteinä ja turvallisina asuinympäristöinä (ks. esim. Kaukjärven kyläsuunnitelma 2002). Eläimellisyys on kirjallisuudessa mielletty sivistyksen vastakohdaksi, ja sivistyksen tehtävänä on eläimellisyyden poistaminen (Koski 2006: 56). Näin sivistys eläimellisyyskahtiajako rinnastuu moderni traditionaalinenjakoon.muutokset eläimiin suhtautumisessa heijastuvat myös hevosenpitoa koskeviin käsityksiin ja niistä syntyviin käytäntöihin. Muutoksia voidaan tarkastella karkeasti jakaen kahdesta eri näkökulmasta: miten ne vaikuttavat itse hevosiin sekä miten ne vaikuttavat ympäristön asenteisiin hevosenpitoa kohtaan. Valotamme seuraavassa lyhyesti molempia. Koska hevosenomistajien tausta on nykyään täysin erilainen kuin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, yhä harvemmalla hevosenomistajalla on enää yhteyttä hevosenpidon perinteisiin, ja heidän on hankittava tietonsa muualta. Perinteisesti hevosten pidossa tarvittava tieto on pitkälti ollut niin sanottua hiljaista tietoa, joka perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen ja jonka välittämisessä eteenpäin on keskeistä käytännön toiminta. Nykyään tieto on kuitenkin pirstaloitunut: hevosenomistajille on tarjolla tietoa useilla eri tahoilla, joista heidän pitäisi kyetä valitsemaan se oikea. Tiedon on oltava luotettavaa ja tiedon lähteen on oltava asiantunteva. Asiantuntijuus taas ei rajoitu professioihin tai instituutioihin, vaan se on kontekstuaalisesti relatiivista ja muodostuu kussakin tilanteessa erikseen: kuten Kimmo Saaristo (2000) kirjoittaa, asiantuntijuus on sosiaalinen asema. Asiantuntija-asemassa eivät siis ole vain koulutetut hevosalan ammattilaiset vaan myös harrastajat. Asiantuntijuutta luodaan nykyään esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla. Siihen, ketä asiantuntijaa ja millaista tietoa pidetään luotettavana, vaikuttavat myös tiedon taustalla olevat intressit. Jonathan J. Cooperin ja Melissa J. Albentosan (2005: 235) mukaan siihen, miten hevosia pidetään, vaikuttavat urheilu- ja harrastehevosten tuottama hyöty omistajilleen, hevosten rahallinen arvo ja tunnearvo sekä paikalliset tavat ja perinteet. Vaikka hevosia koskevat lait ja asetukset eivät eläimiä erottele, käytännössä erot saattavat olla huomattavia esimerkiksi ruokinnan, ulkoilumahdollisuuksien ja valmennusmenetelmien suhteen. Kaupungistuneet hevosenpitotavat näkyvät esimerkiksi siinä, että Suomessakaan ei kaikkia hevosia pidetä kesäisin laitumella (ks. esim. Pikkarainen 2005). Hevosta ei siis enää samalla tavoin mielletä maaseutuun tai luontoon kuuluvaksi, vaan se on osa ihmisen omaa, yhä urbanisoituneempaa elämänpiiriä. Ympäristön asennoitumisessa hevosenpitoa kohtaan on käytännössä kyse siitä, että osa maaseudun asukkaista karsastaa asuinalueellaan liikkuvia hevosia. Erimielisyyksiä on esiintynyt muun muassa alueilla, joille muuttaa uutta väkeä. Kun osa muuttajista arvostaa siisteyttä ja rauhallisuutta, toiset haluavat maalle juuri oman eläinharrastuksensa takia, sillä maalla on tilaa liikkua eläinten kanssa, eivätkä naapurit ole Maaseudun uusi aika 2/

8 aivan ikkunan alla (Kytö et al. 2006). Arvojen ja odotusten ristiriidat saattavat kärjistyä erimielisyyksinä esimerkiksi siitä, missä hevosella saa kulkea: yksityisillä vai vain yleisillä teillä (ks. esim. Nukkala Jansson 2004). Argumentteina hevosilla liikkumista vastaan käytetään tien kulumista sekä tielle jäävää lantaa. Tällaiset sinänsä epätodellisilta kuulostavat ristiriidat muuttuvat ymmärrettäviksi, kun niitä tarkastellaan edellä kuvatun siisteysproblematiikan kautta: hevosen lanta tai vaikka vain kavionjäljet ovat sivilisoituneella maaseudulla väärässä paikassa, ne ovat likaa, sivistyksen este ja kulttuurinen anomalia. Myytit häirikkösusista ja suurpetopeloista Kuva 1. Hevosella liikkuminen yksityisteillä aiheuttaa paikallisia ristiriitoja. Kuva Kontiolahdelta. Kuva: Nora Schuurman Suden kohdalla hallinnan ja turvattomuuden kysymykset tulevat esille muun muassa pelkokeskustelussa. Luonnon yhteiskunnallistaminen ja haltuunotto on saanut aikaan sen, että luonnon tuottamia vaaroja ei suvaita tai hyväksytä yhtä helposti kuin aikaisemmin (Ratamäki 2001). Luonnon haltuunotto merkitsee muun muassa lainsäädännöllistä ja poliittista kontrollointia, eläinkantojen hallintaa esimerkiksi riistanhoidollisin keinoin, tieteellisen tiedon tuottamista ja eläinkantojen kartoittamista. Nämä haltuun ottamisen keinot tuottavat illuusiota hallitusta ja yllätyksettömästä luonnosta. Suurpedot ovat aina olleet vaarallisia ja niitä kohtaan on tunnettu kunnioittavaakin pelkoa. Kuitenkin moderniin yhteiskuntaan liittyvä turvallisuuskeskustelu on luonteeltaan erilaista. Kun suurpedot aiheuttivat vahinkoja ja vaaratilanteita ennen niiden luokittelemista rauhoitetuiksi eläimiksi, voitiin noihin tilanteisiin reagoida käytännöllisin toimin, ja vaaran kohdannut saattoi itse vaikuttaa tilanteeseen luvulla alkaneeseen suurpetopelkokeskusteluun liittyy tunne hallitsemattomuudesta ja epävarmuudesta. Suurpetokysymys on tullut yhä kansainvälisemmäksi ja kontrolloidummaksi, jolloin yksittäisen suurpetojen kanssa olevan ihmisen on otettava nämä oman elinpiirinsä ulkopuolella olevat seikat huomioon suhteessaan suurpetoihin. Toisaalta suurpetokysymyksen samoin kuin muiden arkielämää koskevien ilmiöiden liukuminen ulospäin paikalliselta tasolta ja paikallisesta tilasta saa aikaan korostunutta tarvetta kontrolloida omaa elinpiiriä ja siihen liittyviä turvattomuuden tuntemuksia. Modernius tuottaa siis toisaalta hallinnan, toisaalta turvattomuuden tunteita. (Ratamäki 2001: ) Luonnon haltuun ottaminen on tuottanut käsitteen häirikkösusi. Häirikkösudella voidaan tarkoittaa sutta, jonka käyttäytyminen on poikkeavaa. Käytännössä Suomessa tällaisia, esimerkiksi sairauden vuoksi häiriintyneesti käyttäytyviä, susia ei kuitenkaan juuri ole (Lyytikäinen et al. 2004: 82 83). Toisaalta häirikkösudella voidaan tarkoittaa ihmiselle häiriötä aiheuttavaa eläintä. Tällöin tulkinta on antroposentrinen, sudessa itsessään ei ole mitään häiriötä, mutta sen käyttäytyminen on ristiriidassa ihmisen intressien ja käyttäytymisen kanssa (ks. Alaraudanjoki 1996: 151, Aaltola 2004: 36). Häirikkösusiksi on pahimmillaan luokiteltu sudet, jotka vain näyttäytyvät ihmisen elinpiirissä. Raja ihmisen käyttämän tilan ja luonnonvaraisen tilan välillä on haluttu pitää tiukkana. (Ratamäki 2001: 60.) Määrittelyt erämaasta ja suurpeto- 42 Maaseudun uusi aika 2/2006

9 Kuva 2. Susiaita rajoittaa tilankäyttöä. Kuva: Nora Schuurman jen kuulumisesta siihen ovat ihmisen asettamia ja tuottamia luokituksia ja rajoja. Suurpedot tulevat aivan hyvin toimeen ihmisasutusten lähettyvillä. (Haila 2003: 183.) On siis yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys määrittää, mikä on suden paikka maaseudulla. Ongelmaksi muodostuu, kuinka menetellä, jotta susi noudattaisi tätä rajaa (ks. kuvat 2. ja 3.) ja kuinka menetellä tilanteissa, joissa raja ylittyy ja siitä aiheutuu vahinkoja. Suurpetokeskustelun kehikkona on usein pelon käsite. Suden ja ihmisen suhteen kutistaminen vain pelkokysymykseksi on kuitenkin harhaanjohtavaa ja vääristää todellisuutta. Pelkoargumentti on helppokäyttöinen ja tehokas. Se on tunteisiin vetoava ja vakavasti otettava asia. Onhan ihmisten turvallisuuden turvaaminen kautta aikojen ollut yksi yhteiskunnan tärkeimmistä tehtävistä. Pelkokeskustelua voidaan siis käyttää tehokeinona. Keskustelua turvallisuudesta ja peloista on käyty aktiivisesti eri lehtien yleisöpalstoilla. Seuraavat lainaukset ovat otteita sanomalehti Karjalaisesta kerätystä aineistosta. Tätä aineistoa on käytetty pelkokeskustelun analysoimiseen. (Ratamäki 2006.) Mistä poliisiviranomainen on saanut rauhan aikana valtuudet alistaa siviili-ihmiset ihmishenkeen kohdistuvan uhan alle? Poliisiviranomaisen ensimmäinen ja tärkein tehtävä on ihmishenkeen kohdistuvan uhkan poistaminen. Minun Kuva 3. Aitamateriaalien muutos näkyy maaseutumaisemassa. Kuva: Outi Ratamäki Maaseudun uusi aika 2/

10 oikeustajuntani mukaan tämän ihmishenkeen kohdistuvan uhkan ylläpitäminen ja ihmisten alistaminen on poliisilta törkeä rikos. Yhdelläkään siviilihenkilöllä ei ole velvollisuutta alistua susien hyökkäyksen kohteeksi. (Karjalainen 2004a) Usein peloista puhuvia ihmisiä syytetään liioittelusta ja turhasta hysteriasta: Lapsiimme istuttamaamme susipelkoa olemme käyttäneet häikäilemättömästi hyväksemme susivihamme oikeuttajana. Suden jälkien ilmestyminen asutuksen tuntumaan ja harvat kohtaamiset susien kanssa ovat paisuneet huvittaviin mittoihin. Susilaumojen koko, käyttäytyminen ja susien määrä ovat ihmisten mielissä ja puheissa kasvaneet sitä myötä, kun pelko, viha ja fanaattisuus ovat syöneet järkeä. (Karjalainen 2004b) Pelkokeskustelua voidaan kuitenkin käyttää väärin myös silloin, kun suteen liittyvät huolet tulkitaan pelkokysymyksiksi, vaikka kyse olisikin käytännön ongelmasta, harmista tai kiusasta. Nämä tulkinnat tuottavat suurpetokeskustelua, joka on irrallaan maaseudun arkikokemuksista. Vuonna 2004 Karjalaisessa uutisoitiin 14-vuotiaasta pojasta, joka huutamalla ajoi pois ajokoiraa purevan suden. Poika kommentoi: En unohda miten se katsoi minua. Minulla ei ollut mitään asetta, vain pieni puukko vyöllä ja koiran hihna. En aistinut sudessa pelkoa, vaan se käyttäytyi uhkaavasti minuakin kohti. Omasta puolestani en pelännyt. Minulla on ollut metsästyskortti neljä vuotta. Tämä on kova isku harrastukselle. Emme ota riskejä, koska emme halua menettää koiraa. Mökille uskaltaa jatkossakin mennä, mutta koiraa ei lasketa irti. (Karjalainen 2004c) Kaikkien suteen liittyvien ongelmien tulkitseminen pelkokysymyksiksi saa aikaan ongelmia kohdanneiden ihmisten ja yhteisöjen väheksyntää, jopa halveksuntaa ja holhoavaa asennetta: Naurettavaa: raavaat miehet pelkäävät sutta. Hah! Ja lietsovat susivihaa raukkamaisuudessaan. Ottakaa asioista selvää miksi, miksi ja miksi, ennen kuin uhoatte ja laitatte itsenne naurunalaiseksi silmissäni, te uroot (vellihousut)! (Karjalainen 2004d) Nykyisin ihmisten heikko kunto, mukavuudenhaluisuus ja urbanisoituminen suosivat helppoja metsästysmuotoja. Nykyisin ei esimerkiksi jänistä yleensä jakseta eikä kehdata metsästää jäljittämällä, tästä ihmisen paras ystävä saa maksaa hengellään. Koirien menettäminen lieneekin suurin syy susivainoon nykyisin. (Karjalainen 2004b) Onkin syytä kysyä, mitä vastustetaan, kun puhutaan sutta vastaan. Kaikki susivastainen puhe ei ole sutta eläimenä vastustavaa tai susivihaan perustuvaa puhetta. On suotava mahdollisuus tulkinnalle, jonka mukaan sutta voidaan arvostaa eläimenä, mutta vastustetaan sen aiheuttamia vahinkoja. Sudesta on tullut totalitaarisen vastustus- ja puolustuspuheen väline. Neutraali keskustelu sudesta tuntuu olevan mahdotonta. Tämä taas saa aikaan sen, että asioihin on vaikea puuttua konkreettisin välinein kaikkien väärintulkintojen keskellä. (Ratamäki 2006.) Eläimet, tila ja maaseutu Sudet ja hevoset ovat eläimiä, jotka herättävät voimakkaita mielikuvia. Molempien lukumäärä on kasvanut. Samaan aikaan edellä kuvatut yhteiskunnalliset muutokset ja maaseudun ja kaupungin uudet riippuvuussuhteet saavat aikaan rajojen ylittymisiä uusilla tavoilla. Tämä näkyy myös eläinten kohdalla: toisaalta ne pyritään rajaamaan tarkasti ihmisen elämänpiiriin, omaan tilaansa aitojen sisälle kuten hevoset, toisaalta ne halutaan työntää kokonaan pois ihmisen tilasta kuten sudet. Eläimet ovat oivallinen tarkastelukohde tutkittaessa maaseudun ja kaupungin, luonnon ja yhteiskunnan sekä ihmisen ja eläimen välistä suhdetta. Yhä useammin näyttää siltä, että nämä dualistiset jaot eivät enää toimi vaan ovat hajoamassa. Eläimet eivät pysy ihmisten asettamien rajojen sisällä sen enempää konkreettisesti kuin käsitteellisestikään. Toisaalta rajojen luominen ja ylläpitäminen on korostunut. Kun yhteiskunta monimutkaistuu, tulee luonnon kontrolloi- 44 Maaseudun uusi aika 2/2006

11 minen ja luonnon paikan määrittäminen yhä tärkeämmäksi. Tiedon tuottaminen ja lisääminen on jälkimodernin yhteiskunnan vastausyritys lisääntyvän epävarmuuden poistamiseksi. Kuitenkaan tietoa ei voida koskaan tuottaa niin paljon, että hallinta olisi varmaa ja päätöksenteko helppoa. Eikä tieto sinänsä ole koskaan arvovapaata, joten eläimistä ja niiden paikasta yhteiskunnassa ja ihmisen rinnalla on käytävä arvokeskustelua. Julkinen ja avoin arvokeskustelu toimii välitilana, jossa eri toimijat voivat kohdata toisensa ja tutustua toistensa näkemyksiin. Arvokeskustelu edistää myös perinteisten ja modernien arvojen yhteiseloa maaseudulla. Traditiot eivät katoa modernisaation myötä, vaan ne jäävät elämään modernin elämäntavan rinnalle. Uusia toimintatapoja ja elinkeinoja on kehitelty vanhoja perinteitä hyödyntäen. Sekä suurpetojen että hevosten tuotteistaminen ja hyödyntäminen esimerkiksi maaseutumatkailussa on hyvää vauhtia lisääntymässä. Eläimet hakevat paikkaansa maaseudun muuttuneessa arjessa, ja samalla ne luovat uutta kuvaa maaseudusta, uutta maisemaa ja kulttuuria sekä vähitellen myös uusia elämäntapoja. VIITTEET 1 Vanhassa tilastossa (vuoden 1974 tilasto) mukaan laskettavien sikojen kilomäärä on ollut korkeampi (yli 50kg). Laskentatavan muutos aiheuttaa hyvin vähäisen muutoksen kokonaismäärään. 2 Vähimmäiskanta on arvio petomäärästä, joka Suomessa vähintään elää. LÄHTEET Aaltola, Elisa 2004: Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino, Tampere. Alaraudanjoki, Pirjo 1996: Paaluraudoista kotkansuojeluun metsästyksen vihertyminen. Teoksessa Anni Huhtala (toim.) Ympäristö arvot? Heijastuksia pohjoiseen. Lapin yliopisto, hallintoviraston julkaisuja 35, Rovaniemi. s Alderton, David 1999: Opi tuntemaan koirasi. Kustannus- Mäkelä, Karkkila. Clark, Stephen R.L. 1996: The cobra as Other. Times Literary Supplement 5 January, s. 12. Dickens, Peter 1996: Reconstructing Nature: Alienation, Emancipation and the Division of Labour. Routledge, London. Cooper, Jonathan J. Albentosa, Melissa J. 2005: Equine behaviour and welfare. Teoksessa Mill, Daniel McDonnell, Sue (toim.) The Domestic Horse. The Evolution, Development and Management of its Behaviour. Cambridge University Press. Douglas, Mary 2003: Puhtaus ja vaara. Rituaalisen rajanvedon analyysi. Suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Vastapaino, Tampere. Eder, Klaus 1996: The social construction of nature. A sociology of ecological enlightenment. Sage Publications, London Franklin, Adrian 1999: Animals and modern cultures. A Sociology of Human-Animal Relations in Modernity. Sage Publications, London. Giddens, Anthony 1995: Elämää jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Beck, Ulrich Giddens, Anthony Lash, Scott (toim.) Nykyajan jäljillä. Vastapaino, Tampere. s Haila, Yrjö 2003: Erämaa ja luontoajattelun moniulotteisuus. Teoksessa Haila,Yrjö Lähde, Ville (toim.) Luonnon politiikka. Vastapaino, Tampere. s Heiskanen, Minna-Liisa Klemola, Ilkka Kumpulainen, Mikko Kauppinen, Päivi 2002: Hevostalous merkitys ja tulevaisuus Suomessa. Hevostietokeskus, Kuopio. Hollmén, Maarit Mäenpää, Minna (toim.) 2004: Hevosalan haasteet. MTK, Suomen Hippos ja Suomen Ratsastajainliitto ry (verkkojulkaisu). Viitattu Saatavilla Internetissä: index.php. Kaukjärven kyläsuunnitelma 2002: Kaukjärven kylätoimikunta (verkkojulkaisu). Viitattu Saatavilla Internetissä: Kaukjarvi.pdf. Karjalainen 2004a: Susista ja sudensuojelusuunnitelmista. Mielipidekirjoitus Suora Linja palstalla Karjalainen 2004b: Susivainon todelliset syyt. Mielipidekirjoitus Suora Linja palstalla Karjalainen 2004c: Peloton 14-vuotias pelasti koiransa Maaseudun uusi aika 2/

12 suden hampaista. Karjalainen , s. 8. Karjalainen 2004d: Kuka sutta pelkäisi Mielipidekirjoitus Suora Linja palstalla Kivelä, Markku 2004: Luomusta luomuun. Opetuksesta oppimiseen. Pohjoisen Suomen maataloustuotannon ja -koulutuksen kehityspiirteiden arviointia luonnonmukaisesta näkökulmasta. Acta Universitatis Lapponiensis 72. Väitöskirja. Lapin yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta, Rovaniemi. Koski, Leena 2006: Koira jälkimodernissa yhteiskunnassa. Teoksessa Kosonen, Päivä Nevanlinna, Tuomas (toim.): Merkityksellistymisen pohjasäikeet. Kirsti Määttäsen juhlakirja. Tutkijaliitto, Helsinki. Kuisma, Juha 2005a: Maaseutu yhteiskunnallisena kysymyksenä. Teoksessa Niiniluoto, Ilkka Sihvola, Juha (toim.) Nykyajan etiikka. Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä. Gaudeamus, Helsinki. s Kuisma, Juha (toim.) 2005b: Meidän lehmät. Maahenki, Helsinki. Kupsala, Saara Tuomivaara, Salla 2004: Sosiologinen eläintutkimus eläinten yhteiskunnallinen merkitys sosiologian tutkimuskohteena. Sosiologia 4/2004, Kytö, Hannu Tuorila, Helena Leskinen, Johanna 2006: Maaseudun vetovoimaisuus ja kuluttajien yksilölliset elämäntavat. Kuluttajatutkimuskeskus, julkaisuja 5:2006, Helsinki. Leinonen, Riitta-Marja 2006: Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana. Hevostietokeskus (verkkojulkaisu). Viitattu Saatavilla Internetissä: pdf. Lyytikäinen, Veli Luotonen, Hannu Uotila, Ilari Kotanen, Juho Hokkanen, Timo J. 2004: Pohjois-Karjalan suurpedot. Erämaisen luonnon ja ihmisen rinnakkaiseloa itäisimmässä Suomessa. Pohjois-Karjalan ympäristökeskus, Joensuu. Metsätilastollinen vuosikirja 2005: Metsäntutkimuslaitos, Helsinki. Mäkelä-Alitalo, Anneli 2003: Karjataudit ja eläinlääkintä. Teoksessa Rasila, Viljo Jutikkala, Eino Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.) Suomen maatalouden historia. Osa 1, Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Nukkala, Tiina Jansson, Helena 2004: Hevostallit ja naapurit voivat elää sulassa sovussa. Koetoiminta ja käytäntö, liite , 61. vuosikerta, no 3, sivu 6. Palviainen, Simo 2000: Pohjoiskarjalaisten luonnonkäyttäjien kokemuksia suurpedoista. Pohjois-Karjalan liitto, julkaisu 51, Joensuu. Pikkarainen, Mari 2005: Hevosten hyvinvointi ja lajinmukainen käyttäytyminen sekä niiden toteutuminen suomalaisilla talleilla. Opinnäytetyö. Hämeen ammattikorkeakoulu, Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelma, Mustiala. Ratamäki, Outi 2001: Pelkäätkö karhua, vihaatko sutta? Pro gradu -tutkielma (julkaisematon teos). Joensuun yliopisto, sosiologian laitos. Ratamäki, Outi 2006: Yhteiskunnallinen kestävyys ja hallinta suomalaisessa susipolitiikassa. Väitöskirjan käsikirjoitus (julkaisematon teos). Joensuun yliopisto, yhteiskuntapolitiikan laitos. Saaristo, Kimmo 2000: Avoin asiantuntijuus. Ympäristökysymys ja monimuotoinen ekspertiisi. Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 66, Jyväskylä. Salonen, Ville 2004: Eläinmaantiede näkökulmia ihmisen ja eläimen vuorovaikutussuhteeseen. Terra 116: 4, Suomen Hippos 2006: Hevoskannan kehitys maassamme Verkkojulkaisu. Viitattu Saatavilla internetissä: tilastot/jalostus_ja_kasvatus/hevoskannan_kehitys. php. Suomen tilastollinen vuosikirja 1974: Tilastokeskus, Helsinki. Suomen tilastollinen vuosikirja 2004: Tilastokeskus, Helsinki Thompson, John B. 1996: Tradition and self in a mediated world. Teoksessa Heelas, Paul Lash, Scott Morris, Paul (toim.) Detraditionalization. Critical reflections on authority and identity, s Blackwell, Cornwall. Tovey, Hilary 2003: Theorising Nature and Society in Sociology: The Invisibility of Animals. Sociologia Ruralis, Vol 43, Number 3, July 2003, s Voutilainen, Antti 1996: Karhunmetsästys Suomessa ja Karjalan tasavallassa. Joensuun yliopisto, Metsätieteellinen tiedekunta, Tiedonantoja 44, Joensuu. Ympäristö- ja luonnonvarainneuvosto 1996: Suomen maasuurpetokannat ja niiden hoito. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 6/ Maaseudun uusi aika 2/2006