Kielitieteet. Fred Karlsson. 1. Tausta

Transkriptio

1 Kielitieteet Fred Karlsson (Tämä kirjoitus ilmestyi vähän lyhennetyssä muodossa teoksessa Päiviö Tommila ja Aura Korppi-Tommola, eds., Suomen tieteen vaiheet. Yliopistopaino Kustannus ja Tieteellisten Seurain Valtuuskunta, Helsinki 2003, ) 1. Tausta Vanhassa Turun Akatemiassa oli kaunopuheisuuden sekä kielten (Linguarum) professuurit. Kaunopuheisuus tarkoitti tuolloin kirjoitettua ja puhuttua latinaa, kielet taas olivat heprea ja kreikka. Merkittävimmät varhaiset kieliopit koskivat suomea (Petræus 1649), latinaa (Rajalen 1683) ja hepreaa (Paulinus1692). Wexionius Gyldenstolpe osoitti 1650, että suomi ja viro ovat sukukieliä. Porthan oivalsi, että kielten historia heijastaa puhujien kulttuurihistoriaa perustettiin venäjän kielen ja kirjallisuuden professorin virka. A. J. Sjögrenistä tuli 1820-luvulla merkittävä kielitieteellinen tutkimusmatkailija ja ensimmäinen suomalainen kokopäiväinen kielentutkija perustettiin Helsingin yliopistoon suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ensimmäinen professuuri Pohjoismaissa äidinkieltä varten. Viran sai M. A. Castrén, joka oli viettänyt 1840-luvun kenttämatkoilla Siperiassa. Sjögren ja Castrén loivat uralilaisten kielten vertailevan tutkimuksen perustan luvulla saksalainen nuorgrammaattisuus juurrutti vertailevan kielihistorian hallitsevaksi suuntaukseksi. Samoihin aikoihin alkoi vilkas keskustelu vieraiden eli uusien kielten akateemisen opetuksen tarpeesta. Germaanisen ja romaanisen filologian yhteisprofessuuri perustettiin Ruotsin kielen ja kirjallisuuden professuuri oli perustettu jo Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin 1831, Kotikielen Seura 1876, Klassillis-filologinen yhdistys 1882, Suomalais-ugrilainen Seura 1883, Svenska Litteratursällskapet 1885 ja Uusfilologinen yhdistys Kielitieteiden infrastruktuurin kehittyminen 1900-luvulla Helsingin yliopisto, Åbo Akademi, Turun yliopisto ja Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu saivat kielitieteellisiä professuureja uusille aloille seuraavasti: slaav. engl. germ. rom. fonet. itäm. ven. klass. suomi ruotsi sm.-ugr. HY ÅA TY JKKK Myös Oulun, Tampereen, Joensuun ja Vaasan yliopistoissa on 1960-luvulla perustetut humanistiset tiedekunnat, joissa annetaan kielitieteellistä opetusta. Vieraat kielet ovat vahvistuneet, aluksi saksa ja ranska, sittemmin englanti. Teoreettis-lingvistiset vaikutteet tulivat Saksasta sotiin asti. Vuonna 2003 kielitieteellisten professuurien lukumäärä on noin 150. Uusimpia virkanimikkeitä ovat Afrikan kielet, japani, arabian kieli, tietokonelingvistiikka, soveltava kielitiede, kieliteoria ja kääntäminen sekä kielikylpyopetus. Vahva trendi on eriytyminen ja pirstoutuminen. Toinen selvä trendi on

2 kielitieteen välinearvon lisääntyminen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus perustettiin 1976, Suomen Itämainen Seura 1917, Suomen Kielen Seura 1929, Föreningen för nordisk filologi 1932, Suomen soveltavan kielititeen yhdistys 1970 ja Suomen kielitieteellinen yhdistys järjestettiin Budapestissä ensimmäinen kansainvälinen fennougristikongressi. Tämä konferenssiperinne loi merkittävällä tavalla kansainvälistä identiteettiä fennougristiikalle. Valtakunnalliset Lauseopin ja semantiikan päivät järjestettiin Tampereella 1972, 1976 nimi vaihtui Kielitieteen päiviksi. Ensimmäiset Fonetiikan päivät järjestettiin Turussa Suomen tärkein kielitieteellinen aikakauslehti on aikakauslehti Virittäjä, joka ilmestyi ensi kerran 1883 ja vuodesta 1897 säännöllisesti. Suomalais-Ugrilainen Seura toimittaa vuodesta 1885 Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirjaa ja vuodesta 1901 aikakauskirjaa Finnisch-ugrische Forschungen. Uusfilologisen yhdistyksen lehti on Neuphilologische Mitteilungen (1899). 3. Suomalaisugrilaisten kielten tutkimus Suomen kielen tutkimus ja fennougristiikka eriytyivät 1892, kun perustettiin suomalaisugrilaisen kielentutkimuksen professorin virka. E. N. Setälä vaikutti vahvasti kumpaankin. Hänen sanakirjaohjelmansa mukaan oli laadittava suomen yleiskielen sanakirja, suomen murteiden sanakirja, vanhan kirjasuomen sanakirja ja etymologinen sanakirja. Hankkeet tulivat hallitsemaan 1900-luvun fennistiikkaa ja fennougristiikkaa. Kuvan rakentaminen suomen kielen sukulaisuussuhteista, menneisyydestä ja nykyisistä ominaisuuksista oli suuri kansallinen tehtävä. Syntyi käsite kansalliset tieteet, joka kattoi myös kotimaisen kirjallisuuden, kansanrunouden tutkimuksen sekä kansatieteen. Suomen kielen tutkimuksen laajin työsarka 1900-luvulla on ollut murteentutkimus, erityisesti murteiden äännehistorian selvittäminen. Pertti Virtaranta, myöhäinen Lönnrot, perusti Suomen kielen nauhoitearkiston Klassinen teos on Lauri Kettusen kartasto Suomen murteet I-III ( ). Vuoden 1970 paikkeilla Terho Itkonen ja Heikki Paunonen uudistivat murteentutkimusta lingvistiikan, erityisesti sosiolingvistiikan suuntaan. Ensimmäinen teoreettinen alueenlaajennus kieliopinkirjoituksessa tapahtui 1957, kun Aarni Penttilän Suomen kielioppi ilmestyi. Lauseopin harrastus kasvoi muutenkin 1950-luvulla Osmo Ikolan ja Paavo Siron ansiosta ja on vireää edelleen luvun toisen puoliskon fennistiikan kehitykselle leimallista on ollut tutkimusaiheiden nopea monipuolistuminen ja yleislingvistisen teorian kasvava huomioon ottaminen. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat olleet merkitykset ja niiden luonne, kokonaiset tekstit ja niiden tulkinta, sanallisen ja ei-sanallisen viestinnän interaktio, kielen ja kognition suhde, keskustelun ominaisuudet, suomen kvantitatiiviset piirteet ja lapsen kielen omaksuminen. Fennougristiikan suurten tutkimusmatkojen kausi päättyi Suomen itsenäistymiseen ja Neuvostoliiton rajojen sulkeutumiseen. Pitkiä kenttämatkoja olivat tehneet esimerkiksi Heikki Paasonen mordvalaisten, marien ja hantien luo sekä Yrjö Wichmann udmurtien, komien ja marien luo. Kai Donner ja Toivo Lehtisalo työskentelivät samojedien parissa. Keskeiset tutkimusaiheet olivat pitkään äännehistoria, etymologia ja lainsanatutkimus. Paavo Ravilasta ja Erkki Itkosesta tuli 1900-luvun fennougristiikan keskeisimmät vaikuttajat. Ravilan erikoisaloja olivat saame ja mordva, Itkonen käsitteli melkein kaikkia suomalaisugrilaisia kieliä niin äänne-, muoto- kuin lauseopinkin näkökulmasta. Vertailevan fennougristiikan klassinen ongelma on ollut kielisukulaisuuskysymykset. Miten suomalais-ugrilaiset kielet ovat sukua keskenään, onko aikojen aamussa ollut olemassa yhtenäisiä

3 kantakieliä (kenties uralilainen kantakieli ekr.), ovatko suomalais-ugrilaiset kielet sukua indoeurooppalaisille kielille? Voidaanko alkukoti paikantaa? Voidaanko kielten polveutuminen esittää sukupuumallin avulla? Milloin suomalaiset tulivat Suomeen? Aulis J. Joki, Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti, Juha Janhunen ja Kaisa Häkkinen ovat vieneet keskustelua eteenpäin. Viime vuosina keskustelu on saanut uutta pontta foneetikko Kalevi Wiikin esitettyä radikaaleja hypoteeseja siitä, että suomalaisugrilaisia olisikin ollut vuotta sitten läntisemmällä alueella kuin perinteisesti on oletettu. 4. Muiden eurooppalaisten kielten tutkimus Nordistiikan pääpaino oli kauan filologiassa eli vanhojen pohjoismaisten tekstien tutkimuksessa. Varsinainen suomenruotsille ominaisten piirteiden tarkastelu keskittyi murteisiin ja nimistöön. Hugo Pippingin varhaisura alkoi fonetiikan parissa jo 1888 Kielin yliopistossa. Pipping kehitteli kuuloaistin ominaisuuksiin perustuvaa teoriaa siitä, miksi kielten on oikeastaan pakko muuttua ääntämykseltään sukupolvesta toiseen, ja sovelsi teoriaansa pohjoismaisten kielten äännerakenteen kehityksen kuvaukseen. Tor Evert Karsten syventyi suomalaisten ja muinaisgermaanien varhaissuhteisiin ja arveli suomen germaanisten lainasanojen olevan huomattavasti vanhempia kuin esimerkiksi Vilhelm Thomsen oli luvulla olettanut. Rolf Pipping tutki Eerikinkronikkaa (Erikskrönikan) filologisesti. Tulokset ilmestyivät kolmena julkaisuna, joista keskeisin oli monumentaalinen teos Kommentar till Erikskrönikan (1928) luvun lopussa elänyt munkki Jöns Budde käänsi uskonnollisia kirjoituksia ruotsiksi. Monet ovat tutkineet Budden kieltä ja tyyliä, kuten Rolf Pipping, Olav Ahlbäck, Eskil Hummelstedt ja Christer Laurén. Nimistöntutkimus on ollut suosittu ala, sitä ovat harrastaneet mm. Åke Granlund, Lars Huldén ja Kurt Zilliacus. Sosiolingvistiikan kehittäjiä ovat Bengt Loman ja Mirja Saari. Romaanisen filologian ja ranskan kirjallisuuden tutkimuksen perustan Helsingin yliopistoon loi Carl Gustaf Estlander. Werner Söderhjelm oli Suomen uusfilologian keskeinen kehittäjähahmo. Vuonna 1894 hänestä tuli germaanisen ja romaanisen filologian professori. Axel Wallensköld oli hänkin kansainvälisesti arvostettu tekstifilologinen romanisti. Arthur Långforsin erikoisala keskiaikaisten tekstien tulkinta, hänestä tuli Sorbonnen kunniatohtori. Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia kielentutkijoita on Veikko Väänänen, jonka väitöskirja (1937) käsitteli Pompeiin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten vulgaari- eli kansanlatinaa. Väänäsen kansanlatinaa koskevat tutkimukset on käännetty useille kielille ja ovat hyvin arvostettuja. Italialaista filologiaa on edustanut Tauno Nurmela, espanjalaista filologiaa Timo Riiho. Romaaninen ja germaaninen filologia elivät aluksi läheisessä personaaliunionissa. Saksan kielen tutkimus Suomessa suuntautui alusta asti pitkiksi ajoiksi historiallisiin kysymyksiin. Hugo Suolahti oli kuuluisa saksan sanahistorian tutkija, joka selvitti muinaisyläsaksan eläinsanastoa ja ranskan vaikutusta saksaan. Sanastotutkimuksillaan Suolahti loi Suomen germanistiikalle pitkäkestoisen perinteen. Nimenomaan saksan ranskalaisten lainojen tutkimukseen keskittyi hänen oppilaansa Emil Öhmann, Saksassa ja muualla arvostetun Öhmannin koulukunnan perustaja, joka tutki myös saksan italiasta ja espanjasta saamia lainasanoja. Kaj B. Lindgren toi strukturalistisia ajatuksia saksan kieliopin kuvaukseen. Jorma Koivulehto on germanisti, joka on keskittynyt selvittämään suomalaisugrilaisten kielten germaanisia ja muita indoeurooppalaisia lainasanoja. Hän on osoittanut näiden olevan huomattavasti vanhempia kuin on arveltu luvun toisella puoliskolla saksan kieliopin tutkimus erityisesti dependenssi- ja valsenssikieliopin näkökulmasta on ollut näkyvästi esillä. Tämän lähestymistavan edustajia ovat Kalevi Tarvainen, Jarmo Korhonen, Irma Hyvärinen ja Henrik Nikula. Englantilaisen filologian ensimmäinen edustaja Suomessa oli Uno Lindelöf, joka tutki muinaisenglannin pohjoismurteita. Ole Reuter tutki englannin relatiivilauseita. Sodanjälkeinen

4 opiskelijatulva pakotti hänet Helsingin yliopiston ainoana englannin professorina vastaamaan raskaista opetusvelvoitteista. Tauno Mustanojan suurtyö on 1960 ilmestynyt A Middle English Syntax. Tämä massiivinen keskienglannin lauseopin käsikirja on säilyttänyt asemansa yhtenä englannin kielihistorian perusteoksena ja on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisen kielentutkijan teoksia. Mustanojan metodille on tunnusomaista aineistokeskeisyys, joka karttaa syntaksin muotivirtauksia. Nils Erik Enkvist toi uuden lingvistiikan anglistiikkaamme 1900-luvun toisella puoliskolla. Enkvistin tyylioppia ja tekstilingvistiikkaa käsittelevät teokset olivat laajassa käytössä ja luvuilla ja hän vaikutti merkittävästi myös soveltavan kielitieteen rantautumiseen Suomeen vuoden 1970 vaiheilla. Tauno Mustanojan oppilas Matti Rissanen ja hänen kollegansa, mm. Merja Kytö ja Terttu Nevalainen, kokosivat tärkeän atk-muotoisen tietokannan Helsinki Corpus of English Texts: Diachronic and Dialectal, joka on käytössä kymmenissä yliopistossa ympäri maailman. Tämän työn pohjalta syntyi vuosituhannen vaihteessa Helsingin yliopistoon englannin kielen muutoksen ja vaihtelun tutkimuksen tieteellinen huippuyksikkö. Suomen slavistiikan kehitykseen ja sen suosioon oppiaineena ovat vaikuttaneet paitsi tieteelliset myös poliittiset ja kulttuuripoliittiset suhdanteet. Sotien välisenä aikana Suomen yliopistoissa ei ollut yhtään venäjän kielen professuuria. Jooseppi Julius Mikkola tuli laajalti tunnetuksi kantaslaavia koskevasta kieliopistaan. Mikkola sai kutsun kuuluisan nuorgrammaatikon August Leskienin seuraajaksi slavistiikan professoriksi Leipzigin yliopistoon, mutta päätti jäädä Suomeen. Toinen arvostettu slavisti oli Valentin Kiparsky. Hänen suurtyönsä on venäjän historiallinen kielioppi, jonka äännehistoriallinen osa ilmestyi 1963, muoto-opin historiaa koskeva osa 1967 ja sanaston historia 1975, kaikki saksaksi. Kiparsky toimi Berliinin Freie Universitätin slaavilaisen filologian professorina. Kiparskyn monien kielten käytännön hallinta herätti ihmeensekaista kunnioitusta. Suomen instituutit Roomassa (1954 perustettu ja renessanssipalatsi Villa Lanteen sijoitettu) ja Ateenassa (v:sta 1985) ovat ratkaisevalla tavalla edesauttaneet sekä antiikin kielten ja kulttuurien tutkimista että niiden opetusta laajoille opiskelijapiireille. Klassinen filologia eri muodoissaan on kehittynyt yhdeksi Suomen kielitieteen painopistealueeksi. Fridolf Gustafsson ja Ivar A. Heikel olivat sananmukaisesti klassisia hahmoja, kumpikin toimi professorina 38 vuotta. Edwin Linkomies on melkein tunnetumpi poliitikkona ja Suomen sodanaikaisena pääministerinä kuin Rooman kirjallisuuden tutkijana. Henrik Zilliacus käynnisti suomalaisen papyrustutkimuksen. Perinnettä on jatkanut Jaakko Frösén, jonka ympärille on 2000-luvun taitteessa muodostunut muodostunut tieteen huippuyksikkö. 5. Muiden ulkoeurooppalaisten kielten tutkimus Knut Tallqvist toi assyriologian Suomeen luvulla. Tutkimusperinne on jatkunut näihin asti Armas Salosen ja Simo Parpolan ansiosta, molemmat myös Chicagon yliopistossa professorina toimineita. Parpola on vuodesta 1986 johtanut kansainvälistä Assyrian valtionarkistot projektia, yhtä kielitieteemme huippuyksiköistä. Gustaf John Ramstedt oli maailmankuulu altaisti, josta tuli mongolistiikan perustaja. Suomen asiainhoitajana Tokiossa Ramstedt opetteli myös korean kielen, josta hän kirjoitti kieliopin A Korean Grammar (1939). Tätä arvostetaan Koreassa edelleen. Pentti Aalto tutki sanskritia, turkkilais- ja mongolikieliä sekä suomalaisen kielentutkimuksen oppihistoriaa. Asko Parpola on vienyt indologista tutkimusta eteenpäin ja herättänyt huomiota muinaisen Indus-kirjoituksen luonnetta koskevilla töillään. Juha Janhunen on tutkinut monia pohjoisen ja itäisen Euraasian kieliä, erityisesti uralilaisia ja niiden

5 joukossa ennen kaikkea samojedikieliä, mutta myös tunguusi- ja mongolilaisia kieliä sekä japania, koreaa ja kiinaa. Tällainen laaja-alainen etnolingvistinen tutkimus jatkaa Castrénin perinteitä. Viime vuosikymmenten alueenlaajennuksia suomalaisessa kielentutkimuksessa ovat arabian kieli, japanin kieli sekä Afrikan kielistä erityisesti suahili. 6. Kielitieteen teoriat, menetelmät ja sovellukset Fonetiikan perinteet alkavat Hugo Pippingistä 1890-luvulla. Antti Sovijärvi toimi fonetiikan professorina melkein neljä vuosikymmentä. Kalevi Wiik vertaili väitöskirjassaan 1965 suomen ja englannin vokaalijärjestelmiä toisiinsa ja yritti ennustaa oppimisvaikeuksia kumpaankin suuntaan. Matti Leiwo väitteli suomenkielisten lasten viivästyneestä ja poikkeavasta kielenkehityksestä luvulla logopedian tutkimus käynnistyi laajemminkin ja alettiin selvittää aivohäiriöiden heijastumista kielenkäyttöön. Yleinen kielitiede jatkaa yhtäältä 1800-luvulla syntyneen vertailevan kielitieteen perinteitä. Mikko Korhonen on tämän alan huomattavin moderni teoreetikko. Toisaalta kieliteoria on aina liittynyt läheisesti filosofiaan. Tämän suuntauksen keskeinen edustaja oli Erik Ahlman. Nykyisessä merkityksessään yleinen kielitiede kattaa erityisesti kielten kuvauksen mallien kehittämisen, kielten typologisen vertailun ja kielellisten universaalien etsinnän sekä kielentutkimuksen teoreettisten, metodisten ja filosofisten perusteiden tutkimisen. Merkittäviä suomalaisia edelläkävijöitä olivat Aarni Penttilä, Paavo Ravila ja Paavo Siro, joihin kaikkiin Eino Kaila oli vahvasti vaikuttanut. Kiivaitakin teoreettisia keskustelua käytiin 1940-luvulla Siron ja Ravilan välillä sekä vuoden 1970 vaiheilla, jolloin uudet suuntaukset alkoivat vahvasti vaikuttaa. Modernin lingvistiikan läpimurto Suomessa tapahtui voittopuolisesti Helsingin ulkopuolella, Jyväskylässä (Ahlman, Penttilä), Turussa (Siro, Wiik, Enkvist) ja Tampereella (missä Siro toimi vuodesta 1965). Paul Kiparsky on maailmankuulu tutkija, Stanfordin yliopiston professori, joka monissa töissään on kehittänyt fonologian eli äännerakenteen kuvauksen formaalia teoriaa. Kalifornian yliopiston (UCLA) professori Raimo Anttila on laajalti tunnettu morfologi ja historiallisen kielitieteen teoreetikko. Suomen tunnetuin semantikko on Lauri Karttunen, hänkin Stanfordin yliopiston professori. Esa Itkonen on tutkinut kielitieteen metateoriaa, Fred Karlsson ja Kimmo Koskenniemi kielten automaattisen käsittelyn teoreettisia perusteita luvulla kielitiedettä alettiin soveltaa käytännön ongelmien ratkaisuun, erityisesti kielenopetuksessa mutta myös vaikkapa kielen automaattisessa kääntämisessä ja kielipoliittisessa suunnittelussa. Nils Erik Enkvist, Kalevi Wiik ja Auli Hakulinen olivat varhaisia pioneereja. Kari Sajavaaran johdolla Jyväskylään syntyi soveltavan kielentutkimuksen keskus, missä tutkitaan kielen oppimiseen ja opettamiseen liittyviä kysymyksiä. Kääntäjänkoulutuslaitosten korottaminen maisterintasoisiksi johti kääntämisen tutkimukseen ja lopulta 1990-luvulla käännöstieteen syntymiseen. Vaasan yliopiston yksi painopiste on ollut kielikylpyopetuksen tutkimus ja edistäminen. 7. Kielitiede ja yhteiskunta 1900-luvulla Arvid Genetz ja Otto Donner toimivat kirkollisasiain toimituskunnan päällikköinä ja Yhteiskunnalliselta vaikuttavuudeltaan kaksi kielentutkijaa on ylitse muiden: Emil Nestor Setälä ja Edwin Linkomies. Molemmat vaikuttivat ministereinä Suomen kohtalonhetkinä 1918 ja Linkomies ja Paavo Ravila olivat vuoden 1960 kahta puolen korkeakulu- ja tiedepolitiikan voimahahmoja, kuten Tauno Nurmela 1970-luvulla. Helsingin yliopiston 12 rehtorista viisi oli

6 kielentutkijoita (Heikel, Suolahti, Långfors, Ravila, Linkomies). Kielentutkijoiden poliittis-hallinnollinen toiminta on vähentynyt. Syitä ovat mm. tieteenteon kasvava ammatillistuminen sekä tutkijakunnan moninkertaistuminen ja siitä seurannut kilpailun koveneminen. Nuoren Suomen ulkoasiainhallinto hyödynsi vieraiden kielten tutkijoita nimittämällä heidät diplomaateiksi. Suurlähettiläinä toimivat niin romanisti Söderhjelm, altaisti Ramstedt, assyriologi Harri Holma kuin fennougristi Setäläkin luvun jälkeen myös kielentutkijoiden diplomaattiset tehtävät ovat vähentyneet. Fennougristiikan tärkein palvelu yhteiskunnalle on ollut suomalaisuuden rakentaminen. Vieraiden kielten tutkimuksen käytännön anti on kielten opettajien kouluttaminen. Vuoden 2000 vaiheilla kansainvälistyminen, Euroopan uusi poliittinen tilanne sekä informaatioteknologian inhimillistyminen ovat luoneet monenlaista uutta kysyntää kielentutkimukselle ja sen sovelluksille. Kirjallisuutta Aalto, Pentti Oriental Studies in Finland The History of Learning and Science in Finland b. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica Classical Studies. The History of Learning and Science in Finland a. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica Modern Language Studies in Finland The History of Learning and Science in Finland c. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. Hovdhaugen, Even & Carol Henriksen & Fred Karlsson & Bengt Sigurd The History of Linguistics in the Nordic Countries. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. Häkkinen, Kaisa & Fred Karlsson 1980, toim. Suomen kielitiede 1980-luvun kynnyksellä. Symposium Turussa Esitelmät ja kommentit. Suomen kielitieteellisen yhdistyksen julkaisuja 4. Turku. Itkonen, Erkki Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kajanto, Iiro The Classics in Finland. Arethusa 3: Kolari, Veli Suomen slavistiikan vaiheita. Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten laitoksen raportteja. Helsinki. Korhonen, Jarmo Finnische Germanistik: Gestern, heute, morgen. Der Gingko Baum. Germanistiches Jahrbuch für Nordeuropa 9: Korhonen, Mikko Finno-Ugrian Language Studies in Finland The History of Learning and Science in Finland. 11. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. Mustanoja, Tauno F A Hundred Years of Modern Language Studies. Kahlas-Tarkka, Leena 1987, toim. Neophilologica Fennica. Modern Language Society 100 years. Mémoires de la Société Néophilologique 45. Helsinki. Modern Language Society, 6-9.