Auringonlaskun maanosa?

Transkriptio

1 074 Auringonlaskun maanosa? Euroopan unioni on kahden haasteen edessä. Toinen niistä liittyy EU:n ajankohtaiseen kriisiin, joka pahimmillaan voi repiä unionin hajalleen. Toinen puolestaan liittyy muuttuvaan kansainväliseen järjestelmään ja aivan erityisesti nousevien valtojen asettamaan haasteeseen. Se voi pahimmillaan johtaa Euroopan marginalisoitumiseen globaalissa politiikassa ja taloudessa. Tähän asti EU on selvinnyt kriiseistään integraatiota syventämällä. Kehitys kohti liittovaltiota olisi ratkaisu myös mahdolliseen marginalisoitumisen ongelmaan. jyrki käkönen

2 Auringonlaskun maanosa? 075 urooppalainen integraatio on ymmärrettävissä erilaisten ristiriitojen kautta. Edelleenkään ei vallitse yksimielistä käsitystä siitä, mitä tuo integraatio on tai mihin sen pitäisi johtaa. Rooman sopimuksella jo Euroopan hiili- ja teräsliitossa mukana olleet maat tavoittelivat yhtenäistä talousaluetta, jonka kautta pyrittiin lisäämään talousyhteisöön kuuluvien maiden kansalaisten hyvinvointia. Toisaalta yhdentymisellä oli alusta alkaen myös poliittisia tavoitteita. Taloudellisen yhteistyön piti toimia välineenä kohti Euroopan poliittista yhdentymistä. On turha kiistää sitä tosiasiaa, ettei integraation taustalla olleiden poliitikkojen tavoitteena olisi ollut jonkinlainen Euroopan Yhdysvallat tai liittovaltio. Yhdentyminen oli vain helpompaa aloittaa taloudellisen yhteistyön alueella, olihan Eurooppa niin kutsuttujen kansallisvaltioiden ja kansallisaatteen synnyinsija. Edellä esitetyssä piilee yksi eurooppalaisen integraatioprosessin keskeisistä ristiriidoista. Kyse ei siten ole vain taloudellisten etujen ja poliittisten intressien välisestä konfliktista vaan myös erilaisten poliittisten tavoitteiden ristiriidasta. Tämä poliittinen ristiriita pelkistyy valtiokeskeisyyden ja ylikansallisuuden väliselle akselille maanosassa, jossa niin kutsuttu westfalenilainen 1 valtioiden suvereenisuuteen perustuva järjestelmä sai alkunsa. Tämä ristiriita ilmenee myös integraatiota selittävien teorioiden tasolla. Yhtäällä on niin kutsuttu neofunktionaalinen ylikansallisia instituutioita korostava ja toisaalla valtioiden välisyyttä ja valtioiden suvereenisuutta korostava integraatioteoria (Wiener & Diez, 2004). Näiden teorioiden suosiossa on heijastunut vahvasti se, onko integraation eteneminen perustunut yhteisön instituutioiden toimintaan vai valtioiden väliseen vuorovaikutukseen Eurooppa-neuvoston puitteissa 2. integraatiota kriisien kautta Katsottaessa taaksepäin eurooppalaisen integraation historiaa se näyttäytyy jatkuvina kriiseinä. Tähän asti nuo kriisit on kuitenkin aina jotenkin ratkaistu ja tuloksena on ollut jonkinasteinen integraation syveneminen riippumatta siitä, onko ratkaisu löytynyt ylikansallisuuden vai valtiokeskeisyyden pohjalta. Niinpä on mahdollista päätellä, että 1 Käsite palautuu 1648 Westfalenin rauhaan siten, että yleensä kansainvälisen politiikan teorioissa valtiokeskeisen tai kansallisvaltiokeskeisen järjestelmän katsotaan saaneen alkunsa juuri tuosta rauhansopimuksesta. Siitä katsotaan myös olevan lähtöisin valtioiden suvereenisuuden tunnustaminen. 2 Tällä tarkoitan sitä, että teoriat heijastavat vahvasti poliittista todellisuutta. Neofunktionaaliset teoriat ovat olleet hallitsevassa asemassa silloin, kun poliittinen vaikutusvalta integraatiossa on ollut yhteisön instituutioissa. Valtioiden välisyyttä painottavat teoriat, jotka nojaavat valtioiden suvereeniuteen, ovat olleet hallitsevassa asemassa silloin, kun ongelmien ratkaisu ja integraation kehitys on riippunut Eurooppa-neuvostossa tehtävistä päätöksistä.

3 076 Euroopalle tai eurooppalaisille valtioille integraatio on näyttäytynyt jonkinlaisena keinona selviytyä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä. Eikä kysymys ole vain selviämisestä vaan myös vaikutusvallasta tuossa muuttuvassa järjestelmässä. Kylmän sodan kaksinapaisessa järjestelmässä monet eurooppalaiset johtajat halusivat nähdä Euroopan kolmantena voimana Washingtonin ja Moskovan välissä (Käkönen, 2007, 164). 3 Tämä ilmenee Euroopan yhteisön lukuisissa dokumenteissa, joissa 1960-luvulta lähtien on asetettu tavoitteeksi oman eurooppalaisen identiteetin rakentaminen suhteessa keskeisiin kansainvälisiin kysymyksiin. Kylmän sodan aikana tuon tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Nato transatlanttisena turvallisuusyhteisönä sitoi Euroopan tiukasti Yhdysvaltoihin. Toisaalta yhteisön jäsenmaat pitivät tiukasti kiinni ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan perinteisestä kansallisesta suvereniteetistaan. Kylmän sodan päätyttyä tilanne muuttui olennaisesti ja Euroopan unionille avautui tilaisuus nousta keskeiseksi toimijaksi kansainvälisessä järjestelmässä. Yhdysvaltain voimapolitiikan vastapainona Euroopan unioni esitti itsensä siviilivaltana ja kansainvälisen yhteisön eräänlaisena arvojohtajana (ks. esim. Keisala 2004) erityisesti ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyvien kysymysten hallinnassa. Euroopan unionin mahdollisuus toimia merkittävänä tekijänä maailmanpolitiikassa törmäsi kuitenkin heti alkuunsa omiin rajoihinsa. Balkanin väkivaltaisuuksien lopettamiseen tarvittiin Yhdysvaltain sotilaallista voimaa. Kylmän sodan jälkeisissä kriiseissä Yhdysvallat oli halukas käyttämään sotilaallista voimaansa ja nousi siksi hetkeksi hallitsemaan kansainvälistä järjestelmää. Sen hegemoninen asema oli niin kiistaton, että ainakin monet yhdysvaltalaiset poliitikot ja tutkijat uskoivat 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan olevan Yhdysvaltain vuosisata. Toisin on kuitenkin käynyt. Yhdysvallat on menettämässä etenkin taloudessa suhteellista valta-asemaansa Intialle ja ennen kaikkea Kiinalle (ks. esim. Jacques 2012 ja Goldman Sachs Group 2007). muuttunut maailmanjärjestys Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen maailman taloudessa vetovastuu on jo siirtynyt niin kutsutuille nouseville valtioille, joista merkittävimmät ovat Brasilia, Intia ja Kiina. Euroopan unioni ei tähän joukkoon kuulu sen paremmin kuin yksikään sen jäsenvaltio. Tämä muutos ilmenee muun muassa Yhdysvaltain kansallisen tiedusteluneuvoston raportissa Global trends 2030 (The National Intelligence Council 2012). Tuossa raportissa ehkä keskeisimpänä päätelmänä on se, että jo vuonna 2030 kansainvälinen järjestelmä on tämän päivän lähtökohdista muuttunut meille tunnistamattomaksi. Niin suuri on muutoksen nopeus ja rakenteellinen syvyys. Tuossa maailmassa Yhdysvallat tarvitsee kumppanin tai kumppaneita. Euroopan unionin on vaikea löytää 3 Oman roolin tarpeellisuus tuli esiin myös yhteisön identiteettiin ja ulkopolitiikkaan liittyvissä dokumenteissa jo ja lukujen taitteessa. Ks. esim. nk. Luxemburg report, Bulletin of European Communities no. 11 (1970)

4 Auringonlaskun maanosa? 077 paikkaansa tässä järjestelmässä, ellei se onnistu ratkaisemaan sisäistä kriisiään. Hajotessaan Euroopalla on edessään marginalisoituminen niin maailman taloudessa kuin politiikassakin. Euroopan unionia sen eri muodoissaan on rakennettu Eurooppa-keskeisessä kansallisvaltioiden maailmassa, jossa EU:n jäsenvaltioilla on taipumus katsoa taaksepäin ja puolustaa perinteistä valtioiden suvereenisuutta. Toisaalta Euroopan unioni on keskeneräisenäkin ilmentymä muutoksesta kohti postmodernia maailmaa, jossa kansallisvaltioiden merkitys on laskussa. Euroopan integraatiokehitystä kohti mahdollista liittovaltiota onkin perusteltua arvioida juuri tuon muutoksen näkökulmasta. Kansainvälisen järjestelmän kaksi keskeistä nousevaa valtiota, Intia ja Kiina, eivät missään muodossa ole kansallisvaltioita, vaikka ne ovat westfalenilaisessa järjestelmässä toimineetkin kansallisvaltioiden tavoin. Siitä huolimatta ne toimijoina poikkeavat kansallisvaltioista ja ovat pikemminkin sivilisaatiovaltioita (Jacques 2012, 245, ), joille kansallisuuden, kielen, etnisyyden tai uskonnon sijaan yhtenäisyyden ovat antaneet vuosituhansia vanhat sivilisaatiot. Vaikka kylmän sodan maailmassa valta oli siirtynyt Euroopasta Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, oli maailmanpolitiikan painopiste silti vielä Euroopassa. Kaksinapaisuudesta huolimatta kylmän sodankin maailma perustui westfalenilaiselle järjestelmälle. Kylmän sodan päätyttyä ja erityisesti Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen maailman taloudessa vetovastuu on jo siirtynyt niin kutsutuille nouseville valtioille, joista merkittävimmät ovat Brasilia, Intia ja Kiina. Euroopan unioni ei tähän joukkoon kuulu sen paremmin kuin yksikään sen jäsenvaltio luvulla maailmanpolitiikan painopiste on siirtynyt Aasiaan, missä se itse asiassa oli ennen eurooppalaista maailmanvalloitusta (ks. esim. Jacques 2012, 29-35; Frank 1998). Kiinan ja sen vanavedessä Intian talouskasvu on merkinnyt myös niiden poliittisen painoarvon nousua. Kumpikaan niistä ei ole kykenevä haastamaan sotilaallisesti Yhdysvaltoja vielä pitkään aikaan, mutta niiden taloudellinen kasvu on jo nyt tehnyt niistä merkittäviä partnereita muille kehittymässä oleville valtioille (Goldman Sachs Group 2007; Jacques 2012, ; Tharoor 2012, ). Molemmat ovat jo nyt haastaneet transatlanttisen 4 maailman arvot ja normit ja tavoittelevat moninapaista kansainvälistä järjestystä. Kiinan ja Intian yhteinen väkiluku muodostaa kolmanneksen koko maailman väestöstä. Tällä hetkellä maailman työikäisestä väestöstä noin 40 pro- 4 Käsite transatlanttinen viittaa yleensä amerikkalais-eurooppalaiseen yhteistyöhön Naton puitteissa. Trouillot (2003) on kuitenkin antanut sille laajemman merkityksen: oikeastaan hän puhuu pohjois-atlanttisesta universalismista, joka on hallinnut kansainvälistä yhteisöä vuodesta 1492 lähtien.

5 078 Eurooppalaisesta näkökulmasta noin 400 vuoden poikkeus maailmanhistoriassa on ohi. Samalla on ehkä luovuttava siitä harhasta, että eurooppalainen modernisaatio olisi universaali ilmiö. Ehkä Eurooppa ei sittenkään onnistunut muuttamaan maailmaa omaksi kuvakseen. senttia on Intiassa ja Kiinassa. Niiden talouksien kasvaessa myös niiden kulutusvoima kasvaa ja siksi ne ovat tällä hetkellä maailmantalouden vetureita (ks. esim. Goldman Sachs Group 2007). Niiden taloudellisesta kehityksestä riippuu pitkälle niin Yhdysvaltain kuin Euroopankin tuleva taloudellinen kehitys. Yhdysvalloissa Aasian nousu on jo merkinnyt sitä, että Yhdysvallat näyttäytyy yhä enemmän Tyynen meren valtiona, jonka mielenkiinto suuntautuu Aasiaan. Itse asiassa terrorismin vastainen sota on toiminut erinomaisena peitetarinana Yhdysvaltain läsnäolon lisäämiseksi Aasiassa. Samoin Kiinan vaikutusvallan kasvu on saanut monet pienemmät Aasian, erityisesti Kaakkois- Aasian, valtiot toivomaan Yhdysvaltain sitoutumista Aasiaan vastapainona Kiinan ylivallalle. Samalla kuitenkin Aasian valtioiden taloudellinen kanssakäyminen Kiinan kanssa lisääntyy. Eurooppalaisesta näkökulmasta noin 400 vuoden poikkeus maailmanhistoriassa on ohi. Samalla on ehkä luovuttava siitä harhasta, että eurooppalainen modernisaatio olisi universaali ilmiö (Barma ym. 2009, 542). Ehkä Eurooppa ei sittenkään onnistunut muuttamaan maailmaa omaksi kuvakseen. Intian ja Kiinan sivilisaatiot rakentuvat erilaiselle maailmankuvalle kuin eurooppalainen modernisaatiousko tai kristillisjuutalainen maailmankuva. Niinpä ei ehkä ole perusteltua olettaa, että Kiina talouskasvun myötä muuttuisi liberaaliksi demokraattiseksi valtioksi. Maailman politiikan painopisteen siirtyessä Aasiaan ja Intian ja Kiinan nousun myötä itse asiassa koko Eurooppa tai transatlanttiskeskeinen maailma on haastettu. Tässä kansainvälisen järjestelmän murroksessa Eurooppa uhkaa marginalisoituminen. eurooppa ei ole olemassa kiinalle ja intialle Sisäisen hajanaisuuden lisäksi Euroopan tai täsmällisemmin Euroopan unionin ongelmana on se, että sillä ei oikeastaan ole johdonmukaista Aasia-politiikkaa tai -strategiaa. 5 EU:lla toki on erilaisia kumppanuussopimuksia lähes kaikkien Aasian valtioiden kanssa. Noissa sopimuksissa yhtenä ulottuvuutena ikään kuin historian perintönä on eurooppalaisten universaaleiksi koettujen arvojen edistäminen kumppanimaissa. Toisin sanoen aasialaisesta näkökulmasta yhä edelleen on kysymys toisen, orientin eurooppalaistamisesta. Parhaimmillaan kumppanuussopi- 5 Tilannetta pahentaa vielä se, että yhteisön jäsenmailla ja jopa Skotlannilla on Aasia-strategia. Niissä korostuvat kansalliset intressit, eivätkä ne ole keskenään yhdenmukaisia ja voivat olla ristiriidassa unionin esittämien linjausten kanssa.

6 Auringonlaskun maanosa? 079 mukset ovat johtaneet Euroopan unionin ja kumppaneiden välisiin loputtomiin dialogeihin (ks. esim. Lisbonne-de Vergeron 2007, xiv), mutta EU:n todellinen läsnäolo on jäänyt lähes olemattomaksi Aasiassa. EU:n asemaa ei tunnu juurikaan parantavan edes se, että USA:n läsnäolo on usein sotilaallista. Aasian näkökulmasta EU:n heikkous onkin juuri siinä, että siltä puuttuu sellainen sotilaallinen voima, joka voisi tuoda vakautta Aasiaan. 6 Vaikka EU:n tavoitteena on ollut lisätä yhteisön näkyvyyttä Aasiassa, niin tietyssä mielessä sitä ei edes ole olemassa keskeisille aasialaisille toimijoille kuten Intialle ja Kiinalle. Kun lukee intialaisia ja kiinalaisia kansainvälisen politiikan artikkeleita ja kirjoja 2000-luvulta, yhtenä silmiinpistävänä piirteenä on EU:n marginaalisuus. EU ei näyttäydy kummankaan nousevan toimijan ulko- tai globaalipolitiikkaa käsittelevissä kirjoissa tai artikkeleissa merkittävänä kansainvälisenä toimijana. Sen sijaan Yhdysvallat on eri syistä molemmille valtioille ehkä merkittävin kansainvälinen toimija. Kiinalle Yhdysvallat on se suurvalta, johon Kiina vertautuu. Intialle Yhdysvallat on puolestaan suurvalta, jota Intia tarvitsee Aasiassa tasapainottamaan Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa ainakin niin kauan, kunnes Intia saavuttaa taloudellisen ja strategisen tasapainon Kiinan kanssa (ks. esim. Tharoor 2012). Euroopan unionin ongelma nousevien maiden näkökulmasta on yhtenäisen ulkopolitiikan ja oman sotilaallisen voiman puute eli tavallaan sen postmodernit 7 piirteet maailmassa, jossa nousevat valtiot nojaavat perinteiseen valtioiden suvereniteetin ajatukseen. Tähän samaan kietoutuu myös se, ettei EU:lla ole paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Toisin sanoen EU:lla ei oikeastaan ole merkitystä keskeisissä kansainvälisissä turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. EU:n eräänlainen johtajuus myös kansainvälisessä ympäristö- ja ilmastopolitiikassa asetettiin kyseenalaiseksi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa, missä niin kutsutut BRICS-maat 8 sanelivat kokouksen tuloksen (ks. esim. Brütsch & Papa 2012). Tässä suhteessa Kööpenhaminan kokous saattaa myöhemmässä historiankirjoituksessa näyttäytyä käännekohtana, jolloin niin kutsuttu globaali etelä syrjäytti ensimmäisen kerran niin kutsutun pohjoisen. EU:n asemaa muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä heikentää lisäksi se, että lähes jokainen unionin jäsenmaa pyrkii rakentamaan omaa Aasian-politiikkaansa hyötyäkseen Intian ja Kiinan taloudellisesta kasvusta. Tämä puolestaan tarjoaa mahdollisuuden Intian ja Kiinan hajota ja hallitse -politiikalle samalla, kun EU:ta uhkaa talouskriisin myötä vakavasti ensimmäisen kerran hajoaminen. Niinpä ei olekaan yllättävää, että Intialle ja Kiinalle Euroopas- 6 Edellä esitetyt argumentit tarkoittavat sitä, että Yhdysvallat on sitonut itsensä Aasiassa pieniin sotilaallisiin selkkauksiin, jotka nostattavat vihamielisyyttä Yhdysvaltoja kohtaan. Toisaalta EU:n taloudellinen läsnäolo ei ole riittävää herättämään luottamusta EU:n kykyyn toimia Aasiassa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa tasapainottavana tekijänä (ks. esim. Käkönen 2011). 7 Tässä yhteydessä postmoderni viittaa ensisijaisesti jaettuun suvereeniuteen kansallisvaltioiden ja EU:n kesken. Toisin sanoen jäsenvaltiot ovat luovuttaneet suvereniteettiaan EU:lle ylikansallisena instituutiona ja EU:lla on sitovaa päätösvaltaa suhteissa jäsenvaltioihin. Modernin näkökulmasta toimijalla joko on tai ei ole suvereniteettia, mutta sitä ei voi jakaa. 8 Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka.

7 080 Tässä suhteessa Eurooppa voisi ottaa oppia Intiasta ja Kiinasta sen sijaan, että tarjoaa omaa historiallista kokemustaan niille malliksi. Eurooppa voisi alkaa ymmärtää itsensä sivilisaationa ja liittovaltio olisi tuolloin Intian ja Kiinan tavoin sivilisaatiovaltio. sa on EU:n sijaan ensisijaisesti olemassa Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Turkki. Kahdenkeskiset suhteet näihin maihin asettuvat EU-suhteiden edelle. Niinpä EU kohtaa parhaillaan kaksijakoisen haasteen. Sen olemassaolo ja merkitys on haastettu sekä sisäisten ristiriitojen että muuttuvan kansainvälisen järjestelmän realiteeteista lähtien. enemmän eurooppaa Ikääntyvän Euroopan mahdollisuudet säilyä merkittävänä toimijana muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä voivat tuskin perustua Ison-Britannian, Ranskan tai Saksan kansallisiin politiikkoihin. Kaikki kolme ovat suhteessa Intiaan ja Kiinaan liian pieniä toimijoita. Vuoteen 2030 mennessä niin kutsutun BRICS-ryhmän kansantalouksien volyymi ylittää OECD-maiden yhteenlasketun volyymin (ks. esim. National Intelligence Council 2012, 16). Ratkaisevassa asemassa tuolloin ovat juuri Intia ja Kiina, jotka erilaisten ennusteiden mukaan ovat tuolloin maailman suurin ja kolmanneksi suurin kansantalous. Yksi mahdollisuus Euroopalla on mitä ilmeisimmin tiivistyä Saksan ympärille, sillä ainakin toistaiseksi Saksan talous on selviytynyt parhaiten Euroopan talouskriisissä. Euroopan historian pohjalta tämä vaihtoehto tuskin houkuttelee edelleenkään kaikkia Euroopan unionin jäsenmaita. Euroopan todellinen vaihtoehto löytyy integraation alkuperäisistä tavoitteista, jotka voidaan tiivistää sanontaan enemmän Eurooppaa. Muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä Euroopalla voi olla merkittävä asema vain liittovaltiona, jolla on myös yhtenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka liittovaltion armeijoineen 9. Sen yhtenä edellytyksenä on, että katsotaan kansallisvaltiojärjestelmän yli. Tässä suhteessa Eurooppa voisi ottaa oppia Intiasta ja Kiinasta sen sijaan, että tarjoaa omaa historiallista kokemustaan niille malliksi. Eurooppa voisi alkaa ymmärtää itsensä sivilisaationa ja liittovaltio olisi tuolloin Intian ja Kiinan tavoin sivilisaatiovaltio. Tuskin monet niin kutsutut kansalliset kulttuurit estävät kehityksen kohti liittovaltiota. Kysymys on pikemminkin näkökulmasta. Esimerkiksi Intiassa on englannin ja hindin lisäksi 20 virallista alueellista kieltä, eivätkä ne ole estäneet Intiaa toimimasta liittovaltiona. Lisäksi Intian parlamentissa on lukuisa joukko erilaisia alueellisia puolueita. Kansallisten kulttuurien kirjon sijaan (yhtenäisyys moninaisuudessa) voidaan puhua eurooppalaisesta kulttuurista tai 9 Tässä kysymys ei niinkään ole turvallisuudesta Euroopassa. Pikemminkin kysymys on siitä, että juuri nousevien valtioiden näkökulmasta Euroopalla on uskottava sotilaallinen voima, jota se tarvittaessa voi projisoida kaukana unionin rajojen ulkopuolella.

8 Auringonlaskun maanosa? 081 Turkin jäsenyyden lisäksi EU:n pitäisi kyetä liittovaltiokehityksen ohessa rakentamaan laaja eurooppalainen alue, jonka väestömäärä olisi samaa luokkaa kuin Intian ja Kiinan. Tähän eurooppalaiseen alueeseen pitäisi kuulua niin Pohjois-Afrikka kuin myös Venäjä. sivilisaatiosta. Jo kristinuskon leviäminen Euroopassa yhtenäisti eurooppalaista kulttuuria. Myös jonkinlainen eurooppalainen identiteetti on löydettävissä (ks. esim. Christensen ym 2002, Jönson ym. 2000). Niin identiteetit kuin Euroopan historia on vain esitetty kansallisvaltioiden näkökulmasta samalla legitimoiden kansallisvaltioiden olemassaolo. Eurooppalainen liittovaltiokaan ei välttämättä takaa Euroopalle merkittävää asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä. Eurooppa tarvitsee lisää työikäistä väestöä. Suhteessa unioniin Turkki on vielä väestöltään nuori. Siksi Turkin jäsenyys Euroopan unionissa on yksi keskeinen edellytys sille, että Euroopasta ei tule auringonlaskun maanosaa 10. Turkin jäsenyyden lisäksi EU:n pitäisi kyetä liittovaltiokehityksen ohessa rakentamaan laaja eurooppalainen alue, jonka väestömäärä olisi samaa luokkaa kuin Intian ja Kiinan. Tähän eurooppalaiseen alueeseen pitäisi kuulua niin Pohjois-Afrikka kuin myös Venäjä. Kysymys eurooppalaisesta alueesta ei tarkoita unionin jatkuvaa laajentumista vaan Euroopan ympärille rakentuvaa talous-, koulutus-, oikeus- ja kulttuurialuetta. Tuossa laajassa eurooppalaisessa alueessa olennaista olisi se, että Euroopan lisäksi siihen kuuluisivat alueet, jotka joskus olivat osa helleenistä kulttuuripiiriä ja Rooman imperiumia. Niiden kautta Eurooppa kytkeytyi aasialaiseen maailmaan ja sivilisaatioihin ennen kuin eurooppalaiset kolonisaation myötä alkoivat pitää itseään ainutkertaisina ja ylivoimaisina suhteessa muihin kulttuureihin ja sivilisaatioihin. Tämä vaihtoehto on siinä mielessä positiivinen, että se ylittäisi niin kutsutun pohjois-etelä-jakolinjan. Toinen negatiivisempi vaihtoehto rakentuu pohjoisen ja etelän ristiriidan varaan. Se tarkoittaisi jonkinlaisen USA, EU ja Venäjä -akselin rakentumista nousevaa etelää vastaan. Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtajana vuosina , Jean Monnet -professorina sekä Politiikan tutkimuksen laitoksen johtajana Hän toimii tällä hetkellä Tallinnan yliopiston kansainvälisen politiikan professorina. Kirjoittajan tämänhetkinen tutkimusintressi kohdistuu muuttuvaan kansainväliseen järjestelmään ja sen asettamiin haasteisiin kansainvälisten suhteiden tutkimukselle. 10 Kysymys on siitä, haluaako Eurooppa tai haluavatko eurooppalaiset jäädä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä vähitellen marginalisoituvaan rooliin vai säilyttää itsellään merkittävää sananvaltaa siihen, millaiseksi uusi kansainvälinen järjestys muotoutuu seuraavien ehkä 50 vuoden aikana.

9 082 lähteet: Barma, Naazneen, Ciacomo Chiozza, Ely Ratner & Steven Weber (2009) The World Without the West? Empirical Patterns and Theoretical Implications. Chinese Journal of International Politics Vol. 2, Bulletin of European Communities no. 11 (Marraskuu 1970). Bürtsch, Christian & Papa, Mihaela (2012) Deconstructing the BRICs:Bargaining coalition, imagined community or geopolitical fad? Working Paper No. 5, Centre for Rising Powers, Department of Politics and International Studies, University of Cambridge, Cambridge. Christensen, Thomas, Knud Erik Jorgensen & Antje Wiener (2002) The Social Construction of Europe. Sage Publications, Lontoo. Frank, Andre Gunder (1998) ReOrientation: Global Economy in the Asian Age. University of California Press, Berkeley. Goldman Sachs Goup (2007) BRICS and Beyond. Goldman Sachs Group Inc., New York. Jacques, Martin (2012) When China Rules the World. The End of the Western World and the Birth of a New Global Order. Penguin Books, Lontoo. Jönson, Christer, Sven Tägil & Gunnar Törnqvist (2000) Organizing European Space. Sage Publications, Lontoo. Keisala, Katja (2004) The European Union as an International Actor: Strengths of the European Civil Power. Jean Monnet Centre of Excellence, University of Tampere, Tampere. Käkönen, Jyrki (2007) Johdatus Euroopan ymmärtämiseen. Teoksessa Vilho Harle (toim.) Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimiseen. Studia Politica Tamperensis No. 18. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere. Käkönen, Jyrki (2011) The EU in Eurasian Space: An Alternative to the USA? Teoksessa Jyrki Käkönen, Sanjay Chaturvedi, Anita Sengupta (toim.) Euro-Asia at the Crossroads. Geopolitics, Identities and Dialogues. SHIPRA Publications, Delhi. Lisbonne-de Vergeron, Karine (2007), Contemporary Chinese Views of Europe. Chatman House, Lontoo. National Intelligence Council (2012) Global Trends 2030: Alternative Worlds. National Intelligence Council, Washington. Tharoor, Shashi (2012) Pax Indica. India and the World of the 21st Century. Allen Lane, New Delhi. Trouillot, Michel-Rolph (2003) Global Transformations. Anthropology and Modern World. Palgrave Macmillan, New York. Wiener, Antje & Thomas Diez (toim.) (2004) European Integration Theory. Oxford University Press, New York.