OTTORINO RESPIGHI CONCERTO IN MODO MISOLIDIO OLLI MUSTONEN FONTANE DI ROMA FINNISH RADIO SYMPHONY ORCHESTRA SAKARI ORAMO

Transkriptio

1 OTTORINO RESPIGHI CONCERTO IN MODO MISOLIDIO OLLI MUSTONEN FONTANE DI ROMA FINNISH RADIO SYMPHONY ORCHESTRA SAKARI ORAMO 1

2 Ottorino Respighi in

3 OTTORINO RESPIGHI ( ) Concerto in modo misolidio, per pianoforte e orchestra (1925) 1 I. Moderato 2 II. Lento 3 III. Allegro energico (Passacaglia) OLLI MUSTONEN, piano Fontane di Roma. Poema sinfonico (1916) I. La fontana di Valle Giulia all alba (Andante mosso ) 5 00 II. La fontana del Tritone al mattino (Vivo ) 2 34 III. La fontana di Trevi al meriggio (Allegro moderato Allegro vivace Largamente ) 3 37 IV. La fontana di Villa Medici al tramonto (Andante) Finnish Radio Symphony Orchestra SAKARI ORAMO, conductor Recorded by the Finnish Broadcasting Company Recordings: Helsinki, The House of Culture, (Concerto), (Fontane di Roma) Executive Producer: Reijo Kiilunen Recording Producer: Seppo Siirala (Concerto), Laura Heikinheimo (Fontane di Roma) Recording Engineer: Jari Rantakaulio Mixing and Mastering: Enno Mäemets Editroom Oy Piano Technician: Matti Kyllönen 2010 Ondine Inc., Helsinki 2010 Ondine Inc., Helsinki Booklet Editor: Jean-Christophe Hausmann Cover Painting: Ippolito Caffi ( ), Veduta di Roma dal Pincio (View from the Pincio), Coll. Noferi, Florence, Italy 2010 Photo Scala, Florence Photos: J. Mitchell (Olli Mustonen), Heikki Tuuli (Sakari Oramo); Photos of Ottorino Respighi courtesy of Respighi Archive / Coll. Adriano, Zurich, Switzerland Cover Design and Booklet Layout: Armand Alcazar This recording was produced with support from the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK). 3

4 A t the time of his death, Ottorino Respighi had established himself as the leading Italian composer of the generation after Puccini. Born in Bologna on 9 July 1879, he studied at the Liceo Musicale from Its director, Giuseppe Martucci, had long striven to orientate Italian music away from its domination by opera and his influence on the young Respighi was reciprocated in the confidence the older composer expressed in his student. The winters at the turn of the twentieth century were spent in St Petersburg, where Respighi s work as an orchestral viola player was enhanced by the few but vital lessons with Rimsky-Korsakov. He then spent the next five years in Bologna, where his transcriptions of Italian Baroque music instilled a life-long devotion to early music. A residency in Berlin during 1908 brought him into direct contact with the latest in musical thinking, but the relatively provincial outlook of musical life back in Bologna coupled with his continued frustration over securing a full-time teaching position there led to his relocation to Rome in His decade spent as Professor of Composition at the Liceo Musicale di Santa Cecilia amply confirmed his innate flair for teaching and he acted as mentor to a substantial number of upcoming Italian composers and musicians - not least the singer Elsa Olivieri Sangiacomo who, in January 1919, was to become his wife (and who went on to survive him by nearly six decades). Although Respighi had a measure of success with his earlier orchestral and vocal works, it was the championing of Fontane di Roma by Arturo Toscanini that brought him international recognition towards the end of the First World War. This grew to the extent that though he was appointed director of what (in 1919) had been re-organized as the Conservatorio di Santa Cecilia, he resigned his post in 1926 to devote more time to composition. His last decade saw him travel extensively to countries on both sides of the Atlantic, where his success as a composer was matched by that as a pianist and as an accompanist working extensively, though not exclusively, with his wife. In 1932 he was elected to the Reale Accademia d Italia whose instigator, Benito Mussolini, was a noted admirer of his music. Despite this, Respighi sought to avoid any direct involvement in politics and took an active stance (in a manifesto on the future of Italian music published in December 1932) against the Modernism favoured by the younger composers who enjoyed the patronage of the Italian leader. Despite this, he continued with his teaching activities until 1935 through a post-graduate composition class created for him at Rome s Accademia di Santa Cecilia. By the time of his resignation, his health had worsened 4

5 considerably on account of a heart condition diagnosed four years earlier. He was able to complete almost no original compositions during the final four years of his life, and died in Rome on 18 April The evolution of Respighi s aesthetic was that of a complex and often ambivalent relationship between the late-romanticism of Wagner, Strauss, and the Russian composers he absorbed during his formative years with the more radical nature of the music he encountered before and after the First World War. At the same time, his deep interest in the music of the Renaissance and Baroque eras ensured a breadth of outlook equalled by few of his Italian contemporaries, while his ability (surpassed only by Stravinsky) to personalize the music of earlier composers beginning with that of Rossini in the ballet La Boutique fantasque demonstrated ways in which an eclectic outlook could be both purposefully and entertainingly deployed. Added to this was a fascination with the then largely uncharted territory of Gregorian and Medieval music, notably in the use of the ancient church modes. It is the seventh of these modes, the Mixolydian (which in modern terms is the scale of G major with the F sharp of its seventh note replaced by F natural), that underpins the whole of Concerto in modo misolidio for piano and orchestra. Respighi completed it in 1925, giving the first performance in New York that December with the New York Philharmonic Orchestra and Willem Mengelberg. The work says much about his quirky yet original feeling for classically-derived form, while his recourse to the plainchant Viri Galilaei (the Introit for the Mass of Ascension Day) sets up an always meaningful interaction between ancient and modern. The first movement commences with a peremptory orchestral gesture as if to raise the curtain on the piano, which presents a first theme alternating between the forthright and reflective. This leads directly into a second and more directly expressive theme, during which the orchestra gradually steals in as the music moves into a forceful climax capped by fanfaring brass. Strings then continue the second theme which winds down to solo cello with piano accompaniment, the latter engaging with the orchestra in a capricious development that at length heads into a forceful climax on the first 5

6 The Ascension of Our Lord: Introit (Mode VII Mixolydian) (Source: Gregorian Missal English, p Acts 1:11; Ps. 46) 6

7 theme dominated by brass over tremolo strings. This subsides to leave liquid figuration on the piano then, after a brief further upsurge, the second theme continues over lower strings and timpani. A powerful crescendo leads to the cadenza, piano musing on both themes in a technically demanding soliloquy that finally dies down in the left hand, Lower woodwind now tentatively emerge under limpid piano chords, with strings providing an evocative backdrop as the movement reaches its easeful close. The second movement begins with a soulful theme on lower strings, given impetus by livelier asides from piano and woodwind, then solemn brass chorales provide contrast with the soloist s robust response. Solo oboe and bassoon introduce a more expressive variant of the initial theme, transferring to strings as the music gains in emotional weight. It remains for the soloist s animated response to lead directly into the finale outlining an impulsive theme in the bass register (hence the passacaglia of the title) which becomes the basis of 18 brief yet diverse variations. These involve the piano in combination with various instruments and maintain a forward momentum despite the range of moods involved. At length piano and strings share a raptly expressive dialogue, then a purposeful motion in lower woodwind and brass brings about the final climax in which piano and orchestra join in excited exchanges, with the orchestra given the last word. Although his music has returned to more general favour during the past quarter-century, Respighi remains best known for the so-called Roman trilogy that he composed at various intervals between 1915 and Each of these pieces looks at aspects of Roman culture through a specific focus though, and unlike its successors Pini di Roma (Pines of Rome) and Feste Romane (Roman Festivals), Fontane di Roma (Fountains of Rome) betrays neither historical nor nationalistic overtones - rather combining landscape and mood in a more subtle and abstract manner. Although its premiere in Rome on 11 March 1917 conducted by Antonio Guarnieri was unsuccessful, performances by Toscanini (who was to have conducted the work in the first instance) in Milan the following year and in New York early in 1919 brought the composer a measure of recognition from which he never looked back. 7

8 The four sections of the piece depict the fountains from a dawn to dusk perspective. The Fountain of Valle Giulia at Daybreak finds solo woodwind musing plaintively over undulating strings in a hazy yet evocative landscape which takes in a more expressive idea introduced by oboe and cello. The initial theme is recalled by flute against soft percussive gestures, before reaching a serene though expectant close. The Triton Fountain at Morning is then launched by robust horn-calls, setting a bustling orchestral motion with harps and tuned percussion much in evidence. The Trevi Fountain at Noon begins quietly, before bursting forth in expansive waves of sound. Its main theme reaches a resplendent climax underpinned by organ and timpani, gradually dying down to leave fragmentary recollections in its wake. The Villa Medici Fountain at Sunset picks up on this decrease in activity, its languorous main theme sounding on woodwind against a near-tangible backdrop of harp and bells. A poetic interlude featuring strings, piccolo, and celesta leads to a resumption of the initial theme, with the texture gradually thinning out to leave somnolent woodwind and strings and against which bells are heard sounding a dissonance as soft as it is remote. Richard Whitehouse 8

9 Olli Mustonen has a unique place on today s music scene. As a pianist, he has challenged and fascinated audiences throughout Europe and America with his brilliant technique and startling originality. As a composer he forms part of a very special line of musicians whose vision is expressed as vividly in the art of re-creative interpretation as it is in their own compositions. Born in Helsinki, he began his studies at the age of five. His first piano teacher was Ralf Gothóni and he subsequently studied piano with Eero Heinonen and composition with Einojuhani Rautavaara. Olli Mustonen has performed with many of the world s leading orchestras, including the Berlin Philharmonic, Chicago Symphony, Boston Symphony, Cleveland Orchestra, Deutsches SymphonieOrchester Berlin, London Philharmonic, Los Angeles Philharmonic, Philadelphia Orchestra, Philharmonia Orchestra, New York Philharmonic, and the Royal Concertgebouw, partnering with conductors such as Ashkenazy, Barenboim, Berglund, Boulez, Chung, Dutoit, Eschenbach, Harnoncourt, Masur, Salonen, Saraste, Tennstedt, and Vegh. As a recitalist, he frequently plays in all the world s music capitals including London, Vienna, Paris, Tokyo, and Berlin, appears at leading festivals such as Ravinia and the Hollywood Bowl. He enjoys significant chamber collaborations with partners including Steven Isserlis, Pekka Kuusisto, and Joshua Bell. Olli Mustonen is also making his mark as a conductor of internationally leading orchestras. In 2001, he founded the Helsinki Festival Orchestra. Olli Mustonen s recording catalogue is typically broadranging and distinctive. He has a long-term collaboration with Ondine, which includes the recording of the complete Beethoven Piano Concertos as soloist and director with the Tapiola Sinfonietta. The Finnish Radio Symphony Orchestra is the orchestra of the Finnish broadcasting company YLE. Founded as a ten-member ensemble in 1927, the Radio Orchestra grew to symphony orchestra strength in the 1960s. The list of its chief conductors includes Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka Pekka Saraste, and, since 2003, Sakari Oramo. Contemporary music is a major item in the repertoire of the FRSO, which each year premieres a number of YLE commissions. The recordings of the FRSO, now numbering over 100, include a historic gem from 1939: a live performance featuring Jean Sibelius and his Andante festivo the only known recording of Sibelius in the role of conductor (ODE ). The FRSO has given over 250 9

10 concerts abroad, including two tours of the Far East. All of its concerts both in Finland and abroad are broadcast, usually live, on YLE Radio 1 and online. Sakari Oramo has been chief conductor of the Finnish Radio Symphony Orchestra since In addition, he has held the posts of chief conductor and artistic advisor of the Royal Stockholm Philharmonic Orchestra since 2008, and principal conductor of the Kokkola Opera since From , he was music director of the City of Birmingham Symphony Orchestra. An accomplished violinist, Oramo was originally concertmaster of the FRSO, during which time he enrolled in Jorma Panula s conducting class at the Sibelius Academy. In 1993, one year after completing the course, Oramo replaced an ailing conductor at very short notice, and the resulting concert was an unprecedented success, leading to the announcement of his appointment as associate principal conductor. Sakari Oramo has conducted regularly in Finland and throughout Scandinavia with many prestigious orchestras including the Royal Stockholm Philharmonic, Oslo Philharmonic, Danish Radio Symphony, and the Helsinki Philharmonic. Appearances elsewhere have included the Berlin Philharmonic, NDR Hamburg, Los Angeles Philharmonic, Minnesota Orchestra, Orchestre de Paris, Concertgebouw Orchestra, NHK Symphony Orchestra, Frankfurt Radio Symphony Orchestra, and San Francisco Symphony Orchestra. Oramo has made numerous recordings, including several with the Finnish Radio Symphony Orchestra featuring works by early 20th-century Finnish composers such as Klami, Pingoud, and Launis, and by contemporary Finnish composers such as Kaipainen, Lindberg, and Hakola. 10

11 Ottorino and Elsa Respighi en route to one of their American tours (MS Bremen, 1924) 11

12 O ttorino Respighi vakiinnutti elinaikanaan asemansa sukupolvensa huomattavimpana italialaisena säveltäjänä Puccinin jälkeen. Hän syntyi Bolognassa 9. heinäkuuta 1879 ja aloitti opintonsa Liceo Musicalessa vuonna Koulun johtaja Giuseppe Martucci oli jo pitkään pyrkinyt monipuolistamaan oopperan hallitsemaa italialaista musiikkielämää, ja hänen luotto-oppilaanaan Respighi otti häneltä runsaasti vaikutteita luvun alussa Respighi vietti talvensa Pietarissa soittaen alttoviulua orkesterissa, ja hän otti myös muutaman harvan mutta sitäkin merkityksellisemmän sävellystunnin Rimski-Korsakovilta. Seuraavat viisi vuotta hän vietti Bolognassa, missä hän mm. kirjoitti transkriptioita italialaisista barokkisävellyksistä, ja hänelle kehittyi elinikäinen mieltymys vanhaan musiikkiin. Vuonna 1908 hän oleskeli Berliinissä ja oli kosketuksissa musiikin uusimpiin virtauksiin. Kotona Bolognassa hän kuitenkin turhautui musiikkipiirien nurkkakuntaisuuteen ja siihen, ettei onnistunut saamaan kokopäivätoimista opetusvirkaa, ja niinpä hän muutti Roomaan vuonna Hän toimi vuosikymmenen verran sävellyksen opettajana Liceo Musicale di Santa Cecilia -koulussa ja havaitsi olevansa synnynnäinen opettaja. Hän opasti useita lahjakkaita italialaisia säveltäjiä ja muusikoita; eräs näistä oli laulajatar Elsa Olivieri Sangiacomo, jonka kanssa Respighi meni naimisiin tammikuussa 1919 (ja joka eli lähes kuusi vuosikymmentä pidempään kuin miehensä). Vaikka Respighi oli jo saavuttanut jonkin asteista suosiota varhaisilla orkesteri- ja vokaaliteoksillaan, vasta Arturo Toscaninin johtama Fontane di Roma vei hänet kansainväliseen maineeseen 1. maailmansodan loppupuolella. Tämän maineen ansiosta hänet nimitettiin Conservatorio di Santa Ceciliaksi muuttuneen oppilaitoksen johtajaksi, minkä viran hän kuitenkin jätti vuonna 1926 keskittyäkseen säveltämiseen. Viimeisinä elinvuosinaan hän matkusteli ahkerasti Atlantin molemmin puolin paitsi menestyneenä säveltäjänä myös pianistina ja säestäjänä säestäen pääasiassa mutta ei ainoastaan vaimoaan. Vuonna 1932 hänet valittiin jäseneksi Reale Accademia d Italiaan, jonka perustaja Benito Mussolini oli hänen musiikkinsa suuri ihailija. Tästä huolimatta Respighi pyrki pysyttelemään erossa päivänpolitiikasta ja otti kantaa (joulukuussa 1932 julkaistussa Italian musiikin tulevaisuutta käsittelevässä manifestissa) Italian johtajan suosimien nuorien säveltäjien edustamaa modernismia vastaan. Hän jatkoi kuitenkin opettamista Rooman Accademia di Santa Ceciliassa häntä varten perustetulla jatko-opiskelijoiden sävellysluokalla vuoteen 1935 asti. Erotessaan tästä 12

13 tehtävästä hän oli jo vakavasti sairas; hänellä oli todettu sydäntauti neljä vuotta aikaisemmin. Viimeisinä vuosinaan hän ei saanut valmiiksi juuri lainkaan uusia sävellyksiä. Respighi kuoli Roomassa 18. huhtikuuta Respighin tyyli kehittyi monitahoisten ja usein ristiriitaisten vaikutteiden seurauksena: hän tutustui opiskeluaikanaan Wagnerin, Straussin ja venäläisten säveltäijen myöhäisromantiikkaan mutta ennen ja jälkeen 1. maailmansodan myös radikaalimpaan uuteen musiikkiin. Hän oli myös syvällisesti perehtynyt renessanssin ja barokin musiikkiin ja oli tässä suhteessa laajemmin oppinut kuin monet hänen aikansa italialaiset säveltäjät. Hänen kykynsä personalisoida vanhempien säveltäjien musiikkia (missä vain Stravinski oli häntä parempi) kuten Rossinia baletissaan La Boutique fantastique osoitti, kuinka eklektistä makua saattoi toteuttaa määrätietoisesti ja viihdyttävällä tavalla. Yhtä lailla hän oli kiinnostunut tuolloin vielä laajalti tuntemattomasta gregoriaanisesta kirkkolaulusta ja keskiaikaisesta musiikista, erityisesti kirkkosävellajien eli moodien käytöstä. Kirkkosävellajeista seitsemäs, miksolyydinen (pianon valkoisilla koskettimilla soitettava G-duuriasteikko, jossa johtosävel fis:n tilalla on f), hallitsee koko teosta Concerto in modo misolidio. Teos valmistui vuonna 1925, ja säveltäjä kantaesitti sen Willem Mengelbergin johtamien New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Teos kertoo paljon säveltäjänsä oikukkaasta mutta omaperäisestä suhtautumisesta klassisiin muotoihin, kun taas helatorstain messun introituksen kirkkosävelmä Viri Galilaei rakentaa siltaa vanhan ja uuden välille. Ensimmäinen osa alkaa esiripun nostoa vastaavalla käskevällä orkesterin eleellä, jonka jälkeen piano esittelee vuoroin itsevarman ja mietiskelevän pääteeman. Seuraavan, ilmaisuvoimaisemman teeman aikana orkesteri liittyy mukaan, ja fanfaarimainen vaskiaihe vie voimakkaaseen huipennukseen. Jouset jatkavat sivuteeman käsittelyä, pelkistäen sen pianon säestämän soolosellon melodiaksi. Piano leikittelee orkesterin kanssa kehittelyjaksossa, joka huipentuu pääteeman paluuseen vaskissa jousitremolon yllä. Tätä seuraava pianon soljuva kuviointi johtaa lyhyen paisutuksen kautta sivuteeman paluuseen matalien jousten ja patarumpujen säestyksellä. Voimallinen crescendo vie pianon soolokadenssiin, joka on teknisesti vaativa kehitelmä pää- ja sivuteeman aiheista. Kadenssi 13

14 vaipuu kohti hiljaisuutta vasemmassa kädessä, ja matalat puupuhaltimet vievät pianon rauhallisten sointujen ja jousitaustan säestämänä osan päätökseensä. Toinen osa alkaa matalien jousten henkevällä teemalla, jota pianon ja puupuhaltimien repliikit terävöittävät. Kontrastina tälle vasket soittavat juhlavaa koraalia, johon piano vastaa rotevasti. Soolo-oboe ja -fagotti esittelevät ilmeikkäämmän muunnelman pääteemasta, joka siirtyy jousille musiikin tunnelatauksen kehittyessä. Solisti vastaa tähän vilkkaalla jaksolla, joka johtaa suoraan finaaliin. Viimeinen osa alkaa innostuneella bassorekisterissä soitetulla teemalla, josta kehitellään kaikkiaan 18 lyhyttä mutta monipuolista muunnelmaa (minkä vuoksi viimeisen osan otsikkona onkin passacaglia ). Muunnelmissa piano soittaa yhdessä eri soitinyhdistelmien kanssa, ja musiikin liikeenergia säilyy tunnelmien vaihtumisesta huolimatta. Lopulta piano ja jouset päätyvät intohimoiseen dialogiin, josta matalien puupuhallinten ja vaskien määrätietoinen liike johtaa viimeiseen huipennukseen. Pianon ja orkesterin kisailussa orkesteri saa lopulta viimeisen sanan. Respighin musiikkia on yleisesti alettu arvostaa yhä enemmän viimeisen parin vuosikymmenen aikana, mutta hänen parhaiten tunnettu teoksensa on edelleen ns. Rooman trilogia, jonka hän sävelsi vuosien 1915 ja 1928 välillä. Nämä kolme teosta tarkastelevat Rooman kulttuuria eri näkökulmista. Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet), toisin kuin seuraajansa Pini di Roma (Rooman pinjat) ja Feste Romane (Rooman juhlat), ei sisällä historiallisia eikä nationalistisia piirteitä; pikemminkin se kuvailee maisemia ja tunnelmia hienovaraisemmin ja abstrakteimmin keinoin. Teoksen kantaesitys Roomassa Antonio Guarnierin johdolla 11. maaliskuuta 1917 ei ollut menestys, mutta kantaesityksen kapellimestariksi aiotun Toscaninin johtamat esitykset Milanossa seuraavana vuonna ja New Yorkissa alkuvuodesta 1919 olivat säveltäjälle menestyksekkään kansainvälisen uran alku. Teoksen neljä jaksoa kuvaavat eri suihkulähteitä auringonnoususta auringonlaskuun. Valle Giulian suihkulähde aamunkoitteessa alkaa soolopuhaltimien mietiskelyllä aaltoilevan jousitaustan yllä, loihtien esiin utuisen maiseman. Oboen ja sellon melodiat rikastavat ilmaisua, ja alun teema palaa huilulla pehmeiden aksenttien yllä jakson kaartuessa levolliseen joskin odottavaan päätökseensä. Tritonin suihkulähde aamulla alkaa vahvalla käyrätorvien aiheella, johon orkesteri vastaa 14

15 energisellä, harppujen ja lyömäsoittimien värittämällä liikkeellä. Trevin suihkulähde keskipäivällä alkaa hiljaa mutta purkautuu laajoiksi aalloiksi, joissa pääteema kehittyy urkujen ja patarumpujen tukemaan huipennukseen ja hajoaa sitten osatekijöihinsä vähitellen hiljentyen. Villa Medicin suihkulähde auringonlaskun aikaan jatkaa tästä rauhoittuneesta tilanteesta; puupuhaltimien soittamaa raukeaa pääteemaa tahdittaa harppujen ja kellojen soinnit. Jousien, pikkolon ja celestan runollinen välike johtaa pääteeman kertaukseen, ja tekstuuri ohenee asteittain, kunnes jäljellä on vain puupuhallinten ja jousien unelias mietiskely taustalla pehmeästi ja etäisesti. Richard Whitehouse Translation: Jaakko Mäntyjärvi 15

16 Olli Mustonen 16

17 Olli Mustonen on muusikkona omaa luokkaansa. Pianistina hän on teknisesti loistelias ja hämmästyttävän omaperäinen, ja hän on ihastuttanut ja haastanut kuulijoita kautta Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Säveltäjänä hän on niitä harvinaisia persoonallisuuksia, joka kykenee tuomaan oman ilmaisunsa esiin paitsi omissa sävellyksissään myös tulkitessaan muiden sävellyksiä. Olli Mustonen aloitti pianon- ja cembalonsoiton sekä sävellyksen opinnot viisivuotiaana ensimmäisenä opettajanaan Ralf Gothóni. Myöhemmin hänen opettajinaan ovat toimineet pianotaiteilija Eero Heinonen ja säveltäjä Einojuhani Rautavaara. Mustonen on työskennellyt maailman merkittävimpien orkestereiden kanssa mm. Berliinin filharmonikot, Chicagon ja Bostonin sinfoniaorkesterit, Clevelandin orkesteri, Berliinin saksalainen sinfoniaorkesteri, Lontoon filharmonikot, Los Angelesin filharmoninen orkesteri, Philadelphian orkesteri, Philharmonia-orkesteri, New Yorkin filharmonikot, Concertgebouw-orkesteri ja kapellimestareiden kanssa, mm. Ashkenazy, Barenboim, Berglund, Boulez, Chung, Dutoit, Eschenbach, Harnoncourt, Masur, Salonen, Saraste, Tennstedt ja Vegh. Pianoresitaaleja Mustonen soittaa maailman musiikkikeskuksissa Lontoo, Wien, Pariisi, Tokio, Berliini ja esiintyy tunnetuilla musiikkijuhlilla kuten Raviniassa ja Hollywood Bowlissa. Kamarimusiikkia hän soittaa mm. Steven Isserlisin, Pekka Kuusiston ja Joshua Bellin kanssa. Olli Mustonen on tekemässä kansainvälistä uraa myös kapellimestarina, ja vuonna 2001 hän perusti Helsingin Festivaaliorkesterin. Olli Mustosen levyluettelo on laaja ja poikkeuksellisen ansiokas. Mustosella on nykyään pitkäaikainen levytyssopimus Ondinen kanssa sekä pianistina että kapellimestarina. Sopimus sisältää Beethovenin kaikkien pianokonserttojen levytyksen Tapiola Sinfoniettan kanssa. Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri. Kymmenmiehinen Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927, ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste sekä syksystä 2003 alkaen Sakari Oramo. Uusin suomalainen musiikki on tärkeällä sijalla RSO:n ohjelmistossa ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Levytyksiä on kertynyt lähes sata; historiallisena helmenä 17

18 voidaan pitää radiotervehdystä vuodelta 1939, jossa Jean Sibelius johtaa oman Andante festivonsa. Nauhoitus on tiettävästi ainoa dokumentti Sibeliuksesta kapellimestarina (ODE ). Radion sinfoniaorkesteri on soittanut ulkomailla yli 250 konserttia; Kaukoidässä RSO on vieraillut kahdesti. Orkesterin konsertit niin kotimaassa kuin ulkomaillakin lähetetään yleensä suorina lähetyksinä YLE Radio 1:ssä ja internetissä. Sakari Oramo on toiminut Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2003 alkaen. Tämän lisäksi hän on työskennellyt Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena neuvonantajana vuodesta 2008 lähtien, Birminghamin kaupungin sinfoniaorkesterin päävierailijana vuodesta 2008 alkaen (taiteellisena johtajana ) ja Kokkolan oopperan ylikapellimestarina vuodesta Viulistina uransa aloittanut Oramo toimi RSO:n konserttimestarina aloittaessaan kapellimestariopinnot Jorma Panulan luokalla Sibelius-Akatemiassa. Vuonna 1993, vuosi kurssin suorittamisen jälkeen, hän johti lyhyellä varoitusajalla RSO:n konsertin kapellimestarin sairastuttua. Konsertti oli suuri menestys, minkä seurauksena hänet nimitettiin RSO:n kapellimestariksi. Sakari Oramo on esiintynyt säännöllisesti kapellimestarina Suomessa ja Pohjoismaissa useiden arvostettujen orkestereiden, mm. Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin, Oslon filharmonikkojen, Tanskan radion sinfoniaorkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin kanssa. Näiden lisäksi hän on esiintynyt Berliinin filharmonikkojen, NDR Hamburgin, Los Angelesin filharmonikkojen, Minnesotan orkesterin, Orchestre de Paris n, Concertgebouw-orkesterin, NHK-sinfoniaorkesterin, Frankfurtin radio-orkesterin ja San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Oramo on tehnyt lukuisia levytyksiä, RSO:n kanssa mm luvun alkupuolen suomalaisten säveltäjien, kuten Klamin, Pingoud n ja Launiksen teoksia sekä nykysäveltäjien, kuten Kaipaisen, Lindbergin ja Hakolan sävellyksiä. 18

19 Sakari Oramo 19

20 ODE Magnus Lindberg: GRAFFITI* Seht die Sonne *Helsinki Chamber Choir Hot stuff! ClassicsToday.com June 2010 Disc of the Month ODE Ernst Mielck: Symphony in F Minor Concert Piece* *John Storgårds, violin a very worthwhile discovery in off-the-beaten-track Late Romantic symphonies. Audiophile Audition ODE Bernhard Henrik Crusell: The Clarinet Concertos Kari Kriikku, clarinet Outstanding performances of these engaging works, characterfully and sharply projected, in fine recorded sound. Gramophone For complete information, visit ODE SAKARI ORAMO AND THE FINNISH RSO: