TAMPEREEN YLIOPISTO. Jaana Virolainen ELÄTTEELTÄ KÖYHÄINTALOON. Vammaisten huolto Orivedellä

Transkriptio

1 TAMPEREEN YLIOPISTO Jaana Virolainen ELÄTTEELTÄ KÖYHÄINTALOON Vammaisten huolto Orivedellä Suomen historian pro gradu -tutkielma Tampere 2008

2 Tampereen yliopisto Historiatieteen laitos VIROLAINEN JAANA: ELÄTTEELTÄ KÖYHÄINTALOON Vammaisten huolto Orivedellä Pro gradu -tutkielma, 103 s., 1 liites. Suomen historia Helmikuu 2008 Tutkimuskysymykseni on, miten Orivedellä oli järjestetty vammaisten huolto vuosina , ja miten vaivaishoidon yleinen kehitys ja muutokset näkyivät Orivedellä ja 1900-lukujen vaihteessa kunnat pystyivät järjestämään vaivaishoidon hyvin vapaasti, joten on mielenkiintoista nähdä, miten yksi kunta oli asian ratkaissut. Etsin tutkimuskysymykseeni vastausta ennen kaikkea sitä kautta, minkälaisia huoltomuotoja Oriveden vaivaishoitohallitus käytti vammaisten huoltamisessa. Päähuoltomuodot olivat elätteelleanto, kotiapu, erityiskouluihin ja -laitoksiin lähettäminen sekä omaan köyhäintaloon laittaminen. Eri huoltomuotojen käyttö kertoo siitä, haluttiinko vammaisten huoltoon panostaa vai pyrittiinkö heidät hoitamaan vain mahdollisimman halvalla. Vertaan myös Oriveden vaivaishoitohallituksen käyttämiä huoltomuotoja ja niiden kehitystä muun Suomen kehitykseen. Tästä voi päätellä, miten vaivaishoidossa yleisesti tapahtuneet muutokset näkyivät paikallistasolla. Pohdin myös sitä, millaisia käsitteitä Oriveden vaivaishoitohallitus käytti vammaisista, koska käytetyt käsitteet kertovat siitä, seurasiko Oriveden vaivaishoitohallitus yleistä keskustelua vaivaishoidosta. Aloitan tarkastelun vuodesta 1895, koska silloin Orivedelle perustettiin vaivaishoitohallitus. Päätän tarkastelun vuoteen 1917, sillä seuraavana vuonna alkanut sota muutti ratkaisevasti huollon luonnetta. Tärkeimmät lähteeni ovat Oriveden vaivaishoitohallituksen, myöhemmin köyhäinhoitohallituksen pöytäkirjat vuosilta , ja Oriveden köyhäintalon hoitolaisten luettelo vuosilta Pöytäkirjat ja hoitolaisten luettelo olivat aika niukkasanaisia, ja niistä selvisi yleensä vain avunsyy ja avustusmuoto. Vaivaishoitohallituksen kokouksia oli kuitenkin useampia vuodessa, joten aineistoa on paljon. Näiden lähteiden avulla saan selville Orivedellä tapahtuneen kehityksen; esimerkiksi sen, mikä huoltomuoto oli milloinkin suosituin. Käytän myös Kansallisarkistossa olevaa Vaivaishoidon tarkastajan arkistoa, josta selviää vaivaishoidontarkastelijan ja Oriveden vaivaishoitohallituksen välinen kirjeenvaihto. Tämän kirjeenvaihdon avulla voin päätellä, kuinka paljon Oriveden vaivaishoitohallitus seurasi muun Suomen kehitystä. Arkistojen lisäksi saan vammaisten ja vaivaisten lukumääriä selville myös Suomen virallisesta tilastosta, josta käytän hyväkseni erityisesti SVT XXI A 4-22 Köyhäinhoitotilasto Tärkeimpiä aikalaislähteitäni ovat vuonna 1907 ja 1918 köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetetuiden komiteoiden antamat mietinnöt. Näistä selviää esimerkiksi se, mitä mieltä aikalaiset olivat eri huoltomuodoista. Kirjallisuudesta tärkeimpiä lähteitäni ovat Minna Harjulan väitöskirja Vaillinaisuudella vaivatut (1996) sekä Jaakkolan, Pulman, Satkan ja Urposen Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. (1994) Kirjallisuudesta saan tietoa esimerkiksi vammaisista käytetyistä käsitteistä ja huoltomuotojen 2

3 kehityksestä. Tutkimuskirjallisuudessa ei kuitenkaan käsitellä vammaishuoltoa pienen maalaiskunnan näkökulmasta, mihin taas tutkimukseni keskittyy. Tutkimusmenetelmäni on sosiaalihistoriallinen, sillä tutkin yhtä sosiaalista ryhmää, ja sen suuruutta, rakennetta ja asemaa. Toinen tutkimusmenetelmäni on marginaalihistoriallinen, koska tutkin marginaalista ryhmää, joka poikkesi selvästi valtaväestöstä. Kun tietyt ryhmät määritellään poikkeaviksi, niin samalla yhteiskunta määrittelee myös itsensä ja esimerkiksi normaalin rajat. Tutkimukseni tuo esiin sen, miltä vammaisten huolto näytti yhden pienen maalaiskunnan näkökulmasta. Tutkimustulokseni on se, että vammaisten huolto oli järjestetty Orivedellä hyvin samalla tavalla kuin muuallakin Suomessa. Tämä kertoo siitä, että Oriveden vaivaishoitohallitus seurasi aktiivisesti keskusteluja ja kirjoituksia vaivaishoidosta sekä vammaisuudesta. Oriveden vaivaishoitohallitus myös noudatti hyvin tunnollisesti komiteanmietintöjen ja vaivaishoidontarkastelijan antamia kehotuksia. Tutkimuksessani nousi kuitenkin esille myös muutamia uusia asioita, kuten se, että Orivedellä omat vanhemmat saattoivat ottaa lapsiaan elätteelle. Tätä ei tullut esille tutkimuskirjallisuudessa. Kyseessä voi olla Oriveden oma erityispiirre, tai esimerkiksi halu pitää perhesiteet ehjinä. Tämä oli kuitenkin yllättävä asia, koska usein kotiavun antaminen olisi tullut vaivaishoitohallitukselle halvemmaksi. Yksi keskeinen tutkimustulos on se, että köyhäintalon rakentaminen muutti Orivedellä hyvin paljon vaivaishoitoa erityisesti vammaisten kohdalla. Ennen köyhäintaloa suurin osa vammaisista oli annettu elätteelle, mutta köyhäintalon perustamisen jälkeen yli puolet vammaisista laitettiin omaan köyhäintaloon. Samalla muiden huoltomuotojen käyttö laski selvästi. Oriveden vaivaishoitohallitus piti selvästi köyhäintaloa sopivimpana saatavilla olevana huoltomuotona vammaisilla. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että köyhäintalossa oli tarjolla ympäri vuorokauden ammattimaista hoitoa. Tutkimukseni tuo esiin sen, että pienikin kunta oli valmis panostamaan vammaisten huoltoon. Orivedeltä lähetettiin esimerkiksi suhteellisen paljon vammaisia erityiskouluihin ja -laitoksiin, vaikka laitoksiin lähettäminen oli kallista ja vaikeaa, sillä kouluihin oli yleensä pitkät jonot. Oriveden vaivaishoitohallitus halusi selvästi panostaa ennalta ehkäisevään vaivaishoitoon. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus antaa sellaisen kuvan, että vammaiset koettiin lähinnä välttämättömäksi pahaksi, ja heidät pyrittiin hoitamaan mahdollisimman halvalla. Orivedelläkin vammaiset koettiin varmasti taloudelliseksi rasitukseksi, mutta heidän oloistaan pyrittiin tekemään kuitenkin hyvät; esimerkiksi elätteellä olevien vammaisten oloja valvottiin, ja huonoon kohteluun puututtiin. 3

4 Sisällysluettelo 1. Johdanto Tutkimuskysymys ja rajaukset Keskeiset käsitteet Aineisto Kunnallinen vaivaishoito Vaivaishoito siirtyy kunnalle Vaivaishoito pakolliseksi tehtäväksi Kunnallislait vaivaishoidon säätelijöinä Vaivaishoidon rahoitus Vaivaishoidon sääntely Vastuuta yksilölle Kunnille suuret vapaudet Pakollisesti ja vapaaehtoisesti avustettavat Häpeällinen vaivaishoito Vaivaishoito Orivedellä Oriveden vaivaishoitohallituksen toiminta Vaivaishoitohallituksen huollettavat Vaivaishoitohallituksen menot ja tulot Vammaisuus Orivedellä Vammaisten määrä Orivedellä Vaivaishoitohallituksen käyttämät käsitteet vammaisista Orivedellä olevat vammaisryhmät Huonomaineinen elätteelleanto Tärkeä elätteelleanto Huutokaupoista sijoitushoidoksi Elätteelleanto alaikäisten huoltomuodoksi Elätteelleanto vammaisten huoltomuotona Elätteelleannetuista maksetut korvaukset 52 4

5 6.6 Elätteelleannetuiden olot Niukka kotiapu Yleisin huoltomuoto Tavoitteena ehjä koti Naisten huoltomuoto Sopimaton huoltomuoto vammaisille Vaivaishoitohallituksen niukat varat Erityiskoulut ja -laitokset nuorille ja kehityskykyisille Koulujen perustaminen Luja usko koulutukseen Suosittu huoltomuoto Erityiskouluihin ja -laitoksiin lähetettävät Kallis köyhäintalo Köyhäintalojen merkitys kasvaa Pelätty paikka Oman köyhäintalon tarve Köyhäintalon asukkaat Vammaisten tärkein huoltomuoto Tunnollinen Orivesi 91 Liite 1 97 Luettelo taulukoista ja kuvioista 95 Lähteet ja kirjallisuus 100 5

6 1. Johdanto Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen mukaan kunta oli velvollinen auttamaan alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoisia, pitkällistä tautia sairastavia ja vanhuuden heikkoja, jotka ovat ilman holhousta. Huoltomuodoista laki ei määrännyt mitään, mutta jokaisen kunnan oli lähetettävä keisarille vaivaishoidon ohjesääntö. 1 Ohjesääntöjen avulla pyrittiin valvomaan kuntien toimintaa, mutta käytännössä kunnat pystyivät järjestämään vaivaishoidon hyvin itsenäisesti seudun olosuhteiden ja tapojen mukaisesti Tutkimuskysymys ja rajaukset Tutkimuskysymykseni on, miten Orivedellä oli järjestetty vammaisten huolto vuosina , ja miten vaivaishoidon yleinen kehitys ja muutokset näkyivät Orivedellä. Lähestyn tutkimuskysymystäni etsimällä vastauksia pienempiin osakysymyksiin. Pohdin sitä, millaisia huoltomuotoja Oriveden vaivaishoitohallitus käytti vammaisten huoltamisessa. Huoltomuotojen käyttö kertoo vammaisiin suhtautumisesta, ja esimerkiksi siitä yritettiinkö vammaiset hoitaa vain mahdollisimman halvalla vai haluttiinko heidän hoitoonsa panostaa. Lisäksi etsin vastausta siihen, millaisia käsitteitä Oriveden vaivaishoitohallitus käytti vammaisista, koska käytetyt käsitteet kertovat siitä, seurasiko Oriveden vaivaishoitohallitus yleistä keskustelua ja kirjoituksia vaivaishoidosta. Oriveden tilanteen lisäksi tarkastelen myös muun Suomen kehitystä, jotta saisin selville, kuinka vammaisia kohdeltiin yleisesti ja 1900-lukujen vaihteessa. Vertaamalla yleistä tilannetta Oriveden tilanteeseen voin päätellä, millaiset olot vammaisilla oli Orivedellä muuhun Suomeen verrattuna, ja seurasiko Oriveden vaivaishoitohallitus koko maan kehitystä vammaishuollossa. Lisäksi voin päätellä, miten vaivaishoidossa yleisesti tapahtuneet muutokset näkyivät paikallistasolla. Tarkastelen myös sitä, noudattiko Oriveden vaivaishoitohallitus aikakauden ihanteita vammaisten huoltamisessa. Ihanteiden tutkimisessa täytyy muistaa, että tutkin vammaisten oloja 1 Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus Yleisestä Waiwaishoidosta Suomen Suuriruhtinaanmaassa /10, 2, 9. 2 Jaakkola 1994,

7 heidän aikakaudesta enkä nykypäivästä katsoen. Nykyaikana lähes kaikki ja 1900-luvun vaihteen huoltomuodot tuntuvat epäinhimillisiltä, mutta olivat silloin yleisesti hyväksyttyjä. Aloitan tarkastelun vuodesta 1895, koska silloin Orivedelle perustettiin vaivaishoitohallitus. 3 Ennen vaivaishoitohallitusta kunnallislautakunta hoiti avun tarpeessa olevien asioita. Halusin myös ottaa tutkimuskohteekseni vuosisadan vaihteen, koska suhtautuminen vammaisuuteen muuttui 1800-luvun lopulla, kun siirryttiin sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan luvulla vammaisuus oli nähty ennen kaikkea köyhyysongelmana, koska vammaiset olivat usein työkyvyttömiä, eivätkä pystyneet elättämään itseään. Vuosisadan vaihteessa köyhyys, ja myös vammaisuus alettiin nähdä ongelmana, joka voidaan ratkaista esimerkiksi koulutuksen avulla. Koulutuksen avulla vammaisilla oli mahdollisuus hankkia itselleen ammatti, ja tulla sitä kautta omillaan toimeen tuleviksi. Samalla vammaisia hoitaneet tahot vähitellen ammatillistuivat ja menetelmät tieteellistyivät. 4 Myös ennalta ehkäisevä vaivaishoito yleistyi 1900-luvun alussa. Ennalta ehkäisevä vaivaishoito tarkoitti köyhyyden ja siitä aiheutuvien ongelmien ehkäisemistä jo aikaisessa vaiheessa koulutuksen ja muiden tukitoimien avulla. Ennalta ehkäisevään vaivaishoitoon alettiin kiinnittää enemmän huomiota, koska työttömyyden myötä työkykyisiä köyhiä alkoi tulla vaivaishoidon piiriin yhä enemmän luvun alussa myös yhä useampi kunta perusti oman köyhäintalon, mikä muutti vaivaishoitoa laitosmaisempaan suuntaan. Eli ja 1900-lukujen vaihteessa vaivaishoidossa tapahtui monia merkittäviä muutoksia. 5 Lopetan tarkastelun vuoteen 1917, koska seuraavana vuonna alkava sota muutti huollon luonnetta, sillä sodan jälkeen erityisesti lapsiin alettiin kiinnittää enemmän huomiota. 6 Tarkasteluaika on yli kaksikymmentä vuotta, ja se on riittävän pitkä ajanjakso, koska kahden vuosikymmenen aikana ehtii tapahtua monia muutoksia. Toisaalta tarkastelujakso on myös tarpeeksi lyhyt, jotta muutoksia pystyy analysoimaan tarpeeksi syvällisesti. 3 Oriveden vaivaishoitohallituksen ptk , OKA. 4 Harjula 1996, Jaakkola 1994, Urponen 1994,

8 Käsittelen tarkemmin vuosien 1895, 1900, 1905, 1910, 1915 ja 1917 tapahtumia ja tilastoja. Näitä vuosilukuja käytän erityisesti silloin, kun haluan tarkastella jonkin asian kehitystä tilastojen kautta. Keskittymällä tiettyihin vuosiin saan syvemmän kuvan kehityksestä kuin, jos käsittelisin kaikkia vuosia pintapuolisesti. Lisäksi viisi vuotta on mielestäni sopiva tarkasteluväli, koska siinä ajassa on yleensä ehtinyt tapahtua muutoksia, muttei kuitenkaan liikaa, jotta niitä pystyisi analysoimaan. Alueeksi olen rajannut Oriveden kunnan, koska Orivesi on kotikuntani, ja minua kiinnostaa erityisesti, miten oma kuntani kohteli vammaisia ja 1900-lukujen vaihteessa. Lisäksi vammaisten huoltoa paikallistasolla ei ole aikaisemmin tutkittu, joten on mielenkiintoista tietää, näyttääkö kehitys samanlaiselta kuin yleisesti Suomessa. Lisäksi erityisesti Oriveden kaltaisia pieniä maaseutuvaltaisia kuntia ei ole otettu huomioon vammaistutkimuksissa, vaan tutkimuskirjallisuudessa esimerkit on yleensä otettu suurista kaupungeista. Vammaisten tutkimisesta olen taas kiinnostunut, koska vammaiset ovat usein jääneet historiantutkimuksissa vaille suurempaa huomiota. Tutkimuksellani tuon erityisesti esiin sitä, millaisena vammaisuus näyttäytyi paikallisesti ja pienen maalaiskunnan kautta ja 1900-lukujen vaihteessa. 1.2 Keskeiset käsitteet Keskeisin käsite tutkimuksessani on vammaisuus. Vammaisuus-käsitettä ei kuitenkaan tunnettu vielä ja lukujen vaihteessa, vaan se yleistyi suomenkieleen vasta 1970-luvulla. Aikaisemmin ei myöskään ollut vammaisuuden kaltaista yhtenäistä käsitettä, vaan siihen nykyisin kuuluvat ryhmät miellettiin erillisiksi. Nykyterminologian mukaan vammaisiin katsottiin ja 1900-lukujen vaihteessa kuuluvan kuurot, sokeat, tylsämieliset, mielisairaat, rammat ja kaatumatautiset. 7 Vammaisryhmistä erityisesti kehitysvammaisten ja mielisairaiden ero oli epäselvä jopa asiantuntijoille; tavalliset ihmiset eivät yleensä edes nähneet ryhmien välillä mitään eroa. Yleisesti koko Suomessa vaivaishoitohallitusten jäsenille tylsämielisten ja mielisairaiden välinen ero oli pitkään epäselvä. Mutta vaivaishoidossa ryhmien erotteluun ei ollut suurta tarvetta, koska molemmat ryhmät aiheuttivat pysyvää huollontarvetta. Ryhmien ajateltiin kuitenkin tarvitsevan hieman erilaisia huoltomuotoja. Esimerkiksi varsinaisten mielisairaiden ajateltiin tarvitsevan lääkärinhoitoa, mutta 7 Harjula 1996,

9 tylsyydestä kärsineet eivät tarvinneet. Vammaisista ja mielisairaista käytetyt käsitteet olivat hyvin kirjavia; esimerkiksi tylsämielinen, idiootti, hullu tai mielipuoli. 8 Aistivialliset eli näkö- ja kuulovammaiset olivat suhteellisen helposti erotettavissa toisistaan ja muista vammaisista, mutta myös aistiviallisten kohdalla esiintyi tulkinnallisia eroja. Kuuroja nimitettiin erityisopetuksen yhteydessä kuuromykiksi, mutta tavalliset ihmiset puhuivat yleensä kuulemattomista, joilla tarkoitettiin kuuroja tai huonokuuloisia henkilöitä, jotka osasivat puhua. Mykällä taas tarkoitettiin puhetaidottomia kuuroja, mutta myös muita puhumattomia. Sokeus oli vielä helpommin havaittavissa kuin kuuromykkyys, ja lähinnä kiistaa aiheutti se, keitä sokeiksi pitäisi laskea. Vielä 1900-luvun alussa sokeisiin laskettiin sekä täysin sokeat että heikkonäköiset. Sokeus oli nimenomaan iäkkäiden ihmisten sairaus. Lisäksi Suomessa sokeus oli usein naisten tauti, toisin kuin muualla Euroopassa. Osittain naisten suuri määrä johtui naisten korkeasta keski-iästä. Mutta naisten sokeuteen vaikuttivat myös sukupuolten elintapojen erot, sillä naiset viettivät paljon aikaa tartuntataudeilla alttiina savuisissa pirteissä, kun taas miehet olivat suurimman osan päivästä raikkaassa ulkoilmassa. 9 Raajarikkojen kohdalla oli kyse nimenomaan fyysisestä viallisuudesta, ja raajarikkoisuuteenkin liittyi paljon tulkinnanvaraa. Yleensä raajarikkoisina pidettiin joko sellaisia joiden koko ruumis oli vioittunut tai vain esimerkiksi toinen käsi, joten raajarikkoisten ryhmään kuului hyvin erilaisia ihmisiä. 10 Kaatumatauti oli tunnettu jo pitkään, mutta vielä 1900-luvun alussa kaatumataudista eli epilepsiasta ei ollut tarkkaa ja yksimielistä tietoa. Jotkut esimerkiksi uskoivat, että kaatumatauti tarttuu taudin näkemisen seurauksena. Kaatumatautia pelättiin yleisesti, mikä johtui osaksi juuri tietämättömyydestä. Kaatumatautia pidettiin yhtenä suurimpana onnettomuutena, joka ihmistä voi kohdata. Epilepsia-käsite omaksuttiin lääketieteessä 1800-luvun lopulla, mutta kaatumatautinenkäsite oli tunnettu jo 1600-luvulta lähtien. 11 Tutkimuksessani tarkastelen tylsämielisiä, mielisairaita, kuuroja, sokeita, rampoja ja kaatumatautisia, koska näiden miellettiin kuuluvan samaan ryhmään. 8 Malinen 1991, 8-9; Harjula 1996, 29 30, Harjula 1996, Harjula 1996, Harjula 1996,

10 Myös vaivaisuuteen liittyvät käsitteet ovat tutkimuksessani tärkeitä luvun lopussa vaivaisella tarkoitettiin arkikielessä huono-osaista, mikä ei aina tarkoittanut ruumiillista tai henkistä viallisuutta. Virallisesti vaivaisella tarkoitettiin yleensä sellaista henkilöä, joka tarvitsi vaivaishoidon apua, eli vaivainen oli hyvin pitkälle sama asia kuin köyhä luvun alussa vaivaisuus-käsite alkoi hajota ja jakaantua vähitellen erillisiksi yhteiskunnan apua tarvitseviksi ryhmiksi, kun apua alkoivat tarvita myös työkykyiset köyhät työttömyyden myötä. Tällöin myös vaivaishoito-käsite muuttui köyhäinhoito-käsitteeksi. 12 Tutkimuksessani tarkoitan vaivaisilla sellaisia henkilöitä, jotka saivat vaivaisapua, eli vammaisten lisäksi esimerkiksi vanhuuden heikkoja ja alaikäisiä. 1.3 Aineisto Primaarilähteeni ovat Oriveden vaivaishoitohallituksen, myöhemmin köyhäinhoitohallituksen pöytäkirjat vuosilta sekä Oriveden köyhäintalon hoitolaisten luettelo Pöytäkirjat olivat yleensä niukkasanaisia, sillä niissä luki vain avunsaajan nimi, avunsyy sekä avustusmuoto. Vaivaishoitohallitus piti kuitenkin useita kokouksia vuodessa, ja avustettavia oli vuosittain sadasta kahteensataan, eli aineistoa on paljon. Hoitolaisten luettelosta selvisi avunsaajan nimi sekä yleensä syntymäaika, köyhäintaloon joutumisen syy ja esimerkiksi, jos oli päässyt pois köyhäintalosta tai karannut sieltä. Etsin tutkimuskysymykseeni vastausta käymällä läpi Oriveden vaivaishoitohallituksen pöytäkirjoja ja hoitolaisten luetteloa, joista etsin vammaisista kertovia tietoja, sekä yleisiä tietoja vaivaishoitohallituksen toiminnasta. Pöytäkirjojen ja hoitolaisten luettelon avulla selviää esimerkiksi, mitä huoltomuotoja Oriveden vaivaishoitohallitus käytti eniten vammaisten huoltamisessa, ja millaisia käsitteitä se käytti vammaisista. Käytän tutkimuksessani hyödyksi myös Kansallisarkistossa olevaa Vaivaishoidon tarkastajan arkistoa. Tästä arkistosta olen käyttänyt eniten vaivaishoidontarkastajan ja Oriveden vaivaishoitohallituksen välistä kirjeenvaihtoa. Kirjeenvaihdosta selviää esimerkiksi se, kuinka usein tarkastelija vieraili Orivedellä, mihin hän kiinnitti huomiota ja missä Oriveden vaivaishoitohallituksella oli eniten parannettavaa. Kirjeet olivat kuitenkin yleensä hyvin lyhyitä, ja niistä selvisi vain pääasiat. Vaivaishoidon tarkastajan arkistosta olen käyttänyt myös Piiritarkastajain 12 Harjula 1996, 25 27; Jaakkola 1994,

11 matkaselostuksia sekä köyhäinhoitotilastoa. Kansallisarkistosta löytyvien lähteiden avulla Oriveden vaivaishoidon kehityksen voi nivoa yhteen yleisen kehityksen kanssa. Lähteiden kautta voi tutkia esimerkiksi sitä, miten valvonnan lisääntyminen vaikutti Orivedellä. Tampereella sijaitsevasta Kansanperinteen arkistosta olen käyttänyt Arvo Ahlgrenin muistelmia. Ahlgren on muistellut elämää ja 1900-lukujen vaihteessa Orivedellä, ja hänen muisteluistaan on erityisesti hyötyä elätteelleannettujen olojen tarkastelussa. Arkistoaineistoiden lisäksi käytän apuna Suomen virallisesta tilastosta SVT VIII 2-4 Sokeat, kuuromykät ja mielenvikaiset , SVT XII B 5-25 Vaivaishoitotilastoa ja SVT XXI A 4 22 Köyhäinhoitotilastoa , joista saan sekä koko maan että Oriveden osalta tilastotietoa vammaisuuteen ja vaivaishoitoon liittyen. Aikalaisten käsityksiä huoltomuodoista saan vuoden 1907 ja 1918 köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetetuiden komiteoiden antamista mietinnöistä, joissa asiantuntijat pohtivat esimerkiksi eri huoltomuotojen hyviä ja huonoja puolia. Vanhemman komiteanmietinnön ajatuksien pitäisi näkyä aikarajaukseni puitteissa, joten katson ovatko ajatukset toteutuneet Orivedellä. Uudemman komiteanmietinnön avulla tutkin, mitä uusia ajatuksia vaivaishoidossa esiintyi ja näkyivätkö ajatukset jo Orivedellä. Vaikka komitea antoi mietintönsä vuonna 1918, niin sen käyttö tutkimukseni lähteenä on perusteltua, koska komitea asetettiin vuonna 1917, ja se heijastelee tutkimusajankohtani ajatuksia. Pyrin sitomaan pöytäkirjoista esiin tulevat tiedot ajalle tyypilliseen ajatteluun ja oloihin, joista saan tietoa kirjallisuudesta. Vammaisuudesta ja vaivaishoidosta Suomessa ja 1900-lukujen vaihteessa saan tietoa Harjulan, Malisen, Nygårdin ja Jaakkolan tutkimusten kautta. Minna Harjulan teos Vaillinaisuudella vaivatut (1996) antaa hyvän yleiskuvan vammaisten oloista Suomessa luvun alussa. Tutkimus auttaa ymmärtämään, että eri tahot ovat kohdelleet vammaisia eri tavoin. Lisäksi tutkimuksesta on apua käsitteiden omaksumisessa, mutta kirjasta jää puuttumaan paikallisuuden ja yksittäisen kunnan näkökulma. Sauli Malinen käsittelee lisensiaattitutkimuksessaan Nuo syyttään kurjat ja puuttuvaiset (1991) kehitysvammaisten huoltoa yleisesti kuntien ja myös valtion kannalta, muttei kuitenkaan yksittäisen kunnan kautta. Hänen tutkimuksestaan saan hyvän käsityksen eri huoltomuodoista ja erityisesti kunnissa tapahtuneesta kehityksestä. 11

12 Toivo Nygård on keskittynyt teoksessaan Erilaisten historiaa (2001) vammaisille tarkoitettuihin erityiskouluihin ja mielisairaaloihin. Nygård kuvaa hyvin kouluissa vallinneita oloja, mikä auttaa asettumaan vammaisen oppilaan asemaan. Hänen kirjassaan on myös hyödyllisiä tietoja kouluista ja mielisairaaloista, joihin Orivedeltä lähetettiin vammaisia. Toisaalta Nygårdin teoksesta ei juuri muista huoltomuodoista saa tietoa. Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva (1994) teoksesta olen käyttänyt lähinnä Jouko Jaakkolan ja Panu Pulman tekstejä. He ovat esittäneet selkeästi vaivaishuollon ja huoltomuotojen kehitystä eri puolella Suomea. Lisäksi monista heidän tilastoistaan ja taulukoistaan on ollut minulle apua. Toisaalta itse vammaisuuden tutkimisessa teoksesta ei ole suurta hyötyä, koska se käsittelee vaivaishuoltoa kokonaisuudessaan, joten pelkästään vammaisia ei teoksessa juurikaan käsitellä. Lisäksi myös tästä teoksesta puuttuu yksittäisen kunnan näkökulma. Monet kirjan esimerkeistä ovat suurista kaupungeista, esimerkiksi Tampereelta, joten kukaan muu ei ole aikaisemmin tutkinut vammaisuutta yhden ja erityisesti pienen maalaiskunnan näkökulmasta. Ulkomaista tutkimusta vammaisuudesta on tehty paljon erityisesti Ruotsissa ja Tanskassa. Tutkielmani tukena olen käyttänyt Lars-Arne Noborgin kirjaa 170 år i Sverige. Svensk samhällsutvecling, joka kertoo Ruotsin yhteiskunnan ja myös vaivaishoidon kehityksestä. Metodini on sosiaalihistoriallinen, sillä tutkin yhtä sosiaalista ryhmää, ja sen suuruutta, rakennetta ja asemaa. 13 Metodini on myös marginaalihistoriallinen, koska tutkin marginaalista ryhmää, joka poikkesi selvästi valtaväestöstä. Tutkimalla sitä, miten yhteiskunta suhtautuu poikkeaviin, saa tietoa yhteiskunnan normeista ja ihanteista. Ja kun tietyt ryhmät määritellään poikkeaviksi, niin samalla yhteiskunta määrittelee myös itsensä. 14 Tutkimukseni alussa kerron yleisesti vaivaishoidosta, vaivaishoidon siirtymisestä seurakunnalta kunnalle sekä vaivaishoitoon liittyvästä lainsäädännöstä. Sitten kerron vaivaishoidosta ja vammaisuudesta Orivedellä, esimerkiksi vaivaishoitohallituksen toiminnasta ja vammaisten lukumääristä. Sen jälkeen käsittelen tutkimuksessani huoltomuotoja; käsittelen yhtä huoltomuotoa aina omassa luvussaan. Jokaisen huoltomuodon kohdalla kerron luvun alussa Suomessa vallinneen yleisen kehityksen huoltomuodon suhteen ja sen jälkeen, millä tavalla aikalaiset kokivat huoltomuodon. Luvun lopussa kerron Oriveden tilanteen ja vertaan sitä yleisesti Suomessa 13 Haapala 1989, Esim. Harjula 1996,

13 vallitseviin oloihin. Lisäksi pohdin kuinka Orivesi oli täyttänyt aikakauden ihanteet vaivaishoidossa. Päähuoltomuodot olivat elätehoito, kotiapu, erityiskouluihin lähettäminen sekä omaan köyhäintaloon laittaminen. 2. Kunnallinen vaivaishoito Köyhien auttaminen nähtiin 1700-luvulta aina 1800-luvun puoliväliin asti vain vapaaehtoisena, kirkon järjestämänä toimintana. Kirkon aikana vaivaishoito oli vielä hyvin järjestäytymätöntä, ja avustustoiminta oli lähes kokonaan pelkän armeliaisuuden varassa. Lisäksi kirkon resurssit järjestää vaivaishoitoa olivat puutteelliset, sillä vaivaishoidon laajuus riippui vaivaiskassasta, jonka suuruus taas vaihteli vuosittain johtuen monista eri tulonlähteistä. Useat vaivaiset joutuivatkin kerjäämään saadakseen ruokaa Vaivaishoito siirtyy kunnalle Vaivaishoidosta oli muodostunut jo 1800-luvun alkupuolella seurakuntien suuritöisin ja kallein toiminta-alue, koska vaivaishoidosta oli paljon menoja, muttei juuri tuloja. Lisäksi vaivaishoito teetti paljon työtä ja aiheutti riitoja luvun puolivälissä vaivaishoitorasitus vain kasvoi entisestään, eikä kirkko kyennyt enää vastaamaan yhä lisääntyviin tehtäviin. Vaivaishoidon kasvu olikin yksi suurimmista syistä siihen, että kunnallishallinto haluttiin erityttää seurakunnasta. 16 Tehtävien siirto kirkolta kunnalle ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertaista, kuten vuonna 1859 asetettu komitea kunnallishoidosta maalla toi esille. Komitea oli huolestunut esimerkiksi siitä, että jos papisto vapautettaisiin yhteisten asioiden hoitamisesta, niin löytyisikö kansan parista tarpeeksi osaavia miehiä tähän tehtävään. Komitea ehdottikin, että asioita käsiteltäisiin kirkonkokouksessa kirkkoherran johtaessa puhetta, mutta maallisessa pitäjänkokouksessa valitun puheenjohtajan toimiessa esimiehenä. 17 Huoli pätevien miesten löytämisestä oli ymmärrettävä, koska tavallisella kansalla ei ollut kokemusta esimerkiksi kokouksessa toimimisesta. Kaikki eivät osanneet edes lukea ja kirjoittaa, joten toimeen sopivia henkilöitä oli varmasti vaikea löytää. 15 Louhivuori 1915, 7-16; Jaakkola 1994, Pulma 1995, Komiteanmietintö 1860:1 Alamainen ehdotus asetukseen kunnallishoidosta maalla Suomen Suuriruhtinaanmaassa,

14 Tehtävien siirron taustalla vaikutti myös ajatus siitä, että yhteiskunnan tulisi ottaa vastuu köyhistä. Esimerkiksi vammaiset eivät pystyneet omalla työllä elättämään itseään, jolloin heidän oli pakko turvautua yhteiskunnan tai sukulaisten apuun. Lisäksi köyhien kerjäämistä haluttiin vähentää, mikä oli mahdollista vain, jos köyhillä oli mahdollisuus saada yhteiskunnalta riittävä toimeentulo, jotta heidän ei tarvitsisi kerjätä. Yksi lakien keskeisimmistä tavoitteista olikin kerjäämisen vähentäminen, koska erityisesti pulavuosina kerjääminen oli hyvin yleistä Vaivaishoito pakolliseksi tehtäväksi Vuonna 1865 annetun Keisarillisen Majesteetin Armollisen asetuksen kunnallishallituksesta maalla myötä kunnat saivat itsehallinnon ja monet aikaisemmin seurakunnalle kuuluneet tehtävät siirtyivät kunnalle. Osa tehtävistä oli lainsäädännön määräämiä, ja ne kunnan oli pakko järjestää. Kuntakokouksissa oli pakko käsitellä esimerkiksi kansakoulujen asettamista, terveydenhoitoa sekä kunnalle kuuluvien huoneiden rakentamista ja ylläpitoa. Tehtävien luettelo ei ollut tyhjentävä, vaan joidenkin tehtävien järjestämisestä kunnat saattoivat itse päättää. Kuntakokouksissa käsiteltiinkin asioita, joiden katsottiin liittyvän kunnan toimialaan. Tällaisia vapaaehtoisia tehtäviä olivat esimerkiksi hätäaputöiden järjestäminen ja paikkakunnan yleisten edellytysten parantaminen. 19 Vaivaishoidon järjestäminen kuului kunnan pakollisiin tehtäviin niin avaralta kuin se oli kunnan asia. 20 Lain sanamuodosta saa sellaisen kuvan, ettei vaivaishoito olisi aivan kokonaan kuulunut kunnan tehtäviin, vaan ainoastaan siltä osin kuin se oli määrätty kunnalle. Vaivaishoito oli hyvin paljon työtä ja aikaa vaativa toiminta-alue, joten ehkä ajateltiin, ettei vastuu siitä voisi kokonaan kuulua kunnalle. Valtion pitäisi ottaa vaivaishoidosta ainakin osittain vastuuta ja auttaa kuntia vaivaishoidon järjestämisessä. Lisäksi vaivaishoidon luoma velvollisuuden oikeussuhde ymmärrettiin perustetun kunnan ja valtion välille, ei niinkään kunnan ja apua tarvitsevan välille Ks. esim. Jaakkola 1994, 113; Pulma 1994, Soikkanen 1966, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla /4, Huhtanen

15 Valtion ja kuntien tehtävien jakoa ei kuitenkaan oltu määritelty lainsäädännöllä erikseen, mutta kunnalla oli vastuu käytännön järjestelyistä. 22 Vaivaishoidon luokitteleminen pakollisiin tehtäviin kertoo siitä, että lainsäätäjä piti vaivaishoitoa tärkeänä tehtävänä, ja halusi varmistua, että se tulisi hoidettua asiamukaisella tavalla. Vaivaishoitoa ei myöskään voitu jättää vapaaehtoiseksi tehtäväksi, koska kunnat eivät ehkä silloin olisi järjestäneet vaivaishoitoa ainakaan kovin laajana, koska vaivaishoito oli hyvin paljon vaativa toiminta-alue Kunnallislait vaivaishoidon säätelijöinä Kuntakokouksessa oli päätettävä vaivaishoidon järjestämisen lisäksi heikkomielisten, sokeiden ja kuuromykkien hoidosta. Heikkomielisten hoidoksi oli laissa määrätty hullujenhuoneeseen ottaminen kunnan kustannuksella, mutta sokeille ja kuuromykille käytettävistä huoltomuodoista ei määrätty mitään. 24 Vammaiset olivat ainoa vaivaishoidon ryhmä, joka mainittiin erikseen laissa, mikä kertoo siitä, että erityisesti vammaiset aiheuttivat vaivaishoidolle paljon työtä. Säädöstasolla tavoiteltiin myös sitä, että vammaiset tulisivat varmasti hoidettua, koska he eivät yleensä itse pystyneet elättämään itseään. Vaivaishoidon toimeenpanoelimenä saattoi toimia joko kunnallislautakunta tai erityinen vaivaishoitoa varten perustettu vaivaishoitohallitus. Myös tässä kohdassa mainitaan erikseen heikkomieliset, joista kunnallislautakunnan täytyi heti ilmoittaa paikkakunnan tuomarille toimenpiteitä varten. 25 Tämä kohta kertoo siitä, että heikkomieliset saattoivat aiheuttaa ympäristölleen vaaratilanteita, joihin haluttiin varautua jo etukäteen lainsäädännöllä. Vuoden 1865 kunnallisasetuksen myötä kirkon vaikutus vaivaishoidossa ei kuitenkaan loppunut aivan täysin, sillä kirkkoherralla oli edelleen oikeus osallistua kunnallislautakunnan kokouksiin, kun ne käsittelivät kansakouluja tai vaivais- ja terveyshoitoa koskevia asioita. 26 Kunnallislakia vuonna 1860 valmistellut komitea perusteli tätä sillä, että pappi piti huolta vaivaisten kristillisestä 22 Jaakkola 1994, Pulma 1995, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla /4, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla /4, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla /4,

16 kasvatuksesta, joten komitean mielestä oli kohtuullista, että kirkkoherra sai osallistua kokouksiin Kirkkoherra ei kuitenkaan ollut velvollinen osallistumaan kokouksiin, joissa käsiteltiin vaivaishoitomaksuja, koska maksuista yleensä riideltiin, mikä aiheutti ongelmia kirkon ja kansalaisten välille. 27 Ehkä kirkkoherra haluttiin ainakin aluksi mukaan toimintaan, koska kirkkoherralla oli kokemusta vaivaishoidosta. Edelliset kohdat koskivat vain maalaiskuntia, joten vuonna 1873 annettiin vastaava asetus kunnallishallituksesta kaupungissa. Kaupungissa päätösvalta kuului raastuvankokoukselle, ja toimeenpano maistraateille tai erillisille lautakunnille. 28 Kaupunkeja koskevassa asetuksessa ei mainita erikseen mitään vaivaishoidon ryhmiä, ja muutenkin vaivaishoito mainitaan ainoastaan yhdessä kohtaa, jossa määrätään, että takseerauslautakunnan on huolehdittava vaivaismaksusta. 29 Todennäköisesti vaivaishoidon yksityiskohtainen sääntely ei ollut enää tarpeellista tässä asetuksessa, koska asiasta oli aika tarkat säädökset maalaiskuntia koskevassa asetuksessa. Lisäksi kaupungeissa vaivaishoito oli jo entuudestaan kuulunut porvareille, eikä papistolla ollut kaupungeissa yhtä paljon valtaa vaivaishoidossa kuin maaseudulla. 30 Näin ollen tehtävien siirto kirkolta kunnalle ei ollut kaupungeissa yhtä iso muutos kuin maaseudulla. 2.4 Vaivaishoidon rahoitus Vaivaishoidon siirtyminen kunnalle merkitsi suurta muutosta myös vaivaishoidon rahoitukseen, sillä kirkon aikana vaivaishoito toimi hyvin pitkälle pelkän armeliaisuuden ja vaivaiskassan varassa. Mutta kunnallishallinnon aikana asia muuttui, koska vaivaishoito tuli osaksi budjettiperusteista taloushallintoa, joka rahoitettiin yhteisellä verotuksella. 31 Vaivaishoidon järjestäminen vaati paljon varoja kunnilta, koska vaivaishoito muodosti kuntien menoista noin neljänneksen. Vaivaishoidon laajetessa talouteen täytyi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kulujen kattamiseksi alettiin 1800-luvulla monissa kaupungeissa periä köyhäinhoitoveroa. Verot olivat tärkeä kuntien tulolähde, koska verotus muodosti kuntien tuloista reilusti yli puolet. 27 Komiteanmietintö 1860 Alamainen ehdotus asetukseen kunnallishoidosta maalla Suomen Suuriruhtinaanmaassa:1, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta kaupungissa /40, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta kaupungissa /40, Jaakkola 1994, Jaakkola 1994,

17 Verojen periminen tarkoitti varmempaa ja jatkuvampaa rahoitusta, ja sitä kautta myös järjestäytyneempää vaivaishoitoa luvun lopussa verotusta pyrittiin uudistamaan, koska verotuskäytäntö vaihteli hyvin paljon eri kuntien välillä. Uudistamisen yhtenä tavoitteena oli kunnan toiminnan vakauttaminen. Vuonna 1898 annettiin uusi asetus maalaiskuntien kunnallishallinnosta, missä oli uudistettu eniten verotusta, mihin asetusta valmistellut komitea nimenomaan halusikin muutosta. 33 Vuoden 1898 lain mukaan äänivalta oli edelleen suhteessa maksettuihin veroihin, mutta yhden henkilön äänivaltaa oli kuitenkin rajoitettu. 34 Verojen maksaminen äänestyksen ehtona tarkoitti sitä, etteivät köyhät, eli esimerkiksi useimmat vammaiset voineet äänestää, eivätkä he näin ollen pystyneet vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Tämä tarkoitti myös sitä, että vammaisia pidettiin hyvin pitkälle pelkkinä toimenpiteiden kohteina. Laki ei hyväksynyt vammaisia ja muita köyhiä tasavertaisiksi kansalaisiksi, koska heillä ei ollut mahdollisuuksia osallistua täysipainoisesti yhteiskunnalliseen elämään. Vaivaishoidon ja muut kunnan menot katettiin pääasiassa veroilla, mutta kunnat tarvitsivat myös valtion avustusta. Kunnallishallinnon uudistus 1800-luvun puolivälissä loi perustan valtionapujen jakamiselle. Matti Niemivuo nimittää aikaa 1800-luvun lopusta itsenäistymiseen asti aktiivisia ja varakkaita kuntia suosivan valtiopolitiikan kaudeksi, sillä valtionapujen määrään vaikutti paljon kuntien vauraus ja oma aktiivisuus. Mitä vilkkaampaa toiminta oli, sitä enemmän kunnalle myönnettiin valtionapuja. Erityisesti varakkaat Etelä-Suomessa sijaitsevat kunnat saivat enemmän valtionapuja kuin syrjemmällä sijaitsevat köyhät kunnat, koska ne eivät yleensä kyenneet suoriutumaan kaikista niille kuuluvista tehtävistä. 35 Tällainen valtionapupolitiikka lisäsi entisestään kuntien eriarvoisuutta, mutta toiminnan tavoitteena oli kuitenkin rohkaista kuntia toimimaan aktiivisemmin. Valtionosuudet muodostivat noin %:ia kuntien tuloista, eli huomattavasti vähemmän kuin verotus. Valtionosuudet olivat kuitenkin kunnille tärkeitä, koska ne toivat kunnallistalouteen jatkuvuutta eivätkä kunnat olleet enää niin riippuvaisia pelkästään verotuloista. Valtionavuilla oli 32 Niemivuo 1976, 30 31; Louhivuori 1915, Valtiopäivien asiakirjat 1897 I, esitys nro.6, kunnallisvaliokunnanmietintö nro. 1, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus maalaiskuntien kunnallishallinnosta /21, Niemivuo 1976, 24,

18 myös ohjaava merkitys, sillä niiden avulla valtio pyrki nopeuttamaan haluamiin uudistuksia myöntämällä apuja sellaisiin kuntien tehtäviin, joita se piti tärkeänä. Kunnat pystyivät kuitenkin itse päättämään uudistuksista, joten valtionapujen keskeisenä tarkoituksena oli kannustaa kuntia ryhtymään valtion toivomiin uudistuksiin. 36 Valtionavut olivat tehokkaita valtion ohjausvälineitä, koska useilla kunnilla oli pulaa nimenomaan rahasta ja 1900-lukujen vaihteessa valtionavut kohdistuivat erityisesti kansanopetukseen, koska sen kehittämistä pidettiin silloin tärkeänä. Sen sijaan vaivaishoito jäi suurelta osin valtionapujen ulkopuolelle, vaikka vaivaishoito kuuluikin kunnan keskeisimpiin tehtäviin. Suoranaisten valtionapujen merkitys oli hyvin pieni kunnallisessa vaivaishoidossa aina vuoteen 1918 asti. 37 Tästä voidaan päätellä, että valtio piti lasten opetusta huomattavasti tärkeämpänä kuin köyhien auttamista. Valtionavustuksilla pyrittiin myös valvomaan kuntien toimintaa. 38 Voisi kuvitella, että kunnat pystyivät järjestämään vaivaishoidon vapaammin kuin muun toiminnan, koska sitä valtio ei valvonut ainakaan valtionapujen muodossa. Toisaalta ilman valtionapuja vaivaishoidon järjestäminen oli vaikeaa heikompien taloudellisten resurssien vuoksi. Lisäksi se, ettei vaivaishoidossa ollut menossa mitään sellaista uudistusta, jota valtio olisi halunnut valtionavuin tukea, kertoo siitä, ettei valtio välttämättä pitänyt tärkeänä vaivaishoidon kehittämistä. Tällöin vaivaishoidon uudistaminen jäi helposti kuntien omalle vastuulle, eikä ainakaan kaikilla kunnilla ollut resursseja ryhtyä kehittämään toimintaa. Valtio määräsi vaivaishoidon suhteen kunnille yhä uusia velvoitteita, esimerkiksi vammaisten kouluttamisen. Valtio ei kuitenkaan ollut valmis rahoittamaan vaivaishoitoa, eikä huolehtinut, että kunnilla olisi uudistuksiin tarvittavia varoja. Tämä pienensi kuntien itsehallintoa, koska ne eivät enää pystyneet itse päättämään verotulonsa käytöstä. Tämä tarkoitti myös sitä, että käytännössä viimesijainen vastuu vaivaishoidosta oli kunnilla, koska niillä oli myös vastuu toiminnan rahoituksesta ja toteuttamisesta Niemivuo 1976, Niemivuo 1976, 24 25, 30 31, Niemivuo 1976, Jaakkola 1994,

19 3. Vaivaishoidon sääntely Vuonna 1852 annettiin Armollinen asetus yhteisestä vaivaistenholhouksesta Suomen Isoruhtinaanmaassa. Asetus ja sen periaatteet olivat kuitenkin vanhentuneita jo tullessaan voimaan, ja asetuksen arvostelu alkoi pian säätämisen jälkeen. Suurten nälkävuosien jälkeen 1860-luvulla kritiikki asetusta ja vaivaishoitoa kohtaan vain kasvoi. Erityisesti kritisoitiin avunsaajien määrän ja kustannusten kasvua, koska luvut eivät laskeneet, vaikka nälkävuodet loppuivatkin. Avunsaajien määrän kasvuun pidettiin yhtenä syynä vuoden 1852 löyhää asetusta, joka salli myös työkykyisille köyhille pääsyn avun piiriin. Lisäksi Suomessa koettiin 1800-luvun lopulla henkinen murros, mikä vauhditti lainmuutosta. Vanhaluterilainen yhtenäiskulttuuri ja säätyajattelu väistyivät yksilön ajattelun, toiminnan vapauden ja oikeudellisen tasavertaisuuden tieltä. Myös liberalismi alkoi saavuttaa yhä enemmän suosiota. Lainmuutosta ryhdyttiin valmistelemaan 1860-luvun lopussa, ja vuonna 1872 komitea jätti ehdotuksensa uudesta vaivaishoitoasetuksesta senaatille Vastuuta yksilölle Vuonna 1879 annettiin Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus yleisestä waiwaishoidosta. Vaivaishoitoasetukseen vaikutti paljon taloudellinen liberalismi, joka painotti sitä, että jokainen ihminen on vastuussa itse itsestään. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus oli hyvin tyypillinen taloudellisen liberalismin edustaja, sillä vaivaishoitoasetuksessa korostuivat vapaus, mutta sen vastapainona yksilön vastuu ja velvollisuus tulla omillaan toimeen. Vuoden 1879 asetuksen keskeisimpiä eroja aikaisempaan oli esimerkiksi se, että uuden asetuksen mukaan jokainen oli velvollinen huolehtimaan itsestään ja läheisistään, kun aikaisemman asetuksen mukaan vastuu oli kuulunut seurakunnalle. 41 Taloudellinen liberalismi vaikutti myös moniin muihin uudistuksiin, joita Suomessa tapahtui luvun loppupuolella, esimerkiksi elinkeinovapauden säätämiseen, laillisen suojelun ja palvelupakon kumoamiseen sekä työvoiman vapaan liikkuvuuden avaamiseen. Nämä kaikki uudistukset lisäsivät yksilön vapautta, mutta myös velvollisuuksia. 42 Yleinen mielipide oli, että muutto- ja 40 Jaakkola 1994, Jaakkola 1994, Tuori 2004,

20 elinkeinovapauden myötä ihmisille oli annettu mahdollisuus selvitä omillaan työtä tekemällä, ja jollei selvinnyt, kyse oli laiskuudesta ja yrityksen puutteesta. Avustustoiminta tuli kohdistaa vain työkyvyttömiin. 43 Lainsäätäjä katsoi selvästi, että uudistuksien myötä kaikille oli annettu samanlaiset mahdollisuudet selvitä elämässä. Lainsäätäjä ei kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että lähtökohdat olivat monella hyvin erilaiset. Esimerkiksi vain harvat vammaiset pystyivät työntekoon. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen säätämistä ei kuitenkaan ohjannut pelkästään liberalismi ja yhteiskunnallinen kehitys, vaan myös lainsäätäjän asenteissa tapahtuneet muutokset. Uudessa asetuksessa pyrittiin ennen kaikkea korjaamaan vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen virheitä, joista suurimpana pidettiin sitä, että asetus takasi avun myös työkykyisille köyhille. 44 Vaivaishoitorasitusta yritettiin uuden lain kohdalla vähentää supistamalla erityisesti avunsaajien määrää. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen mukaan jokainen työhön kykenevä mies tai nainen oli velvollinen elättämään itsensä. Lainsäätäjän mielestä pelkkä itsestä huolehtiminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan mies oli velvollinen elättämään vaimonsa ja vanhemmat alaikäiset lapsensa Myös sellaisista sukulaisista, jotka olivat sukua suoraan alenevassa tai ylenevässä polvessa täytyi huolehtia. Huoltovelvollisuus koski sukulaisten lisäksi myös työnantajia. 45 Näiden lainkohtien tavoitteena oli lisätä yksilön vastuuta itsestä ja läheisistään, ja sitä kautta pienentää vaivaishoitorasitusta. Koko vaivaishoitoasetuksesta tulee selvästi esille se, ettei yhteiskunta ollut enää valmis ottamaan yhtä paljon vastuuta yksilöstä kuin aikaisemmin, vaan nyt vastuuta selviämisestä vieritettiin yksilölle itselleen luvun alussa asiaan ei enää suhtauduttu yhtä jyrkästi, sillä vuonna 1907 köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetettu komitea oli valmis rajoittamaan sukulaisuuteen perustuvan elättämisvelvollisuuden pelkästään vanhempiin ja lapsiin. 46 Lainsäädännön muuttuminen ja vuoden 1879 asetuksen tiukemmat määräykset eivät kuitenkaan näkyneet heti paikallisella tasolla., koska asenteiden muuttuminen oli hidasta. Lainsäädännön muutos 43 Soikkanen 1966, 294; Aerschot 1996, Niemivuo 1976, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus yleisestä waiwaishoidosta Suomen Suuriruhtinaanmaassa /10, 1, 4, Komiteanmietintö 1907:9 Köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetettu komitea,

21 ei myöskään näkynyt heti toivotulla tavalla apua saavien määrässä, vaan jopa päinvastoin vaivaisten määrä ja huoltokustannukset jopa kasvoivat Kunnille suuret vapaudet Liberalismin periaatteisiin kuului se, että valtio sai puuttua vain mahdollisimman vähän kuntien asioihin. Liberalistinen ajattelutapa korosti voimakkaasti kunnallista itsehallintoa, mikä tuli esille myös vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen mukaan jokainen kunta oli yhtenä vaivaishoitoyhdyskuntana, ja jokaisen vaivaishoitoyhdyskunnan piti tehdä itselleen ehdotus vaivaishoidon ohjesäännöksi niin kuin seudun tapoihin ja olosuhteisiin katsoen soveliaimmiksi näki. Ainoa edellytys oli, etteivät määräykset saaneet olla lain vastaisia. Lisäksi kuvernöörin piti vahvistaa ohjesääntö, 48 millä todennäköisesti haluttiin edes hieman valvoa kuntien vaivaishoitoa ja ohjesääntöjä. Talousvaliokunta perusteli kuntien vapautta mietinnössään sillä, että vaikka olisi erillinen avustusmuotoja koskeva säännös, niin kunnat voisivat silti toimia oman mielensä mukaan. Valiokunta oli myös sitä mieltä, että erilaiset paikalliset olosuhteet ja ihmiset vaativat erilaista menettelyä. 49 Ohjesääntöjen lisäksi kuvernööreillä oli mahdollisuus vahvistaa vain vaivaishoidon tarpeisiin otetut suuremmat lainat, sekä harjoittaa toiminnan yleistä laillisuusvalvontaa. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen tarkoituksena oli nimenomaan vahvistaa kuntien itsehallintoa, ja oikeutta päättää itse keskeisen toimintalohkonsa järjestämisestä. 50 Tavoitteen itsehallinnon vahvistamiseen näkee ehkä selkeimmin juuri ohjesääntöjen laatimisen vapaudesta. Kuntien vapaus toimia tuli esille myös vuoden 1865 kunnallisasetuksessa, jonka mukaan kuvernööri saattoi antaa kunnille oikeuden noudattaa eri sääntöjä kuin kunnallisasetuksessa oli annettu, mikäli ne eivät olleet asetuksen perusajatuksia vastaan. 51 Kunnat eivät juuri käyttäneet tätä vapautta, mutta se kuitenkin korosti kuntien laajaa päätäntävaltaa. Asetuksen tavoitteena oli huomioida kuntien 47 Jaakkola 1994, Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus yleisestä waiwaishoidosta Suomen Suuriruhtinaanmaassa /10, 8, Valtiopäivien asiakirjat I, esitys nro. 20, talousvaliokunnan mietintö nro 8, Pulma 1995, Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla /4,

22 erilaisuus, ja se, ettei kaikille kunnille välttämättä sopineet samat toimintatavat. 52 Kuntien itsehallinto oli selvästi suurimmillaan 1800-luvun lopussa. Tämä johtuu ainakin osaksi siitä, että itsehallinto oli silloin uusi asia, eikä valtio tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Lisäksi liberalismin vaikutus näkyi vielä. Kuntien laajat valinnanmahdollisuudet aiheuttivat kuitenkin sen, että paikalliset erot muodostuivat vähitellen liian suuriksi. 53 Vuonna 1907 köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetettu komitea kritisoi sitä, että kunnille oli annettu niin suuret valinnanmahdollisuudet. Komitean mukaan jotkut kunnat järjestivät vaivaishoidon vielä hyvin vanhoilla ja huonoksi todetuilla tavoilla. Mielisairaiden ruotuhoito 54 mainittiin esimerkkinä tällaisesta. Komitea ehdottikin, että lakia pitäisi muuttaa niin, ettei ohjesääntöön saa ottaa määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa hyvien tapojen kanssa. 55 Komitea oli selvästi huomannut, ettei pelkkä lainvastaisuus riittänyt, koska se mahdollisti hyvinkin huonon kohtelun. Lisäksi käytäntö oli osoittanut sen, ettei täydellinen vapaus ohjesääntöjen järjestämisessä toiminut luvun lopulla valtio alkoi puuttua kuntien vaivaishoitoon yhä enemmän, jolloin kunnallinen vaivaishoito alkoi yhdenmukaistua, ja kunnat menettivät itsenäistä päätösvaltaa. 57 Valtio puuttui erityisesti vaivaishoidontarkastelijan avulla kunnalliseen vaivaishoitoon. Vaivaishoidontarkastelija alkoi vaikuttaa esimerkiksi ohjesääntöjen laatimiseen, eikä niitä voinut enää laatia niin kuin seudun olosuhteisiin ja tapoihin parhaiten sopi. Kunnallista vaivaishoitoa pyrittiin yhtenäistämään nimenomaan ohjesääntöjen avulla. Vaivaishoidontarkastelija valmisti malliohjesäännöt, joiden avulla kunnat saattoivat laatia omansa. 58 Lisäksi kuntien ohjesääntöjä alettiin tarkastaa hyvin tarkkaan, ja useiden kuntien täytyi korjata ohjesäännöt moneen kertaan, ennen kuin ne tyydyttivät vaivaishoidontarkastelijaa. 59 Tavoitteena oli ohjesääntöjen ja sitä kautta myös vaivaishoidon yhdenmukaistaminen, sekä vaivaishoidon laadun parantaminen, mikä oli mahdollista tarkemman valvonnan avulla. 52 Soikkanen 1966, Soikkanen 1966, Ruotuhoidossa vaivainen kiersi hoidettavana ruotuun kuuluvissa taloissa. Pulma 1994, Komiteanmietintö 1907:9 Köyhäinhoitoasetusta tarkastamaan asetettu komitea, Ks. esim. Pulma 1995, Jaakkola 1994, ; Pulma 1995, Jaakkola 1994, Pulma 1995,

23 Kunnat eivät pitäneet uudesta malliohjesäännöstä ja ohjesääntöjen tarkastamisesta, koska he olivat tottuneet järjestämään vaivaishoidon omien tapojensa ja olosuhteiden mukaisesti. Ohjesääntöjen laatiminen kestikin monissa kunnissa useita vuosia, koska kunnat olivat yleensä haluttomia ryhtymään työhön. Ohjesäännöt oli kuitenkin tehtävä sakon uhalla, ja 1900-luvun alkuun mennessä kuntien ohjesäännöt oli saatu yhtenäisiksi. Uusien ohjesääntöjen avulla valtion oli helpompi valvoa kuntien vaivaishoitoa. 60 Käytännössä kunnat pystyivät kuitenkin päättämään vaivaishoidosta vielä aika itsenäisesti tiettyjen rajojen puitteissa. Vaivaishoidontarkastelija joutuikin useasti toteamaan, etteivät kunnat noudattaneet laatimiaan ohjesääntöjä. Ohjesäännöt olivat kuitenkin hyviä apuvälineitä viranomaisvalvonnassa, sillä jos kunta rikkoi vahvistettua ohjesääntöä, niin yleensä kuvernöörit puuttuivat siihen nopeasti. Pelkkä lain tai asetuksen vastaisuuteen vetoaminen ei riittänyt, vaan tärkeää oli nimenmaan toimiminen ohjesääntöjen vastaisesti. 61 Tästä voi päätellä, että valtio piti ohjesääntöjä tärkeämpinä kuin lakeja ja asetuksia. Osittain tähän oli syynä se, että ohjesäännöt sisälsivät usein uudemmat ja tarkemmat määräykset kuin lait ja asetukset, jolloin myös kunnat joutuivat noudattamaan tiukempia säännöksiä. Lisäksi vuoden 1879 vaivaishoitoasetus oli jo monelta kohtaa jäänyt kehityksestä jälkeen, eikä siinä ollut mitään määräyksiä esimerkiksi huoltomuodoista toisin kuin ohjesäännöissä. Valtionjohtoisuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kunnat olisivat saaneet rahaa vaivaishoitoon, vaan kunnat rahoittivat edelleen vaivaishoidon itse. Vain vaivaistalolainat tulivat valtiolta. 62 Se, että valtio myönsi vaivaistalolainoja, kertoo siitä, että valtio piti vaivaistalojen rakentamista niin tärkeänä, että halusi osaltaan vauhdittaa ja tukea niiden rakentamista. 3.3 Pakollisesti ja vapaaehtoisesti avustettavat Liberalismiin ei kuulunut velvollisuuksien säätäminen muita kohtaan, vaan ne piti jättää ihmisten vapaan tahdon ja hyväntekeväisyyden asiaksi. Vaivaishoito ymmärrettiinkin hyvin pitkälle 60 Jaakkola 1994, Pulma 1995, Jaakkola 1994,