Suomentajan lisäys: II/JG 52:n vahvuus marraskuussa 1943

Transkriptio

1 MUSTALLAMERELLÄ Ja taas kerran 6. lentue siirtyi. Novo-Zaporožjen ja Federovkan jälkeen mentiin ensiksi Askania-Novan kentälle. Venäläinen ahdisti meidät sieltä hyvin pian pois, niin että lopulta päädyimme Krimin hävittäjälentoparatiisiin. Koko laivue, 32 konetta, laskeutui hyvässä kunnossa Bagerovoon Kertšiin. Pidin 44. pudotustani hyvänä enteenä, kun se onnistui siirtolennon aikana. Bagerovossa alkoikin minulle oikein menestyksellinen ajanjakso. Niiden viiden kuukauden aikana, jotka olimme Kertšissä, ammuin alas peräti 46 vastustajan konetta. Niin kuin aikaisemminkin, olin melkein joka aamu ensimmäinen, joka lensi. Mahdollisesti ve nä läistenkin puolella oli samanlaisia ihmisiä, sillä usein kun olimme pitkään samalla kentällä ja säähavaintolennolla törmäsin vastustajaan, tulivat nämä lentotapansa puolesta tutuiksi. Jos sellaisessa tilanteessa en saanut pudotusta yllättämällä, koska vastustaja oli havainnut minut ajoissa, niin ei enää kannattanut käydä kurvailemaan hänen kanssaan. Vastapuolen sääparin lentäjät lensivät ainakin yhtä hyvin kuin me itse. Muutaman kerran koetin kur vatappelua. Lähetin siipimiehen ylös ja käskin pitämään siellä varansa. Venäläinen teki usein samoin. Siinä kävi niin, että molemmat siipimiehet lensivät reittiään ylhäällä sovussa toistensa kimppuun hyökkäämättä, kun taas parinvetäjät kävivät alhaalla taistelua elämästä ja kuolemasta. Kumpikin koetti sitten kaiken mahdollisen viekkauden käyttäen saada toisen piippujen eteen aina tuloksetta. Näihin kokeiluihin lähteneet venäläiset olivat ässiä ja hallitsivat erinomaisesti koneensa. Sellaisen kolmevarttisen ilmatais te lun tulos oli lopulta, että kumpikin lensi kotiinsa ja nousi siellä koneesta polvet vapisten ja vaatetus hiestä läpimärkänä. Väite, että venäläi- 77

2 set olisivat olleet huonoja lentäjiä, on väärä. Jouduin toteamaan yhä uudelleen, että aloitteleva saksalainen hävittäjälentäjä oli tasan yhtä tyhmä kuin venäläisaloittelijat. Suomentajan lisäys: II/JG 52:n vahvuus marraskuussa Bf 109 G-4 1 saatu korjauksesta 1 menetetty ilman vihollisvaikutusta 4 lähetetty huoltoon 27 Bf 109 G-6 17 saatu tehdasuusina 40 3 saatu korjauksesta 15 saatu siirrettyinä 6 menetetty vihollisvaikutuksen takia 4 menetetty ilman vihollisvaikutusta 12 lähetetty huoltoon Joulukuun 5. päivänä 1943 piti nuoren vääpeli Manfred Stol pen saattaa minua siipimiehenä säätiedustelulennolle. Startti oli kello Maa-asema oli ilmoittanut Kertšin itäpuolella kaksi intiaania metrin korkeudessa. Siksi lensin idän sijasta ensin vähän länteen ja otin korkeutta. Kun olimme saavuttaneet metriä, jäimme aivan kiinni pilven alarajaan ja läksimme sitten itään kohti vihollista. Venäläisten piti olla Kertšin salmen yläpuolella, niinpä menimme Kertšin kohdalla pilveen. Se oli tietysti aivan vaarallista lentämistä, sillä jos en halunnut hukata siipimiestäni tai peräti törmätä häneen, oli hänen oltava aivan siipi siivessä kiinni. Nämä pilvet kuitenkin jonkinlaista sumupilveä sallivat suhteellisen harvan len to muodon. Emme kuitenkaan pysytelleet tässä harmaudessa kauan ja työnsimme pilvestä alas. Ensin en havainnut yhtään mitään, vaikka käänsin ja väänsin konettani joka suuntaan. Mutta kun se oli ristinmerkkinä taivaalla, havaitsin kaksi venäläistä tarkalleen allani lentämässä saamaan suuntaan. Vielä selkäasennossa vedin kaasun pois, avasin jääh dyt tä jät ja odotin kunnes molemmat tulivat nokkani takaa näkyviin. Sitten 78

3 syöksyimme Stolpe ja minä jyrkästi alas ja saavutimme takaa alhaalta vielä pahaa aavistamattomat venäläiset. Ennen kuin kumpikaan käsitti, mitä ylipäätään tapahtui, oli parin johtajan vasen siipi jo irti. Osuin häneen niin hyvin aivan lähietäisyydeltä, että hänelle ei jäänyt pelastautumis mah dol li suut ta. Hänen siipimiehensä seurasi kierteessä putoavaa konetta loivasti kaar taen. Hän ei ollut vielä lainkaan käsittänyt, mikä oli hätänä. Tulin uudestaan lähelle ja ammuin nyt toista vastustajaa, kunnes häneltä äkkiä irtaantui oikea siipi. Parinvetäjä ei ollut vielä edes saavuttanut veden pintaa, kun toinen venäläinen jo syöksyi perässä. Kumpikaan ei päässyt pelastautumaan laskuvarjolla. Muut kaksi pudotusta, jotka saavutin 5. joulukuuta 1943, eivät olleet niin helppoja ja onnistuivat minulle vain kaikkeni peliin pannen. Jälkimmäinen oli Il-2, jonka ammuin laumana len tä vien saat tohävittäjien suojasta. Lensin ensimmäisen kerran korpraali Ewal din 23 kanssa. Se oli 347. sotalentoni. Starttasin tällä kertaa kello Bagerovosta raikkaan nuoren huimapää Ewaldin kanssa hänet ylennettiin hyvin lyhyessä ajassa luutnantiksi ja palkittiin ritariristillä. Se oli tämän päivän toinen lento. Koska meillä oli vapaata metsästystä, lensimme Eltigeniin, Kertšistä etelään ja pyöriskelimme iloisesti pilvettö mäl lä sinisellä taivaalla metrin korkeuteen. Selostin juuri Esaulle niin nimitimme korpraali Ewaldia edellistä ilmatais te luani. Samalla silmäi lin tarkkaavaisesti venäläisten Eltigenin sillanpäätä. Jos venäläinen tulee, niin kai lähinnä tästä suunnasta. Ja todellakin, aavistukseni oli oikea. Kaukana alhaalla ne tulla lui mistelivat: Il-2-, LaGG-, Jak- ja Airacobra-parvet. Tulkaahan, huusin Ewaldille, vilkaistaan porukkaa vähän lähempää! Sitten käänsimme myllymme päälleen. Syöksyessämme annoin jatkuvasti ilmoituksia omille koneille: Kaikille pyöräilijöille, kaikille pyöräili- 23 Luutnantti Heinz Esau Ewald tuli loppukesästä 5./JG 52:een alikersantti na (Uffz.) ja toimi pitkään Gerhard Barkhornin siipimiehenä. Yhteensä 84 ilmavoittoa 396 sotalennolla. Ritariristi saavutettuaan 82 ilmavoittoa. 79

4 jöille. Kertšin salmen päällä korkeudella useita muut toautoja ja intiaaneja suuntana länsi. Venäläisten piti lentää rauhallisesti vielä kappaleen matkaa Saksan alueelle ennen kuin hyökkäsimme. Tällä välin lähestyivät ensimmäiset toveritkin ja aloittivat kaartelun korkeammalla len tä vien vastustajan parvien kanssa. Sitten näinkin jo ensimmäisen palavan koneen ja laskuvarjon ilmassa. Valitettavasti venäläiset olivat saaneet nyt varoituksen ja niin ensimmäinen hyök käyk se ni meni kintuil le. Lähestymäni iivana huomasi minut ajoissa, veti ja teki heti ylösvedon. Tästä ei ollut minulle enempää haittaa, sillä Ewald istui jo hänen takanaan. Hänen tehtävänään oli pitää silmällä tätä nyt yläpuolellamme oleilevaa venäläistä. Seuraavakin vastustaja, jota kohti suuntasin, näki minun tulevan. Hän kaartoi niin tiukasti tiehensä, että en saanut häntä tähtäi meen, vaikka kuinka vedin sau vasta. Ja sitten olimmekin keskellä joukkiota. Ympärillämme vilisi niin paljon koneita, että sai varoa törmäystä joka hetki. Samalla kaikki ampuivat kaikkia ja va lo juovat vain vilkkuivat. Oli aivan mahdotonta päästä Il-2:ien taakse. Minulla oli vielä kylliksi nopeutta ja hankkiuduin uudestaan ylös yrittääkseni pitää hävittäjät aisoissa ja ehkä saadakseni ne eroon pommittajista. Jos Il-2:t jäisivät sitten lentämään yksin, ei oikeastaan pitäisi olla vaikeaa pamauttaa niistä muutamia alas. Siis pois tästä seka mels kasta ja ylös! Sillä välin oli kuitenkin kaksi venäläistä tullut oleilemaan taaksemme ja he ampuivat meitä, vaikka olivat vielä liian kaukana osuak seen meihin varmasti. Siitä huolimatta ne pakottivat meidät kur vaa maan. Kahdesta vastustajasta tuli pian yhä useampia. Ja kun ne kaikki tulivat ylhäältä ja niillä oli enemmän nopeutta, tulivat ne no peasti lähemmäksi, eikä lopulta ollut muuta vaihtoehtoa kuin vetää sauva mahaan, painaa voimakkaasti vasenta poljinta ja näin irrottautua. 24 Perehdytin lyhyesti Ewaldin esittämällä suunnitelmani. Hän ymmärsi asian. Vielä kerran putosimme riehuvan lauman läpi ja teim- 24 Kyseessä on kierukassa alakertaan poistuminen, joten on siinä siive ke oh jaustakin tarvittu mainittujen lisäksi. 80

5 me siivekekäännöksiä syöksyssä toinen toisensa jälkeen maanpinnan läheisyyteen saakka. Sitten oikaisimme upeat lintumme ja tyrkkäsimme pohjoiseen. Kun meillä olisi kylliksi nopeutta, halusimme vielä kerran painaa lauman sekaan ylhäältä. Emme uskaltaneet hyökätä alhaalta. Olisin ehkä tehnyt sen, jos olisin ollut yksin. Olin kuitenkin vastuussa siipimiehestäni, enkä saanut panna hänen henkeään pelissä alttiiksi. Toisen lähestymislennon aikana näin, etteivät venäläis pom mit tajat olleet lainkaan saavuttaneet kohdettaan. Jo ennen kuin ne olivat päässeet maan yläpuolelle, olivat ne kääntyneet takaisin ja pudot ta neet pomminsa veteen. Tätä ei esiintynyt todellakaan usein. Useimmiten nämä Il-2:t lensivät annettuun maaliin ja pudottivat pom min sa, vaikka olisivat jo olleet hieman tulessa. Mutta tällä kertaa näin juuri viimeisten pommien räjähtävän vedessä, ennen kuin koneet häipyivät pintalennossa. Niiden perään kiiruhtaminen olisi ollut varmasti tuloksetonta. Mutta venäläishävittäjät eivät päässeet irrottautumaan. Yhä uudes taan niiden oli kurvattava, jos eivät halunneet tulla korkeammalta alasammutuiksi. Pistelin kaasu levällään kiinni. Tuolla putosi taas yksi ja huudosta pudotus saatoin tunnistaa, että se oli vastustaja. Syöksyin sitten ylhäältä joukkoon sekaan, kouk ka sin syvältä alhaalta ja vedin kai 700 kilometrin tuntinopeudella päin taistelevia. Todennäköisesti se venäläinen, jota vastaan nyt hyökkäsin, tähysti vain ylöspäin. Hän ei missään tapauksessa huomannut, että tulin kantaan kiinni. Ikävä kyllä olin tehnyt oikeastaan vain aloittelijalle tyypillisen virheen ja avannut tulen jo 250 metrin päästä. Osuin vain epätarkasti. Venäläinen tempaisi koneensa ympäri ja hurautin hänestä ohi. Siksi otin edestäni heti seuraavan. Mutta se olikin tulossa ylhäältä alaspäin ja alkoi heti ampua se oli tähtimoottorinen kone. Vedin päätä sisään ja painoin niin, että minulle tarkoitettu sarja kiisi läheltä kuomua. Ja sitten olin kiinni kolmannessa, joka nousi tarkalleen itää kohti vetäen savujuovaa perässään. Suuren nopeuteni ansiosta tulin nopeasti lähemmäksi. Juuri kun keikau tin konekiväärin varmistusvivun ja otin ennakon, vilkaisi vastustaja ympärilleen 81

6 ja tempaisi myllynsä ympäri niin, että tiivistysjuovat syntyivät siivenkärkiin. Siinä täytyi olla tosi kokeneen kaverin. Vedin heti ylös sen jälkeen, kun olin salamannopeasti tarkas ta nut ilmatilan ylhäällä. Venäläinen puolestaan painoi alas ja koetti leikata alapuoleltani päästäkseen itään. Käskin Ewaldia jäämään ylös ja pitämään selkäni puhtaana. Toisessa hyökkäyksessä venäläinen piti minua hyvin tarkasti silmällä. Kaikesta huolimatta hän lensi edelleen rauhallisesti itään, kunnes olin ampumaetäisyyden päässä. Silloin hän veti ympäri. Vedin sivuun ja huusin Ewaldia tulemaan alas. Nyt Ewald hyökkäsi, mutta venäläinen väisti hänetkin. Sen sijaan, että olisi lentänyt itään, hän kääntyi länteen Krimin suuntaan. Hän kiisi sinne 200 metrin korkeudessa, painoi sitten alas tästä korkeudesta ja lensi aivan veden pinnan yläpuolella, Ewald 600 metriä hänen takanaan, minä noin metriä siinä ylempänä. Ennen kuin vastustaja saavutti maan, sukeltauduin alas, kun taas Ewald kuten sovittu veti korkealle. Syöksyessäni näin, että Eltige nin päällä raivosi yhä ilmataistelu. Tällä välin olin tullut, kuten edelläni menijäkin, aivan pintaan asti. Ja kuten odotettua, tempaisi vastustaja koneensa uudelleen ympäri. Vedinkin niin voimakkaasti mukana, että pimenin hieman ja koko loota tärisi. Pysyin tästä huolimatta venäläisen niskassa. Nyt alkoi hurja kurvailu. Todellakin, iiva nan täytyi olla ässä. En millään tahtonut onnistua päästämään ensimmäistäkään laukausta, vaikka olin vain 30 metriä hänen takanaan. Vedimme täyskaarron toisensa jälkeen Ewaldin varmistaessa jatkuvasti 300 metriä yläpuolellani ja suojatessa ylöspäin. Joka kerta kun tulin maa-alueen yläpuolelle, ampui venäläisten ilmatorjunta, kuitenkaan kumpikaan ei välittänyt siitä. Vastustajan ohjaajalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kaartaa, ja minä olisin mieluummin antanut ilmatorjunnan ampua itseni alas kuin luovuttanut. Olin erittäin päättäväinen. Huomasin kuitenkin, että en saa venäläistä tällä keinoin alas. Tässä oli keksittävä uusi kikka. Vedin koneeni sadan metrin korkeuteen, pistin sen selälleen ja tulin venäläisen taakse sivukautta pyörähtämällä. Tämä liike hä mäsi häntä niin, että hän meni tekemään harkitsemattoman liikkeen. 82

7 Hän painoi alas ja tarjosi minulle lyhyeksi ajaksi ampu mis mah dol lisuu den. Käytin tilannetta heti ja sain häneen ensimmäiset osumat. Mutta sitten hän oli taas tiessään ja sain itse nähdä vaivaa koneen oikaisemiseksi ennen kuin se syöksyisi veteen. Kun aioin toistaa liikkeen, näin edessäni moottorissa salamoivan ja kuulin pauketta. Vedin epätoivoisesti, sillä nyt oli selvää, että joku oli ripustautunut takapuoleeni. Mutta ennen kuin kerkesin haukkua Ewaldin tähys tämis velvollisuutensa laiminlyömisestä, meni ylitseni kiivaasti am puva Bf 109. Mikä idiootti! Perhanan aloittelija, huusin hänelle, ettekö osaa muljutella silmiänne? Omanko haluatte ampua alas? Venäläisestä oli päästettävä irti. Tämä ehkä havaitsi mahdollisuutensa ja halusi pudistella pölyt kintuistaan. Silloin Ewald otti hänet piikille ja hänen oli jälleen kurvattava. Niiden kolmen kaarron aikana, jolloin Ewald säikytteli häntä, kokoontui ympärillemme useita sataysejä. Niiden ohjaajat antoivat hyviä neuvoja. Kuinka piti ampua alas itsensä läpimäräksi niin kuin minä itsekin hikoillut kaveri. En sanonut enää mitään, pu dot tau duin toisen kerran piiriin ja tulin aivan hänen taakseen. Am muin hyvin läheltä, niin että koneesta irtosi isoja kappaleita. Silloin hän oikaisi ja piteli kohti Kossa Tuslaa, joka on pieni saari Kertšin salmessa. Vaikka ammuin jatkuvasti, en saanut iivanaa estettyä tekemästä vastustajan miehittämälle saarelle hyvää mahalaskua. Kun kiisin pintalennossa hänen ylitseen, hyppäsi hän ohjaamostaan ja juoksi matkoihinsa. Pakkolaskun tehnyttä konettahan ei hyväksytty tuhotuksi. Tämä pudotus ei kuitenkaan antanut minulle rauhaa. En ollut siihen tyytyväinen, vaikka soin, että urhea ohjaaja selvisi siitä hengissä. Seuraavan päivän ensimmäisellä lennolla lensin vielä Ewal din kanssa saaren luokse ja ammuin kolmella syöksyllä venä läis koneen lopullisesti tuleen. Vasta sitten menimme kotiin tekemään alasampumisilmoitustani. Venäläisten piti sitten yllättävän nopeasti tyhjentää Eltigenin sillan pääasema. Mitä kaikki heidän urhoollisuutensa ja kam poi hin pane misensa hyödytti huonoimmissa mahdollisissa olosuhteissa ylivoima oli liian suuri. Kapea vajaan neliökilometrin sil lan pääasema Kertšistä etelään tuli yhä kapeammaksi ja kapeam mak si ja lopulta 83

8 jaettiin osiin. Vihollinen suoritti Kertšin salmen ylityksen yöllä. Kun ilmaannuimme aamun ensimmäisenä parina Eltigenin yläpuolelle, nousivat viimeiset vetäytyvät sotilaat maihin salmen toisella puolella. Mutta meiltä hävittäjälentäjiltä katosi Eltigenin kanssa Eldo rado. Tästä lähtien tuli tuskin ollenkaan venäläiskoneita salmen yli meidän puolellemme ja myös toisella puolella Tamanissa vastustaja näyttäytyi vain perin harvoin. Lähipäivät kuluivat ilman mitään vihol liskosketuksia ja laivueella oli jo käsky siirtyä toiselle paikkakunnalle. Tänä aikana oli 75. ilmavoittoni huulella ja sen myötä kelpoisuus ritariristiin. Joka kerran kun starttasin, tuli viranomais huip pu vääpeli, kirjuri ja 6. lentueen kirjurit kentälle ollakseen paikalla onnittelemassa. Päivä toisensa perään heidän täytyi kukka pus kineen ja kuohuviinipulloineen poistua tyhjin toimin, kunnes sain tästä tarpeekseni. Kun vääpeli G. Bolinski sai erään omalta puoleltani tuloksettoman lennon jälkeen juuri seurueineen ja tykötar peineen hipsiä matkoihinsa, nappasin hänet kiinni ja määräsin hänelle viisitoista etunojapunnerrusta. Rangaistukseksi, koska hän tahtoi pa tistella, niin kuin ilmaisin asian hänelle. Halusin toki itsekin mielelläni, mutta kukaan ei saanut hätistellä minua tähän 75. ilmavoittoon. Minulla oli kuitenkin tänä luppoaikana vielä kerran aivan tavattoman hyvä onni. Vaikkei viholliskosketuksia ollutkaan, niin meidän oli kuitenkin lennettävä seuraavina päivinä suojaus len to ja He 111 -osastoille. Johdin kolmannen parven neljää konetta. Yksikään venäläinen ei näyttäytynyt, vaikka niin kovin silmi ämme rasitim mekin. Vähän ennen omaa kenttäämme ilmoittauduin met ris sä pommittajille. Halusin lentää vielä kerran rintamalle parvel la ni, sen jälkeen kun muut kahdeksan konetta olisivat laskeutuneet. Nousimme helposti noin metriin. Silloin siipimieheni ilmoitti kahden yksittäisen koneen lähestyvän lännestä suurella korkeudella. Olisiko siinä kaksi venäläistä? Olin kuin sähköis tet ty, 84

9 mutta kysyin varmuuden vuoksi radiolla: Onko korkeudella kotiniityn päällä suuntana itä pyöräilijöitä? Ei vastausta. Toistin kysymyksen, kuitenkin ennen kuin oikein käsitinkään, molemmat koneet kaatoivat alas ja syöksyivät kohti pommittajiamme. Teimme heti saman heidän peräänsä. Vaikka olimme lähempänä Heinkeleita kuin ne, tulivat molemmat suuremman nopeutensa takia eteemme. Meistä välittämättä he painoivat viimeisenä lentävän pommittajan perään ja ampuivat joka aseella. Heinkelissa oli myös hieman huomattavissa tuli tuk sen vaikutusta. Sitten molemmat venäläiset vetivät ylös ja kävivät uuteen hyökkäykseen. Olimme kuitenkin nyt itse mukana. Taempi iivana ei ollenkaan yrittänyt enää päästä pommittajiemme kimppuun, vaan jätti parinjohtajansa pulaan ja jatkoi syöksyä allemme. Minun oli pakko ampua, vaikka en ollut vielä kyllin lähellä. Muuten venäläinen olisi ampunut viimeistä He 111:tä toisen kerran. Ensin hän jätti ottamatta konekiväärisarjani huomioon, kunnes hänen koneessa salamoi muutaman kerran. Silloin hän vetäisi kurvan mahtavin tiivistysjuovin ja syöksyi edelleen koilliseen kohti Aso vanmerta. Oikaisin ja tulin lähemmäksi helvetillistä kyytiä. Nopeusmittarini näytti yli 750 kilometriä tunnissa ja pystyin tuskin hallitsemaan koneeni. Oikea poljin oli melkein pohjassa ja sauvaa piti painaa kaksin käsin eteenpäin, että sain pidettyä koneeni venäläisen takana. Tätä en ollutkaan kokenut kenenkään venäläisen kanssa. Tavallisesti heidän koneensa olivat 600 kilometrin tuntinopeudella suo ritus kykynsä rajoilla ja vastustajan kevytrakenteiset koneet alkoivat silloin itsestään purkautua, ilman että ohjaajalla oli mitään millä estää sitä. Hyvällä Bf 109 G-6:lla saattoi syöksyä jopa yli 850 kilometriä tunnissa. Jos mentiin siitä yli, ei kone yleensä totellut enää ohjaajaa kuin erityisen harvoissa tapauksissa. Siinä syntyneet oh jain - voi mat olivat aivan hirveät. Sain pidettyä koneeni venäläisen takana vain molemmin käsin. Vas tustaja tuli suuremmaksi ja suuremmaksi. Hän kasvoi sisään tähtäimeen ja nyt minun oli avattava tuli. Hitaasti vähentämättä työntöä sauvassa laitoin sormeni kone- 85

10 ki vääreiden liipasimelle ja pistin peukaloni tykin laukaisu nap pu lalle. Venäläinen ei näyttänyt vieläkään hoksanneen, että istuin hänen niskassaan. Hän oletti, että hemmetinmoinen nopeus oli karistanut minut pois jo aikaa sitten. Ensimmäiset ammukset, jotka päästin menemään, olivat osumia. Hänen rungos saan näkyi tykin aikaansaamia mustia pölähdyksiä. Äkkiä vastustaja veti ensin, mutta alkoi sitten painaa yhä kovemmin alas. Siihen en enää pystynyt vastaamaan, nopeuteni täytyi olla jo yli 850 kilometriä tunnissa. Vaistomaisesti tempaisin kaasuvi vun taakse ja avasin seuraavalla käden otteella jäähdyttäjiä. Sitten heitin Messer schmit tin ristiksi taivaalle ja näin juuri venäläisen tulevan altani esiin. Se savusi hieman ja vasen laskuteline roikkui ulkona. Nopeu te ni oli tällä välin pienentynyt ja niin aloitin uuden hyökkäyksen. Tällä kertaa viritin koneeni asiaankuuluvasti ensin nokkapainoiseksi, sillä venäläinen syöksyi yhä edelleenkin, joskaan ei enää yhtä jyrkästi kuin aikaisemmin. Olin jälleen hänen takanaan metrin korkeudessa. Nyt hän oli havainnut minut, mutta lensi kuitenkin suoraan eteenpäin. Ammuin hieman liian aikaisin. Hän ei muuttanut suuntaansa, vaan painoi hieman alaspäin, niin että olin äkkiä kerrosta ylempänä. Minäkin painoin. Kuitenkin kun olin ampuma-aikeissa, hän veti taas ja tällä kertaa istuin hänen alapuo lellaan. Nämä liikkeet venäläinen suoritti niin taitavasti, että en kerta kaikkiaan päässyt ampumaan. Sitä paitsi hän vaihteli koko ajan nopeutta ja näytti pyrkivän siihen, että ajaisin hänen eteensä. Varmasti tämä taituri olisi silloin pyyhkäissyt minut taivaalta tai vähintäänkin saanut osumia. Olin kuitenkin kyllin varovainen, etten olisi tullut liian lähelle häntä. Painelin silloin tällöin aseideni laukaisimia ja ripottelin ammuksia hänen ympärilleen. En osunut häneen tarkkaan, mutta kuitenkin hänen täytyi ottaa vastaan osuma toisensa jälkeen. Jonkin ajan kuluttua hän luopui puolustustaktiikastaan ja alkoi kaartaa. Punainen valoni vilkutteli jo. Lyhyt ilmatilan tutkailu antoi tulokseksi, että taivaalla ei näkynyt lisäksemme muita koneita. Ruu din käryä tuli ohjaamoon ja kiihotti hermojani mikäli se ylipäätään 86

11 enää oli mahdollista. Osumia saaneena ja toinen las ku teline ulkona venäläinen taisteli henkensä edestä ja osoitti tai ta vuu del laan, että vihollisellakin oli erinomaisia lentäjiä ja taistelijoita. Pistin koneeni taas selälleen, pudottauduin hänen kaartonsa sisäpuolelle ja ammuin reilulla ennakolla. Hän tosin väisti jälleen, mutta osuin kuitenkin hänen siipensä kärkeen, joka myös heti irtosi. Nyt hänelle kävi käpsäys mikään väistely ei häntä enää auttanut ja liian monia seikkoja oli hänen puo lus tau tu mis taan hei ken tä mässä. Sain toisen sarjan osumaan uudestaan häneen. Tykin osuma tempaisi häneltä vakaajan kokonaan irti ja sen jälkeen hän syöksyi palaen kierteessä syvyyteen. Pyyhin hikeä otsaltani, avasin haalaria ja seurasin tätä vastustajaa kunnes hän pari sataa metriä ennen rantaa syöksyi Asovanmereen. Pyöräilijä, tässä viiskakkonen, olen nähnyt pudotuksenne. On nittelen! Se oli luutnantti Haas viidennestä lentueesta, joka onnitteli 75. ilmavoitostani. Mutta nyt ei mitään muuta kuin kotiin! Ennen kenttäämme vedin korkealle, painoin alas ja yli 6. len tueen komentopaikan sekä näin kuinka kaikki siellä alhaalla juoksivat kiitotielle. Koko 6. lentue oli kokoontunut, kun rul la sin paikalle. Minut nostettiin ohjaamosta ja kannettiin olkapäillä komentopai kalle. Vääpelikin oli siellä jälleen kuohuviinin ja kukkien kanssa. Tämän ilmavoiton jälkeen oli hetki rauhallista. Lentueeni siirtyi vähäksi aikaa Karankutiin, syvemmälle Krimin niemimaan sisäosiin. Mutta minä tulin vielä kerran takaisin Bagerovoon ja hankin toisen muistettavan ilmavoiton kuusi päivää 75:nnen jälkeen. Oli luvattu kirkasta säätä tälle 17. päivälle joulukuuta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta olimme istuutuneet koneisiim me jo aikaa sitten ja odottelimme starttikäskyä. Uusi siipimie he ni vääpeli Mohr oli jokseenkin kärsimätön, niin että minun piti rauhoitella häntä. Sanoin että tuskinpa tänäänkään saamme vastustajaa näkyviim me. Kuudennen lentueen komentopaikalta lauk kasi sitten lähetti ja heilutteli villisti käsiään. Mekaanikot tiesivät heti mitä se merkitsi: Herra luutnantti, voitte startata. Tulkaa sopivan lähelle, Mohr. Selostan teille vähän rintamaa, 87

12 sanoin kun lensimme 600 metrin korkeudessa Kertšin salmen yli, mukavasti keinuskellen niin sanotusti säästölentoa. En ollut koskaan rullannut niin rauhallisesti lentoonlähtöön kuin tänään. Ehkä se johtui vain siitä, että minut nykyisin laskettiin jo vanhoihin. Ehkäpä olin jo liian vanha hävittäjälentäjäksi. Oli vain hyvin harvoja ohjaajia, jotka lensivät vielä 28-vuotiaina siis rintamalla. Maata tuli jälleen allemme Taman. Ja jo suihkivat ensimmäiset venäläisten ilmatorjunnan valojuovahelminauhat ohitsemme. Vael sim me jatkuvasti kurvaillen itään, jossa aurinko juuri ilmaantui horisonttiin. Koska venäläinen kuitenkin saattoi mahdollisesti olla ilmassa, painoimme maahan, kiidimme pinta len nossa eteenpäin ja tähystelimme ympärillemme. Vielä ei näkynyt mitään. Juuri rannikon eteläpuolella sukeltautui esiin hauska hylkymme ja halusin heti kokeilla, olivatko aseeni oikein suunnatut. Mutta lähetin kuitenkin ensin Mohrin alakertaan. Hänenkin piti osoittaa ampumataitonsa. Sitten olin minä vuorossa. Ampumatuloksiin tyytyväisinä jatkoimme sitten lentoa. Vieläkään ei ollut mitään näkyvissä tai kuulta vissa. Nousimme aurinkoon. Kaukaisuudesta kimaltelivat Kauka suk sen vuoret lumihuippuineen meille ja saatoin paikantaa aivan tarkkaan Anapan. Noin tunnin lennon jälkeen vilkutti punainen lamppu aika ajatella reittiä kotiin. Loivassa liu ussa saavutimme Kertšin salmen. Ja kun emme olleet vaihtaneet viimeisinä minuutteina sanaakaan, säpsähdin hieman lysyyn, kun maa-aseman ääni ilmoitti: Kuusykköselle, kentän päällä 6 000:ssa muuttoauto suunta itään! Piti ajatella: metriä, olen 2 500:ssa ja polttoainetta on vain vähän. Siipimiehelläni on varmaankin vielä vähemmän. Pitäisikö sitä kaikesta huolimatta koettaa? Löytäisinkö yleensä vastustajan? Kuuskakkonen, tässä kuusykkönen, onko vielä polttoainetta? Kuusykkönen tässä kakkonen, punainen lamppuni palaa, vastasi Mohr. Venäläisestä tuli jatkuvasti paikkailmoituksia. Hän piti suuntansa itään ja oli loivassa liu ussa omalle alueelle. Kertšin yläpuolella hä- 88

13 net ilmoitettiin metrissä. Olimme itse saavuttaneet sillä välin metriä ja olimme etelässä. Jos nousisimme nyt vastakkaisella suunnalla, silloin voisimme ehkä napata hänet vielä Tamanin yläpuolella metrissä. Pohdin pitäisikö mieluummin lähettää siipimieheni kotiin, mutta hän pyysi saada olla mukana hänen lamppunsa oli syttynyt vasta äsken. Noin 600 metriä ylempänä vierellämme vasemmalla oli venäläinen äkkiä nähtävissä, se oli Pe-2. Kone meni suurella nopeudella edestäni alas ja painoi kohti Tamania. Painuin hänen peräänsä, mutta etäisyys välillämme tuli mieluumminkin suuremmaksi kuin pienemmäksi. Sitä paitsi hänhän tuli korkeammalta. Työnsin kaasun täysin auki ja syöksyin nyt niin nopeasti perään, ettei Mohr pystynyt lainkaan seuraamaan. Venäläinen sen sijaan tuli edessäni koko ajan suuremmaksi. Riittäisikö polttoaineeni vai täytyisikö minun mahdollisesti jopa tehdä pakkolasku tovereineni venäläisten puolelle? Mutta kukapa tiesi kuinka tärkeitä tiedustelutuloksia edessäni oleva vastustaja oli viemässä kotiin, jos jättäisin hänet lentämään ehjin nahoin edelleen. Nyt hän oli pintalennossa, minä 800 metriä hänen takanaan. Mohr ei saanut tulla alas. Hänen piti pysyä korkealla, että pääsisi liitolennossa kotiin, jos mitään muuta vaihtoehtoa ei jäänyt jäljelle. Minun oli saavutettava venäläinen muutamassa sekunnissa, kuitenkin ennen kuin olin oikealla ampumaetäisyydellä, vastustajan takaampuja avasi tulen. Valojuovia lenteli ympäri korvieni niin, että tekeydyin koneessa aivan pieneksi, sillä kaveri ampui kirotun hyvin. Sitten lätisikin pari kertaa ja vasemmassa siives sä ni näkyi kaksi melkoista koloa. Nyt en saanut odotella enää pitempään, oli am muttava. Ensimmäiset sarjat menivät hänen kuomunsa yli. Kun korjasin, herkesi tykki toimimasta. Sain molemmilla konekivääreillä venäläiseen useita osumia, mutta taka-ampuja vastasi jatkuvasti tuleen. Venäläinen piti koneensa suorassa ja saatoin tähdätä tarkkaan. Nyt putosi toinen konekiväärikin pelistä. Ei auttanut enää muu kuin vielä tarkempi työskentely. Roikuin kolmannen kerran sata 89

14 metriä vastustajan takana ja kirosin reistailevia aseitani. Sitten painoin liipaisinta. Melkein kaikki ammukset vaelsivat Pe-2:n runkoon sisään, rie kaleet lentelivät ja tulenlieska nuoleskeli esiin. Mutta venäläinen lensi yhä. Onneksi taka-ampuja oli herennyt ampumasta, todennäköisesti hän oli haavoittunut. Nyt lensin vielä lähemmäksi 60, 40, 20 metriä, niin että potkuripyörteet jo puisteli vat kunnolla. Koneeni tärisi ja minun piti vetää korkeammalle. Mutta sitten painoin heti pe rään ja osuin häneen sivulta ylhäältä kahdenkymmenen metrin päästä. Ei lau kaus takaan ohi. Pe-2 räjähti, vakaaja ja osa runkoa repesi irti. Loppu putosi kuin tulinen kuula maahan. Käskin siipimieheni nopeinta tietä kotiin, että hän edes jonkinlaisella varmuudella pääsisi laskeutumaan. Mutta sitten minun piti ruveta välittämään itsestäni. Tamanin yli en saanut missään tapauksessa mennä pintalennossa, sillä siellä olivat kaikki valpastuneet. Varmaankin Pe-2 oli vielä antanut tarkan sijaintinsa ja venäläishävittäjät oli hälytetty. Hitaasti nousten lensinkin etelään, merelle. Siellä ne eivät olettaisi minun olevan. Toivottavasti polttoaine vielä riittää. Käännyin länteen ja aioin nousta korkeammalle, kun havaitsin kaukana oikealla useita pieniä mustia pisteitä. Nyt oli kuitenkin jäätävä alas, sillä koneeni olisi erottunut selvästi kirkkaalta taivaalta. Niin matkasin toivon ja pelon vaihdellessa, vilkaisin polttoaineenmäärämittaria ja sitten ympärilleni. Ylitin Kertšin salmen Eltigenin eteläpuolelta. Nyt sai tulla mitä tahansa, jos en saavuttaisikaan omaa kent tääm me, niin olin ainakin omalla puolella. Sitten Mohr ilmoitti, että hän ryhtyy juuri laskeutumaan. Sillä oli tämäkin huoli poissa. Pidin korkeuteni kentälle saakka ja sitten näinkin jo Mohrin koneen seisovan alhaalla kiitotiellä. Lä hes tyes säni sammui upean Messerschmittini moottori, se oli todellakin vetänyt vielä tähän asti. Tästä huolimatta onnistui laskuni tarkalleen kello Tämän 76. pudotuksen jälkeen olivatkin ilmailut taas kerran ohi pariksi päiväksi. Se ei koskenut yksin vain minua, vaan koko II/JG 90