Kahtia jaettu kansa Sisällissodan trauma ja vastakkainasettelun rakentuminen paikallisyhteisössä

Transkriptio

1 Kahtia jaettu kansa Sisällissodan trauma ja vastakkainasettelun rakentuminen paikallisyhteisössä Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Suomen historian pro gradu -tutkielma Marraskuu 2013 Noora Kytöharju

2 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE Tekijä: Noora Kytöharju Opiskelijanumero: Tutkielman nimi: Kahtia jaettu kansa. Sisällissodan trauma ja vastakkainasettelun rakentuminen paikallisyhteisössä Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 90 Aika ja paikka: marraskuu 2013, Joensuu Audiovisuaalinen pro gradu tutkielmani käsittelee sisällissodan traumaa ja vastakkainasettelun muodostumista paikallisyhteisössä. Tutkielmassa on kaksi osaa: tieteellinen tutkimus ja dokumenttikäsikirjoitus. Näistä ensimmäinen osa käsittelee virallista historiankirjoitusta ja sen vaikutusta kansanomaiseen historiaan. Sitä miten julkinen historiankirjoitus on vaikuttanut erilaisten historiakuvien syntyyn ja miten nämä historiakuvat puolestaan selittävät vastakkainasettelun syntymistä. Toinen osa kuvaa sisällissodan jälkeen syntynyttä ja edelleen olemassa olevaa vastakkainasettelua kahden keskisuomalaisen kaupungin, Jämsän ja Jämsänkosken, ja niiden asukkaiden välillä. Lähteenä tieteellisessä tutkimuksessani käytän Suomen historiallisia bibliografioita ja niistä löytyvää Suomen sisällissodasta julkaistua tutkimuskirjallisuutta. Suomen historialliset bibliografiat ovat saatavissa kirjamuodossa aina vuoteen 1990 saakka. Vuodesta 1990 vuoteen 2010 lähdeaineisto löytyy MELINDA tietokannasta. Ajallisesti lähdeaineisto kattaa vuodet Olen nostanut aineistosta lähempään tarkasteluun kullekin julkisuuden ajalle ominaista tutkimuskirjallisuutta. Perustan tutkimukseni kvalitatiivisiin eli laadullisiin metodeihin. Teokset on tyypitelty ryhmiin nimekkeiden mukaan. Tätä kautta ovat nähtävissä ne muutokset, joita aineistossa on. Näitä muutoksia on analysoitu ja peilattu poliittisiin tapahtumiin yhteiskunnassa. Historiankirjoitus peilaa aikaansa, sen poliittisia päätöksiä ja tapahtumia. Politiikka ja yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttivat siihen, miten ja missä vaiheessa erilaiset tulkinnat sisällissodasta pääsivät julkisuuteen. Se että sisällissodan jälkeen ei syntynyt avointa keskustelua patosi osan muistoista vuosikymmeniksi julkisuuden muurin taakse. Muisto jakautui kahtia tuolloin kahtia. Tässä tilanteessa syntyivät omat tulkinnat, jotka vaikuttivat vastakkainasettelun muodostumiseen.

3 Sisällys 1 Johdanto Historiankirjoitus, sisällissodan muistaminen ja vastakkainasettelun syntyminen Tutkimustehtävä, aikarajaus ja metodi Lähteiden esittely Tutkimusperinne Sankaripoikia ja hirmutöitä Sodan jälkeiset tapahtumat Vapaussota, sankarimyytti ja punaisten hirmutyöt Kuoleman kentiltä ja kärsimysten teiltä Talvisodan henki Vapaussodasta kansalliseksi murhenäytelmäksi Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa Poliittinen ilmapiiri Kulttuurin murros Punaisen Suomen historia Vaiettu historia Tie Tampereelle Samaan aikaan yhteiskunnassa Sotasurmat projekti Johtopäätökset Lähteet ja kirjallisuus KAHTIA JAETTU KANSA: Jämsänjokilaakson tarina... 66

4 4 1 Johdanto 1.1 Historiankirjoitus, sisällissodan muistaminen ja vastakkainasettelun syntyminen Suomen sisällissota oli taisteluiden osalta vain muutaman kuukauden mittainen. Se alkoi tammikuun lopussa 1918 ja kesti saman vuoden toukokuun puoliväliin. Ihmisten mielissä ja asenteissa tämä vuonna 1918 käyty sota on jatkunut aina 2000-luvulle saakka. Muistamisesta ja unohtamisesta on tullut tärkeitä käsitteitä puhuttaessa nyky-suomen suhtautumisesta sisällissodan tapahtumiin. Tähän muistamisen ja unohtamisen traditioon on oleellisesti vaikuttanut se, minkälaiset historiakuvat ovat milloinkin päässeet julkisuuteen, mitä on ollut sallittua muistaa ja mistä on ollut sallittua puhua. Puolestaan se, mikä on jäänyt aikanaan käsittelemättä kiellettynä historiana, on ajan kuluessa elänyt ihmisten mielissä omaa elämäänsä. On muodostunut erilaisia kertomuksia, joissa huhupuheet ja tosiasiat ovat kietoutuneet toisiinsa. Sisällissodan jälkeen meni melkein puoli vuosisataa, jotta myös hävinneen puolen näkökulma pääsi julkisuudessa esille. Vasta 1960-luvulla avautuivat ne julkisuuden muurit, jotka olivat alun alkaen päästäneet läpi vain valkoisen puolen historiatulkinnat. Näin historiaa käytettiin politiikan välineenä, joka puolestaan vaikutti työväen omaksumaan ja välittämään historiakuvaan. 1 Sodat vaikuttavat ihmisiin ja ihmismieleen monin eri tavoin, sillä sotatapahtumat pitävät yleensä sisällään dramaattisia käänteitä, kuolemaa, väkivaltaa ja vääryyden tunteita. Muistamiseen vaikuttaa myös se, miten asiaa on julkisuudessa käsitelty, mitä siitä on sanottu ja kirjoitettu. Näin muistot jatkavat omaa elämäänsä myös sen jälkeen, kun sodan kokenut sukupolvi on jo vaihtunut. Koetut vääryydet kulkevat eteenpäin sukutarinoissa, joita lapset ja lapsenlapset kertovat edelleen. Tällaiseen muistamisen traditioon vaikuttaa yleensä juuri se, miten sodan osapuolet ovat tunteneet sodan jälkipuinneissa tulleensa kohdelluiksi. 2 Onkin tärkeää kysyä, miksi muistetaan niin kuin muistetaan. Mitkä tekijät vaikuttavat muistoihin ja kerrottaviin tarinoihin. Juuri tämä kysymys on tärkeä siinäkin mielessä, että tutkimalla sitä, miten ja 1 Peltonen 2003, Peltonen 1996, 29.

5 5 miksi ihmiset muistavat miten muistavat, voi päätyä huomaamaan erilaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten tapahtumien vaikutuksen muistoihin. 3 Sisällissodan virallinen muistaminen oli 1960-luvulle saakka yksipuolista. Julkisuuteen pääsivät voittajan tulkinnat ja julkisuutta hallitsivat voittajan sankarijuhlat ja muistomerkit. Hävinneen puolen muistaminen tapahtui piilossa ja näin muistot patoutuivat vuosikymmeniksi aina luvulle saakka, jolloin kansalle annettiin arkistojen perinnekyselyjen myötä mahdollisuus kertoa oma tulkintansa tapahtumista. Voittaneisiin samaistuneet kertoivat tapahtumia historiankirjoitusta mukaillen, kun taas hävinneisiin samaistuneet toivat esiin vaiettuja ja julkisuudessa unohdettuja alueita. Tällöin esiin nousivat totuus, vääryys, muistamisen tärkeys ja se, kuka kantaa moraalisen vastuun sodan seuraamuksista. 4 Kun kyseessä on sisällissota, ei ole olemassa yhteistä, rajan ulkopuolelta tulevaa uhkaa ja vihollista. Vihollinen on tällöin oman maan rajojen sisäpuolella, joskus jopa naapurin aidan takana. Tarja Väyrynen käsittelee viholliskuvia artikkelissaan Valtioiden sisäiset konfliktit ja rauhaan palaamisen ongelmat. Hänen mukaansa konflikteissa viholliskuvat ovat tärkeä osa itsen ja toisen välistä vuorovaikutusta. Viholliskuvia rakennetaan, jotta pystytään oikeuttamaan sodissa käytetty väkivalta. Tärkeää on myös pystyä purkamaan nämä viholliskuvat tai uudelleen luoda ne, jotta rauhaan palaaminen voisi onnistua. Viholliskuvien purkamisen yhtenä edellytyksenä on, että osapuolten, itsen ja toisen, välille syntyy dialogi. 5 Suomi jakautui sisällissodan jälkeen kahtia. Julkisuuteen pääsi voittajien tulkinta tapahtumista.tämä tarkoittaa myös sitä, ettei osapuolten välille syntynyt vuoropuhelua. Sodan muistaminen oli tällöin kahtia jakautunutta. Meni pitkään, kymmeniä vuosia ennen kuin tapahtumakuvaukset neutralisoituivat ja vihollisen demonisointi loppui. Sodan jälkeen yhteiskunnan rauhoittamista ja eheyttämistä leimasi viholliskuvien ylläpitäminen, väkivallan mahdollisuuden korostaminen sekä joidenkin väestönosien toiminnan rajaaminen ja ulkopuolelle sulkeminen. Tällaista toimintaa voidaan kutsua negatiiviseksi rauhaksi. Sisällissodan jälkeen voittajapuoli loi sankarimyytin ja korosti tulkinnassaan itsenäisyyden menettämisen uhkaa ja sen puolustamista. Voittaneen valkoisen puolen tulkinnasta tuli virallinen tulkinta. Hävinneen punaisen puolen tulkinnasta tuli yhteisöllistä, virallisen tulkinnan vastaista traditiota. Muistaminen 3 Kalela 2006, Peltonen 1996, 17. Peltonen 2003, Väyrynen 2006,

6 6 tapahtui virallisen tulkinnan ulkopuolella. Hävinneen puolen muistot kiellettiin ja vastakkainasettelu vahvistui. 6 Paikallisyhteisön vastakkainasettelua pohdittaessa tärkeään asemaan nousevat historiakuvat ja niiden muodostuminen. Historiakuvissa vaikuttavat niin nykypäivä, aiempi tutkimus kuin kansanomainen historia. Historia on joka puolella ja me tulkitsemme sitä nykypäivästä käsin. Historiakuvat muodostuvat julkisen ja kansanomaisen historian vuorovaikutussuhteesta. 7 virallinen historiankirjoitus käsittelee asiaa yksipuolisesti, vaikuttaa se muistamisen kulttuuriin ja historiakuvien syntyyn. Virallinen julkisuus ja epävirallinen työväen julkisuus liittyvät Ulla-Maija Peltosen mukaan vuorovaikutusprosessiin, jossa suuri ja pieni traditio tai hallitsevan ja alistetun luokan kulttuuri ovat. Tätä suhdetta voidaan hänen mukaansa lähestyä kiistämisen kulttuurin käsitteen avulla. Voidaan puhua myös vastakulttuurista. Vastakulttuurin syntyyn vaikuttaa hallitsevan luokan kulttuuri ja se on siten sidoksissa suureen traditioon ja valtaan. Vastakulttuurissa korostuvat nimenomaan valtakulttuurille vastakkaiset piirteet. 8 Heti sisällissodan jälkeen, jatkuen aina 1960-luvulle asti hävinneen osapuolen, punaisten, muistamisen traditioon vaikutti se, että muistot eivät päässeet julkisuuteen. Punaisen puolen muistot kiellettiin ja virallinen historiankirjoitus käsitteli sisällissodan tapahtumia voittajan näkökulmasta. Hävinneellä puolella muistoja kerrottiin kansan keskuudessa salassa. Usein niistä vaiettiin kokonaan. Tiedetään tapauksia, joissa sukulaiset eivät ole uskaltaneet kertoa jälkipolville, että suvussa esimerkiksi setä tai täti on kuulunut punakaartiin. Julkisuudessa puhuttiin voittaneen osapuolen, valkoisten, tulkitsemasta historiasta. Yhteiskunta ei luonut avointa keskustelumahdollisuutta sisällissodan jälkeen, joka osaltaan aiheutti kahtia jakautumisen ja vaikutti vastakkainasettelun syntymiseen. Punaisten puolelle jäi kytemään tarve saada totuus esille ja kun totuus vihdoin ja viimein läpäisi julkisuuden muurit, se ensin ruokki vastakkainasettelua. Pitkään vaietut muistot saavuttivat julkisuuden. Totuus oli esillä, mutta pitkään, vielä edelleen kuulee ääniä, jotka vaativat asioiden totuudenmukaista esiintuomista. Punaiset ovat muistamisen kulttuurissaan uhreja, jotka eivät ole saaneet oikeutta edes sodan päättymisen jälkeen. Niin kauan, kunnes tämä uhrin osa katoaa, tulee paikallisyhteisössä elämään tietynlainen vastakkainasettelu. 9 Jorma Kalelan mukaan historia välittyy ja tulee tunnettavaksi useita eri reittejä, jotka voidaan kuitenkin jaotella historian julkisten esitysten ja kansanomaisen historian käsitteiden alle. Historian julkiset esitykset sisältävät niin tieteellisen tutkimuksen, kaunokirjallisuuden kuin myös 6 Karonen & Tarjamo 2006, Peltonen 1996, Kalela 2001, Peltonen 1996, Peltonen 2003, Jos

7 7 teatteriesitykset ja uutisten taustana käytettävät historiakuvat. Ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa historiakuviimme monella tavalla. Kirjoitetun ja julkaistun tieteellisen historiantutkimuksen lisäksi myös muun muassa muistopatsaat, presidenttien ja pääministerien puheet ja eri museoiden kokoelmat ovat osa sitä pohjaa, jossa historiakuvat syntyvät. Kansanomaista historiaa puolestaan tehdään paikallisyhteisöissä, suvun ja perheen parissa kulkevina kertomuksina, joita kulloinkin kyseessä oleva yhteisö kontrolloi omien säännöstensä mukaan. Julkiset historian esitykset vaikuttavat kansanomaisen historian esitysten muodostumiseen siinä mielessä, että julkisuuden läpäisevä historiankirjoitus ei välttämättä aina edusta kaikkien kansalaisten mielipidettä ja ääntä. Historiakuvat eivät palaudu pelkästään virallisiin tieteellisiin tutkimuksiin, vaan niissä vaikuttaa myös kansanomainen historia. Esimerkiksi omilta vanhemmilta periytyneet ajattelumallit ja isovanhempien kertomat elämäntarinat vaikuttavat historiakuvissa. Kaikki tämä vaikuttaa siihen, millaisia historiakuvia meille syntyy. Se mitä sisällissodasta on kulloisenakin aikana kirjoitettu, on vaikuttanut siihen, miten ihmiset ovat asian muistaneet ja mitkä muistot ovat korostuneet. Muistamisen kulttuuri on kehittynyt myös sen kautta, mistä ei ole voinut julkisesti puhua. 10 Historiakuvassa vaikuttavat niin historian julkiset esitykset kuin kansanomainen historia. Historiakuva on se ajatus joka meillä kaikilla on jo olemassa menneisyydessä tapahtuneista asioista. Edes historiantutkija ei pääse aloittamaan työtään puhtaalta pöydältä. Ei ole olemassa tabula rasaa, tyhjän paperin ongelmaa, vaan mistä tahansa ilmiöstä ja asiantilasta on olemassa jo valmiiksi tietoa. Tutkimuksen kohde on jo ajateltu historiaksi. Sillä on jokin paikka aikalaisten historiatietoisuudessa. Esimerkiksi poliitikot ja kansanperinteen kertojat voivat historiantutkijan ohella olla henkilöitä, jotka julkisilla puheillaan muokkaavat ihmisten historiatietoisuutta. Virallisia historiantulkintoja esiintyy muuallakin kuin tieteellisissä tutkimuksissa. Tutkijan tulee aina tiedostaa omat jo olemassa olevat mielikuvansa tutkimastaan aiheesta. Myös ne syyt, miksi on kyseistä aihetta lähtenyt tutkimaan. 11 Mitkä asiat vaikuttavat aiheen valintaan ja miten politiikka ja historiantutkimus kytkeytyvät toisiinsa. Ensinnäkin, kuten Kimmo Katajala esittää artikkelissaan Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut (2009), tutkijan maailmankuva vaikuttaa aiheen valintaan. Tutkimusaiheen valinta voi olla tiedostettu tai tiedostamaton. Sitä tutkitaan, mikä koetaan tärkeäksi. Aihe, näkökulma tai menetelmä voidaan valita myös sen perusteella, miten tutkija kokee voivansa vaikuttaa yhteiskuntaan. Poliittisuus tulee ymmärtää tätä kautta. Meillä on olemassa jo etukäteen tietynlainen käsitys maailmasta ja kohteesta, jonka olemme valinneet tutkimuksemme aiheeksi. 10 Kalela 2001, 17 18, 11 Kalela 2000,

8 8 Joskus aiheen valinta on tiedostamaton, mutta silloinkin jo olemassa oleva maailmankuvamme vaikuttaa siihen. Joskus taas valitsemme aiheen tarkoituksella ja pohdimme sitä, miten voimme vaikuttaa sitä kautta yhteiskuntaan. Katajala on artikkelissaan muodostanut nelikentän, jossa hän tarkastelee historian ja historiantutkijan asemaa yhteiskunnassa. Nelikentän avulla voidaan hahmottaa alat, jotka vaikuttavat aiheen valintaan. Kenttä jakautuu valtion ja yhteiskunnan intressiryhmien sekä tutkijan maailmankuvan ja yhteiskunnallisten intressien välille. Se jakautuu myös tutkijan ja valtion ideologiseen tiedonintressiin ja teknokraattiseen tiedonintressiin. 12 Nämä kaikki vaikuttavat siihen, miten tutkija aiheensa valitsee. Näistä vaikuttimista tutkijan tulee olla tietoinen. Me tulkitsemme mennyttä nykypäivästä käsin. Tulkintoihimme vaikuttavat ne kulloisetkin yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset tapahtumat, jotka meitä ympäröivät. Myös omat pyrkimyksemme ja arvomme vaikuttavat siihen miten ja missä elämänkokemuksistamme kerromme. Historiallinen kertomusperinne kuvastaa kertojansa historiakäsityksiä. Nämä historiakäsitykset muodostuvat vuorovaikutuksessa julkisen historiankirjoituksen, kansanomaisen historian, median ja kaunokirjallisuuden kanssa. Niin kauan kuin hävinnyt osapuoli kokee, että kirjoitetun historian tulkinta ei ole riittävä, niin kauan suullinen muisteluperinne tulee säilymään tämän kansanosan keskuudessa Tutkimustehtävä, aikarajaus ja metodi Työssäni tutkin virallista, julkista historiankirjoitusta ja sen vaikutusta kansanomaiseen historiaan. Sisällissodasta on kirjoitettu historiantutkimuksen piirissä paljon ja eri näkökulmista. Myös kunkin ajan poliittinen ilmapiiri on vaikuttanut historiantutkimukseen ja siihen, mitä teoksia on julkaistu. Tutkimukseni käsittelee sitä, miten vuoden 1918 sisällissotaa on tutkittu ja millaiset tulkinnat ovat eri aikoina läpäisseet julkisuuden muurin. Tutkin tässä työssä sitä, kenen ääni pääsee kuuluviin sekä sitä, mitä ja mistä kirjoitetaan. Lisäksi tutkin sitä, miten nämä eri aikoina vallinneet viralliset 12 Katajala 2009, Peltonen 1996, 38.

9 9 historian tulkinnat ja niiden vaikutuksesta syntyvät historiakuvat vaikuttavat vuoden 1918 sisällissodan tapahtumien muistamiseen paikallisyhteisössä. Vastaan myös kysymykseen, miten syntyneet historiakuvat selittävät muistamista? Kysymykset ovat työkaluja, joiden avulla pyrin rakentamaan kuvaa sisällissodan muistamisen ja vastakkainasettelun muodostumisesta paikallisyhteisössä. Julkisuuteen päässeet historiakuvat eli julkinen historiankirjoitus selittävät sisällissodan tapahtumien muistamista ja unohtamista, sitä millainen muistamisen traditio on luvun kuluessa erilaisten julkisuuksien vaikutuksesta rakentunut. Tämä puolestaan avaa paikallisyhteisöön muodostunutta vastakkainasettelua, joka elää vielä 2000-luvulla arkielämän taustaväreenä pienillä ja suurilla toreilla, katukahviloissa ja jopa naapurin aidan takana. Audiovisuaalinen pro gradu työni jakautuu kahteen osaan: tieteelliseen tutkimukseen, joka käsittelee virallista historiankirjoitusta ja sen vaikutusta kansanomaiseen historiaan sekä dokumenttikäsikirjoitukseen, joka kuvaa sisällissodan jälkeen syntynyttä vastakkainasettelua kahden keskisuomalaisen kaupungin, Jämsän ja Jämsänkosken, välillä. Osat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia kuitenkin samalla täydentäen toisiaan. Tieteellisen tutkimuksen yksi tarkoitus on selittää dokumenttikäsikirjoituksessa kuvatun vastakkainasettelun syntymistä ja jatkumista nykypäivään. Dokumenttikäsikirjoitus käsittelee paikallista traditiota ja teoriaosuus puolestaan julkisia historian esityksiä. Tässä yhteydessä voidaan käyttää antropologi Robert Redfieldin kehittelemää käsiteparia suuri traditio pieni traditio. Suuri traditio on muotoiltu opillisen korkeakulttuurin piirissä yhteiskunnan yleisen kulttuurin tekijäksi. Sitä ilmentävät valtiollisen ja kansallisen kulttuurin symbolit. Pieni traditio on kansanomainen, yksilöllinen maailmankuva. Seppo Knuutila on käyttänyt tätä käsiteparia väitöskirjassaan Kansanhuumorin mieli (1992). Hän on tutkimuksessaan kuvannut traditioiden välistä vuorovaikutussuhdetta. Suuren tradition voidaan tässä tutkimuksessa ymmärtää olevan juuri sisällissodasta julkaistua tutkimuskirjallisuutta. Pienen tradition voidaan puolestaan ajatella olevan kansan syvien rivien parissa tapahtunutta muistamista, suremista ja kerrontaa. 14 Tässä tutkimuksessa dokumenttikäsikirjoituksessa käsiteltävä Jämsänjokilaakson tarina edustaa pientä traditiota ja julkiset historian esitykset, sisällissodasta eri aikoina kirjoitettu ja julkaistu tutkimuskirjallisuus, edustaa suurta traditiota. Tärkeitä käsitteitä ovat myös hegemonia ja kiistämisen kulttuuri 15. Seppo Knuuttila avaa hegemonian ja kiistämisen kulttuurin käsitteitä väitöskirjassaan Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena (1992). Knuuttila lähestyy käsitteitä italialaisen kulttuurintutkija Luigi 14 Knuuttila 1992, Kiistämisen kulttuurista voidaan käyttää myös nimitystä vastakulttuuri. Jos käsite laajennetaan koskemaan vastarinnan kulttuuria, sekä materiaali että tutkimus moninkertaistuvat.

10 10 Lombardi-Satrianin ajatusten pohjalta. Lombardi-Satriani puolestaan on saanut vaikutteita töihinsä Antonio Gramscin töistä. 16 Hallitsevan, virallisen kulttuurin 17 hegemonia herättää alistetussa kulttuurissa 18 puolustautumisen reaktion. Ne tavat, menettelyt ja ilmaisut, jotka heräävät puolustuskannalle siirryttäessä, ovat osaltaan kiistämisen kulttuuria. Luokkayhteiskunnissa hallitsevan luokan kulttuuri on hegemonisessa roolissa ja alistetun luokan kulttuuri on oppositiossa. Knuuttila kirjoittaa, että Lombardi-Satrianin mukaan hallitsevan luokan totuudet ja kulttuuriset arvot ovat historiallisesti kestämättömiä ja rajallisia. Voidaankin ajatella, ettei valtakulttuuri ja omaa tutkimustani ajatellen virallinen historiankirjoitus ilmennä aina alistettujen kansankerrosten ajatuksia tapahtumien kuluista. Alistettujen luokkien kulttuurimuotoa, kansanomaisen historian kertomuksia kuvaamaan käytetään folklore -käsitettä, joka pitää sisällään valtakulttuurille vastakkaisen näkökulman. Vahvimmillaan hegemonian voidaan ymmärtää tarkoittavan yhden kulttuurin hallintaa. 19 Hegemonian ja kiistämisen kulttuurin käsitteet ovat tärkeässä asemassa tutkittaessa virallisen historiankirjoituksen luoman julkisuuden vaikutusta sisällissodan jälkeen syntyyneeseen vastakkainasetteluun. Se miten hegemonisessa asemassa oleva kulttuuri on vaikuttanut alisteisessa asemassa olevan kulttuurin muistelukerrontaan kuvaa niitä syitä, miksi kaksijakoinen muistelukulttuuri on syntynyt. Myös Ulla-Maija Peltonen käyttää kiistämisen kulttuurin käsitettä väitöskirjassaan Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen (1996). Peltonen esittelee Gramscin ajatuksia kaikille ihmisille kuuluvasta filosofiasta. Siihen kuuluu ensiksi kieli, joka on näkemysten ja käsitteiden muodostama kokonaisuus, toiseksi terve järki ja arvostelukyky ja kolmanneksi kansan uskonto ja folklore, uskomusten, taikauskon, mielipiteiden ja toimintatapojen muodostama järjestelmä. Gramscin mukaan folklorea tulisi tutkia vastakulttuurin näkökulmasta, vastakkaisina käsityksinä virallisiin totuuksiin. 20 Perustan tutkimukseni kvalitatiivisiin eli laadullisiin metodeihin. Laadullinen analyysi koostuu kahdesta vaiheesta, havaintojen pelkistämisestä ja arvoituksen ratkaisemisesta, jotka nivoutuvat toisiinsa. Havaintojen pelkistäminenkin voidaan jakaa kahteen osaan. Ensiksi aineistoa tarkastellaan kokonaisuutena tietystä teoreettis-metodologisesta näkökulmasta. Näin tehtäessä kiinnitetään huomiota vain siihen, mikä on olennaista teoreettisen viitekehyksen ja kysymyksenasettelun kannalta. Toiseksi havaintoja pyritään yhdistämään, jotta havaintomäärästä tulisi hallittavampi. 16 Knuuttila 1992, 71. Peltonen 1996, Tutkimuksessani rinnastan hallitsevan kulttuurin viralliseen historiankirjoitukseen. 18 Tutkimuksessani rinnastan alistetun kulttuurin kansanomaiseen historiaan. 19 Knuuttila 1992, Peltonen 1996, 21.

11 11 Tähän päästään etsimällä havaintojen yhteinen piirre. Tässä on lähtökohtana ajatus siitä, että aineistossa ajatellaan olevan samasta ilmiöstä kertovia esimerkkejä. Kun raakahavainnot pelkistetään mahdollisimman suppeaksi joukoksi, voidaan tämän jälkeen muotoilla koko aineistoon päteviä sääntöjä. Perinteisessä antropologisessa tutkimuksessa tälläisella havainnot yhteenliittävällä formuloinnilla viitataan kulttuurin yksilöt yhdistävänä kokonaisuutena. Laadullisessa analyysissä täytyy suhtautua varovaisesti erottelujen tekemiseen ja tyypittelyyn. Jos tehdään paljon erotteluja ja tyypittelyjä, vaikeutuu sääntöjen muodostaminen. On vaikeaa löytää poikkeuksetonta sääntöä, jolla erot liittyvät toisiinsa, jos erotteluja on paljon. Tämän takia laadullisessa analyysissä pyritään pelkistämään raakahavainnot 21 mahdollisimman suppeaksi havaintojen joukoksi. Arvoituksen ratkaiseminen on puolestaan tulosten tulkintaa. Tutkittavasta ilmiöstä tehdään merkitystulkinta. Tässä käytetään apuna tuotettuja johtolankoja ja vihjeitä. Arvoituksen ratkaisemisessa apuna käytetään myös raakahavaintoja. Niitä ei unohdeta tässäkään vaiheessa, vaan ne toimivat apuna merkitystulkintaa tehtäessä. Jos tutkimus jäisi pelkästään pelkistysten, absoluuttisten havaintolauseiden varaan, jäisi tutkimukseen yksipuolinen näkökulma. Arvoituksen ratkaisemisen yhteydessä nousevat esiin myös uudet kysymyksenasettelut ja ne johtavat uudenlaisiin aineiston pelkistämisvaiheisiin. Lisäksi viitataan aiempaan tutkimukseen, tilastotietoihin ja teoriakirjallisuuteen. Mitä enemmän samaan ratkaisumalliin sopivia johtolankoja voidaan löytää, sitä todennäköisemmin ratkaisu on oikea, mutta täydellistä varmuutta tieteellinen tutkimus ei voi koskaan saavuttaa. Teoreettisen ydinkäsitteen mukaan voidaan erottaa erilaisia arvoituksen ratkaisumalleja. 22 Sitä miten raakahavaintojen yhdistäminen laadullisessa tutkimuksessa tapahtuu, nimitetään laadulliseksi analyysiksi. Ideana on laatia sellaisia sääntöjä, jotka pätevät koko aineistoon. Poikkeustapauksia on ja ne ovat tärkeitä pakottaessaan miettimään uudelleen aiemmin yleispäteväksi oletettua sääntöä ja muotoilemaan havaintolauseita uudelleen. 23 Kvalitatiivisen tutkimuksen ei aina tarvitse olla havainnointiin perustuvaa kenttätutkimusta. Aineistoa voi tuottaa myös muulla tavoin. Tutkimuksen kohteena voi olla jo olemassa oleva aineisto. Tällainen aineisto voi koostua esimerkiksi lehtiartikkeleista, kirjoista tai elokuvista. 24 Aineistoni kostuu sisällissotaa käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta aikavälillä Olen jaotellut ajanjakson ensin karkeasti kolmeen julkisuuden aikaan sen mukaan, miten aineistossa on 21 Raakahavainnot ovat niitä havaintoja, joita aineistosta tehdään tutkimuksen alkuvaiheessa. Omassa tutkimuksessani nämä havainnot liittyvät julkaistujen teosten otsakkeisiin, aiheisiin ja määriin. 22 Alasuutari 1999, Alasuutari 1999, Alasuutari 1999, 27.

12 12 ollut nähtävissä selkeitä muutoksia. Tämän jälkeen aineisto on näiden aikakausien sisällä jaoteltu ja tyypitelty julkaisujen teosten otsakkeiden ja aiheiden mukaan ryhmiin. Kausien sisällä ja välillä tapahtuneet muutokset ovat yhteydessä yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. Myös niin sisäkuin ulkopoliittiset tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, minkälaista tutkimuskirjallisuutta on julkaistu ja kenen ääni on päässyt kuuluviin. Havainnot muutoksista kausien sisällä ja välillä on selitetty historiallisessa kontekstissaan. Lisäksi kuvaan ja selitän muutoksia julkaistujen teosten otsakkeissa, aiheissa ja määrissä yhteiskunnallisen ja poliittisen kontekstin kautta. Kun aineisto on jaoteltu ja tyypitelty, siitä on valittu erikseen tarkasteltavaksi kutakin aikakautta edustavia teoksia. Näihin teoksiin olen perehtynyt tarkemmin lukemalla ja analysoimalla niiden teemoja ja sisältöä. Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten kukin kyseinen teos sisällissodasta kertoo, mitä se kertoo, miten se tapahtumat esittää ja kuinka sodan eri osapuolet on siinä esitetty. Kysymysten avulla olen analysoinut teoksia ja niissä annettuja kuvia sodan osapuolista. Teokset olen valinnut siten, että ne edustavat kunkin kauden kohdalla mahdollisimman laajaa otantaa. Tällä tarkoitan sitä, että kustakin ryhmästä jokaisen aikakauden sisällä on olemassa esimerkki. Kausien ollessa pitkiä, olen myös ottanut huomioon, että jokaiselta vuosikymmeneltä on olemassa esimerkki. Ajallisesti tutkimukseni sijoittuu välille Tuomalla tutkimuksen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle asti, syntyy kokonaisvaltaisempi kuva kuin keskittymällä esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskoon. Pidempää aikaväliä tarkastelemalla on mahdollista nähdä tietyillä aikaväleillä tapahtuvat selkeät muutokset tutkimuksen näkökulmissa ja aiheissa, sillä vasta yli puoli vuosisataa sodan jälkeen, 1960-luvulta alkaen, voitiin kirjoittaa niin sanottua hävinneiden historiaa. Näkökulmaltaan tutkimukseni edustaa sosiaalihistoriaa, muistamisen historiaa ja historiankirjoituksen historiaa. 1.3 Lähteiden esittely Lähteenä pro gradu -tutkimuksessani käytän Suomen historiallisia bibliografioita ja niistä löytyvää Suomen sisällissodasta julkaistua historian tutkimuskirjallisuutta. Suomen historialliset bibliografiat

13 13 ovat saatavissa kirjamuodossa aina vuoteen 1990 saakka. Käytössäni ovat olleet seitsemän kirjaa, jotka ajoittuvat aikavälille Näistä kirjoista löytyneiden nimekkeiden lukumäärä on yhteensä 738 kappaletta. Mukaan ei ole laskettu samasta teoksesta tehtyjä käännöksiä, eikä teossarjojen eri osia. Vuodesta 1990 vuoteen 2010 lähdeaineisto löytyy MELINDA tietokannasta, jonne olen tehnyt hakuja seuraavilla hakusanoilla: vapaussota, Suomen vapaussota, kansalaissota, luokkasota, vallankumous, kapina, sisällissota, Suomen sisällissota, jääkäriliike, vankileirit 1918, punainen / valkoinen terrori, sotasurmat. Hakusanat perustuvat osittain niihin nimekkeisiin, jotka ovat nousseet esille Suomen historiallisista bibliografioista. Olen käyttänyt hakusanojen muotoilussa apuna myös sisällissodasta kertovaa tutkimuskirjallisuutta. Tietokannoista löytyvää tutkimuskirjallisuuden määrää on vaikea arvioida nimekkeelleen, sillä eri hakusanat saattavat hakua tehdessä tuottaa saman tuloksen. Tällä tarkoitan sitä, että sama nimeke saattaa esiintyä eri hauissa. Tietokannoista löytyvien nimekkeiden määrä on noin 1000 kappaletta, joten analysoitujen nimekkeiden määrä on yhteensä noin 1738 nidettä. Koska tutkimus on kvalitatiivinen, ei ole haitaksi, vaikka nimekkeiden täyttä lukumäärää ei pysy tarkasti laskemaan. Olen jakanut aikajakson kolmeen julkisuuden aikaan, jolloin nimekkeiden lukumäärät jaottuvat eri tavoin eri ajanjaksoille. Ensimmäinen julkisuuden aika vuodesta 1918 vuoteen 1960 pitää sisällään yhteensä 425 nimekettä. Toinen julkisuuden aika vuodesta 1961 vuoteen 1990 pitää sisällään yhteensä 313 nimekettä. Kolmas ja viimeinen julkisuuden aika, joka alkaa vuodesta 1991 ja jatkuu edelleen 25 pitää sisällään yhteensä noin 1000 nimekettä. Lähdeaineistojen kautta tarkastelen sitä, miten eri aikoina sisällissodasta on kirjoitettu, mitä on kirjoitettu ja kenen ääni on päässyt kuuluviin, minkälaista kirjallisuutta on julkaistu. Tutkimuksessani olen myös syventynyt osaan teoksista tarkemmin. Teoksia lukiessani olen kiinnittänyt huomiota ensinnäkin siihen, miten sodan osapuolet on niissä kuvattu, miten tapahtumista kerrotaan ja kuinka sotaa nimitetään. Nämä teokset olen valinnut sen mukaan, miten ne kuvastavat edustamansa julkisuuden näkökulmaa ja muutoksia kunkin julkisuuden kauden sisällä. Tärkeänä olen pitänyt sitä seikkaa, että jokainen julkisuuden aika teoksineen tulee edustetuksi monipuolisesti. Näiden teosten joukossa on niin yksityishenkilöiden kirjoittamia muistelmia, päiväkirjoja ja tutkimuksia kuin historiatoimikuntien julkaisemia kokoelmateoksia. Jo esimerkiksi se, miten sisällissota on teoksissa nimetty, avaa tietyn aikakauden tutkimuksen näkökulmaa kyseiseen aiheeseen. 25 Päättyen tässä tutkimuksessa kuitenkin vuoteen 2010.

14 14 Seuraavassa esittelen tärkeimmät teokset niistä, joihin olen tutustunut tarkemmin. 26 Ensimmäinen julkisuuden aika käsittää 42 vuotta. Kai Donnerin, TH. Svedlinin ja Heikki Nurmion toimittama Suomen vapaussota I-VIII ( ) on tärkeässä asemassa, kun tarkastellaan julkaistuja teoksia lähemmin. Teos kuvaa sisällisotaa edeltäviä tapahtumia, sisällissodan aikaisia tapahtumia ja taisteluita sekä sisällissodan jälkeistä aikaa. Teos pyrkii antamaan koko Suomen kattavan kuvauksen sisällissodan tapahtumiin. Tämän lisäksi aiheesta Suomen vapaussota on julkaistu useita muita teoksia ja olenkin ottanut niitä lähempään tarkasteluun vertailun vuoksi. Esimerkkeinä nostan tässä esille Viljo Hytösen Vapaussotamme. Katsaus sen syihin ja tapahtumiin (1918), Erkki Kivijärven Suomen vapaussota Kuvauksia taistelurintamilta (1919) ja J.O. Hannulan Suomen vapaussodan historia. Neljäs tarkistettu ja lisätty painos (1938). Nämä teokset keskittyvät myös kuvaamaan sisällissodan tapahtumia ja taisteluita sekä taistelijoita. Vapaussotakirjallisuuden lisäksi aineisto sisältää teoksia jääkäriliikkeestä sekä yksityishenkilöiden muistelmateoksia. Esimerkkinä näistä mainitsen K.N. Rantakarin Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana (1918) ja Heikki Nurmion Jääkärin päiväkirja (1918). Yhtenä tärkeänä teoksena mainittakoon myös O.W. Louhivuoren Punakaartin kapinan syyt. Ajatuksia kapinan aikana (1920) ja Olga Huitun Aseettomien taistelua. Muistelmia punakapinan ajoilta. (1938). Nämä teokset paneutuvat tapahtumien kuvaamiseen voittajan puolelle itsensä mieltäneen yksityishenkilön toimesta. Lisäksi tulee mainita kaksi muistelmateosta, joista ensimmäinen on Kuoleman kentiltä: Muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta (1924) ja toinen Kärsimysten teiltä. Kymmenvuotismuistoja (1928), jotka keskittyvät listaamaan sodassa kuolleita punaisia henkilöitä ja kertomaan tapahtumista kuolemien yhteydessä. Toinen julkisuuden aika on pituudeltaan 30 vuoden mittainen. Tälle ajanjaksolle sijoittuvia tärkeitä, avainasemassa olevia teoksia ovat muun muassa Jaakko Paavolaisen teokset Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, osa 1: Punainen terrori (1966), Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, osa 2: Valkoinen terrori (1967) ja Vankileirit Suomessa 1918 (1971). Teokset kuvaavat sisällissodassa kuolleita sekä punaista ja valkoista terroria lukujen valossa ollen ensimmäinen sotaa neutraalista näkökulmasta käsitteleviä teoksia. Viljo Rasilan Kansalaissodan sosiaalinen tausta (1968) puolestaan esittelee sodan sosiaalisia taustoja lukujen valossa. Lisäksi Viljo Sohkasen Punakaartilaisen päiväkirja (1967) edustaa yhdessä Toivo Vähän Suomalaiset punikit. Muistelmia (1974) punaisen puolen näkemystä tapahtumista yksityisellä tasolla. Myös 26 Loput teokset löytyvät lähde- ja kirjallisuusluettelosta.

15 15 Tuure Lehenin teos Punaisten ja valkoisten sota (1967) on yksi tämän julkisuuden ajan tärkeistä teoksista. Kolmas julkisuuden aika käsittää yhteensä 20 vuotta. Yksi tärkeimmistä teoksista tällä kaudella on Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa (1993). Myös Jukka Rislakin Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa (1995) tarttuu tapahtumiin uudella otteella. Teos keskittyy kuvaamaan paikallisesti Jämsän ja Jämsänkosken tapahtumia aikalaiskertomusten muodossa. Mirja Turusen Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918 (2005) tuo esiin uutta tietoa Kouvolan alueen tapahtumista. Teos keskittyy myös tietyn alueen tapahtumiin. Marko Tikan Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918 (2004) käsittelee sisällissodan aikaisten kenttäoikeuksien toimintaa. 1.4 Tutkimusperinne Sisällissotaa on tutkittu paljon ja siitä on kirjoitettu useita teoksia. Oman tutkimukseni näkökulmasta katsottuna tärkeitä ovat seuraavat teokset. Risto Alapuron teos Suomen synty paikallisena ilmiönä (1995). Se paneutuu sisällissotaan paikallisyhteisön kautta. Hän on nostanut esiin sisällissodan paikallisen ulottuvuuden ja sen kautta sisällissodan tapahtumien selittämisen. Paikallinen näkökulma tulee esille myös oman työni käsikirjoitusosassa. Myös se miten Alapuro kuvaa teoksessaan yhteiskunnan murroksia paikallisen näkökulman kautta, on ollut omalle ajattelulleni tärkeässä asemassa. Yhtä oleelliselta tuntuu mainita Pertti Haapalan teos Kun yhteiskunta hajosi. Suomi (1995), joka lähestyy aihetta yhteiskunnan rakenteiden ja niitä koossa pitävien voimien kautta sekä käsittelee niiden hajoamista ylhäältä alaspäin. Myös muistamista ja muistin politiikkaa on tutkittu jonkin verran. Sisällissodan muistamista ja unohtamista on käsitellyt Ulla-Maija Peltonen ensin teoksessa Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen (1996) ja sitten teoksessa Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003). Ensiksi mainittu teos keskittyy työväen muistelukerrontaan sisällissodan tapahtumista. Siihen kuuluvat kauhutarinat,

16 16 tarinat väkivallasta ja huhupuheet. Toinen teos käsittelee myös sisällissodan tapahtumien muistamista, mutta liittää sen maisemaan ja muistomerkkeihin. Lisäksi Outi Fingerroos on väitöskirjassaan Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. (2004) käsitellyt sisällissodan muistamista ja muistin politiikkaa Viipurissa. Taina Ukkonen käsittelee puolestaan teoksessaan Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina (2000) muistelemisen prosessia ja muistelupuhetta ilmiönä. Teos keskittyy turkulaiseen ammattiosasto 49:n viiteen veteraanijäseneen, joiden yhteisen historian tuottamisprosessia käytetään esimerkkinä. Anne Heimon Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia (2010) tarttuu vuoden 1918 tapahtumien muistamiseen ja tulkintoihin paikallistasolla. Sotaan liittyvät käsitykset ja muistitieto sekä näiden molempien rakentuminen ovat keskeisessä asemassa Heimon tutkimuksessa. Haluan nostaa esille myös Kalle Pakarisen Suomen historian pro gradu tutkielman, Sisällissodan muistaminen Tyrvään- Vammalan seudulla (2008). Pakarisen pro gradu työ käsittelee sisällissodan tapahtumien ja sodassa surmansa saaneiden julkisen ja ei-julkisen muistamisen syntymistä, muistamisen muotoja ja julkisuutta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat muistamisen muotoutumiseen ja sisällissotaa koskevien historiakuvien syntyyn. Käsittelen omassa tutkimuksessani myös historiakuvia ja julkisen historiankirjoituksen vaikutusta niihin, joten kyseinen pro gradu työ on tärkeä omalle tutkimukselleni. Paikallisiin tapahtumiin liittyen on aiheesta tehty myös tutkimusta. Jukka Rislakki on kirjoittanut Jämsän tapahtumista kirjan, Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa 1918 (1995). Teoksesta tehtiin toinen painos vuonna 2007, jolloin myös nimi muuttui muotoon Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä Se keskittyy kuvailemaan Jämsän seudun tapahtumia ja kerää yhteen murhaajien ja murhattujen nimet sekä esittelee paikallisyhteisössä tunnettuja tapahtumakuvauksia, kertomuksia, uskomuksia ja kohtaloita. Teos pyrkii tuomaan tapahtumat esille alkuperäisessä asussaan. Jämsän seutua käsittelee myös Katja Heiska artikkelissaan, Jämsän malliin. Punaorpokysymys Jämsässä vuosina Artikkeli on julkaistu teoksessa Kun sota on ohi. Sodasta selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla (2006). Heiska on kirjoittanut aiheesta myös pro gradu tutkielman, Punaorvon integroiminen paikallisyhteisöön. Kansalaissodan seurauksena turvattomiksi jääneiden lasten sijoittaminen, huolto ja kasvatus Jämsässä (2000). Nostan Heiskan teokset esille syystä, että ne käsittelevät sisällissodan jälkeisen ajan ongelmia ja kahtiajakoa paikallisyhteisössä. Oma tutkimukseni pyrkii myös selvittämään vastakkainasettelun muotoutumista ja näin ollen edellä

17 17 mainitut teokset ovat tärkeitä. Ne avaavat näkökulmaa sisällissodan jälkeiseen aikaan ja tapahtumiin. Mika Siirosen teos Valkoiset. Vapaussodan perintö (2012) puolestaan käsittelee sisällissodan jälkeistä aikaa paikallisyhteisössä. Siironen tarttuu sisällissodan yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin seurauksiin sekä tarkastelee minkälaista yhteisöllisyyttä vapaussodan perinnön vaaliminen valkoisella puolella tuotti. Siironen tarkastelee aihetta paikallisen kautta kuitenkin samalla yhdistäen ne koko Suomea koskeviksi. Teos pohjautuu Siirosen vuonna 2011 julkaistuun väitöskirjaan. Aapo Roseliuksen väitöskirja Kiista, eheys, unohdus: Vapaussodan muistaminen suojeluskunnan ja veteraaniliikkeen toiminnassa (2010) käsittelee keskeisiä syitä vapaussodan muistamisen muodostumiselle ja kehitykselle. Se pureutuu aiheeseen myös paikallisuuden kautta. 2 Sankaripoikia ja hirmutöitä 2.1 Sodan jälkeiset tapahtumat Vuodesta 1918 vuoteen 1960 virallisen historiankirjoituksen, historian julkisten esitysten, piirissä vallitsi valkoisten historiakuvien aika. Kun sota toukokuussa 1918 päättyi, kansakunta oli jyrkemmin kahtia jakautunut kuin ennen sodan alkamista. Hävinnyt osapuoli arvomaailmoineen leimattiin rikolliseksi ja maanpetokselliseksi. Yhteiskunnassa oli vallalla kaksi toisilleen vastakkaista linjaa: valkoisten itsenäisyyslinja ja punaisten vallankumouslinja. Tätä taustaa vasten

18 18 voittajien oli helppo väittää punaisten olleen maanpetoksen tehneitä pettureita. 27 Edellä mainittu asetelma näkyy myös historian julkisissa esityksissä, joita tuona aikana kirjoitetiin. Akateeminen historiantutkimus myötäili voittajien näkökulmaa. Myös hävinneiden punaisten puolella tehtiin kirjallisia esityksiä tapahtuneesta, mutta ne eivät päässeet julkisuuteen. 28 Sisällissodan päätyttyä eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran , jolloin läsnä oli vain 84 edustajaa. Edellisenä vuonna valituista 92:sta SDP:n edustajasta oli paikalla vain yksi. Muut olivat joko paenneet maasta, teloitettu tai vankileireillä odottamassa tuomiota. Hieman myöhemmin kaksi muuta SDP:n edustajaa todettiin myös ryhmäkelpoisiksi. Edustajien määrässä oli tapahtunut radikaali muutos: 92:sta edustajasta kolmeen edustajaan. Suurimmillaan tämän tynkäeduskunnaksikin kutsutun edustajiston lukumäärä oli 111 edustajaa ja se istui toukokuusta 1918 helmikuuhun Tänä aikana vasemmiston mahdollisuudet vaikuttaa poliittiseen vallankäyttöön olivat olemattomat ja suhtautuminen vasemmistolaiseen aatemaailmaan oli hyvin jyrkkää. 29 Risto Alapuron mukaan tämä näkyi paikallisesti Huittisissa siten, että suojeluskunnat valvoivat työväkeä ja tekivät heistä toisen luokan kansalaisia. Työväen valvonta näyttäytyi erilaisina toimenpiteinä. Suojeluskunnat muun muassa välittivät tietoa työnantajille työntekijöiden aatteellisesta suuntauksesta ja sotilasviranomaisille tietoja kutsuntaikäisten poliittisesta luotettavuudesta. Epäluotettavia kutsuntaikäisiä luonnehdittiin termeillä isänmaaton ja isänmaata tuntematon. Myös työväenyhdistyksiä ja ammattiosastoja pidettiin silmällä. 30 Loppuvuodesta 1918 Suomen sisäpoliittisessa kehityksessä ja puoluekentällä puhalsivat kuitenkin uudet tuulet. Muutokset koskivat vanha- ja nuorsuomalaisia puolueita ja niiden sisäistä jakautumista tasavaltalaisiin ja monarkisteihin. Tämä johti kahden uuden puolueen perustamiseen joulukuun 1918 puoluekokouksissa. Monarkistit muodostivat Kansallisen Kokoomuspuolueen ja tasavaltalaiset Kansallisen edistyspuolueen. Näkemykseltään Kokoomuspuolue oli konservatiivinen ja sen tavoitteita olivat vapaussodan lopputuloksen turvaaminen sekä monarkian ja lujan hallitusvallan toteuttaminen. Edityspuolue perusti näkemyksensä liberalismiin ja ajoi tasavaltalaista hallitusmuotoa sekä pyrki rakentamaan sovintoa sisällissodan osapuolten välille. Edistyspuolueen riveistä tuli myös itsenäisen Suomen ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg, joka pyrki maltillisuuteen ja sovinnon rakentamiseen sisällissodan osapuolten välille. Ståhlbergin valinta oli valkoisille pettymys ja valkoisen Suomen eliitti arvostelikin Ståhlbergin valintaa presidentiksi. Aikaisemmin, ennen hallitusmuodon tasavaltaiseksi julistamista, oli valtionhoitajana toiminut 27 Hentilä 2009, Peltonen 2010, Peltonen 1996, Hentilä 2009, Alapuro 1995, 227.

19 19 valkoisten joukkojen johtajanakin tunnettu kenraali Mannerheim. Hän oli myös ehdolla presidentinvaalissa. Kuitenkaan esimerkiksi vasemmisto ei voinut kannattaa valkoista kenraalia presidentiksi. 31 Tämä poliittisen kentän hajoaminen vaikutti siihen, että myös maltilliselle työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle avautui uusi toimintamahdollisuus Suomessa. Työväenliike oli ollut toimintakiellossa 32 sodan päättymisestä lähtien. Sosiaalidemokraatit saivat kuitenkin asettaa ehdokkaita jo vuoden vaihteessa pidettyihin kunnallisvaaleihin. Vaalien lopputulos kertoi puolueen kannatuksen olevan voimissaan maassa, sillä sosiaalidemokraatit saivat koko maan äänimäärästä kolmanneksen ja enemmistön valtuustopaikoista 60 kunnassa. Sosiaalidemokraatit nousivat myös vuoden 1919 maaliskuun eduskuntavaaleissa suurimmaksi ryhmäksi. Ennen vaaleja sosiaalidemokraatit olivat ehtineet toimia vapaasti vain muutaman kuukauden. Myös työväenliike jakautui sisältä kahtia, kun maltillisemmat suuntautuivat länteen päin ja ottivat mallia Ruotsin, Tanskan ja Saksan työväenliikkeestä ja sen toimintatavoista. Toiselle puolelle jäivät Venäjälle paenneet kapinajohtajat, jotka siellä perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen. Puolueen toiminta oli Suomessa 1920-luvun alkupuolella kiellettyä ja se toimi maan alla. 33 Eduskuntavaalien jälkeen tasavaltalaiset vaativat hallituksen vaihdosta. Uusi hallitus muodostettiin ja siitä tuli keskustapuolueiden, Edistyspuolueen ja Maalaisliiton vähemmistöhallitus. Enemmistöhallituksen muodostaminen oli vaikeaa 1920-luvun alkuvuosina. Ensinnäkin oikeiston ja vasemmiston yhteistyö oli mahdotonta, toiseksi porvallisen enemmistön kokoaminen vaikeutui Ståhlbergin presidenttikauden alussa ja kolmanneksi sosiaalidemokraateille hallitukseen meno oli ideologisesti mahdotonta ainakin 1920-luvun alkuvuosina. Nuoren, juuri itsenäistyneen maan poliittisen kentän elämä oli levotonta 1920-luvulla. Hallitukset vaihtuivat tiheään ja suuri osa näistä oli keskustapuolueiden vähemmistöhallituksia. Joukossa nähtiin vain kaksi enemmistöhallitusta. Yleensä hallituksen rungon muodostivat edistyspuolue ja maalaisliitto. 34 Keskustahallitusten aikana toteutettiin kuitenkin merkittäviä lakiuudistuksia, kuten uudet kunnallislait, yleinen oppivelvollisuuslaki, köyhäinhoitolaki ja asutuslaki, jonka nojalla tilattomat 31 Hentilä 2009, Toimintakielto päättyi maaliskuussa Hentilä 2009, Hentilä 2009, 129, 135 ja 148. Salokangas 2003, 630.

20 20 saivat lunastaa maata. Myös punavankien armahduslait vuosilta 1919 ja 1920 olivat tärkeitä saavutuksia varsinkin SDP:n kannalta. 35 Kun äärivasemmisto nosti päätään, alkoi keskustalainen sisäpolitiikka lipua oikealle. Vuoden 1922 eduskuntavaaleissa edistyspuolue kärsi tappion ja keskustayhteistyö koki kolauksen, mutta hallitus pysyi yhä keskustavoittoisena (tunnetaan myös Kallion hallituksena). Samoissa vaaleissa myös SDP menetti paikkoja äärivasemmistoa edustaneelle Suomen Sosialistiselle Työväenpuolueelle (SSTP). Porvarilliset puolueet halusivat estää äärivasemmiston toiminnan ja tähän tarkoitukseen perustettiin tammikuussa 1923 Suomen Suojelusliitto, jonka tehtävänä oli turvata valkoinen Suomi. Toimet äärivasemmistoa vastaan olivat rajuja, mutta eivät juuri tuottaneet tulosta. Äärivasemmiston kannatus kasvoi 1920-luvun loppua kohden. Pikkuhiljaa alkoivat päätään nostaa myös oikeistoradikalismi ja äärinationalistinen isänmaallisuus. 36 Sisällissodan jälkeen muutokset poliittisella kentällä olivat arkipäivää. Niin oikeisto kuin vasemmisto haki paikkaansa muuttuneessa yhteiskunnassa, sillä vaikka valkoiset, konservatiivisen yhteiskuntajärjestyksen kannattajat olivat voittaneet sodan, ei palaaminen sotaa edeltävään tilaan ollut enää mahdollista. Elettiin muutosten aikaa sekä uuden poliittisen järjestyksen synnyn alkuhetkiä. Sisällissodan valkoiset voittajat joutuivat sodan jälkeen nielemään tappion monessa asiassa: Suomesta ei tullut monarkiaa ja presidentiksi valittiin liberaali Ståhlberg, politiikassa vallitsi keskustasuuntaus, joka antoi sosiaalidemokraateille täydet toimintaoikeudet, lisäksi Itä- Karjalan valtauksesta oli luovuttava. Myös äärivasemmisto nosti päätään, kun SKP aloitti maanalaisen toiminnan Suomessa, eikä tätä pystytty estämään edes ankarilla voimatoimilla, kuten vankeusrangaistuksilla ja puolueiden sekä järjestöjen lakkautuksilla. 37 Kommunisminvastaisuus oli läsnä yhteiskunnassa koko 1920-luvun ajan erittäin voimakkaasti. Vuonna 1929 syntyi useita kommunisminvastaisia järjestöjä. Lapuan liike ilmestyi poliittiselle kentälle 1920-luvun lopulla. Lapuan liike ja muut kommunisminvastaiset järjestöt olivat reaktio muutosta vastaan. Vasemmisto oli palannut mukaan poliittiselle kentälle ja sen asema vahvistui. Myös äärivasemmisto haki jalansijaa Suomesta. Lapuan liike oli yritys turvata vapaussodan saavutukset ja palauttaa vuoden 1918 valkoinen Suomi ennalleen. 38 Lapuan liike vaikutti osaltaan painostuskeinoillaan äärivasemmiston kieltämiseen. Muut liikkeen tavoitteet olivat kansankunnan eheyttäminen keinolla millä hyvänsä ja lujan hallitusvallan 35 Hentilä 2009, Hentilä 2009, Salokangas 2003, Hentilä 2009, Hentilä 2009,

21 21 pystyttäminen. Kuitenkin entisen tasavallan presidentin Ståhlbergin ja tämän puolison kyydittäminen lokakuussa 1931 käänsi liikkeen kannatuksen laskuun. Lapualaisten uusi tuleminen tapahtui vuonna 1931, kun liike hyökkäsi sosiaalidemokraatteja vastaan. Liikkeen käyttämät voimakeinot ja lopulta suojeluskuntien liikekannallepano saivat hallituksen ryhtymään toimiin liikkeen lopettamiseksi. Hallitus määräsikin Lapuan liikkeen johdon pidätettäväksi tasavallan suojeluslain nojalla. Kesäkuussa 1932 perustettiin Isänmaallinen Kansanliike, jossa keskeisinä toimijoina olivat lapuanliikkeen ydinryhmän jäsenet. IKL jatkoi samoilla linjoilla kuin Lapuan liike, mutta lakia noudattaen. 39 Lapuan liikkeen jälkeinen poliittinen kenttä suuntautui oikealle ja konservatiivit nousivat valtaan. Presidentiksi valittiin 1931 kokoomuksen Svinhufvud. Myös Mannerheim palasi 1930-luvun alkuvuosina takaisin näyttämölle, kun presidentti nimitti kenraalin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Lapuan liikkeen vaikutus myös kokosi koko maan poliittiset voimat yhteen. Konservatiivit, porvarillinen keskusta ja jopa sosiaalidemokraatit olivat yhtä mieltä poliittisen järjestelmän perustasta. Oikeistoradikalismin uhan alla eri puolueiden oli mietittävä tulevaisuutta ja sellaista suuntaa, joka ei sallisi ääriliikkeiden nousua. 40 Ajatus oikeiston ja vasemmiston yhteistyöstä oli ollut Suomen sisäpolitiikassa vaikea. Sosiaalidemokraatit olivat voittaneet eduskuntavaalit 1933 ja olivat suurin puolue, mutta eivät kuitenkaan vielä hallituksessa. Maalaisliitto ei suostunut yhteistyöhön sosiaalidemokraattien kanssa. Taustalla kummitteli vuosi Kaikille ajatus yhteistyöstä ei kuitenkaan ollut mahdoton maalaisliiton sisällä. Edistyspuolueen vasemmalle siivelle ajatus yhteistyöstä sosiaalidemokraattien kanssa oli helpompi. Kun aikaa sisällissodasta oli kulunut ja poliittinen tilanne normalisoitunut, oli yhteistyön ajatteleminen mahdollista. Ja kun maalaisliiton Kyösti Kallio valittiin presidentiksi, poistui myös este uudelta hallituspohjalta. Sillä Svinhufvud ei ollut kelpuuttanut sosiaalidemokraatteja hallitukseen. Ensimmäinen punamultahallitus muodostettiin kahden suurimman puolueen, maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien enemmistöhallituksena mahdollisimman laajalla hallituspohjalla. Vain kokoomus ja IKL jätettiin oppositioon. Hallitus oli ensimmäinen, joka ylitti vuoden 1918 kahtiajaon. Tapahtumien yhteydessä ilmeni myös soraääniä, joissa kuului oikeiston ääni: porvarillinen keskusta oli pettänyt valkoisen rintaman. Punamultahallitus pyrki toimillaan eheyttämään yhteiskuntaa ja kuromaan umpeen vuoden Hentilä 2009, Salokangas 2003,

22 22 aiheuttamaa kuilua kansalaisten ja puolueiden välillä. Yhteistyö perustui molempien osapuolien myönnytyksiin Vapaussota, sankarimyytti ja punaisten hirmutyöt Heti sisällissodan jälkeen julkaistiin paljon sotaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta sekä useita muistelmia. Tälle kaudelle oli ominaista vapaussodasta, sankaruudesta, jääkäreistä ja punaisten hirmuteoista sekä muista kamaluuksista kirjoittaminen. Pyrkimyksenä näyttää olleen kirjoittaa jo varhain laajoja historiateoksia taisteluiden ja tapahtumien kulusta. Muun muassa Suomen vapaussota I-VIII teoksessa kirjoitetaan punaisista takinkääntäjinä ja pettureina. Punaiset olivat uhka itsenäisyydelle ja isänmaanpettureita. Näin luotiin viholliskuvaa ja samalla demonisoitiin hävinnyt osapuoli. Tämän aikainen historiankirjoitus haluaa mieltää sodan muuksi kuin sisällissodaksi. Yleistä tähän aikaan oli myös voittajien sankaruuden korostaminen sekä itsenäisyyden säilyttämisestä puhuminen. Näin luotiin vapaussodan myytti 42, jonka avulla voitiin myös pitkään välttää voittaneen puolen väkivallantekojen käsittely ja kapaloida kansa eheytymisen käsitteen alle. 43 Nimenä vapaussota kytkeytyy sisällisodan monien nimien joukkoon. Sisällissodan jälkeiset tapahtumat ovat luoneet sodan nimille niiden poliittisen merkityksen. Kansalaissodaksi sotaa nimitettiin jo ennen sen alkamista. Myös vapaustaistelu oli molemmilla puolilla tunnettu nimitys. Sodan jälkeen nimet kytkeytyivät poliittisiin tarkoituksiin ja sodan eri puolien näkemyksiin tapahtumien kulusta. Kansalaisilla ei ollut sodan jälkeen yhdenmukaista käsitystä sodasta ja erilaiset kokemukset vaikuttivat myös sodan nimien syntyyn. Sodan päättyessä vallalla oli monta totuutta siitä, mitä oli tapahtunut. Nämä totuudet ovat eläneet ja kulkeneet monen sodan jälkeisen sukupolven mukana erilaisina tulkintoina sisällissodasta. Vapaussota nimenä ilmestyi käyttöön vasta keväällä 1918 senaatin ja sen joukkojen toimesta. Nimen takana oli tulkinta sodasta 41 Salokangas 2003, Sisällissota esitetään itsenäisyyden puolustamisena ja taisteluna viime kädessä Venäjää vastaan. Myytti esittää valkoiset sankareina ja punaiset isänmaanpettureina. 43 Roselius 2010,

23 23 itsenäisyystaisteluna. Suomi oli sodassa Neuvosto-Venäjän kanssa ja taisteli itsenäisyyden puolesta. Heti sodan jälkeen vapaussodasta tuli sodan virallinen nimitys. Nimi esiintyi lakiteksteissä ja koulukirjoissa, joissa sota esitettiin valkoisesta näkökulmasta. 44 Laajemmat, koko sotaa ja sen taisteluja käsittelevät historiateokset alkavat kaukaa historiasta, jo Ruotsin vallan ajoilta. Tulkitsen tämän myös osaksi valkoisen vapaussotamyytin luomista. Suomen valtion historia haluttiin esittää jo ajalta ennen Venäjän valtaa, jotta voitiin perustella itsenäisyystaistelun näkökulmaa ja vahvistaa vapaussodan sankarimyyttiä. Teokset tukeutuvat historiallisiin tosiasioihin, mutta käyttävät niitä samalla perusteluna omalle näkemykselleen ja tukemaan vapaussota ajattelua. Aapo Roseliuksen mukaan yksi merkittävä vapaussodan muistamisen kehys voittajien puolella oli kansallisen historian myytit. Roselius kirjoittaa, ettei sodan voittaneen puolen muisto koskettanut pelkästään vuoden 1918 tapahtumia, vaan ulottui kauas menneisyyteen sitoen vapaussotakertomukseen kansallisen historian sekä muut merkittävät populaarit identifioitumismuodot. Suojeluskuntien johtamassa muistamisessa nostettiin ennen kaikkea esiin vuosien sodan muistaminen. Kansallista menneisyyttä ei kuitenkaan Roseliuksen mukaan luotu uudelleen, vaan jo olemassa olevat myytit sovellettiin vapaussotakertomukseen. 45 Monen teoksen alkusanoissa mainitaan myös, että tapahtumista on kulunut liian vähän aikaa. Ja että kirjassa pyritään mahdollisimman hyvin kuvaamaan tapahtumien kulkua, mutta vasta vuosien kuluttua pystytään kirjoittamaan siten, etteivät tapahtumat ole liian lähellä tutkijoita. Kuitenkin heti sodan päättymisen jälkeen on ollut tarve kirjoittaa tapahtumat muistiin ja julkaista niistä tuoreeltaan kattavia teoksia. Teokset käännettiin myös ruotsiksi, sillä koskihan asia myös ruotsinkielistä väestöä, jolla oli ollut näkyvä osuus vapaustaistelussa. 46 Heti sisällissodan päättymisen jälkeen muodostettiin vapaussodan historiakomitea, jonka pääasialliset tehtävät olivat sotaa käsittelevien asiakirjojen kasaaminen sekä laatia asiallinen kertomus sodan tapahtumista. Komitea muodostettiin Mannerheimin määräyksen pohjalta ja tapahtumakuvauksia ja asiakirjoja keräämässä oli valkoisia sotilasjohtajia. Tältä pohjalta on syntynyt myös kuusiosainen teossarja Suomen vapaussota vuonna 1918 ( ). Keväällä 1919 toteutettiin kiertokysely, jossa pyrittiin selvittämään sodan tapahtumia eri puolilla Suomea. Kyselyyn osallistuivat kansalaiset kautta maan ja keräystyö toteutettiin eri paikkakunnilla ympäri Suomen. Yleensä keruut toteuttivat paikalliset virkamiehet ja 44 Haapala 2010, Roselius 2010, Tommila 1989,

24 24 papisto. Ensimmäisen osan alkulauseessa puhutaan myös hävinneen puolen huomioimisesta keruuja kirjoitusprosessissa. Tämä tapahtui kuitenkin voittajien näkökulmasta. Vapaussodan kuvaus olisi jäänyt kuitenkin vaillinaiseksi ja yksipuoliseksi, jollei olisi voitu saada käytettäväksi vihollisen käskyjä, raportteja ja kertomuksia.vaikka punaiset ja venäläiset ehtivätkin hävittää ja kätkeä tai viedä mukaansa Venäjälle paljon aineistoa, on kuitenkin eri virastojen ja arkistojen sekä yksityisten haltuun joutunut suurenmoinen ja tärkeä kokoelma. 47 Jo sodan päättymisen jälkeen vuosina ilmestyi useita sotaa käsitteleviä teoksia. Kuvaavaa on, että teosten nimet usein toistavat samaa kaavaa ja punainen tulkinta tapahtumista puuttuu tyystin ja jos punaiset mainitaan, heidät mainitaan nimenomaan vihollisina ja kuvataan siitä näkökulmasta. Niminä yleisimpiä olivat: Suomen vapaussota, Jääkäriliike, Punaisten kukistuminen/punaisen päivän päättyminen, Punaisten hirmutyöt, Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikaan, Sankarien muisto, Mannerheim vapaussodan ylipäällikkö. Havaittavissa on, että historiankirjoitus puoltaa vahvasti voittajien näkökantaa. Esimerkiksi teoksessa Suomen vapaussota Kuvauksia taistelurintamilta kuvataan taistelujen päättymisen jälkeistä voitonjuhlaa seuraavalla tavalla: Aterioivaa sankarijoukkoa, jota tarjoilijattarien eläköönhuudot ehtimiseen kunnioittivat, oli ilo katsella. 48 Lainaus kuvastaa sitä tapaa, millä voittajat nostettiin jalustalle, sankareiksi. Seuraavassa lainauksessa kuvataan puolestaan sitä, kuinka punaiset olivat uhka valtiolle ja kuinka sodan toinen osapuoli valkoiset nousivat isänmaata puolustamaan. Tällaisilla ilmauksilla rakennettiin kuvaa isänmaan pelastaneista sankareista, joiden teot tuli muistaa ja heitä tuli kunnioittaa. Silloin nousivat kansan terveet kerrokset pelastamaan maataan sitä uhkaavasta kohtalosta, nimittäin joutumasta epämääräisten yhteiskuntamullistusten koekentäksi. Unohdettiin mielten väsymys, ei peloittanut aseiden puutekaan tällaisena vaaran hetkenä, luotettiin oikeuden lopulliseen voittoon ja ryhdyttiin mitä suurimmilla sielullisilla ja ruumiillisilla ponnistuksilla sitkeään taisteluun maatamme uhkaavaa perikatoa vastaan Ignatius et al. 1922, Alkulause V-XII. Tommila 1989, Kivijärvi 1918, Ignatius et. al. 1922, Alkulause V.

25 25 Tyypillistä varsinkin heti sisällissodan jälkeen ilmestyneille muistelmateoksille oli punaisten väkivallantekojen karrikointi ja liioitteleminen. Usein puhuttiin hirmuteoista ja tekoja kuvailtiin hyvin brutaaleiksi. Viljo Hytönen kirjoittaa vuonna 1918 ilmestyneessä teoksessaan Vapaussotamme - Katsaus sen syihin ja tapahtumiin seuraavanlaisesti. Punaisten hirmutöitä. Haminalainen ylioppilas, vatsa viilleskelty pistimillä auki suoliston juostessa ulos; olkapäästä hakattu pienin erin kappaleita; päälaki kymmenillä siruilla (kolhittu pyssynperällä); aivot ulkona. 50 Tämän tapauksen yhteydessä on esitetty myös kuva tästä edellä mainitusta ylioppilaasta. Usein kuvaukset sisälsivät hyvin julmia piirteitä, kuten esimerkiksi asemapäällikkö Kylmäsen tapauksessa. Hänestä kirjoittanut K.N. Rantakari kuvaa Kylmäsen tulleen mitä raaimmalla tavalla teurastetuksi. Tämänkaltainen kuvaaminen oli yleistä varsinkin heti sodan päätyttyä, muistelmien yhteydessä. Usein myös viljeltiin sananpartta ettei totuus unohtuisi. Murha oli ollut petomaisimpia, mitä tunnetaan. Kaulaan oli tehty useita haavoja, kunnes veri oli juoksutettu kuiviin. Hänet oli kirjaimellisesti teurastettu. Hänen oma kynäveitsensä oli pantu ruumiin viereen todistamaan muka itsemurhaa! Tällä uljaalla tavalla yritettiin peittää kamalan teon tekijät. Lääkäreitä koetettiin saada toteamaan tapaus itsemurhaksi, mutta meidän maamme lääkärikunta on yleensä kunniantuntoista ja ammattiarvoltaan arkaa. Punaiset pedot eivät saaneet ketään lääkäriä kätyrikseen, vaan lääkärit todistivat yksimielisesti, että tapaus on ilmeinen ja mitä raa in murha. 51 Tässä lainauksessa on mielestäni nähtävissä se tapa, jolla punaisten tekoja ja punaisia kuvattiin. Punaiset olivat julmia petoja ja koostuivat yhteiskunnan huonosta ja mädästä aineksesta. Vallalla ollut historiankirjoitus leimasi punaiset julmiksi murhamiehiksi, joiden raakuus oli vertaansa vailla. Rinnalla kulki punainen totuus, jossa esitettiin tapahtumille vastakkainen, oma näkökulma. Näitä teoksia, joissa punainen näkökulma näkyy, on ensimmäisen julkisuuden ajalla julkaistu hyvin vähän. Suhteessa valkoiseen tutkimuskirjallisuuteen, joka hallitsi ensimmäisen julkisuuden ajalla julkaistujen teosten näkökulmaa, punaisten julkaisujen määrä rajoittuu muutamiin muistojulkaisuihin. 50 Hytönen 1918, Rantakari 1918, 17.

26 26 Ulla-Maija Peltosen mukaan sisällissodan jälkeen kerrottiin paljon kauhutarinoita, joissa esiintyi yleensä hyvin raakojakin kuvauksia tapahtuneista. Muun muassa silpominen, kiduttaminen, silmien puhkominen ja nylkeminen toistuivat näissä kertomuksissa. Useimmiten kuitenkin sisällissodan aikana tehdyt murhat ja teloitukset tapahtuivat joko ampumalla tai joissain tapauksissa pistimellä varmistaen. Sisällissodan kauhutarinoilla on myös vertailukohtaa aiemmin kerrottuihin, vanhemman kertomusperinteen kauhutarinoihin. Peltosen mukaan vuoden 1918 sota elvyttikin kauhutarinoiden kerronnan. Kauhutarinat olivat reaktio sodan järkyttävien tapahtumien purkamiseksi. 52 Osa näistä kauhutarinoista on päätynyt muistelmateosten sivuille kuvauksina raaoista kidutuksista, murhista, tapoista ja teloituksista. Kauhutarinat ovat myös olleet osa sotapropagandaa, jossa vihollinen on pyritty demonisoimaan, kuvaamaan mahdollimman epäinhimillisenä ja tätä kautta myös oikeuttamaan omia tekoja. Valkoisen puolen propaganda oli ja 1930-luvuilla julkisuudessa esillä enemmän. Kauhutarinoita kerrottiin niin valkoisella kuin punaisellakin puolella. Kuitenkin vain valkoiset tarinat pääsivät julkisuuteen ja edustivat näin suurta traditiota. 53 Ensimmäinen julkisuuden aika alkaa vuodesta 1918 päättyen vuoteen Se pitää sisällään yhteensä 425 nidettä, jotka olen jaotellut erilaisten nimekkeiden alle. Tällä ensimmäisellä julkisuuden ajalla suurimmaksi ryhmäksi nousee vapaussota, vapaustaistelu nimekkeen alla olevat teokset, joita on 124 kappaletta. Toinen suuri ryhmä on jääkäriliike nimekkeen alla olevat teokset, joita on 66 kappaletta. Huomattava on myös se seikka, osa nimensä puolesta neutraalilta tai punaiselta vaikuttava teos, kuten esimerkiksi Aseettomien taistelua tai Punakaartin kapinan syyt osoittautuu voittajan näkökulmasta kirjoitetuksi. Tällä julkisuuden ajalla valkoisesta näkökulmasta kirjoitettujen teosten lukumäärä on suurin. Suomen historiallinen bibliografia kerää sisällissodasta kertovat teokset otsakkeen Vapaussota valmisteluineen alle. Valkoisen kirjallisuuden suhde punaiseen kirjallisuuteen on ylivoimainen, sillä kirjallisuutta punaisesta näkökulmasta on Suomen historiallisten bibliografioiden mukaan tällä ensimmäisellä julkisuuden ajalla vain muutamia. Olen koonnut punaiset, punainen nimekkeen alle teoksia, joita on tällä julkisuuden ajalla 25 kappaletta ja näistäkin yli puolet on voittajan näkökulmasta kirjoitettuja. Kansalaissota, luokkasota, vallankumous, kapina nimekkeen alla on 14 teosta. Näiden lisäksi punaista kirjallisuutta löytyy hajanaisten nimekkeiden ryhmästä. Tälle ensimmäiselle julkisuuden ajalle on tyypillistä valkoisen näkökulman hegemonia, joka sulkee alleen punaisen näkökulman ja siten vaikuttaa muistamisen kulttuuriin sekä kahtiajakautumiseen. Kansanomainen historia kehittyy tarinoissa, joissa samalla 52 Peltonen 1996, Peltonen 1996, 198, 283.

27 27 tavalla kuin julkaistussa valkoisessa tutkimuskirjallisuudessa korostuvat hirmutyöt ja kuolleisuusluvut. 2.3 Kuoleman kentiltä ja kärsimysten teiltä Samaan aikaan virallisen historiankirjoituksen ulkopuolella virisi työväen oma muisteluperinne. Tätä ensimmäistä julkisuuden aikaa voidaan kuvata myös punaisten ja valkoisten historiakuvien vastakkainasettelun aikana. Oma totuus hallitsi molempien puolien muistamista ja historiakuvia. 54 Sisällissodan jälkeen punaisten historiankirjoitus ja muisteluperinne elivät maan alla, sillä suhtautuminen sosiaalidemokraattisen aatemaailman omaaviin vasemmistolaisiin oli hyvin jyrkkä ja virallinen historiankirjoitus toisti valkoista näkökulmaa. Heti sodan jälkeen ei punaisella puolella ollut mahdollisuutta saada omaa kertomustaan tapahtumista julkisuuteen. Yhteiskunnassa vallitsi tila, joka ei sallinut hävinneen puolen muistoja. Muistoja ja tapahtumakuvauksia kuitenkin kirjoitettiin: Valoisimpina öinä ammuttiin työläisiä myöskin kellotapulissa, etteivät tuskanhuudot kuuluneet kauvas kylälle. Näin, ja muuten kansalaissodan kestäessä sai yli sata työläistä Jämsästä uhrata henkensä Mannerheimin kannuksien kirkastamiseksi. 55 Punaisen puolen muistot olivat piilossa tapahtuvaa muistamista. Tämän julkisuuden ajalla julkaistiin hyvin vähän kirjallisuutta, joka olisi tuonut esille hävinneen puolen näkemyksen ja muistot tapahtumista. Kuvaavaa tälle julkisuuden ajalle on myös se, ettei omia väkivallantekoja ja murhatöitä käsitellä. Tämä koskee niin punaista kuin valkoista näkökulmaa. Syntynyt jyrkkä vastakkainasettelu näkyy käytetyissä sanamuodoissa ja tekojen kuvaamisessa. Edellinen lainaus on yhdestä niistä harvoista punaista näkökulmaa edustavista kirjoista, joita sisällissodan jälkeen 1920-luvulla julkaistiin. Siitäkin on huomattavissa tapa, jolla tapahtumia on 54 Peltonen 2010, Peltonen 2003, Kärsimysten teiltä 1928, 19.

28 28 korostettu ja karrikoitu. Punaiset muistot ja kirjalliset kertomukset kuvaavat tapahtumia omasta näkökulmastaan ja esittävät valkoisten toiminnan hyvin karrikoidusti ja tunnepitoisesti. Voidaankin sanoa valkoisen totuuden hegemonisen aseman vaikuttaneen punaisen puolen muistamisen kulttuurin syntyyn. Punaisella puolella kehittynyt muistelukulttuuri ponnisti uhrin asemasta ja muotoutui sillä tavoin perustalle, jolta se haki oikeutusta myös omille muistoilleen. Myöskään punaiset kuvat eivät olleet neutraaleja heti sisällissodan jälkeen julkaistuissa teoksissa. Ensimmäiset julkisuuteen päässeet punaiset teokset ovat koottuja muistojulkaisuja, jotka kokoavat tiettyjen alueiden kaatuneiden punaisten nimiä ja valokuvia sekä lyhyesti kuvaavat tapahtumia kyseisillä paikkakunnilla. Vääryyden kokemukset korostuvat näissä teoksissa: Kuten tilastosta huomataan, langettivat valtiorikosoikeudet muitten ankarien rangaistuksien ohella kuolemantuomion 555 tapauksessa. Tätä rangaistustapaa ei Suomessa ole käytetty sitten vuoden Nuorin valtiorikosoikeuden kuolemaan tuomitsema oli 17 ja vanhin yli 60 vuoden vanha. Kaikista tuomituista oli 28,6 % alaikäisiä, joita kaiken inhimillisyyden nimessä olisi pitänyt kohdella toisella tavalla mitä valtiorikosoikeuksissa tapahtui. 56 Jämsä oli yksi niitä paikkoja, jossa työväestö ei tiennyt suuren maailman tapahtumista mitään, ennenkuin tammikuun lopulla v eräänä päivänä ilmestyi joukko Mannerheimin lahtarijoukko aseistettuna hampaista varpaisiin asti ja ottivat pesäpaikkansa Säästöpankin talolle. Vasta silloin alkoi porvaristokin tuon sittemmin niin tuhoisaksi käyneen verileikkinsä ja ajojahdin rauhallisia ja sodan valmisteluista täysin tietämättömiä paikkakunnan työläisiä vastaan. 57 Ensimmäinen lainaus on vuonna 1924 ilmestyneestä muistojulkaisusta, joka kantaa nimeä Kuoleman kentiltä. Muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta. Jälkimmäinen lainaus on vuonna 1928 ilmestyneestä muistojulkaisusta Kärsimysten teiltä. Kymmenvuotismuistoja. Lainaukset kuvaavat sitä muistamisen tapaa, joka hävinneellä punaisella puolella syntyi. Jos lainauksia vertaa vastaaviin valkoisiin muistelmiin, on havaittavissa niiden vastakkaisuus ja samalla samankaltaisuus tekoja ja tekijöitä kuvattaessa. Punaisella puolella toistuvat sanat lahtarijoukko, verileikki, ajojahti, vääryys ja moraalittomuus. Niissä on myös selkeästi huomattavissa tunnepohjaisuus ja se, ettei historian antamaa perspektiiviä ole vielä riittävästi, tapahtumat ovat liian lähellä. Nämä muistojulkaisut kuitenkin kumpuavat tarpeesta saada myös hävinneen osapuolen muistot talteen ja kirjata ylös ne 56 Kuoleman kentiltä 1924, Kärsimysten teiltä 1928, 19.

29 29 henkilöt, jotka menettivät henkensä sisällissodan taisteluissa, terrorin uhreina ja myöhemmin vankileireillä. Voittaneen puolen valkoiset historiakuvat hallitsivat julkisuutta ja painoivat punaiset muistot alleen ja 1930-luvun yhteiskunnassa. Punaisten muistelukulttuurin voidaan ajatella olevan kiistämisen kulttuuria, joka edustaa valtakulttuurille vastakkaisia asenteita. Tässä kulttuurissa korostuivat punaiset totuudet, joille ei ollut virallisessa julkisuudessa tilaa. Kiistämisen kulttuuria kuvataan myös sanalla vastakulttuuri. Punaisen puolen näkökulma ja kuvaukset tapahtumista joutuivat niin ikään puolustuskannalle viralliseen julkisuuteen nähden ja synnyttivät oman muisteluja kertomustraditionsa. Punaisen puolen muistojen vastakkaisuuteen vallitsevaan valkoiseen muistelukulttuurin nähden on vaikuttanut valkoisen kertomuksen hegemoninen asema. Hegemonia voidaan mieltää yhden hallitsevan kulttuurin ylivallaksi, jolloin se aiheuttaa muissa alistetuissa kulttuureissa vastareaktion. Esillä olevat muistojulkaisut antavat kuvaa siitä tavasta, jolla tapahtumista punaisella puolella kerrottiin. Ulla-Maija Peltosen mukaan kaikesta menneestä kokemuksesta ei synny muistelukerrontaa. Mutta kun ihminen tuottaa menneestä kertomuksia, niissä näkyvät kertojan arvot ja pyrkimykset sekä yhteiskuntahistoriallinen ja kulttuurinen konteksti, jossa kertoja elää. Historiallinen kertomusperinne ilmentää kertojansa historiakäsityksiä. Historiakäsitykset puolestaan muodostuvat kansanomaisen historian, kaunokirjallisuuden, joukkotiedotuksen ja virallisen historiakirjoituksen vuorovaikutusprosessissa Talvisodan henki Talvisodan ja jatkosodan voidaan katsoa vaikuttaneen historiakuvien vastakkainasetteluun lieventävästi. 59 Punaisia ei enää syytelty julkisessa ja virallisessa historiankirjoituksessa pettureiksi ja julmiksi murhamiehiksi. Ei niinkään puhuttu ja kirjoitettu yhteiskunnan huonosta ja mädästä aineksesta. Kuitenkaan hävinneen puolen muistot ja tarinat eivät vielä läpäisseet julkisuuden muuria heti sotien jälkeen, vaan tutkimuskirjallisuus jatkoi tapahtumien käsittelyä voittajien näkökulmasta. 58 Peltonen 1996, Knuuttila 1992, Peltonen 2009, 467.

30 30 Aina 1960-luvulle saakka sisällissodasta julkaistua tutkimuskirjallisuutta hallitsi valkoisen puolen näkemys tapahtumien kulusta. Talvi- ja jatkosodan jälkeen tapahtui muutos myös sisällisodan julkisessa muistamisessa, kun vapaussodan julkisen muistamisen tilalle tuli yhteinen muisto taisteluista talvi- ja jatkosodassa. Puhuttiin talvisodan ihmeestä. Siitä että punikit ja lahtarit olivat taistelleet rinta rinnan vihollista vastaan. Eriytynyt muistaminen jatkui kuitenkin edelleen kansan keskuudessa. Tutkimuskirjallisuuden teemat eivät käsitelleet vieläkään punaisten muistoja tai sotatapahtumia punaisesta näkökulmasta ja näin ollen punainen muisto eli edelleen piilossa, kansan syvien rivien parissa. Kuitenkin sotien jälkeinen ilmapiirin muuttuminen salli myös pikkuhiljaa 1950-luvun loppuvuosina punaisen näkökulman nousemisen julkisuuden kentälle. 60 Muutos muistin maisemassa oli sotien jälkeen näkyvämpi kuin tutkimuskirjallisuudessa. Sisällissodan voittanut valkoinen puoli oli 1920-luvulla kieltänyt muistomerkit hävinneeltä punaiselta puolelta. Samalla punaisten jo olemassa olevia muistomerkkejä tuhottiin. Saman vuosikymmenen lopulla hävinneen puolen virallisia muistomerkkejä oli vain kahdellatoista paikkakunnalla. Epävirallisia hautapaikkoja oli yli 50 paikkakunnalla. Samaan aikaan voittajien muistomerkkejä oli yli 300 paikkakunnalla. Yhteiskunnallinen ilmapiiri kuitenkin muuttui, kun Neuvostoliitto voitti sodan. Toki ilmapiirin muutokseen vaikutti myös sotia edeltäneen vuosikymmenen sisäpoliittinen kehitys, jossa esimerkiksi punamultavuodet olivat tärkeässä asemassa. Eduskunta esitti toivomuksen kesällä 1947, että hallitus kiirehtisi punaisten hautapaikkojen kunnostamista. Punaisten hautoja oli vielä 1950-luvulla seurakuntien virallisten hautausmaiden ulkopuolella. 61 Punaiset olivat nyt uudella tavalla osa yhteiskuntaa, eivät enää sen vihollisia. Talvisodan taisteluihin osallistuminen nähtiin valkoisella puolella anteeksipyyntönä. Vapaussodan julkista muistamista oli kritisoitu eri tahojen toimesta jo 1930-luvulla. Muisto säilyi vuoteen 1939 saakka lähes koskemattomana. Siinä mielessä muisto oli kuitenkin muuttunut, ettei sillä ollut enää sellaista valtaasemaa yhteiskunnassa kuin heti sodan päätyttyä ja 1920-luvun alkuvuosina. Se oli kuitenkin juurtunut yhteiskuntaan osaksi sen toimijoiden identiteettiä. Talvisota muutti vapaussodan muistamisen asemaa, sillä se ei enää uudistanut sisällissodan kahtiajakoa, vaan uusi muisto perustui yhtenäisyydelle Hentilä 2009, Roselius 2010, Hentilä 2009, Peltonen 2010, Roselius 2010,

31 31 Talvisodan henki ei kuitenkaan eheyttänyt kansakunnan syviä rivejä ja korvannut sisällissodan muistamista kaikkialla ja täysin. Osa myytin vetovoimaa oli se, että se teoriassa kokosi kaikki kansalaiset yhtenäisyyden ja eheytymisen käsitteiden alle. Talvisodan hengen myytti luotiin vapaussotamyytin jatkeeksi ja sitä korostettiin yhtenäisyyden luojana, kun taas sisällissota ja sen jälkeinen aika nähtiin nyt sekaannuksen aikana. Kansan eheytymisestä tuli kaikkia velvoittavaa ja sen sijaan, että tutkimuskirjallisuus olisi käsitellyt sisällissodan tapahtumia molempien osapuolten näkökulmasta, se keskittyi vahvistamaan talvisodan hengen kertomusta. 63 Anne Heimo pohtii talvisodan hengen ja kansakunnan yhtenäisyyden myyttejä Sammatissa. Sisällissodan jälkeen syntynyt kahtiajako oli jäänyt elämään näiden eheyttävien kertomusten alle. Se ilmeni arkipäivässä muun muassa siten, että esimerkiksi punaisen värin näkyminen vaatteissa tulkittiin provokaatioksi. Nuorisoseuran talolla saattoi saada selkäänsä, jos päällä oli jotain punaista. Myös valkoista väriä vihattiin. 64 Julkaistua tutkimuskirjallisuutta tarkasteltaessa tämä näkyy ennen kaikkea talvi- ja jatkosodan jälkeen julkaistujen teosten lukumäärässä, joka on pienempi kuin ja 1930-luvulla julkaistujen teosten lukumäärä. Teosten sisältö on neutraalimpaa ja vapaussotakirjallisuutta on suhteessa vähemmän verrattaessa 1920-luvun vuosiin. Punainen näkökulma uupuu vielä kokonaan lukuunottamatta muutamia teoksia. Teosten sisällön neutralisoituminen voidaan kuitenkin tässä vaiheessa katsoa aiheutuneen enemmänkin yhteiskunnassa tapahtuneesta muusta kehityksestä, kuten esimerkiksi poliittisen kentän punamultavuosista, jota voidaan pitää kansakunnan eheytymisen kannalta tärkeänä. Talvisodan vaikutus tutkimuskirjallisuuden aiheisiin on kuitenkin kiistämätön, sillä sen myötä vapaussodan historiaan liitettiin laajempi pohja, joka salli hävinneen osapuolen historian esiintulon. Tämä esiintulo tapahtui 1950-luvun loppuvuosina. 65 Talvisota jakaa ensimmäisen julkisuuden ajan kahteen osaan, muttei mielestäni aiheuta tarpeeksi näkyvää muutosta tutkimuskirjallisuudessa, jakaakseen ensimmäisen julkisuuden ajan kahdeksi erilliseksi julkisuudeksi. Talvi- ja jatkosodan jälkeen tutkimus kohdistui hiljalleen näiden sotien tapahtumiin. Veteraanimatrikkelien julkaiseminen voidaan nähdä osana talvisodan henkeä. Yhdessä taistelleet sankarit nostetaan esille ja näin luodaan yhteinen muisto isänmaan puolustajista, joka jättää alleen selittämättömän ja selvittämättömän sisällissodan kahtia jakautuneen muiston. Tutkimusaineistossa talvisota ei heti suoraan näy, sillä ensimmäiset punertavat teokset ilmestyvät vasta 1950-luvun 63 Roselius 2010, Heimo 2010, Hentilä 2009, 188. Roselius 2010, 217.

32 32 loppupuolella. Pidemmässä kaaressa talvisodan vaikutus historiankirjoitukseen koskien sisällissodan tapahtumia on kuitenkin olemassa. Sen voikin nähdä yhtenä askeleena kohti julkisuuden muurien murtumista 1960-luvulla. 3 Vapaussodasta kansalliseksi murhenäytelmäksi 3.1 Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa Punainen totuus läpäisi julkisuuden muurin 1960-luvun aikana, vaikka jo 1950-luvun loppuvuodet antoivat merkkejä punaisen näkökulman esiintulosta virallisen historiankirjoituksen parissa. Tähän vaikutti osaltaan talvi- ja jatkosodan jälkeen muuttunut poliittinen tilanne. Niin ulko- kuin sisäpolitiikassa puhalsivat muutoksen tuulet. Punamultapolitiikka oli lähentänyt poliittisen kentän toimijoita ja sen vaikutukset yhteiskuntaan olivat myös asenteita lieventäviä ja toivat sisällissodan osapuolia lähemmäs toisiaan. Punaisen totuuden tullessa esille, valkoinen totuus joutui huonoon asemaan, sillä nyt julkisuuteen tulvi punaisia kuvia teloituksista ja vankileireiltä. Punainen totuus haastoi valkoisen totuuden keskusteluun, jossa ruodittiin niin valkoisia kuin punaisia historiakuvia ja niiden yksipuolisuutta luvulla jyrkkiä näkemyksiä pyrittiin tasoittamaan ja sota miellettiin yhteiseksi kansalliseksi kokemukseksi. Tälle julkisuuden ajalle, joka ulottuu vuodesta 1960 vuoteen 1990, on ominaista se, että myös punaiset historiakuvat ja tulkinnat sisällissodasta pääsivät julkisuuteen ja niistä tuli virallista historiaa. Vastakkaiset historiakuvat alkoivat keskustella keskenään ja haastaa toisensa. 66 Käänteen tekevänä teoksena voidaan pitää Jaakko Paavolaisen kaksiosaista väitöskirjaa Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I Punainen terrori ja II Valkoinen terrori. Se oli 66 Peltonen 2003, 259.

33 33 ensimmäinen kokonaisvaltainen, tieteellinen, puolueeton esitys sekä punaisesta että valkoisesta terrorista, joista kumpaakaan ei ennen oltu juurikaan käsitelty. Kieltämättä punaiset varsin usein riistivät vangiltaan hengen. Valkoisten sotilaiden keskuudessa laajalti vallinnut käsitys, että vangiksi joutuminen tiesi varmaa kuolemaa, jopa kidutustakin, ei ollut kokonaan vailla perusteita. Rintamalla saadut vangit rääkättiin ja surmattiin jotenkin armotta, lausuu virallinen vapaussotateos käsityksensä, kuitenkin aiheettomasti korostaen rääkkäyksen osuutta. 67 Punaiset murhamiehet ansaitsivat kohtalonsa, mutta tavalliset punakaartilaiset eivät. Jos sota itsessään oli vaarallinen haava yhteiskuntaruumiissa, olivat väkivaltailmiöt sen märkivä osa. Kun haava on parantunut, on sen märkiminenkin muisto vain. Mutta kuka keväällä 1918 niin varmasti tiesi, että haava paranee ja ettei märkiminen johda tulehdukseen ja kuolemaan? Tästä on syytä mainita siksi, että ihminen on luonnostaan taipuvainen ajattelemaan, että voittaja ei ole ainoastaan oikeassa vaan myös joka suhteessa oikeassa. 68 Lainaus 1 on osasta I Punainen terrori ja lainaus 2 osasta II Valkoinen terrori. Teokset eivät pyri jälkioikeudenkäyntiin. Paavolainen kuitenkin ilmaisee henkilökohtaisen kantansa aiheeseen. Hänen mielestään suurinta osaa teloitetuista kohtasi vääryys, joka ei ole sovitettavissa. Tämän lisäksi hän toteaa, ettei tarkoitus ole kuitenkaan vertailla sitä, kumpi osapuolista oli julmempi. Tarkoitus on tilastojen valaisemana luoda käsitys sekä punaisesta että valkoisesta terrorista. Tämä kuvaa myös ajan henkeä, jolloin syyllistämistä ja vastakkainasettelua pyrittiin välttämään. Paavolaisen teokset laittoivat pisteen terroritietojen poliittiselle käytölle ja ovat esimerkkinä historiantutkimuksen merkityksestä. Paavolaisen teoksista selviää sekä punaisen että valkoisen terrorin uhrien lukumäärä. Esimerkiksi luokkasotakirjallisuudessa punaisten uhrien määrä on liioiteltu kolminkertaiseksi, samalla kun sitä on vapaussotakirjallisuudessa vähätelty. 69 Nämä teokset kuvaavat aikaansa, jolloin valkoisen julkisuuden muuri murtui ja julkisuuteen pääsivät molempien puolten historiatulkinnat. Tapahtumista haluttiin esittää neutraali tulkinta sen kummemmin syyttelemättä ja syyllistä hakematta. Muita tuon ajan avainteoksia ovat Viljo Rasilan Kansalaissodan sosiaalinen tausta (1968), Tuure Lehenin Punaisten ja valkoisten sota (1967) ja Jaakko Paavolaisen Vankileirit Suomessa 1918 (1971). Tuure Lehen toteaakin teoksensa 67 Paavolainen 1967a, Paavolainen 1967b, Tommila 1989, 244.

34 34 johdannossa, että eri kansanpiireissä on jo kauan toivottu teosta, joka esittäisi asiat tasapuolisesti ja todenmukaisesti. Se tulenarka aines, joka tammikuussa 1918 leimahti ilmiliekkiin aseelliseksi taisteluksi suomalaisen yhteiskunnan perusluokkien, työväen ja porvariston välillä, oli kasautunut vuosikymmenien varrella tämän yhteiskunnan uumenissa. 70 Lahtarit ovat kirjoittaneet mainitusta verilöylystä paljon, mutta eivät ole ottaneet huomioon syytä, mistä se alkoi, nimittäin sitä laukausta, mikä ammuttiin sen jälkeen kun oli tehty kirjalliset sopimukset molemmin puolin antautumisesta. 71 Toukokuun alkupäivinä 1918 laskivat viimeisetkin punakaartilaisosastot aseensa. Suomen kansalaissota, luokkasota, oli päättynyt. Sen jälkeen seurannut lujan järjestysvallan pystyttämisen kausi ei ollut enää punaisten ja valkoisten sotaa, vaan valkoisen voittajan yksipuolisesti harjoittamaa terroria, jonka uhreiksi joutuneiden kansalaisten joukko uusimpienkin tutkimusten valossa ylittää moninkertaisesti luokkasodan taisteluissa kaatuneiden punakaartilaisten määrän. 72 Edellä olevat lainaukset ovat Tuure Lehenin teoksesta. Lehen pyrkii kuvaamaan sisällisotaa edeltävää aikaa ja suomalaisen yhteiskunnan luokkasuhteita sekä sodan kulkua punaiselta puolelta katsottuna. Punaiset tulkinnat sisällisodasta olivat olleet pinnan alla piilossa pitkään, melkein puoli vuosisataa ja niiden ympärille oli ehtinyt muodostua oma muistamisen kulttuuri. Mielestäni esimerkiksi Lehenin teoksessa on huomattavissa sellaisia kuvauksia ja ilmauksia, jotka eivät ole neutraaleja. Tätä on pohdittava Lehenin taustaa vasten, sillä Lehen oli aikanaan aktiivinen vasemmistopoliitikko ja perustamassa Suomen kommunistista puoluetta (SKP). Lehen toimi puolueen taustavaikuttajana aina kuolemaansa saakka. Tätä taustaa vasten ovat selitettävissä myös ilmaisut, joita hän teoksessaan käyttää. 73 Teos on julkaistu ensimmäisten punaista näkökulmaa edustavien teosten joukossa vuonna 1967 ja sen sivuilla käytetään ilmaisuja, kuten esimerkiksi lahtarit ja verilöyly. Näiden käsitteiden voidaan ajatella ilmentävän myös julkisuuden muurin murtumisen hetkeä ja epäoikeudenmukaisuuden muistojen sekä sekoittumista tieteelliseen tekstiin. Tekstissä näkyy kuitenkin Lehenin aatteellinen vakaumus ja tausta. 70 Lehen 1967, Lehen 1967, Lehen 1967, Siven 1996,

35 35 Nyt kun punaiset kuvat tulvivat julkisuuteen, painoivat ne vuorostaan valkoiset kuvat pinnan alle. Useissa teoksissa puhuttiin valkoisen puolen harjoittamasta terrorista ja julkisuuteen ilmestyi kuva myös valkoisten harjoittamista hirmutöistä. Valkoisesta totuudesta tuli häpeällinen ja kielletty. Valkoinen vapaussodan myytti koki kolauksen, sillä se oli nimenomaan rakennettu torjumaan väkivaltaiset muistot. Vapaussodan julkinen muisto oli väistynyt talvisodan ihmeen tieltä, mutta nyt se joutui koetukselle, kun punaiset historiakuvat alkoivat haastaa sitä. Tämä kävi myös toisinpäin, valkoiset historiakuvat haastoivat punaisia. Sisällissodan jälkeinen kahtiajako oli luonut oman muistelukulttuurin molemmille puolille. 74 Ajalle on tyypillistä, että sisällissodasta käytetään useammin nimitystä kansalaissota. Tämä nimitys nousee vapaussota-nimityksen rinnalle neutraalimmaksi nimitykseksi. Kansalaissota nimityksellä pyrittiin neutralisoimaan vapaussota- ja luokkasota nimitysten aiheuttama vastakkainasettelu. Sisällissodan päättymisen jälkeen kansalaissota, jota nimitystä oli käytetty molemmilla puolilla ennen sotaa ja sen aikana, yleistyi sosiaalidemokraattien piirissä. Termillä pyrittiin tekemään myös oikeutta punaisille ja alleviivaamaan sitä, että sodan syyt olivat ennemmin sisäpoliittiset ja yhteiskunnalliset kuin liittyivät Neuvostoliiton etujen ajamiseen. Terminä kansalaissota vakiintui punaiselle puolelle luvulla kansalaissota sai puolivirallisen aseman vapaussodan rinnalla. Näin ollen punaisen puolen motiivit tunnustettiin kunniallisiksi, eikä punaisia enää leimattu isänmaan pettureiksi. Muutenkin teosten otsakkeissa on havaittavissa selkeä muutos neutraalimpaan suuntaan. Tästä esimerkkinä voidaan mainita Punaisten ja valkoisten sota, Punakaartilaisen päiväkirja, Kansalaissota, Vuosi Teosten nimistä on huomattavissa toisen julkisuuden ajan liennytyksen henki. Vapaussota-nimitys ei vielä kuitenkaan katoa tässä vaiheessa kokonaan, vaikka havaittavissa on selvä vapaussota-nimekkeiden määrän väheneminen. 75 Sisällissodan päättymisen jälkeen myös punaisella puolella kirjoitettiin muistelmia ja päiväkirjoja. Ne eivät kuitenkaan päätyneet julkisuuteen, ennen kuin 1960-luvun jälkipuoliskolla aika alkoi olla niille suotuisa. Punaisen totuuden olemassa olo oli tällöin myönnetty myös valkoisella puolella. Viljo Sohkanen kirjoittaa vuonna 1967 julkaistun päiväkirjansa johdannossa, että oli yrittänyt saada kirjaa julkaistuksi 1920-luvulla, mutta tuloksetta. Kun päiväkirja sitten 1960-luvun lopulla julkaistiin, toteaa Sohkanen sen olevan ensimmäisiä julkaistuja punaisen puolen muistelmia sisällissodasta. 74 Peltonen 2003, Haapala 2010, 11. Peltonen 1996, 14.

36 36 Mitä hän sanoi?... ammutaan illalla. Väkeä liikkuu tiellä. Näen sen kuin sumussa. Töllistelevät ja osoittelevat meitä. Nyt viedään joitakin pois joukostamme. Minne? Eivätkö jaksa teloittajat odottaa iltaa asti? 76 Kaikilla on nälkä, vilu ja uni. Ei ole mieliala korkealla. Meillä, jotka selvisimme eilisestä tappouhasta ainakin toistaiseksi, on sentään aika mukava olo. Olemmehan hengissä ja se o aika paljon. Kaikkia ei ole uhattukaan tappaa. 77 Lehdissä on mitä ihmeellisempiä juttuja punaisten tekemistä ilkeyksistä ja julmuuksista. Onhan luonnollista että ne kellarikaartilaiset, jotka saksalaisten tultua uskalsivat tulla esiin piilopaikoistaan, keksivät toinen toistaan parempia. Niitä kertovat myös muutamat vartijoistamme ja myöskin meille. 78 Edellä olevat lainaukset Sohkasen teoksesta Punakaartilaisen päiväkirja (1967) kuvastavat niitä muistoja, jotka sisällisodan jälkeen jäivät vaille laajempaa huomiota. Muistelmateoksissa on yleistä rajumpien sanamuotojen käyttö kuin tieteellisissä esityksissä. Ne ovat myös tunnepitoisia, koska perustuvat usein sota- ja vankiaikana pidettyihin päiväkirjoihin. Sohkasen teos on kuitenkin maltillisimmasta päästä. 3.2 Poliittinen ilmapiiri Vuoteen 1956 mennessä elintaso oli kohonnut sodan jälkeisistä vuosista ja ohittanut jopa luvun lopun elintason. Sota ja sotakorvaukset olivat historiaa. Urho Kekkonen oli valittu presidentiksi vuonna Yhteiskunnassa oli tuolloin ilmassa myrskyn merkkejä, kun samana päivänä virkaan astuessa alkoivat yleislakko ja luovutuslakko. Nämä olivat seurausta jo vuonna 1955 alkaneesta hintasäännöstelykiistasta. Kekkonen oli tullut politiikkaan mukaan jo 1930-luvun puolivälissä toimiessaan Kallion hallituksessa oikeusministerinä ja A.K. Cajanderin hallituksessa sisäministerinä, ollut ehdokkaana presidentinvaalissa 1950 ja päätynyt lopulta pääministeriksi 76 Sohkanen 1967, Sohkanen 1967, Sohkanen 1967, 192.

37 37 saman vuoden maaliskuussa muodostettuun hallitukseen. Kekkosen hallitukset harjoittivat talouden vakauttamispolitiikkaa. Vakaat rahataloudelliset ja työmarkkinaolot olivat hallituspolitiikan ydin. Ulkopolitiikka ajoi kuitenkin talous- ja sisäpolitiikan ohitse. Kekkonen onnistui pitämään paikkansa pääministerinä aina neljän hallituksen verran. Neljäs hallitus kaatui loppuvuodesta 1953 ja uusi hallitus muodostui hyvin oikeistolaiseksi. Myös Neuvostoliitto osoitti huolensa hallituksen kokoonpanosta. Edellä mainittu hallitus menestyi kuitenkin suhteellisen hyvin ja seuraavissa vaaleissa tavoitteeksi olikin asetettu maalaisliiton lyöminen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja Kekkonen palasi hallitukseen toukokuussa Tällä kertaa ulkoministerin paikalle. Lokakuussa 1954 hän oli taas pääministerin paikalla. Vuosina hallitukset vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Tämä johtui lähinnä Kekkosen ja hänen vastustajiensa valtataistelusta, eikä niinkään sodanjälkeisistä epävakaisista taloudellisista olosuhteista. 79 Kekkosen linjassa näkyivät hänen ajatuksensa suomalaisten etujen yhteydestä, diplomatia ulkopolitiikassa ja pyrkimys säilyttää hyvät suhteet itänaapuriin. Kekkonen oli jo ministeriaikoinaan tunnettu idänpolitiikastaan ja sen sujuvuudesta. Kekkosen pääministerikaudella idänsuhteet olivat kehittyneet suotuisasti. Predenttinä Kekkonen tiivisti suhteitaan Neuvostoliittoon. Tämä tapahtui henkilötasolla. Myös sisä- ja ulkopolitiikan välinen raja hämärtyi ja Kekkonen salli puuttumisen Suomen sisäpoliittisiin asioihin. 80 Neuvostoliiton asema myös Suomen sisäpolitiikassa oli siten näkyvä. Tämä näkyi esimerkiksi hallitusten muodostuksessa. Neuvostoliitto ei pykinyt puuttumaan hallitusten muodostamiseen, mutta reagoi muodotettuihin hallituksiin kyllä. 81 Keväällä 1956 hallitus muodostettiin K.-A. Fagerholmin johdolla ja siihen tuli pääosin sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton edustajia. Ensimmäiseksi tehtäväkseen tämä punamultahallitus sai ratkaista lakkoihin johtaneen kriisin. Hallitus pysyi koossa vuoteen 1957 hajoten tuolloin sosiaalidemokraattien sisäisten ristiriitojen takia. SDP oli jakautumassa kahtia ja tämän jaon seuraukset ulottuivat aina 1960-luvun puoliväliin saakka. 82 Eduskuntavaaleissa voittoisia vuonna 1958 olivat SKDL ja kokoomus. Kekkonen toivoi laajaa enemmistöhallitusta ja kehotti maalaisliittoa ja sosiaalidemokraattisia ryhmittymiä aloittamaan neuvottelut mielessään tämä suuntaviiva ja se että ovi voisi olla auki myös kommunisteille. Muut puolueet eivät kuitenkaan halunneet äärivasemmistoa hallitukseen, joten toiveissa oli hallitus niistä puolueista muodostettuna, jotka olivat tukeneet sodanjälkeistä idänpolitiikkaa. Lopulta kumpikaan näistä ehdotuksista ei toteutunut, vaan hallitus muodostettiin tannerilaisten sosiaalidemokraattien, 79 Haataja 2003, ja Meinander 2012, Nevakivi 2009, Nevakivi 2009, Haataja 2003, Nevakivi 2009, Meinander 2012,

38 38 kokoomuksen ja kansanpuolueen yhdessä sopiman hallitusohjelman pohjalta. Myös maalaisliitto oli hyväksynyt ohjelman. Tämän suunnitellun hallitusliittouman takana oli 2/3 eduskunnasta ja sen sisäpoliittiset lähtöasemat olivat todella hyvät. Kekkonen kuitenkin tuomitsi tämän, sillä tiesi sen ärsyttävän Neuvostoliittoa. 83 Neuvostoliitto suhtautuikin kielteisesti tähän hallitukseen ja tämä negatiivinen suhtautuminen korostui monessa asiassa. Kuten esimerkiksi siinä, että maiden väliset kauppapoliittiset neuvottelut lopetettiin ja tavarantoimitukset pysähtyivät. Kyseinen hallitus oli lähtenyt ajatuksesta, että aika olisi kypsä sille, ettei idänsuhteista tarvitsisi enää välittää. Hallitus romahti joulukuussa 1958 ja korvattiin uudella tammikuussa luvun poliittista ilmapiiriä hallitsivat Kekkonen henkilönä, valtapeli Kekkosen ja tämän vastustajien välillä, tiuhaan tahtiin vaihtuvat hallitukset, maalaisliiton ja SDP:n vaalikilvoittelut ja Neuvostoliiton isovelimäinen asenne Suomen poliittisen kentän muutoksiin. Myös äärivasemmisto oli tehnyt paluun poliittiselle kentälle ja 1960-luvulle tultaessa sen pääsy myös hallitukseen asti alkoi olla mahdollista. Tätä taustaa vasten on myös ymmärrettävää asenteiden muuttuminen suhtauduttaessa sisällissodan osapuoliin. Vasemmistolaiset olivat nyt yhteiskunnan jäseninä samalla viivalla kuin muut ja heillä oli myös oikeus omaan historiaansa. Tällaisessa ilmapiirissä oli mahdollista puhua vuoden 1918 totuuksista. Puoluekentällä tapahtui muutoksia 1960-luvun alkuvuosina, kun sosiaalidemokraatit yhdistivät rivinsä vuosien aikana. Sosiaalidemokraatit olivat kärsineet tappion niin presidentin- kuin eduskuntavaalissa vuonna 1962, joten puolueessa päätettiin jälleen yhdistää voimavarat. Sosiaalidemokraattien suhtautuminen Kekkoseen muuttui ja Kekkonen lupasi olla syrjimättä SDP:tä sisäpolitiikassa. Toinen tärkeä muutos ennen vuoden 1966 eduskuntavaaleja tapahtui kommunistisessa puolueessa, joka pyristeli irti Moskovan otteesta. Sosiaalidemokraattien järjestäytyminen ja ehdotus laajasta vasemmistoyhteistyöstä muutti suuntausta myös kommunistisen puolueen sisällä. Suuntauduttiin reformistisempaan eurokommunismiin. Suomessa muutosta viivytti kommunistisen puolueen jakautuminen. Kevään 1966 näyttivät, että yhteiskunnan yleinen kehitys ja puolukentän sisäiset muutokset kulkivat käsi kädessä. Aiemmin suomalaiset olivat olleet puolue-uskollisia, mutta nyt äänestettiin puoluerajojen yli. Vaalien voittajia olivat sosiaalidemokraatit. Yhdessä kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien oppositiopuolueen kanssa he saivat enemmsitön eduskuntaan 103 paikalla. Nyt vaalitulos myös saneli johtavan puolueen seuraavaan hallitukseen. Tähän vaikutti sosiaalidemokraattien ja 83 Meinander 2012, Meinander 2012,

39 39 Kekkosen sovinto, jolloin Moskova hyväksyi SDP:n. Myös kommunistit olivat mukana hallituksessa. 85 Poliittinen ilmapiiri oli 1960-luvulle tultaessa muuttunut. Varsinkin 1960-luvun puoliväli oli murrosaikaa. Tuolloin vasemmisto oli voittanut vaaleissa ja niin kommunistit kuin sosiaalidemokraatit oli kelpuutettu hallitukseen. 86 Muuttunut ilmapiiri loi viralliselle historiankirjoitukselle mahdollisuuksia käsitellä vuoden 1918 tapahtumia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta. Kehitys oli hiljalleen johtanut sotien ja jälleenrakentamisen kautta pisteeseen, jossa oli mahdollista puhua kaikista sisällissodan tapahtumista. 3.3 Kulttuurin murros Perinteinen työväenkulttuuri työväentaloineen eli vain lyhyen nousukauden sotien jälkeen. Sen sijaan vasemmistolaisuus vaikutti aina 1980-luvulle asti, joka näkyi muun muassa vanhojen työväenpuolueiden SDP:n ja SKDL:n korkeina äänestyslukuina luku oli murrosaikaa myös kulttuurin saralla ja opiskelijoiden keskuudessa. Niin kulttuuri- kuin opiskelijaradikalismi nostivat päätään vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Vielä 1950-luvulla kulttuuri-ilmapiiri oli konservatiivinen ja esimerkiksi koululaitos jatkoi vanhoilla oppisisällöillä, jotka olivat ajalta ennen sotia. 88 Opiskelijoiden poliittinen radikalisoituminen alkoi 1960-luvun puolessa välissä. Saman vuosikymmenen alkuvuosina alkoi yhteiskunnassa vallita yhteinen ymmärrys siitä, että monilla kulttuurin saroilla ja koululaitoksen piirissä oli jääty jälkeen muusta yhteiskunnan kehityksestä. Opiskelijoiden keskuudessa alkoi näkyä uusia, vanhakantaista yhteiskuntaa haastavia ajatuksia luvun alkuvuosina perustettiin muun muassa pasifistinen Sadankomitea ja vähän myöhemmin sosiaalikriittinen Marraskuun liike. Nämä edustivat vielä ei-marxilaista radikaalisuutta. Myös kirjailijoiden piirissä perinteiset arvot alkoivat saada kritiikkiä. Kansallinen realismi korvasi 85 Meinander 2012, Vihavainen 2003, Nevakivi 2009, Meinander 2012, Vihavainen 2003,

40 40 kansallisromantiikan. 89 Opiskelijoiden reaktiot ja toiminta olivat kuitenkin seurausta taloudessa, politiikassa ja muualla yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin. 90 Presidentti Kekkonen oli puolestaan ohittanut kansarintamahallituksensa ja pyrki radikalisoituneiden opiskelijoiden johtoon. Kekkonen muun muassa tuki opiskelijoita Vanhan ylioppilastalon valtauksessa ja suhtautui muutenkin suopeasti opiskelijaradikalismiin. Ennakkoluulottomasti ajatteleva nuoriso on tulevaisuuden ideologinen pommi sanat kuultiin Kekkosen suusta Vanhan ylioppilastalon valtauksen yhteydessä. Siinä on maailman toivo, hän jatkoi. 91 Yhteiskunta, politiikka ja kulttuuri. Näiden muuttuminen loi sellaisen ilmapiirin, jossa voitiin julkaista myös punaista näkökulmaa käsittelevää kirjallisuutta. Ulla-Maija Peltosen mukaan yksi tärkeä keskustelun avaaja oli kaunokirjallisuus ja varsinkin Väinö Linnan teoksen Täällä Pohjantähden alla toinen osa (1960), joka inhimillisti sisällissodan tapahtumia. Se toi esille punaisen näkökulman sisällissodan tapahtumiin. Myös monet muut kirjailijat tarttuivat aiheeseen. Kirjailijoita syytettiin muun muassa valheiden kertomisesta. Peltonen toteaakin, ettei ole poikkeuksellista, että kirjallisuus saa historiankirjoituksen tehtäviä sellaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa, joissa ideologinen sulku ulottuu tutkimukseen ja tiedotusvälineisiin. 92 Kaunokirjallisuudessa esitetyt tulkinnat ja sen synnyttämä julkinen keskustelu saivat aikaan keskustelua, joka osaltaan oli muovaamassa ilmapiiriä ja asenteiden murrosta 1960-luvulla. 93 Samanaikainen historiantutkimus kuitenkin osoitti Linnan näkemyksen yksipuoleiseksi. Torpparikysymykseen perehtynyt Viljo Rasila todisti teoksessaan Kansalaissodan sosiaalinen tausta (1968) torppareita olleen molemmilla puolilla. 94 Kuitenkin Linnan trilogia herätti yhteiskunnassa keskustelua ja osaltaan avasi mahdollisuuden keskustella vuoden 1918 tapahtumista. Tämä näkyy erityisesti kansaperinnekeruissa, joiden yhteydessä esille tuli trilogiaan liittyviä kertomuksia ja reaktioita. Yleisesti valkoisen puolen edustajat olivat vastaan ja punaisen puolen edustajat puolesta. Osapuolet kommentoivat teosta valkoisen tulkinnan ja punaisen tulkinnan mukaisesti. 95 Myös yhteiskuntatieteessä ja keskustelussa oli tullut keskeiseksi sellainen ajatus, että ristiriidat vahvistavat yhteiskuntaa, joten oli tärkeää antaa myös sisällissodan hävinneelle 89 Nevakivi 2009, Vihavainen 2003, Meinander 2012, Nevakivi 2009, Peltonen 1996, Peltonen 1996, Tommila 2000, Peltonen 1996,

41 41 osapuolelle ääni. Myös työväenliike vaati oman historiansa tunnustamista vaikutusvaltansa lisääntyessä 1960-luvun lopulla. 96 Tämänsuuntaiseen kehitykseen vaikuttivat ne yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset, joita luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tapahtui. Ilmapiiri oli suotuisampi ja sallivampi vasemmistolaisille aatteille. Ennen kaikkea suotuisa poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri loivat mahdollisuuden julkaista niin kauno- kuin tietokirjallisuutta, jossa käsiteltiin tapahtumia myös punaisesta näkökulmasta. Poliittisen ilmapiirin muutos oli ennen kaikkea avainasemassa, kun ajatellaan julkisuuden muurin murtumista 1960-luvulla. Ilmapiiri alkoi olla valmis myös kyseenalaistamaan valkoisen puolen ratkaisuja sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Tämä johti osaltaan valkoisen tradition painumiseen pinnan alle. Siihen astisesta valkoisesta muistosta tuli osittain häpeällinen ja kielletty. Toisena tärkeänä tekijänä voidaan pitää 1960-luvulla alkanutta muisti- ja perinnetiedon keräämistä, joka lopullisesti mursi julkisuuden muurin. Keräyksen järjestäjänä toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto. Ensimmäiset keräykset järjestettiin jo vuonna Tällöin kyseessä olivat sotakaskut. Vuonna 1965 lähetettiin ensimmäistä kertaa keräyskehotus sanomalehdille. Kyselyn nimeksi tuli Vuosien tapahtumat kansan muistissa ja perinteessä ja se vetosi kaikkiin kansalaispiireihin ikään, sukupuoleen ja ammattiin katsomatta. Keräys tuotti vuosien aikana aiheeseen liittyvää muistitietoa. Kertojia oli 480. Myös työväen muistitietotoimikunta järjesti keruita liittyen työväen muistitietoon ja perinteeseen. Vuoden 1918 tapahtumat olivat keskeisessä asemassa myös näissä keruissa, jotka käynnistyivät vuosien taitteessa. Ensiksi toimikunnan keruu keskittyi 1800-luvun lopun ja vuosisatojen vaihteen muistitietoon, mutta jo näihin kyselyihin tuli paljon vastauksia vuoden 1918 tapahtumista. Kertomisen tarve näkyi selvästi. Vuosina järjestettiin sitten Vuosien muistot talteen keruu. Muistelmia kertyi sivua noin 600 kertojan kertomana. Näiden muistelmien pohjalta syntyivät Työväen henkinen perinne sarjan muistelma-antologiat. 97 Heinäaikaan Rummin Jussi taas tuli meille. Oltiin heinäpellolla, ja meillä sattui olemaan kyläilemässä Hanna Salminen niminen henkilö. Istuttiin kahvilla siinä heinäniityllä. Jussi istui samaan rinkiin. Hanna Salminen siirtyi Jussin viereen ja kysyi: Miten sinä hirvesit tappaa ihmisiä sillä tavalla? Jussi puolusteli, että niinhän sitä oikeastaan pitikin tehdä: sota-aika kun oli, ja punakaartilaiset olivat 96 Peltonen 1996, Fingerroos 2004, Peltonen 1996, ja

42 42 roistoja. Jotakin tähän tapaan hän jutteli. Mutta kertoi kumminkin yksityiskohtaisesti, että se oli säälittävin tapaus, kun erästä miestä piti juuri teloitettaman Jämsän kirkon kellotapulissa, niin tämän vaimo ryntäsi paikalle, itki ja rukoili lastensa puolesta, ettei miestä ammuttaisi. Vaimo riippui kiinni teloittajien jaloissa, pyysi ja rukoili. Lopulta ei auttanut muu kuin ampua sekä mies että vaimo. Kumminkin tämä oli säälittävä tapaus, säälittävin kaikista. 98 Onkos uusia kenkiä? Säpsähdin: olinhan hiljakkoin saanut uudet, onneksi ne olivat nyt ryvettyneet ja ryppyiset. Kallen olivat omianikin huonommat; vilkaisivat niitä vain välinpitämättömästi. Kurkistivat kuitenkin sänkyjen alle ja lähtivät pois enempää puhumatta.... Nämä olivatkin sopuisia miehiä siihen verraten, mitä sitten kuulimme monessa paikassa tapahtuneen. Olivat luultavasti jo kyllästyneet koko touhuun kaupungin lävitse asunnot koluttuaan. Uusien kenkien haeskelu oli lähtenyt alkuun tunnetusta kenkätehtailijasta: hän oli itselleen Mannerheimille valittanut punikkien rosvonneen hänen kenkävarastonsa. 99 Poltinaholla näin niin surkean ihmisraunion, etten malta olla parilla sanalla kuvaamatta millaiseksi jumalan kuva voidaan toisten sellaisten toimesta saattaa.... Sinipunaiseen vivahtavan ihon pöhötyksestä näkyivät silmätkin vain kahtena rähmäisenä rakona. Kädet olivat kuin limput, josta sormet paksuina harottivat. Miehen tummassa takissa ryömi suuria täitä karheanaan. Mies taisi olla kuolemaisillaan. Täithän lähtevät kuoleman kylmentämän ihon pinnalta liikkeelle. Tämä mies kyllä vielä hengitti, ja oli kuin olisi jotain syönytkin, vaikka en mitään syötävää nähnytkään. Kuka ties pureskeli täitä takiltaan. 100 Arkistojen perinnekyselyiden yhteydessä kerätyt muistot ja muistelmat kertoivat omaa tarinaansa sisällissodan osapuolten vastakkaisista näkemyksistä. Voittaneisiin samaistuneet kertoivat kyselyissä niitä asioita, joista jo virallinen historiankirjoitus oli aiemmin puhunut. Hävinneisiin samaistuneiden tarinoissa puolestaan tuli esille paljon sellaista, mistä ei oltu vielä kirjoitettu. Kertomukset kyseenalaistivat virallisen tulkinnan ja korostivat sitä ettei totuus unohtuisi. Kertojat ottivat kantaa myös muistamisen ja unohtamisen kysymyksiin. Hävinneeseen puoleen samaistuneet puhuivat oikean historian kirjoittamisesta ja voittaneeseen puoleen samaistuneet perustelivat 98 Hako & Huhtanen & Nieminen 1967, Hako & Huhtanen & Nieminen 1967, Hako & Huhtanen & Nieminen 1967, 416.

43 43 asioiden unohtamista sillä, että muistaminen vain lisää kärsimystä entisestään. 101 Anne Heimon mukaan myös Sammatissa muistot olivat erilaisia ja se mitä kerrottiin, yhteydessä selkeästi siihen kumpaan puoleen kertoja samaistui. Punaiseen puoleen samaistuneet myönsivät ristiriidat ja sodan jälkeisen syrjimisen, kun taas valkoiseen puoleen samaistuneet korostivat sitäm ettei kaunaa kannettu. Myös Risto Alapuro toteaa, että myös Huittisissa valkoiseen puoleen samaistuneet kertojat kielsivät punaisten syrjinnän Punaisen Suomen historia Vahvistuva uusvasemmistolaisuus ja muuttunut poliittinen ilmapiiri vaikuttivat myös siihen, että punaisen puolen historiaa kohtaan heräsi uudenlainen kiinnostus tutkimuksen piirissä. Myös luvun aikana syntynyt tarve arvioida objektiivisesti vuoden 1918 tapahtumia oli projektin taustavaikuttimena. Valtion toimesta perustettiin erityinen tutkimusprojekti nimeltään Punaisen Suomen historia Tämä tapahtui 1970-luvun alkuvuosina. Tutkimusprojekti käsitteli työväenkaartien kehitystä punakaarteiksi, Marja-Leena Salkola teoksissa Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1 & 2 (1985), kansanvaltuuskuntaa, Osmo Rinta-Tassi teoksessa Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena (1986) ja punakaartin sotaa, Jussi T. Lappalainen teoksissa Punakaartin sota 1 & 2 (1981). Punaisen historian kirjoittaminen toi esille myös tiedon siitä, ettei valkoista Suomeakaan tunnettu täysin. Huomattiin myös, ettei Suomen itsenäistymisen alun ajoista ollut olemassa korkeatasoista, tieteellistä kokonaisesitystä. Myös pelkästään voittaneesta puolesta perustutkimusta oli vähän. 103 Heinäkuun lopulla sattui maatalouslakkolaisten ja tuottajien välillä uusi aseellinen yhteenotto, nyt Suodenniemellä. Toista viikkoa myöhemmin tapahtui Ypäjällä ensimmäinen kuolemaan johtanut yhteenotto. Työtaisteluissa ilmennyt väkivalta sai 101 Peltonen 2003, Alapuro 1995, 240. Heimo 2010, Liikanen 2000, 25. Tommila 1989, 244.

44 44 aikaan sen, että kaartit alettiin nähdä työväenliikkeessä entistä selvemmin kärjistyvän luokkataistelun välineenä ja niihin alettiin yhdistää myös aseistautuminen. 104 On laskettu, että punaiset tekivät kapinan aikana noin 1650 murhaa. Ajallisesti ne keskittyivät pääosin helmikuun alkupuolelle ja huhtikuun jälkipuoliskolle. Lukumääräisesti niitä oli eniten Hämeen ja Viipurin läänissä ja vähiten Turun ja Porin läänissä 105 Työväenlehdet selostivat murhia vähän. Jotkut harvoista uutisista olivat lisäksi valheellisia. Yleinen linja oli sellainen, että tapahtumien syy yritettiin siirtää välittömästi tai välillisesti lahtarien ja venäläisten niskoille. punakaartilaisten osoitteleminen oli poikkeuksellista. 106 Punaisen Suomen historia projekti pyrki objektiivisuuteen. Se käsittelee punaisen puolen tekemiä murhia ja muita tihutöitä avoimesti. Joskin teoksissa otetaan kantaa myös siihen tosiasiaan, että virallinen historiankirjoitus ei käsitellyt tapahtumia sodan jälkeen tasapuolisesti, vaan keskittyi kuvaamaan niitä voittajien näkökulmasta. Hankkeen teokset käsittelivät aihetta puolueettomasti ja olivat korkeatasoista perustutkimusta. Punainen totuus oli tästä tutkimuksesta jätetty pois. Punaisen Suomen historia käsittelee niin sodan käyntiä ja taisteluita ja niiden tapahtumia, kirjoittaa työväenkaartien muodostumisesta ja niiden muuttumisesta punakaartiksi kuin myös kansanvaltuuskunnasta ja sen kokoonpanosta sekä edesottamuksista. Myös valkoisen Suomen historiasta julkaistiin teoksia, eikä tutkimus tälläkään saralla pysähtynyt. Mutta vasta nyt huomattiin perustutkimuksen vähäisyys. Keskeisiä teoksia on ollut Matti Lauerman Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona Toinen julkisuuden aika alkaa vuodesta 1961 ja kestää vuoteen 1990 saakka. Se pitää sisällään yhteensä 313 teosta. Tällä julkisuuden ajalla alkaa ilmestyä myös näkökulmaltaan punaista kirjallisuutta, josta tulee hallitseva näkökulma koko julkisuuden ajalle. Valkoisen ja punaisen kirjallisuuden suhde muuttuu toisin päin. Punainen, punaiset nimekkeen alle kertyy tällä julkisuuden ajalla 39 teosta ja kansalaissota, luokkasota, vallankumous nimekkeen alle 44 teosta. Huomattava on myös se, ettei tällä julkisuuden ajalla näitä nimekeluokkia varjosta valkoinen näkökulma, vaan teokset on kirjoitettu punaisesta näkökulmasta. Kuitenkin vasta Suomen historiallinen bibliografia nimeää sisällissodan vuoden 1918 sodaksi. 104 Salkola 1985, 252, 105 Rinta-Tassi 1986, Rinta-Tassi 1986, Tommila 2000, 115.

45 45 Jos ensimmäisellä julkisuuden ajalla vallitsi valkoisen kirjallisuuden hegemonia, niin voidaan sanoa että tällä toisella julkisuuden ajalla vallitsee punaisen kirjallisuuden hegemonia. Vapaussota, vapaustaistelu, itsenäisyystaistelu nimekkeen alle sijoittuu tällä julkisuuden ajalla 50 kappaletta, joka on yli puolet vähemmän kuin ensimmäisen julkisuuden ajan aikana. Nimekkeiden voi myös sanoa muuttuneen neutraalimmiksi ja teokset keskittyvät tarkastelemaan esimerkiksi vapaussodan kenttäpostia ja viestitoiminnan kehitystasoa. Valkoinen näkökulma on kuitenkin vielä läsnä, eikä ole poistunut kokonaan, vaikka punainen näkökulma onkin tullut vallitsevaksi. Kuitenkin punaisen näkökulman esiintuleminen on korostanut valkoisen näkökulman valheellisuutta ja vääryyttä sekä esittänyt nyt vuosikymmeniä piilotellut terroritilastot sekä tapahtumat vankileireillä. Tämä on vaikuttanut kansanomaiseen historiaan ja kertomuksiin siellä. Ensinnäkin mustaa valkoisella esitetyt kuolemat ja tiedot teloitetuista ovat vahvistaneet syntynyttä kahtiajakoa. Kun punainen näkökulma on hegemonisessa asemassa, voidaan sen ajatella aiheuttavan vastakulttuurin ja kiistämisen kulttuurin synnyn nyt valkoisella puolella. Tämä on johtanut oman version puolustamiseen ja esimerkiksi arvosteluun, että tutkijat kaivelevat kipeitä asioita ja niiden pitäisi antaa jo olla. Esimerkiksi Jaakko Paavolaisen tutkimukset Punainen terrori ja Valkoinen terrori herättivät keskustelua sekä puolesta että vastaan. Tämä ilmenee muistitietokeruissa kerätyissä kertomuksissa. Punaiseen puoleen samaistuneet pitivät tutkimuksia tervetulleina tietojen täydentäjinä, mutta myös epäileviä ääniä esiintyi. Punaiseen puoleen samaistuneet eivät luottaneet akateemiseen historiantutkimukseen ja toiveissa oli totuudenmukainen ja puolueeton historia vuoden 1918 tapahtumista. Paavolaisen tutkimukset miellettiin hyväksi aluksi. Valkoiseen puoleen samaistuneet taas kyseenalaistivat Paavolaisen tutkimukset ja niiden ilmestymisen jälkeen toivottiin, että asioiden olisi annettu olla ja tapahtumat unohdettu, kunnes niistä kärsineet olisivat poissa Peltonen 1996,

46 46 4 Vaiettu historia 4.1 Tie Tampereelle Yhdeksänkymmentäluku toi seuraavan käänteen. Historiantutkimus alkoi purkaa sisällissodan traumaa käsittelemällä sen vaiettuja ja kipeitä tapahtumia luvulta alkanut kehitys johti siihen, että punaiset ja valkoiset historiakuvat eivät enää taistelleet keskenään ja historiankirjoitus alkoikin keskittyä tapahtumien tutkimiseen ja kuvaamiseen siitä näkökulmasta, mitä oli tapahtunut. Teosten nimet, joita tänä aikana nousee esille, kuvastavat käsitystä siitä, että sotaa tulisi käsitellä totuuden näkökulmasta, leimaamatta kumpaakaan osapuolta. Nimissä nousevat esille Punaisten taistelutappiot kaatuneina, Veripellot, Kauhun aika, Punaisen naisen kuvat, Punavankileirit, Vapaussodan perintö, Sodan monet kasvot. Näkökulma on muuttunut tapahtumia ulkopuolelta tarkastelevaksi. Kyseessä oleva kolmas julkisuuden aika alkaa vuodesta 1991 ja päättyy tässä tutkimuksessa vuoteen Kolmannella julkisuuden ajalla sodan nimenä alkaa yleistyä sisällissota. Sitä pidettiin poliittisesti neutraaleimpana vaihtoehtona. Niin kuin sisällissodan tutkimuksella myös sen nimellä on poliittinen historiansa. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle ilmestyi vuonna 1993, kun sisällissodasta oli kulunut 75 vuotta. Teosta voidaan pitää yhtenä merkkipaaluna sisällissodasta tehdyn historiantutkimuksen piirissä, sillä se pyrkii kuvaamaan molempien puolten teot niitä liioittelematta tai kaunistelematta. Se ei maalaa enää sankarikuvia tai viholliskuvia, vaan esittää sodan tapahtumia alastomina, todellisina. Se eroaa 1960-luvun tutkimuksista esimerkiksi Paavolaisen teoksista siten, että se kuvaa tapahtumat paljaana. Jos Paavolainen toi päivänvaloon molempien puolten terroriteot tilastoina, antaa Ylikankaan teos niille niiden oikeat kasvot. Ylikankaan teos on 1990-luvun keskustelunavaaja. Ylikangas huomauttaa teoksensa johdannossa, ettei tarkoitus ole jatkaa valkoisten sankaritarua tai puolustella kapinallisia. Ei myöskään ole tarkoitus tarttua sodan poliittisiin ulottuvuuksiin, vaan seurata sitä, miltä sota tavallisten, sodan läpi eläneiden ihmisten silmissä näytti. Se perustuu ennen kaikkea aikalaisten kertomuksiin ja muistelmiin, päiväkirjoihin ja raportteihin. Teos kuvaa sotaa ja sotatapahtumia ja jatkaa Paavolaisen teosten hengessä sisällissodan trauman purkamista. Ylikangas

47 47 käsittelee sodan osapuolia puolueettomasta näkökulmasta ja esille nousevat molemmin puolin suoritetut teloitukset ja murhat. Ylikangas kirjoittaa teoksessaan siitä, mitä tapahtui. Asioita ei kaunistella, mutta niitä ei myöskään liioitella. Tarkastelunäkökulma on realistinen. Kun keskustorin vartijat huomasivat, että vangit pelkäsivät joukkomurhaa, he keksivät ajankulun: alkoivat katsella kellojaan ja toistella viestiä, että tasan kello 18 aloitettaisiin. Sepänmaa seisoi tovereineen ulompana ja sopi heidän kanssaan, että heti heittäydyttäisiin alas maahan, kun ruvettaisiin ampumaan. Kaikki jäi pelotteluksi, jollaiseksi se oli tarkoitettukin. 109 Tampereelle perustettiin sotilaallisin muodoin operoiva työväen järjestyskaarti elokuussa Se muuttui punakaartiksi lokakuussa ja sille laadittiin säännöt. Viimeistään lokakuussa aloitettiin sotilaalliset harjoitukset. Opeteltiin tähtäystä, kiväärin purkamista ja puhdistusta. 110 Itse Tampereen odotettiin välittömästi sortuvan. Ehkä tänä päivänä päästään Tampereelle, jos hyvin sattuu, arveli verneri Valkola jo Menestyksen jatkumista ei kukaan epäillyt. Karstulalainen Vaito Pesola katseli samana päivänä Orivedellä silminkantamattomiin ulottuvia marssijonoja ja kirjoitti päiväkirjaansa: Tuntui siltä, että tätä voimaa ei voi mikään vastustaa.ja erittäin mukavalta tuntui olla mukana tuossa voittamattomassa joukossa. 111 Myös 1990-luvulla, tarkemmin vuonna 1995, ilmestyi Jukka Rislakin Jämsän tapahtumia käsittelevä kirja Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa. Toinen painos ilmestyi vuonna Se kuvaa Jämsän tapahtumia perustaen tutkimuksen haastatteluihin, muistitietokokoelmiin ja arkistolähteisiin. Kirja tuo esille murhaajat ja murhatut, rintamalla kaatuneet ja vankileireillä kuolleet ja heidän tarinansa. Eräiden tietojen mukaan Koivua olisi pidetty Saarella pari vuorokautta puuliiterissä ja hän olisi epätoivoisena pyytänyt polttopuita noutanutta piikaa viemään isännälle sanan, ettei häntä enää kiusattaisi. Kun tappamisen aika tuli, teloittajat olivat humalassa eivätkä heti saaneet Koivua hengiltä. Väitetään, että hänet olisi tapettu pistimillä vajan seinustalla. Mies jäi vaikeasti haavoittuneena valittamaan. Hänet 109 Ylikangas 1993, Ylikangas 1993, Ylikangas 1993, 199.

48 48 löysi piika, joka meni aamulla sanomaan kauhistuneena isäntäväelle, että mies pitäisi tappaa paremmin. Niin tehtiinkin. 112 Hautausmaalle tultaessa kuului äkkiä laukaus, ja vanki, joka oli ilmeisesti yrittänyt pois rivistä, sätkytteli ammuttuna tiellä. Vahdit potkivat ruumiin kiroten tiensivuun. Joku vangeista retkahti lumelle, mutta vahti sohi hänet miekan kärjellä ylös: Pysy pönkilläs vähän aikaa, kyllä kohta maata saat. 113 Vuonna 2005, kun sodasta oli kulunut 87 vuotta, ilmestyi toimittaja-tutkija Mirja Turusen kirja Veripellot Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa Kirja tarttuu sekä punaiseen että valkoiseen terroriin ja antaa niiden uhreille ja harjoittajille kasvot. Kyseessä on kuitenkin neutraali tapa esittää asiat. Syyllisiä ei enää haeta tämän julkisuuden jakson aikana. Tällä julkisuuden ajalla kirjoitetaan totuuden sanoilla traumaa auki. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991, suomalainen historiantutkimus alkoi tulkita 1900-luvun historiaa uudelleen. Sisällissodan tutkimuksessa tämä tarkoitti sitä, että nyt voitiin unohtaa niin heti sisällissodan jälkeen vallinnut nationalistinen suuntaus vapaussotamyytteineen sekä sitä seurannut Neuvostoliiton miellyttämisen tarve, jolloin keskityttiin paljon punaisten uhriasemaan. Tällä viimeisellä julkisuuden ajalla julkaistut tekstit kuvastavat sitä uudenlaista näkökulmaa, josta tapahtumat voitiin nähdä ilman politisoitumista. Esimerkiksi Mirja Turusen teos esittää väkivallantekojen molemmat puolet osana sotatapahtumia. 114 Sotilaallista hyötyä punaisten tekemistä sodan lopun surmista ei ollut, koska peli oli menetetty. Terrori oli sodan lopussa poliittista; kyseessä oli luokkavihollisiin kohdistunut hyödyllinen teko. Kymenlaakson teloitukset eivät olleet sattumanvaraisia. 115 Kadonnut browninki ja konjakki jäivät arkistoihin, mutta tiedot kuolemantuomiosta haihtuivat savuna ilmaan. Välittömästi valloituksen jälkeen kaikilla entisillä punaisten hallussa olleilla paikkakunnilla armeija aloitti puhdistuksen, jossa ensimmäisenä ammuttiin pahimpina tai kiivaimpina tunnetut punaiset, jos he jäivät kiinni. Kun paikkakunnan myöhempi hallinto eli suojeluskunnan esikunta, oli 112 Rislakki 1995, Rislakki 2007, Tikka 2004, Turunen 2005, 137.

49 49 järjestäytynyt, se ryhtyi armeijan jälkeen vastaamaan puhdistuksen toisesta aallosta, jälkipuhdistuksesta. 116 Sisällissodan väkivaltailmiöt tulivat uudelleen tutkimukseen ja keskusteluun 1990-luvulla. Tähän vaikutti jo edellä mainittu Heikki Ylikankaan teos Tie Tampereelle. Tällä julkisuuden ajalla kuvataan yleensä molempien osapuolien väkivallantekoja realistisesti ilman erilaisia yleistäviä ja epämääräisiä määritelmiä. Marko Tikka toteaakin, että tämä ilmiö kytkeytyy sotahistorian kuvausten yleiseen kehityslinjaan, jossa siirryttiin ylätasolta kuvaamaan todellista tilannetta taistelukentällä. Tämä tulkinta esiintyy myös 1990-luvulla julkaistussa sisällissotatutkimuksessa luvulla ilmestyi monia paikallishistoriallisia vuoden 1918 väkivallantekoja käsitteleviä teoksia. Esimerkkinä muun muassa Rislakin Jämsän seutua käsittelevä Kauhun aika. Ylikankaan tulkinta ja sen vaikutus on ollut nähtävissä näissä teoksissa. 117 Ylikankaan tulkinta sisällissodasta ja sen tapahtumista on ollut 1990-luvulla vedenjakajan asemassa. Marko Tikan mukaan Ylikankaan tukijoita on pidetty valkoisten pahojen tekojen tonkijoina ja vastapuolta on puolestaan voitu syyttää vaikenemisesta, kun kyseessä on valkoinen terrori. 118 Ylikankaan tulkinnalle on olemassa myös vastatulkinta, joka yrittää selittää valkoista terroria valkoisten puolustusreaktiolla ja punaisella vihanlietsonnalla. Vanhat tulkinnat toistuvat jossain määrin tämän kolmannen julkisuuden ajan tutkimuskirjallisuudessa. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita myös historiantutkimuksen ja sosiologian välimaastoon sijoittuva tulkinta. Risto Alapuron tulkinta, joka ei sitoudu kumpaankaan vanhaan tulkintaan, ei vapaussota- eikä kansalaissotatulkintaan. 119 Seuraavassa lainaus Mikko Uolan teoksesta Seinää vasten vain. Poliittisen väkivallan motiivit Suomessa (1998). Lainaus kuvastaa edellä mainittua Ylikankaan teoksen vastatulkintaa. Siitä huolimatta punainen väkivalta oli monissa tapauksissa aivan riittävän raakaa antaakseen aihetta puheille väkivallan harjoittajien eläimellisestä julmuudesta. Suodenniemen murhatun kirkkoherran Kaarlo Kalvan tytär löysi isänsä ruumiin päällysvaatteet ryöstettynä, alusvaatteet pistimillä revittynä, vainajan ruumis pistimen jälkiä täynnä ja kasvot saappaan korolla litteäksi painettuna Turunen 2005, Tikka 2004, Tikka 2004, Tikka 2004, Uola 1998, 241.

50 50 Aivan toisin kuin punaisten johtajat valkoisten johtomiehet tiesivät alusta lähtien lähteneensä puolustamaan laillista asiaa. Heillä ei ollut päällään kapinallisten syntitaakkaa valtiollisen rikoksen tielle lähtemisestä, vaan päinvastoin valkoisessa armeijassa katsottiin ja tiedettiin oltavan paitsi oikeutetulla myös laillisesti perusteltavissa olevalla asialla. 121 Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, alkoi sisällissotatutkimuskirjallisuuden piirissä myös vapaussotatulkinnan toinen tuleminen. Neuvostoliitto oli vaikuttanut valtavasti Suomen sisäpoliittisiinkin tapahtumiin, eikä tuolloin ollut ollut tilaa valkoiselle tulkinnalle sisällissodan tapahtumista. Uuden tilanteen turvin oli taas mahdollista kirjoittaa vapaammin myös valkoisista muistoista. Aineistossa tämä näkyy siten, että vapaussota nimekkeen alle kertyy lukumäärällisesti enemmän teoksia kuin esimerkiksi toisen julkisuuden kauden aikana. Vapaussota tulkinnalle on edelleen ilmeistä sankarimyytti, itsenäisyyden puolustaminen ja ulkopuolisen uhan torjuminen sekä sotatoimien kuvaus. Valkoiseen terroriin tulkinta suhtautuu vieroksuen. On olemassa vain punaista terroria. 122 Tutkimuskirjallisuudessa tämä näkökulma kokee uuden tulemisen 1990-luvulla juuri Neuvostoliiton romahtamisen takia. Valkoisen puolen muistot sellaisenaan, vapaussotamyyttinä ja sankaritekoina joutuivat huonoon valoon 1960-luvulla, kun tutkimuskirjallisuus alkoi käsitellä valkoisten voittajien terroritekoja. Tämä jätti alleen valkoisen muiston, jota taas sodanjälkeinen vuodesta 1918 aina talvija jatkosotaan saakka jatkunut historiankirjoitus oli ollut luomassa ja vahvistamassa. kun yhteiskunnassa vapautui tilaa vapaussotatulkinnan uudelle tulemiselle, näin tapahtui. Silti havaittavissa on neutraalimpi esittämisen tapa. Vanhat näkökulmat esiintyvät tutkimuksessa vielä 1990-luvulla, mutta kaiken kaikkiaan voidaan sanoa tulkintojen moninaistuneen ja yhden ainoan totuuden hajonneen vuoden 1918 tapahtumia käsittelevässä historiankirjoituksessa. 121 Uola 1998, Tikka 2004, 14.

51 Samaan aikaan yhteiskunnassa Vuoden 1982 tammikuussa vannoi tasavallan presidentiksi valittu Mauno Koivisto virkavalansa. Ulkopolitiikan ja taloudellisen kehityksen pysyessä suhteellisen muuttumattomina, poliittinen ilmapiiri sen sijaan koki muutoksen, kun valta vaihtui. Neuvostoliitto oli pyrkinyt puuttumaan niin Suomen sisä- kuin ulkopolitiikkaankin menneiden vuosien aikana, mutta nyt tasavallan presidentin virkaan oli valittu ehdokas, joka oli kansan suosiossa. Tällä kohtaa kansalaismielipide oli ajanut tahtonsa läpi, eikä päätökseen enää vaikuttanut suurvaltapolitiikka tai maan suurimpien puolueiden valtapeli. Kansa uhmasi Moskovan käskyjä ja usko poliittiseen järjestelmään vahvistui. Koiviston aikainen sisäpolitiikka oli Suomessa vakaata. Hän oli saanut tarpeeksi suuren valitsijamiesenemmistön taakseen ja johtavat puolueet hyväksyivät hänen valintansa. Koiviston 12 ( ) vuotta kestäneen kauden aikana sisäpolitiikka vakautui ja hallitukset olivat laajapohjaisia koalitioita ja istuivat koko hallituskauden. 123 Koivisto paransi valintansa jälkeen viileitä idänsuhteitaan. Hänen kaudellaan idänpolitiikka kuitenkin muuttui, eikä Neuvostoliitolla ollut enää sanavaltaa Suomen poliittisiin päätöksiin. Muutos yhteiskunnallisessa ilmapiirissä sekä idänpolitiikassa vaikutti myös Suomen puoluekenttään. Sosiaalidemokraattien asema vahvistui Koiviston valinnan ja äärivasemmiston hajaannuksen myötä. Myös heidän kilpailijansa, keskustapuolue oli menettänyt idänsuhteiden hyödyn, kun Neuvostoliiton asema Suomen sisäisiin asioihin puuttumisessa muuttui. Suomen kommunistinen puolue hajaantui. Vähemmistönä ollut taistolaissiipi ja sen hallitsemat piirijärjestöt erotettiin puolueesta, jonka jälkeen ne perustivat oman vaalijärjestön. Tämä vaikutti kommunistien kannatukseen vähentäen heidän suosiotaan. 124 Puoluekentällä tapahtui myös muita muutoksia kuten esimerkiksi kokoomuksen profilotuminen palkansaajapuolueeksi ja Vihreän liiton saapuminen poliittiselle kentälle uutena liberaalisena vaihtoehtona. Muutoin tilanne kehittyi siten, että sosiaalidemokraatit olivat saaneet tarpeeksi keskustan ja kommunistien saamattomuudesta ja suuntasivat katseensa nyt kokoomuksen suuntaan. Kun tieto tuli julki, lähestyi myös keskusta kokoomusta. Punamultakoalition sisäiset suhteet olivat tulehtuneet ja puolueet olivat ajautuneet törmäyskurssille. Eduskuntavaalien 1987 jälkeen Koivisto puuttui peliin ja ohjasi hallitusneuvottelut suuntaan, josta syntyi kokoomuksen ja 123 Meinander 2012, Meinander 2012,

52 52 sosiaalidemokraattien hallitus. Keskusta jätettiin ulkopuolelle. Hallitus tunnettiin sinipunahallituksena. 125 Koivisto asettui uudelleen ehdolle ja valittiin Hänen toiseen presidenttikauteensa sattuivat Saksan yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja sitä seurannut Euroopan yhdentyminen. Idänsuhteet olivat olleet tärkeässä asemassa Suomen ulkopolitiikassa. Ajatus idänpolitiikasta ja hyvät suhteet Moskovaan olivat ensisijaisessa asemassa Suomen ulkopolitiikassa. Tämä näkyi esimerkiksi Suomen suhtautumisessa Baltian maiden itsenäistymiseen. Ne tulivat vasta toisena idänsuhteiden jälkeen. Kolmantena tuli Suomen lännessä nauttima arvonanto. Idänsuhteet eivät kuitenkaan olleet ainoa tekijä, joka suuntasi Suomen ulkopolitiikkaa. Suomi pyrki mukaan myös Länsi-Euroopan yhdentymiseen, joka oli alkanut jo 1980-luvulla. Koiviston ulkopolitiikka oli siis kaksijakoista, jossa otettiin huomioon idänsuhteet, mutta kuitenkin pyrittiin lähentymään Länsi- Eurooppaa. Koivisto ajoi läpi niin Eftan jäsenyyden 1985 kuin YYA-sopimuksen uudelleen tulkinnan vuonna Myös liittyminen Euroopan neuvostoon 1989 kertoi myös Eurooppaan päin kallellaan olevasta ulkopolitiikasta luvun aikana Suomi pääsi tavoitteeseensa integroituessaan Länsi-Eurooppaan. 126 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kommunistinen vaihtoehto hävisi vaihtoehtojen kentältä. Puolueen uskottavuus oli kadonnut sen myötä, että Neuvostoliiton kommunistinen puoluen oli julistettu laittomaksi organisaatioksi. Se oli menettänyt uskottavuutensa ja luottamuksen niin oman maansa kuin myös ulkomaiden kansalaisten piirissä. Suomessa puolue lakkautti itsensä. Samoin tekivät sen liepeille syntyneet Deva (Demokraattinen vaihtoehto) ja SKDL. Niiden perijäksi tuli Vasemmistoliitto. Myöhemmin kommunistinen aate on nostanut päätään vain muutaman pienemmän puolueen muodossa, mutta niillä ei ole juuri ollut poliittista painoarvoa. Vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat keskustapuolueelle voitokkaat ja seuraava hallitus muodostettiin keskustan ja kokoomuksen pohjalta Meinander 2012, Meinander 2012, Vihavainen 2003, 901.

53 Sotasurmat projekti Sotaoloissa vuosina surmansa saaneet (2004) on tilaistoihin perustuva yleisesitys vuosina sotaoloissa surmansa saaneista. Vuonna 1998 käynnistyi hanke, jonka tarkoituksena oli selvittää henkilötasoa myöten menehtyneiden ja kadonneiden kohtalot. Tutkimuksessa on kerätty mahdollisimmat tarkat tiedot surmansa saaneista henkilöistä. Esitys sisältää tietoa surmansa saaneiden taustoista, kuolintavoista ja lukumääristä. Suurin osa tiedoista koskee vuoden 1918 sisällissodassa surmansa saaneita. Tämä siksi, että sisällissodassa henkilötappiot olivat suuret. Tutkimuksessa sotasurma-käsitteen alle kootaan noiden vuosien aikana sotaoloissa surmansa saaneet sotilaat ja siviilit. Tutkimuksessa on käytetty väestökirjanpidon ja arkistojen tietoja. Myös sukulaiset, paikallis-, suku- ja harrastelijatutkijat ovat toimittaneet tärkeitä tietoja. Sotaoloilla tarkoitetaan sitä, että surmatapaus on asiallisesti liitettävissä sotatoimiin eli henkilö on kuollut taistelukentällä, sotavankina, miinaräjähdyksessä, torpedoidun laivan mukana tai sodankäynnistä ja valmistelusta johtuvan tapaturman kuten vahingonlaukauksen seurauksena. 128 Tietoja vuosina sotaoloissa surmansa saaneista voidaan hakea sukunimen, etunimen, syntymäajan, ammatin, kirjoillaolokunnan, asuinkunnan, kuolinkunnan ja kuolintavan mukaan. Projekti siis toisin sanoen myös henkilöi surmansa saaneet ihmiset, antoi tavallaan kasvot uhreille. Tutkimus jatkaa Heikki Ylikankaan jäljillä valaisten sisällissotatutkimuksen aukkopaikkoja. Perustaessaan tietonsa useampaan tietolähteeseen tutkimus pääsee, tutkimuksen johdantoa mukaillen, jokseenkin oikeaan lopputulokseen surmansa saaneiden eri ryhmistä. Tähän tulokseen päästään, sillä projektin nimitiedostoon tallennetut tiedot perustuvat useaan eri tietolähteeseen, joita on täydennetty useiden kymmenien yksittäisten lähteiden tiedoilla. Projektin tilastot välittävät tietoaineistoja ja pohjalukuja, joiden avulla on mahdollista tehdä päteviä tulkintoja sotaoloissa surmansa saaneista sekä sotatoimien vaikutuksista ja seurauksista sotaan osallistuneille ja muuten sotatoimet kokeneille. 129 Projektin nimitiedoston tietojen mukaan Suomen sisällissodassa vuonna 1918 kuoli henkilöä. Tähän lisätään vielä vuosina sodan seuraksena kuolleet ja ulkomaalaiset sodassa surmansa saaneet. Tällöin luku on yhteensä Jo heti sisällissodan päättymisen 128 Westerlund et. al. 2004, Westerlund et.al. 2004, Westerlund et. al. 2004, 15.

54 54 jälkeen ilmestyi erinäisiä julkaisuja, joihin oli koottu sodassa ja sotatoimissa surmansa saaneita kansalaisia. Nämä luvut olivat kuitenkin yleensä joko ylä- tai alakanttiin esitettyjä. Tämä riippui siitä oliko julkaisu valkoinen vai punainen. Vapaussotakirjallisuudessa ja luokkasotakirjallisuudessa oman puolen uhrien määrää yleensä korotettiin, kun taas vastapuolen uhrien määrää vähäteltiin. Ensimmäinen uhriluvut todenmukaisesti esittävä, neutraali teos oli Jaakko Paavolaisen kaksiosainen väitöskirja Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa (osat 1. Punainen terrori ja 2. Valkoinen terrori) (1967). Tämä julkaisu epäpolitisoi terroriluvut. Niitä ei ollut enää mahdollista poliittisista syistä korottaa tai vähätellä. Infektiotaudit, hengitystiet Keuhkokuume 556 Tuberkuloosi 92 Kurkkumätä 47 Keuhkokatarri 25 Keuhkoputkentulehdus Tilasto käsittelee muun muassa teloitettujen, ammuttujen ja murhattujen lukumääriä, sukupuolijakaumaa, ikäjakaumaa ja kuolinajankohtaa. Se käsittelee myös vankileireillä kuolleita. Tilastosta selviävät muun muassa vankileireillä kuolleiden kuolinsyyt (edellinen lainaus) ja vankileireillä kuolleiden kuolintavat. Projektissa käsitellään laaja-alaisesti myös muita kuolinsyitä, kaatuneita sekä kadonneita. 132 Sotaoloissa vuosina surmansa saaneet jatkaa 1990-luvulla alkanutta kehitystä sisällissotatutkimuksessa. Se pyrkii tuomaan tilastojen valossa esille surmat, surmatut ja syyt. Tutkimus ei edusta kumpaakaan näkökulmaa, punaista tai valkoista, vaan esittää tapahtuneen tilaston valossa. Jokainen voi internetissä olevan nimitiedoston avulla etsiä sukulaisiaan ja heidän kuolinsyitään. Antaa tapahtumille kasvot ja selityksen. Kolmas julkisuuden aika alkaa vuodesta 1991 ja jatkuu edelleen. Tässä tutkimuksessa tämä julkisuuden aika päättyy vuoteen Se pitää sisällään noin 1000 teosta. Määrää on vaikea laskea tarkalleen, koska eri haut saattavat sisältää saman teoksen joissain tapauksissa. Koska kyseessä ei ole kvantitatiivinen tutkimus, määrä on kuitenkin tarpeeksi tarkka. Tällä kolmannella julkisuuden ajalla tapahtuu vapaussotakirjallisuuden uusi tuleminen ja niin vapaussota- nimekkeen alle kertyy 131 Westerlund et. al. 2004, Westerlund et. al. 2004,

55 55 39 teosta. Tulos on ilmoitettu sen mukaan, miten sellaisia teoksia, joiden otsakkeessa on nimi vapaussota esiintyy. Tällä julkisuuden ajalla vapaussota sanahaku tuotti tuloksen, jossa on myös huomattava suojeluskunnista, lotista ja veteraaneista kertovat teokset. Usein toistuvat myös isänmaan asialla tai isänmaan vapauden puolesta tyyppiset otsakkeet. Tämä on seurausta Neuvostoliiton romahtamisesta ja siten uudesta mahdollisuudesta tutkia ja tulkita 1900-luvun tapahtumia. Veteraanimatrikkeleissa aikahaarukka alkaa vuodesta 1918 ja päättyy usein vuoteen Tulkitsen tämän talvisota-myytin uudelleen tulemiseksi, sillä matrikkelit puhuvat usein sankareista ja sankaruudesta, ja samalla matrikkelit nivovat kaikki kolme sotaa yhteen. Veteraanimatrikkelien julkaiseminen voidaan nähdä mielestäni osana talvisodan hengen jatkumona. Yhdessä taistelleet sankarit nostetaan esille ja näin luodaan yhteinen muisto isänmaan puolustajista, joka jättää edelleen alleen selittämättömän ja selvittämättömän sisällissodan kahtia jakautuneen muiston. Kun haun tekee kansalaissota sanalla, tulokseksi saa 122 teosta, joissa vain muutaman otsakkeessa mainitaan sana kansalaissota. Sen sijaan tuloksista löytyy teoksia naiskaartilaisista, punaisten taistelutappioista, Mannerheimin valkoisen armeijan sotilaspuvuista ja Raumalaisten sisällissodasta. Tämän julkisuuden aikana tulkinnat ovat moninaistuneet. Tällä kolmannella julkisuuden ajalla vuoden 1918 tapahtumien nimi on tutkimuksessa muuttunut sisällissodaksi, vaikka silti vielä edelleen käytetään myös muita nimiä. Sisällissotaa voidaan kuitenkin pitää neutraaleimpana. Pertti Haapala kirjoittaa Sisällissodan pikkujättiläisessä (2010), että kirjan nimi on sen tekijöiden valinta ja jos kirjan nimeksi olisi valittu jokin muu nimitys, kuten vapaussota tai kansalaissota, olisivat tekijät ottaneet poliittisen näkökulman. Samalla hän toteaa, ettei sisällissodalla ole enää yhtä oikeaa nimeä ja myös virallisissa yhteyksissä käytetään erilaisia ilmauksia, jotka kertovat tavoista ymmärtää vuoden 1918 tapahtumia jälkikäteen ja ovat siinä mielessä kaikki oikeutettuja Haapala 2010,

56 56 5 Johtopäätökset Vaikka sosiaalidemokraattien asema oli vankka kansan keskuudessa sisällissodan jälkeen ja kunnallisvaalit vuonna 1919 tuottivat voitokkaan tuloksen, oli politiikka silti hyvin oikeistolaista. Myöskään yhteiskunnallinen ilmapiiri ei hyväksynyt punaisia ja vallalla ollut voittajien ajama kuva maanpettureista hallitsi julkisuutta. Sodissa voittaja sanelee rauhanehdot ja Suomessa valkoiset voittajat sanelivat sen, mitä sodan jälkeen sai muistaa ja mistä sai puhua, kenen muistot olivat sallittuja ja kenen kiellettyjä. Trauman purkamisessa on tärkeää se, kuka määrittelee sen, mitä muistetaan ja mitä unohdetaan. Kun julkisissa historianesityksissä kirjoitettiin punaisten maanpetturuudesta ja hirmutöistä ja valkoisten sankaruudesta ja itsenäisyyden turvaamisesta, syntyi molemmille puolille erilainen muistamisen kulttuuri. Kun poliittinen ilmapiiri sitten alkoi muuttua hiljalleen ja sosiaalidemokraatit pääsivät myös vankemmin mukaan poliittisiin päätöksiin, alkoi myös tutkimuskirjallisuus muuttaa suuntaansa. Vapaussotatulkinta oli menettänyt myyttisyytensä talvisodan jalkoihin ja vaikka talvisodasta luotiin uusi myytti, jolla yritettiin yhdistää kansakuntaa sekä peittää kahtia jakautunut muisto. Oli tämä kehitys kuitenkin rakentavaa siinä mielessä, että myös punaiselle tulkinnalle alkoi nyt olla enemmän tilaa. Olen osoittanut tutkimuksessani sen, miten sisällissotaa käsittelevä tutkimuskirjallisuus muuttuu tarkasteltavalla ajalla vuodesta 1918 vuoteen Muutoksia tarkastelemalla olen päätynyt kolmeen julkisuuden aikaan. Tätä kautta olen kuvannut sitä, miten erilaiset julkisuudet ovat muotoutuneet ja kehittyneet sekä miten niiden aikana julkaistu tutkimuskirjallisuus on vaikuttanut sisällissodan eri puolien muistamisen kulttuuriin ja muistojen jakautumiseen. Tämä taas vaikuttaa vastakkainasettelun syntymiseen, vahvistumiseen ja lientymiseen paikallisyhteisössä. Selkeä muutos tutkimuskirjallisuuden näkökulmissa on siis havaittavissa kolme kertaa. Nämä kolme julkisuuden aikaa muodostavat kukin oman kokonaisuuden. Ne kukin pitävät sisällään muutoksia. Jokainen julkisuuden aika kehittyy vähitellen ja historiankirjoituksen näkökulma muuttuu sekä myötäilee kulloistakin poliittista ilmapiiriä. Kun muistaminen on ollut jakautunutta ja erillistä, ovat sodan osapuolten muistot kehittyneet omaan suuntaansa tahoillaan. Yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri ei ole ollut avoin punaisille muistoille. Ensimmäisen julkisuuden ajan ( ) alkuvuosina poliittinen ilmapiiri oli hyvin vahvasti oikeistolainen ja vallassa oli sodan voittanut osapuoli. Vasemmistolaiset olivat joutuneet hetkellisesti paitsioon politiikassa ja osittain myös muualla yhteiskunnassa. Ajatuksen tasolla punainen käsivarsinauha istui sitkeästi kiinni kaikkien vasemmistolaisten paidanhihassa vielä 1950-luvulla. Vasemmistolaiset leimattiin siis

57 57 punaisiksi vielä pitkään sodan päättymisen jälkeen. Ensimmäisen julkisuuden aikaan valkoiset ovat olleet muistoissaan voittajia ja oikeuttaneet vapaussotamyytillä sodanjälkeisiä tekojaan. Punaiset ovat olleet muistamisen kulttuurissaan uhreja ja vastakkaisia muistoja on vaalittu suvun ja muiden yhteisöjen piirissä. Myöskään punaisella puolella ei ole puhuttu omista väkivallanteoista. Punaiset ja valkoiset muistot olivat vastakkaisia toisilleen ja punaisella puolella kehittyi valkoisen tulkinnan hegemonian takia oma muistamisen kulttuuri. Suomessa kului puoli vuosisataa, että hävinneiden näkökulmasta tuli osa julkista, virallista historiankirjoitusta eli suurta traditiota. Kansan keskuudessa ehti kuitenkin muodostua oma traditio, hävinneen puolen historiakuvat heijastivat kuvaansa viralliseen historiankirjoitukseen ja yhdessä muovasivat työväen muistelukulttuuria siten, että muistot patoutuivat ja osittain katkeroituivatkin. Kun yhteiskunnassa ei synny keskustelua sodan jälkeen, se mahdollistaa historiakuvien kehittymisen sellaisessa ympäristössä, joka ruokkii kunkin puolen omaa totuutta. Kun historiankirjoitus on yksipuolista, se aiheuttaa vastakkainasettelun, jonka purkamiseen tarvitaan asian neutraalia käsittelyä. Valkoiset historiantulkinnat hallitsivat suomalaista mielenmaisemaa kauan ja voittajaosapuolella oli mahdollisuus tavallaan myös mustamaalata hävinnyttä osapuolta. Tämä aiheutti hävinneen kansanosan puolella vääryyden tunteen syntymisen. Esitettiin kysymyksiä siitä, miksi punaisten kokemia vääryyksiä ei käsitelty. Valtakulttuuri leimasi punaisen puolen isänmaanpettureiksi, jotka ansaitsivat kohtalonsa. Näin syntynyttä traumaa on sittemmin yritetty purkaa ja kahtiajakoa kuroa umpeen. Kun 1960-luvulla punaiset muistot ovat päässeet julkisuuteen, on trauman purkaminen alkanut. Kuitenkin punaisten kuvien julkisuuteen pääsy, on samalla tehnyt valkoisista hirmutöiden tekijöitä. Tämä johtuu siitä, ettei valkoisesta terrorista oltu kirjoitettu aikaisemmin lukuunottamatta muutamia punaisten muistojulkaisuja. Toisella julkisuuden ajalla valkosten muistot jäivät siis altavastaajan asemaan. Mielestäni tällaiseen trauman purkamiseen liittyy punaisella puolella ensin vääryydentunteen vahvistuminen ja sen jälkeen oikeuden toteutuminen. Valkoisella puolella tähän toiseen julkisuuden aikaa liittyy nöyrtyminen ja toisenlaisen totuuden kohtaaminen. Luotu myyttinen muisto onkin ollut osittain valheellinen. Valkoinen muisto on ollut nyt osittain alistetussa asemassa. Kun sama aihe ja samat kysymykset nousevat pintaan yhä uudelleen, on syytä kysyä miksi? Mitä on jäänyt käsittelemättä? Sodasta jäävät traumat ovat syvällä yhteiskunnassa ja ne vaativat tasapuolista purkua. Suomessa sisällissodan jälkeinen kahtiajako kesti kymmeniä vuosia. Tässä ajassa ehti syntyä patoutuneita vääryyden tunteita, jotka liitettiin tapahtumahistoriaan. Syntyi kauhutarinoita, jotka sitten ruokkivat vastakkainasettelua entisestään. Virallinen historiankirjoitus käsitteli sotaa, muttei purkanut traumaa. Kun tapahtumien käsittely molemmista näkökulmista 1960-luvulla alkoi,

58 58 se myös aluksi ruokki vastakkainasettelua. Kipeistä muistoista tuli julkisia ja niiden julkisuus muistutti tapahtumista. Kuitenkin tapahtumista puhuminen ja kirjoittaminen myös purki traumaa ja vastakkainasettelua, joka oli hiljaisina vuosina syntynyt luvulla molemmille puolille annettiin mahdollisuus kertoa tarinansa julkisille arkistoille. Tämä loi mahdollisuuden tarkastella aikalaismuistoja useammasta näkökulmasta. Myös punaisten oli sallittua muistaa. Tällä julkisuuden ajalla tapahtui myös ensimmäisen kerran terroritilastojen epäpolitisointi, joka vaikutti siihen, ettei kuolemien määrillä voinut enää pelata tai valehdella. Sisällissodan kuolemanlukuja ei voinut enää käyttää pelinappulana, eikä niillä voinut enää vahvistaa vastakkainasettelua. Kaiken kaikkiaa toinen julkisuuden aika toi keskusteluun tapahtumien molemmat puolet. Ja vaikka toisen julkisuuden ajan teokset pyrkivät juuri neutraaliin näkökulmaan ja siihen pääsivätkin, osui niiden julkaiseminen juuri siihen kipukohtaan, jota punaiset olivat joutuneet viisikymmentä vuotta piilottelemaan ja näin ollen tämä johti punakuvien tulvaan ja hegemoniseen asemaan toisella julkisuuden ajalla. Kolmas julkisuuden aika ( ) toi mukanaan moninaisemmat tulkinnat sodasta. Tosin tällä julkisuuden ajalla myös vapaussotatulkinta teki paluun historiankirjoituksen kentälle. Osittain siksi, että Neuvostoliitto oli romahtanut, eikä historiankirjoituksen tarvinnut ottaa sen asemaa huomioon. Toisaalta vapaussotatulkinnan uusi tuleminen viesti myös siitä, että valkoiset vapaussotamuistot oli suljettu toisella julkisuuden ajalla terrorikuvausten ja paheksunnan alle. Vapaussotamuistosta oli tullut kielletty muisto, joka 1990-luvulla pääsi takaisin julkisuuteen. Kolmannen julkisuuden ajan moniäänisyys on lisännyt sisällissodasta käytävää keskustelua. Jos toista julkisuuden aikaa hallitsivat punaiset kuvat, ovat tämän julkisuuden ajan keskiössä niin punaiset kuin valkoiset kuvat. Tämä kuvastuu esimerkiksi Mirja Turusen Veripelloissa, jossa kuvataan paikallisia tapahtumia ja esitetään niiden molemmat puolet. Kun historiankirjoitus on käsitellyt tapahtumia enemmän, ovat asenteet muuttuneet ja vastakkainasettelun jyrkimmät ajat takana. Asenteissa näkyy 2000-luvulla liennytyksen aika. Paikallisia tapahtumia käsitteleviä teoksia alkoi ilmestyä 1995 Heikki Ylikankaan teoksen Tie Tampereelle vanavedessä. Jos sisällissotaa käsittelevä historiankirjoitus olisi nainen, se viettäisi 1900-luvun alkupuoliskon kesät päivänvarjon alla ja käyttäisi valkoista puuteria. Puoli vuosisataa sodan päätyttyä, luvulla, nainen ostaisi poskipunan ja alkaisi maalata poskiaan asteittain tummemmiksi. Ehkä hän myös kokeilisi värjätä hiuksensa uusilla punasävyisillä hiusväreillä luvulle tultaessa tämä kuviteltu nainen kävelisi kampaamoon sisälle ja muuttaisi tyyliään taas kerran. Nyt hänen hiuksensa ovat vaaleat, joita koristaa punainen raidoitus. Poskipunan tilalla hän on alkanut käyttää huulipunaa. Ajan myötä värien suhteet muuttuvat, ne haalistuvat hieman ja muuttuvat neutraalimmiksi. Näin tapahtuu historiankirjoitukselle, joka käsittelee vuoden 1918 tapahtumia. Näin kuvaten,

59 59 historiankirjoitus peilaa aikaansa, sen poliittisia päätöksiä ja tapahtumia. Kenen ääni pääsee kuuluviin, on monen tekijän summa. Politiikka vaikutti siihen, miten ja missä vaiheessa erilaiset tulkinnat vuoden 1918 tapahtumista pääsivät esille. Vastakkainasettelun syntyminen paikallisyhteisössä voidaan nähdä sen seurauksena, miten vuoden 1918 tapahtumat historian julkisissa esityksissä käsiteltiin. Kun valtakulttuurin hegemonia loi mahdollisuuden vain toisen puolen muistoille ja tulkinnoille tulla kuulluksi, jäivät hävinneen puolen muistot näiden tulkintojen jalkoihin, piiloon, kielletyiksi. Hävinneen puolen muistoja kerrottiin salaa ja se muovasi niistä omanlaisiaan tarinoita. Yhä edelleen kuulee tarinoita kerrottavan koskien unohtuneita terroritekoja. Tästä esimerkkinä voi mainita vuonna 2012 julkaistun Verinen Tampere teoksessa esitetty väite, että Pyynikin kirkkopuistossa olisi tutkimaton sisällissodan aikainen joukkohauta. Väite perustuu muistitietoon ja tutkijat ovat kumonneet sen. Se on kuitenkin päätynyt kansien väliin, joten jossain joku uskoo sen todenperäisyyteen. Niin kauan kuin hävinnyt osapuoli kokee tulleensa kohdelluksi väärin, niin kauan vanhoja, sotaan liittyviä tarinoita kerrotaan ja niin kauan kansa on kahtia jakautunut.

60 60 Lähteet ja kirjallisuus Painetut lähteet Bibliografiat Suomen historiallinen bibliografia Toim. Aarno Maliniemi ja Ella Kivikoski. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. J. Vallinkoski ja Henrik Schauman. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. Paavo Lamminen. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. Tuula Rantanen ja Leena Pärssinen. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. Tuula Rantanen ja Raija Mankki. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. Raija Mankki ja Tuula Rantanen. Suomen historiallinen seura, Helsinki Suomen historiallinen bibliografia Toim. Kirsti Antin. Suomen historiallinen seura, Helsinki Kirjallisuus Donner, Kai & Nurmio, Heikki & Svedlin TH Suomen vapaussota I. Valmistelut ja esihistoria. K.J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä. Donner, Kai & Nurmio, Heikki & Svedlin TH Suomen vapaussota II. Sodan puhkeaminen ja rintaman muodostuminen. K.J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä. Donner, Kai & Nurmio, Heikki & Svedlin TH Suomen vapaussota III. Etelä-Suomen ja Ahvenanmaan tapahtumat. K.J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä. Donner, Kai & Nurmio, Heikki & Svedlin TH Suomen vapaussota VIII. Viimeiset sotatoimet Itä-Suomessa. K.J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.

61 61 Hako, Matti & Huhtanen, Heimo & Nieminen, Matti Aatteet ja aseet. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Hako, Matti & Huhtanen, Heimo & Nieminen, Matti Aatteet ja asenteet. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Hannula, J.O Suomen vapaussodan historia. Neljäs tarkistettu ja lisätty painos. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo. Hannula, J.O Mannerheim. Vapaussodan ylipäällikkö. Toinen tarkistettu painos. Kustannusosakeyhtiö Sanatar, Helsinki. Huitu, Olga Aseettomien taistelua. Muistelmia punakapinan ajoilta. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Hytönen, Viljo Vapaussotamme. Katsaus sen syihin ja tapahtumiin (2. painos). Edistysseurojen Kustannusosakeyhtiö, Helsinki. Ignatius, Hannes et al Suomen vapaussota vuonna 1918 I (2. painos). Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Kivijärvi, Erkki Suomen vapaussota Kuvauksia taistelurintamilta 1. osa. Tapahtumat Helsingissä (5. painos). Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki. Kivijärvi, Erkki Suomen vapaussota Kuvauksia taistelurintamilta 4. osa. Punainen Suomi. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki. Kuoleman kentiltä. Muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta. Hämeen eteläinen sos.-dem. piiritoimikunta, Hämeenlinna Kärsimysten teiltä. Kymmenvuotismuistoja. Osakeyhtiö Hämeen Kansa, Hämeenlinna Lappalainen, Jussi T Punaisen Suomen historia Punakaartin sota 1. Valtion painatuskeskus, Helsinki. Louhivuori, O. W Punakaartin kapinan syyt. Ajatuksia kapinan aikana. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki. Lehen, Tuure Punaisten ja valkoisten sota. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, Kuopio.

62 62 Nykänen, Juho Pielisjärven työläisten Golgata. Muistelmia vuodelta (Toinen painos). Koy Savon Sana, Kuopio. Paavolainen, Jaakko 1967a. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 I Punainen terrori. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Paavolainen, Jaakko 1967b. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II Valkoinen terrori. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Paavolainen, Jaakko Vankileirit Suomessa Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Rantakari, K.N Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana. Kirjapaino Ilmarinen, Wiipuri. Rinta-Tassi, Osmo Punaisen Suomen historia Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Valtion painatuskeskus, Helsinki. Rislakki, Jukka Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä. Rislakki, Jukka Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä (2. uudistettu ja laajennettu laitos). Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä. Salmi, Väinö Olin punikki. Akateeminen Kustannusliike, Helsinki. Salkola, Marja-Leena Punaisen Suomen historia Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1. Valtion painatuskeskus, Helsinki. Sohkanen, Viljo Punakaartilaisen päiväkirja. Painokaari Oy, Helsinki. Tikka, Marko Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turunen, Mirja Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa Atena, Jyväskylä. Uola, Mikko "Seinää vasten vain!" : poliittisen väkivallan motiivit Suomessa Otava, Helsinki. Vähä, Toivo Suomalaiset punikit. Muistelmia. Karjala-kustantamo, Petroskoi.

63 63 Westerlund, Lars Sotaoloissa vuosina surmansa saaneet. Tilastoraportti. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki. Ylikangas, Heikki Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. WSOY, Porvoo, Helsinki, Juva. Tietokannat Tutkimuskirjallisuus Alapuro, Risto Suomen synty paikallisena ilmiönä (2. painos). Hanki ja Jää Oy, Helsinki. Alasuutari, Pertti Laadullinen tutkimus (3. uudistettu painos). Osuuskunta Vastapaino, Tampere. Fingerroos, Outi Haudatut muistot. Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Haapala, Pertti Sota ja sen nimet. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (2. painos). Toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki. Haataja, Lauri Jälleenrakentava Suomi. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. Toim. Seppo Zetterberg ja Veikko Kallio. WSOY, Helsinki. Heimo, Anne Kapina Sammatissa. Vuoden 1918 paikalliset tulkinnat osana historian yhteiskunnallisen rakentamisen prosessia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hentilä, Seppo Itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen Teoksessa Suomen poliittinen historia (6. painos). Toim. Osmo Jussila & Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi. WSOY, Helsinki. Kalela, Jorma Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki. Kalela, Jorma Historiantutkimus ja jokapäiväinen historia. Teoksessa Jokapäiväinen historia. Toim. Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

64 64 Kalela, Jorma Muistitiedon näkökulma historiaan. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo ja Ulla-Maija Peltonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Karonen, Petri & Tarjamo, Kerttu Kun sota on ohi Loppusanat. Teoksessa Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. Toim. Pertti Karonen ja Kerttu Tarjamo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Katajala, Kimmo Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut. Toim. Aunesluoma, Juhana & Kinnunen, Tiina & Lamberg, Marko & Tikka, Marko. Haik 2/2009, Knuuttila, Seppo Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Liikanen, Ilkka Vuoden 1918 perintö ja perunkirjoittajat. Teoksessa Varkaus, Suomi ja vuosi Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Toim. Hannu Itkonen. Varkauden Kirjapaino Oy, Varkaus. Meinander, Henrik Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2000-luvulle. Schildts & Söderströms, Helsinki. Nevakivi, Jukka Jatkosodasta nykypäivään Teoksessa Suomen poliittinen historia (6. painos). Toim. Osmo Jussila & Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi. WSOY, Helsinki. Peltonen, Ulla-Maija Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Peltonen, Ulla-Maija Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Peltonen, Ulla-Maija Sisällissodan muistaminen. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (2. painos). Toim. Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki. Roselius, Aapo Kiista, eheys, unohdus: vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja veteraaniliikkeen toiminnassa Salokangas, Raimo Itsenäinen tasavalta. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. Toim. Seppo Zetterberg ja Veikko Kallio. WSOY, Helsinki.

65 65 Siven, Jere Vasemmistoaktivisti Tuure Lehen ( ). Teoksessa Tuure Lehen Jämsänkoskelainen punakenraali. Jämsänkoskella pidetyn seminaarin satoa. Toim. Jaakko Saares. Jyväskylän kesäyliopisto, Jyväskylä. Tikka, Marko Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Tommila, Päiviö Suomen historiankirjoitus: tutkimuksen historia. WSOY, Porvoo. Tommila, Päiviö Kansallisen historiankirjoituksen synty. Teoksessa Suomen tieteen historia 2: Humanistiset ja yhteiskuntatieteet, toim. Tommila, Päiviö. WSOY, Porvoo, Vihavainen, Timo Hyvinvointi-Suomi. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. Toim. Seppo Zetterberg ja Veikko Kallio. WSOY, Helsinki. Väyrynen, Tarja Valtioiden sisäiset konfliktit ja rauhaanpalaamisen ongelmat Rauhantutkimuksen teoreettiset ja eettiset lähtökohdat. Teoksessa Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. Toim. Pertti Karonen ja Kerttu Tarjamo. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

66 66 Kahtia jaettu kansa Jämsänjokilaakson tarina Käsikirjoitus: Noora Kytöharju Kesto: 22 min

67 67 Taustaa tapahtumille Suomen sisällissodasta on kulunut 95 vuotta, mutta sen jäljet näkyvät yhteiskunnassa ja ihmisten muistoissa edelleen. Dokumenttini sijoittuu Jämsänjokilaaksoon, Keski-Suomeen, jossa sisällissodan aikaan tapahtui erittäin verinen puhdistus. Punaisiin kohdistuneet murhat alkoivat helmikuussa 1918 ja loppuivat vasta Kokkolan vankileirillä tehtyihin murhiin toukokuun 18. päivä. Tuona aikana valkoisen terrorin uhreina ehti kuolla yli sata punaista jämsäläistä. Näistä noin 50 murhattiin, osa katosi ja osa kuoli vankileirillä. Nämä edellä mainitut tapahtumat jakoivat Jämsän kahtia. Väkivallan kuukaudet jättivät pysyvät jäljet paikkakunnan sieluun ja paikkakuntalaisiin. Sisällissodan aikaan Jämsänkoski oli osa Jämsää, mutta itsenäistyi omaksi pitäjäkseen vuonna Sisällissodan aikaan, vuonna 1918, Jämsänkoski kuului vielä Jämsän pitäjään yhdessä Koskenpään kanssa. Tuolloin maisemaa hallitsivat Jämsässä suuret kartanot ja niiden laaja-alaiset viljelmät. Muutoinkin pitäjässä näytti varallisuutta olevan, mutta oli myös varallisuuseroja, köyhyyttä ja puutetta. Jämsä kuului tuohon aikaan maamme vahvimpiin torpparialueisiin. Maanvuokraajat suuntautuivat vahvasti työväenliikkeeseen. Jämsänjokilaaksossa jälkipolvet muistavat tämän ajan juuri suurten kartanoiden ja pienten tilojen sekä työläisten vastakkainasettelun näkökulmasta. Kirkossakin oli 16 penkkiä varattuna pelkästään herroille, rusthollareille ja rälssitaloille. Jumalanpalveluksessakin päti siis arvojärjestys. Jämsänkoski puolestaan alkoi hiljalleen rakentua sinne perustetun tehtaan ympärille ja siitä kasvoikin tiivis tehdasyhteisö. Sisällissodan aikaan Jämsänkosken tehtaalla (tarkemmin Oskaeyhtiö jämsänkosken sellu- ja paperitehdas) oli 350 työntekijää, joista yli 100 henkeä kuului punakaartiin. Sisällissodan taistelut eivät yltäneet koskaan Jämsään asti. Alue jäi siis varsinaisten taisteluiden ulkopuolelle ja pysyi suhteellisen rauhallisena muutamia uhkaavia läheltä piti tilanteita lukuun ottamatta. Ilmapiiri oli kiristynyt ja työväenyhdistys varsin kärkäs ajamaan asiaansa, mutta tämä ei silti johtanut yhteenottoihin ja aseelliseen taisteluun alueen punaisten ja valkoisten välillä. Yhtenä syynä tähän pidetään sitä, että valkoiset eivät olleet kovin hyvin järjestäytyneitä ja punaisilta puuttui aseistus. Jämsä ei siis ollut koskaan sotatoimialueena, mutta paikkakunnan punaiset joutuivat tästä huolimatta hyvin järjestelmällisen, raa an ja useita henkiä vaatineen valkoisen terrorin kohteeksi. Jämsän valkoiset kokivat menetyksensä rintamaolosuhteissa. 134 Vangitsemiset alkoivat Jämsän seudulla jo helmikuussa Punaisia kohtaa tunnettu pelko ja viha saivat Jämsän valkoiset ryhtymään puhdistustoimiin paikkakunnalla. Vuoden 1917 katsotaan 134 Kulha 1975,

68 68 olleen järkytys Jämsän isoille isännille, sillä se sisälsi lakkoja, maanvuokraajien ja työväestön esittämiä poliittisia vaatimuksia sekä tehtaalta leviäviä radikaaleja aatteita. Tämä ruokki omalta osaltaan syöksykierteenä kasvavaa väkivallan aaltoa, joka veti mukaansa taustaltaan muuten moitteettomia paikkakuntalaisia. Rislakki toteaakin, että Jämsässä kyseessä oli jämsäläisten sota jämsäläisiä vastaan. Tapahtumat olivat pitäjän sisäinen, laaja ja määrätietoinen puhdistus, joka kohdistui työväenliikkeen johtohahmoihin ja aktiiveihin. Tämä puhdistus sai myös myöhemmin umpimähkäisen koston piirteitä. Puhdistus ei perustunut sotilaallisiin määräyksiin tai oikeudellisiin tuomioihin. Se oli oman käden oikeutta ja pikemminkin virallisten määräysten vastainen. Jämsässä kyseessä oli jämsäläisten sota jämsäläisiä vastaan. Tapahtumat olivat pitäjän sisäinen, laaja ja määrätietoinen puhdistus, joka kohdistui työväenliikkeen johtohahmoihin ja aktiiveihin. Tämä puhdistus sai myös myöhemmin umpimähkäisen koston piirteitä. Puhdistus ei perustunut sotilaallisiin määräyksiin tai oikeudellisiin tuomioihin. Se oli oman käden oikeutta ja pikemminkin virallisten määräysten vastainen. Kyseessä sanotaan olleen jämsäläisen ratkaisun. Kaksi kaupunkia ja vastakkainasettelu Suomessa käytiin vuonna 1918 sisällissota, jonka aikaiset tapahtumat jättivät jälkensä koko yhteiskuntaan. Sodan jälkeiset traumat ja vastakkainasettelut elävät yhteiskunnassa edelleen. Väkivallan kuukaudet jättivät pysyvät jäljet paikkakuntien, Jämsän ja Jämsänkosken 135, sieluun ja paikkakuntalaisiin. Kahtiajako on nähtävissä paikkakunnilla edelleen. Dokumenttini pureutuu tähän syntyneeseen kahtiajakoon tämän päivän Jämsässä (yhdistyneet Jämsä ja Jämsänkoski). Aikaa on kulunut runsaasti ja maisema on ehtinyt muuttua useaan otteeseen vuoden 1918 jälkeen. Silti muistot tuosta ajasta ja sen tapahtumista nousevat esiin niin paikallislehtien sivuilla kuin ihmisten puheissa. Dokumentti kuvaa paikkakunnalla elävää vastakkaisuutta ja vastakkainasettelua niin historian kuin nykypäivän kautta. Dokumentti tarkastelee historian valossa paikallisten asukkaiden suhtautumista toisiinsa. Esiin nousevat paikallislehtien mielipidekeskustelut, nettikeskustelussa lahtareiksi nimetys partiolaisten kynttiläkulkueen osanottajat, kuntaliitosvääntö jne. Suhteet ovat olleet hyvin negatiiviset kauan. Tarkoitus on lähestyä asukkaiden välisten suhteiden jännittyneisyyttä haastatteluiden ja 135 Jämsänkoski on sittemmin taas liitetty Jämsään. Tässä liitosväännössä ovat nousseet esille myös sisällissodan traumat.

69 69 historiallisten tapahtumien kautta. Jämsä-Jämsänkosken historia on ollut aina mielenkiintoinen siinä mielessä, että jo sisällissodasta lähtien alueet ovat ajautuneet erilleen. Asukkaat ovat puhuneet punaisesta Jämsänkoskesta ja valkoisesta Jämsästä. Jämsänkosken kirjastosta löytyy melkein puhki luettu teos valkoisesta terrorista, kun taas vastaava punaisesta terrorista kertova kirja on lähes koskematon. Aihetta lähestytään historian kautta. Liikkeelle lähdetään sisällissodan aikaisista väkivaltaisista puhdistuksista ja kuljetaan Jämsänkosken itsenäistymisen, v. 1926, ja tätä seuranneen ajan kautta nykypäivään ja uuteen kuntaliitokseen, v.2009, Jämsän kanssa. Tämä vuonna 2009 tapahtunut kuntaliitos nousee tärkeään asemaan siinä mielessä, että se on nostanut nämä jo aiemmin vallinneet asenteet selkeämmin esille. On puhuttu siitä, että vuosi 1918 on tuntunut edelleen kuntaliitoskiistassa. Tarina kulkee eteenpäin haastattelujen kautta. Tarkoituksena on luoda haastattelujen, historiallisen taustan ja katugallupien avulla vuoropuhelujen kehys, jossa nousevat esiin erilaiset näkemykset siitä, miksi jämsäläisten ja jämsänkoskelaisten asenteet toisiaan kohtaan ovat usein niin kovin negatiivisia. Dokumentti pyrkii esittämään nämä asenteet sellaisenaan kuin ne nykypäivänä elävät. Haastateltavina ovat henkilöt, joiden sukutaustaan sisällissota liittyy. Dokumentissa kuullaan molempien osapuolten näkemys, eikä tarkoitus ole osoittaa syyttävällä sormella enää ketään. Lisäksi kuullaan paikallishistorioitsijaa sekä tavallisia tallaajia katugallupkohtauksissa. Vuosi 1918 elää edelleen. Se on jättänyt jälkiä, joista on kauan vaiettu. Jälkiä joista on lopulta mahdotonta vaieta. Ajoittain paikallislehtien sivuilla vilahtavat vihakeskustelut sivuavat edelleen toisinaan vuoden 1918 tapahtumia. Kuka olisi uskonut partiolaisten kynttiläkulkueen repivän auki vanhoja haavoja? Tehdas syöksee edelleen paperisavua piipuistaan ja vanhan happotornin silhuetti suojelee kaupungin hiljaa uinuvaa keskustaa. Näin on ollut aina. Kuka meistä muistaa, minkä takia

70 70 jämsäläisiä haukutaan? Kuka meistä tietää tarpeeksi paikkakuntien historiasta kohtalon vuonna 1918? Antaako historia meille vastauksen koskien Jämsä-Jämsänkoski-vastakkainasettelua? Kuinka kauan vastakkainasettelu elää ja onko se läsnä edelleen uusien sukupolvien keskuudessa? Tervetuloa Jämsään! Dokumentin idea ja aineisto Dokumentti pureutuu kaupunkien välille syntyneeseen vastakkainasetteluun ja kahtiajakoon. Se maalaa kuvaa historian ja nykypäivään sijoittuvien tapahtumien avulla. Dokumentti jättää katsojan pohdittavaksi kysymyksen siitä vaikuttavatko sisällissodan traumat yhteiskunnassamme edelleen. Sodat ja niiden traumat ulottuvat yli sukupolvien ja näkyvät arjen tapahtumissa joskus niin, ettemme enää osaa yhdistää niitä menneeseen. Dokumentin idea perustuu tähän ylisukupolvisuuden ajatukseen sekä siihen, miten tarinat kulkevat suvuissa eteenpäin ja muuttuvat hiljaa asenteiksi, joiden alkuperää ei välttämättä enää tunnisteta. Sodan jälkeen rauhaanpalaamisen tärkeimpiä asioita

71 71 on viholliskuvien purkaminen, jotta rinnakkaiselo voisi jatkua rauhanomaisesti. Kun kyse on sisällissodasta, ei ole olemassa ulkoapäin tulevaa uhkaa, vaan vihollinen voi löytyä naapurista, aidan takaa. Suomessa sisällissodan jälkeen ei syntynyt mahdollisuutta puhua tapahtumista vapaasti, vaan niistä mieluummin vaeiettiin. Viholliskuvat jäivät purkamatta ja ne siirtyivät kertomuksiin, joista piilossa puhuttiin. Ainakin vielä 1990-luvulla Jämsän seudulla ilmeni haluttomuutta kertoa tapahtumista omalla nimellä. Jollain tasolla tämä haluttomuus oli havaittavissa vielä vuonna 2012, jolloin tein haastatteluja alueella. Dokumenttia varten olen haastatellut paikkakuntalaisia. Suun vuoron saavat niin paikallishistorioitsija, paikallislehden toimittaja, Jämsänkoski-liikkeen aktiivi kuin tavalliset kadunkävijät katugallupien muodossa. Dokumentissa kuullaan myös punaisen ja valkoisen sukutaustan omaavaa henkilöä ja heidän näkemyksiään kahtiajaosta. Osittain dokumentti perustuu myös Jukka Rislakin kirjaan: Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918 (2007). Lavastetut sisällisodan tapahtumat pohjautuvat kirjaan. Dokumentti kulkee eteenpäin haastattelujen, lavastettujen sisällissodan tapahtumien, katugallupien ja muistinmaisemien kautta. Dokumentti pyrkii esittämään tilanteen olemassaolon paikallisten ihmisten kertomana. Se ei sanele oikeaa vastausta, vaan antaa rakennusaineeksi ajatuksia ja historiallisen kehyksen. Yksinkertaisuudessaan on tarkoitus herättää ajatuksia sisällissodan tapahtumiin perustuvasta kahtiajaosta, joka suomalaisessa yhteiskunnassa vielä vallitsee,

72 72 Prologi Mies istuu paikallisen ravintolan nurkkapöydässä Jämsässä. On ilta ja viikonloppu alkamassa. Hän on pysähtynyt yhdelle oluelle ja on juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun pöytään istahtaa nuorehko, noin kolmekymppinen mies. Hän aloittaa keskustelun paikallislehden tavasta uutisoida asioita ja kuinka myös pöydässä istuva mies, joka on paikallislehden toimittaja, on ollut puolueellinen kirjoittaessaan tietyistä jutuista. Pöydässä istuva toimittaja on selvästi punaisten puolella! Dokumentin nimi ilmestyy kuvaan. KAHTIA JAETTU KANSA Jämsänjokilaakson tarina 1. Historian kaikuja Eletään kevättalven loppua Jämsän kirkonmäki on juuri laskeutuneen öisen hämärän varjoama. Pappilan renki Edvin Mäkinen katselee öisiä puuhia ikkunastaan. Hämärän turvin mäelle päin kulkee taas saattue, jossa on käsiraudoin toisiinsa kiinni kytkettyjä vankeja. Heitä saattavat aseistetut vartijat. Kamera seuraa tuota joukkoa ikkunasta. Etäällä näkyy joukon silhuetti, joka hiljalleen katoaa näkyvistä kohti kellotapulia. Jonkin ajan kuluttua kuuluu laukauksia, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutuu taas mäen ylle. Arkkiveisu, Kauhun ajalta Jämsästä 1918, alkaa soida (Laulua on laulettu kahdella nuotilla, joista toinen oli virren sävel, toinen J.N. Vainion sävellys Köyhän lapsen joulukuusi.). Sanotaan, että veisu kertoo Jämsän tapahtumat paremmin kuin mikään historian kirja. Jämsän pitäjästä on tää laulu suruinen, jonka minä poikanen/tyttönen nyt tässä laulelen. Ne kauhun ajat kamalat mun muistuu mieleeni,

73 73 ja monet teot katalat palajaa muistooni. Silloin oli valta noilla valkohurtilla, jotka kansaa piinasivat teoilla julmilla. Päällikkönä heillä oli kuulu Sippola, jonka nimen mainitseepi kansa kauhulla. Hän se monen viattoman kuoloon tuomitsi. Monen sydän viime kerran eessään sykähti. Kuvaan ilmestyy peltojen keskellä kulkeva maantie, jota pitkin kuljetaan kohti kaupunkia. Saavutaan keskeltä peltoja Shellin liikenneympyrään. Jossain näkyy kyltti, jossa lukee JÄMSÄ. Ken tihutöistä hirmuvallan rohkes mainita, hän Rummin Jussin verilain sai kohta tuntea. Pyöveleistä kamalampi Rummin Jussi on. Ken joutui hänen käsiinsä, se oli onneton. Ei säälinyt hän vaimoja, ei lasten itkuja, vaan tunnotonna tähtäili hän heihin luoteja. Musiikki häipyy hiljaa taustalle. Olemme saapuneet Jämsään. 2. Tapaaminen kartanolla Vanhan kartanon pihassa seisoo nainen. On kevättalvi ja lumi peittää maiseman. Tapaamme Saaren kartanolla Eila Niemisen, joka muistelee lapsuudessa kuulemiaan tarinoita Saaren kartanosta ja siihen liittyvistä sisällissodan aikaisista tapahtumista. Äiti aina Saaren ohi pyöräiltäessä siellä tapahtuneista kauheista asioista jutteli. Eila jää kartanon maille seisomaan ja kuva leikkaa maantielle, joka kulkee kohti Jämsän keskustaa.

74 74 3. Katugallup Kamera liikkuu hiljalleen pitkin Jämsän Keskuskatua päämääränään Jämsän Äijän aukio. Aukiolla oleskelee muutamia nuoria tupakkaa poltellen ja toisilleen naljaillen. On maaliskuinen perjantai-ilta ja maisema lepää ilta-auringossa. Lumi on alkanut jo sulaa ja auringon viimeiset kirkkaat, jo keväiset säteet maalaavat maisemaa. Kuva leikkaa yhteen torilla oleskelevista nuorista. Hän alkaa puhua suhteestaan jämsänkoskelaisnuoriin. Hän ei pidä jämsänkoskelaisista. Muut ryhmässä seisoskelevat nuoret myötäilevät puhujaa. Joku heistä sanoo muutaman sanan samasta aiheesta. Kuva himmenee ja katoaa. Seuraavassa matka jatkuu torilta eteenpäin, kohti Jämsänkoskea. Siirrytään ulos Jämsän keskustaalueelta, ohitetaan oikealle jäävä kirkko ja hautausmaa-alue, matkataan kohti Mellansuoraa, joka erottaa Jämsän ja Jämsänkosken toisistaan. Aurinko on laskemassa ja hipoo tehdasalueen rakennusten kattoja. Kuvassa näkyy tehtaan kyljessä isoilla kirjaimilla lukeva JÄMSÄNKOSKI. Kuva siirtyy jalkapallokentän laidalle katsomoon, joka tunnetaan jämsänkoskelaisnuorten ajanviettopaikkana. Katsomossa istuu joukko nuoria nauttimassa kevättalven auringosta. Heistä muutama alkaa kertoa mielipidettään jämsäläisnuorista, jämsäläisistä ja Jämsästä. Ne on sellasia kermaperseitä, herrojen kakaroita. He eivät oikeastaan osaa sanoa, mistä nämä mielipiteet ja asenteet kumpuavat. Nuorten äänet alkavat häipyä taustalle ja kamera kääntyy kohti laskevaa ilta-aurinkoa, joka vielä viime säteillään valaisee maisemaa. Taustalla kauempana näkyy vanhojen tehdasrakennusten

75 75 silhuetti. Aurinko laskee hiljalleen tehdasmaiseman taakse. 4. Kärsimysten teiltä Kuvassa näkyy nyt punatiilinen talo. Oven tulee avaamaan Veikko Lehtonen. Lehtosen isä ja isovanhemmat kuuluvat niihin, jotka saivat kokea valkoisen terrorin pelon. On melkein hiljaista, kellon viisareiden verkkainen nakutus on ainoa ääni huoneessa. Lehtonen haluaa soittaa meille toisen kansalaissodasta Jämsän seudulla kertovan laulun. Tämän jälkeen hän istahtaa alas keittiön pöydän ääreen ja kertoo isänsä kertoman tarinan isoäidistään ja isoisästään. Tarina kulkee jotakuinkin seuraavalla tavalla. Lehtosen isoisää Kalle Lehtosta tultiin etsimään kotoaan eräiden tappoaikeissa olleiden isäntien toimesta, mutta hän oli saanut aiemmin vihiä asiasta ja lähtenyt metsään karkuun. Lehtosen isä Onni Lehtonen kertoi aina siitä, kuinka hän muistaa valkoisten tulleen isää hakemaan ja kun eivät tätä löytäneet, niin olivat hakanneet pistimillä navetan lattialla olleen

76 76 lantakasan rikki. Lehtosen isoisä piileskeli metsässä kivenkolossa ja hänen vaimonsa vei tälle ruokaa erään kuusen juurelle silloin kun oli muutoinkin asiaa metsään. Tarinan loppuessa kahvi on juuri tippunut. Lehtosen vaimo tulee huoneeseen. Hän tuo mukanaan vanhoja valokuvia ja kertoo kuinka ne ovat löytyneet erään talon tapetin taakse piilotettuina remontin yhteydessä. Kuvissa on punakaartilaisia ja mitä ilmeisimmin kuvat on piilotettu, jotta asianosaiset eivät jäisi kiinni. Rouva Lehtonen kaivaa vanhan vuonna 1928 kirjoitetun, Kärsimysten teiltä, kymmenvuotismuistoja, kirjan esille ja osoittaa kuvaa kolme sivulta kaksikymmentäkolme. Siinä on hänen vaarinsa veli. Kuvat ovat kansalaissodassa kuolleiden kuvia. Seuraavaksi Lehtoset puhuvat vuoden 1918 tapahtumista ja siitä, kuinka ne elävät ihmisten mielessä ja asenteissa edelleen. Jämsän seudulla ei aina edes välttämättä muisteta sitä, mistä kaikenlainen kahnaus juontaa juurensa. On aika puhua vuoden 1918 tapahtumista suhteessa nykypäivän tilanteeseen Jämsässä. Tapahtumista ei ole puhuttu tarpeeksi. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan, jotta tapahtumat neutralisoituvat ihmisten mielissä? 5. Muistin maisema

77 77 Kuva leikkaa Jämsän joelle. Arkkiveisu alkaa soida hiljalleen voimistuen. Matka jatkuu kohti Jämsää. Pelto viettää alas joelle päin, joki pärskyy kevään kuohuja ja vie katsojan mukanaan kohti Jämsän kirkonmäkeä, jossa kellotapuli jo siintää. Kirkonmäki tapuleineen on nykyasussa kevättalven keskellä. Menneen ja nykypäivän välille syntyy vuoropuhelu. Paikka, missä teurastukset toimeen pantihin, tuo kirkon kellotapuli oli kaikkein yleisin. Ensin kirkon porstuassa uhrit riisuttiin, sieltä yksi kerrallansa teuraaksi vietihin. Kauheemmaksi kidutukset voisko muuttua, sillä pedon julmuutta se tapa osoittaa. Ensin rautavitjoilla verille ruoskittiin, pistimillä monen uhrin rinnat revittiin. Kidutukset kestivät useita tunteja, koston huudot, rukoukset säesti luoteja. Laudat joilla surmattuja hautaan kannettiin, sunnuntaisin veripuoli alas käännettiin. Vaan vihdoin veritahrat jo kansa huomasi, luiden sirut, kuulain reiät seinällä tapulin. Tapulin ovi tervattiin ja lattia kalkittiin, ettei kansa julmureiden tekoja huomaisi. Kuvassa näkyy kirkonmäki. Kamera kulkee portaat ylös kirkolle ja kääntyy vasemmalle kohti kellotapulia. Lähikuvaa tapulista, jonka ovet ovat auki. Kurkistetaan sisälle tapulin hämärään

78 78 maatasoon. Arkkiveisun melodia jää vielä soimaan hiljentyen asteittain. Siirrytään hautausmaan perälle, aatteensa puolesta menehtyneiden muistomerkille. Valo siivilöityy puiden oksien välistä ja hautausmaan käytävillä nähdään valon ja varjojen leikki. Muistomerkki seisoo hautausmaan viimeisessä kulmassa nimien peittämänä. Kuva tarkentuu kiveen hakattuihin nimiin, jotka muuttuvat vanhoiksi valokuviksi. 6. Valkoiset muistot ja kokemukset Jämsän vanhan pappilan ikkunassa seisoo nainen, joka katselee ikkunasta kirkonmäelle päin. Äänimaisemassa kuuluu laukauksia muistuttavia ääniä, jotka kuitenkin tulevat läheiseltä työmaalta. Kuva leikkaa haastattelutilanteeseen ja meidät ottaa vastaan henkilö, joka on nähnyt vuoden 1918 tapahtumien vaikutuksen toisesta näkökulmasta. Tarina toisesta näkökulmasta. Haastateltavana on siis valkoisen sukutaustan omaava henkilö. Hän pysähtyy muistelemaan vuoden 1918 tapahtumia sukunsa historian kautta ja pohtii kahtia jakautumisen vaikutuksia Jämsä- Jämsänkoski-suhteissa. Miten hän on kokenut vuoden 1918 tapahtumien vaikutuksen paikkakunnalla ja ehkä omassa elämässään? Näkyvätkö tapahtumat asenteissa edelleen ja jos niin miten?

79 79 7. Sisällissodan tapahtumat Jokilaaksossa Kuvaan ilmestyy Jämsänkosken tehdasalue nykyasussaan. Onhan kaupunki aikanaan rakentunut paperitehtaan ympärille. Tapaamme tehdasalueella Ilveslinnan kupeessa paikallishistorioitsija Hannu Ahlstedtin, joka valottaa meille Jämsän ja Jämsänkosken historiaa sisällissodan ajalta. Palataan aikaan, jolloin Jämsänkoski oli osa Jämsää. Palataan kaiken alkuun. Paikallishistorioitsija Hannu Ahlstedt kertoo sisällissodan tapahtumien kulusta ja verisistä teloituksista Jämsänjokilaaksossa: Kun sota alkoi tammikuun lopulla 1918, rintamat muodostuivat sellaisiksi, että Jämsä jäi selvästi ja lopullisesti valkoiselle puolelle. Seudun punaiset eivät missään vaiheessa yrittäneet aseellista toimintaa. Jämsässä kuitenkin tehtiin sisällissodan vuonna 1918 poikkeuksellisen verinen puhdistus, vaikka paikkakunnalla ei varsinaisesti käytykään sotaa. Missään muualla sotatoimialueen ulkopuolella ei ihmisiä surmattu niin perusteellisesti viikkojen, jopa kuukausien ajan. On puhuttu

80 80 erikseen Jämsän mallista viitaten juuri siihen, ettei missään muualla väkivalta ollut niin järjestelmällistä kuin Jämsän seudulla. * Ahlstedt seisoo tehdasalueen reunalla, vanhan happotornin suojelevan katseen alla. Jäät ovat alkaneet hiljalleen sulaa ja koski taas saada voimaa talven jälkeen. Kuljetaan kohti kevättä. Kuljetaan ajassa taaksepäin. Arkistokuvaa tehtaan alueelta, jonka avulla siirrytään sisällissodan aikaiseen tapahtumaan: Kuvaan ilmestyy Jämsänkosken paperitehdas kaukaa kuvattuna. Pihamaalla astelee ryhmä punakaartilaisia vartiossa. Ryhmässä muutama mies ja nainen puhuu rintamalinjojen taakse lähtemisestä. Loittonemme kaartilaisista, kunnes he ovat enää ääriviivoista tunnistettavissa. Ryhmä kääntyy tehdasrakennusten välissä kulkevalle kujalle. Seuraavaksi kuvaan ilmestyy vanhoja, sisällissodan aikaisia valokuvia. Valokuvat kertovat omaa karua tarinaansa teloitetuista. Ihmisiä makaa kasoissa toistensa päällä, vierekkäin Kuvaan ilmestyy Julius Tennilän valokuva. Kuva leikkaa takaisin tehdasalueelle ja tähän päivään. Hannu Ahlstedt kertoo Julius Tennilän tarinan, jonka jälkeen puhutaan sisällissodan jälkeisestä ajasta ja siitä kuinka sodan arvet näkyivät heti sodan jälkeen ja aina 1960-luvulle asti. Ahlstedt puhuu myös nykypäivästä ja siitä miten luvun alussa syntyneet asenteet elävät vielä nykypäivän Jämsässäkin.

81 81 Esimerkkejä siitä, millaisessa tilanteessa näkyvät: muun muassa kuntaliitosmittelöt ja palveluista vääntäminen sekä tiukan nettikeskustelun paikallislehden sivuilla kirvoittanut uutinen partiolaiseten kynttiläkulkueesta. Jämsänkoskella ei ollut tapana keskustella sodasta ja Jämsässä tapahtuneista veritöistä julkisesti. Ihmisiä pelotti. Tapahtumista kyllä puhuttiin, mutta suljetuissa tiloissa kuten esimerkiksi puoluekokouksissa ja perheen kesken. Vielä 1990-luvulla, kun Jukka Rislakki keräsi aineistoa kirjaansa, osa potentiaalisista haastateltavista ei joko uskaltanut puhua tai jos uskalsi, niin ei omalla nimellään. Pelon ilmapiiri jäi elämään paikkakunnille. Miten syvällä haavat vielä ovat ja onko mahdollista, että trauma kulkee eteenpäin suvussa asenteina, sillä tavoin ettei alkuperäistä syytä välttämättä enää muisteta? Koskaan ei enää Jämsään liitytä! * Ahlstedt kertoo näistä aihepiireistä omin sanoin. 8. Katugallup 2 Toinen katugallup on myös välähdyksenomainen totuudenkuva. On aikainen aamupäivä. Kuvassa näkyy ensin jämsänkoskelainen kahvila. Ovi aukeaa ja siitä astuu sisälle vanhempi herrasmies. On tapana kokoontua aamupäivisin kahvilaan kupposen ääreen juttelemaan päivän polttavista kysymyksistä. Melkein kaikki ovat jo paikalla, muutamia osanottajia odotellaan vielä. Kupit täyttyvät kahvista ja munkkipossut odottavat syöjäänsä. Edellä mainittu herrasmies alkaa kertoa ajatuksiaan Jämsän ja Jämsänkosken suhteista ja siitä, millaiseksi hän ne kokee. Hän on henkeen ja vereen jämsänkoskelainen, eikä muuksi muutu. Sitä eivät häneltä vie jämsäläiset päättäjät, jotka haluavat vain verottaa ja sortaa pientä Jämsänkoskea. Ihan niin kuin silloin ennen vanhaan luvun alkupuoliskolla ennen itsenäistymistä verottivat.

82 82 Minä en olisi halunnut nähdä sitä päivää, että Jämsänkoski on taas osa Jämsää. Kyllä ne ajat on nähty ja koettu. Ei siitä mitään hyvää seurannut silloinkaan. Eikä seuraa nytkään. Sen minä vaan sanon. 9. Takauma itsenäisyyspäivän kynttiläkulkueeseen Partiolaiset marssivat kohti sankarihautoja parijonossa. Etummaiset kantavat lippuja ja lopuilla osallistujilla on kynttilät kädessään. Kynttilät lasketaan haudoille. Henkilö kirjoittaa kommenttia paikallislehden uutisoimaan juttuun kynttiläkulkueessa. Kiivas naputuksen ääni täyttää huoneen. Kuva tarketuu ruudulle hiljalleen syntyvään tekstiin. Kuva tarkentuu sanaan lahtarit. Tapahtumasta uutisoitiin paikallislehdessä ja se kirvoitti tiukkasanaisen keskustelun lehden nettisivuilla. Sittemmin osa keskustelusta on poistettu, mutta viitteitä vuoteen 1918 näkyi ja kynttiläkulkue samaistettiin sisällissodan valkoiseen osapuoleen. Muun muassa sana lahtarit esiintyi keskustelussa. 10. Paikallislehden toimitus Kuva leikkaa paikallislehden toimitukseen, jossa tapaamme toimittaja Risto Hakolan. Kuntaliitoksen uhka leijui ilmassa jo 1980-luvulla, mutta toimiin ryhdyttiin vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin. Hakola kommentoi paikallislehden sivuilla käytyjä keskusteluja aiheesta. Vääntö jatkuu valtuustossa edelleen. Kuvaa valtuuston kokouksesta. Käsittelyssä on lukion siirtäminen Jämsään. Pohdimme Hakolan kanssa kohtauksessa sitä, kuinka vahvasti tämä on historian kaikua. Johtopäätöksiä ei tietenkään voi suoraan vetää vuoteen 1918, mutta tiettyjä kaikuja sieltä nykypäivän suhteisiin kantautuu: tietynlainen epäluuloisuus ja jäynäkulttuuri elävät edelleen. Jakolinja on näkynyt kaupunginvaltuustossa ja Jämsänkosken haluttomuudessa liittyä Jämsään. Ote eräästä kirjoituksesta: Jämsänkosken äänestys

83 Jämsänkoski on ollut koko sodan jälkeisen ajan punainen kunta, mm. Tuure Lehénin syntymäpaikkakunta. Jos liitos tulee, punaisuuskin on historiaa. Kun kansanäänestystä ei tule, niin olisi nyt korkea aika liitoksen kannattajilla kertoa, mitä hyötyä meille koskelaisille on liitoksesta vai palaammeko vuoteen 1926, jolloin olimme Jämsän rahastama syrjäkylä? 11. Jämsänkoski-liike ja kansanäänestys 95 Valokuvassa Jämsänkoski-liikkeen jäsenet marssivat Jämsänkosken puolesta. Kuvaan ilmestyy hetken ajaksi Jämsänkosken kaartilaisten mielenosoitusmarssi Jämsään marraskuussa Kuvaa palaa Jämsänkoski-liikkeen marssia esittävään valokuvaan: liput hulmuavat ja ryhmällä on suunnittelemansa Jämsänkoski-paidat päällä. Kuvaa samasta paikasta tänään. Paikalla on liikkeessä toimineita ihmisiä. Seuraavassa kuvassa liikkeen jäsenet ovat järjestämässään tapahtumassa Jämsänkoski-paidat päällään. Kuvaa samasta paikasta tänään. Viimeisessä valokuvassa Jämsänkoski-liikkeen jäsenet ovat keräämässä nimiä listoihin, jotta saataisiin kansanäänestys. Kuvaan ilmestyy tuo lista. Jämsänkosken Kenraalintiellä seisoo hiljainen mies ja katselee kohti tien halkovaa risteystä. Siitä kohtaa kun kääntyy vasemmalle, niin pääsee Jämsän suuntaan. Tornitalo seisoo jykevänä paikallaan vieläkin. Sen alakertaan on perustettu uusi juottola. Talon kyljessä lukee punaisilla valokirjaimilla baari. Tältä näyttää Jämsänkosken keskusta vuonna 2012, kolme vuotta kuntaliitoksen jälkeen. Tuo tiellä seisova mies on vuosina toimineen Jämsänkoski-liikkeen puheenjohtaja Teuvo Vuorenpää. Jämsänkoski-liike perustettiin vuonna 1995 kampanjoimaan Jämsänkosken itsenäisyyden puolesta. Toimintamuotoja oli monia. Liikkeeseen kuuluneet teettivät paitoja ja hattuja, järjestivät erilaisia tapahtumia ja marsseja itsenäisen Jämsänkosken puolesta. Vuorenpää kertoo Jämsänkoski-liikkeen toiminnasta ja sitä kautta tulee sivunneeksi myös kuntaliitosta. Liikkeessä toimineiden aktiivien mielestä kuntaliitos ei ollut tarpeellinen. Vuorenpää puhuu siitä, miksi liitosta ei olisi tarvittu. Vastatuksi tulee myös kysymys, miksi Jämsään liittyminen oli niin vastenmielistä? Näkyikö sisällissodan trauma kuntaliitosväännössä? Entä Jämsä-Jämsänkoski suhteissa?

84 84 Kohtaus päättyy kuviin kansanäänestyksestä. Jämsänkoskelaiset äänestivät liitosta vastaan. Vuonna 2009 neuvoa-antavaa äänestystä ei enää järjestetty, vaan asia meni suoraan valtuuston päätettäväksi ja Jämsänkoski liitettiin Jämsään. 12. Kuntaliitoksen puolustajat On myöhäinen ilta ja hieman hämärää. Saavumme Jämsänkosken lukion auditoriolle, jonne on kokoontunut myös muutamia Jämsän ja Jämsänkosken liitosta kannattaneita ihmisiä. He muistelevat aikaa ennen ja jälkeen kuntaliitoksen. Keskustellaan myös siitä, miten vuosi 1918 ja sen jakolinjat ovat näkynyt kuntaliitoskiistassa. Kohtaus antaa puheenvuoron kuntaliitosta puolustaneille ja sitä ajaneille ihmisille. Keskustellaan siitä, miten he liitoksen näkivät. Sivutaan myös sitä seikkaa, miten he näkivät ja kokivat Jämsänkoski-liikkeen vastarinnan. Oliko kuntaliitoskeskustelussa ja -väännössä historian kaikuja? Liitoksella haettiin yhtenäistä aluetta. Onko Jämsästä tullut yhtenäinen? Jos ei, niin miksi näin ei ole tapahtunut? Miksi vastakkainasettelu on edelleen osa Jämsän ja Jämsänkosken välisiä suhteita? Näkyikö sisällissodan jakolinja Jämsä-Jämsänkoski suhteissa ja näkyykö se edelleen osana vastakkainasettelua, joka liitoksen jälkeenkin elää?

85 85 14.Loppulaulu Autioituvat liikehuoneistot huutavat ammottavine ikkunoineen Jämsänkosken keskustassa. Kenraalintie on tapansa mukaan hiljainen, vain muutama jalankulkija ylittää tien silloin tällöin. Arkkiveisun tuttu melodia alkaa soida ja kuva kulkee pois Jämsänkosken keskustasta, ohi tehdasalueen kohti mellansuoraa ja Jämsää. Silloin vankivyöräli oli Saaren talossa, jonka isäntänä oli Jallu kamala. Saaren Jallu harjoitti myös tointa tappajan ja oli valmis tarpeen tullen toisia auttamaan. Se vaja, joka sijaitsee Saaren pellolla, vois kärsimykset monet, kauheat kertoa. Taloa kun lähenee, niin silmä kyynelöi, kun muistaa siellä viime kerran monen sydän löi. Arkkiveisu soi edelleen hiljalleen voimistuen. Kuva leikkaa maantielle kohti Saaren kartanoa. On alkukevään aurinkoinen päivä. Tien haavat huutavat eilisen muistoja. Voiko uusi aika alkaa, jos vanhoja traumoja ei käsitellä? Matka jatkuu eteenpäin ohi Saaren kartanon peltojen ja huokausten

86 86 sillan. Kuvassa näkyy tie, joka kulkee pois kaupungista. Kaupunki jää valmistumaan tulevaan kesään uinuvat muistot mukanaan. Sodasta on kulunut 95 vuotta, mutta silti edelleen se nousee esille sukutarinoissa, hiljaisissa kertomuksissa, lehtikirjoituksissa ja asenteissa. Epilogi Teuvo Vuorenpää seisoo Jämsänkosken keskustassa. Pöntöllä, jossa Uolevi möi aikanaan nakkia. Nyt kun on käynyt niin, että me olemme osa Jämsää, niin toivoisin, että pystyisimme astumaan yhdessä tulevaisuuteen. Meidän kannattaa nyt tehdä yhteistyötä ja jättää menneen kahnaukset taakse. Kuvia Jämsästä ja Jämsänkoskelta

87 Jämsän kirkko ja kirkonmäki 87

88 88 Saaren kartano Huokausten silta

89 Jämsän Äijän aukio 89

90 90 Mellansuora