Lyhenteet kotihoidon hoitokertomuksissa

Transkriptio

1 Lyhenteet kotihoidon hoitokertomuksissa Suomen kielen pro gradu tutkielma Tampereen yliopistossa marraskuussa 2008 Taina Lehtomäki

2 Tampereen yliopisto Suomen kieli Kieli- ja käännöstieteiden laitos LEHTOMÄKI, TAINA: Lyhenteet kotihoidon hoitokertomuksissa Pro gradu -tutkielma, 79 sivua + 1 liitesivu Marraskuu 2008 Tarkastelen tutkielmassani Helsingin kaupungin yhdistyneen kotihoidon hoitokertomuksissa käytettyjä lyhenteitä. Hoitokertomus on hoitohenkilökunnan laatima virallinen potilasasiakirja, josta käy ilmi potilaan hoidon suunnittelu, toteutus, seuranta ja arviointi. Aineistossani lyhentäminen on hyvin runsasta, sillä noin 12 prosenttia sanoista on lyhennettyjä. Mielenkiintoni kohteena on erityisesti lyhenteiden muodostus, variaatio, vakiintuneisuus ja käyttö. Aineiston analyysin tueksi käyn läpi kielenhuollon oppaiden ohjeita lyhenteiden muodostuksesta ja käytöstä. Lyhenteet on tutkimuksessani jaoteltu seitsemään luokkaan, joita ovat kotihoidossa tavalliset lyhenteet, kielessä tavalliset lyhenteet, lääketieteelliset lyhenteet, satunnaisesti lyhennetyt sanat, henkilöihin viittaavat lyhenteet, ihmiskehoa ja sen asentoja kuvaavat lyhenteet sekä lokaatioihin viittaavat lyhenteet. Lääketieteelliset lyhenteet ja kielessä tavalliset lyhenteet ovat vakiintuneita. Myös muista luokista löytyy joitakin vakiintuneita lyhenteitä. Lopusta lyhentäminen on vallitsevaa satunnaisesti lyhennetyissä sanoissa. Kielessä tavallisissa lyhenteissä puolestaan on eniten koostelyhenteitä. Sanan lyhentäminen sisältä ja lyhennesanojen muodostaminen on selvästi marginaalisempaa. Variaatiota lyhenteisiin aiheuttaa esimerkiksi isojen ja pienten kirjainten käyttö (wc ja WC), pisteen käyttö (as. ja as) ja pisteen paikka (Lj. ja L.j). Pisteen lisäksi lyhentämisen merkkinä käytetään myös pilkkua (as,) puolipistettä (klo;), kaksoispistettä (klo:) ja yhdysmerkkiä (Vs-). Lyhenteitä on muodostettu lähes kaikkien sanaluokkien sanoista. Lyhentämätön muoto valitaan yleensä silloin, kun sanaa täytyy taivuttaa. Valintaan lyhennetyn ja lyhentämättömän muodon välillä vaikuttaa myös malli ja konventio. Esimerkiksi verensokeriarvoa ja verenpainetta on totuttu ilmaisemaan merkinomaisilla lyhenteillä VS ja RR. Hoitajien kesken lyhenteiden käyttö jakautuu epätasaisesti. Koulutustausta näyttää aineiston mukaan vaikuttavan jonkin verran siihen, miten paljon lyhenteitä käytetään. Kotihoidossa yleiskieli ei välttämättä riitä kuvaamaan suoritettuja hoitotoimenpiteitä, joten tarvitaan myös ammattikieltä ja sen täsmällisiä termejä. Usein kirjoittaja kuitenkin käyttää esimerkiksi lyhennettä p.o. ( suun kautta ) tottumuksesta, miettimättä onko se todella tarpeellinen. Merkinomainen lyhenne voikin nopeuttaa lukemista, mikäli se on tuttu. Vieras lyhenne taas saattaa jättää koko tekstin merkityksen epäselväksi. Avainsanat: lyhenteet, lyhenteiden muodostus, lyhenteiden käyttö, ammattikieli, ymmärrettävyys, luettavuus, kotihoito, tekstintutkimus

3 Sisältö 1 JOHDANTO Tutkimustehtävä ja tutkimuksen taustaa Tekstualisoituva julkishallinto -hanke Aineisto Kotihoidon hoitokertomusten kieli 6 2 KOTIHOITO TOIMINTAYMPÄRISTÖNÄ Kotihoito Hoitotyön kirjaaminen Kotihoidon kirjaamiskäytännöt Havaintoja hoitotyön kirjaamista koskevasta tutkimuksesta 13 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT Tekstin- ja tekstilajintutkimus Ammatillisten tekstien tutkimus Lyhenteet Lyhenteiden muodostus ja lyhennetyypit Vakiintuneet ja tilapäiset lyhenteet Lyhenteiden käyttö Lyhenteiden aiempi tutkimus 23 4 LYHENTEIDEN MUODOSTUS, VARIAATIO JA VAKIINTUNEISUUS Kotihoidossa tavalliset lyhenteet Kielessä tavalliset lyhenteet Lääketieteelliset lyhenteet Satunnaisesti lyhennetyt sanat Henkilöihin viittaavat lyhenteet Ihmiskehoa ja sen asentoja kuvaavat lyhenteet Lokaatioihin viittaavat lyhenteet 46 5 LYHENTEIDEN KÄYTTÖ Lyhenteet sanaluokittain Lyhennetty vai lyhentämätön muoto Hoitajat lyhenteiden käyttäjinä Ammattikieli, ammattislangi ja lyhenteet 62 6 POHDINTA Lyhenteiden vaikutus ymmärrettävyyteen ja luettavuuteen Yhteenvetoa työn tuloksista 70 Lähteet 74 Liitteet 80

4 1 JOHDANTO 1.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuksen taustaa Sanan lyhentämisen ajatellaan säästävän tilaa ja joskus myös aikaa. Kielenhuollon oppaiden mukaan vieraat lyhenteet saattavat kuitenkin vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä, ja usein tilansäästökin rajoittuu vain muutamaan merkkiin. Lyhenteiden käyttäjän pitäisikin muistaa aina ajatella tekstiä lukijan kannalta. Omatekoinen lyhenne ei välttämättä ole edes tekstiyhteydessään yksitulkintainen, eikä lyhenteiden käyttö sinänsä tuo tekstiin lisää arvokkuutta tai vakuuttavuutta. Kielenhuollon oppaissa kirjoittajaa siis yleensä ohjeistetaan käyttämään vain yleisesti tunnettuja lyhenteitä ja niitäkin vain tietynlaisissa teksteissä. Esimerkiksi kaikkein virallisimpiin teksteihin lyhenteiden ei katsota sopivan (ks. esimerkiksi Iisa ym. 2006: 17). Tässä pro gradu -työssäni analysoin Helsingin kaupungin kotihoidon hoitokertomuksissa esiintyviä lyhenteitä. Hoitotyön kirjaaminen on laissa säädettyä toimintaa, ja hoitokertomukset virallisia asiakirjoja. Sosiaali- ja terveysministeriön asetus (99/2001) painottaakin, että potilasasiakirjoissa saa käyttää vain yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä käsitteitä ja lyhenteitä. Mielenkiintoni kohteena tässä työssä ovat lyhenteiden eri tyypit (ks. esimerkiksi Hakulinen ym. 2004; Iisa ym. 2006) sekä niiden esiintyminen ja käyttö. Lisäksi työni viimeisessä luvussa pohdin, miten lyhenteet vaikuttavat hoitokertomusten luettavuuteen ja ymmärrettävyyteen. Hoitokertomus on potilasasiakirja, johon dokumentoidaan suoritetut hoitotoimenpiteet. Sirkka Laurin ym. (1991: 6) mukaan dokumentointi 1 luo edellytykset potilaan hoidon joustavalle etenemiselle ja jatkuvuudelle. Sen tarkoitus on myös turvata potilaan hoitoa koskevan tiedon saanti ja varmistaa hoidon toteutus ja seuranta. Dokumentoinnista pitäisi käydä ilmi, miten potilasta on hoidettu, mitä hänelle on tehty ja mitä vaikutuksia toimenpiteillä on ollut. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaan (2001) mukaan dokumentointi on tärkeää myös henkilökunnan oikeusturvan kannalta, sillä kirjaamismerkintöjen perusteella voidaan tarvittaessa arvioida hoitoon osallistuneiden henkilöiden menettelytapoja. 1 Käytän työssäni dokumentointia ja kirjaamista samassa merkityksessä. Hallilan (1998b: 18) mukaan samassa merkityksessä käytetään lisäksi usein myös hoitotyön kirjallista suunnitelmaa. (Käsitteiden eroista ks. Hallila 1998a: 14.)

5 2 Hoitotyön dokumentoinnille yhä suurempia vaatimuksia asettaa se, että terveysongelmat monimutkaistuvat, hoitoajat lyhenevät ja käytettävissä oleva tieto lisääntyy. Myös potilaat vaativat saada osallistua tasavertaisina päätöksentekoon. Haasteita tuovat lisäksi siirtyminen sähköiseen kirjaamiseen sekä uudet moniammatilliset toimintatavat. (Kärkkäinen 2007: 90.) Ulla Tiililän (2007: 66) mukaan sosiaaliviraston etuuspäätösten laatijoiden täytyy sovittaa yhteen laillisuus, tehokkuus ja hyvä asiakaspalvelu. Oletan, että näiden kolmen täytyisi toteutua myös kotihoidossa, mikä varmasti osaltaan näkyy myös tuotetuissa teksteissä. Tekstityöt ovatkin yhä suurempi osa myös hoitoalalla työskentelevien arkea. Niiden tekemiseen käytettävissä oleva aika ei kuitenkaan ole lisääntynyt. Työ on kiireistä, ja usein kirjaaminen joudutaan tekemään muiden töiden ohessa. (Ks. esimerkiksi Virolainen 2006, Niemelä 2006.) Myös kirjaamiseen keskittyminen saattaa olla vaikeaa työpisteiden rauhattomuuden, työasemien riittämättömyyden tai sähköisten järjestelmien hitauden tai vaikeaselkoisuuden vuoksi (Hallila 2005: 14). Tästä saattaa seurata se, että työntekijät tuottavat mahdollisimman tiivistä tekstiä, jossa esiintyy myös runsaasti lyhenteitä, kuten esimerkeissä 1 ja 2 (esimerkit omasta aineistostani, kursivoinnit minun). Työni motiivi kumpuaa siitä ristiriidasta, joka piilee tiiviin ja fragmentaarisen ilmaisun ja hoitotyön kirjaamista säätelevien lakien ja asetusten välillä. (1) Rva käy Laakson sair. lääk. vo:n ohessa labrassa EKG:ssä. Hoitaja E, tiimi 1 / asiakas 8 (2) Ti 9.1 klo 9 urol.sair.hoitajan vast.otto Marian urol.toimenpideyksikkö. Hoitaja N, tiimi 1 / asiakas 6 Tutkimuskysymykseni muodostuvat seuraavanlaisiksi: 1) Millaisia lyhenteitä kotihoidon teksteissä esiintyy? Käytetäänkö teksteissä vakiintuneita vai tilapäisiä lyhenteitä? Kuinka paljon variaatiota lyhenteissä esiintyy? 2) Miten lyhenteitä käytetään? Lyhennetäänkö esimerkiksi kaikkien sanaluokkien sanoja ja mikä vaikuttaa valintaa lyhennetyn ja lyhentämättömän muodon välillä? Lyhenteiden analysoinnin tueksi tarvitsen kielioppaiden tarjoamaa tietoa lyhenteiden tyypeistä, muodostuksesta ja käytöstä. Vaikka siis tarkastelen työssäni lyhenteiden muodostusta ja käyttöä osittain kielenhuollollisestakin näkökulmasta,

6 3 tarkoitukseni ei ole arvottaa lyhenteitä oikeiksi tai vääriksi. Tämän tutkimuksen tarkoitus ei siis ole nostaa esiin virheellisiä lyhenteitä eikä myöskään yksittäisten hoitajien lyhenteiden käyttötapoja. Käsittelen työssäni myös joitakin epätavallisia lyhenteitä, sillä ajattelen lyhentämisen liittyvän paitsi kirjaamistapaan myös tarpeeseen kirjoittaa nopeasti. Työni etenee siten, että seuraavaksi esittelen lyhyesti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen hankkeen, johon tutkimukseni kuuluu, sekä Helsingin kaupungin terveyskeskukselta saamani aineiston. Paneudun myös siihen, millaista hoitokertomusten kieli on. Toisessa luvussa esittelen konkreettisesti sitä ympäristöä, missä tutkimani tekstit tuotetaan. Kolmannessa luvussa käsittelen tutkimukseni teoreettisia lähtökohtia, kuten tekstilajitutkimusta ja kielioppaiden lyhenteiden muodostuksesta ja käytöstä antamia ohjeita sekä lyhenteiden aiempaa tutkimusta. Neljäs ja viides luku muodostuvat varsinaisesta aineiston analyysista. Kuudennessa luvussa pohdin lyhenteiden vaikutusta tekstien ymmärrettävyyteen ja luettavuuteen sekä esitän yhteenvedon tutkimukseni tuloksista. 1.2 Tekstualisoituva julkishallinto -hanke Pro graduni on osa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Tekstualisoituva julkishallinto -hanketta. Hankkeessa tutkitaan sosiaali- ja hoitoalan tekstejä sekä julkishallinnon teknistyvää tekstintuotantoa. Kiinnostuksen kohteena on erityisesti lisääntyneiden tekstitöiden vaikutus julkishallinnon muuhun työhön, teksteihin ja tekstintuotantoon. Hanke toimii yhteistyössä eri yliopistojen kanssa, ja se toteutetaan osatutkimuksin, eli pääasiassa pro gradu -töinä. Hanke on pääosin kielitieteellinen, mutta myös monitieteiset näkökulmat ovat mahdollisia. Hanketta vetää Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkija Ulla Tiililä. (Tiililä 2006.) Myös Kati Karvinen (2008) Tampereen yliopistosta on tehnyt oman pro gradu -tutkielmansa osana Tekstualisoituva julkishallinto -hanketta. Hänelle myönnettiin tutkimuslupa Helsingin kaupungin kotihoidossa tuotettuihin teksteihin. Karvinen (2008: 3) tutkii asiakkaan kuvaamista osana hoitokertomusten lauserakenteita: missä semanttisissa osallistujarooleissa ja kieliopillisissa lauseenjäsenasemissa asiakas esiintyy. Hän tarkastelee myös asiakkaan nimeämistä ja sitä, miten asiakkaaseen viitataan tiedonlähteenä. Lisäksi hän tutkii, rakentuuko teksteissä yksilö- ja asiakaslähtöisyyden periaate.

7 4 Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselta hankkeessa on mukana muun muassa Anna-Leea Honkala (2007). Hän tarkastelee tutkielmassaan sitä, miten kotihoidossa kirjoitetaan arkaluontoisista asioista. Tutkimusongelmaa motivoi kotihoitotyön ristipaine: arkaluontoisten asioiden esittämistä säädellään, mutta toisaalta myös niistä on voitava viestiä työntekijöiden kesken. 1.3 Aineisto Tutkimukseni aineisto muodostuu Helsingin kaupungin terveyskeskuksen kotihoidon hoitokertomuksista (ks. liite 1). Hoitokertomukset on tehty sähköiseen kotihoidon asiakastietojärjestelmään Kotihoidon seuranta -lomakkeelle. Tietojärjestelmästä on myös käytössä pienlaitteella käytettävä mobiilisovellus, jonka avulla asiakkaan kotihoidon tietoja voidaan katsella ja kirjata asiakkaan kotona. Sähköisen tietojärjestelmän lisäksi asiakkaan tietoja on hänen hallinnassaan olevassa kotihoitokansiossa. Sitä säilytetään asiakkaan kotona, ja sen tarkoitus on toimia tiedonvälittäjänä kotihoidon, yhteistyökumppaneiden ja omaisten välillä. (Helsingin kaupungin terveyskeskus 2007.) Koska hoitokertomukset eivät ole julkisia, niitä saa tutkia vain erillisellä luvalla. Helsingin kaupungin terveyskeskus myönsi minulle luvan aineiston tutkimiseen Aineisto on saatu kahdelta kotihoidon tiimiltä, ja sen koko alkuperäisessä muodossaan on noin 45 sivua. Hoitokertomussivuja on yhteensä 24 asiakkaalta, 1 2,5 sivua kultakin. Aineistooni kuuluu myös palvelu- ja hoitosuunnitelmia, mutta ne jäävät tutkimukseni ulkopuolelle. Aineiston on kerännyt Kati Karvinen. Hän on mustannut käsin aineistossa esiintyvät henkilötiedot ja muuttanut työntekijät, asiakkaat ja niihin liittyvä ilmaukset koodeiksi (ks. Karvinen 2008: 4). Tutkielmani valmistuttua käytössäni oleva aineisto tuhotaan. Karvinen on laskenut 21 tarkastelemansa hoitokertomuksen sanamääräksi Hän on poistanut näistä 21 kertomuksesta hoitajat ja heidän tunnuksensa, kirjaamispäivämäärät ja asiakkaiden tunnukset sekä syntymävuodet. Näiden poistojen jälkeen jäljelle jäävät pelkät hoitokertomusmerkinnät. 2 Omassa aineistossani on lisäksi kolme hoitokertomusta, jotka jäävät Karvisen tarkastelun ulkopuolelle. Näiden sanamäärät laskin samalla tavalla kuin Karvinen ja sain tulokseksi 2 Sähköpostikeskustelut Kati Karvisen kanssa , ja

8 sanaa. Aineistossani on siis kokonaisuudessaan 9722 sanaa. Näistä lyhenteitä on 1170 eli noin 12 %. Sanamääriä saattaa hieman vääristää se, että Karvinen on muuttanut oman aineistonsa elektroniseen muotoon alkuperäisessä asussaan. Silloin esimerkiksi välimerkkien ympäriltä poisjätetyt välilyönnit saavat tietokoneohjelman laskemaan monta sanaa yhdeksi. Toisaalta taas esimerkiksi yhdyssanojen kirjoittaminen erilleen lisää sanamäärää, joten oletan, että laskemani sanamäärä on hyvin lähellä totuutta. Olen poiminut aineistossa esiintyvät lyhenteet sähköiseen asiakirjataulukkoon. Lyhenteen yhteyteen olen merkinnyt tiedon tiimistä (1 tai 2), asiakkaasta (1 12) ja hoitajasta (kirjaimet A X ja lisäksi numerot 2 6). Olen luokitellut lyhenteet seitsemään luokkaan. Ensimmäisen luokan muodostavat kotihoidossa tavalliset lyhenteet, kuten lääkejakoa tarkoittava lj. Toiseen luokkaan kuuluvat kielessä tavalliset lyhenteet, kuten esimerkiksi mittayksiköt kg ja mg sekä viikonpäivien lyhenteet to ja ke. Kolmannessa luokassa ovat lääketieteelliset lyhenteet, kuten verenpainetta tarkoittava RR. Neljännen luokan muodostavat satunnaisesti lyhennetyt sanat, kuten seur., norm. ja ylimäär. Viidenteen luokkaan kuuluvat henkilöihin viittaavat lyhenteet, kuten hra, rva ja th. Kuudennen luokan muodostavat ihmiskehoa ja sen asentoja kuvaavat lyhenteet, kuten oik. ja vas. Seitsemännen luokan muodostavat lokaatioihin viittaavat lyhenteet, kuten Laakso ja poli. Luokittelussa ongelmia aiheuttaa lyhenteiden variaatio ja luokkien limittyminen. Rajanveto varsinkin lääketieteellisten lyhenteiden, kotihoidon kontekstiin liittyvien lyhenteiden ja satunnaisesti lyhennettyjen sanojen välillä on vaikeaa. Esimerkiksi verensokeri saatetaan aineistossa lyhentää yhteensä yhdeksällä erilaisella kirjainyhdistelmällä: V.S, V.s, VS, Vs, vs, VS., Vs., vs. ja Vs-. Lisäksi kerran esiintyi pilkullinen lyhenne vs,. Olen luokitellut kaikki nämä variantit luokkaan kotihoidon kontekstissa tavalliset lyhenteet. Tämän lisäksi verensokeri esiintyy myös luokassa satunnaisesti lyhennetyt sanat, sillä siitä esiintyy myös variantit Verensok. ja verensok. Ongelmallista luokittelun kannalta on myös se, että sanaliittoja ja yhdyssanoja lyhennetään hoitokertomuksissa samalla tavalla. Teksteissä esiintyy siis niin sis.poli kuin inf.polikin. Ensimmäinen on lyhenne sisätautien poliklinikasta, jolloin kyseessä on kaksi eri lyhennettä, koska poliklinikan nimi on sanaliitto. Jälkimmäinen taas on lyhenne infektiopoliklinikasta, eli kyseessä on yhdyssana ja siten vain yksi lyhenne. Olen sisällyttänyt sis.-lyhenteen luokkaan kotihoidon kontekstissa tavalliset lyhenteet ja poli-lyhenteen luokkaan lokaatioihin viittaavat lyhenteet. Lyhenne inf.poli taas on kokonaisuudessaan lokaatioihin viittaavissa lyhenteissä. Ihotautien

9 6 (poli)klinikka lyhennetään aineistossani ihot.klinikka, joten olen ottanut analysoitavaksi alkuosan ihot. ja lukenut sen kotihoidon kontekstissa yleisiin lyhenteisiin. Loppuosan klinikka olen jättänyt analysoimatta, koska se voi nähdäkseni tarkoittaa niin klinikkaa kuin poliklinikkaakin, sillä molemmat ovat olemassa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä. Toisaalta tällaiset lyhenteet kuten inf.poli ja ihot.klinikka muodostavat kokonaisuuden, ja otankin sen huomioon lyhenteitä analysoidessani. Poliklinikkojen virallisten nimien selvittämisessä olen käyttänyt apunani Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin verkkosivuja ( Koska aineistoni ei ole julkinen, esimerkkien valinnassa täytyy noudattaa varovaisuutta. Esimerkkien tarkoitus on esitellä lyhenteitä käyttöyhteydessään, mutta olen pyrkinyt valitsemaan ne aineistostani siten, ettei henkilöiden tunnistaminen ole mahdollista. Tunnistamista helpottavat seikat kuten lääkkeiden nimet ja päivämäärät olen poistanut esimerkeistä silloin, kun ne eivät ole oleellisia. Muuten tutkielmani esimerkit noudattavat alkuperäistä tekstiä. Esimerkiksi puuttuvat välilyönnit tai kirjoitusvirheet olen pyrkinyt toistamaan sellaisenaan. Ainoastaan kursivoinnit ovat minun lisäämiäni. Niiden tarkoitus on auttaa hahmottamaan sitä, mihin esimerkin (mahdollisesti useasta) lyhenteestä on tarkoitus kiinnittää huomiota. 1.4 Kotihoidon hoitokertomusten kieli Vaikka kotihoidon hoitokertomuksissa käytetään paljon yleiskieltä, tekstit ovat ainakin osittain myös erikoiskielisiä. Pirjo Hiidenmaan (2003: ) mukaan erikoiskielet liittyvät tieteenaloihin ja erityisiin ammatteihin eivätkä kuulu yleiseen kielenkäyttöön tai yleissivistykseen. Esimerkiksi lääketieteen kieli muodostuu suuresta joukosta erikoiskieliä. Virallisen erikoiskielen rinnalla esiintyy myös tuttavallisempaa ammattislangia. Kielitoimiston sanakirja (2006) määrittelee ammattislangin huolittelemattomaksi, epäviralliseksi ammattikieleksi. Esimerkiksi Hiidenmaan (mts.) mainitsema laboratorion lyhentyminen labraksi esiintyy usein omassa aineistossanikin. Tästä eteenpäin tulen käyttämään tutkielmassani erikoiskieltä ja ammattikieltä samassa merkityksessä. Kielitoimiston sanakirja (2006) määrittelee ammattikielen jonkin määräammatin harjoittajien erikoiskieleksi. Haaralan ja Wilksmanin (1998: 9 10) mukaan ammattikielen tehtävä on toimia erikoisalan sisäisen viestinnän välineenä ja työkaluna. Heidän mukaansa ammattikielen perusvaatimuksia ovat yksiselitteisyys,

10 7 tarkkuus, yhtenäisyys, loogisuus, selkeys, tarpeeksi laaja ymmärrettävyys ja rakenteellinen (kieliopillinen) virheettömyys. Kielen on myös pysyttävä alan kehityksen mukana. Kotihoidossa ammattikieli ei kuitenkaan ole pelkästään sisäisen viestinnän työkalu, vaan sillä täytyy pystyä viestimään myös muille hoitoon osallistuville henkilöille, asiakkaalle itselleen sekä tämän omaisille. Mielestäni ammattikielen perusvaatimukset ovat osittain ongelmallisia, sillä käsitteinä esimerkiksi selkeys ja ymmärrettävyys eivät ole kaikille yhteisiä. Työssäni pohdin myös, toteutuvatko ammattikielen perusvaatimukset kotihoidon teksteissä lyhenteiden osalta, ja jos toteutuvat, kenen kannalta. Halttusen (1992: 8) mukaan hoitotyön kieli ei täytä ammattikielelle asetettuja vaatimuksia. Henkilökunnan tulisi kuitenkin huolehtia siitä, että käytettävä kieli jäsentää käsitemaailmaa ja toimii viestintätehtävässään mahdollisimman hyvin. Kehittyäkseen ammattikieli tarvitsee suunnittelua ja huoltoa. Halttusen (mt:10) mukaan ammattikielen ei tulisi juurikaan poiketa yleiskielestä. Ammattikieli on tarpeellista ainoastaan tietyssä henkilökunnan välisessä kommunikoinnissa, sillä esimerkiksi potilaan ohjauksen täytyy tapahtua aina yleiskielellä. Kotihoidon kielessä on myös piirteitä virkakielestä, sillä hoitotyön kirjaaminen on laissa säädettyä toimintaa. Viranomaiskielen ominaisuuksiin vaikuttaakin Hiidenmaan (2003: ) mukaan se, että kaikki on dokumentoiva kirjallisesti. Mihin tahansa päätökseen voidaan palata ja tapahtumien kulku voidaan jäljittää. Virkakielen erityispiirteisiin kuuluu myös se, että puhuja tai esittäjä ei ole kuka tahansa, vaan hän edustaa virallista tahoa ja laajempaa kokonaisuutta.

11 8 2 KOTIHOITO TOIMINTAYMPÄRISTÖNÄ Tiililän (2007: 17 18) etuuspäätösten kieltä koskevassa tutkimuksessa konteksti on eräs tutkimusongelmista ja kontekstia (tekstin tuottamisympäristöä ja -olosuhteita) koskeva luku ensimmäinen analyysiluku. Tiililä (mts.) pyrkii selvittämään, millainen konteksti etuuspäätöksiin kirjoittuu ja millaisia jälkiä tekstin tuottamisprosessista ja -ympäristöstä jää tekstiin (ks. myös Eggins ja Martin 1997: ). Tiililän mukaan kontekstia ei voida kuvata tekstistä erillisenä todellisuutena, vaan konteksti on se todellisuus, jonka teksti itselleen rakentaa. Hänen mukaansa konteksti ei myöskään ole jossakin valmiina liitettäväksi tutkimukseen. Se, mikä kirjataan kontekstiksi, on tulosta tutkimuksen kaltaisesta valintaprosessista. Samoilla linjoilla on esimerkiksi Vesa Heikkinen (2000: 197), jonka mukaan kielen ja sosiaalisen kontekstin suhde ei ole sattumanvarainen, vaan vuorovaikutteinen ja välitön. Kieli konstruoi sosiaalisen kontekstin, toisaalta kieli on taas sosiaalisen kontekstin konstruoimaa. Kieli ja sosiaalinen konteksti ovat jatkuvassa muutoksessa, ja niiden suhdetta leimaa dialogisuus. Hiidenmaan (2000: ) mukaan konteksti voidaan nähdä kahdella tavalla. Ensinnäkin konteksti voidaan nähdä tekstistä riippumattomana konkreettisena esiintymisympäristönä. Silloin konteksti kuvataan luettelemalla tekstin ulkopuolisia piirteitä, kuten esiintymispaikka ja aika. Vähälle huomiolle jää kuitenkin se, miten esiintymisympäristöt ominaisuuksineen liittyvät tekstiin, joten tällainen kontekstin kuvaus ei ole riittävä. Kontekstia määritellessään Hiidenmaa (mts.) mukautuu Lemken ajatukseen siitä, että konteksti ilmenee intertekstuaalisuutena ja interdiskursiivisuutena, tekstien ja merkitysten välisenä yhteytenä. Myös Hiidenmaan mukaan konteksti on analyysin tulos, kuten tekstin muukin merkitys. Vijay K. Bhatia (2003: 22 24) toteaa, että tuntemattomia tekstilajeja analysoitaessa on hyvä aluksi asettaa teksti intuitiivisesti tilanteiseen kontekstiin. Myöhemmin kontekstuaalista analyysia tarkennetaan määrittämällä tekstin tekijä, yleisö, suhde ja päämäärät sekä tekstintuottajayhteisön historiallinen, sosiokulttuurinen, filosofinen ja ammatillinen asema. Lisäksi on tärkeää tunnistaa ympäröiviä tekstejä ja kielellisiä traditioita sekä aiheen tai tekstin ulkopuolinen todellisuus, jota teksti yrittää representoida, muuttaa tai käyttää.

12 9 Bhatian (mts.) mukaan institutionaalisen kontekstin tutkimiseen kuuluu esimerkiksi tekstintuottajayhteisön sääntöihin ja konventioihin tutustuminen. Nämä säännöt ja konventiot voivat olla kielellisiä, sosiaalisia, kulttuurisia, akateemisia tai ammatillisia. Usein säännöt ovat implisiittisesti ymmärrettyjä ja tiedostamattomasti seurattuja. Joissain instituutioissa ne voivat olla jopa ilmipantuja. Myös organisaatiokontekstin tutkiminen on tärkeää, jos aineisto on kerätty tietystä organisaatiosta. Myös omassa tutkimuksessani konteksti on osa tutkimusongelmaa. Selvitän tekstin tuottamisympäristöä kirjallisten lähteiden avulla. Pyrin seuraavien alalukujen avulla tuomaan esille niitä seikkoja, jotka voivat vaikuttaa hoitotyön kirjaamiseen ja lyhenteiden esiintymiseen kirjaamalla tuotetuissa teksteissä. Ensimmäisessä alaluvussa esittelen perustietoja kotihoidosta: keitä varten kotihoito on ja ketkä siinä toimivat. Toisessa paneudun tarkemmin kirjaamiseen ja esittelen kirjaamiseen vaikuttavia lakeja, asetuksia ja ohjeita. Kati Karvisen tutkimuslupa mahdollisti myös kotihoidon ohjaajan haastattelemisen. Omaa tutkimustani varten en saanut haastattelulupaa, joten tukeudun kolmannessa, kotihoidon kirjaamiskäytäntöjä esittelevässä alaluvussa seikkoihin, jotka ovat nousseet esille Karvisen (2008: 16 17) tekemässä haastattelussa. Neljänteen alalukuun olen koonnut tutkimuksesta tekemiäni havaintoja kirjaamisesta. 2.1 Kotihoito Kotihoitokokeilu on osa Sosiaali- ja terveysministeriön vanhusten palvelujen uudelleenorganisointia. Kokeilun tarkoituksena on yhdistää sosiaalihuollon kotipalvelu ja terveydenhuollon kotisairaanhoito uudeksi tehtäväalueeksi, jonka nimi on kotihoito. Helsingin kaupungille myönnettiin lupa kokeilun aloittamiseksi Kokeilu jatkuu vuoden 2008 loppuun, ja siihen saakka Helsingin kaupungin kotihoito toimii terveyslautakunnan alaisuudessa. (Sosiaali- ja terveysministeriön verkkosivut.) Kotihoidon tarkoituksena on turvata vanhusten, yli kahdeksantoistavuotiaiden vammaisten, toipilaiden ja pitkäaikaissairaiden eläminen kotona. Kotihoidon työntekijät auttavat asiakkaita niissä päivittäisissä toiminnoissa, joista asiakkaat eivät itse suoriudu. Näitä toimintoja ovat esimerkiksi syöminen, peseytyminen, pukeutuminen, sängystä ja tuolista siirtyminen, kävely ja WC-käynnit. Kotihoidon asiakkailla on mahdollisuus saada myös tarvitsemansa terveyden- ja

13 10 sairaanhoito kotiin. Jokaiselle asiakkaalle tehdään hoito- ja palvelusuunnitelma, jossa sovitaan yhdessä asiakkaan ja hänen omaisensa kanssa kotihoidon palveluista. (Helsingin kaupungin terveyskeskuksen verkkosivut 1 ja 2.) Helsingin kaupungin kotihoito-osasto on jakautunut viiteen palvelualueeseen ja nämä puolestaan yhteensä 64 lähipalvelualueeseen. Jokaisella lähipalvelualueella työskentelee 2 3 tiimiä. (Helsingin kaupungin terveyskeskuksen verkkosivut 1.) Kotihoidon tiimit ovat moniammatillisia. Niissä työskentelee kotihoidon ohjaajan johdolla lähihoitajia, kotiavustajia, kodinhoitajia, perushoitajia sekä sairaanhoitaja tai terveydenhoitaja 3. Laajennettuun tiimiin kuuluu lisäksi lääkäri, fysioterapeutti, toimintaterapeutti ja sosiaali- tai lähityöntekijä. Työtä tehdään päivä- ja iltavuoroissa. Lisäksi erillisissä yöhoitotiimeissä tehdään yötyötä. (Helsingin kaupungin terveyskeskuksen verkkosivut 3.) Helsingin kotihoidossa on tällä hetkellä käynnissä Lupaava-hanke, jonka tavoitteena on tunnistaa, arvioida ja jalostaa vanhustenhuollon lupaavia käytäntöjä. Kokeilun jälkeen näitä käytäntöjä olisi tarkoitus ottaa laajasti käyttöön kotihoidossa. Kehitettävää nähdään olevan esimerkiksi peruspalveluissa, lääkehoidossa, yksinäisyyden torjunnassa, toiminta- ja liikkumiskyvyn parantamisessa sekä suun terveydenhuollossa. Yhtenä kehittämisalueena on nähty myös kirjaaminen, raportointi ja tiedonhallinta. Käytäntöjä on alettu testata ja levittää vuonna (Helsingin kaupungin terveyskeskuksen verkkosivut 4.) 2.2 Hoitotyön kirjaaminen Hoitotyön kirjaamista sääntelevät lait, asetukset ja ohjeet. Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) määrittelee potilasasiakirjat ja muun hoitoon liittyvän materiaalin. Potilasasiakirjoilla tarkoitetaan potilaan hoidon järjestämisessä ja toteuttamisessa käytettäviä, laadittuja tai saapuneita asiakirjoja tai teknisiä tallenteita, jotka sisältävät potilaan terveydentilaa koskevia tai muita henkilökohtaisia tietoja. Potilaskertomus puolestaan määritellään sosiaali- ja terveysministeriön oppaassa 2001 keskeisimmäksi potilasasiakirjaksi. Potilaskertomus etenee aikajärjestyksessä ja siihen tehdään merkinnät esimerkiksi jokaisesta potilaan avohoito- tai kotihoitokäynnistä. Elektroninen kirjaaminen on vaikuttanut hoitokertomus-käsitteen käyttöönottoon (Ensio 3 Käytän tässä työssä yleisnimitystä hoitaja kaikista aineistossani kirjaamismerkintöjä tehneistä henkilöistä, vaikka tarkasti ottaen kaikilla ei ole hoitoalan koulutusta.

14 11 ja Saranto 2004: 33). Hoitokertomus on hoitohenkilökunnan laatima potilaskertomuksen osa, josta käy ilmi potilaan hoidon suunnittelu, toteutus, seuranta ja arviointi. Siihen sisältyvät hoitotyön suunnitelma ja päivittäiset merkinnät. (Ensio ja Saranto mt: 11.) Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992, pykälä 12) säädetään, että potilasasiakirjoihin tulee merkitä potilaan hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen ja seurannan turvaamiseksi tarpeelliset tiedot. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa (99/2001) täsmennetään, että asiakirjoissa saa käyttää vain yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä käsitteitä ja lyhenteitä. Potilaalla on myös oikeus saada tietoja omasta terveydentilastaan sekä oikeus tarkastaa ja oikaista häntä itseään koskevat potilasasiakirjoissa olevat tiedot (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 785/1992, Henkilötietolaki 523/1999). Sosiaali- ja terveysministeriön opas 2001 painottaa, että hyvän hoidon, potilaan turvallisuuden ja henkilökunnan oikeusturvan kannalta potilasasiakirjatietojen tulisi olla käyttötarkoituksen kannalta tarpeellisia, oikeita, virheettömiä ja laajuudeltaan riittäviä. Tietojen tulisi myös olla ymmärrettäviä ja selkeitä, mikä korostuu erityisesti potilaan siirtyessä hoitoyksiköstä toiseen. Myös Henkilötietolaissa (523/1999) on mainittu virheettömyysvaatimus. Potilasasiakirjoihin merkittävien tietojen laajuus, tarkkuus ja yksityiskohtaisuus vaihtelevat tilanteittain. Yleensä vaikeasta ja kriittisestä tilanteesta tai merkittävästä hoitopäätöksestä kirjataan tarkimmat ja yksityiskohtaisimmat tiedot. (Sosiaali- ja terveysministeriön opas 2001.) Liisa Hallilan (1998: 18) mukaan hyvä kirjaaminen antaa selkeän kuvan potilaan hoidollisista ongelmista sekä hoitotyön tavoitteista ja saavutetuista tuloksista. Edellisen lisäksi kirjaamisen laatukriteereihin kuuluvat Hallilan mukaan taloudellisuus (vain tarpeelliset tiedot) ja virheettömyys (alkuperäiset lähdetiedot). Muita laatukriteerejä ovat esimerkiksi selkeä käsiala käsin kirjoitettaessa, päätösten perustelu ja eron tekeminen eri tietolähteiden välille. Kokonaisuudessaan kirjaamisen pitäisi olla ennemmin arvioivaa kuin toteavaa. Kun potilasasiakirjoja tarkastellaan jälkikäteen, Liisa Hallila ja Reija Graeffe (2005: 18) määrittelevät hoitotyön kirjaamisen lähtökohdaksi seuraavan: mikä on merkitty, on tehty ja mitä ei ole merkitty, ei ole tehty. Hallilan ja Graeffen (mts.) mukaan kirjaamista ohjaa potilaan oikeus hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon sekä hyvään kohteluun. Kirjaamisessa voidaan kannustaa myös luovuuteen, sillä vaikka virallisen potilasrekisterin tuleekin olla asiatyylillä kirjoitettua, kaikkien ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa samalla tavalla. Stereotyyppinen kirjaaminen antaa kuvan

15 12 standardoidusta hoidosta. Pirjo Aallon (1998: 35) mukaan potilasasiakirja välittää tietoa, auttaa arvioimaan annettua hoitoa ja suunnittelemaan uutta sekä auttaa antamaan potilaalle häntä itseään koskevia tietoja. Myös hän korostaa, että eräs tärkeimmistä asioista kirjaamisessa on loogisuus ja selkeys. Kirjaamisen yhteydessä ovat nousseet esiin sellaiset käsitteet kuin selkeä, tunnettu, ymmärrettävä ja looginen. Myös Hallintolaissa (434/2003) on hyvän kielenkäytön vaatimus. Sen mukaan viranomaisen täytyy käyttää asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Kielitoimiston sanakirja (2006) määrittelee edellä mainittuja käsitteitä seuraavasti: Selkeä helposti hahmottuva, tajuttava tai käsitettävä, helppoymmärteinen, havainnollinen, selvä; ilmeinen, eittämätön, kiistaton. Tunnettu joka tunnetaan, tiedetään yleisesti, tuttu; huomattava, maineikas, kuulu, nimekäs Ymmärrettävä joka ymmärretään yleisesti; selkeä, selvä, järkevä. Ymmärrettävyys: tekstin ymmärrettävyys selkeys Looginen logiikkaan kuuluva, logiikan mukainen; johdonmukainen, selkeä, järkeenkäypä, asiallinen Asiallinen asiassa tai olennaisessa pysyvä, sivuseikkoihin takertumaton, tasapuolinen, objektiivinen; asian tai tilanteen vaatima, asianmukainen, oikea, säällinen Lait ja ohjeet vaikuttavat yksiselitteiseltä, mutta käytännössä esimerkiksi selkeyden ja ymmärrettävyyden määrittely osoittautuu vaikeammaksi. Käsitteiden määrittelemiseksi tarvitaan toisia käsitteitä, jotka eivät oikeastaan kerro kielestä mitään konkreettista. Lisäksi aina nousee esiin kysymys, kenen kannalta kieli on esimerkiksi selkeää, tunnettua ja ymmärrettävää. 2.3 Kotihoidon kirjaamiskäytännöt Helsingin kaupungin terveyskeskus on antanut kotihoidon kirjaamisesta omat ohjeensa. Ohjeissa käydään läpi kirjaamista sääteleviä lakeja ja asetuksia sekä painotetaan, että hyvään hoitoon kuuluu myös hyvä kirjaaminen. Tärkeänä pidetään myös sitä, että kirjaamisesta käy ilmi hoitotyön päätöksentekoprosessi ja hoitajien niin sanottu hiljainen tieto. Kirjaamisen pitäisi olla osa jatkuvaa ja jokaisessa hoitotilanteessa

16 13 tapahtuvaa arvioivaa ja perusteltua päätöksentekoa. (Helsingin kaupungin terveyskeskus 2007.) Kati Karvisen (2008: 13) haastatteleman kotihoidon ohjaajan mielestä kiire saattaa näkyä kirjaamisessa, sillä aineistoa antaneilla tiimeillä on jatkuva työntekijävaje. Myös kotisairaanhoidon, tehostetun kotihoidon ja kotipalvelun erilaiset toimintakulttuurit saattavat näkyä nykyisen kotihoidon kirjaamisessa. Ennen näillä kaikilla oli erilaiset kirjaamisjärjestelmät, eikä sähköinen kirjaaminen ollut kaikille tuttua. Lisäksi hoitajien mobiililaitteet eivät aina toimi kunnolla, jolloin tietoja ei voida kirjata heti asiakkaan kotona, vaan vasta työpäivän päätteeksi toimistolla. Aineistoa antaneiden tiimien alue on sosio-ekonomisesti arvostettua, mikä saattaa kotihoidon ohjaajan mukaan myös vaikuttaa kirjaamisessa tehtyihin valintoihin. Kotihoidon ohjaaja ei ehdi seurata kirjaamista kovin paljon. Lähinnä hän kiinnittää siihen huomiota silloin, kun esimerkiksi asiakas tai omainen kysyy hoidosta. Yleisesti ottaen kirjaaminen on hänen mukaansa kuitenkin pääosin riittävää, sillä hoitajat ymmärtävät sen kuuluvan kiinteästi hoitotyöhön. (Karvinen 2008: 13.) 2.4 Havaintoja hoitotyön kirjaamista koskevasta tutkimuksesta Hoitotyön kirjaamista on tutkittu aiemmin lähinnä hoitotieteen näkökulmasta. Kirjaamisesta on ilmestynyt runsaasti erilaisia tutkimuksia ja oppaita, mutta edelleen kirjaamisessa nähdään olevan kehitettävää (ks. esimerkiksi Munnukka ym tai Hopia ja Koponen 2007). Viime aikoina on erityisesti painottunut sähköisen kirjaamisen tutkiminen. Esimerkiksi Armi Kavén (2005) on tutkinut pro gradussaan uuteen sähköiseen potilaskertomukseen liittyviä hoitohenkilökunnan toiveita ja verrannut niitä käyttäjien kokemuksiin. Hänen mukaansa hoitajat ovat kiinnostuneita sähköisen kirjaamisen kehittämisestä, sillä he näkevät siinä mahdollisuuden kehittyä työssään ja parantaa potilaan yksilöllistä hoitoa. Hoitajien mielestä sähköinen kirjaaminen onkin parantanut kirjaamisen tasoa. Yhdistyneen kotihoidon kirjaamista on tutkittu vasta melko vähän. Marja Virolainen (2006) on selvittänyt kyselylomakkeella perusterveydenhuollon vuodeosaston ja kotihoidon hoitohenkilökunnan käsityksiä elektronisesta hoitotyön kirjaamisesta. Kyselylomakkeen vastaajista suurin osa arvioi esimerkiksi, että uusi elektroninen potilastietojärjestelmä on tarpeellinen kirjaamisen apuväline. Kotihoidossa kuitenkin vain 43 % vastaajista oli sitä mieltä, että kirjaamiseen tarkoitettuja laitteita on

17 14 riittävästi, kun sairaalassa vastaava luku oli 62 %. Kotihoidossa hoitajat olivatkin sitä mieltä, että vanhat laitteet estävät laadukkaan kirjaamisen. Suurin osa hoitajista oli lisäksi sitä mieltä, että elektroninen kirjaaminen vaatii enemmän ajankäytön suunnittelua. 61 % vastaajista arvioi, että raportointiin käytetty aika oli lisääntynyt elektroniseen kirjaamiseen siirtymisen jälkeen. Vastaavasti kaksi kolmasosaa vastaajista arvioi, että asiakaskontaktit olivat lyhentyneet. Kielitieteen näkökulmasta hoitotyön kirjaamista on tutkittu vähän. Joitakin kielitieteellisiä metodeja käyttää esimerkiksi Kaarina Wilskman (2000), joka tarkastelee hoitotieteen pro gradussaan hoitotyön ammattikielen ulottuvuuksia, haasteita ja pulmatilanteita. Lisäksi hän paneutuu keinoihin, joita ammattikielen kehittämiseen ja tutkimiseen on käytössä. Tutkimuksen lähtökohtana on ollut terminologinen teoria. Teoriassa ollaan kiinnostuneita käsitteistä ja käsitejärjestelmistä, joita pidetään ammattikielen kannalta keskeisinä. Wilskmanin (mt: 14) mukaan hoitotieteen ja siihen perustuvan ammattikielen kehittäminen on tarpeellista. Tärkeimpinä hän pitää tietoperustan ja tietotekniikan kehittämistä sekä hoitotyön näkyvyyden ja laadun ja siinä erityisesti kommunikaation ja yhteistyön parantamista. Wilskman (mt: 90 94) tuli tutkimuksessaan siihen tulokseen, että käsitteiden määrittelemisen merkitys on kyllä havaittu hoitotieteessä, mutta hoitotieteen osuus ammattikielen kehittämishankkeista on silti pieni. Terminologinen teoria sopii hänen mukaansa tietyin varauksin hoitotyön käytännön ammattikielen analysointiin ja kehittämiseen. Ongelmia ilmenee kuitenkin esimerkiksi abstraktien käsitteiden sekä kokemuksia, tunteita ja vuorovaikutuksia ilmentävien käsitteiden tarkastelussa. Osaa hoitotieteen ammattikieleen liittyvistä kysymyksistä onkin hänen mukaansa lähestyttävä nimenomaan kielitieteen metodien avulla.

18 15 3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 3.1 Tekstin- ja tekstilajintutkimus Hiidenmaan (2000: ) mukaan teksti on käytössä olevaa kieltä, jolla on funktio, tehtävä ja tavoite. Teksti ei siis voi olla eriytynyt taustastaan, käyttöyhteydestään, esiintymispaikastaan ja lukijakunnastaan. Eräs tekstin piirre on myös sen materiaalisuus. Tekstillä on hahmo ja olomuoto (puhe tai kirjoitus). Tekstintutkimuksen tavoite on kuvata tekstejä laajemmin kuin asiasisällön esittämisen näkökulmasta. Swalesin (1990: 46) mukaan tekstilaji 4 muodostuu kommunikatiivisista tapahtumista, joilla on samat kommunikatiiviset päämäärät. Bhatia (1993: 13) lisää, että tekstilajin luonteeseen ja rakentumiseen vaikuttavat esimerkiksi sisältö, muoto, kohdeyleisö ja media tai kanava. Kuitenkin ensisijaisesti tekstilajin määrittää sen kommunikatiivinen päämäärä. Jos kommunikatiivinen päämäärä muuttuu paljon, tuloksena on todennäköisesti uusi tekstilaji. Pienemmät muutokset päämäärässä taas auttavat erottamaan alakategorioita. Tekstilaji on yleensä pitkälle jäsentynyt ja konventionaalistunut (Swales 1990: 52 53). Ammatillisen tai akateemisen yhteisön jäsenet tuntevat kommunikatiiviset päämäärät ja tekstilajin rakenteen, koska he ovat sen kanssa tekemisissä jokapäiväisessä työssään (Bhatia 1993: 14). Vaikka kirjoittajalla on yleensä vapaus käyttää kielellisiä resursseja miten haluaa, hänen täytyy pysyä tekstilajin rajojen sisällä. Spesialistin on mahdollista liikkua sääntöjen ja konventioiden rajoilla. He ovat myös yleensä tekstilajin käytössä luovempia kuin noviisit. (Bhatia 1993: ) Bhatian (2000: 147) mukaan konventioiden ymmärtäminen tai aikaisempi tieto niistä on oleellista tekstilajin tunnistamiseksi, rakentamiseksi, tulkitsemiseksi, käyttämiseksi ja hyödyntämiseksi. Tekstilajeja ei kuitenkaan voida pitää standardisoituina ja staattisina, sillä ne ovat myös dynaamisia. Jos ajatellaan tekstilajia retorisena toimintana, ei voida olettaa, että retoriset tilanteet toistuvat aina 4 Swales ja moni muukin tutkija käyttää termiä genre. Jyrki Kalliokosken (1995: 27 29) mukaan tekstilajit ovat kulttuurikohtaisia ja perustuvat sosio-kulttuurisiin malleihin. Genre puolestaan on sosiaalinen toimintatyyppi (ks. tarkemmin esimerkiksi Fairclough). Tekstilaji on ollut ongelmallinen pelkästään kielellisenä käsitteenä, minkä vuoksi tekstilajin kulttuurisidonnaisuutta korostavat ja kieltä sosiaalisena toimintana lähestyvät ovat alkaneet käyttää termiä genre. Kalliokosken (mts.) mukaan myös tekstilajin voi kuitenkin ymmärtää laajasti niin, että korostaa sen ilmentämää sosiaalista toimintatyyppiä. Itse olen päätynyt tässä työssä käyttämään ainoastaan termiä tekstilaji sekaannusten välttämiseksi.

19 16 samanlaisina ja vaativat aina samanlaisen vastauksen. Jotkut aspektit voivat kuitenkin tyypillisesti toistua. Edellä esitetyn perusteella oletan tutkimuksessani samoin kuin esimerkiksi Tiililä (2007: 17), että tekstit, jotka sijoittuvat samoihin toiminnallisiin puitteisiin (tässä tapauksessa kotihoitoon), jotka palvelevat samaa perustehtävää (hoitotyön toimintojen kirjaamista) ja jotka on nimetty samoin, ovat samaa lajia. Kotihoidon hoitokertomuksia tai hoitokertomusmerkintöjä ei varsinaisesti nimetä, mutta ne tehdään jatkuvaan muotoon ja aina samaan paikkaan eli Kotihoidon seuranta -lomakkeelle sähköiseen potilastietojärjestelmään. Tarkastelen hoitokertomuksia ulkopuolisen näkökulmasta. Tämä on edullinen näkökulma, koska tutkimuksen tulosten on aina perustuttava analyysiin. Ulkopuolisuus saattaa kuitenkin myös tuoda ongelmia. Esimerkiksi kirjoittamisen käytäntöjä voi olla vaikeampi saada selville. (Tiililä 2007: ) Omassa tutkimuksessani pystyin kirjaamiskäytäntöjä selvittäessäni hyödyntämään jonkin verran Kati Karvisen (2008: 16 17) tekemää kotihoidon ohjaajan haastattelua. Ulkopuolisuus aiheutti eniten ongelmia silloin, kun en pystynyt intuitiivisesti päättelemään jonkin lyhenteen merkitystä. 3.2 Ammatillisten tekstien tutkimus Christopher Candlin ja Ken Hyland (1999: 1 3) toteavat, että monet elävät nykyään hyvin kirjallisissa ympäristöissä. Kirjoittaminen vaikuttaakin heidän mukaansa suuresti siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa, miten tulkitsemme todellisuutta ja miten määritämme itsemme. Kirjoittamisen avulla voidaan ammatillisessa ympäristössä esimerkiksi mitata kognitiivisia kykyjä tai helpottaa ohjeistuksen ja koulutuksen suunnittelua, tarjoamista ja arviointia. Ammatillisessa ympäristössä kirjoitetulla diskurssilla on siis monia merkittäviä rooleja ja merkityksiä. Kirjoittaminen vaikuttaa ammatilliseen maailmaan ja puolestaan kaikki, mikä on osa tätä maailmaa, voi vaikuttaa kirjoittamiseen. Kun ymmärretään ammatillisia maailmoja ja niissä työskentelevien käytöstä, huomataan, että kirjoittaminen luo sellaisia intersubjetiivisia, yhteisiä ja henkilökohtaisia käsityksiä, jotka ylipäätään tekevät nämä maailmat mahdollisiksi. Bhatia (1999: 22) kuvailee ammatillista kirjoittamista kompleksiseksi, dynaamiseksi ja multifunktionaaliseksi toiminnaksi. Myös esimerkiksi sosiaaliviraston päivähoitopäätöksiä tutkinut Tiililä (2000: ) toteaa, että ammatilliset tekstit

20 17 ovat monifunktioisia. Ne ovat osa työtä, jossa on monenlaisia tavoitteita ja tehtäviä. Päätöksistä on luettavissa, että työssä pitää säästää. Toisaalta sitä pitää myös tehdä tarkasti ja joustavasti. Tiililän mukaan virastossa työskennellään asiakkaiden parhaaksi, huomioidaan heidän erilaiset tarpeensa ja samalla varaudutaan kuitenkin siihen, että asiakas muuttuu yhteistyökumppanista riitakumppaniksi. Myös kotihoidossa kirjaamismerkinnät toimivat työntekijän oikeusturvana varsinaisen viestintätehtävänsä lisäksi. Bhatian (1999: 22 26) mukaan ammatillisista tekstilajeista tulee yhä enemmän yhteistyöhön perustuvia kuin individuaalisesti hallittuja. Ammatilliselle tekstilajille tyypillistä on geneerinen eheys. Tekstilajin kanssa tekemisissä olevien ihmisten pitää tunnistaa tekstilajiin kuuluva esimerkkiteksti. Ammatillisen tekstilajin tyypillinen identiteetti muodostuu konventionaalisista diskurssikäytännöistä eli niin sanotuista rutiini-ilmauksista. Ammatilliset tekstilajit palvelevat harvoin vain yhtä kommunikatiivista päämäärää (Bhatia 1999: 25). Multimedian rooli ja informaatioteknologia ovat lisänneet akateemisen ja ammatillisen kommunikaation dynaamista kompleksistumista. Lisäksi esimerkiksi työmaailman moniammatilliset kontekstit, lisääntyvissä määrin kilpailulliset ammattiympäristöt ja pakottava mainostamisen tarve saavat aikaan sen, että monet institutionaaliset tekstilajit (ovat ne sitten sosiaalisia, ammatillisia tai akateemisia) nähdään myynninedistämiselementteinä. (Bhatia 2000: 148.) Hoitotyön kirjaamista käsittelevistä teoksista saattaa aistia, että myös kirjaaminen on eräänlaista mainostamista. Hyvään hoitoon kuuluu olennaisesti hyvä kirjaaminen. Kirjaamisessa kannustetaan luovuuteen, sillä standardoitu kirjaaminen antaa kuvan standardoituneesta hoidosta (ks. Hallila ja Graeffe 2005). Rivien välistä on luettavissa, että standardisoitu on jotain negatiivista, kun taas yksilöllisyys on sitä, mihin tulisi pyrkiä. Kirjaamisen täytyy siis osaltaan todistaa, että hoito on hyvää ja yksilöllistä. Erilaisia virkatekstejä tutkineen Heikkisen (2000a: ) mukaan institutionaalisessa tekstintuottamisessa oman puheen ja vieraan puheen raja hälvenee. Yksittäiset virkahenkilöt eivät välttämättä huomaa luonnollistuneita valtasuhteita ja institutionaalisia merkitysrakenteita, ja he toimivat niiden mukaisesti ikään kuin omasta tahdostaan. Toimivan instituution perusedellytys näyttäisikin hänen mukaansa olevan ihmisyksilön etäännyttäminen ja häivyttäminen taustalle. Bhatia (1999: 25 26) puolestaan vertaa ammatillisen diskurssiyhteisön jäseniä taitaviin pelaajiin, jotka hyödyntävät ja muokkaavat sääntöjä sen sijaan, että vain noudattaisivat niitä.

21 18 Ammattitekstejä analysoitaessa täytyy ottaa huomioon myös yleisö. Tekstit rakentuvat eri tavalla silloin, kun kirjoitetaan alaisen sijaan esimiehelle tai asiakkaan sijaan työtoverille. (Bhatia 1999: ) Kotihoidon tekstien kohdalla yleisö jää hieman epäselväksi. Luultavasti työntekijät kirjoittavat lähinnä työtovereilleen tai jopa itselleen. Kuitenkin kirjaamismerkintöjen yleisönä voidaan nähdä myös asiakas, sillä kirjaamisen tarkoitus on auttaa antamaan potilaalle häntä itseään koskevia tietoja (ks. esimerkiksi Aalto 1998). Myös muut kuin varsinaiset työtoverit voivat tarvita kirjaamismerkintöjä tulevan hoidon suunnitteluun, esimerkiksi silloin kun potilas siirtyy toiseen hoitoyksikköön. 3.3 Lyhenteet Lyhenteiden muodostus ja lyhennetyypit Tässä luvussa käyn läpi muutamia viime vuosina lyhenteiden muodostuksesta annettuja ohjeita ja lyhennetyyppien jaottelua. Kaikki luvussa esiintyvät esimerkit ovat kirjoittajien omia. Iso suomen kielioppi (2004: ) erottaa varsinaiset lyhenteet ja lyhennesanat, joista puuttuu lähtösanaan tai -sanoihin nähden jokin osa tai osia ja jotka ovat leksikaalisesti ja foneettisesti omia sanojaan. Lyhennesanat jaotellaan typistesanoihin, kirjainsanoihin ja koostesanoihin. Typistesanoista poisto tehdään yleensä lopusta (esimerkiksi ale < alennusmyynti). Kirjainsanat muodostetaan sanayhtymän alkukirjaimista ja ne äännetään kirjaimittain (esimerkiksi atk tai tv). Koostesanat puolestaan muodostetaan sanayhtymän sanojen osista (esimerkiksi tupo < tulopolitiikka). Lyhennesanoja eivät ole sellaiset pelkästään kirjoituksessa esiintyvät muodot kuten jne., cm ja nro, sillä ne ovat ortografisia sanoja. Sellaiset lyhenteet kuten ao., ko., ja ns. ovat rajatapauksia, koska ne voidaan ääntää myös kirjaimittain. Etenkin kirjain- ja koostesanat ovat osa myös laajempaa, varsinaisten lyhenteiden ryhmää. Katariina Iisan ym. (2006: 22 28) Kielenhuollon käsikirjassa lyhenteet jaotellaan loppulyhenteisiin, koostelyhenteisiin, sisälyhenteisiin ja lyhennesanoihin 5. Loppulyhenteet muodostetaan katkaisemalla sana ennen vokaalia (esimerkiksi puh. ja milj.). Koostelyhenteisiin otetaan sanan alkukirjain ja tarvittava määrä kirjaimia sanan 5 Lyhennesana tässä eri merkityksessä kuin Isossa suomen kieliopissa (2004).

22 19 sisältä (esimerkiksi ks. ja vrt.). Sisälyhenteissä on sanan alku ja loppu (esimerkiksi klo ja tmi). Lyhennesanoihin puolestaan otetaan tunnistamisen ja ääntämisen kannalta tarpeellinen määrä tavuja tai kirjaimia (esimerkiksi Kela ja luomu). Lisäksi mainitaan isokirjainlyhenteet, joita ovat esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen vieraskielisten nimien lyhenteet (kuten WHO tai OECD). Tässä isokirjainlyhenteiden ryhmässä tapahtuu muutosta pienikirjaimisuutta kohti (esimerkiksi ATK > atk). Ne voidaan myös alkaa lukea lyhennesanana, jolloin ne muuttuvat tyyliltään arkisemmaksi (esimerkiksi USA: uu-es-aa > Usa). Terho Itkonen (2000: 30 31) jaottelee Uudessa kielioppaassa yhdistämättömien sanojen lyhenteet loppulyhenteisiin, sisälyhenteisiin ja sisäloppulyhenteisiin. Loppulyhenteet muodostetaan katkaisemalla sana ensimmäisen, toisen tai kolmannen tavun alkukonsonantin jälkeen (esimerkiksi s., ins. ja puh.). Sisälyhenteet lyhennetään sanan sisältä (esimerkiksi nti ja krs). Sisä-loppulyhenteet taas muodostetaan lyhentämällä sanaa sisältä ja lopusta (esimerkiksi lk., mrd. ja kpl). Viimeksi mainittu kategoria siis vastaa Iisan ym. (2006: 23) koostelyhenteitä. Tulenkin käyttämään tästä eteenpäin pelkästään termiä koostelyhenne sekaantumisen välttämiseksi. Itkosen (2000: 31 33) mukaan yhdyssanoja ja sanaliittoja lyhennetään edellä mainittujen perustyyppien tavoin, mutta lisäksi niistä voidaan käyttää myös kahden tai useamman kirjaimen muodostamia isokirjain- eli suuraakkoslyhenteitä (esimerkiksi BKT, SDP ja SKS). Samoin kuin Iisa ym. (2006: 29), myös Itkonen (2000: 33) toteaa, että isokirjainlyhenne voidaan lukea normaalin sanan tapaan, jolloin puhutaan lyhennesanoista. Kun isokirjainlyhenne luetaan normaalin sanan lailla eikä kirjaimittain, sen kirjoitustapa tavallisesti muuttuu siten, että vain alkukirjain on iso (esimerkiksi Nato ja Unicef). On olemassa myös yleisnimen kaltaisia ja pienellä kirjaimella alkavia lyhennesanoja (esimerkiksi tupo). Itkonen rinnastaa lyhenteisiin lisäksi sellaiset symbolit kuin % ( prosenttia ) ja ( pykälä ), ja huomioin ne itsekin tarpeen vaatiessa. Taina Mustamo (1999: 21) jaottelee omassa tutkimuksessaan lyhenteet pienkirjain- ja suurkirjainlyhenteisiin. Pienkirjainlyhenteet voivat olla katkolyhenteitä (loppulyhenne 6 ), supistelyhenteitä (sisälyhenne), koostelyhenteitä tai aakkoslyhenteitä. Aakkoslyhenteeseen on otettu mukaan vain sanan alkukirjain, kuten esimerkiksi n. noin-sanan lyhenteenä. Itse sisällytän aakkoslyhenteet muihin loppulyhenteisiin. 6 Suluissa Iisan ym. (2006) vastaavista ryhmistä käyttämät termit

23 20 Suurkirjainlyhenteet (kuten ME) voivat Mustamon mukaan muuttua lyhennesanoiksi (kuten luki-häiriö) tai lyhennenimiksi (kuten Kela). Oma pienimuotoinen lyhenteiden muodostusta koskeva selvitykseni vahvistaa Mustamon (1999: 17) näkemystä siitä, että vielä nykyisinkään ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä ja vakiintunutta lyhennetermistöä. Mustamon (mts.) mukaan lyhentämisongelmat ovat kuitenkin varsin yleisiä ja termien sekavuus vaikeuttaa ohjeiden antamista ja opettamista. Käytän lyhenteiden muodostusta analysoidessani Iisan ym. (2006: 22 26) termejä loppulyhenne, koostelyhenne, sisälyhenne ja lyhennesana. Lyhennesana voi muodostua kahdella tavalla: joko isokirjainlyhenne muuttuu lyhennesanaksi, tai lyhennesana muodostetaan ottamalla lyhenteeseen tarvittava määrä tavuja tai kirjaimia, kuten esimerkiksi lyhennettäessä luonnonmukainen luomuksi. Isokirjainlyhenteet ovat aineistossani hyvin harvinaisia, joten en näe tarpeelliseksi jaotella niitä. Otan kantaa isokirjainlyhenteen muodostukseen tai muuttumiseen lyhennesanaksi, mikäli se vaikuttaa tarpeelliselta, mutta en tee Mustamon (1999: 21) tapaan eroa lyhennenimen ja lyhennesanan välille. Lyhenteiden muodostamista koskevissa ohjeissa kiinnitetään tavallisesti huomiota myös pisteen käyttöön. Esimerkiksi Iisan ym. (2006: 26 27) mukaan piste on lopusta lyhentämisen merkki pienikirjaimisissa lyhenteissä. Pisteettömiä ovat kuitenkin mittayksiköiden lyhenteet (kuten mm, vrk), sisälyhenteet (rva), isokirjaimiset koostelyhenteet (EU), isokirjaimisista pienikirjaimisiksi muuttuneet koostelyhenteet (atk) ja lyhennesanat. Lisäksi poikkeuksellisesti pisteettömiä ovat nykyään myös lyhenteet oy, oyj, ky ja ry nimen yhteydessä. Tässä tutkimuksessa en kuitenkaan kiinnitä järjestelmällisesti huomiota pisteen käyttöön. Poikkeukselliset tai aineistossa horjuviksi osoittautuneet käytöt nostan kuitenkin esiin Vakiintuneet ja tilapäiset lyhenteet Mustamo (1999: 13) erottaa tutkimuksessaan toisistaan tilapäislyhenteet ja sovinnaislyhenteet. Jälkimmäiset voivat olla yleisiä tai erityisalojen lyhenteitä. Mustamon (mt: 46 47) mukaan kaikkia lyhenteitä ei voidakaan niputtaa yhden lyhenteet-otsikon alle. On olemassa muutamia lyhenteitä, jotka ovat muodostuneet merkkien kaltaisiksi ja jotka helpottavat ymmärtämistä. Niiden lisäksi on suuri joukko tilapäislyhenteitä ja erikoisalojen lyhenteitä, jotka vaikeuttavat lukemista. Merkkien