Kuolema on ikuinen elämä

Transkriptio

1 Anu Markoff Kuolema on ikuinen elämä Elämänfilosofiaa ja keittiöpsykologiaa Copyright Anu Markoff 2008 Kuvat, taitto, ulkoasu: Anu Markoff Rakkauden tähti -kirjasarja

2 ISBN: Kustantaja: Books on Demand GmbH, Helsinki, Suomi / Valmistaja: Books on Demand GmbH, Norderstedt, Saksa Sisällys: Alkusanat...3 Elämän harhaa...6 Uskalla antautua!...9 Olemmeko täällä yksin?...11 Mikä on elämän tarkoitus?...13 Jumala, tahtoisin tuntea sinut...15 Onko enkeleitä olemassa?...17 Mitä kuolema on?...19 Miksi kuolemme?...22 Onko jälleensyntymää olemassa?...26 Tunteita ja ajatuksia kuolemasta...28 Mitä voin tehdä?...31 Kaunis vanhuus...32 Kaunis, ainutkertainen ihminen...34 Elämän ABC...36 Lopuksi...46

3 Alkusanat Lapsena mietin ja pelkäsin kuolemaa. Mummolassa illalla ei uni meinannut tulla silmään, kun ajattelin, ettei mummo ehkä herääkään aamulla ja mitä sitten tekisin? Myös oma kuolema pelotti. Iltarukous muistutti mahdollisuudesta, etten nousisi sijaltani. Pelkäsin hengityksen loppumista ja näin painajaisia äidin menettämisestä. Hieman vanhempana kuolema kohtasi perhettämme aivan oikeasti. Kuten jokaisen ihmisen elämässä, tuli aikoja, jolloin menetimme isovanhempia ja muita rakkaita. Oli hautajaisia, itkua, arkkuja ja surumusiikkia. Oli äidin menettämisen tuskaa, aikuisia orpoja. Tämä sai meidät kaikki miettimään, onko elämää sen jälkeen. Mihin rakkaamme menivät? Tuntui helpolta sanoa: Minun mummoni on kuollut. Mutta ajatella, etten näkisi tuttua mummoa enää milloinkaan, että hän todella on poissa, sitä ei ollutkaan helppoa tehdä! Elämäämme kuului läheltä piti -tilanteita. Soitimme ambulanssia. Olimme hätäisiä rakkaittemme puolesta. Isän perheeseen syntyi kuollut vauva. Se oli mustaa aikaa. Koimme paljon surua ja ikävää. Koimme menetettyjä toiveita, suuriakin haaveita särkyi ja se kaikki miltei musersi sydämemme taakan alle. Välillä olimme niin suruissamme, ettemme osanneet hakea tukea ja lohdutusta edes toisiltamme. Surimme yksin, yksinäisyydessämme erillisyydessämme vailla lohtua tai lohduttajaa. Tämä kaikki oli ihmisen elämää, se oli juuri sitä, mitä me kaikki kohtaamme ja mikä saa meidät kysymään ja ihmettelemään hiljaa sisässämme tai suureen ääneen vaatimaan elämälle tarkoitusta. Oman kuoleman kohtasin ensikertaa yrittäessäni itsemurhaa teininä. Se todellisuus, etten olisi enää auttamamassa veljiäni tai rakkaitani, en olisi rakastettavana tai voisi pyytää enää anteeksi, piti minut kuitenkin täällä. Viimehetkellä peräännyin, en vetänytkään pistoolin liipaisinta. Valitsin elämän. Lapsen syntymä nosti pelkoja paljon pintaan. Elämän heikkous pienessä vauvassa ja suunnaton vastuun tunto olivat niin suuria asioita, että masennuin. Miten ihminen voi olla vastuussa toisesta ihmisestä niin täysin? Voiko niin suurta taakkaa antaa toiselle? Voiko oikeasti, todella, luvata huolehtivansa toisen ihmisen elämästä vai onko tällainen huoli vain Jumalalle kuuluva? Mikä Jumala oikeastaan edes on? Näitä ajatuksia pohdin ja koetin selviytyä vauvavuodesta. Välillä peläten miltei hulluuteen saakka vauvan menehtymistä ja vaarallista, ennalta arvaamatonta peikkoa kätkytkuolemaa!

4 Muutamaa vuotta myöhemmin sama naiseksi kasvanut nuori joutui taistelemaan syövästä. Olin juuri valmistunut sairaanhoitajaksi ja muuttanut uudelle paikkakunnalle asumaan. Sairastelin kohtutulehduksia koko kesän ja lopulta jouduin tarkempiin tutkimuksiinkin asian kanssa. Minulta otettiin normaalit rutiinikokeet, joiden johdosta sain puhelun hyvin äkkiä kotiini. Minulta oli löytynyt syövän esiastesoluja papa-tutkimuksessa! Joutuisin tarkempiin tutkimuksiin ja saisin kenties jotain hoitoja. Vaikka diagnoosi ei suoraan aivan syöpä ollutkaan, se tuntui siltä. Tuntui kauhealta kertoa läheisille syövän mahdollisuudesta. Olin juuri aloittanut uuden parisuhteen ja nyt pitikin kertoa, ettemme ehkä saisikaan viettää pitkää elämää yhdessä. Mietin, miltä näyttäisin kaljuna. Syövän uhan alla ei voinut ajatella selviytyvänsä. Mahdollisuus syövästä minussa tuntui kuolemantuomiolta ja mustensi maailmani. Pelko lapsen jättämisestä kouraisi kipeästi rinta-alaa ja jokainen hetki tuntui tuskalta ennen kuin lopulta vuoden kuluttua sain kuulla selvinneeni säikähdyksellä. En kuolisi vielä En ainakaan syöpään Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani ja pohdinnoistani kuoleman suhteen. Koen oivaltaneeni vuosien varrella asioita, jotka ovat helpottaneet omaa tuskaa. Kuolema ja sen pelko vaivaa lähes jokaista meistä. Joudumme ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan luopumista, olemme syntyneet tänne kokeaksemme sitä. Se on joskus niin kipeä asia, ettemme uskalla sanoa sen nimeä ääneen. Toiset taas eivät kykene kohtaamaan suruperhettä tai omaisia ja heidän kysymyksiään, koska oikeita vastauksia ei ole. Koemme tarvetta osata lohduttaa, vaikka todellinen apu voi olla juuri tunteiden hyväksyminen tai surevan sydämen äänen kuuleminen vailla tuomitsemisen tarvetta. Itse olen kohdannut kuolevia, suruperheitä, omaa tuskaa ja pelkoa. Olen seissyt sängyn vierellä kun ihminen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja lohduttanut juuri lapsensa menettäneitä. Olen kohdannut ihmisiä jotka puhuvat aidosti ja niitä, joiden kysymykset näkyvät hiljaisena ahdistuksena silmissä. Olen kohdannut niitä, jotka iloitsevat aidosti kuolemasta ja niitä jotka eivät voi ymmärtää miksi heille kävi näin. En väitä, että ymmärtäisin heitä, jotka taistelevat hengestään. Tunnen suurta myötätuntoa ja kunnioitusta heitä kohtaan. Tiedostan, etten voi mitenkään ymmärtää itse, mitä he käyvät läpi. Uskon kuitenkin heidänkin sisimmässään olevan kysymyksiä, jotka odottavat vastauksia, ja siksi rohkenen kirjoittaa nämä sanat, vaikken itse ole kokenut aivan kaikkea kuoleman monista kasvoista. Rohkenen kirjoittaa tämän kirjan silläkin uhalla, että te pyöritätte päätänne ja sanotte mielessänne: Hänellä on vielä niin paljon opittavaa Ja niin minulla varmasti on. Kirjoitan tämän kirjan kaikista niistä tarinoista kaikille teille, jotka tahdotte laillani tietää enemmän. Voi olla, että ette voi yhtyä kaikkiin ajatuksiini, voi olla että löydätte itseänne joistain asioista. Tärkeintä kuitenkin on, että meillä kaikilla on oma käsityksemme ja saamme

5 mahdollisuuden muodostaa sen. Kirjoitan kirjan minun oman totuuteni sanoilla ja toivon sinun lukevan sen ainakin pääkohdissaan alusta loppuun saakka sillä se kertoo osittain peloista, joita olen kohdannut, mutta se sisältää myös lohdutuksia ja oivalluksia joita olen kokenut. Tämä kirja on kirjoitettu kaikille niille, jotka tietävät kuolevansa Jonain päivänä.

6 Elämän harhaa Me elämme jatkuvassa elämän harhassa. Elämme kuin meillä olisi kaikki aika tai että meidät olisi määrätty tänne esimerkiksi 90 vuodeksi. Pidämme nuoren ihmisen kuolemaa epänormaalina ja vanhan ihmisen lähtöä armona. Jos lapsi kuolee ennen vanhempiaan, tuntuu se luonnonvastaiselta. Ryhdymme ajattelemaan omaa lähtöämme vasta eläkeiässä ja jos joku meistä aiemmin jo ymmärtää kuoleman läsnäolon jokaisessa hengenvedossamme, emme tahdo kuulla siitä. On luonnonvastaista olla valmistautunut omaan lähtöön nuorena. Jos kuulemme sairastavamme vakavaa sairautta tai meille annetaan vain kuukausi tai viikko elinaikaa, saatamme tuntea itsemme eriarvoisiksi kuoleman suhteen kuin monet muut, jotka eivät ole saaneet samanlaisia uutisia. Tunnemme itsemme avuttomiksi ja jossain tapauksessa eristämme itsemme läheisten rakkaudelta, koska olemme tulleet tietoisiksi kuolevaisuudestamme. Tosiasia on kuitenkin, että me kaikki voimme kuolla milloin tahansa, me emme vain muista sitä. Voi olla, että vakavasti sairasta ystäväänsä sairaalaan katsomaan saapuva täysin terve ihminen joutuukin onnettomuuteen ja menettää henkensä välittömästi. Tai sairas toipuukin kuin ihmeen kaupalla sairaudestaan. Elämä on tässä hetkessä. Emme voi elää menneisyydessä tai murehtia tulevaisuutta. Meidän tulisi tässä hetkessä tehdä kaikki asiat tiedostaen, ettei seuraavaa kenties ole. Mikä tahansa hetki voi olla meille viimeinen. Meillä voi olla jokin piilevä sairaus kehossamme, voimme joutua äkilliseen onnettomuuteen jopa kotonamme tai sitten kohdata jotain muuta arvaamatonta, jonka seurauksena ihmisen elämämme kulku päättyy maan päällä. Aamulla kotoa lähtiessä ei voi vielä tietää, mitä ilta tuo tullessaan. Moni on kohdannut tämän tuskan. Auto-onnettomuudet vievät rakkaitamme aivan liian äkkiä ja yllättäen. Työpaikalla voi tapahtua jotain vakavaa tai löydämme itsemme illalla sairaalasta odottamassa kiireellistä hätäleikkausta. Olemme kenties juuri kuulleet sairastavamme vaarallista aivokasvainta tai verisuonen pullistumaa, joka on operoitava välittömästi. Olemmeko silloin valmiita päästämään

7 irti? Onko kaikki valmiina, vai jäävätkö omaisemme kenties sekamelskan keskelle. Mitä salaisuuksia kannammekaan omassa elämässämme, mitä emme tahtoisi muiden tietävän. Oma kuolema paljastaa nämä kaikki, emmekä ole enää itse vaikuttamassa niihin saatikka selittämässä valintojamme. Nämä kaikki asiat saavat meidät pelkäämään täältä lähtöä. Meillä on aivan liian paljon kesken, jotta voisimme lähteä tänään Entä miten kaikki tapahtuu? Toivomme armollista kuolemaa, ettei tarvitsisi kärsiä pitkään. Hyväksymme sen, jos se vapauttaa sairaan kivuistaan, mutta jos se kohtaa täysin terveen ihmisen, kaikki tuntuu kovin epäoikeudenmukaiselta. Oman rajallisuuden kohtaaminen saa avuttomaksi jokaisen. Jopa hän, joka auttoi aina muita ja hallitsi tilanteita sekä elämää loistavasti, kokee itsensä aseettomaksi sen edessä. Emme ole missään vaiheessa kuoleman suhteen eriarvoisia. Ero on vain siinä, tiedämmekö ajan, joka on meille vielä jäljellä vai emme. Suurin siunaus, mitä kuoleva ihminen (siis kuka tahansa meistä!) voi antaa läheisilleen, on lupa rakastaa itseään sellaisena kuin on. Ja tämä tarkoittaa ihmisten ottamista lähelleen, vaikka tietääkin elämän olevan ennalta arvaamatonta, ja menettämisen tuska tuo jäljelle jääville paljon kipua. Jäljempänä selitän kirjassani, miksi kuolema on annettu meille ja millaista rakkautta ja rikkautta sen kohtaaminen elämäämme tuo. Meidän tulisi elää, kuin jokainen hetki olisi meidän viimeinen. Yhtään sanaa ei pidä jättää lausumatta, jos sen voi tehdä. Yhtään tekoa tekemättä silloin, kun on mahdollisuus. Kaikkiin tilaisuuksiin tulisi tarttua heti silloin, kun on vielä aikaa ja mahdollisuus tarttua. Meidän ei pitäisi kuvitella saavamme loputtomiin toisen mahdollisuuden. Uutta hetkeä ei kenties ole. Heille, joille on annettu ennusteita jäljellä olevasta elämästä, sanon: Tehkää kaikki tärkeä nyt! Meidän ei tule jäädä suremaan jäljellä olevan ajan lyhykäisyyttä, vaan heittäytyä siitäkin huolimatta elämään täysillä! Elämä on aivan liian arvokasta, jotta se kannattaisi viettää surren omaa surkeuttaan. Jos olet kuullut päiviesi määrän, uskalla elää! Uskalla elää jäljellä olevat päivät ja uskalla antautua läheisillesi. Voit antaa heille koko loppuelämäksi tärkeän lahjan, jättää rakkautta heidän sydämiinsä lähtemättömästi. Voit tehdä heihin vaikutuksen, jonka ansiosta he osaavat elää ja arvostaa elämäänsä vieläkin täydemmin. Sinähän tiedät, miten arvokas elämä on! Itse tiedostin oman kuolevaisuuteni lopullisesti lähellä kolmeakymmentä. Aloin pohtia, mitä tahtoisin perheeni minusta tietävän sitten, kun olisin täältä poissa? Mietin, mitä tahtoisin lapsilleni sanoa vielä haudankin takaa. Aloin järjestellä kaappeja, pankkitilejä, vakuutuksia ollakseni valmis hetkenä minä hyvänsä. Se ei ole sama, kuin kuoleman toivominen tai itsemurhan suunnitteleminen. Tämä valmistautuminen lisäsi sisälläni rakkautta läheisiäni kohtaan ja elämäniloani. Sillä elämänilo

8 ja rakkaus ovat riippuvaisia peloista. Mitä enemmän pelkään ja ahdistun kuolemasta, sitä enemmän olen lamaantunut tuntemasta iloa ja rakkautta elämää kohtaan! Mietin, mitä sanoja tahtoisin jättää jälkeeni. Minulla on tietokoneella paljon tekstejä, mutta voisi tulla tulipalo, jossa kaikki tuhoutuisi. Voisi tulla myrskyjä tai tulvaa. Aika veisi osansa tallenteista. Siksi ostin suuren marmorilaatan, johon kaiversin oman elämäntotuuteni. Kuuntele sydämesi ääntä! Tämä on tärkein asia, mitä tahdoin lapsilleni kertoa. Uskon olevani heidän luonaan vielä kuolemani jälkeenkin. En voi ajatella, että henki olisi vain tässä fyysisessä maailmassa, joten uskon rakkauteni jäävän vielä jälkeenpäin heidän luokseen. Sydän on paikka, jonka kautta voimme olla yhteydessä rakkaimpiimme aina kuoleman takaa, siksi tahdoin heidän kuuntelevan sydäntään. Toivon heidän ymmärtävän, ettei eroa lopulta ole! Kuoleman läheisyys ahdisti minua pitkään. Surin lähtöäni lasteni luota. Surin etukäteen heidän sydämiään jotka särkyisivät, jos he menettäisivät äitinsä. Samoihin aikoihin jokainen lehtilööppi, joka kertoi orvoista lapsista, sai minut miltei kyyneliin kaupan kassalla. Toivoin herkille ihmisille omaa pikajonoa, jossa näitä tekstejä ei olisi tarvinnut lukea. Mutta eräänä iltana loikoillessani sängyllä pojat kainalossani, avautui minulle suuri rakkaus... Tajusin äkkiä, etten ollut kuolemassa juuri sillä hetkellä. Tiesin, ettei seuraavaa hetkeä kenties olisi, menneitä oli turha ajatella ja surra, mutta olin tässä ja nyt. Minulla oli lapset kainalossani ja sain juuri siinä hetkessä antaa kaiken rakkauteni heille. Sain juuri siinä hetkessä vielä rakastaa heitä ja olla läsnä, ja suuri kiitollisuus elämästä virtasi sisääni. Jokainen hetki on lahja! Jokainen päivä on siunaus!

9 Uskalla antautua! Hieman myöhemmin tämän jälkeen nuorempi lapseni joutui leikkaukseen. Häneltä poistettiin kitarisat ja hänet piti nukuttaa. Olen ammatiltani anestesiahoitaja ja osasin siis pelätä kaikista pahinta. Tiedän, että jokainen nukutus voi olla kohtalokas niin aikuiselle kuin lapsellekin. Olin ahdistuksen lamaama, kuin lapsellani olisi todettu vakava syöpä. En kyennyt syömään, en nukkumaan. Itkin leikkiessäni pojan kanssa ja nukuttaessani häntä. En kestänyt ajatella hänen kenties lähtevän luotani. Pelko teki kehon voimattomaksi ja turrutti kasvoja. Yritin puhua ystävilleni, jotka eivät ymmärtäneet, miksi pelkäsin niin paljon. Kunnes eräänä päivänä istuin sohvalla ja silloin sisältäni avautuivat padot. Itkin lohduttomasti lapseni menettämistä ja omaa voimattomuuttani asiaan. Itkin pelkoani ja suurta taakkaa, jonka olin itselleni asettanut. Luovuin omasta kontrollistani ja tajusin, ettei minulla koskaan ollut valtaa hänen hengestään. Kaikki päivämme ovat suuremmissa käsissä. Emme itse pysty niistä päättämään. Tämä voimattomuus toi mukanaan aivan uudenlaisen oivalluksen. Emme kuole tapahtumiin, joita kohtaamme elämässämme. Emme kuole sairauksiin, emme onnettomuuksiin. Aina vaikeimmastakin sairaudesta selviytyy joku, ja tapahtuu ihmepelastumisia. Kuolemme ainoastaan koska Kaikkivaltias niin hyväksi katsoo. Hän on viisas ja tietää mikä on rakkaudellisinta ja parasta meille kaikille. Ei vain minulle, vaan kaikille läheisillemme. Hän tietää, mitä edessämme olisi jos jatkaisimme maan päällä ja hän tietää, milloin meidän on aika siirtyä enkeleiden luo. Hän on meissä joka hetki, emmekä todellakaan kuole vahingossa! Tämän jälkeen kaikki ahdistus oli poissa. Ymmärsin, ettei kuolemaa toisesta suunnasta katsottuna ole. Saatoin mennä täysin luottavaisena leikkaukseen lapseni kanssa, ja selvisimme siitä hyvin. Leikkaus tuotti paljon positiivisia tuloksia korvatulehduskierteeseen, ja vielä nytkin sen jälkeen olen kiitollinen, että sain kohdata kaiken sen mitä nuo ajat toivat mukanaan. En ole unohtanut sitä opetusta, jonka sain antautuessani Jumalalle. Kuolemanpelon voi voittaa tunnustamalla oman suunnattoman pelkonsa. On täysin luvallista ahdistua ja tiedostaa kuolevansa. Meitä kaikkia haastetaan kohtaamaan näitä asioita, koska ne estävät meitä elämästä täysillä! Pelot eivät mene pois, jos juoksemme niitä pakoon. Luulemme ahdistuksen tulevan pelosta itsestään, mutta se tulee siitä, ettemme anna tunteittemme virrata vapaina. Moni ihminen miettii kuolemaa ja tahtoisi kovasti puhua siitä ääneen, muttei voi, koska jostain syystä ympäristö ei ole

10 valmis ottamaan vastaan näitä kysymyksiä. Me emme osaa vastata näin suuriin asioihin. On vaikeaa hyväksyä elämää epätietoisuudessa. Emme tahdo kuulla kysymyksiä, silloin emme joudu pohtimaan vastauksia. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin tuo eteemme tilanteita, jolloin näitä asioita täytyy alkaa käydä läpi. Alat kenties kyselemään elämän tarkoitusta tai kohtaat kriisejä, joita kutsumme kolmenkympin, neljänkympin sekä viidenkympin kriiseiksi. Katselet elettyä elämääsi ja kysyt, oletko käyttänyt aikasi oikein? Mitä saitkaan aikaiseksi? Olisitko voinut tehdä toisin? Nämä ovat piilotettuja kysymyksiä, jotka kertovat suuremman sisäisen totuuden heräämisestä. Tähän totuuteen liittyy kuoleman kohtaaminen ja sen hyväksyminen. Prosessi tapahtuu vain antautumalla omille tunteilleen ja sanomalla niitä ääneen itselleen, toiselle ihmiselle, lemmikilleen tai vaikka Jumalalle. Sinun sisälläsi on totuutta, joka avautuu, kun näin teet. Löydät uuden todellisen sisäisen turvallisuuden päästämällä irti kaikesta näennäisesti turvallisesta, kuten esimerkiksi siitä, ettemme suostu katsomaan kuolemaa silmästä silmään. On tunteiden tasapainon kannalta turvallisempaa sulkea aistit ja uskotella itselleen, ettei sellaista ole minun kohdallani, kuin todeta, että jokainen hengenveto voi olla viimeinen.

11 Olemmeko täällä yksin? Kun lähdet sisäisen keskustelun matkalle oman totuutesi ja sydämesi kanssa, varmaankin jossain vaiheessa alat etsiä kaiken tarkoitusta. Alat miettiä, onko se todellisuus, jonka olemme koulussa tai kotona oppineet oikea, vai onko kenties jotain muuta vielä. On yksinäistä ajatella tämän fyysisen elämän olevan ainoaa. Missään muualla ei ole mitään. Kaikki muu olisi vain tyhjää Miksi tämä universumi on luotu? Olemmeko yksin? Olemme hyvin yksinäisiä ja tunnemme erillisyyttä jopa avaruudesta ja kaikesta elävästä joka on ympärillämme. Kuvittelemme olevamme maailman napa. Atomin energiasta yli puolet on edelleen alkuräjähdyksestä, ja olemme samaa ainetta aina universumin laidoille saakka. Maailmankaikkeus on suuri ja niin laaja, ettei järkemme kykene sitä käsittämään. Atomit koostuvat energiasta, jota olemme täältä maapalloltamme aina kauimmaiselle galaksille saakka. Olemme energian kautta yhtä kaiken kanssa, mitä ikinä on luotu tai syntynyt. Ja silti koemme olevamme yksin omassa elämässämme, kodeissamme, tuoleissamme joissa istumme lukemassa tätä kirjaa. Voimme kokea olevamme ainoita, vaikka ympärillämme on suuruutta, jota emme kykene edes käsittelemään. Jos ajattelemme avaruutta ja sen laajuutta, voimme ahdistua. Mitä avaruuden toisella puolella on? Jos siellä on tyhjää, niin missä se tyhjyys on? Näitä kysymyksiä olemme ihmetelleet aivan niin kauan, kun ihmiskunta on ollut olemassa. En osaa itsekään niihin vastata, mutta kerran mietiskellessäni tätä asiaa koin tilan, jossa jollain tapaa tavoitin tätä suuruutta. Jos maailmankaikkeudella on rajat, on toisella puolella jotain. Se jotain on tyhjää. Todellinen tyhjä tarkoittaisi sitä, ettei edes tyhjää olisi. Elämme ajassa, mutta on mahdotonta, ettei aikaa olisi joskus ollut. Sillä silloin tätä maailmankaikkeutta ei olisi ollut milloinkaan. Miten jotain voi olla ei milloinkaan, jos aikaa ei edes ole olemassa? Koska ei ole olemassa tyhjää, jossa ei ole edes tyhjää ja ei ole olemassa ajattomuutta, on kaiken oltava ikuista. Elämä on ikuista. Emme ole kuolleet tai syntyneet koskaan. Olemme AINA.

12 Tämä kaikki on mielestäni Jumalan todellinen olemus. Ikuisuus. Se on henki ja sielu, jonka tunnemme. Tämä on meidän itsemme todellinen olemus, joka meidän tulisi muistaa. Koska olemme ikuisia ja yhteydessä jopa maailmankaikkeuden kauimmaiseen galaksiin, miten voimme todella kuolla jostain pois? Syntymä on vain siirtymä toisesta ajasta tähän aikaan, kuolema siirtymä fyysisen maailman ulottumattomiin, mutta ikuinen henki meissä jää ja säilyy aina. Emme todella kuole.

13 Mikä on elämän tarkoitus? Jospa palaamme ajattelemaan elämää ja tätä fyysistä todellisuutta ja maailmankaikkeutta. Se on suuri, niin suuri, ettemme voi järjellä sitä käsittää. Tiedämme jo, että se on ollut aina ja alku ja loppu ovat pelkkiä harhoja, joita tarvitsemme tässä kaksinaisuudessa. Tiedämme, että se on ikuinen. Mutta eikö olekin aika tyhjää olla jotain ikuisesti (niin kauan aikaa!), jos ei ole jotain suurempaa tarkoitusta. Entä miksi ihminen syntyy tänne tai eläimet, mitä varten ne ovat? Jos uskoo kaiken alkaneen vain alkuräjähdyksestä, miten kykenee kestämään sen tyhjyyden, ettei millään ole mitään merkitystä? Yhteen aikaan pohdin näitä kysymyksiä hyvin paljon. Välillä koin menettäväni kyvyn rakastaa edes elämää ja sisältäni purkautui paljon surua. Olen kuullut muiden miettivän olemassaolon syytä. Elämälle on hyvä saada tarkoitus. Jos elän tarkoituksettomuudessa, en kykene rakastamaan itseäni tai lapsiani. Se on hirveää ja repivää. En jaksa herätä aamulla, koska millään ei ole mitään merkitystä. En saa asioita tehtyä, koska ne ovat yhdentekeviä. Tässä tarkoituksettomuuden harmaassa meressä kuitenkin vaellamme suurimman osan elämästämme. Lipuen puolitahattomasti tilanteesta toiseen, tehden valintoja jotka eivät välttämättä ole itsestämme kovin merkityksellisiä. Eräänä syksynä olin itse menossa hyvin syvälle tähän merkityksettömyyteen. Sitä voisi kutsua masennukseksi. En kokenut rakkautta lapsiani kohtaan ja pelkäsin, etten enää milloinkaan voisi tuntea tunteita. Katselin elämääni kuin ulkopuolista teatteria. Tunsin lentäväni maailman yläpuolella. Olin kaiketi henkisesti irti kehostani ja elämästäni, mutta samalla sydämessäni takoi kuin hullun lailla kysymys: Mitä minun tulee ymmärtää tästä? Muistan vieläkin hetken, kun olin ripustamassa pyykkiä kuivumaan narulle. Laitoin pieniä alushousuja ja sukkia vierekkäin ja tunsin äkkiä sisälläni rakkautta. Se pieni kipinä kaiken merkityksettömyyden jälkeen pudotti minut polvilleen. Itkin vuolasta itkua painaen pieniä sukkia kasvojani vasten. Kiitos Jumala, että saan rakastaa! Siinä hetkessä olin ikuisesti kiitollinen tunteesta, jonka tunsin sisälläni. Minulle oli näytetty, miksi olemme täällä ja se totuus avautui omien lasteni kautta jälleen. Kaiken merkitys on rakkaus, synnymme tänne rakastamaan ja elämään merkityksettömyydessä, jotta ymmärtäisimme, miten tärkeää rakkaus on. Meidän on tultava täysin erillisiksi jopa Jumalasta ja muusta elävästä. Vaikka olemmekin atomien tasolla samaa ainetta kaikki tyynni, olemme energiahiukkasi äärettömän tiheässä ja nopeassa liikkeessä atomien kuorilla ja ytimissä. Näytämme

14 erilaisilta ja näennäisesti olemme erillämme esimerkiksi huonekaluista ja maasta, mutta todellisuudessa, kun menemme kylliksi pieniin osasiin hiukkaskiihdyttimissä ja suurissa tieteilijöiden tutkimusvälineissä, voimme havaita olevamme samaa positiivista, negatiivista ja neutraalia sähköä kaikki tyynni. Olemme atomeja ja ainetta, joka muodostaa aistein aistittavia muotoja, värejä, lämpötiloja, makuja ja niin edelleen, mutta koemme itsemme erillisiksi ja yksilöiksi. Tässä Jumala tai Luoja on ollut viisas. Hän tiesi, että jos kokisimme itsemme samaksi kaiken kanssa kaiken aikaa, emme kykenisi rakastumaan tai rakastamaan, ja elämämme olisi kovin yksinäistä sekä tyhjää. Synnyimme tänne erillisyyteen. Koemme itsemme persoonallisina ja hahmotamme elämää sen kautta. Koemme kiinnostusta ja luotaan työntäviä asioita. Annamme asioille positiivisen tai negatiivisen etuliitteen. Koemme tunteita ja se on jotain. Meidän on vaalittava tunteitamme ja kykyämme tuntea, sillä se on ainoa todellinen merkitys tästä maailmasta mitä meillä on. Kaikki muu on vain syy- ja seuraussuhteita!

15 Jumala, tahtoisin tuntea sinut Nyt kerron sinulle oman käsitykseni Jumalasta. Kerron sen, jotta voisit verrata sitä omaasi, keskustella sen kanssa. Tämän kirjan tarkoitus ei ole opettaa kenellekään, kuka tai millainen Jumala on. Jumalan olemusta ei voi opettaa ihmiselle ulkoapäin. Usko ja luottamus syntyvät omasta sisäisestä kokemuksesta. Tärkeintä on oppia itse tuntemaan suuri Jumala sisällämme, ja käymään kaikkeuden kanssa keskustelua sydämemme kautta. Tämä Jumala on todellinen ja sama kaikille, vaikka ymmärtäisimme Hänet vähän erilailla. Tämä Jumala on Suurista Suurin Rakkaus. Minulle kaikkien uskontojen korkein olento on aina sama Jumala. Uskon hänen paljastavan suuren olemuksensa ihmisille, mutta koska emme kykene sitä ymmärtämään, kirjoitamme ja kerromme sen erilailla, mitä itsekään sisällämme koemme. Jumalan olemuspuolia on fyysinen olemus, henki, Rakkaus. Aivan kaikki, mitä ikinä on, ollut olemassa on Jumalaa. Olemme itse asiassa itsekin Jumalan osasia, soluja, ja kaiken aikaa täydellisessä yhteydessä Häneen. Jos istut olohuoneessasi tai työpöytäsi ääressä tai vaikka luonnossa lukemassa tätä kirjaa, voit nyt tiedostaa olevasi kaiken aikaa täydellisen Jumalan keskellä. Istuinalusta allasi on osa Jumalaa. Istut ikään kuin Hänen kämmenellään. Jumala on toisessa ihmisessä. Itse käytän sanontaa, että elämme Jumalan mielikuvituksessa. Hän on kuvitellut meidät sellaisiksi, mitä olemme ja siksi olemme. Uskonnon ja tieteen kertomukset luomisesta ovat yhteneviä. Uskonto kertoo, miten luominen tapahtuu hengessä. Toisaalta olemme itse Jumalan osasia. Emme koko Jumala, vaan osa sitä suurta kaikkeutta. Kun kohtaamme ihmisen, kohtaamme samalla itsemme ja Jumalan toisessa ihmisessä. Sen minkä teemme itsellemme, teemme toiselle ja samalla Jumalalle. Sen minkä teemme toiselle, teemme itsellemme ja Jumalalle. Miksi siis emme tekisi vain hyviä ja rakastavia tekoja! Sinulla on lupa ajatella Jumalasta omalla laillasi. Se voi olla Kristillinen käsitys tai jonkun muun uskonnon mukainen. Kaikki uskonnot sisältävät joitain asioita, joista kirjoitin. Uskon, että on

16 olemassa lopulta vain yksi korkein totuus. Käsityksesi Jumalasta voi olla skeptinen. Et usko mihinkään. Et usko muuhun kuin täyteen todistettuun tietoon. Tämäkin on minun käsitykseni mukaan yksi Jumalan olemuspuoli. Hän on tieto, ja on hyvä uskoa todistettuun tietoon. Se on viisasta. Tiede on todistanut, miten henki ilmentyi fyysisessä olomuodossa. Kuten yllä totesin, uskonto valottaa meille, miten luominen tapahtui hengessä. Hengen on kuitenkin ilmennyttävä fyysisessä ajan ja paikan todellisuudessa tapahtumaketjujen kautta. Kun Jumala kuvitteli ihmisen mielikuvituksessaan, alkoi ihminen kehittyä ihmiseksi. Jumalan näkökulmasta kehittyminen tapahtui välittömästi, sillä Hän on ajaton olento, mutta ihmisen näkökulmasta siihen meni miljoonia tai miljardeja vuosia. Ajattelen, että tiede ja uskonto puhuvat monesti hyvin samoista asioista. Toiset taas ajattelevat tieteen olevan Jumalatonta. Koska mikään mikä on, ei ole muualta lähtöisin, kuin Hänestä, ei tämä väite voi olla totta. Ehkä lopulta voimme todistaa Jumalankin olemassaolon. Minusta on hyvä opiskella eri uskontoja ja filosofioita. Niiden kautta voi tutkia, millaisena ihmiset ovat nähneet Jumalan eri aikakausina ja eri puolilla maapalloa. Vanhat uskonnot ovat ihmisen muokkaamia aikojen saatossa, mutta tavallaan ne sisältävät silti totuutta. Kaikki on lähtöisin Jumalasta. Ihmisen kirjoittamat ja muokkaamat tekstit ovat hänestä, ja näin ollen suoraa Jumalan ilmoitusta itsestään. Hän puhuu meille kaiken aikaa kaiken sen tiedon kautta, mitä maa päällään kantaa. Maailmamme on täynnä hyvin yksinkertaista totuutta, jota ymmärrämme joka hetki uudella lailla tietoisuutemme kehittyessä. Emme tarvitse yhtään ihmeellisempiä mestareita! Meidän tulee pohtia ja kyseenalaistaa Jumalaa itse. Kokemukseni on, että Jumala on lopulta tila sisällämme. Sitä ei voi ymmärtää yksittäin järjellä, koska Jumala ei ole pelkästään järki. Sen voi ymmärtää kokemalla tilaa kokonaisvaltaisesti. Tämän kokemuksen voi saavuttaa mietiskelemällä ja hiljentymällä itseen. Se ei ole helppoa, mutta se avautuu meille kaikille kyllä, kun vain alamme kysellä kysymyksiä ja vastata itse niihin. Minun käsitykseni on, että Jumalan kanssa voi kommunikoida. Sydämeni ja sisimpäni on suora kanava Jumalan mielikuvitukseen. Saan vastauksia sisimmästäni ja koen saavani vastauksia Jumalalta. Voin kuvitella Hänet persoonalliseksi luojaksi, mitä Hän taatusti myös on. Minun uskooni kuuluu, että Jumalalla on ajatus, tahto, valta. Ei ole olemassa mitään, mikä olisi ulkopuolella Jumalasta. Hän on henkeä ja sitä energiaa mistä me koostumme. Hän on ikuinen aika ja ajattomuus, jota ei ole edes olemassa. Hän on kaikkialla ja kauimmaisen galaksinkin ulkopuolella. Niin täytyy olla, koska ei ole olemassa tilaa, jossa ei olisi yhtään mitään. Sellainen tila on mahdoton! Koska tyhjää ei ole koskaan olemassa ilman, ettei sille olisi täyden olemisen vastakohtaa. Ja tila jossa ei ole yhtään mitään ei sisällä edes tyhjyyttä? Ja siksi Jumala on.

17 Onko enkeleitä olemassa? Teini-ikäisenä menetin mummoni äkillisesti. Hän oli aina terve ihminen, ja sinäkin keväänä kävi puhdistamassa meidän kukkapenkit. Muistan ikuisesti sen iltapäivän, kun näin mummoni viimeisen kerran. Olin tulossa koulusta. Jo kaukaa olohuoneen ikkunaan piirtyi mummon olemuksen varjo. Vaikken vielä nähnyt tai kuullut mitään, tuli minulle tunne, ettei kaikki ollut aivan tavanomaisesti. Aavistin mummon kuolevan pian. Ja niin kävikin. Seuraavana aamuna saimme puhelun: mummolla oli ollut sydänkohtaus yöllä ja hän oli nukkunut pois aamun tunteina. Emme mitenkään voineet odottaa tätä etukäteen, hänellä ei ollut sydänsairautta. En osannut olla surullinen mummon takia. Toki itkin hänen takiaan, mutta jossain sisälläni tunsin hänen kuiskaavaan kaiken olevan hyvin. Pitkään kuvittelin mummon siipineen lähelleni. Hänestä tuli suojelusenkelini. Vähän myöhemmin 18-vuotiaana menetin läheisen ystäväni itsemurhan kautta. Olimme aina puhuneet mahdollisuudesta tulla takaisin maan päälle toisille kertomaan kuoleman jälkeisestä elämästä. Pelkäsin hirvittävästi seuraavien viikkojen aikana ystäväni ilmestyvän kummittelemaan. Mitään ei tapahtunut! Henkimaailman kohtaaminen nostaa monesti paljon pelkoa esille. Emme ole varmoja, onko kummituksia olemassa, ja vaikka vakuuttelisimme itsellemme niiden olevan joka tapauksessa rakkaudellisia ja ystävällisiä, tuntuu ajatus näkymättömästä olennosta hieman kylmältä. Kun menetämme läheisiämme, tahdomme ajatella heidän jatkavan ikuista elämää, mutta samalla mielessä voi olla pelko heidän ilmestymisestään yöllä sänkymme viereen. Pimeällä ei tee mieli katsoa peiliin ja sytytämme mielellämme valot jokaiseen huoneeseen ollessamme yksin kotona. Koska meillä on henki ja elämä, ja emme ole vain rajoittuneita fyysisiä olentoja, voimme hyvin uskoa enkeleihin ja muihin henkiolentoihin. Tunne on fyysisestä kehosta erillään oleva ominaisuus, ja niin on tietoisuuskin. Miksi siis uskoisimme, ettei fyysisen kehon kuollessa jäljelle jäisi mitään muuta. Me aistimme maailmaa fyysisen kehon kautta, mutta kuten totesin, olemme lopulta vain hiukkasia fyysisessä maailmassa ja hiukkasethan eivät kykene ajattelemaan tai tuntemaan. Täytyy olla muutakin, kuin pelkkiä fyysisiä hiukkasia. Tämä muu on enkelimaailma, henkimaailma, tunnemaailma ja kaikki se mitä emme voi aistia ja nähdä fyysisin silmin. Me olemme siihen yhteydessä kaiken aikaa ja aistimme sen toisilla tasoilla; tunteilla, omalla hengellämme ja sydämellämme. Meissä kaikissa on sisäistä tietoa, jonka voimme

18 avata ja jos vain uskaltaudumme kuulemaan tätä tietoa, päädymme lopputulokseen, jonka mukaan enkeleitä ja henkiä on. Näiden olentojen oikeaa olomuotoa emme voi kertoa tai määritellä. Ne ovat jälleen elämän olemuspuolia, joita emme voi lopulta käsittää järjen kautta. Ne ovat tiloja joita on vain koettava sisimmän kautta. Mutta näiden olentojen kanssa voi kommunikoida. Heitä voi pyytää apuun ja heiltä voi vastaanottaa apua. He ymmärtävät, miten tärkeää on rakkaus ja miten tyhjää kaikki olisi ilman rakkautta ja siksi heidän korkein ja ainoa tarkoituksensa on palvella Rakkautta, joka on Jumala. Kävin pitkään läpi pelkoani näitä henkiolentoja kohtaan. Olen elämäni aikana kohdannut monen läheisen kuoleman ja joskus nähnyt asioita edeltä tai tiennyt minuutilleen rakkaan kuolinhetken, joten en voi kiistää sitä tosiasiaa, että maan päällä vaeltaa paljon muutakin, kuin mitä saatamme fyysisin silmin nähdä! Miten sitten kykeni voittamaan pelkoni näitä olentoja kohtaan? Huomasin pelkääväni kohtaavani jotain kauhuelokuvista tuttuja ilmiöitä; puhelin soisi outoon aikaan tai tuntisin jotain muuta pelottavaa läheisyydessäni. Tajusin pelkääväni Ihmisen luomia mielikuvitusolentoja, en todellisia sieluja tai enkeleitä. Ihminen ei voi milloinkaan tuottaa elokuviin tai kummituskirjallisuuteen todellisia sielujen kohtaamiskokemuksia. Pelkäämme näkymätöntä ja kauhufilmit, tarinat sekä kirjat ruokkivat tätä pelkoa. Niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä oikeiden sielujen kanssa. Enkeleitä voi pyytää auttamaan ja olemaan läsnä vaikeissa hetkissä ja tilanteissa. Heitä voi pyytää avuksi, kun kohtaat surua tai pelkoja. Voit pyytää heitä pitämään sinua kädestä kiinni tai kuvitella nämä rakastavat olennot silittämässä hiuksiasi lohdullisesti. Voit tuntea itsesi lapsen kaltaiseksi turvallisesti enkeleiden ympäröimänä. Enkelit ovat aina lempeitä ja sielu, joka tulee maan päälle lohduttamaan rakkaitaan, ei lähestyisi heitä milloinkaan pelottavalla tavalla! Enkelit tuovat meille lohtua ja rakkautta, he tuovat elämäämme tarkoitusta ja hyvää. Kuoleman jälkeen on lohdullista tiedostaa, ettemme katoa mihinkään. Meidän tietoisuutemme irtoaa fyysisestä tietoisuudesta ja lakkaamme elämästä tässä kaksinaisuudessa. Muutumme henkiolennoiksi ja kohtaamme suurempaa rakkautta, mitä ikinä osasimme odottaakaan. Voimme olla varmoja, että niin halutessamme voimme yhä jatkaa rakkaittemme rakastamista ja olla läsnä heidän elämässään. He voivat oman sisäisen olotilansa kautta tiedostaa olemassaolomme ja sen, ettemme milloinkaan ole lakanneet rakastamasta heitä. Sama pätee heihin, jotka menettävät läheisensä. Läheiselle voi yhä puhua ja hänen kanssaan voi jakaa asioita. Voit luottaa hänen olemassaolonsa jatkumiseen, vaikkei fyysisessä olomuodossaan olekaan enää täällä.

19 Mitä kuolema on? odellista kuolemaa ei ole. Miten joku, jolla ei ole koskaan ollut alkua, voisi päättyä johonkin. Koska meillä ei ole tyhjää tai olemattomuuden tilaa, emme voi mennä mistään pois. Hengessä asia on näin. TFyysisessä kuolemassa kehomme lakkaa toimimasta ihmisen kehona. Sydän lakkaa lyömästä, aivojen toiminta hiipuu, emmekä enää hengitä. Henki erkanee fyysisestä aineesta ja alkaa maatumisprosessi, jossa alkuaineet meissä liittyvät takaisin ikuiseen luonnon kiertokulkuun. Todellisuudessa tässäkään meissä ollut aine ei katoa. Se ei enää palvele kehoamme. Meillä ihmisillä on tapana istuttaa puita tai kasveja rakkaittemme haudalle sekä tuhkata kuolleen keho ja sirottaa tuhkat esimerkiksi mereen. Näin toimiessamme voimme aina mennessämme paikkaan, missä on rakkaamme viimeinen leposija kohdata hänen fyysisen kehonsa uudelleen. Emme enää näe sitä samanlaisena, kuin se oli hengen vielä asuessa kehoa, mutta voimme koskettaa kukkasia tai puuta haudalla tai voimme kostuttaa varpaita vedessä jonne tuhkan kaadoimme ja ymmärtää, että rakkaamme elää edelleen fyysisessä olomuodossa näiden luontokappaleiden kautta. Kuoleman voi nähdä syntymänä toiselle puolelle. Se voi olla kirkas kristallinen ovi mielessämme, jonka kautta siirrymme paljon suurempaan vapauteen. Uskon meidän saavuttavan kuolemassa paljon suuremman kyvyn käsittää asioita ja mahdollisuuden olla yhä enemmän läsnä rakkaudessa. Meistä vapautuu ihmisyyden tuskaa ja lakkaamme tuntemasta itsemme erillisinä olentoina. Kuolemasta on arveltu monenlaista. On paljon kirjallisuutta siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun erkanemme fyysisestä maailmasta. Jotkut arvelevat meidän sielumme menevän opiskelemaan elämän jälkeisiä asioita. Toiset uskovat meidän nukkuvan tiettyyn aikaan saakka, kunnes meidät herätetään jälleen. Näissä kysymyksissä ei ole tärkeää se, mitä todella lopulta tapahtuu, sillä yksikään ihminen eläessään täällä ei voi täysin varmasti tietää ja ymmärtää, millaista on olla kuoleman toisella

20 puolella. Ihmisen tietoisuus on kiinni tässä fyysisessä maailmassa ja kehossa eläessään käsitämme maailman kolmiulotteisuuden kautta. Näin on tarkoitettu ja se on hyvä asia. Tähän liittyy rajallinen kyky ymmärtää fyysisen maailman toisella puolella olevia asioita. Olemme kiinni aistihavainnoissamme, jotka syntyvät pitkälti hormonien ja kehomme toiminnan tuotoksena. Jopa tunnemaailma, henki ja muut olemuspuolemme vaikuttavat fyysisen kehomme toimintaan tuottaen näitä havaintoja. Emme pääse verhon toiselle puolelle ennen kuin erkaannumme fyysisestä kehostamme. Siihen saakka käsityksemme muotoutuu enemmän tai vähemmän inhimillisesti ja kaksinaisuuden ymmärryksestä käsin. Voimme toki kokea asioita kokemuksellisesti esimerkiksi hiljentymisen kautta, muttemme voi muodostaa kaikesta ymmärryksestämme sanoja tai lauseita. Sanat ovat järjen tuotosta ja järki on epätäydellinen. Näin ollen kuolemakin on symboli ja koska se on symboli, ei ole tärkeää mikä on totta ja mikä ei. Itse asiassa kaikki kuolemasta ymmärretty on tavallaan totta, joskin tietyn asian epätäydellistä järkiperäistä selittämistä. Symbolikielessä on tärkeää, mitä tietty ajatuskuvio tai kokonaisuus henkilölle itselleen merkitsee. Mitä puolta se yksilössä kasvattaa ja mikä tärkeintä: Miten se luo rakkautta! On siis tärkeää muodostaa oma käsitys kuolemasta ja käydä läpi kaikki ajatukset ja tunteet, joita siihen liittyy. Kun vapaudumme luuloista, jotka luovat pelkoa sen suhteen, vapaudumme rakastamaan elämää ja elämään. Jos yhä pelkäämme kuolemaa, emme voi olla onnellisia elämästä. Tulemme onnelliseksi elämästä vasta vapautuessamme sen harhoista. Kuolemasta tulee meille kirkas kristalliportti, ja silloin voimme iloita aidolla tavalla jokaisesta hetkestä, jonka saamme elää rakkaittemme kanssa. Niin hassua kun se onkin, voimme tuntea kiitollisuutta siitä, koska sen läsnäolo luo meille elämän tärkeyden ja elämän lahjan. Ilman kuolemaa, emme ymmärtäisi miten tärkeää on elää yhdessä hetkessä kerrallaan. Kuoleva ihminen alkaa elää yhä enemmän hetkessä. Mitä syvemmin ihminen tiedostaa kuolevaisuutensa, sitä vähemmän voi enää jättää asioita seuraavaan hetkeen ja sitä harvemmin tulee enää harmitelleeksi mennyttä elämää. Ihminen tulee yhä elävämmäksi kuoleman läheisyydessä sillä hänen tietoisuutensa keskittyy elämään juuri tätä ainutlaatuista hetkeä, mikä milloinkin on. Yhdessä hetkessä on kaikki mitä meillä on. Ei ole muuta todellisuutta! Tätä on läsnäolon voima. Miksi murehtisit asioita vuoden tai kymmenen vuoden kuluttua. Miksi säästäisit mitään aikaan, jolloin et kenties enää elä? Miksi et tekisi kaikkea nyt ja jos vielä elät kymmenen vuoden kuluttua, voit tehdä lisää asioita. Olet kuitenkin elänyt jokaisen hetken täysillä eikä mikään elämässäsi ole ollut tyhjää tai merkityksetöntä.

21 Miksi kuolemme? Edellä olen jo käsitellyt kuolemisen tärkeyttä. Se luo elämän, kuten merkityksettömyys rakkauden tärkeyden. Kuoleman läsnäolo auttaa meitä ymmärtämään sen siunauksen, mikä elämässä on. Opimme elämään läsnä tässä hetkessä. Opimme arvostamaan yhä lujemmin ihmisiä ja ainutlaatuisuutta ympärillämme. Kuoleman toinen tehtävä on auttaa meitä kasvamaan ihmisinä. Se symboloi syntymää. Kun saavutamme kyvyn hyväksyä irrottautumisen täysin sen kaikissa olomuodoissaan, saavutamme itse asiassa loputtoman kyvyn uusiutua ja syntyä uudelleen. Uudesti syntymisessä on aina kyse vanhan kuolemisesta. Kun synnymme uuteen todellisuuteen, luovumme jostain vanhasta ja tutusta. Se pelottaa. Emme tiedä, miten esimerkiksi uusi minä toimii jossain tilanteessa. Miten olisikaan mahdollista tietää, koska emme ole milloinkaan aiemmin eläneet asiaa todeksi. Jotta kykenisimme uudistamaan itseämme ja kasvamaan ihmisinä, meidän on vain luotettava elämään. Kuoleman käsitteleminen tarkoittaa sen asian ymmärtämistä, että olemme ikuisia. Tämän ymmärryksen voi saavuttaa syvällä tasolla vasta kokemalla kuolemaa ympärillään, läheisissään, uutisissa, elämässä ja jopa itsessään. Voimme sairastua monenlaisiin sairauksiin jotka uhkaavat henkeämme ja näiden kaikkien tarkoituksena on saada meidät ajattelemaan irti päästämistä. Vain kokemalla itse syvästi nämä asiat voit vapautua niistä. Ymmärrys asioista ei ole pelkästään järjen ymmärrystä, jollaisen voit saavuttaa esimerkiksi lukemalla tätä kirjaa. Se on syvimmillään sanoinkuvaamatonta kokemusta, jota ei voi antaa toiselle ihmiselle milloinkaan. Se on aina ja alituiseen vain sinun oma kokemuksesi. Syvä sisimmän äänen kokemus, jota ei voi sinulle toinen opettaa. Ja juuri tällainen on kokemus ikuisesta elämästä. Meidän on kuoltava ja kohdattava luopumista, jotta voisimme saavuttaa tämän tietoisuuden. Kun saavutamme tämän tietoisuuden syvällä sanoinkuvaamattomalla tavalla, koemme, ettemme voi kuolla. Emme milloinkaan voi olla vähemmän eläviä tai elämässä kuin nyt. Emme voi menettää Jumalaa jonka osasia olemme ja joka on kaikessa ja kaikkialla. Vasta saavutettuamme tämän tiedon olemme vapaita syntymään ja uudistumaan yhä uudella ja uudella tavalla. Olemme vapaita elämään elämää täysillä ja tekemään hurjiakin päätöksiä, mutta samalla olemme vapaita rakastamaan sanoinkuvaamattomalla tavalla ja kykeneväisiä humaltumaan elämästä itsestään täysin tietoisina siitä, että jokainen hetki meissä voi olla fyysisen todellisuutemme viimeinen.

22 Me tarvitsemme kuolemaa persoonallisessa kasvussa. Olemme syntyneet tänne kasvamaan myötätuntoon ja kokemaan itsemme erillisinä Jumalasta. Olemme syntyneet kokemaan rakkautta ja luomaan kauttamme rakkautta. Olemme Jumalan mielikuvituksen ja suuren luomisvoiman ansiosta näkyviä ja fyysisiä olentoja. Me kasvamme ja kehitymme kaiken aikaa sillä kaikki mitä on, on ikuisessa liikkeessä. Aivan kuten ei ole olemassa ajattomuutta tai tyhjää tai olemattomuutta, ei ole olemassa pysähtyneisyyttä, absoluuttista liikkumattomuutta. Silloin kaikki lakkaisi olemasta, ja sehän on mahdotonta. Tämän takia liikumme ja muutumme ja kehitymme. Kehittyminen luo rakkautta ja tarkoitusta maailmaan. Tarvitsemme kuolemaa kasvaaksemme ja tullaksemme yhä täydemmiksi. Kehittyminen on luopumista vanhasta ja syntymistä uuteen ja luopumisen ja syntymisen välillä on aina piste jossa kohtaamme kuolemisen. Kykenemme ylittämään todella syvällä tasolla tämän pisteen vain hyväksymällä kuoleman sekä ymmärtämällä sitä. Kuoleman hyväksyminen on lisäksi oman yksinäisyyden hyväksymistä. Tarvitsemme vahvuutta tunnustaaksemme, että omassa sisäisessä maailmassamme olemme lopulta täysin yksin. Jos emme hyväksy loppuamme vaan tahdomme nähdä näennäistä turvallisuutta ympärillämme. Tahdomme uskotella itsellemme, että meille on määrätty tietty määrä päiviä, joiden aikana olemme täysin turvassa eikä mitään pahaa voi koskaan tapahtua. Samalla tahdomme uskoa, että olemme kaikki samanlaisia emmekä tahdo nähdä omaa yksinäisyyttä. Kuoleman yksi ulottuvuus on yksinäisyys. Lähdemme matkalle yksin. Olemme lopulta yksin. Jos emme hyväksy yksinäisyyttä, olemme riippuvaisia toisistamme. Riippuvuus saa aikaan hallinnan tarvetta. Tahdomme, että kaikki ajattelisivat kuten me. Samanlaisuus tuo näennäistä turvaa ja ruokkii riippuvaisuuden tunnetta. Kun hyväksymme kuoleman, voimme alkaa nähdä yksinäisyytemme. Yksinolo ei tarkoita siitä kärsimistä. Kun hyväksymme yksinäisyyden, voimme avata silmämme ja nähdä jokaisen ihmisen ainutlaatuisena. Voimme ymmärtää olevamme yksin omassa maailmassamme. Muistan hetken, jolloin havahduin tähän tietoisuuteen. Suurimman osan elämästäni olen elänyt näennäisesti turvassa. Olen kuvitellut muiden ajattelevan kuten minä. Ihminen luulee toisen kokevan esimerkiksi tunteet samalla tavoin, kuin itse kokee. En pystynyt käsittämään sitä tosiasiaa, että kukaan ympärilläni oleva ei aisti ympäristöä samalla tavalla, kuin minä. Se on mahdotonta, koska jopa samassa sisarusparvessa kasvaneet lapset kokevat eri asioita ja me kokoamme sisäisen todellisuutemme kokemustemme perusteella. Jokainen kuultu sana, nähty kuva, maistettu maku tai muu aistikokemus muokkaavat maailmankuvaamme. Niin myös ihmiset ja eläimet joita kohtaamme sekä paikat joissa käymme puhumattakaan tapahtumista, joita koemme!

23 Emme siis mitenkään voi kokea hiljaista hetkeä tai kiitollisuutta samalla tavoin. Käsitämme esimerkiksi kiitollisuuden niiden syiden kautta, jotka meille henkilökohtaisesti antavat motivaation olla kiitollisia. Nämä syyt ovat eri henkilöillä erit. Siksi kiitollisuuskin on kahdella ihmisellä eri asia. Tätä en ymmärtänyt ja koin ahdistusta kanssaihmisistäni. Minua ahdisti heidän ajattelunsa ja toimintansa koska minun maailmassani he tekivät monesti moraalittomia tekoja ja vastoin minun arvojani. Luulin, että heillä olisi samanlainen käsitys maailmasta, kuin minulla, kunnes eräänä päivänä rakas ystäväni jälleen kerran neuvoi minua tavalla, joka ei sopinut minun maailmankuvaani. Hän kertoi oman näkemyksensä minun elämäntilanteestani ja miten hänen mielestään tulisi menetellä. Tämä kaikki ahdisti minua ja olin vihainen hänelle, kunnes äkkiä koin oivalluksen. Ymmärsin jotain todella helpottavaa. Olemme kuvainnollisesti suodattimen sisällä. Meidän ulkopuolellamme maailma on täysin kirkasta valoa. Suodatin sen sijaan on täynnä säröjä, jotka ovat tulleet kokemuksista, joita olemme kohdanneet. Se on täynnä erilaisia värikerroksia kaikista aistikokemuksista ja se on tehty jopa yksilöllisen vahvuiseksi ja yksilöllisestä sekoituksesta erilaisia alkuaineita sen mukaisesti, millainen on fyysinen dna:mme. Lisäksi suodattimessa on tummia kohtia, jotka estävät valon sisääntulon kokonaan. Jokaisella nämä tummat kohdat ovat erilaisia ja erikokoisia. Me itse olemme tuon suodattimen sisällä. Voit nyt kuvitella, miten kirkas valo suodattuu tuon monimutkaisen järjestelmän läpi. Se näkyy jokaiselle aivan omalla laillaan. Lisäksi me säteilemme itse kirkasta valoa, omaa totuuttamme ja olemustamme tämän suodattimen läpi. Koska olemme itse suodattimien sisällä, näemme toistemme valot, ei vain oman suodattimemme läpi, vaan myös toisen ihmisen suodattamana. Ja koska maailma on täysin meidän oman suodattimemme muokkaama, toisin sanoen näemme vain oman kuvamme ympärillämme, emme voi nähdä toisen ihmisen kokemia asioita. Olemme yksin omassa suodattimessamme. Kuoleman hyväksyminen on yksinolon hyväksymistä. Kun hyväksymme yksinolon, voimme hyväksyä olevamme yksin tämän kuvainnollisen suodattimen sisällä ilman, että tämä tieto saattaa meitä epätasapainoon tai tuottaa yksinäisyyden tunnetta. Kun ymmärsin olevani yksin omassa todellisuudessani, kykenin viimein näkemään elämän oman sisäisen totuuteni heijastumana. Jos koen toisen ihmisen epäystävällisenä, on se vain oman suodattimeni tuotosta. Voi olla, että toinen todella käyttäytyy epäystävällisesti tai arvioi minut täysin väärin, mutta hänellä on siihen oikeus. Ei ole hänen syynsä, ettei hän voi nähdä minun kannaltani asioita. Voin toki keskustella ja kommunikoida hänen kanssaan ja näin parantaa yhteisymmärrystä, mutta minulla ei ole valtaa hänen käsityskykyynsä, eikä hänellä minun. Meillä

24 kaikilla on oma maailmankuvamme, emmekä voi määrätä tai määrittää sitä toistemme puolesta. Tämän ymmärtäminen oli helpotus. Vapauduin arvostelun tuottamasta kivusta, koska ymmärsin, ettei toinen ihminen todella voi arvostella toista. Miten voi sanoa tuomion asiasta jota ei milloinkaan voi ymmärtää täysin? Tämä huomio vapautti minut hyväksymään ihmisten erilaiset maailmankuvat, mutta ennen kaikkea se vapautti minut ajattelemaan itsestäni omalla laillani. Meillä on lupa ja velvollisuus luoda itsestämme jokin mielikuva itsellemme. Se on ainoa mielikuva, joka määrittelee meidät. Emme tarvitse ulkopuolisia määritteitä.

25 Onko jälleensyntymää olemassa? Sielunvaellus, onko sitä vai ei? Mitä tarkoittaa, kun sanoo, että uskoo jälleensyntymään? Olen törmännyt tähän kysymykseen monesti ja varsinkin silloin, kun olen itse kertonut uskovani siihen. Huomaan, miten tämä keskustelun aihe on monenlaisten myyttien verhoama ja siitä saa helposti tosi oudon kuuloisen asian. On paljon ihmisiä jotka uskovat olleensa monenlaista entisessä elämässään. He elävät tässä hetkessäkin sen mukaisesti ja uskovat omaavansa traumoja ja ominaisuuksia niistä elämistä. Mutta mistä tässä on oikeastaan kyse? Meillä kaikilla ihmisillä on henki, sielu. Se on se jokin näkymätön asia, joka tekee minusta sellaisen kuin nyt olen. Se on jotain, mikä jää jäljelle kun minusta aika jättää. Se on se jokin, joka määrittelee omalta osaltaan minun persoonallisuuttani. Iso osa ihmisistä uskoo sielusta minun tavoin. Uskon, ettei sieluni ole vain kertakäyttötavaraa, vaan tämä henki on ollut maapallolla joskus aiemminkin. Mutta olenko minä ollut aiemmin maapallolla? En. On eri asia uskoa minun henkeni, sieluni olleen joskus täällä. Tiedostan, ettei minun tämän elämän ymmärrykseni minä, ole ollut täällä kuin vain ja ainoastaan tämän elämän ajan. Minä olen syntynyt tänne ihmiseksi, omanlaisekseni. Olen ainutlaatuinen ihminen omien kokemusteni kanssa. Olen ymmärrykseltäni osittain sen kulttuurin vanki, johon olen tähän elämään syntynyt. Koen maailmaa kaikkien varhaistenkin kokemusteni kautta, jotka ovat tallentuneet minuun. Minuun vaikuttavat kaikki ympärilläni tapahtuvat asiat ja tietysti ihmiset, jotka elävät läheisyydessäni. Näin ollen se minuus ja ymmärrys, joka nyt olen, ei ole elänyt maan päällä milloinkaan ennen. En voi siis tarkkaan määritellä, mitä entisessä elämässäni koin tai miten asiat ymmärsin. Voin vain katsella filminauhaa yrittäen ymmärtää asioita, joita nousee tietoisuuteeni. Toisaalta, jos uskomukseni onkin väärin? Jospa sieluni ei olekaan ollut täällä milloinkaan ennen? Sielunvaellus ja entiset elämät ovat mahtava tapa käydä läpi traumoja ja pelkoja. Ne ovat kuin aikuisten satuja, joiden kautta tutkimme omia uskomuksiamme ja puramme pahaa oloamme. Toisaalta niiden kautta tunnemme yhteyttä muihin maihin, muihin ihmisiin. Jos esimerkiksi on joku, joka uskoo olleensa afrikkalainen entisessä elämässään, hän varmasti tuntee afrikkalaiset ihmiset itselleen hyvin läheisiksi. Tällainen ajattelu siis lähentää meitä toinen toisiimme. Se saa tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja auttaa kokemaan empatiaa toisten vaikeuksia

26 kohtaan. Jos ei tässä elämässään ole osallisena sotiin, voi tuntea myötätuntoa sota-alueella eläviä kohtaan käymällä läpi jotain edellisen elämän kokemusta. Entä sitten kukat, eläimet, luonto? Monet kokevat henkensä olleen ennen tähän elämään syntymistä tuollaisissa muodoissa. Se lisää ihmisen kokemaa vastuuta näistä asioista. Jos vaikkapa kokee oman pihan kasveissa elävän hengen, kunnioittaa ja kohtelee niitä varmasti sen mukaisesti. Jumala on ollut viisas luodessaan tällaisen tavan ymmärtää toisiamme, olivatpa kokemukset sielunvaelluksesta harhaa tai ei. Se lisää rakkauttamme ja syventää myötätuntoamme. Maailmamme on yhä merkityksellisempi.