Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta?

Transkriptio

1 Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta? Kansanedustajien retoriikat parisuhteiden rekisteröinnistä käydyssä keskustelussa Pro gradu tutkielma Sosiologia Kevät 2004 Hanna Peltomaa

2 2 1 Johdanto Tutkimuskohde Tutkimuskysymys Aineisto Menetelmänä retoriikka-analyysi Tutkimuksen kulku Teoreettiset lähtökohdat Lainsäädännön rooli Sekularisaatioteoria Perheiden muuttuminen Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen Eduskuntakeskustelun konteksti Keskustelun ydinkysymykset Äänestäjien merkitys Samanmielisyyden alueet Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus Ongelmallinen kysymys? Yhtäläisoikeus vai ryhmäsidonnainen erityisoikeus? Tasa-arvon monet muodot Oikeudenmukaisuus Avioliitto ja uskonto Avioliitto Uskonto Päätäntä...70 Lähteet...73 Liite

3 3 1 Johdanto 1.1 Tutkimuskohde Suomessa on maaliskuusta 2002 lähtien ollut samaa sukupuolta olevilla pareilla oikeus rekisteröidä parisuhteensa. Lakiesitys hyväksyttiin niukasti äänin (Äänestykset, Suomen eduskunta 2001b). Rekisteröinti antaa osapuolilleen lähestulkoon samat oikeudet ja velvollisuudet kuin avioliiton solmiminen lukuun ottamatta oikeutta yhteiseen sukunimeen, adoptioon ja kirkolliseen vihkimiseen. Samaa sukupuolta olevien parien suhteiden rekisteröinti oli kysymys, joka useiden vuosien, useiden eri lakialoitteiden ja useiden keskustelujen jälkeen saatiin viimein päätökseen syksyllä Lakiesitystä on pitkän taipaleensa aikana muutettu useaan otteeseen, sen hylkäämisen puolesta on rukoiltu eduskunnan portailla polvillaan ja mielipiteitä on kysytty niin laajemmilta yhteiskunnallisilta tahoilta kuin yksittäisiltä ihmisiltä. Parisuhteiden rekisteröinti on kysymys, joka on nostanut ja nostaa edelleen esiin vahvoja mielipiteitä joko puolesta tai vastaan. Vahvat mielipiteet ja tunteenpalo, jolla asiaan on suhtauduttu, kertovat, että rekisteröinnissä ei ole kyse vain pelkästä rekisteröinnistä, vaan siihen kytkeytyvät voimakkaasti käsitykset homoseksuaalisuudesta, avioliitosta, perheen merkityksestä, uskonnosta, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Eduskunnan täysistunnossa lakiesitystä käsiteltiin syyskuussa Ensimmäinen käsittely venyi yli kuuden tunnin mittaiseksi, mikä kertoo siitä, ettei kysymys ollut kansanedustajille helppo. Rintamalinjat muodostuivat selkeästi kahtia sen mukaan, kannattiko vai vastustiko edustaja lakiesitystä. Eduskunnassa käytyä keskustelua seurattiin myös poikkeuksellisen laajasti. Lehterit olivat täynnä yleisöä, ulkona oli ihmisiä osoittamassa mieltään ja tiedotusvälineet tallensivat kaiken mahdollisen. Näistä aineksista nousi oma kiinnostukseni aihetta kohtaan. Miten eduskunnassa, joka on keskustelupaikkana aivan erityinen, on mahdollista ottaa kantaa näin voimakkaasti tunteita herättävään ja ihmisiä jakavaan kysymykseen, varsinkin kun kansalaiset seurasivat tarkkaavaisina, mitä eduskunnassa tapahtui, mitä mieltä kukin edustaja oli? Kiinnostukseeni vaikutti myös se, miten Suomessa, joka esittäytyy mielellään tasa-arvon mallimaana ja korostaa demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta, oli ylipäänsä mahdollista saada aikaan niin suuri keskustelu ja mielipiteiden kirjavuus tällaisen lakiesityksen kohdalla. Tutkimuskohteekseni muodostuu näin ollen parisuhteiden rekisteröinnistä käyty täysistuntokeskustelu, keskustelun konteksti ja kansanedustajien käyttämä retoriikka. Tutkimuk-

4 4 seni liikkuu ensisijaisesti sosiologian ja toissijaisesti politiikantutkimuksen kentällä. Tutkimuskohteeni on mitä suurimmassa määrin poliittinen politiikan sektorinäkökulman mukaan. Siinä poliittinen eroaa omalle sektorilleen, johon kuuluvat ilmiselvästi sellaiset asiat kuin eduskunta, puolue ja vaalit (Palonen 1979, 23-27). Jaan Kari Palosen kanssa samanlaisen näkemyksen siitä, että politiikka on konfliktisuhde. Hylkään siis väitteen politiikka on yhteisten asioiden hoitoa. (Palonen 1988, 20.) Parisuhteiden rekisteröinnistä käyty keskustelu ei ole antanut konfliktisuhteesta eriävää tulkintahorisonttia poliittisuudelle. Poliittisilla toimijoilla eli kansanedustajilla oli keskustelujen aikaan erittäin konfliktinen suhde politiikan objektiin eli samaa sukupuolta olevien pariskuntien yhteiskunnalliseen asemaan. Tämä vastakohtaisuus oli erittäin pysyväisluonteinen, sillä lakiesitystä kannattaneet pysyivät kannassaan todenteolla ja ne jotka vastustivat, olivat aivan yhtä tosissaan. (Palonen 1979, 79, 83.) Samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden rekisteröinnistä käytyjä keskusteluja on tutkittu myös aikaisemmin. Heli Suominen vertaili pro gradu työssään vuoden 1970 dekriminalisointikeskustelussa ja vuoden 1996 lähetekeskustelussa käytettyä argumentaatiota ja Sari Charpentier tutki lisensiaatintyössään rekisteröinnistä käytyä lehdistökeskustelua pyhän käsitteen kautta (Suominen 1999, Charpentier 2001). Omassa tutkimuksessani en ole kiinnostunut pelkästään käytetystä argumentaatiosta ja retorisista keinoista, vaan tutkin keskustelua siitä näkökulmasta, miten kansanedustajien erilaiset ymmärrystavat homoseksuaalisuudesta, perheen ja uskonnon merkityksestä sekä lainsäädännön roolista yhteiskunnassa va i- kuttivat poliittisessa kontekstissa käytyyn keskusteluun. Samaa sukupuolta olevia pareja koskeva lainsäädäntökeskustelu ei loppunut rekisteröinnin sallimiseen. Heti perään alkoi keskustelu hedelmöityshoidoista ja parien oikeudesta adoptioon. Tutkimani eduskunnan täysistuntokeskustelut ovat siis vain osa samaa sukupuolta oleviin pareihin ja heitä koskeviin lakeihin liittyvässä keskustelujen sarjassa. 1.2 Tutkimuskysymys Kansanedustajien käymästä keskustelusta on selvästi havaittavissa tiettyjä asioita, joiden ympärille kiistat keskittyivät. Edustajilla oli ensinnäkin suurta kiistaa siitä, rinnastuuko lakiesitys liikaa avioliittoon vai ei ja mikä merkitys perheellä on sekä ihmiselle että yhteiskunnalle. To i- seksi he väittelivät homoseksuaalisuuden luonteesta, jolloin keskeiseksi kysymykseksi muo-

5 5 dostui, onko se synnynnäinen ominaisuus, ja onko sillä ylipäänsä mitään merkitystä lakiesityksen suhteen. Erimielisyyttä oli myös siitä, mitä uskonto ja Raamattu sanovat homoseksuaalisuudesta, mikä on kirkon kanta lakiesitykseen ja miten lainsäätäjän tulee suhtautua yhteiskunnallisiin muutospyrkimyksiin. Monin paikoin minua ihmetytti, miksi kansanedustajat pohtivat tällaisia kysymyksiä, kunnes ymmärsin, että lakiesityksessä on kyse paljon muustakin kuin vain suhteiden rekisteröinnistä. Lisäksi ihmettelin, miten Suomessa, jossa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta pidetään arvossaan, toiset edustajat näkivät lakiesityksen tasaarvokysymyksenä ja toiset eivät. Kansanedustajat käsittivät perhe-elämän ja avioliiton merkityksen, homoseksuaalisuuden, uskonnon merkityksen ja yksilön sekä yhteiskunnan suhteen eri tavalla. Näiden erilaisten ymmärrystapojen kautta he myös peilasivat kysymystä parisuhteiden rekisteröinnistä. Näistä eroista muodostuu tutkimuskysymykseni. Kysynkin, miten nämä ymmärrystapojen erot näkyivät poliittisessa kontekstissa, eduskunnan täysistuntokeskustelussa keskusteltaessa samaa sukupuolta olevien henkilöiden oikeudesta rekisteröidä parisuhteensa? Keskustelusta teki omanlaisensa juuri se, että se on eduskuntakeskustelua. Samasta aiheesta käyty keskustelu jossakin muussa paikassa ja tilanteessa olisi hyvinkin erilaista. Ensimmäisenä alaongelmana minulla onkin, millainen oli kontekstin vaikutus keskusteluun? Miten tavoin eduskunnan erityisyys vaikutti siihen, millä tavoin keskustelun yleisö ja yhteiskunnassa jaettavat yhteiset lähtökohdat oli otettava huomioon? Kiinnitin keskusteluja lukiessani huomiota siihen, että keskustelussa esiintyi yhteisesti jaettuja voimakkaita lähtökohtia, joita kukaan kansanedustaja ei lähtenyt suoralta kädeltä kiistämään. Kaikkien mielestä yhteiskunnan on oltava tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, avioliitolla on yhteiskunnassa tärkeä asema, eikä uskonnon merkitystä voi noin vain sivuuttaa. Ihmettelin sitä, miten näiden yhteisesti jaettujen voimakkaiden lähtökohtien pohjalta kansanedustat argumentoivat niin eri tavalla ja päätyivät niin erilaiseen johtopäätökseen, toiset tukemaan parisuhteiden rekisteröintiä ja toiset ehdottamaan ratkaisuksi yhteistalousmallia, joka olisi avoin niin samaa sukupuolta oleville pareille kuin sisarusten muodostamille talouksillekin. Tästä problematiikasta nousevat seuraavat alaongelmani, kun kysyn, miten ymmärrystapojen erot näkyivät siinä, millä tavoin edustajat siirsivät tasa-arvolle ja oikeudenmukaisuudelle sekä avioliitolle ja uskonnolle osoitetun hyväksynnän koskemaan esittämiään ratkaisuvaihtoehtoja eli joko parisuhteiden rekisteröintiä tai asuinkumppanuusmallia.

6 6 1.3 Aineisto Ennen varsinaisen aineistoni esittelyä kerron lyhyesti millaisen matkan yhteiskunnallinen ongelma käy läpi eduskunnassa ja valiokunnissa ennen kuin se muuttuu laiksi. Lainsäädännön perusteena on, että yhteiskunnallinen ongelma täytyy ensin tunnistaa ongelmaksi, ennen kuin sitä varten aletaan luoda lainsäädäntöä (Laitinen 1996, ). Samaa sukupuolta olevien pariskuntien kohdalla tämä tapahtui vuonna 1992, kun perhetoimikunta toi Suomessa ensimmäistä kertaa esille, että samaa sukupuolta olevien pariskuntien tulisi saada rekisteröidä parisuhteensa (KM 1992:12, 89-90). Joukko kansanedustajia, edustaja Outi Ojalan johdolla, toi lakialoitteen vuotta myöhemmin eduskunnan käsiteltäväksi (LA 4/1993). Tämä lakialoite kuitenkin raukesi, koska eduskunta ei ehtinyt käsitellä sitä ennen vaaleja. Vuonna 1996 Outi Ojala yritti uudemman kerran ja sai 58 kansanedustajaa, mukaan lukien pääministeri Paavo Lipponen sekä SDP:n ja Vasemmistoliiton ministerit, allekirjoittamaan lakialoitteen (LA 26/1996). Eduskunta kävi lakialoitteesta lähetekeskustelun ja päätti siirtää asian käsiteltäväksi lakivaliokuntaan, sillä se katsoi, että samaa sukupuolta olevien pariskuntien epäkohtien korjaaminen on tarpeellista. Lakivaliokunnassa lakialoite koki kuitenkin vastarintaa. Lakivaliokunta hylkäsi sen perustellen, että Suomessa tarvitaan ennen tällaisen lain hyväksymistä asennemuutoksia, koulutusta ja yhteisymmärrystä. Lisäksi lakivaliokunta painotti, että lähtökohtana laissa tulisi olla, ettei se rinnastuisi avioliittoon. (LaVM 10/1997.) Syyskuussa 1997 eduskunta esitti hallitukselle toiveen, että olisi syytä ryhtyä lainsäädäntötoimiin samaa sukupuolta olevien yhteiselämään liittyvien oikeudellisten epäkohtien korjaamiseksi. Oikeusministeriö asetti joulun alla samana vuonna työryhmän selvittämään tarvittavat lainsäädäntötoimenpiteet. Työryhmä antoi mietintönsä vuonna 1999, jossa se esitti, että epäkohdat saadaan parhaiten poistettua virallistamalla parisuhde. (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1999.) Mietintö lähti laajalle lausuntokierrokselle, jolta se puolentoista vuoden kuluttua eli joulukuussa 2000 saapui hallituksen esityksenä eduskuntaan (HE 200/2000). Hallituksen esityksessä ehdotettiin, että samaa sukupuolta oleville 18 vuotta täyttäneille henkilöille annettaisiin mahdollisuus virallistaa parisuhteensa. Parisuhde virallistettaisiin siten, että osapuolet yhdessä allekirjoittaisivat virallistamista tarkoittavan asiakirjan, jonka virallistamiseen oikeutettu viranomainen allekirjoituksellaan vahvistaisi. Parisuhteen virallistaminen toisi sen osapuolille eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta samat oikeudet ja velvollisuudet kuin avioliiton solmiminen. Näiden poikkeusten mukaan virallistettuun parisuhteeseen

7 7 ei sovellettaisi isyyslain säännöksiä, ei niitä lapseksiottamisesta annetun lain säännöksiä, jotka koskevat puolison oikeutta ottaa ottolapsi, eikä nimilain säännöksiä puolison sukunimestä. Virallistetun parisuhteen purkamiseen sovellettaisiin samoja säännöksiä kuin avioliiton purkamiseen. Parisuhde voitaisiin virallistaa Suomessa, jos osapuolilla tai ainakin toisella heistä on lakiehdotuksessa tarkoitettu läheinen liittymä Suomeen. (HE 200/2000.) Helmikuussa 2001 eduskunta piti lähetekeskustelun, jonka tarkoituksen oli antaa evästyksiä valiokunnalle. Keskustelun jälkeen laki lähetettiin lakivaliokuntaan. Lakivaliokunta kuuli useita asiantuntijoita mm. lastensuojeluliitoista, Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:stä, kirkkokunnista sekä oikeustieteen ja uskontotieteen saralta. Lakivaliokunta hyväksyi lain parisuhteen virallistamisesta niukasti äänin 9-8 (Äänestykset, Suomen eduskunta, 2001a). Antamansa mietinnön (LaVM 15/2001 vp) yleisperusteluissa lakivaliokunta totesi, että hallituksen esityksen tarkoituksena on antaa samaa sukupuolta oleville pareille mahdollisuus parisuhteen virallistamiseen ja luoda sitä varten uusi avioliitosta erillinen oikeudellinen instituutio. Parisuhteen virallistamisella samaa sukupuolta olevat parit saisivat pääsääntöisesti samat oikeudet ja velvollisuudet kuin avioparit. Lakivaliokunta totesi myös, että esityksellä tuetaan erilaisten perhemuotojen yhdenvertaista kohtelua edistäen näin perustuslain 6 :ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen toteutumista julkisen vallan toimenpitein perustuslain 22 :ssä tarkoitetulla tavalla. Lakivaliokunta ehdotti myös muutamia muutoksia lakiin. Yksi näistä muutoksista oli nimen muuttaminen virallistetusta parisuhteesta rekisteröidyksi parisuhteeksi. Lakivaliokunta perusteli muutosta sillä, että rekisteröity -sana on virallistettua helpommin käännettävissä muille kielille. Samoin lakivaliokunta ehdotti, että parisuhteeseen ei sovellettaisi nimilain säädöksiä puolison sukunimestä. Lakivaliokunnan mietintö ei myö s- kään anna rekisteröidylle parille oikeutta perheen sisäiseen eikä ulkoiseen adoptioon. Eduskunnan täysistuntokäsittely on viimeinen vaihe lainvalmistelussa, jossa eduskunta kahden käsittelyvaiheen jälkeen äänestää lakiesityksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Ensimmäisessä käsittelyssä esitellään valiokunnan mietintö, käydään siitä keskustelua sekä lyödään lukkoon lakiehdotuksen sisältö, jonka jälkeen siihen ei enää voi vaikuttaa. Toisessa käsittelyssä ennen varsinaista äänestystä käydään vie lä keskustelua lain hyväksymistä tai hylkäämistä puoltavista seikoista. (Niemivuo 1998, 29, ) Täysistuntokäsittelyyn lakiesitys samaa sukupuolta olevien parien parisuhteen rekisteröimisestä saapui lakivaliokunnan ehdotettua lakiesityksen hyväksymistä tekemiensä muutosten mukaisesti. Olen valinnut tutkimukseni aineistoksi eduskunnan täysistunnon ensimmäisen käsittelyn puheenvuorot, jotka pidettiin Olen tutustunut myös toisen, pidetyn käsittelyn puheenvuoroihin, mutta jätän nämä analyysini ulkopuolelle, sillä erilaiset perustelut

8 8 parisuhteiden rekisteröinnin puolesta ja vastaan tulivat ensimmäisen käsittelyn puheenvuoroissa kattavasti esiin. Ensimmäisessä käsittelyssä keskustelu oli erittäin vilkasta. 49 kansanedustajaa käytti yhteensä 86 puheenvuoroa keskustelun kestäessä noin kuusi ja puoli tuntia. Toisessa käsittelyssä puheenvuoroja käytettiin sen sijaan ainoastaan 24. Käytetyt puheenvuorot jakautuivat selkeästi sen mukaan, kannatettiinko niissä lakiesitystä vai vastustettiinko. Nämä kyseiset täysistuntokäsittelyt olivat erikoisia verrattuna siihen, mikä kunkin käsittelyn nimellinen teema on. Vaikka ensimmäisessä käsittelyssä pitäisi keskustella lain sisällöstä ja vasta toisessa käsittelyssä itse lain hyväksymisestä tai hylkäämisestä, ei tässä kyseisessä asiassa eroa keskusteluiden sisällössä juuri ollut. Ainoa ero oli siinä, että ensimmäisessä käsittelyssä jossain määrin otettiin kantaa lakiesityksen sisältöön, mutta suurimmaksi osaksi keskustelu jo tuolloin painottui kysymykseen, tulisiko lakiesitys hylätä vai hyväksyä ja näihin kantoihin esitettyihin perusteisiin. Toisessa käsittelyssä ei sen sijaan tehty enää huomautuksia lain sisältöön, vaan keskustelussa keskityttiin puhtaasti hyväksymistä tai hylkäämistä tukevaan argumentaatioon. Aineiston olen hankkinut internetistä, eduskunnan kotisivulta osoitteesta Kotisivuilta löytyy tietoa eduskunnan toiminnasta ja asioiden käsittelyva i- heista, sekä asiakirjat ja keskustelupöytäkirjat kokonaisuudessaan. Suomessa kaikki täysistunnot äänitetään ja niistä laaditaan sanatarkat keskustelupöytäkirjat. Pöytäkirjoihin on kirjattu esitettyjen puheenvuorojen lisäksi niin muiden edustajien välihuudot, puhemiehen nuijan koputukset kuin hälinät yleisölehteriltäkin. Puhutulla puheella ja keskustelupöytäkirjalla on jonkin verran eroa. Pöytäkirjasta ei kuule äänenpainoja, ei sitä mikä on sanottu sarkastisesti tai suuttuneena. Keskustelupuheenvuorot ovat kuitenkin etukäteen kirjoitettuja ja niiden retoriikka on tarkkaan mietittyä, joten tosiasiassa kyseessä on puhuttu teksti. Kannaltani ero puhutun tekstin ja kirjoitetun tekstin välillä ei ole kuitenkaan keskeinen, sillä tarkoituksenani ei ole keskittyä vuorovaikutukseen sinällään, vaan tutkin kuinka edustajat argumentoimalla siirtävät lähtökohdille osoitetun hyväksynnän koskemaan myös johtopäätöksiä ja kuinka ymmärrystapojen erot näkyvät näissä argumenteissa. Keskustelupuheenvuorojen lisäksi edustajilla on mahdollisuus esittää vastauspuheenvuoroja. Nimensä mukaisesti ne ovat vastauksia muiden edustajien puheenvuoroihin, joten ne eivät ole etukäteen kirjoitettuja. Vastauspuheenvuoro saa kestää minuutin, joten monipuoliseen argumentaatioon tässä ajassa ei ennätä. Lisäksi vastauspuheenvuorossa edustajat usein toistavat sitä, mitä he varsinaisessa keskustelupuheenvuorossaankin esittävät. Vaikka vastauspuheenvuorot eivät siis ole etukäteen kirjoitettuja on niiden retoriikka kuitenkin etukäteen mietittyä.

9 9 Pidän parisuhteiden rekisteröinnistä käytyjä eduskunnan täysistuntopuheenvuoroja tutkimukseni kannalta tärkeänä tutkimusaineistona lähinnä kolmesta syystä. Ensinnäkin lakiesityksen saaminen täysistuntokäsittelyyn on ollut monen mutkan takana, kuten juuri aikaisemmin esittelin. Kaikkien näiden vuosien aikana lakiesitys on jakanut kansanedustajat ja valiokuntien jäsenet selkeästi lakia vastustaviin ja kannattaviin. Sanallista peistä asiasta on väännetty jo monet kerrat, eikä lakiesitys aikaisemmin päässyt niin pitkälle kuin vuonna Niinpä tämä kyseinen eduskunnan täysistunto oli toisille kansanedustajille viimeinen mahdollisuus ajaa lakiesitys läpi useiden vuosien väännön jälkeen ja toisille kansanedustajille puole s- taan viimeinen mahdollisuus estää lain hyväksyminen lopullisesti. Ratkaisu oli siis lähellä. Kumpikin puoli tiesi tämän ja kumpikin puoli pisti parastaan. Toiseksi on mielenkiintoista, miten eduskunnan täysistunnossa on mahdollista ottaa kantaa näin sekä kansanedustajia että kansaa jakavaan kysymykseen (Yli puolet suomalaisista 2001). Eduskunta on instituutio, jonka käytännöt rajaavat ilmaisumahdollisuutta ja toisaalta vaativat tietynlaista ilmaisua. Eduskunnalla on tärkeä tehtävä luoda lainsäädäntöä ja tällä tavalla ohjata yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Suunnasta vain vallitsee tässä kyseissä asia s- sa suuri erimielisyys. Myös yhteiskunnallinen ilmapiiri omalta osaltaan rajaa sitä, mitä vaihtoehtoja pidetään mahdollisina ja mielekkäinä sekä sitä, millaisiin seikkoihin keskustelussa on mahdollista vedota. Kansanedustajien on myös muistettava, etteivät he ole ketä tahansa ihmisiä, vaan he edustavat nimensä mukaisesti kansaa. Kullekin edustajalle on tietty joukko ihmisiä antanut äänensä, jotta tämä on eduskuntaan päässyt, joten edustajan on eduskunnassa ja toki muuallakin yhteiskunnassa toimiessaan ja liikkuessaan muistettava, että tuo tietty joukko ihmisiä odottaa hänen edustavan juuri heitä. Edustajan on pidettävä oma äänestäjäkuntansa tyytyväisenä, varsinkin jos hän aikoo uusia mandaattinsa vielä seuraavissakin vaaleissa. Kolmanneksi mielenkiintoista onkin, kuinka seurattua eduskunnassa käyty keskustelu oli. Eduskuntatalon sisällä keskusteluja oli kuuntelemassa täysi lehterillinen yleisöä. Ulkopuolella puolestaan eduskuntatalon portaille oli kokoontunut joukko mielenosoittajia. Toiset, niin sanotut polvirukoilijat, rukoilivat Jumalalta johdatusta kansanedustajille, että nämä ratkaisevassa äänestyksessä painaisivat enemmistönä ei-nappia. Toiset, kyllä -puolen kannattajat, organisoituivat myös järjestämällä oman vastamielenosoituksensa sateenkaarilippuineen ja banderolleineen. (Parisuhdelaki keräsi mielenosoittajia 2001.) Huolestuneet kansalaiset olivat lähestyneet kansanedustajia muun muassa sähköpostitse, tuoden esille oman näkemyksensä asiasta ja toivoen, että viesteillä olisi vaikutusta edustajien kantaan. Edustaja Irina Krohn kuvasi kansalaisten lähestymistä sähköpostitse puheenvuorossaan näin:

10 10 Koen sen jollain tapaa tyrmistyttävänä, kun minun niin kuin ed. Huovisenkin sähköposti on suhissut eikä oikeastaan suhissut vaan vinkunut kuin karhean kiven ääni metallia vastaan, kun on Raamatun voimalla heitetty kiviä päähän. (Krohn 41) Menetelmänä retoriikka-analyysi Retoriikka-analyysin uusi kukoistus Tutkimukseni kannalta tärkeitä kysymyksiä ovat, mitä voidaan pitää eduskuntakeskustelun yleisönä, mitkä ovat keskustelun yhteiset lähtökohdat sekä millaisia argumentaation tekniikoita edustajat käyttivät puheenvuoroissaan. Näiden kysymysten kautta lähestyn sitä, miten samanlaisista lähtökohdista oli mahdollista päätyä kahteen, toisistaan hyvin erilaiseen ratkaisuvaihtoehtoon samaa sukupuolta olevien parien sosiaalisten olojen parantamiseksi. Ennen kaikkea olen kiinnostunut sitä, miten lähtökohtien saama hyväksyntä siirretään koskemaan myös johtopäätöksiä. Analysoidessani puheenvuoroja lähden niiden argumentatiivisesta luonteesta. Puheenvuoroissa argumentoidaan joko kyseisen lainsäädännön puolesta tai sitä vastaan. Analyysissani olen lähtenyt liikkeelle etsien tekstien ydinretoriikkaa eli sellaisia tekstikohtia, joissa kansanedustaja esittää omat argumenttinsa ja perustelut niille. Näin olen ensinnäkin pyrkinyt hahmottamaan, millaisia voimakkaita yhteisiä lähtökohtia keskustelussa on ja toiseksi sitä argumentaatiota, millä edustajat rakentavat ratkaisuvaihtoehdolleen vakuuttavuutta yhteisten lähtökohtien pohjalta. Tekstissäni ovat jo vilahdelleet sanat retoriikka ja argumentaatio. Retoriikka-analyysi ja argumentaatioanalyysi liittyvät läheisesti toisiinsa. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (1998, ) näkee analyysien suhteen siten, että retoriikan perustana on argumentaatio ja muut retoriset tehokeinot rakentuvat sen varaan. Kun argumentaatioanalyysi pelkistää argumentin kielellisen ilmiasun ja tarkastelee argumentin asiasisältöä, retorinen analyysi palauttaa ilmiasun tarkastelun kohteeksi. Retoriikka-analyysissa ollaan kiinnostuttu molemmista, sekä asiasisällöstä että ilmiasun erittelystä. Metaforat, rinnastukset ja muut kielikuvat, ilmaisujen värikkyys tai niukkuus ja niiden asema uskottavuuden luomisessa ovat retoriikka-analyysin 1 Luettelo eduskuntapuheenvuoroista liitteenä 1. Liitteestä käy ilmi myös kansanedustajan edustama puolue. En laittanut puoluetta esille tähän, sillä se ei ole tutkimukseni kannalta keskeinen.

11 11 keskeisiä kohteita. Retoriikka-analyysin kohteena on kuitenkin myös tekstin laajempi sosiaalinen yhteys. Tekstiä tarkastellaan kokonaisuutena, eikä jäädä puhtaasti argumenttien välisten suhteiden analyysin tasolle. Keskeisimmän eron retoriikka- ja argumentaatioanalyysin välillä voi kiteyttää lähtökohtakysymykseen, joka argumentaatioanalyysissa on antaako argumentti sellaista tukea väitteelle, että se lisää väitteen hyväksyttävyyttä? Retoriikka-analyysissa ei pohdita onko argumentti hyvä vai huono, vaan siinä tutkija on kiinnostunut kuvaamaan muotoja millä eri keinoilla tekstin lähettäjä pyrkii vaikuttamaan yleisöönsä? Kyse ei ole argumentin hyvyyden tai huonouden arvioinnista vaan kommunikaatioon sisäänrakennettujen yhteiskunnallisten arvostusten tarkastelusta. (Kakkuri-Knuuttila 1998, 239.) Retoriikka voidaan jakaa kahtia vanhaan retoriikkaan ja uuteen retoriikkaan. Vanhan retoriikan vaikuttajia olivat mm. Aristoteles ja Cicero, joiden retoriikka oli lähinnä tyyliä ja esiintymistaitoa koskeva oppi (Haapanen 1998, 23-24). Tällaisena retoriikka yliopistollisena oppiaineena menetti akateemisen statuksensa, kunnes Kenneth Burke, Chaïm Perelman ja Stephen Toulmin luvulla kyseenalaistivat vähättelevän ja kielteisen suhtautumisen retoriikkaan ja luonnollisella kielellä tapahtuvaan argumentointiin. He kaikki kolme vaikuttivat siihen, että kiinnostus retoriikkaan käsitteenä ja tutkimuksellisena näkökulmana heräsi uudelleen. Retoriikan uudelleen herätyksen vuoksi heidän teorioitaan retoriikasta voidaankin kutsua uudeksi retoriikaksi. (Summa 1996, 51.) Analysointitapani on retoriikka-analyysi. Retoriikka-analyysin avulla tarkastellaan erityisesti sitä, miten jotkin todellisuuden versiot pyritään saamaan vakuuttaviksi ja kannatettavaksi sekä miten kuulijat saadaan sitoutumaan niihin. Konkreettiseksi työvälineeksi olen valinnut Chaïm Perelmanin ns. uuden retoriikan. Perelmanilaisen uuden retoriikan näkökulmasta retoriikka-analyysissa on kolme keskeistä ongelmakenttää: suhde yleisöön, argumentaation lähtökohdat sekä argumentaation tekniikat (Perelman 1996). Yleisö Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriassa yleisön käsite on merkittävä, sillä argumentaation tarkoituksena on pyrkiä hankkimaan tai vahvistamaan yleisön hyväksyntää tai kannatusta esitetyille väitteille. Niinpä puhe ei ole koskaan vain puhetta jostakin, vaan puhe on aina suunnattu jollekin yleisölle. Käsitys yleisöstä rajaa sitä, mihin on mahdollista vedota väittämiä perusteltaessa. Jokin tietty argumentaatio tehoaa toiseen yleisöön, mutta saattaa toisen yleisön

12 12 kohdalla toimia päinvastoin eli herättää jopa negatiivista vastakaikua. Puhujan onkin rakennettava puheensa yleisön hyväksymien lähtökohtien pohjalle, sillä ilman tätä argumentaatio ei voi onnistua. Täten yleisö ja argumentaation lähtökohdat ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. (Perelman 1996, ) Perelman jakaa yleisön kahtia universaaliyleisöön ja erityisyleisöön. Tällä kahden erilaisen yleisön erottamisella Perelman pyrki ratkaisemaan retoriikan historiassa pitkään vallinneen kiistan siitä, miten voitaisiin erottaa toisistaan hyväksyttävä, järkeen vetoava argumentointi eli vakuuttaminen ja epäilyttävä tunteisiin vetoava retoriikka eli suostuttelu. Universaaliyleisöön vetoaminen vaatii järkeen vetoavaa, vakuuttavaa argumentaatiota, kun taas erityisyleisön saa puolelleen suostuttelemalla se sitoutumaan johonkin väitteeseen vetoamalla yleisön erityisiin intresseihin tai taipumuksiin. (Perelman 1996, 24-25; Summa 1996, ) Kiistassa järkeen vetoavasta ja tunteisiin vetoavasta argumentaatiosta on nähdäkseni taustalla retoriikan vanhan ja uuden suuntauksen välinen ero. Vanha retoriikka oli tyyliä ja esiintymistaitoa koskeva oppi, jolloin voidaan puhua yleisön suostuttelusta ja tunteisiin vetoamisesta. Uudessa retoriikassaan Perelman puolestaan kumosi retoriikan pelkkään kaunopuheisuuteen rajoittuneen merkityksen ja toi sen takaisin klassiseen yhteyteensä päättelyn ja vakuuttamisen tutkimukseksi. Perelmanin argumentaatiota tutkimaan johdattanut ongelma olikin kysymys siitä, miten arvopäätelmien hyvyyttä tai huonoutta voi järjellisesti arvioida. (Summa 1996, ) Suostuttelu tehoaa vain tiettyyn yleisöön, kun taas järkeen vetoaminen tehoaa universaaliin yleisöön. Perelmanin mukaan universaaliyleisö on puhujan mielessään luoma käsite, jonka jokainen rakentaa sen perusteella, mitä hän on kokenut ja mitä hän tietää läheisistään. Jokaisella yksilöllä ja jokaisella kulttuurilla on näin ollen oma käsityksensä universaaliyleisöstä. Unive r- saaliyleisö on eräänlainen kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnainen standardi. Se on yleispätevyyteen tähtäävässä argumentoinnissa ilmenevä kulttuurin arvoperusta tiivistelmä siitä, mihin voi tai ei voi vedota, jos haluaa perustella arvoväittämiä. Perelmanin mukaan hyvän argumentoinnin kriteeri on vetoaminen universaaliin yleisöön. Moraalista on sellainen argumentointi, jolle voitaisiin vaatia yleispätevyyttä kenen tahansa edessä. (Perelman 1996, 24-25; Summa 1996, ) Erityisyleisön kohdalla kohdejoukko on tarkemmin rajattu tietyksi universaalin yle i- sön osajoukoksi, mikä parantaa puhujan mahdollisuuksia tutustua yleisönsä rakenteeseen, sen muodostavien ihmisten taustoihin ja asemaan. Näin puhujan on mahdollista löytää juuri ne perustelut, jotka kyseinen yleisö on valmis hyväksymään ja ne, jotka sille kannattaa jättää mainitsematta. Argumentaatio edellyttää siis aina tiettyä kohtaamista ja yhteisymmärrystä.

13 13 (Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Universaaliyleisön käsitettä hyvän argumentoinnin kriteerinä on myöhemmin kritisoitu. On nähty, että käsite on käyttökelvoton yritettäessä soveltaa sitä konkreettisiin yksittäistapauksiin. Hilkka Summa (1996, 69) onkin todennut, että käsitteellisesti universaaliyleisö merkitsee toisaalta vetoamista ajattomiin ja yleispäteviin perusteisiin, mutta jos sitä halutaan pitää argumentoinnin rationaalisuuden standardina, joudutaan sille antamaan jokin konkreettinen historiallinen ja paikallinen sisältö. Universaaliyleisö onkin Summan mukaan eräänlainen kehäpäätelmä: rationaalisia ovat ne arvot, jotka pystytään perustelemaan niin, että universaaliyleisö ne hyväksyy, mutta sitä, minkä universaaliyleisö milloinkin hyväksyy, ei voida päätellä muusta kuin siitä mikä kulloinkin on hyväksyttyä. Poliittista retoriikkaa tarkasteltaessa argumentointi ei voi olla koskaan universaalia, sillä argumentoinnilla vedotaan juuri ryhmäkohtaisiin tai luokkaetuihin. Perelmanin retoriikkakäsitykseen onkin sisäänrakennettu oletus, että kaikki retoriset tilanteet olisivat sellaisia, että konsensus on mahdollinen. (Summa 1996, 73.) Argumentaation lähtökohdat Argumentaation lähtökohtiin liittyy esisopimuksen käsite. Tämä on erittäin tärkeä osa argumentaatiota, sillä yhteisymmärrys esisopimuksista toimii varsinaisen argumentaation perustana. Ilman yhteisymmärrystä ei puhujan esittämä pääteesi voi tulla hyväksytyksi. Esisopimuksen käsite on läheisessä yhteydessä yleisön käsitteeseen, sillä puhujan on arvioitava mitä esisopimuksia hänen tavoittelemansa yleisö jakaa ja sovitettava sanottavansa siihen. (Perelman 1996, 28.) Argumentaatiossa siirretään lähtökohdille osoitettu hyväksyntä koskemaan myös johtopäätöksiä. Onnistuakseen tässä puhujan on lähdettävä liikkeelle riittävän hyväksynnän saaneista lähtökohdista. Jos johtopäätös kuitenkin on täysin vastoin kuulijan vakaumusta, tämä voi helpommin luopua jostakin lähtökohdasta, jolloin puhujan ponnistukset valuvat hukkaan. (Perelman 1996, 28.) Perelman jakaa yleisöä yhdistävät lähtökohdat 1) todellisuutta koskeviin, joihin kuuluvat tosiseikat, totuudet ja otaksumat sekä 2) suotavuutta koskeviin, joihin kuuluvat arvot, hierarkiat ja päättelysäännöt. Todellisuutta koskevat esisopimukset ovat sellaisia, joita tietty yleisö pitää ilman muuta faktoina, totuuksina tai normaalina. Suotavuutta eli toivottavaa asioiden tilaa koskevat esisopimukset taas perustuvat yleisön tärkeinä tai tavoittelemisen

14 14 arvoisina pitämiin arvoihin, arvohierarkioihin tai lokuksiin. (Perelman 1996, 30, 33; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Retorisessa argumentointitekniikassa lähtökohtana on pidettävä yleisön hyväksymää totuus-, arvo- ja uskomuspohjaa, niin sanottuihin universaaleihin arvoihin vetoamista. Arvot jakaantuvat abstrakteiksi arvoiksi (esimerkiksi oikeus, kauneus, turvallisuus) ja konkreettisiksi arvoiksi (esimerkiksi kirkko, uskonto). (Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkivä puhuja vetoaa abstrakteihin arvoihin, sillä ne tarjoavat perustan muutosvaatimuksille ja kumouksellisuudelle. Konkreettisiin arvo i- hin puolestaan vetoavat konservatiivit, jotka kannattavat status quo -tilannetta. Konkreettiset arvot nähdään ainutkertaisina, joten niitä on sen tähden suojeltava. (Perelman 1996, ) Päättelysääntöihin kuuluvat lokukset ovat argumentin varsinaisesta sisällöstä riippumattomia tyypillisiä esitysmuotoja tai arviointiperusteita, jotka yleisö entuudestaan tunnistaa ja hyväksyy. Ne ovat yleisesti sovellettuja päättelysääntöjä, joista käytetyimpiä ovat määrään ja laatuun liittyvät säännöt. Kvantitatiivisessa lokuksessa se, että jokin asia koskee suurempaa joukkoa ihmisiä on parempi kuin se, että se koskee vain harvoja. Kvalitatiivisessa lokuksessa laatu korvaa määrän; jostakin asiasta täytyy esimerkiksi huolehtia sen ainutlaatuisuuden tähden. Muita lokuksia ovat Perelmanin mukaan esimerkiksi vetoaminen järjestykseen, olemassaoloon tai olemukseen. Esimerkiksi järjestys arvon perusteena merkitsee aikaisemman arvo s- tamista sen alkuperäisyyden takia. (Perelman 1996, 28-40; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Argumentaation tekniikat Puhujan tavoitteena on siirtää lähtökohtien saama kannatus väitteelleen. Tähän hän pyrkii erilaisten argumentaatiotekniikoiden avulla (Perelman 1996, 58). Argumentaation tekniikat voidaan jakaa assosiatiivisiin ja dissosiatiivisiin argumentteihin. Assosiatiivisessa argumentaatiossa lähtökohtia koskeva hyväksyntä siirretään myös johtopäätöksiin, kun taas dissosiatiivisilla argumenteilla pyritään saattamaan erilleen tekijöitä, joita pidetään yhteenkuuluvina tai jotka vastustaja on liittänyt toisiinsa (Perelman 1996, 58.) Assosiatiivinen argumentointi on tyypillistä tilanteissa, joissa tarkoituksena on olemassaolevan tilanteen säilyminen muuttumattomana. Sen sijaan muutokseen tähtäävä argumentointi turvautuu käsitejärjestelmiä rikkovaan argumentointiin. (Summa 1989, 179.) Dissosiatiivinen eli erottelumuotoinen argumentointi liittyy nimenomaan vastarintaan, sillä juuri itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen

15 15 kautta voidaan keskusteluun tuoda uusia kysymyksenasetteluja, jotka vaativat uudenlaisia vastauksia (Tuulentie 2001, 49). Assosiatiivinen argumentaatio Assosiatiivisen argumentin kulku voi olla perusrakenteeltaan kvasilooginen, todellisuuden rakenteeseen perustuva tai todellisuuden rakenteita luova (Perelman 1996, 59). Kvasiloogiset argumentit perustuvat formaaliin logiikkaan ja ovat yleensä rationaalisia vaatien matemaattista ajattelua sekä sisältäen lukuja ja laskelmia. Kvasiloogisella argumentaatiolla pyritään antamaan kuva laboratorio-olosuhteista ja pyritään sulkemaan pois kilpailevat tulkinnat, yksilölliset arviointiperusteet ja muuttuvat ympäristötekijät. Kvasiloogisessa argumentaatiossa samaistetaan kaksi asiaa osittain tai kokonaan ja vaaditaan niille samanlaista kohtelua. (Perelman 1996, 59, 62; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, 193.) Kvasilooginen argumentaatio ei yleensä riitä vakuuttamaan kuulijaa, sillä ongelmia pystyy vain harvoin palauttamaan muodollisiin tai määrällisiin osatekijöihin. Sen vuoksi kvasiloogista argumentaatiota onkin usein täydennettävä todellisuuden rakenteeseen perustuvilla argumenteilla. (Perelman 1996, ) Todellisuuden rakenteeseen perustuvan argumentin oikeutus perustuu siihen, että sen osoitetaan olevan jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa johonkin jo aikaisemmin hyväksyttyyn faktaan tai arvostelmaan. Riippuvuussuhde voidaan muodostaa osoittamalla elementtien esiintymisen peräkkäisyys, kuten argumentoitaessa kausaalisuhteen nojalla. Elementtien välinen riippuvuussuhde voidaan muodostaa myös viittaamalla niiden rinnakkaiseen esiintymiseen, kuten kytkettäessä toisiinsa henkilöä ja hänen tekojaan koskeva arvio, jokin kokonaisuus sen osiin tai ryhmä sen muodostaviin yksilöihin, tai yleisemmin jokin olemus sen ilmenemismuotoihin. Rinnakkaisuussiteisiin vetoamiseen kuuluu esimerkiksi vetoaminen auktoriteetteihin. Peräkkäiseen tai rinnakkaiseen ilmiöiden kytkemiseen nojaava argumentti vetoaa aina jo uskottavaksi osoitettuun todellisuuden rakenteelliseen ominaisuuteen. (Perelman 1996, ; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Todellisuuden rakennetta luomaan pyrkivä argumentointi joko käyttää yksittäistapausta esimerkkinä, havainnollistajana tai mallina tai turvautuu analogiseen päättelyyn. Perelmanin mukaan esimerkkien käytöllä pyritään yleistyksiin ja hyväksyttyjä yleistyksiä taas havainnollistetaan yksittäistapausten avulla. Mallin antamisella tai osoittamisella pyritään saamaan aikaan mallin mukaista toimintaa, ja antimallia käyttämällä yritetään sanktioida epätoivottuja toimintavaihtoehtoja. Analoginen päättely ja sen tiivein mahdollinen muoto, metafora, perus-

16 16 tuvat puolestaan kahden eri sfääreissä esiintyvän suhteen välisen samankaltaisuuden näyttämiseen ja hyödyntämiseen. (Perelman 1996, ; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, ) Dissosiatiivinen argumentaatio Dissosiatiivinen, kahden asian erottamiseen pyrkivä, argumentointi perustuu Perelmanin ma l- lirakennelmassa niin sanottujen filosofisten parien termien erottamiselle eli toisin sanoen sille, että argumentoidessa väitetään, että esimerkiksi ulkomuoto ei vastaa syvempää olemusta, teoria käytäntöä, näennäinen todellisuutta, satunnainen yksittäistapaus yleistä sääntöä, abstrakti konkreettista tai suhteellinen absoluuttista. Dissosiatiivisen argumentoinnin tehtävä on sikäli vaikea, että kun jotkut asiat on kertaalleen julkisesti yhdistetty, ne jäävät ihmisten mieliin yhteenkuuluvina, vaikka niiden eroja kuinka korostettaisiin. (Perelman 1996, ; Perelman ja Olbrechts-Tyteca 1971, 411.) Perelmanin retoriikka-analyysin keskeiset käsitteet: yleisö, argumentaation lähtökohdat ja argumentaation tekniikat selkeytyvät lukijalle paremmin myöhemmin, kun analysoin samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteesta käytyä eduskuntakeskustelua käsitteistön avulla. 1.5 Tutkimuksen kulku Työni aluksi rakennan tulkintakehyksen, joka tekee eduskuntakeskustelun ymmärrettäväksi ja auttaa liittämään sen muihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Eduskuntakeskustelu ja lainsäädännön tekeminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat useat yhteiskunnassa va l- litsevat seikat. Lakeja muutettaessa ja uusia lakeja säädettäessä lainsäädännön perusteiden tulee olla kohtuullisen laajasti hyväksyttyjä. Uuden lain on oltava yhteensopiva paitsi muiden lakiemme myös arvostuksiemme sekä tosiasioita koskevien uskomustemme kanssa. (Räikkä 1994, ) Poliittiset kompromissit, taloudelliset olot, ideologiat, uskonnot ja kulttuuriset sattumat vaikuttavat kaikki siihen, millaisia lakeja ja mitä perusteita yleisesti kannatetaan. Eduskunnassa kansanedustajat keskustelevat siitä, onko lakiesitys ristiriitainen muiden käsitys-

17 17 temme kanssa. Lakiesityksestä käyty keskustelu on sidoksissa kulttuuriimme sekä aikaan ja paikkaan, jossa elämme. (Räikkä 1994, ) Liitettyäni keskustelun yhteiskunnallisiin puitteisiin siirryn tarkastelemaan miten keskusteluun vaikuttaa se, että se on nimenomaan eduskuntakeskustelua. Tätä kysymystä pohdin Perelmanin yleisökäsityksen ja keskustelun yhteisten lähtökohtien näkökulmasta. Lopuksi nostan tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, avioliiton ja uskonnon lähempään tarkasteluun, sillä nämä lähtökohdat olivat keskustelussa voimakkaasti yhteisiä, eikä niiden merkitystä ja asemaa käynyt kukaan suoralta kädeltä kiistämään. Kahdessa viimeisessä käsittelyluvussa analysoin sitä, miten näille voimakkaille yhteisille lähtökohdille osoitettu hyväksyntä siirrettiin niinkin erilaisiin johtopäätöksiin. Ja miten erilaiset ymmärrystavat tulkintakehykseen no s- tamistani seikoista vaikuttivat argumentaatioon. 2 Teoreettiset lähtökohdat 2.1 Lainsäädännön rooli Teoreettisten lähtökohtien alla esittelen keskustelun ymmärrettävyyden kannalta keskeisiä poliittisia teorioita ja yhteiskunnallisia muutoksia. Nämä esittelemäni seikat ovat tärkeitä sen ymmärtämisessä, miksi keskustelu oli sellaista kuin oli. Kansanedustajat näkivät nämä seikat eri tavoin, ja nämä näkemykset vaikuttivat siihen, miten he lähestyivät kysymystä samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden rekisteröinnistä. Nostan seuraavassa esille erilaisia, keskustelun kannalta tärkeitä, poliittisia ymmärrystapoja. Kansanedustajien pyrkimyksenä oli luoda lainsäädäntöä, minkä he katsoivat olevan yhteiskunnalle parhaaksi. Jonkin asian paremmuus on aina subjektiivinen käsite, mutta tähän määrittelyyn edustajat juuri keskustelussa pyrkivät. Lakiesityksen kannattajien tavoite oli argumentoida lakiesityksen hyvyyden puolesta ja vastustajien tavoite oli saada lakiesitys näyttämään yhteiskunnan kannalta huonolta. Politiikassa vallitsee konflikti siitä, mikä on hyvää tai pahaa yhteisölle ja siitä mikä on oikeudenmukaista ja mikä epäoikeudenmukaista (Pulkkinen 1998, 208). Tätä konfliktia ratkomaan on muodostunut kaksi kiistelevää linjaa, liberalismi ja kommunitarismi. Kommunitarismi pyrkii ottamaan vakavasti yhteisöllisyyden ja perinteiset yhteisömuodot. Usein se yrittää määritellä moraalin sisältöä, korostaa moraalia suhteessa lakiin ja muodollisiin periaatteisiin

18 18 sekä hakea ratkaisuja poliittisiin ongelmiin tradition ja kansakunnan menneisyyden parhaiksi nähtyjen puolien kautta. Kommunitarismin keskeisiä termejä ovat yhteisö, jaetut arvot tai elämänmuodot, jotka yhteisössä ovat muotoutuneet niiden historian aikana. (Koikkalainen 2004, 46, ) Kommunitaristisessa politiikassa on olennaista lähtökohta, jossa yhteiskuntaa suojataan ulkopuolisilta vihollisilta tai sisäiseltä poikkeavuudelta siten, että yksilö on alisteinen yhteiskunnan eduille (Sarvanti 1997, 188). Kommunitarismin vastapuolena pidetään liberalismia. Liberaali politiikan teoria on ajattelu, joka pyrkii luomaan edellytyksen yksilöiden mahdollisimman monille vapaille ja yksilöllisille valinnoille, yleensä kuitenkin niin, että nämä valinnat eivät estä muiden yksilöllistä vapautta. Liberaalin leirin jäseniä luonnehtivat tasa-arvon, vapauden ja suvaitsevaisuuden arvojen korostaminen sekä aito avoimuus suhteessa erilaisiin tapoihin tavoitella yhteiskunna l- lista hyvää. Yksilöeettisesti liberaalia perusnäkemystä voidaan perustella sanomalla, että se antaa jokaiselle ihmiselle parhaan mahdollisuuden valita elämänkohtalonsa, eikä kukaan ole kykenevämpi valitsemaan kenenkään elämänkohtaloa kuin kyseinen ihminen itse. Tässä määritelmässä politiikka liittyy tyypillisesti kamppailuihin siitä, miten pitkälle yksilöiden valinnanvapaus ulottuu ja mitkä teot on rajattava sen ulkopuolelle. (Koikkalainen 2004, ) Liberalismi ei ole kuitenkaan yksiselitteinen suuntaus, vaan liberalismia on monenlaista. Kun poliittinen liberalismi korostaa kansalaisten tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja suvaitsevaisuutta, niin taloudellinen liberalismi painottaa elinkeinoelämän ja kaupan vapauttamista. Poliittisen liberalismin kannattaja ei välttämättä kannata taloudellista liberalismia. (Hautamäki 1996, 9-10.) Liberalismi perustuu siis individualismin, vapauden ja suvaitsevaisuuden ihanteisiin. Tavoitteena on yksilön vapauden lisääminen yhteiskunnassa. Liberalistisen ajattelun lähtökohta on, että yksilö tietää, mikä on hänen parhaansa. Yksilö tuottaa vapaana toimiessaan yhteiskunnallista hyvää, sillä hän tietää onnellisuutensa edellytykset ja toimii niiden mukaisesti. Siten liberalistinen ideologia korostaa yksilöä ja tämän vastakohtana yhteiskuntaa. Yksilöillä tulisi olla mahdollisuus elää eettisten ja moraalisten valintojensa mukaisesti. Antti Hautamäen mukaan individualismia ja liberalismia ei pitäisi niputtaa näin yksiselitteisesti yhteen. Hänen mukaansa tällainen yksinkertainen samaistus ei tee oikeutta individualismin historiallisille kerroksille ja monimuotoisuudelle. Vaikka individualismin muotoutuminen kietoutuukin länsimaissa liberalismiin ja jopa markkinatalouden syntymiseen, ei niitä hänen mukaansa voi käsitteellisesti kytkeä yhteen. Individualismi voi rakentua yhtä hyvin yhteiskunnan turvaaman positiivisen vapauden kuin liberalistien korostaman negatiivisen vapaudenkin varaan. (Hautamäki 1996, 8.) Hautamäki siis yhdistää individualismissaan libera-

19 19 lismia ja kommunitarismia. Individualismin teoreettiset peruskysymykset nostettiin esiin jo myöhäiskeskiajalla osana aristotelismin kritiikkiä. Aristoteelisen olemusajattelun mukaan ihmisillä on yhteinen muuttumaton olemus, jonka keskeisiä piirteitä ovat rationaalisuus ja yhteisöllisyys. Järkeä ihminen tarvitsee oman olemuksensa oivaltamiseen ja toimintansa suuntaamiseen sen mukaisesti. Tärkeintä on pyrkiä hyvän elämän edistämiseen. Tässä edistämisessä tarvitaan hyveitä, kuten kohtuullisuutta, anteliaisuutta, suurisieluisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hyvän elämän edistäminen kuuluu valtion tehtäviin. Valtio kasvattaa ja ohjaa kansalaisiaan hyvään elämään ja luo sille ulkoiset edellytykset. Politiikka on tiede, joka käsittelee hyvän elämän kannalta välttämättömiä yhteiskunnallisia rakenteita. (Hautamäki 1996, ) Tämän hetken kiinnostus individualismiin liittyy keskeisesti myöhäismoderniin. Modernisaatiolla tarkoitetaan yhteiskunnallisen järjestelmän differentioitumista omalakisiksi alajärjestelmiksi, jotka toimivat toistensa ympäristöinä ja ehtoina. Modernisaation syntyminen voidaan länsimaissa ajoittaa luvuille, jolloin taloudellisten suhteiden monimutkaistuminen ja tavaranvaihdon laajeneminen ja tunkeutuminen perinteisten kanssakäymisen muotojen sisään ja rinnalle. Modernisaation vaikutukset näkyvät selvästi kuitenkin vasta 1900-luvulla, jolloin yhteiskunnan yhtenäisyys ja perinteinen yhteisöllisyys murtui. Modernisaatio on luonut taloudellis-yhteiskunnalliset edellytykset yksilöllisyydelle. (Hautamäki 1996, ) Nyt moderni yhteiskunta on kypsymässä täysi- ikäisyyteen, joka on yksilöllisten ratkaisujen ja pienten kertomusten aikakautta. Yhtenäiskulttuurin sijaan tulevat monikulttuur i- suus ja erilaiset arvopohjat. Yksilö joutuu tekemään itsenäisesti vaikeita arvovalintoja ja etsimään identiteettiään sekä ottamaan kasvavasti vastuuta omasta elämästään. (Hautamäki 1996, 9.) Tämä uuden ajan individualismi, aivan kuten liberalismikin, on epäyhtenäinen ajatusperhe. Steven Lukesin ryhmityksen mukaan individualismiin liittyy neljä erilaista arvoulottuvuutta: ihmisen arvokkuus, yksityisyys, autonomia ja itsensä kehittäminen. Ihmisen arvokkuus liittyy Lukesin mukaan tasa-arvoon, kun taas autonomia, yksityisyys ja itsensä kehittäminen liittyvät vapauteen. Tasa-arvo ja vapaus ovatkin keskeisimmät individualismin teemat uudella ajalla. (Hautamäki 1996, ) Ihmisen arvokkuus ja siitä seuraava tasa-arvovaatimus ovat demokratian eettisiä perusteita. Tasa-arvon merkittävin yhteiskunnallinen muoto on yhdenvertaisuus lain edessä. Hautamäki kuitenkin huomauttaa, ettei ihmisten arvokkuuden tunnustaminen ole itsestään selvää edes ns. demokraattisissa maissa. Tämän päivän moderneissa yhteiskunnissa tasa-arvon

20 20 teema nousee esiin toisaalta naisten aseman parantamisen yhteydessä ja toisaalta etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien kohdalla. (Hautamäki 1996, ) Tasa-arvoon liittyvät ihmisoikeudet suojelevat ihmisen yksityistä elinpiiriä ja tuovat individualismiin vaatimuksen toiminnan vapaudesta. Ihminen tarvitsee yksityisen olemisen paikan yhteiskunnassa. On oltava asioita, joista jokainen saa päättää itsenäisesti muiden puuttumatta siihen. Keskeistä yksityisyyden suojelemisessa on yksilön oikeuksien turvaaminen toisten yksilöiden väkivaltaa, mutta myös valtiovallan ylivoimaa vastaan. (Hautamäki 1996, 24.) John Stuart Millin mukaan ainoastaan itsepuolustus on syy rajoittaa toisen ihmisen toimintavapautta. Ihminen on vastuunalainen yhteiskunnalle siitä käytöksestä, joka koskee muita Muuten ihminen on vapaa toimimaan, niin kuin hän haluaa. Häntä ei saa oikeudenmukaisesti pakottaa tekemään jotain tai olemaan tekemättä jotain sen vuoksi, että hänelle olisi parempi tehdä niin vain siksi, että se tekisi hänet onnellisemmaksi tai että muiden mielestä olisi viisaampaa ja vaikka oikeampaakin tehdä niin. (Mill 1982, 17.) Ihmisellä on ajatuksen ja tunteen vapaus, ehdoton mielipiteen ja käsityksen vapaus, joka koskee niin käytännöllisiä, tieteellisiä, siveellisiä kuin uskonnollisiakin asioita.. Tämä periaate vaatii meille taipumusten ja harrastusten vapautta, vapautta suunnitella elämämme oman luonteemme mukaan sekä vapautta tehdä ja jättää tekemättä, mitä haluamme. Muut eivät saa estää meitä tekemästä näitä tekoja, kunhan emme vahingoita heitä. Yksilön vapaudesta seuraa myös yhdistymisen vapaus yksilöiden kesken samojen rajojen sisällä. Vapaus yhdistyä jotain tarkoitusta varten, (jos ei koidu vahinkoa muille) edellyttäen, että yhdistyvät henkilöt ovat täysi-ikäisiä, ja tekevät niin vapaasta tahdostaan. (Mill 1982, ) Mikään yhteiskunta ei ole vapaa, jos näitä vapauksia ei pidetä arvossa. Eikä mikään yhteiskunta ole täydellisesti vapaa, jos nämä eivät ole ehdottomasti ja rajoituksetta voimassa. Tärkein vapaus on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme emmekä yritä ryöstää muilta heidän onneaan tai estää heidän yrityksiään saavuttaa sitä. Ihmisille on enemmän etua siitä, että kukin saa elää mielensä mukaan kuin että hänet pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta. (Mill 1982, 20.) Tätä huolta yhteiskunnalle ja muille ihmisille vahingollisesta kysymyksestä nimitetään paternalismiksi. Paternalismi tarkoittaa holhousajattelua (Salonen 2003, 229). Ajattelun mukaan ihmisten itsemääräämisoikeutta saa rajoittaa, jos katsotaan, että toiminta on vahingollista yksilölle itselleen, muille ihmisille tai yhteiskunnalle. Vakiintuneen ajattelutavan mukaan, aikuiset ihmiset saavat itsemääräämisoikeutensa nojalla toimia myös itselleen vahingollisella tavalla, kuten esimerkiksi polttaa tupakkaa ja harrastaa vaarallisia urheilulajeja. Itselleen vahingolli-

21 21 seen toimintaan on kuitenkin oikeutettua puuttua muutamissa tapauksissa. Toimintaan on oikeutettua puuttua, ellei toiminta ole autonomista eli tahdonalaista ja harkittua tai toiminnan autonomisuudesta ei päästä ajoissa selvyyteen. Tällaista näkemystä, jonka mukaan vain näillä varauksilla on oikeutettua puuttua yksilön itsemääräämisoikeuteen kutsutaan heikoksi paternalismiksi. (Launis 1997, 5.) Vahvassa paternalismissa ei tällaisia varauksia tunneta, vaan ihmiseltä itseltään kielletään oikeus päättää ja hänet pakotetaan toisen päätöksenteon armoille (Häyry 1990, vii). Mutta mistä voi tietää, onko toiminta autonomista? Autonomiaa voidaan tulkita ainakin kolmella erilaisella tavalla. Ensinnä on kyse siitä, onko toimintapäätös tehty tietämättömyydestä vai tietämättömyydessä eli henkilö on tekoa tehdessään ollut tietoinen siitä, että hän ei ehkä tiedä tekoon liittyviä riskejä. Tietämättömyyttä omaan toimintaan liittyvistä riskeistä ja uhkista voidaan pitää toiminnan rajoittamisen perusteena vain siinä tapauksessa, ettei he n- kilö tiedä olevansa niistä tietämätön, eli kun hän ei tiedosta omaa tietämättömyyttään. (Launis 1997, 6.) Toiseksi on autonomian sisällöllinen tulkinta. Sisällöllinen tulkinta tarjoaa kriteerin sille, millaisia toimintapäätöksiä voidaan pitää autonomisina ja millaisia epäautonomisina. (Launis 1997, 6.) Oman tutkimukseni pohjalta voin antaa tämän tulkinnan soveltamisesta esimerkin. Henkilö uskoo, että homoseksuaaliset teot ovat syntiä, joista joutuu helvettiin. Homoseksuaaliset teot ovat epäautonomisia, koska helvettiin joutuminen ei voi olla kene n- kään (autonomisten) halujen mukaista. Launiksen mukaan (1997, 6) sisällölliseen tulkintaan liittyy ylitsepääsemättömiä ongelmia. Hän kysyy, kenen tehtävä on ensinnäkin arvioida, mitkä toimintapäätökset ilmentävät ihmisten todellisia arvostuksia ja intressejä ja mitkä vain näennäisiä tai epäautonomisia? Toiseksi, kuka määrittelee sen, millaiset arvot ja intressit ovat todellisia? Kolmanneksi on autonomian muodollinen tulkinta, jonka mukaan oikealla tavalla tehty päätös on autonominen, sen sisällöllä ei ole merkitystä. Päätöksentekoprosessin luonne ja päätöksentekijän kompetenssi ratkaisevat, onko toimintapäätös kyllin autonominen ja sen vuoksi itsemääräämisoikeuden suojaama. (Launis 1997, 6.) Jos kaksi ihmistä omasta vapaasta tahdostaan yhteistuumin päättävät tehdä jotain, on heidän tekemänsä päätös autonominen. Useat kriminalisoidut toiminnot ovat kiellettyjä sen vuoksi, että niistä aiheutuu joko välitöntä tai välillistä haittaa muille ihmisille (Launis 1997, 8). Välitön haitta on esimerkiksi pahoinpitely ja välillinen esimerkiksi rattijuoppous, joka lisää riskiä, että jollekin jotain tapahtuu. Samaa sukupuolta olevien parien pääsy perhelainsäädännön piiriin joko avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen muodossa oli aikaisemmin kiellettyä. Näin kukaan ei päässyt varsi-