Sisältö. 1. Tiivistelmä 1 2. Episteemista asemointia 1 3. Konstruoituminen 6 4. Tieto, järjestelmä ja oppiminen Lähteet 20

Transkriptio

1 Sisältö 1. Tiivistelmä 1 2. Episteemista asemointia 1 3. Konstruoituminen 6 4. Tieto, järjestelmä ja oppiminen Lähteet 20

2

3 1.Tiivistelmä Tiivistelmä Hannu Linturi 2001 Tiedon syttyminen on sosiaalinen prosessi ja lampun leimahdus pitää muuttaa tekemiseksi ennen kuin on syntynyt tietoa. (Tuomi 1999) Tutkimuksen tieto-oppi on estottoman eklektistä, vaikka tekijä uskotteleekin sen perimmiltään kuuluva kriittisen realismin traditioon. Itsepetoksella, jota toisinaan kutsutaan sosiaaliseksi konstruktionismiksi, on artikkeleissa vankka sijansa. Siitä ahdistumiseen auttaa popperilainen käärmekeitto niiniluotolaisin maustein. Kulloinenkin perspektiivi on aina aikaan sidottu ja peittää sellaista, minkä perässähiihtäjät helposti huomaavat. Kaikki esitetyt argumentit, väittämät ja uskomukset jätetään huolettomasti tiede- ja kasvuyhteisöjen reposteltavaksi. Siinä meemimyllyssä kelvottomat ideat armottomasti kompostoidaan. Senkin jälkeen elän toivossa, että joku niistä kierrättyy käyttöön myöhemmin. Meemeillä - kuten aineellakaan - ei ole tapana kuolla. Perususkomukset on argumentoitu, mutta niitä ei määritellä totuuksiksi kuin korkeintaan näkökulmamerkityksessä. Tutkimuksessa nojataan vähän kaikkeen eikä vähiten sellaiseen fenomenologiaan, jonka mukaan itse (subjekti) ja lähiympäristö ovat siinä määrin keskinäisriippuvaisia toisistaan, ettei niitä ole mielekästä tarkastella erikseen. Siamilaissosiaaliset suhteet toisiin ihmisiin muovaavat sekä omakuvaamme että käsitystämme maailmasta ja muista. Tutkimuksen keskeiset käsitteet liittyvät tutkittavaan ilmiöön eli oppimiseen ja tietoon yhtenä sen kohteena. Pehmeän systeemimetodologian kevyt viitekehys edellyttää systeemikäsitteiden määrittelyn. 2.Episteemista asemointia Episteemista asemointia Konstruktionistisessa tiedonsosiologiassa lähdetään siitä, että subjektista riippumatonta maailmaa (the world out there) ei ole olemassa, vaan sosiaalinen todellisuus on kokonaan mielessä syntynyttä. Tämän lähestymistavan mukaan kaikki arvot, ideologiat ja sosiaaliset instituutiot ovat ihmisten tekoa. (Gergen 1985; Harre 1988, 13). Perheterapian piirissä kehittyneessä sosiaalisessa konstruktionismissa esimerkiksi Anderson, Goolishian ja Hoffman kieltävät kokonaan keskustelun ja vuoropuhelun tuonpuoleisten olioiden olemassaolon. Gergen (1989, ) torjuu näin pitkälle menevän konstruktionismin, jossa tulkinnat minimaalistetaan puhetavoiksi, tarinoiksi ja kertomuksiksi. Mutta ei hän hyväksy naiivia realismiakaan, jonka mukaan suhteemme objektiiviseen todellisuuteen on suora ja mutkaton. Keskitieltä haen vauhtia minäkin ja seurailen Siljanderin ja Karjalaisen tieto-opillista määrittelyä. Siljanderin ja Karjalaisen realistiseksi luonnehdittava näkemyksensä kiteytyy analogiaksi, jonka mukaan teksti ja sosiaalinen interaktio ovat tulkitsijan ja lukijan kannalta samassa asemassa. Lukijan tai tulkitsijan tehtävä on löytää esiin tutkimuskohteensa piilevät lainalaisuudet ja merkitykset. Tilanneriippuvuudesta johtuu, että eri ihmiset tulkitsevat jonkin verran eri tavoin yhteistäkin kohdetta. Voidaan puhua erilaisista lukutavoista. Kieliopin täytyy tällöinkin olla jaettu eli yhteinen. Sosiaalistuminen kulttuuriin merkitsee sitä, että väärät tai epätarkoituksenmukaiset lukutavat karsiutuvat. Siljander ja Karjalainen pyrkivät sulauttamaan realistista ja sosiaalisesti konstruoituvaa todellisuuskäsitystä toisiinsa. Tekijät hylkäävät radikaalikonstruktionistisen näkemyksen kaiken subjektiivisuudesta ja ovat tietoteoreettisesti lähellä Wendell Bellin (1997, 37 50) formuloimaa kriittis-realistista tietoteoriaa. Sen mukaan kaikki tiede on aina historialliseen kontekstiin ja ainakin jossain määrin sen perusoletuksiin ja arvostuksiin kiinnittyvää. Kiistatonta on myös, että tieteen tekeminen on sosiaalinen prosessi ja että sen tekijät ovat tavallisia kuolevaisia ihmisiä, joiden valintoja ja toimintoja ohjaavat samat lainalaisuudet kuin ihmisiä yleensäkin. Tieteen ja tietämyksen keskeneräisyydestä huolimatta realistit olettavat todellisuuden olemassaolon riippumatta siitä, mitä ja miten me sen ymmärrämme. On olemassa maailmaa koskevia 1 totuuksia, joita voidaan tieteen keinoin lähentyä, vaikkei välttämättä kokonaan valloittaa. (Bell 1996, 39 57)

4 Kriittiseksi realistiksi voitaneen luonnehtiamyös professori ja tieteenfilosofi Ilkka Niiniluotoa (1998), jonka mukaan tiede ei saavuta ehdottomia ja lopullisia totuuksia, vaan paraskin tieteellinen tieto on jossain määrin epävarmaa ja joissakin suhteissa vielä parannettavissa. Se ei kuitenkaan oikeuta relativismiin. Tieteen teorioiden oletuksilla on totuusarvo, joka perustuu siihen mitä maailma oikeasti on eikä siihen miten siitä tarinoidaan. Platonia lainaten tieteessä aina tavoitellaan tietoa eli sellaisia maailmaa koskevia käsityksiä, jotka ovat tosia ja hyvin perusteltuja. Synteesinä voitaisiin siis määritellä, että tieto on mahdollisimman tosi ja perusteltu uskomus, joka avoimessa tiedekäytännössä on kuitenkin alati kehittyvä ja muuttuva. Tiedeprosessiin sovelletaan kriittisen epäilyn menetelmää, johon kuuluu teorioiden luova rakentaminen ja koettelu, havaintojen ja kokeiden teko, julkisten perustelujen vaatimus sekä avoin keskustelu tiedeyhteisössä. Tiedeinstituutio on itseään korjaava systeemi, jollaisena se on kyennyt jatkuvasti parantamaan kykyään selittää, ennustaa ja hallita havaittavia maailman ilmiöitä. Uudet teoriat selittävät enemmän ja tarkemmin maailmaa ja ovat Popperin mukaan myös lähempänä totuutta kuin vanhat teoriat. (Niiniluoto 1998) Karjalainen ja Siljander (1993)arvioivat, että arkikommunikaatio perustuu osaksi kätketylle kulttuuriselle ymmärrykselle. Toisaalta vuorovaikutuksessa on aina mukana ymmärtämisen kannalta ratkaisevia merkityksiä, jotka edellyttävät yhteistä tulkintakompetenssia. Läheskään aina niin ei ole eikä tilannetta helpota, että tulkintakompetenssi on yleensä piilevä ja tulee näkyviin vasta, kun se puuttuu. Vaikka puhuttu kieli olisikin yhteinen, kulttuurinen kielitaito puuttuu. Verkko-oppimisen agitaattori ja lukion lehtori voivat hyvinkin hukata toistensa tulkintakompetenssit kuten Internetix -tarinan matkalla on useaan kertaan huomattu. Tieteessä vaaditaan yleensä eksplisiittistä merkityksen tulkintaa päinvastoin kuin arkitodellisuudessa. Vuorovaikutuksen tulkinta on silloin edellä mainitun yhteisen ja jaetun eli kulttuuristen merkitysten julkipuhumista. Teksti ja merkitys ovat toisiinsa kietoutuneita järjestelmiä, vaikka ne samalla ovat käsitteellisesti ja tieto-opillisesti erotettavissa toisistaan. Subjektiivisen ohella on olemassa intersubjektiivinen yhteisöllinen merkitysulottuvuus. Jälkimmäinen voidaan ainakin ajatuksellisesti jakaa historiallisesti muuttuvaan ja ikuisesti pysyvään eli universaaliin. Ihmisen merkityssuhteet - olivat ne sitten tiedostettuja tai tiedostamattomia annetaan aina tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa yhteydessä. Ympäristön tuottamat merkityssuhteet taas ovat kuin kieliopin sääntöjä. Ne antavat rakenteen toiminnallemme vaikkem-me sitä useimmiten huomaakaan.subjektiivisella tasolla (1) yksilö toimii oman tietoisuutensa perusteella. Tietoiset tavoitteet (projektit), tunteet ja halut ohjaavat häntä. Ne kumpuavat paitsi hänen sisältään myös kulttuurisesta ja sosiaalisesta toimintaympäristöstä. Tämä taso kuvaa klassisen hermeneutiikan alkuperäisen idean: ihminen on intentionaalinen ja haluava olento. Subjektiivisella tasolla liikutaan myös freudilaisittain piilotajunnan kerroksessa (2). Meillä jokaisella on oma traumaattinen ja neuroottinen rakenteemme sekä torjuttujen kokemusten joukko, joita emme päästä tietoisuuteemme. Psykoanalyyttinen tulkintamalli operoi tässä lokerossa. Historiallinen taso esittää vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen näkyvän ja tiedostetun rakenteen (3). Sosiologian käsitteistö normeineen ja rooleineen kuvaa tätä näkemisen tasoa ja horisonttia. Omaan viiteryhmäänsä samaistunut ihminen tietää, mikä siinä on hyväksyttyä ja soveliasta käytöstä. Tähän kategoriaan kuuluvat lisäksi kaikki käsitteiksi kiteytyneet kulttuuriset ideat maailmasta ja ihmisestä. Ns. tieteellinen maailmankatsomus on kolmoslokeron kulttuurinen uskomusjärjestelmä, joka on läntisissä sivilisaatioissa niin sisäistynyt ja automatisoitunut, että se on paljossa liukunut neljänteen lokeroon. Tiedostamaton historiallinen (4) sisältää kulloisenkin valtakulttuurin näkymättömän ja hiljaisen perustan. Antropologit kuvaavat tällä tasolla esimerkiksi eskimoiden aikuistumisriittiä. Näkeminen syntyy etäisyyden ottamisesta, mutta siihen voidaan käyttää myös metodityökaluja. Niidenkin ulottumattomiin jää jotain sellaista, joka avautuu vasta ajan kulumisen myötä. Verkko-oppimisen tutkimus tällä tasolla on mahdollista vasta, kun se on riittävästi runsastunut ja institutionaalistunut. Perinteistä oppimista sen sijaan voidaan tutkia ja pyrkiä sitä kautta johtamaan ideoita verkko-oppimisen kehittämiselle. Karjalaisen ja Siljanderin tietoinen universaali (5) on ääneen lausuttujen moraalisten periaatteiden ja ideaalien maailma. Tällä tasolla selitämme toimintamme ja sen motiivit yleisten - tai ainakin yleisiksi miellettyjen - ja hyväksyttyjen vaikuttimien pohjalta. Käytännössä 3- ja 5 lokerot kytkeytyvät toisiinsa. Kuinka objektiivista näiden universaalioiden olemassaolo on, siihen Karjalainen & Siljander jättävät vastaamatta. Heille riittää, että ne ovat subjektiivisesti koettuna totta, jollaisina ne ovat myös tutkijan 2

5 lähestyttävissä. Tässä tutkimuksessa tämä kategoria varataan rationaliteetin käsitteelle, joka on sukua yhteisön primaarille uskomusjärjestelmälle ja sitä ohjaaville ideoille. Universaalisuus on paradoksisesti sidoksissa kulloiseenkin aikakauteen. Tiedostamattomassa universaalissa (6) sijaitsevat sosiaalisen elämän universaalit piilopiirteet. Kyse on niistä kanssakäymisen peruspiirteistä, jotka ovat välttämättömiä ihmislajin hengissä pysymiselle. Biologian luonnonvalinnan kaksi peruslausetta saatetaan varauksin laske tähän kategoriaan. Universaalioiden tieteellinen todistaminen on kesken, ja keskeneräiseksi kenties jääkin. Sen realisoiminen saattaa edellyttää sosiaalisen maailman biologiaa ylempien luonnonlakien löytämistä. (Karjalainen & Siljander 1993) Teoriat eivät muodosta yhtenäistä perustaa, joiden pohjalta tutkimusaineistoa tulkitaan. Jännite syntyy systeemisen ajattelutavan ja (realistisen) sosiaalisen pragmatismin välille. Toisen avulla synnytetään tutkimuksen arkkitehtuuri ja rakenne, ja toisen kautta toiminnan joustava käytäntö (tulkinnallinen jatkumo). Muut teoriat ovat täydentäviä ja niiden perusteella tulkitaan ja argumentoidaan sekä tutkimussysteemin toimintaa että tutkimuksen perusolettamuksia. Niiden avulla luodaan myös hypoteeseja oppimisen uusille tulkinnoille. Teorioiden tehtävänä on myös käynnistää tarkasteltavan systeemin itsereflektiota. Tutkimuksen fokus on jaottelun toisessa kerroksessa lokeroissa 3 ja 4, vaikka myös 5 kategoriaan sijoitettu rationaliteetin käsite on tutkimuksessa keskeinen. Rationaliteetti liittyy tieto-opillisesti ongelmalliseen tulevaisuusaspektiin, jota ulottuvuutena Karjalaisen-Siljanderin mallissa ei ole olemassakaan. Ei sitä esiinny muissakaan tieteen jaotteluissa siitä yksinkertaisesta syystä, että tulevaisuuden määräytymättömillä eli kontingenteilla tapauksilla ei ole Platonin tiedemääritelmän mukaista totuusarvoa. Totuusarvo syntyy vasta tapahtumisen kautta. Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa ja monilta osin mahdotonta, ihmisen toimintaan liittyy tulevaisuusorientaatio. Kaikessa toiminnassamme ovat tietoisesti tai tiedostamatta mukana menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden perspektiivit. Aika oli merkityksellistä ensin historiatieteissä ja viimeisenä ovat aikapohdiskeluun syttyneet luonnontieteet, joilla niilläkin katsotaan nykyään olevan tulevaisuusrelevanssia. Uutena erikoisalana tieteiden perheeseen on liittymässä tulevaisuuden tutkimus (futurologia), joka on aiheesta herättänyt hämmennystä. Miten tutkia sellaista, mitä ei ole vielä olemassa? Tulevaisuuden tutkimuksen päätehtävä ei olekaan kertoa, miten maailma tulee tosiasiassa kehittymään, vaan koko eteemme avautuvan tulevaisuuspuun tutkiminen eli vaihtoehtoisten mahdollisten tulevaisuuksien (futuribles) kartoittaminen sekä niiden todennäköisyyksien ja toivottavuuden arviointi. (Niiniluoto 1998) Merkityksellisiksi muodostuvat sellaiset tiedot ja uskomukset, joilla ei vielä ole totuusarvoa mutta jotka ovat avoimesti ja perusteellisesti argumentoituja. Tällaisten uskomusten joita ei enää voi pidemmälle perustella - voidaan ajatella olevan varsinaisen tiedon perusteena olevaa esitietämystä, jota tässä nimitetään näkemyksiksi. Osa tutkimuksesta rakennetaan tällaisen näkemystiedon ja esitietämyksen perustalle. Esitietämyksen erityinen merkitys on se, että se ohjaa käyttäytymistä, josta seuraa tekoja ja totuusarvoja. Tulevaisuustieto on sellaisena valinnan väline ja luonnollisesti valintakin on jo teko. Tulevaisuus oletetaan olemassa olevaksi kontingentteina vaihtoehtoina. Siitä seuraa välttämättömyys tulevaisuutta koskevan tiedon totuusarvon korvautumisesta mahdollisuusarvoina. Tietona esitettävä asia on joko mahdollinen tai ei ole. Jos se on mahdollinen, asiaa koskeva väite on tosi tai epätosi. Jos asia ei ole mahdollinen asia on aina epätosi. Futurologian ontologia edellyttää tieteelle relevantin tietämisen alueen laajentamista kontingentteihin ilmiöihin ja totuusteorian ulottamista mahdollisesti tosiin tai epätosiin väittämiin. Havaintopohjaisen tietoaineksen lisäksi tarvitaan näkemystietoa, jossa faktainformaatiota tulkitaan ja yhdistetään merkityksenannon kautta tulevaisuususkomukseksi. (Malaska, Kamppinen & Wilenius 1999) Tulevaisuustutkimuksen tieto on tällaista näkemyksellistä tietoa. Eleonara Masini (1998) jakaa futurologian kolmeen tutkimusalueeseen. Nämä ovat futures study eli tulevaisuuden tutkimus (erikseen kirjoitettuna), futures research eli tulevaisuudentutkimus (yhteen kirjoitettuna) ja erityisesti ranskankielisellä alueella käytetty prospective study eli prospektiivinen tutkimus, josta tässä työssä eniten on kyse. Siinä pyritään menneisyyden ymmärtämisen kautta tunnistamaan ja valitsemaan nykyisyydessä joukko todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuuksia. Kyse on toimintaorientoituneesta tulevaisuudentutkimuksesta, vaikka Internetix -tutkimuksessa on piirteitä muistakin futurologian disipliineistä. Tulevaisuudentutkimus tarkoittaa yksinkertaisesti suuntautumista tulevaisuuden tietämiseen ja ymmärtämiseen, ja tulevaisuuden tutkimus sellaista tietotoimintaa, joka 3

6 kattaa kaikki tulevaisuuden intuitiivisen katsomisen, ennustamisen ja inventoinnin muodot utopioista profetioihin. (Malaska, Kamppinen & Wilenius 1999)Internetix tutkimusta voisi luonnehtia prospektiiviseksi ja pragmaattiseksi tulevaisuudentutkimukseksi, pääpaino on tulevaisuutta koskevassa skenaroinnissa ja päätöksenteossa. Ajassa liikkuva eklektisyys ei ole ristiriidatonta, vaan käytettyjen teorioiden ja niiden tulkintojen välillä - on fundamentaaleja epistemologisia eroja. Silloin otetaan pragmatismi avuksi. Teoria popperilainen arvaus - on oikeutettu, kun se onnistuu kuvaamaan todellisuudesta jotain, joka muuten jäisi näkymättömäksi eikä auttaisi kehittämään aiempaa parempaa praksista. Se mikä on parempaa tai huonompaa määrittyy koko toimintajärjestelmän toimivuuden kautta. Joskus hyvä löytyy kahdesta keskenään ristiriitaisesta suunnasta yhtä aikaa. Niinpä atomin elektroni on sekä hiukkanen että aalto, vaikka ominaisuudet toimivat eri lakien mukaisesti. Molempien fysiikan teorioiden kautta saadaan lisätyksi ilmiön ymmärrystä. Oppimisen ja kasvatustieteen tutkimuksen traditioon siirrettynä Karjalaisen ja Siljanderin jaottelu on hedelmällinen. Hermeneuttisen tiedeperinteen eri virtaukset sijoittuvat tulkintamallin tiedostamattomiin lokeroihin. Näkymättömän näkeminen on silloin niin tieteen- kuin käytännön toimijankin pyrkimys. Empiirisessä perinteessä keskitytään taas enemmänkin tietoiseen, näkyvään ja yksiselitteiseen. Luokittelun ansio on siinä, ettei tiedostamatonta aluetta supisteta vain subjektiiviseksi, vaan sille annetaan myös yliyksilöllistä yleistä sisältöä. Luokittelun ulottumattomissa on kolmas ulottuvuus, jossa kiinnostuksen kohteena on tulevaisuus. Tietämisen hetkellä tulevaisuus ei ole vielä määräytynyt miksikään, vaan se on olemassa useutena nykyisyydessä, nykyisyyden potentiaalisina mahdollisuuksina ja vaihtoehtoina (potentialia praesentiae). Tulevaisuuteen tunkeudutaan toimintatutkimuksen syklein, joka aikanaan jauhaa tulevaisuuden esitietämyksestä tositietoa. Tutkimushypoteeseja ja -tuloksia argumentoidaan nelitasoisesti. Ensimmäisen tason muodostaa varmana pidetty todellisuustieto, jolla on myös kykyä tunkeutua tulevaisuuteen. Tässä työssä varmaksi tulkittua tietoa edustuvat mm. evoluutioteoria ja Turingin (tieto)koneen teoria. Invariantteja havaintoja ja teorioita peittää tulkintakerros, joka on popperilaisittain muuttuvaa mutta perusteiltaan pysyväksi oletettua näkemystietoa. Tulkinnallista kerrostumaa kuvaa esimerkiksi Goonatilaken näkemys informaatiovirroista ja evoluution pitkästä juoksusta. Invarianttia tietoa on tietysti kaikki parmenidelainen muuttumaton todellisuus, joka säilyy samana ajasta riippumatta. Tässä työssä sitä kiinnostavampana on pidetty dynaamista tietoa prosesseista, jotka kehittyvät kiertymättä alkuunsa. Sellaisesta muutoksesta on kyse evoluutiossa, jossa elämisen muodot jatkuvasti moninaistuvat ja monimutkaistuvat. Ekologisissa malleissa voidaan toki palata myös alemmille tasoille vaikkapa laajavaikutteisen katastrofin kautta. Jersild ja moni muu kauno- ja scifi kirjailija on kuvannut tällaisia regressiokriisejä. Systeemien monimutkaistuminen ja kuroutuminen kiinni toisiin järjestelmiin tekee niistä keskinäisriippuvia ja jossain mielessä myös haavoittuvia. Invarianteista todellisuuden osistakin voi kehittyä haarautuvia tulevaisuuksia dynaamisissa ja avoimissa järjestelmissä. Valinta ja sattuma ratkaisevat minkälaiselle tulevaisuuspolulle joudumme. 4

7 Kuvio 3. Nelitasoinen uskomusperusta Heikkoja kontingentteja ja hypoteettisia teorioita edustavat monet oppimisteoriat ja tulevaisuusorientaatioon liittyvät murrosaikateoriat, joille on ominaista näkökulmaisuus ja rajallinen pätevyysalue. Tulevaisuustutkimukseen kuuluva aikakausiajattelu ja sosiaalisen konstruktionismin kaltaiset teoriat ovat tällä tavalla heikkoja. Niistä tulee tuskin koskaan vallitsemaan täyttä yksimielisyyttä. Useat oppimisteoriat ovat aikaan ja kontekstiin sidottuja. Niiden kelpoisuus perustuu popperilaiseen kykyyn selittää ilmiötä, ja pragmaattiseen laatuun saada aikaan tavoitteen mukaisia tuloksia. Heikkojen teorioiden taustalla käytetään Heideggerilta peräisin olevaa fenomenologista tapaa ymmärtää maailmaa. Kolmas eri aikavalleihin tunkeutumisen keino on meemimanipulaatioksi nimitetty aikakausi- ja idea-analyysi, jolla luodaan hypoteettisia ideakombinaatioita tulevaan käyttöön. Perusteltuja meemistöjä voidaan testata eräänlaisina hypoteeseina ja heikkoina signaaleina empiirisellä aineistolla. Empiirisen aineiston avulla arvioidaan myös kontingenttien teorioiden pätevyyttä ja pätevyysaluetta. Pragmaattisesti hakeudutaan kohti ratkaisuja, jotka aikaansaavat tavoitteen suuntaista toimintaa kuten korkealaatuista oppimista. Pragmaatikot Peirce, James, Dewey ja nykyään mm. Rorty ammentavat ajatteluaan osaksi suoraan Darwinista. Toimiva käytäntö ratkaisee. Ero subjektin ja objektin välillä häipyy, kun tarkasteltavana on vain organismeja, jotka yrittävät tulla parhaalla mahdollisella tavalla toimeen ympäristössään. (Kunelius 1999, 22-27, Kilpinen, Paavola & Bergman 1999, 37-40) 5

8 Kuvio 4. Uskomusperustan kerrokset Pragmatismin ohella toimintatutkimuksellinen ote vapauttaa simulaatiopeliin, jossa tartutaan erilaisiin ajoissa liikkuviin kulttuurisiin ideoihin, uskomuksiin ja teorioihin (joita kaikkia voidaan nimittää kulttuurisiksi geeneiksi eli meemeiksi), sovitellaan niitä toistensa kanssa sekä testataan ja havainnoidaan lupaavimpia ideayhdistelmiä käytännössä. Meemejä ja niiden yhdistelmiä tuotetaan aikakausianalyysistä, pedagogisten käytäntöjen lähihistoriasta ja tulevaisuusajattelusta, jossa työstetään teknologisen ja sosiaalisen kehityksen hiljaisia mutta potentiaalisesti vahvistuvia aikalaissignaaleja. Tärkeä käytännön todellisuustesti on ideoista, uskomuksista ja empiriasta kertyvän kokonaistarinan eheys. Johdonmukainen ehyt tarina täyttää ns. kolmannen asteen teorian kriteerit (katso artikkeli Aikojen järjet). Tutkimuksen tarkoitus on tärkeä osa johdonmukaista tarinaa. Se on pragmaattinen. Tutkimus on osa Otavan Opiston kehittämistyötä, joka on samalla vapaan sivistystyön identiteettityötä kuten sivistysmeemien metsästys artikkelissa Vapauden vanki osoittaa. Kansanopiston määritteleminen liberotoimijaksi modernissa koulujärjestelmässä mahdollistaa sekä mukanaolijan että sivusta seuraajan roolit mitä tulee muihin nykyisiin oppimisen ja koulutuksen instituutioihin, vaikka tietty toisinajattelu onkin käytössä sekä keinona että päämääränä tarkastella asioita hieman eri näkökulmasta kuin tavallisesti. 3.Konstruoituminen Konstruoituminen 6

9 Monet eri alojen asiantuntijat ovat argumentoineet sen näkemyksen puolesta, että hyödyllistä informaatiota jää saamatta, jos yksilö ja ympäristö irrotetaan toisistaan. Filosofiassa sitä on todistellut Rorty, sosiologiassa Bourdieu ja Pickering, tekoälytutkimuksessa Acre, Horswill jabrooks, kognitiotieteissä Kirsch ja Varela, sekä psykologiassa Järvilehto. Näkemys perustuu ymmärrykseen, etteivät ihmiset asu ja toimi abstraktissa ja objektiivisessa maailmassa. Eri tiedetraditioiden edustajat jakavat fenomenologian perusajatuksen siitä, jonka mukaan tietämisen ja oppimisen teoretisoiminen ei ole mahdollista muuta kuin yksilö-ympäristö systeemissä. (Roth 2000, 232, Heidegger 2000) Maailmassa yksin ja yhdessä Fenomenologien mukaan itseä ja maailmaa ei voi mielekkäästi erottaa toisistaan. Ihmisen on kuuluttava fysikaaliseen maailmaan tullakseen itseksi, joka kykenee määrittelemään itseään itseensä viitaten eli reflektiivisesti. Kahden itsenäisen entiteetin, subjektin ja objektin, sijasta itse ja maailma yhteisvaikuttavat yhdessä yksikössä täälläolona (dasein), joka koetaan maailmassa olemisena (being-in-the-world). Maailmassa olemisen kokemus syntyy kahta tietämisen tietä: maailman tietäminen (knowing the world) ja maailmasta tietäminen (knowing about the world). Tiedonsosiologian ja sen pohjalta kehitetyn sosiaalisen konstruktionismin perusta on toisaalta siinä Marxin havainnossa, että ideologioiden ja sosiaalisen rakenteen välillä on suhde, sekä siinä saksalaisen fenomenologian traditiossa, jota edustavat Brentano, Husserl ja etenkin Heidegger. (Heidegger 1962) Sen mukaan olemassaolo edeltää olemista (existence precedes essence). Fenomenologinen filosofia tukee käsityksiä yksilön ja ympäristön erottamattomasta yhteydestä. Molemmat määrittyvät perimmiltään subjektiivisesti. Maailmassa olemista (being-in-the-world) voidaan tarkastella kolmen toisiinsa kietoutuvan komponentin kautta: 1. umwelt (maailma ympärillä, ympäristö, world around): biologisten halujen ja viettien luontomaailma, 2. mitwelt (kanssamaailma, with-world): olemassaolon sosiaaliset, vuorovaikutukselliset ja interpersoonalliset puolet, 3. eigenwelt (oma maailma, own world): subjektiivinen, fenomenologinen itsen maailma. Itseä ja maailmaa ei fenomenologien mukaan voi siis mielekkäästi erottaa toisistaan. Ihmisen on kuuluttava fysikaaliseen maailmaan tullakseen itsekseen (self), joka tietää olevansa olemassa itsereflektiivisellä tavalla. Sen sijaan että olisi kaksi erillistä entiteettiä (subjekti ja objekti) itse ja maailma määritellään yhdeksi, jota Heidegger nimittää saksankielen termillä Dasein, jota voisi nimittää maailmassaolemiseksi (being-in-the-world) täälläoloksi kuten Kupiainen (Heidegger 2000)termin suomeksi kääntää. Silloin voidaan erottaa toisistaan kahdenlaista tietoa, jotka sitovat yksilön ja maailman (ympäristön) toisiinsa: maailman tietäminen (knowing the world) ja maailmasta tietäminen (knowing about the world). Roth (2000, ) on omaksunut termin elämismaailma (lifeworld) kuvaamaan organismin ja ympäristön keskinäisriippuvuutta. Termiä on ollut muotoilemassa myös Luckman (Schutz & Luckman, 1973), mikä viittaa sosiaalisen konstruktionismin yhden teoriahaaran ja fenomenologisen filosofian väliseen yhteyteen. Organismia ei ole olemassa ilman ympäristöä eikä ympäristöllä ole laadullisia ominaisuuksia ilman yhteyttä organismiin kuten Järvilehto (1998) väittää. Kahdesta tietämisen lajista (individualistinen ja kollektiivinen) johtuu, että sama fyysinen ympäristö konstitutioi eri ihmisillä erilaisia elämismaailmoja eri lajien välisistä elämismaailmoista puhumattakaan. Samassa toimintaympäristössä toimivat yksilöt kokevat yhteistä sosialisaation kautta ja erityistä yksilökokemukseksi kiteytyvän historiallis-kontin-gentin kehityksen kautta. Enimmäkseen elämismaailmat pysyttelevät näkymättöminä ja tematisoimattomina. Elämismaailma voidaan kuitenkin eri syistä objektivoida ja ottaa käsiteltäväksi. 7

10 Kuvio 5. Arkiymmärrys muodostuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa ei-tietoisen käytännöllisen tajuamisen (practical sense) ja selityksiä etsivän objektivoivan (objectified sense) ymmärtämispyrkimyksen kanssa Yksilöinä olemme ja elämme aina valmiiksi merkityksillä ladatussa maailmassa, vaikka suhteemme näihin merkityksiin on enimmäkseen tiedostamaton. Maailman objektit ovat meille läpinäkyviä ja ymmärrämme ne käytännöllisesti, suoraan toiminnan kautta. Bourdieu nimittää tätä suhdetta maailmaan (W) käytännölliseksi tajuamiseksi (practical sense). Sen avulla ymmärrämme asiaa sen kummemmin reflektoimatta, miten maailma toimii ja osaamme itse toimia siinä. Käytännön tajuamiseen kiteytyy kaikki kulttuurisesti periytyvä maailman kokeminen ja maailmassa oleminen. Käytännölliseen maailmasuhteeseen ruumiillistuvat sosiaalisten instituutioiden totuudet ja perimmiltään myös se, mitä tässä työssä on nimitetty ajan järjeksi tai rationaliteetiksi. Kun kuvaamme tietoisesti ja argumentoiden maailmaa toisten kaltaistemme kanssa, luomme maailmasta sen malleja, representaatioita (K). Representaatiot välittävät maailmaa (W) yksilölle (I). Bourdieu nimittää välityssuhdetta objektivoivaksi ymmärtämiseksi (objectified sense). Siinä muunnamme ja tematisoimme käytännöllisen ymmärtämisemme kuvien, puhutun kielen ja matematiikan kaltaisten symbolikielten avulla objektivoivaksi ymmärtämiseksi. Tarvitsemme maailman esityksiä ymmärtääksemme maailmaa yhteisellä, johdonmukaisella ja tietoisella tasolla, mutta tarvitsemme representaatioita myös voidaksemme ymmärtää itsemme Itseksi. Silti paljon tästä objektiivisesti jaetusta maailman ymmärtämisestä on piiloista ja arjessa huomaamatonta. Käytännöllisen ja objektivoivan vuoropuhelusta syntyy arkiymmärryksemme (common sense) siitä, minkälainen maailma on, miten se rakentuu, mitkä ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja voimia jne. Pohjana on historiallisesti muotoutunut ja yhteisesti objektivoitu kokemus. Kokemuksellisesti ja vuorovaikutuksellisesti kehittyneen arkiymmärryksen kautta päädymme normatiivisiin tulkintoihin elämismaailmoistamme (lifeworlds). (Roth 2000, 234) Elämismaailmoissamme on paljon yhteistä, mutta ihmisten tulkinnat (K) voivat myös merkittävästi poiketa toisistaan kuten Rothin fysiikan laboratorion esimerkki osoittaa. 8

11 Tarkasteltava inhimillinen toimintasysteemi eli Internetix Campus on järjestelmä, joka konstruoi toimintaansa sosiaalisesti toimintatutkimuksen syklein. Sen oman toiminnan reflektiivisenä lähtökohtana on käsitys todellisuudesta sosiaalisesti määrittyvänä ja muokkautuvana. Sosiaalinen konstruoitumisen käsitys on kuitenkin siinä mielessä lewiniläisittäin konservatiivinen, että siinä ei kielletä olemassaolostamme riippumattoman todellisuuden olemassaoloa. Tiedonsosiologian teoria jäsentää verkko-oppimisen ja Internetix Campuksen kulloistakin institutionaalista kehitysvaihetta. Teorioita käytetään toimijajärjestelmän itsensä reflektoinnin lisäksi perustelemaan ja tulkitsemaan verkko-oppimisen leviämistä ja oppimisen tulevaisuusarvioita, joiden perusteella määritellään metodiseen valintaan liittyvä verkko-oppimisen tulevaisuusvisiosekä kehittämismalli. Todellisuuden tekemisestä Sosiaalisen konstruktionismin mukaan käsityksemme todellisuudesta rakentuu sosiaalisesti eli vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Yksilöä ei ole edes mielekästä tarkastella erillään siitä sosiaalisesta maailmasta, jossa hän on alituisesti vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Kieli on väline, jolla vuorovaikutus tapahtuu. Teorian oletuksena on, että ihmiset perustavat, luovat ja tuottavat itse sen maailman, jossa he elävät, keskustelujen ja keskustelussa vaihdettavien kielellisten määritelmien kautta. (Shotter 1993) Merkitykset, joita vuorovaikutuksessa annamme itsellemme ja toisille ihmisille, eivät ole ihmisten tosi -ominaisuuksia vaan ne luodaan kommunikaatiossa. Merkitykset ja tieto rakennetaan siis yhdessä ja samassa vuorovaikutusprosessissa. (Leeds-Hurwitz 1995) Sosiaaliset konstruktionistit keskittävät huomionsa sekä vuorovaikutusprosessiin että sen tuottamiseen, koska samaan aikaan kun kommunikaatio ylläpitää todellisuutta se myös muokkaa sitä. Me kohtaamme toisemme kommunikaatioprosessissa, joka generoi merkityksiä ja luo tietoa. Kommunikaatio luo ja uudelleenluo sosiaalisen maailmamme. (Penman 1992) Vuorovaikutuksen määräävä rooli paljastuu henkilökohtaisen identiteetin rakentamisessa, jonka merkitys näyttää lisääntyvän murrosaikana kuten mm. Bauman (1997) on osoittanut. Kommunikaatio ei ole vain informaation siirtoa, vaan siinä tulkitaan molemminpuolisesti sekä sosiaalista että muuta ympäristöä. Ihmisten entiset ja nykyiset kokemukset värittävät heidän maailmanymmärrystään, joka vuorostaan välittyy ja vaikuttaa heidän vuorovaikutukseensa muiden ihmisten kanssa. Jokainen vuorovaikutus välittyy siihen, mitä olemme ja minkälaisena maailman koemme. Radikaalin sosiaalisen konstruktionismin tietokäsitys on relativistinen. Sen mukaan kaikki tieto on keskustelunomaista, se perustuu eri havainnoitsijoiden keskinäisiin maailman merkitystä koskeviin neuvotteluihin, 2. narratiivista, se esiintyy kertomuksena, 3. kielellistä, se on sidoksissa kielipeleihin, puheakteihin ja puhekäytäntöihin (kuten Wittgensteinkin epäilee, kielen tehtävä on auttaa organismeja niiden yhteistyössä eikä tarjota niille kykyä saada asiat oikeasti selville) (Kunelius 1999, 27), 4. interrelationaalista, se on yhteisesti luotua ja yhteisön kielirakenteisiin sidottua. Empiirinen tutkimustraditio painottaa havainnoitsijan ulkopuolella olevan todellisuuden vaikutusta tai kuvautumista hänen puhekäytäntöönsä ja käsittelee tiedonhankintamenetelmiä ja päättelysääntöjä itse tiedonmuodostustapahtumaan nähden ulkopuolisina. Postmodernille tiedonkäsitykselle ominainen hermeneuttinen metodologia on sen sijaan kiinnostunut kehämäisestä vuorovaikutussuhteesta havainnoitsijan puhekäytäntöjen ja tiedonmuodostustapahtumassa konstruoituvan todellisuuden välillä. Shotterin mukaan tässä kehässä on mukana sekä löytämistä (finding) että tekemistä (making). Todellisuudesta ei voi sanoa mitä tahansa. Puhekäytännöt ovat riippuvaisia siitä, mitä tosiasiat sallivat tai mahdollistavat todellisuudesta sanottavan. Tässä mielessä löydetään asioita. Samalla kuitenkin vallitsevat puhekäytännöt määräävät, mitä hyväksytään tosiasioiksi ja miten niiden välillä vallitsevat keskeiset suhteet käsitetään. On olemassa tiedonmuodostusta ohjaava esikäsitys. Tässä mielessä todellisuus tehdään.väkevimmät tarinat (sadut ja myytit) ovat syntyneet spontaanisti eri ihmisyhteisöissä tuottamaan jaettuja tunne-elämyksiä saman kaavan mukaan. Niissä esiintyy sankari, konna ja auttaja, joiden systeemipelin näyttämönä on konflikti. Viihdeteollisuus käyttää kaavaa varioiden hyväkseen. Tanskalainen tulevaisuudentutkija Rolf Jensen väittää kirjassaan Dream Society (2001), että länsi-ihmiset jatkavat materialistista hyvinvointiaan hyvillä tarinoilla. Tuotteita ei valita vain niistä saatavan hyödyn vaan myös niiden tuottaman elämyksen eli tarinan perusteella. 9

12 Hylätessään yhtenäisen tiedon ihanteen, sosiaalista konstruoitumista korostava ajattelutapa painottaa tiedon paikallista luonnetta. Tieto sijoittuu tarinoihin, narratiiveihin. Suurten kertomusten rinnalla elävät arkielämän paikalliset kertomukset. Antamalla puitteet sille miten puhua ja miten kuunnella (knowing-how-to-speak ja knowing-how-to-hear) ne luovat sosiaalisen identiteetin muodostamisen perusteet: miten ihminen sijoittuu ympäristössään ja miten hän näkee asemansa siinä sallivan hänen toimia.yhä useammat informaatioajan ammatit liittyvät tarinankerrontaan ja etenkin tarinanhallintaan. Tarinan dramaturgeja ovat perinteisten ammattilaisten ohella mm. mainostajat, terapeutit ja tiedottajat. Ja muita professioita on tulossa perässä: pedagogit, hoiva-ammattilaiset, kauppiaat ja taidekäsityöläiset. Konstruktionistit torjuvat mahdollisuuden tiedon todentamiseen vertaamalla sitä suoraan ulkomaailmaan. Ongelmaksi muodostuu sen perusteleminen miten henkilö voi valita erilaisten konstruktioiden joukosta oikean. Ilman mitään kriteeriä konstruktionismi vajoaa absoluuttiseen relativismiin. Niiniluotolaisen kriittisen realismin näkökulmasta se on sietämätöntä muun kuin arvokonstruktivismin osalta. Mikä tahansa konstruktio olisi sen mukaan yhtä hyvä tai huono kuin joku toinen. Useimmiten välittäväksi realistiseksi lähestymistavaksi otetaan kriteerisidonnaisuus. Sellaisina käytetään toisaalta koherenssi- ja toisaalta konsensuskriteeriä. Edellisessä on kyse erilaisten kognitiivisten mallien keskinäisestä yhteensopivuudesta ja jälkimmäisessä eri ihmisten samanmielisyydestä jonkin asian suhteen. Jälkimmäinen johtaa sosiaaliseen konstruktivismiin, jossa tieto ymmärretään pelkästään kommunikoinnin ja neuvottelun tulokseksi eli todellisuus konstruoidaan sosiaalisesti alkuperäisen Bergerin & Luckmannin teorian mukaan. Näin radikaaliin ajattelutapaan tämä tutkimus ei nojaudu. Sen sijaan oletetaan pragmaattisesti useita kriteereitä, joista yksikään ei ole absoluutti suhteessa toisiin. Ihmiset voivat vaivattomasti käyttää inkoherentteja kognitiivisia malleja, joista ei vallitse yksimielisyyttä muiden kanssa, ja silti mukautua ja orientoitua erinomaisesti monimutkaiseen maailmaan. Mielekkäisiin kriteereihin kuuluvat subjektiivinen koherenssi ja ihmisten välinen konsensus, mutta niin kuuluu myös objektiivisen ympäristön epäsuora - havainnointi ja vertailu. Yhteenvetona listaus siedettävälle sosiaaliselle konstruktionismille luonteenomaisista piirteistä: 1. psykologinen antiessentialismi 2. käsitys siitä, että kieli on ajattelun edellytys 3. kielenkäytön korostaminen aktiivisena sosiaalisena toimintana 4. vuorovaikutuksen ja sosiaalisten käytäntöjen ominaispiirteiden ja prosessien korostaminen 5. konkreettisen vuorovaikutuksen painottaminen relevanttien selitysten lähteenä 6. tiedon historia- ja kulttuurisidonnaisuus 7. antirealismi, jota usein täydentää metodologinen skepsismi Viimeinen vaihtoehto hylätään ja korvataan kriittisellä realismilla. Systeemiajattelun ja sosiaalisen konstruktionismin välillä vallitsee jännite, jota voi havainnoida dialektisen kehityskulun näkökulmasta kuten tekevät mm. White ja Epston (1990) tiedekehitystä käsittelevässä kirjassaan. Kehitystä kuvataan siinä ikään kuin lineaarisena evoluutiokulkuna ihmisen sosiaalisen organisaatiokäsityksen muuttumista positivismista ns. käyttäytymisteksteihin. Terapiapuolella käytännöt ovat kehittyneet ns. Milanon koulukunnan ajoista narratiiviseen suuntaan, systeemisestä ymmärryksestä kohti yksityistä ja ainutkertaista. Järjestelmäajattelusta on matkustettu sellaiseen ainutkertaiseen ja tarinalliseen määrittelyyn, jonka voi katsoa kuuluvan sosiaalisen konstruktionismin traditioon. Syynä on ennen muuta se. että korkean järjestelmätason kuvaukset ovat siten holistisia ja rationaalisia, että ne kätkevät toiminnan irrationaaliset puolet. Käytännön eli terapiasuhteen aikana järjestelmäajattelu ei tarjoa riittävästi keinoja ongelmien ratkaisemiselle tai ratkaisujen tekemiselle. Whiten & Epstonin mielenkiinnon kohteena on ongelma ihmisten välisissä suhteissa. He eivät käsittele normaalia vuorovaikutusta, jos sellaista onkaan. Tarinan muotoutumisen he näkevät aina samanlaisena riippumatta siitä, onko tarina hyvä vai huono. Tarina syntyy ihmisten välillä, sillä ei ole mitään objektiivista lähtökohtaa. Ihmisten ja asioiden välistä elastista uudelleenmäärittelyä ja asemien vaihtoa tukeva teoria on ainakin silloin pragmaattisesti hyödyllinen, kun toiminta on etsivää, tutkivaa ja uudelleenmuotoutuvaa. Toiminnan kehittämisessä on olennaista myös havainnoida suhteita siihen maailman osaan, jonka olemisen tapoja ja tekemisen valintoja ei erinomainenkaan toimijajoukon sosiaalinen kanssakäyminen ylety muuttamaan. Siksi eritasoisten toimijoiden maailmaa kuvataan ikään kuin ne olisivat järjestelmiä, joita yhdistävät yhteiset pelisäännöt ja yhteinen olemisen arkkitehtuuri. Ilman sitä monimutkaistuvaa maailmaa on vaikea saada 10

13 mielekkäästi ymmärrettäväksi. Systeemimallitus on ajattelun työkalu, jonka avulla eri olioiden ja ilmiöiden välisiä suhteita onnistutaan kuvaamaan tavalla, joka mahdollistaa kehitysreflektion. Toimintaamme sekä toiminnallisesti että systeemisesti ohjaavat ideat ovat tutkimisen ja oppimisen kohteena. Ohjaavista ideoista koostuu kulloisenkin ajan yleisesti hyväksytty järki. Otetaanpa esimerkki. Keskiaikana maalaisnaisen yhtäkkinen kouristelu ja harhojen näkeminen saattoivat tulla selitetyksi paholaisen lähettämän riivaajan aiheuttamaksi. Kristinusko uskomusjärjestelmänä perustuu Jumalan ja paholaisen olemassaoloon ja vastakohtaisuuteen. Kristillisten ohjaavien ideoiden mukaan oli johdonmukaista pyrkiä karkottamaan riivaaja keinolla millä hyvänsä ennen kuin paha tarttuu muihin ja vahinko laajenee. Viimeisenä keinona paholaisen sanansaattaja tuhottiin samalla tavalla kuin suu- ja sorkkatautiset naudat eliminoidaan meidän aikanamme. Nykykäsityksen mukaan psykedeeliset mielenhäiriöt johtuivat torajyväsienestä, joka suotuisissa kosteusolosuhteissa levisi ruishalmeisiin.häiriöstä päästään tieteellisen maailmanselityksen kautta paljon tuskattomimmin keinoin kuin ennen muinoin. Tieto torajyväsienen vaikutuksista sellaisenaan auttaa ennaltaehkäisemään myrkytyksiä, ja silloinkin, kun vahinko pääsee tapahtumaan, sille löytyy parantava lääke. Hyväksymme reflektoimatta ajatuksen, että jälkimmäinen selitys on edellistä parempi. Se sopii ohjaavaan ideaamme järkevästä maailmanselityksestä. Se ei tee tieteellisestä selittämisestä omnipotenttia. Bahtinin jaottelu kuvaa osaltaan tiedeajattelun rajoja. (Luonnon)tiede kykenee selittämään ilmiön syy-seuraussuhteineen, kun tieto ja totuus ovat varmoja. Niin lienee asian laita esimerkissämme. Jos mielenhäiriö johtuu amfetamiinijohdannaista sisältävästä sienestä, se ei silloin ole seuraus paholaisen lähettämästä riivaajasta. Tieteellinen totuus on universaalisti pätevää ilmiöissä, joiden alkuperä on fysikaalinen tai biologinen. Kulttuuritoimintaa kykenemme tarkastelemaan ennemminkin todennäköisyysarvoin kuin yksin totuuksin, jolloin todellisuus muuttuu paitsi ehdolliseksi ja skaalautuvaksi myös näkökulmaiseksi. Monimutkaiset sosiaaliset konstruktiot ja toimijoiden intentiot eivät ole palautettavissa oikein-väärin asetelmaan kuin korkeintaan jostain kriteeristä tai näkökulmasta tarkasteltuna. Se ei estä puhuntaamme ja toimintaamme ohjaavia ideoita olemasta luonnontieteellisiä. Usein oletamme ja puolustamme näkemyksiämme kuin ne olisivat lopullisia totuuksia. Uskonnolliset kuten muutkin ideologiat edustavat uskomusjärjestelmiä, joiden perusta on näkemystiedossa. Normatiivisesti ohjaavia arvostuksia edustavat tässä työssä etenkin vapaan sivistystyön ideat, joita käsitellään kahdessa artikkelissa. Arvostuksia toki ristiin valotetaan kulttuurievoluution ja empiiristen havaintojen läpi. Tieteellisen maailmankuvan sidos näkyy siinä, että näkemystieto asetetaan samalla tavalla julkiseen yhteisötestiin kuin perinteisemmin tieteelliset väittämät. Tiedetraditiossa tieto ja totuus ovat karttuvia ja muuttuvia, kun taas uskonnossa maailma usein ymmärretään annetuksi ja jo selitetyksi. Popperilaisen tiedekehityksen takaavat normitettu toimintatapojen metodologia, avoin ja vapaa tiedonhankinta sekä velvollisuus ja oikeus argumentoida löydökset. Näihin prosessilaatuihin uskon semminkin, kun vapaan sivistystyön traditioon kuuluvat samat uskomukset. Grundtvigilaisen sivistystyön perinnettä on sekin, että tulevaisuuden oppimisen ääniä kuunnellaan maan tasalta. Tutkimus on oman yhteisöllisen työn toimintatutkimusta, jonka perspektiivi syntyy pohjoismaisen vapaan sivistystyönaatteellisesta ja dynaamisesta traditiosta. Tästä perinteestä zoomataan työn toinen mikroskooppi. Työn tekijöinä ovat tavallaan kaikki Otavan Opiston historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden toimijat. Tutkimus on prosessinomaista tulevaisuuden paikallishistoriaa tilanteessa, jossa suurin osa läntistä maailmaa jakaa toistensa kokemukset. Toinen mikroskooppi on internet. Yhtä hyvin sitä voisi nimittää makroskoopiksi. Tutki-misen ja tekemisen varsinainen päänäyttämö on internet verkossa toimiva Internetix, jonka toiminta-ajatukseen kuuluu mm. monikontekstisuus ja rajojen ylittäminen. Internetix on paitsi globaali myös avoin oppimisympäristö. Käsitys oppi-misesta ei ole tiukasti rajattu vaan tekee tilaa uusille tavoille, tai kertaalleen jo huka-tuille tavoille, oppia. Tutkimus on uuden oppimisen tutkimusta, jossa oppimiskontekstia ei ole rajattu tiettyyn institutionaaliseen muotoon. Olen lainannut tutkimusprojektin työnimen Themis Ovidiuksen Metamorfoo-seista. Tarina kertoo pitkittyneen työprosessin unelmasta. Ovidiuksen yli 250 runolle on yh-teistä dramaattisen ja yllättävän muutoksen - metamorfoosin - teema. Ne myös muodostavat tutkimusprojektin perusmetaforan, jossa keskeistä on murros (aikakausien dialektiikka), muutos (oppiminen) ja erilainen tulevaisuus(tulevaisuuden tutkimuksen 11

14 näkökulma). Osmo A. Wiio on nimennyt saman ilmiön lakimuotoon: ihmisillä on taipumus yliarvioida lähikehitys ja aliarvioida kaukokehitys. Muodonmuutos tulee näkyväksi vasta, kun se on tapahtunut. 4.Tieto, järjestelmä ja oppiminen Tieto, järjestelmä ja oppiminen Tutkimuksen avainkäsitteet liittyvät järjestelmiin (toimijat ja toimijoiden rakenteet), oppimiseen(järjestelmissä esiintyvän toiminnan prosessi), tietoon (toiminnan eli oppimisen väline, tavoite ja merkitys) ja muutokseen(toiminnan tarkoitus ja ehdot). Kuvio 7. Pääkäsitteet Tieto "Luonto ei tyhjene tiedosta eikä maailma todellisuuksien rakentamisen mahdollisuuksista. Aine ei lopu, eikä energia lopu eikä informaatio lopu, sillä maailmankaikkeus on kaikkia näitä yhtä aikaa loputtomasti kuin maisema nähtynä eri suunnista. Maailmankaikkeudella ei ole olemassaolon ongelmia, mutta siitä ei voi tehdä sellaista johtopäätöstä ettei ihmiselläkään niitä ole. Aine, energia ja informaatio ovat kolme olevaisen12 peruselementtiä. Niistä aineen ja energian on fysiikka onnistunut yhdistämään yhden ja saman entiteetin eri

15 ilmenemismuodoiksi niin kuin kolikon kaksi puolta. Informaatio on vielä mysteeri ja tieto vieläkin suurempi. (Malaska 1999) Tieto on aineetonta merkityksenantoa, jonka ihmisen mieli mahdollistaa. Se edellyttää aina jonkinlaista informaation konstruointia eli informaation valintaa, luokittelua ja tulkintaa. Tieto näin ymmärrettynä voi olla oikeaa tai väärää. Totuuden kriteeri voi olla objektiivinen tai subjektiivinen. Sosiaalisesti konstruoitunut tieto ymmärretään muotoutuvaksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, joka on sen keskeisin totuuden ja siten merkityksenannon lähde. Informaatio puolestaan on aina aineeseenyhdistynyttä ja muuttumatonta siinä mielessä, että informaatioon kohdistuva tietokäsittely ei mitenkään muuta sen olemusta. Informaatiota ovat erilaiset mediat ja aineistot kuten kirjat, levyt ja muut tallenteet. Informaatio on aina aineen lisäksi mediaan kiinnittynyttä, joka tekee informaation käsittelystä ja tiedon tekemisestä (oppimisesta) aina myös viestinnällisen tapahtuman. Media on tiedotusväline, jonka kautta välitetään informaatiota ja merkityksiä joko yhden- tai kahdensuuntaisesti. Tieto on siis ihmismielen läpikäynyttä ja käsittelemää informaatiota. Määritelmän mukaista informaatiota on ollut olemassa jo ennen kuin yksikään olio tiesi mistään mitään. Kun kukaan ei tiennyt mistään mitään, informaatio ilmeni kätkettynä siten kuin sitä esiintyy kasvien ja eläimien geneettisenä informaatiokoodina. Ihminen tuntee DNA informaation, josta seuraa mahdollisuus uudelleenkoodata, siirtää ja tallentaa sitä. Eläimiltä tuo kyky puuttuu silloinkin, kun ne muodostavat kehittyneitä sosiaalisia rakenteita kuten tekevät simpanssit ja delfiinit. Siksi ei ole mielekästä puhua delfiinien informaatioyhteiskunnasta, joka ihmisen kohdalla on perusteltua viimeistään silloin kun hän alkaa manipuloida omaa perimäänsä. Informaatio perustuu latinan informare- sanaan, joka tarkoittaa antaa muoto. Nykyään termi liitetään sekä tietoon (knowledge) että usein myös viestintään (communication). Kybernetiikassa eli järjestelmätieteessä on yleinen tässä esitetystä poikkeava informaation käsitys, joka määrittelee sen todennäköisyytenä, jolla entropia lisääntyy ja kaaos hälventyy. Informaatiolla on silloin rakenne (structure), jolla puolestaan on merkitys (meaning). Informaatio ohjaa tämän määritelmän mukaan systeemin kulkua. Claude Shannon kehitti informaatioteorian, jossa informaatio on puhtaasti määrällinen viestintätapahtumien mitta. Shannon ei juuri kiinnittänyt huomiota informaation kontekstuaalisuuteen, joka on kuitenkin sen eräs olennainen ominaisuus.informaation määrä on Shannonin mukaan yhtä kuin entropia, kun taas traditionaalinen systeemiteoria näkee informaation negatiivisena entropialle.informaation merkitys tietona saadaan selville mielen tulkitessa sen joksikin. Tietoa puolestaan voidaan käsitellä, siirtää ja varastoida informaationa sen jälkeen, kun on sovittu tulkintatavasta ja koodauksesta. Sillä tavalla analysoidaan esimerkiksi Internetixin virtuaaliaineistoja. Karl Erik Sveibyn mukaan informaatiota ei saa sitoa merkityksellisyyteen, sillä merkitystä ei esiinny itsenäisesti ja vastaanottajasta riippumattomasti, eli merkityksen konstruoi aina lukija, jolloin jokainen merkitys on uniikki ja edellyttää tulkintaa. Merkitystä ei voi myöskään suoraan siirtää tai heijastaa jollekulle toiselle. Sanojen, lauseiden ja tekstien merkitykset muuttuvat ajasta ja kulttuurista toiseen. Tiedon lähteet ja auktoriteetit myös vaihtelevat yhteisöstä toiseen. Shannon on Sveibyn mukaan oikeassa siinä että informaatio on sama kuin entropia eli kaaos. Molempien informaatiokäsityksestä seuraa, että mitä enemmän informaatiota tuotetaan, sitä kaoottisemmaksi maailma muuttuu. Korkea entropia merkitsee samaa kuin syvä kaaos.fysiikassa termodynamiikan toinen laki väittää, että entropia jatkuvasti lisääntyy maailmankaikkeudessa. Kun nykyistä ja tulevaa aikaa kuvataan informaatioja tietoyhteiskunnaksi tarkoitetaan usein juuri rannatonta informaation lisääntymistä. On johdonmukaista puhua informaatioyhteiskunnasta, jos olennaista on tiedon koodaaminen informaatioksi ja tietoyhteiskunnasta, jos keskeistä on informaation konstruoiminen tiedoksi. Ilmeisesti kyse on molemmista. Tietoa koodataan informaatioksi ja käsitellään, siirretään ja monistetaan informaationa ja dekoodataan takaisin tiedoksi. Informaatiota on myös se, että valtaosa informaatiosta kulkee vain koneiden kautta, koneet informoivat toisiaan, ja vain pieni osa kulkee koneiden ja ihmisten välisen tulkinnan kautta. Koska sama informaatio monistuu aiempaa paljon laajemman ihmisjoukon tiedoksi, tiedon voi katsoa lisääntyvän. (Malaska, Kamppinen & Wilenius 1999) Näin ajatellen informaatioyhteiskunta on samalla tietoyhteiskunta ja päinvastoin. 13

16 Tietoyhteiskunta ei toisessa tietomielessä ole kovin onnistunut ilmaus. Kaikki yhteiskunnat ovat ja ovat olleet tietoyhteiskuntia. Tietäminen on ihmiselle keskeinen ympäristöön sopeutumiskeino, vaikka sen kohde ja luonne ajassa muuttuvatkin. Yhtä lailla tärkeää on informaatio, joka on tiedon konstruoinnin raaka-ainetta. Informaatioyhteiskunta on tietoyhteiskuntaa osuvampi nyky-yhteiskunnan ja siirtymäkauden käsite, sillä siinä informaatiota valtavassa mittakaavassa koodataan uusiin ensi sijassa sähköisiin ja digitaalisiin tallennemuotoihin. Informaatioistamisprosessissa ihmisen mielen tietämistiloja muutetaan fysikaaliseen, elektroniseen ja digitaaliseen muotoon ja säilötään artefakteihin kuten erilaisille levykkeille ja muille tallenteille. Niin siitä huolimatta, että informaatiota koko ajan jalostetaan myös merkitykseksi ja tiedoksi. Laajemmalti tarkastellen tietoyhteiskuntaa määrittää se, että se ilmentää siirtymää teollisesta luonnonvaraperustaisesta tuotantotaloudesta kohti tietovaraperustaista yhteiskuntaa. Paitsi että ns. tietoteollisuus on räjähdysmäisesti kasvava taloudellisen toiminnan ala, se myös organisoi inhimillistä ja institutionaalista kanssakäymistä uuteen malliin. Max Weberin havaitseman byrokraattisen toimintamallin rinnalle on noussut verkostomainen rakenne, joka pystyy nopeammin ja tehokkaammin vastaamaan muutosja kehittämispaineisiin niin isojen yritysten toiminnassa kuin inhimillisten toimijoiden kamppailussa selviytyä monimutkaistuvan elämän vaateiden ristiaallokossa. Talouden, politiikan ja kulttuurin uudistuvien kehitysprosessien kautta on kehittynyt globalisoitunut informationaalinen yhteiskunta, uudenlainen tuotannon, vallan ja kokemuksen kolmiliitto, jossa informaation tuottaminen, prosessoiminen ja välittäminen nousevat tuottavuuden ja vallan välineiksi. Teollisen logiikan on korvannut verkostomainen logiikka, sosiaalisten järjestelmien rakenteiden yhdenmukaistuminen ja kulttuurinen monimuotoistuminen. (Wilenius 1999, 32 33) Tieteellinen tieto on uskomus, joka on tosi ja perusteltu. Tulevaisuustieto on mahdollinen tosi tai epätosi uskomus, joka on perusteltu. Sosiaalinen tieto konstruoituu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja kielessä. Pragmaattinen tieto on käytännössä toimivaa tietoa ainakin yhden toimijan näkökulmasta. Teoriallatarkoitetaan maailman toimintaa koskevaa perusväittämää, joka on avoin tiedeyhteisön testaukselle ja joka on saanut tiedeyhteisön luotettavuusvahvistuksen. Teoria on oikeutettu, kun se onnistuu kuvaamaan todellisuudesta jotain, joka muuten jäisi näkymättömäksi eikä auttaisi kehittämään aiempaa parempaa praksista. Se mikä on parempaa tai huonompaa määrittyy koko toimintajärjestelmän toimivuuden kautta. Metodi on informaation koodauksen ja dekoodauksen sekä tulkinnan systemaattinen työkalu, jolla informaatiosta luodaan merkityksellistä tietoa. Järjestelmä Systeeminen järjestelmä on luonnon tai ihmisen luoma fyysinen, abstrakti tai inhimillinen systeemi, jolla on selvästi erottuva raja ympäristöönsä. Systeemi voi olla avointai suljettu, jolloin se ei ole vaihdannassa ympäristönsä kanssa. Avoimet järjestelmät rakentuvat hierarkkisesti siten, että alemman tason järjestelmiä nimitetään alajärjestelmiksi (sub-system) ja ylemmän tason järjestelmiä kutsutaan yläjärjestelmiksi (supersystem). Yläjärjestelmä on abstraktimpi ja yleisluonteisempi kuin alajärjestelmä, joka vuorostaan on yksityiskohtaisempi ja konkreettisempi. Emergenttiäyläjärjestelmää voidaan nimittää holoniksi. Järjestelmällä on raja ympäristöönsä kuten iho tai nahka eläimellä. Jokainen avoin systeemi vastaanottaa ympäristöstään energiaa, ainetta tai tarkemmin aineeseen sidottua informaatiota (syöte, input) ja tuottaa siitä suoraan tai epäsuorasti aktiivisen prosessin seurauksena toisenlaista ainetta tai energiaa (tulos, output). Ruoka, juoma ja happi jättävät eliön kehon virtsana, ulosteena ja hiilidioksidina. Eläinyksilön ympäristö on itsekin järjestelmä kuten vaikkapa susilauma tai rockyhtye. Hierarkkisina tai osittain horisontaalisesti eri tavoin kerrostuvina sosiaalisina järjestelminä voidaan toisistaan erottaa esimerkiksi perhe, suku, kylä tai kunta, koulu, työyhteisö, shakkikerho, koripallojoukkue, työväenluokka, kansakunta, Euroopan unioni ja maailmanyhteisö. Järjestelmien yhteinen ominaisuus on niiden komponenttien välinen keskinäinen vuorovaikutus. Jos vuorovaikutusta ei olisi, kokonaisuus koostuisi yksinkertaisesti osiensa summasta. Systeemien välisestä kanssakäymisestä kuitenkin seuraa, että se on enemmän. Järjestelmäkokonaisuutta voidaan pitää emergenttinä eli eri järjestelmätasoilla on omalakista toimintaa. Kokonaisuuden näkökulmasta sen komponentit ovat alajärjestelmiä, ja osien näkökulmasta kokonaisuus on yläjärjestelmä. 14

17 Yläjärjestelmän tarkastelussa ei tarvitse kiinnittää huomiota alajärjestelmiin vaan systeemiä voidaan havainnoida pelkästään input- ja output prosesseina. Esimerkiksi ammattikoulusysteemiin rekrytoidaan järjestelmän ulkopuolelta opettajien lisäksi ammattitaidottomia ihmisiä (input) ja sieltä oletetaan poistuvan ammattitaitoisia henkilöitä (output). Jos havainnoidaan pelkästään sisään- ja ulosmenovirtoja niin itse järjestelmää pidetään mustana laatikkona (black box), jonka sisäisiä prosesseja ei tiedetä tai välitetä tietää. Toisaalta huomio voidaan kiinnittää sisäisiin prosesseihin, jolloin systeemilaatikko on valkoinen (white box). Läheskään aina järjestelmää ei ole mahdollista tarkastella valkoisena. Lääkäri joutuu usein diagnosoimaan ja hoitamaan potilasta pelkkien input-output havaintojen perusteella. Lääkkeen (input) teho näkyy sen vaikutuksissa (output). Asetelmaa monimutkaistaa se, että usein järjestelmän reaktioihin vaikuttaa moni muukin sisäinen ja ulkoinen tekijä kuin ne, mitä kyetään havainnoimaan. (Checkland & Scholes 1993) Järjestelmät rakentuvat hierarkkisesti ja koostuvat eritasoista. Ylemmälle tasolle siirryttäessä ne muuttuvat abstraktisemmiksi ja holistisemmiksi ja menettävät samalla ilmiöiden osiin ja yksityiskohtiin liittyvää informaatiota. Alemmalla tasolla taas voidaan erottaa moninaisuutta, joka ei erotu ylemmällä tasolla. Alatasolla voi toisaalta menettää horisonttia, kun ei aina ole mahdollista hahmottaa yhteyksiä ja riippuvuuksia kokonaisuuteen ja muihin järjestelmiin. Analyyttisen näkemyksen mukaan alin systeemitaso on ratkaiseva. Jos tiedetään täsmälleen kehon kaikkien solujen ja elinten tila, oletetaan myös ymmärrettävän miten keho toimii. Klassinen länsimainen lääketiede on esimerkki reduktionistisesta käsityksestä. Nykylääketieteessäkin lähdetään maltillisen reduktionismin lisäksi tiedonalan systemaattisuudesta, objektiivisuudesta, rationaalisuudesta ja ongelmanratkaisu-orientaatiosta. Usein tästä systeemiajattelun muodosta käytetään systemaattinen nimi-kettä vastakohtanaan systeeminen termi, jolla tarkoitetaan holistista, subjektiivista, ei-rationaalista, tilanne- ja prosessiorientoitunutta lähestymistapaa. Ihmistä voidaan tutkia esimerkiksi fysiikan, kemian, biologian, psykologian ja kulttuuritieteiden avulla. Monitasoisuus herättää kysymyksen tasojen samanvertaisuudesta. Reduktion peruskysymys on, voidaanko ylempiä tasoja (esimerkiksi psykologia ja kulttuuritieteet) palauttaa eli redusoida alempiin, perustavampiin tasoihin kuten biologia ja fysiikka? Tasojen osittaisen itsenäisyyden ja omalakisuuden puolesta argumentoivat antireduktionistit väittävät, että eri tasoilla on omia emergenttejäominaisuuksiaan, joita ei voida palauttaa alemman tason ilmiöihin. Reduktiota eli takaisinpalauttamista on Kamppisen (1999) mukaan kahta lajia: ontologinen ja epistemologinenreduktio. Ontologisen reduktion mukaan korkeamman tason oliota, esimerkiksi kulttuurisia artefakteja tai psyykkisiä ilmiöitä, ei ole olemassa kuin harhoina. Epistemologinen reduktio tarkoittaa puolestaan sitä, että korkeamman tason oliota voidaan ymmärtää alemman tason teorioiden avulla. Tieto-opillinen ote esimerkiksi aggressiosta tai muistista paranee, kun selvitämme mitä aivoissa tapahtuu. Epistemologisesta reduktiosta ei seuraa, että korkeamman tason oliot kuten persoona ja tunteet olisivat harhoja, vaan ainoastaan se, että niillä on mielekkäitä systemaattisia yhteyksiä alemman tason olioihin (esimerkiksi aivojen aineenvaihduntaan, perimään). Systeemiajattelu mahdollistaa sekä holistisen että reduktionistisen näkökulman korostamiseen. Tässä tutkimuksessa painotetaan holistista ja antireduktionisista lähestymistapaa, jonka mukaan ylemmillä systeemin tasoilla esiintyy emergenttiä omalakisuutta. Käsityksen mukaan ihmisen mielentila voi vaikuttaa mahan toimintoihin, jotka puolestaan voivat vaikuttaa mielen tiloihin. Vuorovaikutukset eivät ole vain yhdensuuntaisia ja lineaarisia vaan monensuuntaisia ja keskinäisriippuvaisia (interdependency). Niitä voi tällöin ymmärtää vain kokonaissysteemin yleisen tarkoituksen kautta. Yleinen tarkoitus vaikuttaa vain ylätasolla, alemmilla tasoilla se on merkityksetön. Solutasolla tällainen yleinen hyvän terveyden periaate on mieltä vailla. Antireduktionismi ei estä hyväksymästä myös epistemologista reduktionismia, jonka mukaan rankka kahvinjuonti vaikuttaa kemian lakien mukaan haitallisesti mahan ja ruuansulatusjärjestelmän toimintaan ja viimeistään kipukokemusten kautta sillä on vaikutusta koko persoonan toimintaan ja mielentiloihin. Reduktionistisissa järjestelmissä osien lainalaisuudet määrittelevät tai selittävät kokonaisuuden toiminnan (upward causation), kun emergenteissä systeemeissä myös kokonaisuuden lainalaisuudet vaikuttavat osien käyttäytymiseen (downward causation). Emergenttiä vaikutusta on myös sellaisissa mekanistisissa systeemeissä kuin tietokoneessa, jonka transistoreja hallitaan kvanttimekaniikan lakien avulla. Kvanttimekaniikka ei kuitenkaan riitä transistoreista koostuvien sirujen (chip) toiminnan selittämiseen, johon tarvitaan automaattisen tietojenkäsittelytieteen löydöksiä. Toinen esimerkki on DNA molekyyli, johon geneettinen perimämme on informaationa koodattu. Molekyylissä vaikuttavat kemian lait. Itse koodisääntöjä mitä emäksien DNA-kolmikkoa vastaa mikäkin aminohappo - ei voi kuitenkaan johtaa kemiasta, vaan siihen tarvitaan ylemmän tason eli biologian teoriaa. (Checkland & Scholes 1993) 15

18 Jokaisella järjestelmähierarkian tasolla on omat lainalaisuutensa, joita ei useimmiten voi ainakaan jäännöksettä johtaa muista tasoista. Kukin laki määrittää oman erityisen organisoitumistapansa, joka vaikuttaa alaspäin alasysteemeihin. Kokonaisuus on siis enemmän kuin osiensa summa. Vaikkakin eri tasoilla on omat lainalaisuutensa, ne ovat systeemisen ajattelun mukaan rakenteeltaan samanlaisia. Kaikilla avoimilla systeemeillä on rajat ympäristöön, input- ja output vaihdanta ympäristön kanssa sekä funktionaalinen sisäinen toiminta. Solut tarvitsevat yhtä lailla ravintoa ja energiaa kuin eliö kokonaisuutenakin. Solun ja organismin vastaanottama aine on vain eri muodoissa mutta funktio on sama. Ravinto mahdollistaa kasvamisen ja järjestelmän sisäisten vaurioiden tai virheiden korjaamisen. Yhteiskuntasysteemiäkin voidaan tarkastella vastaavasti. Ravinto on silloin yleisesti raaka- ja ravintoaineita sekä energiaa. Systeemin ideaan kuuluu hierarkian ja emergenssinlisäksi selviytymisen (eloonjäämisen) periaate. Hierarkkisesti organisoitunut järjestelmäkokonaisuus, jolla on siis emergenttejä ominaisuuksia, kykenee periaatteessa selviytymään muuttuvissa olosuhteissa, jos sillä on käytettävissään kommunikaation ja kontrollinprosessit, joilla se voi mukautua ympäristöshokkeihin. Tutkimuksessa versioitu pehmeä systeemimetodologia tähtää sosiaalisen toiminnan parantamiseen ongelmatilanteissa aktivoimalla ihmisiä ideaalisti loppumattomiin oppimissykleihin. Oppiminen tapahtuu sellaisen iteratiivisen prosessin kautta, jossa systeemikäsitteitä käytetään reflektoinnin ja keskustelun välineinä, kun havainnoidaan ja toimitaan tosimaailmassa. Systeemiset mallit strukturoivat reflektointia ja keskustelua. Mallit ymmärretään tietyn ongelmatilanteen holistisiksi ideaalityypeiksi, joita ei pidetä koko asetelman objektiivisina tai täydellisinä selontekoina. Alkuperäinen termodynamiikan toiseen lakiin perustuva systeemikäsitys on yksinkertainen. Sen mukaan järjestelmän tavoitteena on yksinomaan saavuttaa tasapaino. Sitä pidettiin pitkään ainoana prinsiippinä, kunnes non-ekvilibrisen termodynamiikan uudet teoriat muuttivat käsitystä. Sen jäljiltä omaksuttiin ajatus, että jokaisessa avoimessa järjestelmässä on myös sisäinen prinsiippi, joka ilmenee muutoshakuisuutena ja pyrkimyksenä saavuttaa uusi, entistä korkeampi toiminnan taso. Tasohyppy edellyttää aina jonkinasteisen epätasapaino- ja kaaosvaiheen syntymistä ja sietämistä. Järjestelmät voivat hypätä dialektisen prosessin ja kaaostilanteen kautta uudelle evolutionaarisesti korkeammalle tasolle.järjestelmän kaksi prinsiippiä perustelevat myös eron uusintavan ja uudistavan oppimisen välillä. Edellinen perustuu imitaatioon ja jälkimmäinen ongelmanratkaisuun ja sattumaan. Inhimilliset järjestelmät kuten ihminen (ihminen-ympäristö -systeemi) tai ihmisten ryhmä ovat avoimia järjestelmän ulkopuoliselle vaihdannalle. Järjestelmän vastaanottama energia tai informaatio saa aikaan heilahduksia systeemin sisäisissä prosesseissa. Silloin järjestelmä pyrkii sopeutumaan uuteen tilanteeseen itse-kontrolloivien (itse-korjaavien) toimintojen avulla ja saavuttamaan niiden avulla jälleen tasapainon (korjaavan tai negatiivisen palautteen avulla). Samanaikaisesti jokainen järjestelmä pyrkii myös ylläpitämään muutoshakuista liikettä, fluktuaatiota, ns. kumulatiivisen eli positiivisen palautteen avulla. Järjestelmä etsii aktiivisesti yhä jäsennellympää ja monimuotoisempaa tilaa. (Sandelin 1981) Järjestelmässä vaikuttaa siis kaksi vastakkaista liikettä. Toisen tarkoituksena on saavuttaa tasapaino ja toisen edesauttaa eräänlaisen epätasapainotilan syntymistä siten, että epätasapainon lähestyessä kriittistä tilaa eli kaaosta järjestelmä siirtyy uudelle, korkeammalle järjestelmätasolle, jossa sekä sopeuttavat että itseorganisoivat toiminnat voivat jälleen käynnistyä. Uusi järjestelmätaso palauttaa systeemin kyvyn järjestäytyä ja järjestää sisäistä tilaansa. Uudella tasolla systeemi on entistä monimutkaisempi ja monipuolisempi sekä rakenteissaan että toiminnoissaan. Käsitejärjestelmissä tasohyppäykset voivat tapahtua idealisoituneina. Kaaos ja uudelleenjärjestäytyminen saattavat tapahtua ensisijaisesti havainnoitsijan ja määrittelijän tajunnassa, josta se vasta heijastetaan itse ilmiön näkemistapaan. Oppiminen Oppimisen darwinistinen tulkinta lähtee siitä, että se on keino sopeutua ympäristöön ja menestyä olemassaolon taistelussa. Perinteisessä oppimisen evoluutiossa ja psykologiassa erotetaan toisistaan ehdollistuminen (condtioning), jäljittely (imitation) ja ongelmanratkaisua (social learning, cognitive learning) edellyttävä oppiminen. Ehdollistamisessa on kyse kahden signaalin kytkemisestä toisiinsa tai jonkun toiminnon vahvistamisesta tai heikentämisestä palkkiolla tai rankaisemalla. Ehdollistamalla voidaan oppia ja opettaa suurinta osaa eläinkuntaa. Imitaatio sujuu joiltakin eläimiltä (papukaijojen ja delfiinien ääni-imitaatio), muttei siten, että sille voisi rakentaa varsinaista oppimisen periytyvää ja dokumentoitua kulttuurikerrostumaa. 16 Se on onnistunut vain ihmiselle.

19 Susan Blackmore väittää, että kehittynyt kulttuurinen oppiminen kuten kielitaito edellyttää jäljittelytaitoa, vaikkei se perustukaan yksinomaan siihen. Ihmisellä on käytössä muitakin mentaalisia tiloja ja oppimisvälineitä kuin ehdollistuminen ja imitaatio. Meidän toimintaamme ohjaavat monenlaiset havainnot, mielentilat, kokemukset ja kognitiiviset kartat ympäristöstämme. Ne eivät kuitenkaan kuulu kulttuurievolutionaarisen memetiikan piiriin, sillä meemiltä edellytetään replikaattorin kaikkia ominaisuuksia eli periytyvyyttä (heredirity), varianssia eli virheiden kopioitumista (variation) ja valintaa eli vain jotkut käyttäytymiset onnistutaan kopioimaan (selection). (Blackmore 1998)Jäljittelyn kautta periytyvät yhtä lailla niin muodit ja tavat kuin poliittiset ideologiat ja tieteelliset teoriatkin. Tomasello et al (1993, ) on luokitellut kulttuurievoluution kannalta keskeiset oppimisen muodot kolmeen ryhmään, joissa kaikissa kulttuurinen oppiminen ja meemireplikointi on mukana. Jäljittelevän (imitative) oppimisen lisäksi hän mainitsee ohjaavan (instructed) ja yhteistoiminnallisen (collaborative) oppimisen. Tomasellon mukaan niihin kaikkiin liittyy yksilöiden välistä vaihdantaa ja vuorovaikutusta, jossa ideoita, malleja ja aatteita kopioituu henkilöltä toisille. Selvää on, että näissä oppimisprosesseissa on mukana kognitiivisiin skeemoihin ja karttoihin liittyvää ei-memeettistä oppimista. Oppiminen on ihmiselle lajityypillinen ja yleinen ominaisuus, joka on päällä silloinkin kun emme sitä tiedosta. Oppimisessa voi erottaa eri laatuja kuten (1) oppiminen selviämisenä, (2) oppiminen ongelmanratkaisuna, (3) oppiminen päättelynä ja tietämisenä (informaation jalostusta tiedoksi), sekä (4) oppiminen ymmärtämisenä. Niiden lisäksi voidaan esittää variaatio, jossa korostetaan oppimista tavoitteen saavuttamisena. Nykysuomen sanakirjassa (1978) transitiiviverbillä oppia on kolme määritystä, jotka kuvaavat verbin ajan myötä kehittyneitä merkityskerrostumia. Oppiminen saadaan aikaiseksi, omaksutaan tai hankitaan henkiseksi pääomaksi, tiedoksi tai taidoksi (1) aktiivisesti opettamalla, opiskelemalla, lukemalla, harjoittelemalla omaksutuista tiedoista ja taidoista, (2) (usein myös tahattomasti) kokemuksen, toisilta kuullun, toisten esimerkin, ympäristön vaikutuksen tms. perusteilla omaksutusta tiedoista, taidoista, tavoista yms., tai (3) (harvoin) ottamalla selville jotakin, koettamalla perehtyä, tutustua tai harjaantua johonkin, opetella. Ensimmäinen määritelmän osa kuvaa tavallisinta oppimiskäsitystä, joka, korostaa oppijan aktiivista toimintaa, mutta objektivoi rivien välissä opittavan jo olemassa olevaksi, valmiiksi ja siirrettäväksi. Toinen oppimisen kuvaus sopii hyvin epämuodollisen ja implisiittisen oppimisen kuvaukseksi. Viimeinen määritelmä on konstruktivistinen, tiedon etsimistä ja muodostamista korostava. Kaikissa määritelmäosissa korostuu oppimisen kognitiivinen olemuspuoli. Intransitiiviverbinä oppia merkitsee harjaantumista ja tottumista siten kuin opimme lukemaan ja kirjoittamaan kuten myös voimme oppia esimerkiksi luottamaan. Tämä tutkimus kuuluu aikuiskasvatuksen tutkimusalaan ja siksi useat oppimisen intransitiiviset piirteet rajataan aktiivin havainnoinnin piiristä pois. Toisaalta nykyään tärkeinä pidetyt yhteistoiminnan muodot edellyttävät ainakin mentaalista harjaantumista ja harjoittelua. Sanakirjamääritelmiin oppimisen ne piirteet, joilla kuvataan oppimisen kollektiivisia tai reflektoivia kvaliteetteja, eivät ole ehtineet. Se ei merkitse, etteivätkö ne olisi nykykontekstissa merkityksellisiä. Valistuksen aikana tuumittiin, että oppiminen on annettujen tietojen haltuunottoa. Ajattelun takana on käsitys, että tieto on jossain olemassa ja joku siirtää sitä sen päähän, jolla tietoa ei vielä ole. Tänään tämä ei riitä. Vaikka oppimisessa suurin osa on olemassa olevan omaksumista, merkittävä osa oppimisesta alkaa olla tulevan luomista eli tulemassa olevan oppimista. Ihmiselle on sama, oppiiko hän jotain, mitä ei vielä itse tiedä, vai jotain sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Oppimisessa on kyse tulevan toiminnan tilan hahmottamisesta. Ilkka Tuomi (1999) on sitä mieltä, että oppimista on se, kun toiminta muuttuu. Oppiminen on ihmisen ympäristöstä nousevan merkityksellisen tiedon konstruointia (valintaa, luokittelua, tulkintaa) informaatiosta, joka aistien ja medioiden välityksellä on oppijan ja oppijajärjestelmän käytettävissä. Oppijajärjestelmä on systeemisen psykologian mielessä se relevantti toimijoiden joukko, joka autonomisena järjestelmänä kykenee oppimisvalintoihin. Kouluasetelmassa relevanttiin järjestelmään kuuluvat sekä opettajat että opiskelijat. Jos ajatellaan oppimista järjestelmäteorian käsittein, kognitiivinen systeeminen oppiminen on järjestelmän sisäinen prosessi, joka käyttää syötteenä informaatiota ja tuottaa tuloksena tietoa (merkityksiä) ja tiedon käynnistämää toimintaa. Motiivi on oppijan sisäsyntyistä tai ulkoa ohjautuvaa suuntautumista oppimisen kohteeseen. 17

20 Oppiminen voidaan luokitella myös sen mukaan, mikä on sen muoto, funktio ja konteksti yhteiskunnallisessa toiminnassa. Antti Kauppi käyttää tässä mielessä Mezirovilta lainaten oppimisen erottelevina attribuutteina sanaparia uusintavaja uudistava. Uusintava ja uudistava oppiminen voidaan erottaa toisistaan siten, että edellisessä on kysymys vanhan jo aiemmin omaksutun toimintatavan mukaisesta toiminnan kehittämisestä ja automatisoimisesta. Tietoisuusponnistukset eivät silloin itse oppimistapahtumassa ole keskeisiä, pikemminkin päinvastoin. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on kyse uuden toimintatavan omaksumiseen liittyvästä reflektoivasta oppimistoiminnasta, jossa edellytetään uudenlaista toiminnan oivallusta, logiikkaa ja rationaliteettia. Uusintavassa opetuksessa ja oppimisessa käytetään, kehitetään, rationalisoidaan ja automatisoidaan mahdollisimman tehokkaasti jo käytössä olevia oppimisen muotoja ja tapoja. Uudistavassa opetuksessa ja oppimisessa kiinnitetään huomio uusiin oppimistoiminnan muotoihin ja suhteisiin, joita tietoisesti luodaan ja kehitetään. Kahdenlaisen oppimisen ero on merkityksellinen. Kulttuurievoluution näkökulmasta kyse on myös aiemman kopioitumisesta ja kopioitumisen epäonnistumisesta eli esimerkiksi idean mutatoitumisesta tai muuntumisesta kopioitumisprosessin aikana. Jälkimmäistä voi nimitetään usein innovaatioiksi tai uudelleenyhdistelyksi. Kaikessa oppimisessa ei kuitenkaan ole kyse meemien kopioitumisesta eli kulttuurisiirrosta. Oppimisen taustalla vaikuttaa aina muutos alku- ja lopputilan välillä. Oppiminen sisältää tiedostamattomanakin aina muutosta, tiedostettuna kehitystä ja useimmiten myös edistystä, joka kuitenkin perustuu merkityksenantoon, joka on kunkin toimijan itse arvioitavissa. Muutos on ero kahden asiantilan välillä, joita erottaa toisistaan myös aika. Muutoksen suunta ei ole etukäteen tunnettu. Kehitys on muutosta, jonka suunta on tunnettu antamatta suunnalle arvomerkitystä. Edistys on kehitystä, jonka suunta on sekä tunnettu että haluttu. Ihmiskunnan historiassa vasta viimeisen 300 vuoden ajan on vallinnut uskomus jatkuvasta edistyksenkaltaisesta kehityksestä, jossa muutokset ovat enimmäkseen myönteisiä ja kokonaiskehitys on sitä ilman muuta. (Jokela 2003) Inhimillinen toiminta perustuu sekä tiedostamattomiin että tietoisiin toimintamotiiveihin eli on sekä analogista että digitaalista. Oppimisen kontekstina on kulloinenkin uskomusjärjestelmä, joka on riittävän jaettu. Siitä käytetään tutkimuksessa nimeä ajan järki tai rationaliteetti. Rationaliteetti on riittävän yhtenäisessä yhteisössä (yläjärjestelmä) tiettynä aikana vallitseva primaari uskomusjärjestelmä, jonka yhteisö jakaa siinä määrin, ettei sitä tarvitse erikseen ja tietoisesti perustella. Rationaliteetin eli ajan järjen sukulaistermejä ovat ohjaava idea, Sengen mentaalinen malli (mental model) ja fenomenologien käytännöllinen järki (practical sense). Kaikille niille on yhteistä uskomuksen yhteisöllinen jakaminen, sen piilottuminen kulttuuriseen alitajuntaan ja väkevä käyttäytymistä ohjaava vaikutus. Argyris & Schön (1996)puhuvat omaksutusta ja köyttöteoriasta erotellakseen argumentoidun ja hiljaisen toiminnan ja valintojen ohjauksen ovat sitten kyseessä yksilöt tai yhteisöt. Weniger luokittelee yhden teoriatason lisää, mutta hänelläkin esiintyy piiloinen käyttäytymisteorian taso. Verkko-oppiminen erotetaan muista oppimisen muodoista siinä, että se organisoitu ja toteutetaan telemaattisissa tietoverkoissa. Tietoverkot jaetaan lähi- ja alueverkkoihin (LAN, WAN). Eri verkot voivat olla kytkettynä toisiinsa kuten on asian laita verkkojen verkossa eli internetissä. Käytännössä termit verkko-oppiminen ja internet oppiminen lähentyvät toisiaan, kun internetin merkitys lisääntyy. Silloin verkko-oppiminen merkitsee myös www protokollan (HTML/XML-kielet) muotoista esitystapaa. Verkko-oppiminen suunnitellaan ja tapahtuu ensisijaisesti lähi- tai Internet tietoverkoissa käyttäen hyväksi WWW ympäristön staattisia ja dynaamisia informaatiovarastoja, dokumentointi- ja toimintatapoja, sekä ohjelmatyökaluja. Internet on multimedia, jossa oppimis-, tiedonvälitys- ja viihdemediat potentiaalisesti sulautuvat. Kaikilla niillä 18 on ollut merkitystä aikaisemminkin, mutta silloin ne ovat medioina erillään tain ainakin helposti pidettävissä