Arvoisa vararehtori, hyvät Campus Conexus -verkoston tukijat ja yhteistyökumppanit!

Transkriptio

1 1 Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksen johtaja, prof. Veli-Matti Värri, Arvoisa vararehtori, hyvät Campus Conexus -verkoston tukijat ja yhteistyökumppanit! I Mitä tekemistä syrjäytymistä ehkäisevällä hankkeella on yliopisto- ja korkeakoulumaailmassa? Eikö syrjäytyminen uhkaa kaljakuppilan pitkäaikaistyötöntä, peräkammaripoikia tai opintonsa keskeyttäneitä ammattikoululaisia? Stereotyyppinen käsityksemme ei ole väärä, mutta se on auttamattoman kapea. Emme tarkasti ottaen tunne uudenlaisen syrjäytymisen muotoja (Campus Conexus -hankkeen yhtenä keskeisenä tehtävänä on niiden tunnistaminen), mutta meillä on näyttöä siitä, että syrjäytymistä on monenlaista. Syrjäytymisuhan alaisia ovat mm. yksinäiset ja unohdetut, väärälle alalla harhautuneet, opintoihinsa pettyneet ja eksistentiaalista tyhjyyttä ja arvottomuuden tunnetta kokevat. Meillä on karmaisevaa kokemusta (esim. Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki) siitä, että mihin eksistentiaalisen syrjäytymisen seuraukset voivat johtaa. On todennäköistä, että myös yliopiston varjoisilla käytävillä harhailee joku elämäänsä pettynyt Raskolnikov. II Yleisimmällä tasolla Campus Conexus -hankkeen peruskysymykset kytkeytyvät sosiaalisen todellisuuden yleiseen tilaan, ja siihen, mitkä ovat kansalaisuuden ja moraaliidentiteetin kehittymisen ehdot omassa ajassamme. Mihin pyrimme kasvattamaan lapsia ja nuoria tilanteessa, jota leimaavat arvotodellisuuden pirstoutuminen, yhteis-

2 2 kunnan eriarvoistuminen ja globaalit ongelmat? Yliopiston tulisi ottaa kantaa näihin kysymyksiin, mutta pedagogisena instituutiona se on ristiriitainen laitos. Sivistysperinteen valossa, esimerkiksi Snellmanin tapaan ajatellen, yliopisto edustaa henkisen itsetietoisuuden korkeinta astetta, jonka tulisi haastaa opiskelijansa kehittämään intellektuaalis-moraalisia kykyjään. Snellmanin mukaan yliopisto on siis moraalispedagoginen yhteisö. Tämä valistuksesta periytynyt näkemys edellyttää tietynlaisen kokonaisnäkemyksen maailmasta ja ihmisen sivistystehtävästä. Nyky-yliopisto korostaa samaan aikaan sekä sivistystä että työelämän vaatimaa täsmäkoulutusta; toisaalta tiedon arvoa ja paneutumista syvällisiin ajatteluprosesseihin, toisaalta lyhyttä ja nopeaa koulutusta, jossa on varottava hömppävalintoja. Kun itse tulin aikoinaan yliopistoon, ensin opiskelemaan nuorisotyötä, sittemmin filosofiaa, opiskelun perspektiivi oli toisenlainen kuin nyt. Siinä oli vielä jäljellä snellmanilaisuutta. Siinä oli läsnä myös ideologista kamppailua. Marxilaiset ryhmät asettivat intellektuaalisen haasteen, johon porvaritkin vastasivat yrittäessään löytää ideologialleen perustaa kriittisestä rationalismista. Silloin uskottiin tiedon merkitykseen paremman yhteiskunnan rakentajana. Opiskelun tiedettiin takaavan työtä, mutta myös avaimen maailman ymmärtämiseen ja parantamiseen. Uskottiin isoihin kuviin ja jopa utopioihin. Tiedolla oli kollektiivinen merkitys. Ei ole sattumaa, että sosiologia oli vielä pitkälle 1980-luvulle nuorison suosima tiede. Ei tarvitse olla Habermas tai postmodernin teoreetikko todetakseen, että yleiskatsauksen ja yleissivistyksen ideat ovat kadonneet. Olemme tottuneet ajattelemaan, että korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelija kykenee ottamaan itse vastuun itsestään, ja useimpien kohdalla tämä ihanne toteutuukin. Opiskelumaailmassa on kuitenkin ladattuna uudenlaisia jännitteitä, jotka ovat sekä yleisten sosio-kulttuuristen muutosten aikaansaamia että poliittisesti tuotettuja. Perinteiset identiteetin

3 3 rakentumisen ja tulevaisuuden suunnittelun ainekset, koulutus, ura, ammatti, palkkatyö ja yritykset pysyvinä maamerkkeinä ja elämänsuunnittelun ehtoina, eivät luo odotettua varmuutta nuorten elämismaailmaan. Ne ovat menettäneet uskottavuuttaan katteettomiksi osoittautuneiden koulutuskvalifikaatioiden ja tilapäistöiden aikakaudella. Maisteri siivoojana tai tarjoilijana ei ole enää harvinaisuus. Nuoret ovat tietoisia, että koulutus on välttämätöntä, mutta mitään menestyksen taetta ei ole. III Suomi on luotu snellmanilaisena sivistysprojektina. Tämä eetos on kantanut lähes meidän päiviimme asti, vaikka arvotodellisuuden painopisteet ovatkin muuttuneet. Snellmanilainen kansallisvaltioeetos on muotoutunut historiallisten mullistusten kautta toisen maailmansodan jälkeiseksi hyvinvointivaltioprojektiksi ja sittemmin globalisoituneeksi kilpailukykyvaltioksi. Matkan varrella uskonnollis-kansallisten arvojen ensisijaisuus on vaihtunut tämänpuolisiin arvoihin; yhteiskunta on liberalisoitunut ja edennyt kohti lisääntyvää tasa-arvoa, ja viimein maailmanlaajuisen markkinaliberalismin ylivallan myötä ekonominen ajattelu on läpäissyt koko kentän korostaen suorituskykyisyyttä ja muita kilpailukykyominaisuuksia. Globaali talous on korvannut snellmanilaisen sivistysprojektin yleisen moraalilain ja kollektiivisen yleistahdon asettajana. Uusliberaali eetos on tavoittanut myös korkeimman koulutuksen. Kilpailuideologia säätelee yliopistojen olemassaoloa ja koulutusohjelmien laadintaa. On alkanut jopa vaikuttaa siltä, että yliopistot ovat olemassa päästäkseen mahdollisimman korkealle joillakin mielivaltaisilla rankkeerauslistoilla. Ei ole utopioita eikä itseisarvoja, on vain hyödykkeitä ja markkinat. Tehokkuusvaatimukset ja tiedon vaihtoarvon

4 4 korostuminen yhdistyneenä jatkuvaan sähköiseen kontrollointiin luovat uudenlaista laskelmoivaa ja lyhytjännitteistä akateemista mentaliteettia. Emme enää tiedä, olemmeko isänmaan, ihmiskunnan vai markkinoiden asialla, mutta tiedämme sen, että olemme korvattavissa, jos kilpailukykymme ei riitä. IV Opiskelijat ovat nuoria ihmisiä; opiskeluvuosilla on olennainen merkitys heidän minuutensa kehittymiselle. Minuuden tasapainoinen rakentuminen kaipaa toisten suomaa kunnioitusta ja arvonantoa. Jos määrittelemme pedagogiikan maailman pelkkänä kilpailutodellisuutena, teemme ontologisen ja samalla eettis-poliittisen virhepäätelmän, jolla voi olla kohtalokkaita seurauksia. Korostamalla kilpailua yhteiskunnallisen elämän perusperiaatteena uskottelemme, että yhteiskunta on liikeyritys, jonka täysivaltaisia kansalaisia ovat vain menestyjät. Kun korostamme kilpailua aikana, jolloin arvopäämäärät ovat muutoin epäselviä, luomme kasvatuksen ja koulutuksen kentälle rakenteita, jotka tuottavat oman logiikkansa mukaisesti eriarvoistumista, joukosta putoamista, syrjäytymistä, pettymyksiä, aggressiota ja vihaa. Kilpailuideologian korostaminen kasvatuksen ja pedagogiikan maailmassa on sekä ontologista että rakenteellista väkivaltaa, jonka seurauksena saatamme tahattomasti tuottaa sattumanvaraista, todellista väkivaltaa ja muita ääri-ilmiöitä. Jollet kuulu vahvaan akateemiseen heimokulttuuriin (esim. sosiologi, filosofi, luokanopettaja), väärien valintojen ja joukosta putoamisen riski todennäköisesti kasvaa. Pahimmillaan yliopisto on kalsea ja vierautta tuottava laitos. Jos et pysy muiden tahdissa, kukaan ei välttämättä kysele perään; ehkä korkeintaan KELA ja pankki. Campus Conexus -hankkeen yhtenä keskeisenä tavoitteena on luoda merkityksellisiä

5 5 opintopolkuja, jossa opetussuunnitelman kehittäminen kytketään nuoren identiteetin rakentamiseen. Merkityksellisten kokemukset, arvonanto ja luottamuksen synnyttäminen ovat hankkeen eksistentiaalisen tason päämääriä. Näitä kokemuksia me professoritkin kaipaamme, sillä merkityskadon kokemus ei ole meillekään vieras. Yhä useampi tuntee itsensä sivulliseksi päivittäisissä rooleissaan. Merkityksellisyyden ja tarkoituksen kokemukset ovat yhä harvinaisempia akateemisten ammattilaisten keskuudessa; on huutava tarve maailmantulkitsijoista ja suunnannäyttäjistä, mutta yliopistofilosofeista ja professoreista on tehty loputtomien kokousten, työryhmien, neuvottelukuntien ja kaikenlaisen laatu- ja muun meta-työn ammattilaisia. Korkeimmin koulutetut eivät enää ehdi paneutua pitkäaikaista ja syvällistä ajattelutyötä vaativiin prosesseihin. Osaamisperustaisuuden kriteerejä selvittävän raportin valmistuminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi sen tutkiminen, miksi maailma on muuttunut sellaiseksi, että kellään ei ole enää aikaa syventyä olennaisiin kysymyksiin. Hyvät kollegat! Olen kiitollinen teille, että olette mukana merkittävässä hankkeessamme. Ajassamme tarvitaan raja-aidat ylittävää yhteistyötä ja tietoista pyrkimystä luoda tiedon ja moraalin fragmenteista kokonaisuuksia, arvonäkökulmia nuorison kasvun tukemiseksi. Tampereen yliopisto tahtoo olla yhteiskunnallinen vaikuttaja. Parhaiten vaikutamme niin, että opinahjoistamme valmistuvat nuoret luottavat itseensä ja maailmaan; että he tahtovat kohdella ihmisyyttä itsessään ja muissa ihmisissä päämääränä sinänsä.