Kepan kanta WTO-neuvotteluihin joulukuussa 2008

Transkriptio

1 Kepan kanta WTO-neuvotteluihin joulukuussa 2008 Kepan mielestä monenvälisiä kauppaneuvotteluita tarvitaan. Kansainvälisen kaupan säännöistä pitää sopia ja reiluinta sopiminen on monenvälisellä foorumilla. WTO:n päätöksenteon ja sopimusten oikeudenmukaisuudessa on kuitenkin paljon parannettavaa. Nykyiset vuonna 2001 alkaneet WTO-neuvottelut on ristitty "kehityskierrokseksi, joissa pyritään erityisesti ottamaan huomioon kehitysmaiden tarpeet. Maailmaa koettelevat kriisit korostavat tavoitteen tärkeyttä. Ruokakriisi on osoittanut, että kehitysmaiden maataloustuotantoa pitää kehittää. Finanssikriisi näyttää, että esimerkiksi finanssipalveluissa on kansallisen valvonnan ja säätelyn kehittäminen tärkeää ennen alan yksityistämistä ja kansainvälistämistä. Myös ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää muutoksia kauppapolitiikassa. Kepa on huolissaan siitä, etteivät kehitysmaiden tarpeet maailmanlaajuisista kriiseistä ja julkilausutuista tavoitteista huolimatta ohjaa neuvotteluita. Teollisuusmaat vastustavat kehitysmaiden näkemyksiä tällä hetkellä erityisesti neuvotteluissa kehitysmaiden oikeudesta suojella maataloustuottajiaan, teollisuusmaiden puuvillatuista sekä kaupan täydestä vapauttamisesta muutamilla teollisuudenaloilla. Joulukuussa 2008 julkaistut neuvottelutekstit löytyvät WTO:n verkkosivuilta. Kepa katsoo, että WTO-neuvotteluissa kehitysmaat tarvitsevat oikeuden suojella maataloustuottajiaan, erityisesti kun tuonti kasvaa yllättäen ei ole Euroopan edun mukaista ajaa vain vientiyritystensä intressejä. Esimerkiksi ruokakriisien ehkäiseminen vaatii elintarvikemarkkinoiden tervehdyttämistä vahvistamalla kehitysmaiden maataloutta. ei olla juuri muuttamassa EU:n tai Yhdysvaltojen maatalouspolitiikkaa, eikä kehitysmailta pidä "vastapainona" vaatia maatalous-, teollisuus- tai palvelualojen laajaa vapauttamista kehitysmaat tarvitsevat oikeuden suojalla nuoria, lupaavia teollisuudenaloja, aivan kuten Euroopan maat ja Yhdysvallat suojelivat teollistuessaan. Kehitysmailta ei saa vaatia teollisuusmaita suurempia teollisuustullien leikkauksia ja tullien keskittäminen pitää olla mahdollista. pitää teollisuuden sektorisopimusten säilyä vapaaehtoisina, kehityskierroksen mandaatin mukaisesti. ei pidä vaatia kehitysmaita vapauttamaan palvelukauppaansa nopeammin, kuin ne ehtivät kehittää palvelualojen sääntöjä ja valvontaa. kehitysmaiden pitää voida säilyttää peruspalvelut julkisen sektorin tuottamina, jos niiden kansalaiset niin toivovat. pitää nopeasti neuvotella perinnetiedon ja geneettisten resurssien alkuperän ilmoittamisesta pantettihakemuksissa, nostaen kehitysmaiden tarpeet etusijalle.

2 Suojelua kehitysmaiden viljelijöille Maatalouskaupan säännöt ovat kehitysmaille keskeisiä. Maatalous työllistää yli puolet kehitysmaiden ihmisistä ja on vientikaupan, teollistumisen ja talouskasvun moottori. Köyhimmille kehitysmaille keskeisin kysymys on oikeus suojella maansa pienviljelijöitä ulkomaiselta kilpailulta ja polkumyynniltä. Harvat kehitysmaiden pienviljelijät edes haaveilevat ulkomaankaupasta - heidän tavoitteensa on pärjätä kotimarkkinoillaan. WTO-neuvotteluissa kehitysmaita kuitenkin vaaditaan, vähiten kehittyneitä maita lukuun ottamatta, avaamaan markkinoitaan. Kehitysmailta vaaditaan tullileikkauksia, jotka ovat suuruudeltaan kaksi kolmannesta teollisuusmaiden tullileikkauksista ja maksimissaan 36 prosenttia. Leikkausvaatimus on jopa kovempi kuin edellisellä, Uruguayn neuvottelukierroksella, jolla kehitysmailta vaadittiin 24 prosentin keskimääräisiä tullileikkauksia. Kehitysmaat ovat pyytäneet oikeutta pienempiin vähennyksiin edes erityistuotteiden osalta, eli sellaisen maataloustuotannon osalta, joka on kaikista tärkeintä heidän ruokaturvansa, työllisyytensä ja maaseutunsa kehityksen kannalta. Kehitysmaiden G33-ryhmä on katsonut tarvitsevansa pienemmän tullileikkauksen viidennekselle maataloustuotannostaan, mutta muut ovat suostumassa vain pieniin huojennuksiin 12 prosentille tuotannosta. Lisäksi kehitysmaat tarvitsevat erityissuojalausekkeen, eli oikeuden nostaa väliaikaisesti minkä vain tuotteen tulleja, jos sen tuonti kasvaa yhtäkkiä tai tuontihinta romahtaa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on todennut tällaisten tuontipiikkien yleistyneen huomattavasti viime vuosikymmenellä. Neuvottelut erityissuojalausekkeesta ovat tiukat. Heinäkuun 2008 ministerikokouksessa erimielisyydet kärjistyivät juuri tämän lausekkeen kohdalla ja neuvottelut kaatuivat. Neuvotteluita käydään siitä kuinka suuri tuontitulva tai hintaromahdus oikeuttaa tullien nostamisen; paljonko ja kuinka kauaksi aikaa tulleja saa nostaa; ja kuinka nopeasti tullikorotuksen saa toistaa. Jos erityissuojalausekkeesta tulee liian monimutkainen kehitysmaiden käytettäväksi, ei siitä ole hyötyä. Tuontivolyymien ja -hintojen muutoksen osoittaminen pitää olla köyhälle maalle mahdollista ja tullinoston suuruus pitää ensisijaisesti määräytyä tuontipiikin suuruudesta, ei nykyisistä tullitasoista tai muista keinotekoisista tekijöistä. Euroopan unionin kantoihin vaikuttavat voimakkaasti eurooppalaisten vientiyritysten intressit. Esimerkiksi eurooppalaisten maanviljelijöiden etujärjestö COPA COGECA on vastustanut suojalausekkeen myöntämistä kehitysmaiden viljelijöille. Kehitysmaille tulee antaa nykyehdotuksia laajempi oikeus suojella erityistuotteitaan sekä vahvempi ja helppokäyttöisempi erityissuojalauseke. Ei ole Euroopan edun mukaista ajaa vain vientiyritystensä intressejä. Esimerkiksi ruokakriisien ehkäiseminen vaatii elintarvikemarkkinoiden tervehdyttämistä vahvistamalla kehitysmaiden maataloutta. Teollisuusmaiden maataloustuet eivät juuri muutu WTO:ssa neuvotellaan myös teollisuusmaiden maataloustukien vähentämisestä. Todellisuudessa teollisuusmaiden maataloustuet ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kasvaneet 299 miljardista dollarista vuodessa 365 miljardiin vuodessa. Tuet vääristävät kauppaa ja eurooppalaistuotteiden myynti halvalla kehitysmaihin vie kehitysmaiden pienviljelijöiltä mahdollisuuden kilpailla reilusti edes kotimarkkinoillaan.

3 Yksi esimerkki teollisuusmaiden maataloustukien vahingollisista vaikutuksista ovat puuvillamarkkinat, joita vääristävät Yhdysvaltain vuosittaiset miljardin dollarin tuet suurille puuvillatiloilleen. Tuet tuhoavat kilpailumahdollisuudet tuottajilta erityisesti neljässä Länsi-Afrikan valtiossa eli Burkina Fasossa, Malissa, Senegalissa ja Beninissä. Nämä tuottajamaat vaativat WTO:ssa, että Yhdysvallat leikkaisivat puuvillatukiaan vielä muita tukia nopeammin. Yhdysvallat on kuitenkin vältellyt keskustelua aiheesta. Muidenkaan tukien uudistaminen ei juuri etene. Teollisuusmaiden kauppaa vääristäviksi luokiteltujen tukien maksimimääriin on ehdotettu leikkauksia, jotka kuulostavat suurilta, mutta niiden todelliset vaikutukset olisivat pienet. Yhdysvaltojen tukien maksimimäärää on ehdotettu 70 prosentin leikkauksia 48,3 miljardista dollarista 14,5 miljardiin ja Euroopan unionin maksimitukiin 80 prosentin leikkauksia 110,3 miljardista eurosta 22 miljardiin. Leikkaukset eivät muuttaisi EU:n tai Yhdysvaltojen maatalouspolitiikkaa. EU-tukien arvioidaan joka tapauksessa laskevan noin vuoden ,8 miljardista eurosta noin 12 miljardiin vuonna 2014 yhteisen maatalouspolitiikan terveystarkastuksen vuoksi. Yhdysvallat voivat jatkaa tukipolitiikkaa täysin muutoksitta - sen tukimaksatukset olivat 11 miljardia dollaria vuonna 2006 ja 8 miljardia vuonna Teollisuusmaat maksavat maataloudelleen myös tukia, joiden ei katsota vääristävän kauppaa. Näitä tukia teollisuusmaat saavat WTO-sääntöjen puolesta vaikka nostaa. Niitä maksettiin vuonna 2000 Yhdysvalloissa 500 miljardia dollarin edestä ja EU:ssa 22 miljardia euron edestä. WTO-neuvotteluissa on sovittu selvien vientitukien poistamisesta. Tämä ei kuitenkaan riitä poistamaan teollisuusmaiden maataloustuotteiden polkumyyntiä kehitysmaihin, jos kokonaistukisummat kasvavat ja kehitysmaiden maataloustullit laskevat. Koska WTO-sopimus ole vaatimassa suurta muutosta EU:n tai Yhdysvaltojen maatalouspolitiikkaan, ei kehitysmailta pidä "vastapainona" vaatia maatalous-, teollisuus- tai palvelualojen laajaa vapauttamista. Kehitysmaille tilaa teollistua Teollisuustuotteiden osalta WTO:ssa neuvotellaan yleisistä tullileikkauksista, jotka koskisivat yhtäläisesti kaikkia tuotannonaloja, sekä sektorisopimuksista, joissa yksittäisten tuotannonalojen tullit poistettaisiin kokonaan. Suurin erimielisyys koskee sektorisopimusten vapaaehtoisuutta. Kehityskierroksen alussa sovittiin, että kukin maa saisi liittyä sektorisopimuksiin tai olla liittymättä, omien tarpeidensa mukaan. Nyt sopimuksia on ehdotettu 14 alalle ja EU:n sekä Yhdysvaltojen vaatimukset suurimpien kehitysmaiden osallistumisesta ovat kiristyneet. Yhdysvallat on itse ehdottanut kemikaalialan tullien poistoa ja EU tekstiilikaupan vapauttamista. Syksyllä 2008 Yhdysvallat on jopa todennut, ettei WTO-sopimusta synny ilman Intian, Kiinan ja Brasilian osallistumista ainakin yhteen tai kahteen sektorisopimukseen. Erityisesti Intia ja Kiina vastustavat neuvotteluagendan muuttamista eli sektorisopimusten muuttamista vapaaehtoisista pakollisiksi tässä vaiheessa neuvotteluita. Sektorisopimuksissa on myös luonnonvarojen kannalta huolestuttavia ehdotuksia. Norjan ehdottama kalatuotteiden vapautus voisi lisätä ylikalastusta. Kanadan ehdottama puutavarakaupan vapautus puolestaan voisi ruokkia metsähakkuita ja vähentää ilmastonmuutosta torjuvia hiilinieluja. Euroopan komission vaikutusarvio WTO-neuvotteluista toteaa, että "esimerkiksi In-

4 donesiassa metsäsektori kärsii vakavista kestävyysongelmista. Kaupan vapauttaminen tai lähes mikä tahansa muutos, joka lisäisi metsätuotteiden tuotantoa nykytasolta, todennäköisesti pääasiassa heikentäisi kestävyyttä vahvistamalla nykyisiä kielteisiä trendejä". Neuvottelut yleisistä, kaikkia teollisuudenaloja koskevista tullileikkauksista eivät nekään vastaa alkuperäistä sopimusta. Vuonna 2001 sovittiin, että kehityskierroksella kehitysmailta vaaditaan kaupan vapauttamisessa "vähemmän kuin täyttä vastavuoroisuutta". Periaate on pitänyt vähiten kehittyneiden maiden osalta, joilta ei vaadita tullileikkauksia. Muiden maiden teollisuustullileikkausten periaatteeksi ollaan kuitenkin sopimassa, että korkeampia tullitasoja leikataan enemmän, eli kehitysmaiden verrattain korkeita tulleja leikataan teollisuusmaiden tulleja enemmän. Nyt suurimpien kehitysmaiden tulleihin vaaditaan tuplaleikkauksia teollisuusmaihin nähden. Joulukuun 2008 neuvotteluteksteissä vaaditaan EU:n, Yhdysvaltojen ja Japanin tullikattoihin keskimäärin 28 prosentin leikkauksia ja Intian, Brasilian, Indonesian ja Venezuelan kaltaisten kehitysmaiden tullikattoihin noin 60 prosentin leikkauksia. Arvioidaan, että leikkaukset typistäisivät kehitysmaiden teollisuustullit keskimäärin 12 prosenttiin. Tällaiset tullit olisivat monessa kehitysmaassa liian pienet tukemaan paikallisten teollisuusyritysten kehittymistä. Neuvottelutekstistä löytyy myös klausuuli, joka estäisi tullien keskittämisen yhdelle teollisuudenalalle ja vaikeuttaisi entisestään tietyn nuoren teollisuudenalan suojelua. Kehitysmaat tarvitsevat oikeuden suojalla nuoria, lupaavia teollisuudenaloja, aivan kuten Euroopan maat ja Yhdysvallat suojelivat teollistuessaan. Kehitysmailta ei saa vaatia teollisuusmaita suurempia teollisuustullien leikkauksia ja tullien keskittäminen pitää olla mahdollista. Teollisuuden sektorisopimusten on säilyttävä vapaaehtoisina, kehityskierroksen mandaatin mukaisesti. Malttia kehitysmaiden palvelujen vapauttamiseen Kehityskierroksella neuvotellaan myös kaikkien palvelualojen vapauttamisesta. Teoriassa kukin maa voi itse päättää mitkä palvelualat se vapauttaa, mutta käytännössä teollisuusmaat painostavat kehitysmaita laajaan vapauttamiseen. Tavoite on, että mahdollisimman monella alalla kaikkia palvelutuottajia kohdeltaisiin yhdenvertaisesti sulkematta yksityisyrityksiä pois ja antamatta kotimaisille tuottajille etulyöntiasemaa. Käytännössä neuvottelut siis rohkaisevat palvelujen yksityistämistä ja avaamista kansainväliselle kilpailulle. Mitään kehitysmaata ei pitäisi rohkaista palvelujen yksityistämiseen, ennen kuin sillä on toimivat säännöt palvelujen laadusta ja köyhien ihmisryhmien palvelemisesta. Peruspalvelut kuten koulutus-, terveys- ja vesipalvelut ovat tärkeä osa yksilöllistä turvallisuutta. Pienviljelijöille erityisen tärkeää on myös rahoitus- ja kuljetuspalvelujen saatavuus. Palvelutarjonnan tasapuolisuus voi jäädä kansainvälistymisen jalkoihin. Esimerkiksi pankkipalvelujen vapauttamiseen liittyy riski, että ulkomaiset liikepankit poimivat itselleen varakkaat kaupunkiasiakkaat ja jättävät paikalliset pankit konkurssin partaalle palvelemaan maaseudun köyhiä riskiasiakkaita. Esimerkiksi Meksikossa pankkialan vapauttaminen vuonna 1993 vähensi rahoitusta pienviljelijöille. Palvelutarjonnan kansainvälistymisestä hyötyvät pääasiassa teollisuusmaat. Kymmenen suurinta viejämaata ovat kaikki teollisuusmaita ja ne hallitsevat lähes 60 prosenttia kansainväli-

5 sistä palvelumarkkinoista. Kehitysmaiden ei pidä vaatia vapauttamaan palvelukauppaansa nopeammin, kuin mitä he ehtivät kehittää palvelualojen sääntöjä ja valvontaa. Kehitysmaiden pitää voida säilyttää peruspalvelut julkisen sektorin tuottamina, jos niiden kansalaiset niin toivovat. Ihmisille vahvempi oikeus perinnetietoon ja geneettisiin resursseihin Neuvotteluita käydään myös tekijänoikeussääntöjen uudistamisesta. Kehitysmaiden tarpeet ovat vahvat esimerkiksi keskustelussa siitä, pitäisikö patentinhakijan ilmoittaa keksintöönsä liittyvien perinnetiedon ja geneettisten resurssien alkuperä. Ilmoittaminen lisäisi mahdollisuuksia arvioida yrityksen ulkopuolisten ihmisten ja erityisesti kehitysmaissa sijaitsevien yhteisöjen roolia keksinnössä. Lukuisilla kyläyhteisöillä on kehitysmaissa patentin arvoista perinnetietoa, joka on dokumentoimatonta, joten yritykset ovat voineet väittää esimerkiksi terveysvaikutteisia kasveja omiksi löydöikseen jakamatta patenttituloja yhteisöjen kanssa. Perinnetiedon ja geneettisten resurssien alkuperän ilmoittamisesta patenttihakemuksissa pitää neuvotella mahdollisimman nopeasti ja kehitysmaiden tarpeet tulee nostaa neuvotteluissa etusijalle.