INVENTIO JA INSTITUUTIO. Puheenvuoro Suomen Akatemiassa, / Esa Kirkkopelto Taiteellisen tutkimuksen professori, Teatterikorkeakoulu

Transkriptio

1 1 INVENTIO JA INSTITUUTIO Puheenvuoro Suomen Akatemiassa, / Esa Kirkkopelto Taiteellisen tutkimuksen professori, Teatterikorkeakoulu Yliopistollisen taiteellisen tutkimuksen arviointi ja siinä käytettävät kriteerit tuottavat ajattelemisen aihetta ja työtä sekä taideyliopistoissa tutkimuksesta vastaaville ihmisille että tuon tutkimuksen julkisille ja yksityisille rahoittajille. Ei olisi suurikaan vaiva sopia nämä kriteerit yhdessä, laatia lista yhteisistä periaatteista. Tällaisia listoja on varmastikin kukin toimija omalla tahallaan jo laatinutkin erilaisia tarkoituksia silmällä pitäen. Silti luulen, että yhteisistä kriteereistä on myös jossakin määrin pitäydytty, paitsi erimielisyyksien pelosta eri yliopistoissa kun vallitsee yhä jossakin määrin erilaisia käsityksiä taiteellisten jatkotutkintojen luonteesta myös siksi, että tutkimuksen laji on kehitysvaiheessa, eikä meillä ole vielä riittävästi näyttöä suhteessa sen eri muotoihin ja tutkimusalueen laajuuteen. Meillä ei ole myöskään riittävän tarkkaa näkemystä siitä miten taiteellinen tutkimus käytännössä kytkeytyy muuhun akateemiseen tutkimukseen. Ehkä ennen kaikkea viivytystä on motivoinut toive siitä että tutkimuksen ala itse osoittaisi, paljastaisi, ajanoloon omat kriteerinsä, jotka nousisivat sen konkreettisista toteutumismuodoista ja käytännöistä. Sama toive on myös tämän puheenvuoron motiivina. Jos pitäydytään taiteellisen tutkimuksen institutionaalisessa määritelmässä, jota itse olen myös eri yhteyksissä puolustanut, nimittäin siinä yleisessä ajatuksessa, jonka mukaan taiteellinen tutkimus on taideyliopistoissa tehtävää tutkimusta (tai laajemmin ymmärrettynä: taidelähtöistä institutionaalista tutkimusta), suurin osa tästä tutkimuksesta on metodologiselta perustaltaan riittävän selkeää ja kriittisen arvioinnin mahdollistavaa. Ajateltakoon tapauksia, joissa tutkija tutkimuksensa kautta kehittää oman taiteen alansa pedagogiikkaa tai taiteen teon välineitä. Kun taiteellisesta tutkimuksesta keskustellaan, huomio on usein kuteinkin ongelma- ja rajatapauksissa. Näin ei ole vain siksi, että niihin liittyvät kaikkien suurimmat riskit, vaan myös kaikkein suurimmat mahdollisuudet, löydöt, keksinnöt eli inventiot. Tällöin voitaisiin puhua ikään kuin taiteellisesta perustutkimuksesta, jota lähtökohtaisesti ei motivoi mikään muu kuin silkka uteliaisuus ja uuden luomisen halu. Samaan aikaan toivomme, edellytämme riskinottoa, ja pyrimme eliminoimaan sen haittapuolia, henkilökohtaisten ja yhteisten voimavarojen tuhlausta, samoin kuin tieteen institutionaalisen auktoriteetin, akateemisuuden, menetystä.

2 2 Julkisessa tiedepoliittisessa keskustelussa, jota hallitsevat Bolognan prosessi ja sen uusliberalistiset arvot, odotukset kohdistuvat ennen kaikkea keksintöihin, innovaatioihin. Itse käyttäisin keksinnön synonyyminä mieluummin sanaa inventio, sillä kysymys ei taiteen kohdalla voi olla vain uutuuksista tai uudistuksista, uusista tuotteista, taloudellisesti tai yhteiskunnallisesti hyödynnettävistä laitteista, sovelluksista tai malleista, vaan jonkin radikaalisti uuden (ja siis myös aluksi vieraan, oudon) tulemisesta ja synnyttämisestä. Taiteellisen tutkimuksen yhteydessä tämä terminologinen laajennus on nähdäkseni perusteltua, vaikka sen piirissä syntyy yhtä lailla myös innovaatioita yleisesti ymmärretyssä merkityksessä. Innovaatioiden kohdalla riski tulee aina haltuun otetuksi, odotukset ja investoinnit lunastetuiksi käytön, uusien käytäntöjen markkinoiden kautta. Taiteellisen invention vaikutus ja merkitys eivät ole välttämättä yhtä välitöntä ja mitattavissa olevaa. Se että taiteellisen tutkimuksen kohdalla tulokset korostuvat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että taide on perinteisesti ymmärretty poiesikseksi, asioiden tuottamiseksi ja valmistamiseksi jotakin tekniikkaa, tietotaitoa, hyväksi käyttäen. Suurinta osaa tutkimuksesta ei kuitenkaan arvioida vain tuijottamalla sen tuotoksiin. Tieteen harjoittamiseen liittyy tietty itseriittoisuus, joka puolestaan perustuu tiettyyn yhteisymmärrykseen yhteiskunnan autonomisista kerrostumista. Tutkimus edistää, kehittää, ylläpitää, uusintaa sitä yhteiskunnan tai yhteisen todellisuuden aluetta, jota se tutkii. Taiteelliselle tutkimukselle voitaisiin ja tulisi suoda samanlainen itseriittoisuus, jonka kriteerit se viime kädessä itse asettaa. Ja näin käsittääkseni tällä hetkellä ajatellaankin: kriteereitä ei olla langettamassa ulkoapäin vaan niitä kysytään, udellaan (ja jossakin vaiheessa epäilemättä jo vaaditaan) taideyliopistoilta ja niiden tutkimuksesta vastaavilta tekijöiltä, taiteilija-tutkijoilta itseltään. Mutta pelkkä keskinäinen kriteereiden sopiminen ei riitä ei vaikka se tapahtuisi kaikkien taiteenlajien ja vastaavien taideyliopistojen kesken. Jää myös vastuu tutkimuksen akateemisuudesta, joka on vastuuta suhteessa laajempaan tiedeyhteisöön. Akateemisuus merkitsee muun muassa sitä, että eri tiedon ja taidonalat pääsisivät mahdollisimman tasaveroiseen kommunikaatioon. Akateemisuus merkitsee tiettyä kommunikaation tasoa, foorumia, institutionaalista keskusteluavaruutta, jossa eri tieteet kohtaavat. Nyt siellä tieteiden lisäksi kohtaavat myös taiteet. Suomen Akatemia laajentaa tässä suhteessa alaansa ryhtymällä tukemaan taiteellista tutkimusta. Mutta millä kriteerein taiteilijat tulevat tähän yhteisöön? Missä määrin ja millä ehdoin he ovat tasaveroisia?

3 3 Tässä puheenvuorossa tarjoan yhden mallin, jonka avulla edellä tuodut asiat: taide, tutkimus, arviointi, kriteerit, akateemisuus, inventiot ja instituutiot voidaan saattaa perusteltuun suhteeseen. Malli on syntynyt käytännön havainnosta, siitä miten olen nähnyt taiteellisten jatkotutkintojen toteutuvan taideyliopistoissa ja miten olen kuullut niiden perustelevan itse itseään. Mallissani on kaksi periaatteellista akselia, jotka viime kädessä yhtyvät. 1) Taiteellisissa jatkotutkinnoissa taiteilija muuttaa oman taiteellisen mediuminsa tutkimukselliseksi mediumiksi. Tutkimuksen lopputulos, koostuipa se minkälaisista osista tahansa, muodostaa kokonaisuutena tutkimuksellisen mediumin, jonka julkinen arviointi on mahdollista. Tuloksena on paitsi tutkimus, myös uudenlainen toimija, taiteellinen tutkija, luomansa tutkimuksellisen mediumin ensisijainen asiantuntija. Tämänkaltainen prosessuaalinen käsitys tutkimusksesta, jonka kriteerinä on ennen kaikkea sen aikaansaama muutos, perustuu käytäntöön. Opiskelijat toteuttavat tutkimukseensa liittyen useita käytännön osia. Ensimmäiset taiteelliset toteutukset ovat lähes poikkeuksetta liian monitahoisia ja mielisiä, lähellä tekijän aiempaa praktiikkaa, ja siten teoksellisia. Tällaisina ne ovat myös vaikeita arvioida. Myöhemmät työt ja omaan käytäntöön liittyvä kritiikki ja teoretisointi koostuvat hyvin usein aiempien töiden kritiikistä ja niiden tavoitteiden rajaamisesta ja tarkentamisesta. Tällöin tapahtuu se varsinainen transformaatio, jonka tuloksena tekijä ja hänen käytäntönsä eivät ole enää entisensä. Työn ohjauksella ja tutkimusyhteisön palautteella on muutoksen synnyttämisessä olennainen merkitys. Prosessin myötä työt muuttuvat yleensä tutkimuksellisemmiksi, eli refleksiivisemmiksi, läpinäkyvämmiksi, kommunikoivammiksi, fokusoidummiksi, helpommin lähestyttäviksi ja arvioitaviksi. Taitelija muuttuu tutkijaksi, tai ainakin lähestyy tutkimuksellista otetta. Samalla jotakin hänen taiteellisen käytäntönsä alkuperäisestä kokonaisvaltaisuudesta ja autonomisuudesta vähenee. Tuotokset eivät enää näyttäydy vain originaalisuudessaan, puhtaina inventioina, vaan ne myös näyttävät ja perustelevat tiensä uusiin löydöksiin, niistä tulee invention mediumeja. Vaikka useat toteutukset uhkaavat pitkittää opintoja, ovat ne perusteltuja sikäli kuin tarkoitus on paitsi läpikäydä myös esittää tietty muutosprosessi. Juuri toteutusten sarjan kautta artikuloituu tutkimuksen mediaalinen luonne ja sen piirissä tapahtuva ja esittäytyvä muutos. (Keskustella voi ja kannattaa pikemmin toteutusten tavasta ja keskinäisestä suhteesta. Tähän sisältyy paljon mahdollisuuksia, jotka eivät läheskään aina ole riippuvaisia rahasta.) Kuten saatatte huomata, mediumi, joka terminä säilyy siirryttäessä taiteesta tutkimukseen, tarkoittaa tässä tapauksessa paljon enemmän kuin pelkkää kommunikaation välinettä (kuten julkisessa

4 4 puheessa yleensä termi ymmärretään). Itse asiassa tullaan lähemmäksi termin alkuperäistä filosofista merkitystä (< Mika Elo, Harri Laakso). Kysymys on muutoksen yhtaikaa materiaalisesta että esityksellisestä välittäjästä, ei vain eräänlaisesta käännöksestä tilasta toiseen, vaan myös tuon käännöksen mahdollistavista keinoista ja ratkaisuista, jotka voivat olla luonteeltaan hyvinkin teknisiä ja konkreettisia, tai sitten vain käsitteellisiä uudelleenjäsennyksiä jonkin prosessin tarkastelussa. Esimerkiksi siten, että tuloksena ei ole siis vain yksittäinen taideteko, vaan myös taiteenteon väline, keksimisen keino: tie uuteen on avattu ja näytetty toteen. Tiedostaessaan ja artikuloidessaan oman mediaalisen luonteensa tutkimus näyttäytyy samalla suhteessa muihin tutkimuksellisiin mediumeihin ja havainnon ja käyttäytymisen mediumeihin yleensä, jotka sikäli kuin ne ovat yleisesti omaksuttuja ja annettuja, ovat samalla havainnon ja käyttäytymisen instituutioita. 2) Taiteellinen tutkimustulos on siis inventio, keksintö. Sen myötä maailmaan tulee jotakin uutta ja outoa, uusi tapa aistia, havaita, ajatella, toimia ja opettaa, uusi aistimisen ja sen esittämisen mediumi. Keksinnön kekseliäisyyttä voidaan sinänsä jo perustellusti arvioida (esim. onko se todella uutta ja erilaista verrattuna aiempiin keinoihin ja käytäntöihin, onko sillä vaikutusta olemassa oleviin keinoihin ja käytäntöihin), mutta pelkkä omaperäisyys ei mielestäni vielä riitä tekemään siitä vielä tutkimusta akateemisessa mielessä, erottamaan sitä pelkästä taiteen teosta tai tutkivasta taiteesta. Taiteellinen tutkimus ei määritelmällisesti vain tapahdu instituutioissa, vaan sen tulisi myös kohdistua instituutioihin, ei vain siihen laitokseen, jonka piirissä se sattuu toteutumaan, vaan erilaisiin instituutioihin yleensä ja niiden keskinäisiin suhteisiin, alkaen havainnon instituutioista ja ulottuen vallitseviin poliittisiin järjestelmiin. Sikäli kuin jokainen instituutio on ihmisen perustama, perustelema ja ylläpitämä, se on ihmiskeksintö. (Luonnollisia instituutioita ei ole. Se mitä luonto on, on itsessään instituutio.) Vaikka asia on näin helppo todeta yleisellä tasolla, on sen toteennäyttäminen ja tunnistaminen vaikeaa kunkin yksittäisen ja historiallisen instituution kohdalla. Asia on työn ja tutkimuksen takana. Ponnistelu on yleensä kuitenkin vaivan arvoista ja sinänsä arvokasta. Jos puhutaan taiteesta, tutkimuksesta ja tieteestä yhteiskunnan uudistajana, sisältää se ajatuksen siitä, että inventio on aina myös instituutiota termin aktiivisessa merkityksessä, perustaminen on jonkin keksimistä ja päinvastoin. Keksintö heti ilmestyessään, eli heti kun se tunnistetaan keksinnöksi, menettää paradoksaalisesti ainutlaatuisuutensa, keksijänoikeutensa, ja tarjoutuu keinoksi kaikille. (Tästä seuraa monenlaisia omistajuuteen, tekijänoikeuksiin ja patentteihin liittyviä kysymyksiä, mutta ne ovat tässä kohdin toissijaisia). Taiteellinen tutkimus tuottaa tällaisia yleishyödyllisiä keksintöjä, jotka sikäli kuin ne ovat yleishyödyllisiä, ovat samalla (vähintään potentiaalisia) instituutioita ja tuottavat kriittisiä ja perusteltuja muutoksia asioiden

5 5 institutionaalisessa tilassa. Tutkimuksen arvioinnin perustavin kriteeri akateemisena tutkimuksena onkin nähdäkseni se, missä määrin tutkija kykenee esittämään inventionsa instituutiona, koska tällöin se lähtökohtaisesti koskee kaikkia, se on tietoa. Ja vaikkei taiteellinen tutkija asiaansa näin esittäisikään, on taiteellista tutkimustulosta mielestäni joka tapauksessa perustelua tarkastella juuri tästä näkökulmasta: missä määrin se kykenee ottamaan huomioon ja haltuun oman institutionaalisen luonteensa ja vastuunsa? Jos edellä olevat kaksi perustelulinjaa yhdistetään, saadaan yhteenvetona seuraavaa: Taiteellisessa tohtoritutkinnossa taiteen mediumi muuttuu tutkimuksen mediumiksi. Kysymyksessä on uuden tarkastelu- tai toimimistavan syntymisestä ja perustelusta, invention mediumista. Taiteellinen tutkimus tapahtuu (taide)yliopistossa, siis akateemisessa instituutiossa. Taiteellinen tutkimustulos, tutkimuksellinen mediumi, sikäli kuin se on instituutiossa tapahtuva/toteutuva keksintö, on samalla instituution uudelleenkeksimistä, instituution mediumi, jossa instituutioiden syntyä voidaan tarkastella kriittisesti ja jolla voidaan synnyttää uusia instituutioita entisten rinnalle tai tilalle. Korostan vielä seuraavaa: taiteellisiksi tutkijoiksi tullaan taiteellisen tohtorintutkinnon kautta. Valmis taiteellinen väitöstyö tarjoaa taidollisen ja institutionaalisen lähtökohdan taiteilija-tutkijan tulevalle taiteelliselle tutkimukselle. Vaikka taiteellista post-doc tutkimusta on meillä verrattain vähän, tulisi taiteellista tutkimusta arvioida ja organisoida tätä päämäärää silmällä pitäen. Sillä varsinaisesti vasta tässä vaiheessa paljastuu tutkimuksen mahdollinen taidetta ja yhteiskuntaa muuttava vaikutus.