Sosiaalityön tulevaisuuden visiot ja sen mukanaan. tuomat haasteet sosiaalityön neuvottelukunnalle

Transkriptio

1 Sosiaalityön tulevaisuuden visiot ja sen mukanaan tuomat haasteet sosiaalityön neuvottelukunnalle Mikko Mäntysaari Äitienpäivänä Pirkkalan kirkossa saarnasi Aunuksessa lähettinä toimiva Jyri Luotonen. Hän kertoi olleensa vaimonsa kanssa Ruotsissa ehkä jossakin Göteborgin seudulla. Moottoritiellä karttaa lukevaa vaimoa alkoi epäillyttää, että he ovat eksyneet. Luotonen sanoi olevansa varma, että he ovat oikealla tiellä. He olivatkin, mutta menossa väärään suuntaan.onko sosiaalityön kehittäminen oikealla tiellä ja ollaanko tietä etenemässä oikeaan suuntaan? Monet asiat sosiaalityössä on paremmin kuin aikaisemmin, ainakin yliopiston näkökulmasta katsottuna. Osaamiskeskusten toiminta on käynnistynyt, sosiaalityön koulutus on pääainetasoista kaikissa yliopistoissa, ammatillinen lisensiaatinkoulutus on käynnistynyt hyvin. Sosiaalityössä väitelleitä tohtoreita tulee koko ajan lisää, ja jo kolmas sosiaalityön tutkijakoulu alkaa elokuussa. Kehittäminen, koulutus ja tutkimus etenevät siten ennennäkemättömällä tavalla. (Jopa niin että avoimeksi julistettuihin yliopistollisiin opettajanvirkoihin on kohta vaikea saada kiistatta päteviä hakijoita). Silti kenellekään alalla toimivalle ei liene yllätys, että voidaan myös väittää, että sosiaalityö on erittäin vaikeassa tilanteessa. Puheenvuoro Sosiaalityön vahvistaminen - seminaarissa Helsingissä Puheenvuoron syntyyn ovat vaikuttaneet keskustelut ja väittelyt monien ihmisten kanssa. Nimeltä haluan mainita Tuija Lindqvistin, Tarja Pösön, Anneli Pohjolan, Mirja Satkan, Marketta Rajavaaran, Olli-Pekka Moision, Ulla Kuitun ja Matti Vuorensyrjän. Puheenvuoron mielipiteistä ja kömmähdyksistä vastaan luonnollisesti itse. 1

2 1 Palkkaus Sosiaalityöntekijöiden työvoimapulan suurin yksittäinen selittäjä on palkkojen ja työtehtävien vastaamattomuus. Kun olin STM:n toimeksiannosta tekemässä ensimmäistä kattavaa selvitystä sosiaalityöntekijöiden määristä ja kelpoisuuksista vuonna 1998 [4], nousi kyselyyn vastanneiden vapaamuotoisissa vastauksissa hyvin voimakkaasti esille kysymys palkan ja työtehtävien välisestä epäsuhdasta. Se oli viisi vuotta sitten. Valitettavasti tilanne ei ole juurikaan korjautunut. Sosiaalityön neuvottelukunnan kiireellisiä toimenpiteitä koskevan raportin mukaan Palkkaustekijät ovat yhtenä merkittävänä syynä siihen, että sosiaalityöntekijän koulutuksen saaneet henkilöt hakeutuvat muihin kuin kunnan sosiaalityöntekijän tehtäviin [5, s. 14]. Sanoisin vielä vahvemmin: joko kysymys on ainoasta syystä tai ainakin aivan keskeisestä syystä. Jatkuva ja krooninen työvoimapula on objektiivinen osoitus siitä, että sosiaalityöntekijöiden palkkataso ei ole kohdallaan. Tätä ei ole tarpeen mitenkään lisäselvittää tai tutkia, mutta sen sijaan tilanteen korjaamiseksi tarvittavia keinoja on tietysti mietittävä tarkoin. Palkkakysymystä ei voi kuitenkaan kiertää tai korjata toisilla toimenpiteillä. Ellei palkkoja nosteta, on esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden koulutusmäärien lisääminen turhaa. Neuvottelukunta toteaa, että sosiaalityöntekijöiden palkkataso on kysymys, joka on neuvottelukunnan toimivallan ulkopuolella. Näin voi olla siinä mielessä, että kunnat maksavat sosiaalityöntekijöiden palkat, ei STM tai valtio. Ilmeisesti tästä syystä neuvottelukunta ei kiireellisiä toimenpiteitä miettiessään esitä yhtään toimenpidesuositusta sosiaalityöntekijäin palkkauksen parantamiseksi. Neuvottelukunta voi kuitenkin esittää esimerkiksi sosiaalityön saatavuuskriteerien luomista tai vaikkapa sosiaalipäivystysjärjestelmän luomista kunnille, vaikka nämäkin esitykset koskevat kuntien toimialaa. Tehtävänä tulisi olla sellaisen valtakunnallisen erillissopimuksen luominen, jossa sosiaalityöntekijöiden palkkoja nostettaisiin vastaamaan tehtävien vaativuutta ja koulutusta. Tällä asialla alkaa olla todella kiire. Vastaavasti muiden sosiaalityön kehittämiseksi suunniteltujen toimenpide-ehdotusten tulisi tukea tätä tärkeintä kehittämistavoitetta. 2

3 2 Työn organisointi Esimerkiksi sosiaalityön koulutusmäärien nostaminen ei ole yksiselitteisesti oikea ratkaisu työvoimapulaan, jos ei samalla mietitä, millaisilla toimilla jo alalle koulutetut saadaan takaisin asiakastyöhön, ja miten vastavalmistuneiden pysyminen perussosiaalityössä voidaan turvata. Palkkauksen ohella toinen yhtä perustavaa laatua oleva kysymys onkin työntekijöiden määrän sovittaminen työmääriin, eli työn mitoituksen saattaminen kohtuulliseksi. Parhainkaan palkka ei riitä, jos työmäärä on kohtuuton. Sosiaalityön ongelmana on työn rajaamattomuus ja raskaus. Sosiaalityöntekijöiden kertoma kokemus on sama kaikkialla Suomessa: asiakkaiden ongelmat ovat nykyään hyvin monimutkaisia ja työpaineet kovat. Yhä haastavammalta tuntuva asiakastyö näyttää johtavan kasvavaan erikoistumiseen. Yhtä aikaa toteutettu sektori- ja aluejako tekee sosiaalityön tiimit hyvin haavoittuviksi, joten riittävien resurssien turvaaminen on todella tärkeä kysymys. Kunnallisen itsehallinnon puitteissa on tietysti valintakysymys mihin palveluihin halutaan panostaa kunnissa. Kuntien taloustilanteet vaihtelevat, eikä missään kunnassa varmastikaan ole liikaa rahaa. Päättäjät voivat kaikenlisäksi olla rauhassa sen suhteen, että asiakkaiden taholta ei painetta synny vaikka tilanne olisi hyvinkin huono. Maassa on kuntia, joissa ei ole lastensuojeluongelmia, koska ei ole lastensuojelutyöntekijöitä. Siksi ei ole huostaanottojakaan. Lasten ja nuorten turvattomuutta ja pahoinvointia sen sijaan esiintynee kaikkialla. Siksi neuvottelukunnan esittämä sosiaalityön saatavuuskriteerien luominen tuntuu tärkeältä. Työn mitoitukseen voidaan vaikuttaa monin eri toimenpitein, mutta olennainen asia on saada lisää työntekijöitä perustasolle. Työntekijöiden ei tarvitse olla sosiaalityöntekijöitä, voi olla että nimenomaan muita työntekijäryhmiä olisikin kasvatettava eli ammattikorkeakoulusosionomien ja etuuskäsittelijöiden määrää lisäämällä oltaisiin oikealla tiellä. 3

4 3 Auktoriteettiperusteinen ammatti? Vaikka minulta pyydetyn puheenvuoron otsikko viittaa tulevaisuuteen, huomaan katsovani pikemminkin menneisyyteen. Sosiaalityön tutkimuksessa on ainakin 1980-luvun alusta ollut tapana kerskata selkeällä irottautumisella sosiaalihuollon historiallisista juurista eli armeliaisuustyöstä ja köyhäinhoidon traditiosta luvun kuluessa on vähitellen vakiintunut käsitys, jonka mukaan sosiaalihuolto on jo periaatteenakin taaksejäänyttä todellisuutta. Sosiaalihuollon sijaan on ryhdytty puhumaan sosiaalialasta toiminnallisena kokonaisuutena. Sosiaalityöntekijät ovat ikäänkuin osa tätä kokonaisuutta. Tähän liittyy alussa esittämäni metafora: kun etenemme tällä tiellä, pois sosiaalihuollosta kohti pitkälle eriytyneiden keskenään kilpailevien ammattien muodostamaa sosiaalialan temmellyskenttää, onko varmaa, että etenemme oikeaan suuntaan. Eli mitä kaikkea olemmme jättämässä taaksemme? Varmaan moni muukin on epäillyt, olivatko kaikki menneen maailman toimintatavat, menetelmät ja asenteet niin ratkaisevasti huonompia kuin nykyiset toimintatavat, menetelmät ja asenteet. Ehkä selkein muutos on tapahtunut toiminnan perustana olevissa arvoissa. Toukokuun alussa pidimme sosiaalityön yksiköiden yhteisen kokouksen Kuopiossa, jossa mietimme sosiaalityön määrittelyä (ikuisuusongelmaa). En käy tässä pohtimaan tapoja, joilla koetimme miettiä sosiaalityön olemusta, mutta sanon, mitä määritelmäyrityksissämme ei ollut. Erilaisten määritelmien viidakossa ei ollut määritelmiä, jossa olisi esiintynyt sana auttaminen. Tämä on sikäli yllättävää, että esimerkiksi Marjatta Eskola tapasi määritellä sosiaalityön auttamisen instituutioksi. Puolileikilläni esitin, että sosiaalityö määriteltäisiin rakkaudentyöksi. Nykyiset sosiaalityön määrittelyt ovat asiakkaiden ongelmiin etäisyyttä ottavia, ja vaikka niissä usein viitataan sosiaalityön arvoperustaan, niissä samalla tunnutaan vältettävän rakkauden ja auttamisen kaltaisia eettisesti ladattuja sanoja. Juice Leskisellä on laulu rakkauden ammattilaisista. Nykyinen professionaalistava kehittämistie välttelee tällaisia käsitteitä ja mieluusti vetäytyy tieteellisen neutraalisuuden taakse. Sama koskee myös tutkimusta, jonka edistymisestä puheenvuoroni alussa iloitsin. (Poikkeuksena viime vuonna ilmestynyt Pahan kosketus artikkelikokoelma. [3]) 4

5 Asiakkaiden elämänongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan moraalisia ongelmia, joihin ei aina välttämättä ole olemassa teknisen luonteisia ratkaisuja. Tämän tietävät varmasti kaikki sosiaalityöstä jotakin ymmärtävät. Etääntyminen kaiken auttamisen takana olevasta välittävästä solidaarisuudesta voi olla uhka aidolle asiakasmyönteisyydelle. Epäilen, että monilla koko työuransa asiakastyötä tehneillä sosiaalityöntekijöillä on voimavaranaan juuri tällainen aito asiakasorientaatio. Tätä aitoa asiakaslähtöisyyttä ei voi saavuttaa lakeja laatimalla ja erilaisia asiamiehiä ja lautakuntia nimeämällä. Solidaarinen vaikuttamispyrkimys rakenteisiin oli myös tärkeää menneen maailman arvo. Samalla tavalla kuin konkreettinen ja moraalisiin ongelmiin selvästi tarttuva käsittelytapa on sosiaalityötä koskevista keskusteluista kadonnut, on myös ajatus rakenteellisesta vaikuttamisesta kateissa ja 1980-lukujen vireä keskustelu radikaalista sosiaalityöstä ja rakenteisiin vaikuttamisesta tuntuukin olevan vähintään yhtä kaukana kuin puhe auttamisen ammattilaisista. Mihin poliittisuus on kadonnut? Amerikkalainen sosiaalityön professori Eileen Gambrill julkaisi äskettäin erittäin kirpeän puheenvuoron, jossa hän arvosteli sosiaalityön kehittymistä auktoriteettiperustaiseksi professioksi [1]. Auktoriteettiperustainen professio väittää perustavansa tutkimukseen, mutta ei tosiasiassa tee niin, vaan pikemminkin nojautuu yleiseen mielikuvaan siitä, että toimintaa ohjaa tutkimus, vaikka niin ei tapahtuisikaan. Empiirisellä tieteellä voi kuitenkin olla paljonkin annettavaa sosiaalityön kehittämiselle. Sekä Kansallisessa sosiaalihuollon kehittämisohjelmassa että Sosiaalityön neuvottelukunnan Kiireellisissä toimenpiteissä nostetaan esille hyvien käytäntöjen edistäminen ja sosiaalityön tutkimuksen vahvistaminen. Kiireellisissä toimenpiteissä esitetään sosiaalityön tutkijakoulutuspaikkojen lisäämistä. Ohjelma myös toteaa, että sosiaalityön neuvottelukunta valmistelee pitkäjänteisen tutkimusohjelman, jonka yhteydessä selvitetään eri rahoittajatahot. Molemmat esitykset ovat varmaan oikeansuuntaisia, mutta eteenkin jälkimmäinen tavoite voisi olla astetta konkreettisempi. Käsitteistä ei kannata kiistellä, varsinkin kun uskon, että tässä tarkoitetaan asiaa, jonka puolesta itsekin olen puhunut jo usean vuoden ajan, eli empiiriseen tietoon perustuvan sosi- 5

6 aalityön edistämisestä. Sanon nyt kuitenkin, että hyvät käytännöt on käsitteenä kuitenkin hankala, koska se on toisaalta turhan kapea, toisaalta liian löyhä. Se on turhan kapea, koska se kytkee tiedontarpeen pelkästään palvelujen tuottajan toimintaan. Niinpä keskeiset kysymykset siitä, millaisia esimerkiksi lastensuojeluperheiden elinolot tai elämänhistoria ovat, ei kyllä ilman pientä voimistelua sovi hyvien käytäntöjen piiriin. On hätkähdyttävää, miten vähän vielä tiedämme sosiaalityön kohteena olevien sosiaalisten ongelmien luonteesta kaikesta tutkimustoiminnan kasvusta huolimatta. Toisaalta puhe hyvistä käytännöistä on epämääräistä, koska se jättää auki keskeisiä kysymyksiä siitä, millä perusteella jokin käytäntö tulee todetuksi hyväksi. Riittääkö työntekijöiden oma kokemus siitä, että joku menetelmä toimii näytöksi? Tuskin vain, varsinkin kun on todennäköistä että vastakkaisia toimintatapoja voidaan pitää yhtä hyvinä. Tämä voi vaikuttaa akateemiselta saivartelulta, mutta ei valitettavasti ole sitä. Ehkä kannattaisi miettiä popperilaisittain pikemminkin huonojen käytäntöjen tunnistamista eli tietoperustan vahvistamista falsifikaation kautta. Tätä on esittänyt Yhdysvalloissa Tomi Gomory [2] argumentoidessaan Evidence-based Practice ajatusten soveltamisyrityksiä vastaan. 4 Lopuksi Sosiaalityön neuvottelukunta on lyhyessä ajassa saanut aikaan joukon pääasiassa hyvin kannatettavia toimenpide-ehdotuksia. Perusongelma on huonon palkkauksen ja työn raskauden ja vaativuuden aiheuttama työvoimapula, joka ei voi ratketa kuin päättäväisillä kehittämistoimenpiteillä. Sosiaalityön asiakkaat eivät nosta meteliä vaikka tilanne kriisiytyisi lisää. Siksi hyvinvointivaltioksi itseään kutsuvan Suomen tulisi yhteisvoimin korjata tämä ongelma. Kun kyse on vain muutaman tuhannen ihmisen tilanteesta, ei kyse voi olla taloudellisestikaan kohtuuttomasta taakasta. Jo työssä olevan sosiaalityöntekijäkunnan aseman parantamisen ohella toinen kysymys johon haluan vielä puuttua on tulevien sosiaalityöntekijäsukupolvien luominen. Olemmeko oikealla tiellä, etenemmekö oikeaan suuntaan? 6

7 Neuvottelukunnan suunnitelmassa esitetään sosiaalityön koulutusmääriin lisäyksiä. Sosiaalityöntekijöiden koulutusta kehitettäessä ei ole juuri pysähdytty miettimään, saammeko oikeanlaisia opiskelijoita. Psykologian valintakokeissa toisissa yliopistoissa käytetään soveltuvuustestiä, toisissa ei. Professori Wahlström väittää, että eri tavoin valitut opiskelijat eroavat myös valmistuessaan selvästi toisistaan. Sosiaalityön koulutuksessa ei tietääkseni yhdessäkään yliopistossa käytetä soveltuvuustestejä. Voisi olla syytä käyttää. Miten voisimme valita opiskelijoita, joiden elämässä välittävä solidaarisuus on niin luja arvo, että se säilyy sosiaalityön arjen paineissa. Sosiaalityöntekijäkunta on vahvasti naisistunut. Monen mielestä se, että sosiaalityö on yhä selvemmin yksinomaan naisammatti, on sinänsä pelkästään myönteistä. Tästä seuraa kuitenkin myös ongelmia, erityisesti lastensuojelussa. Tarvitsemme sukupuolikiintiötä sosiaalityöntekijäkoulutukseen, ei vähiten siksi, että lastensuojelun viranomaistehtävien hoitamisen kannalta olisi välttämätöntä, että alalla olisi pieni mutta riittävä miespuolisten sosiaalityöntekijöiden joukko. Monikulttuurisuus on kasvava haaste Suomelle, ei vähiten siksi, että sosiaalialan työvoimapula edellyttää jatkossa lisää ulkomaalaista syntyperää olevia työntekijöitä. Tarvitsemme siksi myös muista kulttuureista tulevia sosiaalityöntekijöitä. Yksi vaihtoehto näiden saamiseksi voisi olla valtakunnallinen, vaikkapa SOSNETin koordinoima englanninkielinen sosiaalityöntekijöiden maisteriohjelma. Viitteet [1] Gambrill, Eileen (2001) Social work: An authority-based profession. Research on Social Work Practice 11 (2), [2] Gomory, Tomi (Winter 2001) A fallibilistic response to thyer s theory of theory-free empirical research in social work practice. Journal of Social Work Education 37 (1), [3] Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja, (toim.) (2002) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. Jyväskylä: PS-kustannus. [4] Marjamäki, Pirjo, Mäntysaari, Mikko & Ristimäki, Tero (1998) Sosiaalityöntekijät Suo- 7

8 messa Tehtävät, koulutus, määrä ja riittävyys. Selvityksiä no. 9. Helsinki: Sosiaalija terveysministeriö. [5] Sosiaalityön neuvottelukunta (2003) Kiireelliset toimenpiteet sosiaalityön vahvistamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2003:10. Helsinki: STM. 8