Jos emme itse kerro tarinaamme, kuka muu sen kertoisi?

Transkriptio

1 Jos emme itse kerro tarinaamme, kuka muu sen kertoisi? Nykysaamelaiskirjallisuus ammentaa tarinaperinteestä, joiusta ja oman kielen erityisyydestä. Vuosisatainen kirjallisuustraditio kamppailee edelleen asemansa puolesta, mutta herättää silti kiinnostusta ympäri maailmaa. SAARA JÄRVIÖ Kuva: Atrain & Nord -kustannusliike Kerttu Vuolab: Omalla kielellä kirjoittaminen on Kerttu Vuolabille tärkeää, sillä kieli on tärkeä osa ihmisyyttä. aikoinaan kirjastossa töissä huomasin lasten ilahtuvan löytäessään lastenkirjoista Ollessani jotain tuttua. Ajattelin, miten paljon itse olisin ilahtunut lapsena oman kielisestä ja omasta maailmastani kertovasta tarinasta, kertoo kirjailija, toimittaja ja kääntäjä Kerttu Vuolab kirjoittamisensa alkusysäyksestä. Tuttuja kokemuksia kuvaavaa kirjaa ei vielä aikuisenakaan näkynyt, joten Vuolab ryhtyi itse kirjoittamaan. Hänen ensimmäinen teoksensa Golbma skihpáračča (Kouluhallitus - Valtion painatuskeskus 1979), kuvaa Vuolabin lapsuuden leikkejä. Maailma Vuolabin teoksissa kumpuaa vanhoista tarinoista, joita hän lapsena kuuli vanhemmiltaan ja tuttaviltaan. Vuolabin kotipaikka, Tenojokilaakso, oli aikoinaan tarinoiden kertomisen aluetta. Ihmiset kulkivat matkoillaan laaksoja ja jokia pitkin, ja yöpyivät kulkiessaan tutuilla ja sukulaisilla. Vieraiden seurassa tarinoita kerrottiin yötä myöten, Vuolab kertoo. Lapset saivat kuulla osansa aikuisten jakamista matkatarinoista, muisteluista sekä pelottavistakin jutuista. Lapsille tarinoitiin muutenkin paljon tarinoilla varoitettiin vaaroista, opetettiin uusia taitoja sekä leikitettiin, lorutettiin ja lohdutettiin. Kertomisen taito oli vahvasti arjessa läsnä. KAIKEN TAKANA OVAT TARINAT Lasten kanssa toimiessaan Vuolabille valkeni, että hänen muistamansa lorut ja laulut olivat katoavaa perinnettä, joka piti saada talteen. Työkaverit kannustivat häntä tekemään lasten satuja ja loruja sisältävän kuvakirjan, Ánde ja Risten jági farus (Davvi girji 1990). 26

2 Kaisa Ahvenjärvi: Kaisa Ahvenjärvi uskoo saamelaiskirjallisuudella olevan valoisan tulevaisuuden. ARTIKKELI Samaa perinteen tallentamista tapahtuu Vuolabin teoksessa Valon airut (Atrain 2015, Bárbmoáirras, Davvi girji 2008), joka yhdistää kolmella tasolla saamelaista mytologiaa, oman suvun tarinaperinnettä sekä saamelaisperheen tarinaa 1900-luvulla. Rannat ovat kuitenkin nyt hiljentyneet, eikä tarinoita enää kerrota entiseen tapaan. Väki on vähentynyt, kun ihmiset ovat muuttaneet työn perässä pitkin maailmaa. Lisäksi nykyään kuljetaan eri tavalla. Autolla liikkuessa ei tule poikettua rupattelemaan samalla tapaa kuin entisaikaan. Kohtaamisen ja tarinoinnin paikat ovat vähentyneet, Vuolab kertoo. Runoilija, näyttelijä ja muusikko Niillas Holmberg on elänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan aikoina, jolloin tarinankerronta on jo vähentynyt. Holmbergin perheessä perinne kuitenkin eli, ja hän kertoo lapsuutensa olleen täynnä tarinoita. Olen ollut onnekas, kun olen sadat illat saanut nukahtaa tarinoihin, Holmberg kertoo. Tarinat ovat sysänneet Holmbergin kirjailijanuralle. Aloin kirjoitella juttuja jo kymmenvuotiaana. Silloin innostukseen kirjoittaa liittyi eskapismi olin pettynyt todellisuuteen, jossa ei näkynytkään tarinoiden maahisia, peikkoja ja muita hahmoja. Kirjoittaminen oli tapa päästä lähemmäs tuota maailmaa. Holmbergille tarinat ovat tapa käsittää maailmaa. Soveltamalla nykyajan ongelmia perinteisiin tarinoihin voidaan jäsennellä vaikeuksia ja löytää polkuja eteenpäin. Esimerkiksi peikkohahmo Staalon kautta voidaan käsitellä nykyhetken saamelaispoliittisia ongelmia. Tarinallisuus on läsnä myös Holmbergin omissa runoissa ja lauluissa. Hän kertoo kirjoittamisen olevan ajatusten jäsentelyä ja siivousta, keskustelua oman itsen ja oman taustan kanssa. Kirjoittaminen sai Holmbergin osalta vakavamman otteen, kun hän kuusitoistavuotiaana muutettuaan lukion perässä Tampereelle alkoi käsitellä kokemuksiaan runojen kautta. Ensimmäisestä Tampereen-vuodesta syntyikin runokokoelma, Dego livččen oaidnán iežan (DAT 2009). Kirjallisuudentutkija Kaisa Ahvenjärvi Jyväskylän yliopistosta kertoo, että kertomaperinne on läsnä saamelaisessakirjallisuudessa myös aiheiden kautta. Vanhan uskomusperinteen tarinat voidaan tuoda nykykirjallisuudessa tähän päivään. Nykyrunoudessakin on viittauksia vanhoihin jumalattariin ja mytologioihin. Esimerkiksi Irene Larsen viittaa runokokoelmassaan tarinaan naisesta, joka vietti talven karhunpesässä ja sai karhun kanssa lapsen. Nykyaikaan tuotuna tarina saa uusia ulottuvuuksia, kertoo Ahvenjärvi. KIELI OVENA OMAAN MAAILMAAN Saamen kieltä on kirjoitettu yhtä kauan kuin suomen kieltä eli luvuilta saakka. Saamelaiskielistä Suomessa puhutaan kolmea: inarinsaamea, koltansaamea sekä pohjoissaamea. Pohjoissaame on näistä yleisin sekä vahviten edustettu kirjallisuudessa, ja sitä puhutaan myös muissa Pohjoismaissa. Vuosikymmeniä kestäneen pakkosuomalaistamisen vuoksi läheskään kaikki saamelaiset eivät osaa lukea ja kirjoittaa saamea. Vanhemman sukupolven edustajat eivät saaneet käyttää saamea koulussa. Moni kirjailijakin on opetellut saamen taidon vasta aikuisiällä. Saamen kielen opetus yleistyi kouluissa vasta 1970-luvulta alkaen. Noin kahdeksankymmentä prosenttia saamelaiskirjallisuudesta purkaa viime vuosisadan suomalaistamista ja assimilaatiota. Taide on ollut korvaamaton työkalu näiden kokemusten käsittelyssä, Holmberg toteaa. Vuolab on kokenut suomalaistamisen ja asuntolahistorian, sillä jo lapsena hän joutui käymään koulussa 200 kilometrin päässä Kuva: Tarja Vänskä-Kauhanen 27

3 kotoaan. Näistä kokemuksista kertoo hänen nuortenromaaninsa Sataprosenttinen (Atrain 2014, Čeppári čáráhus, Davvi girji 1994). Koulussa muiden kiusaama Vuolab vetäytyi omaan rauhaansa kirjoittamaan ja täytti päiväkirjat kirjoituksillaan. Koulussa opetettiin puhumaan ja kirjoittamaan suomeksi, joten omatkin tekstit syntyivät sillä kielellä. Kerran toiset oppilaat nappasivat tekstit ja lukivat niitä muille ääneen. Siitä eteenpäin Vuolab kirjoitti saameksi, jotta muut eivät ymmärtäisi lukemaansa. Omalla kielellä hän pystyi kuvaamaan kokemuksiaan suomea paremmin. Toimittajana työskennellessään Vuolab huomasi, että oma äidinkieli ei ollut teknisesti tarpeeksi vahvasti hallussa. Hän hakeutui opiskelemaan saamen kieltä ensin Tromssan ja sitten Oulun yliopistoon. Vuolab kertoo omalla kielellä työskentelyn olevan elintärkeää. Äidinkieli on ihmiselle suuri henkinen pääoma. Se on vanhempien ja suvun tapa valmistaa lasta elämään. Sanat ovat kehittyneet maailman kautta, ja ne ovat valtava rikkaus ympäröivän maailman ymmärtämisessä, Vuolab kuvaa. Vuolabin mukaan ihminen kertoo kielessä aina itsestään ja omasta maailmastaan. Ilman kieltä ja kertomisen taitoa olisimme paljon köyhempiä. Siksi Vuolab pitää saamen kielen vaalimista tärkeänä. "Painostuksen alla ollut kansa on joutunut pitämään paljon puoliansa, ettei ole kielellisesti ja kulttuurisesti joutunut sulautumaan, hän toteaa. Sekä Vuolab että Holmberg näkevät, että on elämäntyö tulla hyväksi oman kielen käytössä. Kielet ovat kuin maailmankuva, ne sisältävät niin paljon. Kun kirjoittaa omalla äidinkielellään, on ikään kuin kotimaailmassaan ja pystyy ammentamaan sieltä, Holmberg kuvaa. Muilla kielillä paljon kirjoittanut Holmberg kuvaa vieraalla kielellä tekemisen tuntuvan erilaiselta. Teksti on silloin vuolaampaa, mutta jotenkin huolimattomampaa ja huolettomampaa. Kun kirjoitan saameksi, kirjoitan saamelaisille, suomeksi kirjoittaessani taas tunnen esittäväni tekstini suomalaisille. KOMPASTUSKIVENÄ KUSTANNUSTOIMINTA Ahvenjärvi muistuttaa, että saamelainen kirjallisuus on hyvin monikielistä. Vaikka valtaosa siitä kirjoitetaan pohjoissaameksi, julkaistaan saamelaista kirjallisuutta myös muilla saamelaiskielillä sekä Pohjoismaiden enemmistökielillä. Lisäksi kirjallisuuden saralla on huomattavasti rajoja ylittävää toimintaa, varsinkin yhteispohjoismaisen saamelaiskirjailijoiden yhdistyksen Sámi Girječálliid Searvin kautta. Tämäkään ei ole itsestäänselvyys. Pohjoismaiden yhteinen pohjoissaamen kirjoitusasu rakennettiin vasta 1970-luvulla. Siihen asti kieltä kirjoitettiin eri maissa eri tavoin. Saamelaiskirjallisuuden asema eri maissa vaihtelee. Paras tilanne on Norjassa, missä valtio tukee merkittävästi kustannustoimintaa ja jossa on pitkään tehty edistyksellistä politiikkaa. Norjassa on pitkä perinne julkaista samoissa kansissa sekä norjaksi että saameksi olevia teoksia. Lisäksi norjaksi käännetään paljon saamelaisia kirjoja. Suomessa ja Ruotsissa ei ole juuri lainkaan saamelaista kustannustoimintaa, ja Suomen saamelaiset julkaisevatkin usein teoksensa Norjassa. Suomessa taloudellisia resursseja ei ole vastaavia määriä. Uusia teoksia on vaikeaa saada julkaistua saameksi, saati käännettyä suomeksi. Pari vuotta sitten Inariin perustettu kustantamo Kieletär julkaisee saamelaisen kirjallisuuden suomennoksia. Onkin todella tärkeää, että saamelaista kirjallisuutta tulee myös ei-saamelaisten saataville, Ahvenjärvi kertoo. Suomessa asuu noin saamelaista, kun koko maailmassa saamelaisia on laskutavasta riippuen Pienelle kansalle ei ole taloudellisesti kannattavaa kustantaa kirjoja, ja moni kustantamo on ajautunut konkurssiin. Vuolab kertoo teoksensa Ánde ja Risten jági farus julkaisun kestäneen kahdeksan vuotta, sillä ennen julkaisua se ehti jäädä kahden kustantamon konkurssin jalkoihin. Holmberg toteaa lukeneensa enemmän muilla kielillä, sillä saameksi ei julkaista paljoa. Sitten kun joskus löydän saameksi jotain uutta hyvää kirjallisuutta, olen aivan into piukassa, hän kertoo. RUNOUS EDELLÄ Ensimmäisiä saameksi julkaistuja teoksia olivat 1600-luvulta alkaen julkaistut hengelliset tekstit. Nykyiseen muotoonsa saamelainen kaunokirjallisuus alkoi hioutua vasta 1900-luvun alussa. Vuosikymmenten ajan saameksi julkaistiin vain satunnaisia teoksia, kunnes 1970-luvulla saamelainen kirjallisuus teki läpimurron. Tuolloin aloittelivat toimintaansa esimerkiksi Nils-Aslak Valkeapää sekä Kirsti Paltto. Seitsemänkymmentäluvulla ääneen pääsivät niin kantaaottavat äänet kuin naiskirjailijat. Kirjallisuus oli tärkeässä osassa etnisen identiteetin rakentamisessa. Lapin ongelmista puhuttiin suoraan, ja kirjallisuudessa käsiteltiin ristiriitoja saamelaisuuden ja länsimaisen kulttuurin välillä. Vielä seitsemänkymmentäluvulla runous oli lajeista vahvin, mutta seuraavilla vuosikymmenillä proosa nousi johtavaksi kirjallisuudenlajiksi. Kahdeksankymmentäluvulla saamelaiskulttuurin ja kirjallisuuden asema oli vankka, ja omaa kulttuuria alettiin kirjallisuudessakin käsitellä syvällisemmin, ei vain valtakulttuurin vastakohtana. Nykyään saamelaista kirjallisuutta julkaistaan monessa eri genressä. Määrällisesti eniten julkaistaan lastenkirjoja. Myös fantasiakirjallisuus on suosittua, ja erityisesti Ante Aikion saamelaiseen mytologiaan pohjautuva Aigi-kirjasarja (Reuna Kustantamo) on saanut näkyvyyttä. Saamelainen kirjallisuuden suurin ero pohjoismaisiin kirjallisuudensuuntauksiin on romaanien vähäisyys. Proosaa julkaistaan 28

4 Kuva: Tarmo Lehtisalo Niillas Holmberg: Niillas Holmberg kertoo lukemisen ja kirjoittamisen tuntuvan erilaiselta, kun sitä ei tee omalla äidinkielellä. vain vähän, ja sen sijaan runous on lajeista yleisin. Ahvenjärven mukaan yksi tätä selittävistä tekijöistä saattaa olla saamelaisten vahva joikuperinne. Saamelainen lauluperinne on itsessään poeettista ilmaisua, jossa kohteesta tehdään musiikillisesti ja sanallisesti kuva. Joiku on tehnyt runoudesta luontevan ilmaisumuodon myös kirjallisuudessa, ja lukijoiden on helppo tarttua tuttuun lajiin. Holmberg nostaa joikuperinteen vaikutuksen ohelle ja -70-luvuilla toimineet runoilijat, kuten Valkeapään. Suosittujen tekijöiden kautta runous nousi tuolloin oikeaksi buumiksi, jonka vaikutukset tuntuvat edelleen. Keskeisiä lyyrikkoja ovat olleet Valkeapään ohella esimerkiksi Rauni-Magga Lukkari sekä Inger-Mari Aikio. Saamelaista nykyrunoutta laajalti tutkinut Ahvenjärvi kertoo genren olevan hyvin monimuotoinen. Kirjoja julkaisevat nykyään sekä jo luvuilla uransa aloittaneet että 2000-luvulla debytoineet runoilijat. Runot ovat lähes poikkeuksetta vapaarytmisiä mutta kokeellinen runous on toistaiseksi harvinaista. Yksi muodollisista erityispiirteistä on tietty sarjallisuus. Runoteokset ovat usein kokonaisuuksia, yhden teeman ympärille kietoutuvia sarjoja, Ahvenjärvi kertoo. Alkuaikojen saamelaispoliittisten aiheiden sijaan runojen teemoina ovat nykyään esimerkiksi arkisemmat ja henkilökohtaisemmat kielen, naiseuden ja kodittomuuden teemat. Ahvenjärven mukaan nykyrunoudessa elävät myös perinteiset aiheet, kuten poronhoito, joiku ja kielen merkitys. Niihin tuodaan kuitenkin uusia näkökulmia, perinnettä problematisoidaan. Näin vanhat tarinat ja mytologiat elävät siis edelleen nykyajassa ja aukeavat uusin tavoin uusissa tilanteissa. Holmberg toteaa perinteisten tarinoiden ja aiheiden käyttämisen olevan myös keino, jolla kirjailija voi astua takaisin entiseen maailmaan ja tuoda taustaansa nykypäivään. PIENIÄ IHMEITÄ On tärkeää, että kirjallisuus kertoo myös meidän tarinaamme. Ja jos emme itse kerro sitä, kuka muu sen kertoisi? Samoin on tärkeää, että saameksi on kirjoja, ja että niissä kirjoissa on maailma meidän lähtökohdistamme kuvattuna, painottaa Vuolab saamelaiskirjallisuuden säilymisen tärkeyttä. Saamelaiskirjallisuuden kulta-aika oli ja -90-luvuilla, kun saamelaisliike oli muutenkin voimissaan. Viime vuosikymmeninä muut taidemuodot, kuten musiikki ja audiovisuaaliset taiteet, ovat nousseet kirjallisuutta suositummiksi. Lukijoiden ja rahoituksen universaali puute vaivaa myös saamelaiskirjallisuuden tulevaisuutta. Kirjoja ostetaan yhä vähemmän, ja ne kilpailevat ajasta sosiaalisen median ja teknologian kanssa. 29

5 Lisäksi ongelmana on kirjoittajien puute. Uusia nuoria kaivattaisiin sekä tekijöiksi että lukijoiksi. Haastetta tähän tuo erityisesti se, että yli puolet nuorista asuu nykyään saamelaisalueiden ulkopuolella, suurissa kaupungeissa. Norjan suurin saamelaiskeskittymä on Oslo, Suomessa taas Helsinki. Ei-saamelaisessa ympäristössä vanhemmilla on suuri työ ylläpitää kieltä ja kulttuuria uudelle sukupolvelle. Ahvenjärvi näkee kuitenkin saamelaiskirjallisuudella olevan kaikki edellytykset hienoon tulevaisuuteen. Kun katsotaan maailmanlaajuisesti alkuperäiskansojen tilannetta, ovat saamelaiskirjallisuuden elinvoimaisuus ja asema hyviä. Usein alkuperäiskansat kirjoittavat enemmän jollain valtakielellä. On poikkeuksellista, että näin pienellä kielellä tehdään näin paljon. Se on pieni ihme, Ahvenjärvi iloitsee. Myös Vuolab näkee saamelaiskirjallisuuden saavutukset. Kun ajattelee, miten vähän aikaa meillä on ollut kirjoja omalla kielellä, ei voi kuin ihmetellä miten paljon tietoa on pantu talteen. Saamen kielen nykyinen asema on suuri saavutus. Kiinnostus saamelaiskirjallisuutta kohtaan on sen kohtaamista haasteista huolimatta suurta. Teoksia on käännetty paljon varsinkin englanniksi ja espanjaksi, mikä on herättänyt globaalin lukevan yleisön kiinnostuksen. Tämän on Holmbergkin huomannut. Hän itse on käännättänyt suuren osan runoistaan englanniksi, ja huomannut sen kannattavan. Olen kiertänyt vuodesta 2010 alkaen kirjallisuustapahtumissa ympäri maailmaa, ja kiinnostusta kirjallisuuttamme kohtaan piisaa kaikkialla, hän kertoo. Kirjallisuuden tulevaisuutta voi vahvistaa vain tekemällä sitä. Täytyy siis lukea, kirjoittaa ja julkaista aina vain lisää, Holmberg kiteyttää. Lähteet: Kirjasampo.fi Saamelainen kirjallisuus Suomessa Vuokko Hirvonen: Saamenmaan ääniä. Saamelaisen naisen tie kirjailijaksi. (SKS, 1999) Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. (Puntsi, 2015) Hallila ym. (toim.): Suomen nykykirjallisuus 1. Lajeja, poetiikkaa. (SKS, 2013) TUTUSTU SAAMELAISEEN KIRJALLISUUTEEN: Kaija Anttonen (toim.): En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista nykyrunoutta. (Kieletär Inari 2015) Kaisa Ahvenjärvi (toim.): Tuulisolmut. Valikoima saamelaista nykyrunoutta. (Poesia 2018) Inger-Mari Aikio ja Miro Mantere: Aurinko juo kermaa runomusiikkiteos. (DAT 2014) Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni (DAT 1988) Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni (Palladium Kirjat 2015) Kerttu Vuolab: Valon airut (Atrain Kustannus 2015) Rauni-Magga Lukkari: Äitejä, tyttäriä (Gollegiella 2013) Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986) Niilo Aikio: Tanssi paholaiselle (Davvi Girji 2014) Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (Reuna 2013) Opettele saamea ja saamen kulttuuria: 30