TILA, RAKENNE JA KUVA

Transkriptio

1 Esko Hurme TILA, RAKENNE JA KUVA Tietoyhteiskunnan alueellinen maisema Suomen Kuntaliitto 1995

2 SISÄLTÖ Esipuhe Tiivistelmä Johdanto 1 1. Havahtuminen 3 2. Näkymätön kudos 4 3. Kaikki kulkee kaiken läpi Ensimmäinen maisema: työ, verkot ja media Toinen maisema: valtio, paikka ja kartta Kolmas maisema: aika ja rakenne Rajapinnat pinnan alla Pinnallinen Suomi, kaksi pikakuvaa Aluetutkija Kunhan kaikki menisi hyvin Osaajat kartalla Tietoinfrastruktuuri, alueet ja verkot Verkostotalous Verkot ja käyttäjät Näkökulma, rakenne ja alue Aluskasvillisuus Alueverkot Matkalla maailmalle: Kauhajoen aluetietoverkko Kirjastot ja internet Terveydenhuolto Päätöksenteko ja demokratia Oppiminen Asuinalueverkot Etätyö ja tietotuvat Front-officet Minkälaista tietoyhteiskuntaa EU haluaa? Politiikka ja rahastot 57

3 9.2 ERNACT Forum Mitä tanskalaiset ovat päättäneet haluta? Mitä Suomi haluaa? Suomen alue- ja rakennepolitiikan tavoiteohjelmat Tavoite 2 -alueet Tavoite 5b alueet Tavoite 6 -alueet Tavoite 3, Euroopan sosiaalirahasto Tavoite Suomen tietoyhteiskuntastrategia Etätyön kehittäminen Johtopäätökset ja suositukset Alueet Rasterit Etäisyyskitkat Merkkitavara Kuvitteellinen perustuslaki Kolme tehtäväkokonaisuutta 91 Lähteet Liitteet

4 Esipuhe Yhteiskunnallista keskustelua ovat viime vuosina leimanneet erityisesti julkisen hallinnon taloudelliset vaikeudet sekä maassa vallitseva suurtyöttömyys. Talousongelmat ja työttömyys ovat seurauksia tapahtuneesta kehityksestä, eivät syitä sellaisenaan. Yhteiskunnallisen kehityksen suuret muutosvoimat, kuten tuotantoteknologian muutokset ja sen vaikutukset yritystoimintaan, tietoyhteiskunnan esiinmarssi, ympäristöasioiden korostuminen, yleinen kansainvälistyminen sekä kehittyneissä maissa väestön ikääntyminen, ovat jääneet yhteiskunnallisessa keskustelussa taka-alalle. Koetut vaikeudet ovat kuitenkin seurausta juuri edellä mainituista ja eräistä muista yhteiskunnallisista muutoksista, jotka muovaavat yhteiskuntaamme ja aiheuttavat merkittäviä kasvukipuja. Tuleva menestys perustuu hyvin pitkälle siihen kuinka hyvin toisaalta sopeudutaan muutokseen, kuinka hyvin voidaan kehityksen valtavirtoja hyödyntää ja jopa kehitykseen vaikuttaa. On päästävä saneerauksesta kehittämiseen. Tällaiset tausta-ajatukset ovat vaikuttaneet käsillä olevan selvityksen tuottamiseen. Tietoyhteiskunta ei ole mikään kertailmiö, vaan sanapari, jolla kuvataan erästä yhteiskunnalliseen kehitykseen keskeisesti vaikuttavaa, parhaillaan meneillä olevaa prosessia. Tietoyhteiskunnasta on laadittu lukuisia selvityksiä ja valtiovalta on laatinut omat strategiansa, joilla pyritään varmistamaan se, että Suomi pystyy osaltaan hyödyntämään uuden tekniikan mahdollisuudet. Myös kunnallishallinnossa on paljon tehty ja tehdään. Usein esitetty kysymys: mitkä ovat tietoyhteiskunnan alueelliset vaikutukset, on kuitenkin jäänyt selkeää vastausta vaille. Tietäen vastaamisen vaikeudet päätettiinkin tuottaa aluksi esiselvitys asiasta, jonka pohjalta voitaisiin varmemmin edetä. Näin siksi, että niin kuntien kuin maakuntien ja muiden kuntayhtymien kannalta tietoyhteiskunnan alueellisella ulottuvuudella on keskeinen painoarvo. Nyt käsillä oleva Esko Hurmeen laatima raportti: "Tila, Rakenne ja Kuva, tietoyhteiskunnan alueellinen maisema", on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä selostus tietoyhteiskunnasta, ei yksin alueellisena ilmiönä, vaan myös kehitysprosessina itsessään. Raportin kirjoitustapa osaltaan tekee tietoyhteiskunnasta elävän, eräällä lailla luonnollisen ja arkipäiväisen kehitystapahtuman. Selvitys myös houkuttaa vastaväitteisiin ja kokeiluihin. Esko Hurme ansaitsee tunnustuksen ja kiitokset hyvästä työstä. Kuntaliitossa merkittävimmin raportin syntyyn on vaikuttanut erityisasiantuntija Heikki Lunnas, jolle myös kiitokset.

5 Nyt valmistunut selvitys antaa jo sellaisenaan virikkeitä käytännön toimijoille. Kuntaliitto tulee järjestämään selvityksen perusteella yhden tai useampia seminaareja, joissa samalla pyritään selkeyttämään jatkotoimenpiteiden sisältö. Selvityksen ehdotukset antavat keskustelulle hyvän pohjan. Joka tapauksessa Kuntaliiton on pyrittävä tuottamaan yhä monipuolisempia ideoita käytännön arkeen. Samoin EU:n tarjoamat mahdollisuudet tulee myös käyttää hyväksi. Juha Talvitie Rakennepolitiikan päällikkö

6 Tiivistelmä Tila, rakenne ja kuva -raportin tarkoituksena on antaa yleiskuva suomalaisen tietoyhteiskunnan tämänhetkisen kehitysvaiheen alueellisista piirteistä. Raportissa tarkastellaan tietoyhteiskunnan kehitystä sekä yleisenä kansallisvaltioiden rajat rikkovana että erityisenä suomalaisena ilmiönä. Tarkastelun pääpaino on erilaisissa aluetason sovelluksissa. Esityksessä ei sitouduta mihinkään täsmälliseen tietoyhteiskuntamääritelmään. Tietoyhteiskunta nähdään sekä aikaan ja paikkaan sidottuna tilana siihen liittyvine toimintoineen että infrastruktuurina ja toiminnallisena rakenteena. Suomalaisen tietoyhteiskunnan katsotaan muotoutuvan samanaikaisesti sekä yleisistä rakenteellisista edellytyksistä että paikallisista ja alueellisista lähtökohdista kehittyvistä sovelluksista käsin. Erilaisten alueverkkojen ja paikallisten sovellusten katsotaan muodostavan yleistä ja globaalia sekä erityistä ja paikallista yhdistävän hyödyllisen ja tarkoituksenmukaisen välittäjämekanismin. Raportissa päädytään siihen johtopäätökseen, että erityisen suomalaisen tietoyhteiskunnan alueellisuutta koskevan karttamuotoisen kuvauksen tekeminen ei ilmiön ymmärtämisen kannalta ole tarkoituksenmukaista. Aluemääritykset rajaavat helposti ulos monia tärkeitä paikallisia tietoyhteiskuntakonseptiin liittyviä innovaatioita ja kehityspiirteitä Ne eivät myöskään ota tarpeeksi huomioon uuden ja vanhan toimintakulttuurin monia rinnakkaisuuksia ja päällekkäisyyksiä. Esityksessä on myös tarkasteltu Euroopan unionin tietoyhteiskunta- ja rahoituspolitiikkaa sekä käyty esimerkinomaisesti läpi Tanskassa parhaillaan käynnissä olevan Info tietoyhteiskuntaohjelman tavoitteita ja toimepide-ehdotuksia. Edelleen raportissa on lyhyesti arvioitu suomalaisen tietoyhteiskunnan kehittämisen tavoitteita sekä tarkasteltu Suomen EU-tavoiteohjelmia tietoyhteiskuntakehitykseen liittyviltä osin. Selvityksessä ehdotetaan, että Suomen Kuntaliitto vahvistaisi asemaansa suomalaisen tietoyhteiskunnan aluerakenteiden tutkimuksen, kehittämisen, tietohuollon ja tukitoiminnan tärkeänä toimintayksikkönä. Samoin esitetään, että suomalaista tietoyhteiskuntaa alueellisesta näkökulmasta tarkasteleva tutkimus- ja kehittämistoiminta asetettaisiin yhdeksi Suomen Kuntaliiton lähiajan tutkimustoiminnan painopisteeksi. Raportissa suositellaan myös, että Suomen Kuntaliitto tukisi tietoyhteiskunnan kehittymistä koskevaa aluetason keskustelua ja olisi osaltaan käynnistämässä yhdessä maakuntien liittojen kanssa alaa koskevaa maakuntafoorumien sarjaa. Raportti on esitutkimus ja se on laadittu Suomen Kuntaliiton rakennepolitiikan osaston toimeksiannosta. Raportin on kirjoittanut VTK, tutkija Esko Hurme. Avainsanat: tietoyhteiskunta, alueellisuus, infrastruktuuri, verkottuminen, toimintakulttuuri.

7 1 Johdanto Tietoyhteiskunnan ja sen alueellisuuden tarkastelu muistuttaa tulkkaamista. Peräkkäisin sanoin ja lausein on yritettävä tulkita jotakin sellaista, joka ei ilmiönä tahdo asettua siisteiksi käsitepinoiksi tai hierarkisiksi järjestyksiksi. Jotta voitaisiin ymmärtää tietoyhteiskunnan kehitystä, tarvitaan uusia käännöksiä aikaan ja paikkaan liittyvistä ilmiöistä Työni yhdeksi - lähes koko tekstiä läpileikkaavaksi metaforaksi - olen valinnut kuvan. Alfred Hitchcockin "Takaikkunan" päähenkilö on sidottu siihen huoneeseen, josta hän maisemansa näkee. Kamera seuraa ikkunan takana olevia tapahtumia monissa kohdin sellaisesta kulmasta, jossa liukuma sisältä ulos ja ulkoa sisälle heijastaa katsojan ja tarkastelun kohteena olevien tapahtumien välisiä suhteita niitä korostaen, häivyttäen tai muuten tulkiten. Olen yrittänyt katsoa tietoyhteiskuntaa ja sen piirteitä sekä ulkoa, rakenteina ja prosesseina että sisältä, ihmisten tekoina ja toimintana. Walter Benjamin kertoo siitä, miten erilaiseksi katsojan suhde katuvilinään muotoutuu silloin kun tarkkailupaikkana on kahvila, verrattuna siihen, että poimisi mielensä mukaan kuvasarjan tai vaikutelman allaan hyörivästä vilinästä oman kotinsa viidennen kerroksen ikkunasta. Lähellä oleva tarkkailija imeytyy helposti osaksi näkemäänsä, matkan päästä taas intensiteetti katoaa ja kuvista tulee "katselemisen taidetta". Olen - etäisyydenhallintatekniikkana - lähikuvissa antanut subjektiivisuuden imeytyä teksteihini - kauempaa napattuihin maisemiin on tarttunut objektiivisemman tuntuista tulkintaa. Monet tekstissä käytetyt käsitteet ja ilmaisut eivät ole selvärajaisia, pikemminkin niitä voi pitää sumeina. Tästä minua on käsikirjoitusvaiheessa moitittu: "hyvä jos johdannossa myös kerrottaisiin, mitkä ovat tietoyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Tekstissä on pientä ristiriitaa: jossakin sanotaan että tietoyhteiskunta on tila, jossakin että se on rakenne tai jotakin muuta. Minusta se on määrätynlainen yhteiskuntajärjestelmä jolla on koostumus (osia) ja rakenne ja jossa tapahtuu erilaisia prosesseja". Tiedän, että on vaikea hyväksyä "todellisuuksia" koskevien esitystapojen sumeutta, ristiriitaisuutta ja moniselitteisyyttä. Jos lähtisin siitä perusolettamuksesta, että tietoyhteiskunta on tietynlainen yhteiskuntajärjestelmä, joka on parhaiten tai ymmärrettävimmin kuvattavissa rakenteena, osina ja prosesseina, ajautuisin ilmiön ymmärtämisen ja sitä koskevien tulkintojen kannalta kiusallisiin rajausongelmiin. Silloin häviäisivät näkyvistä ne ympäristöjen ja toimintojen ominaisuudet, joissa vanhan ja uuden samanaikaisuus, päällekkäisyys ja rinnakkaisuus ovat tietoyhteiskunnan nykykehitykselle leimaa antavia piirteitä. Esimerkiksi kartalle piirretyistä tietoyhteiskuntakuvista tulee väkisinkin suttuisia, eivätkä ne tavoita kaikkea sitä uutta ja jännittävää aluskasvillisuutta, joka jo on, muttei taivu kartalla kuvattavaksi. Ehkä ne eivät kauempaa katsoen vielä edes näy. Tietoyhteiskunta on tässä raportissa nähty - näkökulmasta riippuen - tilana, rakenteena tai kuvana - suunnitelmina, päätöksinä, politiikkoina, tavoitteina tai taloudellisina opti-

8 2 oina, mahdollisimman monen käyttöön tarkoitettuna työkalupakkina, pääsylippuna tai huvipuistona. Kaikkiin edellä mainittuihin heijastuspintoihin liittyy ilmiöitä ja prosesseja, jotka ovat tavalla tai toisella sekä todellisia että erilaisten kuvitelmien ja sepitteiden läpitunkemia. Joidenkin ilmiöiden kiinnittäminen aikaan ja paikkaan on onnistunut lähes vaivatta, kun taas toisten sitominen ymmärrettäviksi osiksi eri todellisuuksia on vaatinut kiertoteitä, erilaisia käännösoperaatioita ja kuvattavien ilmiöiden muovailemista kertomusten asuun. Olen tulkinnut suomalaisen tietoyhteiskunnan kehitystä erilaisina kuvina ja kertomuksina niistä lukemattomista erilaisista toiminnoista ja mekanismeista, joiden avulla ihmiset ja organisaatiot luovat, hakevat ja muokkaavat suhdettaan monin tavoin paljonkin aiemmasta poikkeaviin teknisiin, kulttuurisiin ja toiminnallisiin edellytyksiin ja voimavaroihin. Kun tarkastelun kohteena on jotakin juuri nyt ilmassa olevaa, uutta - tai eiainakaan-helposti täsmäkielelle tarttuvaa, olen sen - turhaa jarruttelematta - antanut heijastua myös kielelliseen ilmaisuuni. Teksti on kirjoitettu Hampurissa, raportin kansi ja grafiikka ovat vaimoni Tiina Hurmeen käsialaa.

9 3 1. Havahtuminen Oikean mittakaavan löytäminen on vaikeaa. Jos yrittää nähdä paljon, kuva on suttuinen ja vain suurin häly kuuluu. Jos taas menee kyykkyyn, näyttää kanervaa kasvavan kaikkialla. Kun kääntää kielensä lainausten ja 'aukotta todennettavissa olevan' vaihteelle, karkaa se, jolla ei ole nimeä ja jota ei kukaan vielä ole huomannut puristaa muotoonsa. Voidakseen nähdä lähelle, ja ymmärtää näkemänsä, on tiedettävä mihin mikäkin liittyy. Kun haluaa ymmärtää onko jokin, jota näkee tärkeää, on tiedettävä paljonko sitä minkä näkee on. Tästä syystä on päätettävä miten kuvata sitä, jota tietää olevan olemassa, mutta jonka yleisyydestä ei itse tarkkaan tiedä. Voidakseen sanoa mitä jokin tarkoittaa, on osattava sitoa näkemänsä kiinni siihen minkä joku muu on jo nähnyt. Tapani Nurmio ja Aarne Ruokanen aloittavat Suomea ja mahdollisia maailmoja käsittelevän skenaariokirjansa Russel L. Ackoffin osuvalla sitaatilla, jonka mukaan uusi maailma ei tunne alkamishetkeä, "se tulee esiin, pieninä hitusina ja palasina, jotka liittyvät toisiinsa, aluksi herättäen tietoisuuden, että jotakin perustavaa laatua on tapahtumassa" (Ruokanen ja Nurmio 1995, 23). Tietoyhteiskunnaksi kutsuttu tila on myös rakentunut, ja rakentuu palasittain ja vähitellen. Samalla se muotoutuu alueellisesti eri tavoin ja eri painotuksin ja ulottaa vaikutuksensa eri ihmisryhmien toimintoihin eri vahvuudella ja nopeudella. Tietoyhteiskunnan vaikutusten arviointi on ytimiltään tunnistamis- ja rajaamiskysymys. On monin osin myös vaikea puhua vaikutuksista niiden kausaalisessa mielessä - pikemminkin on kyse prosessien tunnistamisesta ja näennäisesti toisiinsa liittymättömien tai löyhästi toisiinsa sidoksissa olevien ilmiöiden yhteisvaikutusten tarkastelusta, prosessien kehityksen arvioinnista ja ennakoinnista. Alueelliselta kannalta kyse on erilaisten tietoyhteiskunnan rakenteiden solmukohtien ja noodien sitoutumisesta fyysisiin aluerakenteisiin ja näiden ilmiöiden aluekomponenttien suhteesta ihmisten ja organisaatioiden toimintapiireihin. Aluepoliittinen näkökulma tässä yhteydessä korostaa hallinnollis-poliittisten tavoitteiden - suunnittelun ja hallinnon - merkitystä tietoyhteiskuntaan liittyvän ilmiöjoukon tarkastelussa. Keskeisiä tietoyhteiskunnan kehittymisen edellytystekijöitä ovat ainakin geo- ja demografiatekijät sekä fyysinen infrastruktuuri, erilaiset yritysrationaliteetit, tietotekniikka, sovellutukset ja verkkoinfrastruktuuri sekä yritys-, organisaatio-, hallintokulttuurit, poliittinen tahdonmuodostus ja päätöksentekomekanismit, tietoyhteskuntakonseptin sisällä olevien rakenteiden omaksumis- ja käyttökulttuurit ja lopulta myös se mielikuvanmuodostus, joka alaa eri tasoilla koskee.

10 4 2. Näkymätön kudos Teollinen vallankumous ja yhteiskunnan modernisaatio olivat ilmiöitä, jotka oli mahdollista tunnistaa ja nähdä. Kuka tahansa saattoi vielä luvuilla nopealla yleissilmäyksellä päätellä, miten pitkälle mikin paikkakunta oli 'kehittynyt'. Asfalttitiet, uudet sillat ja teollisesti tuotetut asuin- ja tehdasrakennukset kertoivat, että asuminen oli mukavampaa, liikkuminen helpompaa ja toimeentulo varmempaa kuin entisinä aikoina. Suomi oli vielä hahmotettavissa selkein käsittein: jos asui maalaiskunnassa, oli maalta ja sai leipänsä maa- ja metsätaloudesta, kävi puukoulua ja moni istui vielä puuseessäkin. Jos taas oli kauppalasta, oli jo vähän päässyt kehityksen makuun. Lohjalla käytiin uutta Harjun koulua, asuttiin Aravassa ja luokkatovereiden isät olivat viilareita, työnjohtajia, kauppiaita, kultaseppiä ja rakennusurakoitsijoita. Koko Suomi oli täynnä suurta ikäluokkaa, joka keräsi kahvipakkausten autonkuvia ja imi maailmankuvansa Pikku Jättiläisestä. Suomen nuorin kaupunki oli Lahti. Lahti-seuran vuonna 1949 julkaisemassa ruskeansävyisessä kuvakirjassa uudenaikaistuminen heijastaa sotien jälkeisen ajan kehitysoptimismia - uljaan linjavaunuaseman puistossa kasvaa palmuja ja kaupungin pääkadut ovat kestopäällystettyjä, rautatie-asemallekin johtaa oikein tunnelikäytävä. Radiomasto nosti kaupungin kansallisesti merkittäväksi symboliksi - Suomi puhui, soitti, lauloi ja urheili Lahden kautta. Tämä tunnistettavuus alkoi murtua suuren muuton jälkeen ja 70-luvulla, eikä 1990-luvun Suomessa enää taajamaa katsellessa voi läheskään aina päätellä ollaanko maalla vai kaupungissa. Vielä vaikeampaa on pikaisesti fyysisistä merkeistä tulkita paikkakunnan asemaa tietoteknisen vallankumouksen kehitysasteikolla. Mitä paitsi tunnistaminen riippuu aina tunnistajasta ja siitä mitä haluaa nähdä. Vasili Grossmanin romaanin "Kaikki virtaa" päähenkilö Ivan Grigorjevits palaa kolmenkymmenen pakkotyövuoden jälkeen ( joskus 1960-luvulla) silloiseen Leningradiin ja näkee kaupungissa "jotakin mitä hän ei ollut nähnyt aikaisemmin; (---) hän näki edessään kirpputoreja, miliisiasemia, passitoimistoja, kaljapaikkoja, työhönottotoimistoja, ilmoituksia työvoiman pestaamisesta, sairaaloita, kauttakulkumatkustajien odotushuoneita... Kun taas teatterimainosten, filharmonioiden, antikvaaristen kirjakauppojen, stadionien, luentosalien, lukusalien ja näyttelyhallien maailma oli kadonnut häneltä (---) (Grossman 1991, 68). Grossmanin huomioon siitä, että "kroonisesti sairaalle kaupungeissa on pelkkiä apteekkeja ja sairaaloita, klinikoita ja työterveysasemia" on helppo yhtyä. Vaikeampaa on tulkita näkemäänsä silloin kun hakee 'alueellisia tietoinfrastruktuurivahvuuksia'. Pulma on kahtalainen. Ensimmäinen ongelma liittyy kriteerien valintaan - kuvaako esimerkiksi erilaisten tietokonelaitteiden alueellinen jakauma tietoyhteiskunnan leviämistä ja voidaanko sitä karttaesitystä, joka tällä perusteella jossakin kai on laadittu, pitää yhtenä kuvana suomalaisesta tietoyhteiskunnasta? Ovatko siis pankkiautomaatit ja kassapäätteet myös osa tieto-

11 5 yhteiskuntaa? Nehän muodostavat infrastruktuuriverkkoja, laukaisevat liikkeelle sellaisia tapahtumaketjuja, joiden seurausvaikutukset tuntuvat eri viiveillä valtakunnan joka kolkassa. Pankkien tietojärjestelmien alueellinen kattavuus ja niiden mahdollistama toimintojen samanaikaisuus heiluttelee osaltaan valuuttamme arvoa, pörssikursseja, korkotasoa jne; kauppojen kassapäätteiden tapahtumat sysäävät liikkeelle mittavia tuotanto- ja logistiikkatapahtumia. Järjellinen tulkinta on nähdäkseni se, että rakenteet ovat osa sitä, jota tietoyhteiskunnaksi kutsutaan. Sen sijaan eivät kaikki ne ihmiset, jotka erilaisia atk-laitteita käyttävät, ole välttämättä tietotyöläisiä tai osaavia ammattilaisia. Itse asiassa suurin osa päivittäin tietokoneiden kanssa tekemisissä olevista ihmisistä toimii erilaisissa palveluammateissa. Toinen tunnistamispulma liittyy tietoyhteiskunnan ilmiöitä koskevien tulkintojen merkityksiin. Onko esimerkiksi se, että tietotekniikalla ja - laajasti ottaen - tietoinfrastruktuurilla sekä erityisesti erilaisilla tietoverkoilla on keskeinen rooli tietoyhteiskuntakonseptissa johtanut siihen, että näkökulmarajaus vääntää kuvaa vinoon. Voiko käydä niin, että tavaratuotannon prosessi- ja logistiikkarakenteet heilahtavat tietoyhteiskunnan veturitoimintoja (esim. atk-, suunnittelu-, ohjelmointi- ja verkkonfrastruktuuritoimintoja) vaikeammin tunnistettavina (siis tarkastelukehikon rakenteesta johtuen) - kuvan marginaaliin? Miten paljon tietoyhteiskunta näkyy alan ihmisten teksteissä ja puheissa intentioiden läpi? Milloin siitä, johon pyritään, rupeaa tulemaan osa sitä, jonka jo kuvitellaan olevan? Tekniikkaan liittyvä arvomaailma heijastaa selvästi valistuksen suuren projektin ihanteita - tekniikka kehittyy kaiken aikaa yhä nopeammin ja tarjoaa jatkuvasti uusia keinoja erilaisten ongelmien ratkaisemiseen. Tekniikkakeskustelu, erityisesti tietoyhteiskunnan veturitoimintojen osalta, muistuttaa luonteeltaan suhtautumistamme uutisiin: ne vanhenevat nopeasti, ja koska niiden päälle keräytyy jatkuvasti uusia, ne syöpyvät yhä nopeammin joksikin joka oli, ja jolla näyttää olevan nykyhetkessä enää vähän merkitystä. Kiihtyvä vauhti siilaa esiin - myös teknisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kentällä - erilaista uutuusaatelia, julkkuja ja starlettejä. Samalla se nostaa esiin sellaisia ilmiöitä, joihin monet myyttiset rakenteet heijastuvat. Esimerkiksi Oliver Marchart (ks. Marchart 1995, 76) pitää maailmanlaajuista verkkostruktuuria uutena mantereena, jonka valloituksen myyttirakenteet toistavat aikoinaan tuntemattomien mantereiden, kuten Kiinan, Lännen ja Australian valloitusmyyttejä. Cyburbian valloituksen ja taisteluiden rintamilla Gibsonin cyberpunkit (Gibsonin kirjalliset sankarit) ovat kobareita (cowboys) ja anarkistit hakkereita. Moni internet-veteraani kokee nykypäivinä olevansa inkkari kamasaksojen vyöryessä nettilöiden vapaille preerioille. Tietoyhteiskuntaa koskevan tiedon tulkinta on ytimiään myöden edellä luonnosteltujen ongelmien peitossa.

12 6 3. Kaikki kulkee kaiken läpi 3.1 Ensimmäinen maisema: työ, verkot ja media Tietoinfrastruktuurin kehittyminen on osa sekä toimintaympäristömuutosten edellytyksiä että näiden muutosten seurausvaikutuksia. Tästä syystä tietoyhteiskunnan ilmiöitä on hankala käsitellä kausaalisina syy-seuraus-ketjuina. Tekninen tietoinfrastruktuuri on joissakin tapauksissa seurausta lisääntyneistä, ja uusista kommunikaatiotarpeista, toisissa tapauksissa taas viestintä hakeutuu jo oleviin kanaviin, poikii uusia yhteystarpeita jne. Osa infrastruktuurista rakennettiin aikanaan suljetuksi järjestelmäksi vain tietyntyyppistä toimintaa tukemaan, osa taas oli alunalkaen luonteeltaan täysin tai suhteellisen avointa ja periaatteessa kaikille käyttäjille tarkoitettua. Tällä hetkellä meneillään oleva erilaisten järjestelmien liittyminen toisiinsa tekee tietoinfrastruktuurin kehityksen aiempaa läpinäkymättömämmäksi - infrastruktuuri kasvaa hyvin monissa paikoissa ikäänkuin orgaanisesti ja muotoutuu (suunnilleen samojen perusprinsiippien mukaisesti) ilmiasultaan kirjavaksi. Prosessi muistuttaa evoluution omaista kehitystä. Kasvua leimaa ylemmänasteisten rakenteiden tunkeutuminen aluskasvillisuuden sekaan ja toisaalta paikallisen rakenteen tarttuminen kiinni metatason struktuureihin. Tietoyhteiskunta tuo mukanaan siihen asetettujen toiveiden ohella myös erilaisia uhkia, kapeikkoja ja ongelmia. Yhteiskunnan laaja-alainen kaksinapaistuminen mukana olijoihin ja pudokkaisiin on uhkista seurausvaikutuksiltaan ehkä kattavin. Muurahaispesistä ja mehiläisten kennoista haetut paralleelit kuuluivat foordistisen, pitkälle viedyn työjaon ja massayhteiskuntakonseptin horrorvisioihin. Viisikymmenluvun alussa Kurt Vonnegut Jr. julkaisi fiktiivisen kuvitelmansa työnjaon, automaation ja know-hown yhteisöllisistä seurauksista (Sähköpiano 1981). Hänen aloituksensa on upea: "Ilmium, New York, jakaantuu kolmeen osaan. Luoteessa ovat johtajat ja insinöörit ja virkamiehet ja muutamia ammatti-ihmisiä; koillisessa ovat koneet ; ja etelässä, Iroquis-joen takana, on alue joka kansan suussa tunnetaan Kotikontuna; siellä asuvat miltei kaikki ihmiset. Vaikka Iroquis-joen yli johtava silta räjäytettäisiin dynamiitilla ilmaan, harvat päivittäisistä toiminnoista häiriintyisivät. Kummallakaan puolella ei ole monia sellaisia, joilla sillan ylittämiseen olisi muita syitä kuin uteliaisuus" (emt 9). Tietoyhteiskunnan näennäisen monimuotoisuuden taakse kätkeytyy Vonnegutin fyysisinä esiintuomia jakoja ja raja-aitoja, ne eivät paljaalla silmällä vain helposti näy. Ensinnäkin työn muutoksiin liittyy erilaisia syvälle käypiä muutoksia ja myös uhkia. Näitä ovat työn projektistuminen, individualisoituminen, atomisoituminen ja niihin liittyvät työsuhde- ja sosiaaliturvakysymykset sekä laaja tietotaidottomien pudokasongelma. Ne liittyvät siihen toimintaympäristön muutokseen, jota leimaavat globaalin kilpailun kiristyminen, kansainvälisen työnjaon restrukturaatio sekä tieto- ja viestintäteknologian voimakas kehitys. Jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa nämä makromuutokset ilmenevät bisnesprosessien uudelleenjärjestelyinä, samanaikaisina keskittymisenä ja desentralisoi-

13 7 tumisena, kiihtyvänä toimintojen ulkoistamisena, hierarkioiden madaltumisena ja päätösvallan anonymisoitumisena, yritysten verkostumisena, alati muuttuvina johtamismuoteina (TQM jne.) ja uusien työvoiman käyttömuotojen yleistymisenä. Suomalaisen tietoyhteiskunnan muotoutumiseen liittyvät ongelmat eivät käsittääkseni ole ytimiltään teknisiä, eivät edes taloudellisia. Tietoinfrastruktuurin vähäisyys, laiteongelmat, puutteelliset tai huonosti toimiviksi koetut sovellukset, eri järjestelmien heikko yhteensopivuus tai käyttöliittymävaikeudet ovat kaikki luonteeltaan sellaisia ongelmia, joihin on löydettävissä - varsin lyhyelläkin tähtäimellä - tekniset ratkaisut, uskoisin jopa kohtuuhintaan. Sen selvittäminen missä määrin tämän tyyppisiä pullonkauloja kaikkkiaan on ja miten ne alueellisesti sijoittuvat, keitä käyttäjäryhmiä ne erityisesti koskevat ja mitä todellisia hyötyjä tämän, lähinnä teknisen tietoinfrastruktuurin kehittämisellä voitaisiin saavuttaa, on periaatteessa julkisen sektorin tehtävä. (Mitä erilaisimpien asioiden tuputtaminen julkisen sektorin tehtäväksi on toisaalta jäänne ja - kai painolastikin pysähtyneisyyden ajoilta. Julkisen vallan ja elinkeinoelämän suhteita ei voida enää katsella niiden silmälasien läpi, joiden hionta perustui siihen taittovirheeseen, jonka mukaan kilpailuehdot määrittyvät sopimuksin suurimman silloisen kauppakumppanimme kanssa, eikä valtiota voi enää huutaa apuun silloin kun kumisaapaskauppa ei kotimarkkinoilla vedä.) Silti osa tästä (valtionapuunhuutamispolitiikka) rationaliteetista pitää edelleen paikkansa: jos kerran julkisen vallan (ja samalla kaikkien suomalaisten) etu on saada nykyinen joukkotyöttömyys vähenemään uusia työtehtäviä luomalla ja jos (ja kun) sen yhtenä edellytystekijänä on nimenomaan tietoinfrastruktuurin kehittäminen niin miksi syytää valtava osa resursseista pääosin työttömyyden hallinnointiin? Teoksessaan "Uusi työn yhteiskunta" Antti Kasvio esittää, että "nykyisenkaltaisesta passiiviseen ylläpitämiseen tähtäävästä työttömyysturvasta voitaisiin siirtyä kansalaisten aktiiviseen sosiaaliseen työllistämiseen. Toisin sanoen osallistuminen hyödylliseen toimintaan tai työmarkkinavalmiuksien kehittämiseen tulisi pääsääntöisesti asettaa yhteiskunnan maksaman työttömyysturvan saannin ehdoksi. Osallistumisen muodot tulisi suunnitella siten, että ne avaisivat kanavia sekä koulutukseen että uusien kilpailukykyisten työpaikkojen synnyttämiseen"(kasvio 1994, 265). "Suomi tietoyhteiskunnaksi" -strategia ja maaseutupolitiikan neuvottelukunnan toimesta laadittu "Etätyön kehittämisohjelma" korostavat osaltaan julkisen sektorin roolia tietoinfrastruktuurin luomisessa, uudenlaisen työkulttuurin omaksumisessa ja toimintakulttuurin uudistamisessa. Uusien työtilaisuuksien luominen ja pk-yritysten aseman parantaminen ovat niitä keinoja, joilla eteenpäin pyritään. Mutta mitä tehdä niille - pääosin - kulttuurisille rakenteille, jotka (kuten kalalle, veden lailla) määrittävät ja vaikuttavat koko siihen toimintatapaan, jossa niin yksityiset kuin julkisetkin organisaatiot (ja niissä työskentelevät ihmiset) joutuvat toimimaan? Ja miten suhtaudutaan niihin tiloihin, yhteisöihin ja arvomaailmoihin, joita leimaa pysyvä ansiotyön puute?

14 8 Suomalaista työkulttuuria on pidetty joustavana ja eurooppalaisittain kehittyneenä, erityisesti työlainsäädännön osalta. Näin ei ehkä kaikilta osin kuitenkaan ole. "1980- luvulla nopeasti kansainvälistyneiden suomalaisten yritysten toiminnasta saatujen kokemusten perusteella" (---) näyttää siltä, "että myös Euroopassa - ja jopa latinalaisten kulttuurien alueella - on totuttu tekemään töitä joissakin suhteissa ehkä jopa enemmän ja tehokkaammin kuin meillä" (Kasvio 1994, 133). Suomen 1990-luvun lama seurauksineen on pakottanut monet työttömiksi joutuneet tai kokonaan uudella tavalla - esim. yrittäjänä - ansiotyönsä järjestäneet sopeutumaan (tavalla tai toisella) siihen kulttuuriseen ristiriitaan, joka vallitsee teollisen vallankumouksen läpimurron ajoista lähtien läntisissä teollisuusmaissa vallinneen "palkansaajamentaliteetin" ja itsenäistä päätöksentekoa ja aktiivisuutta korostavan "yrittäjyysmentaliteetin" välillä. Palkansaajamentaliteetillehan on tunnusomaista ajatus, "että yhteiskunnan asiana on järjestää kansalaisilleen työtä, samoin kuin odotus, että kun me menemme töihin, joku suunnittelee ja organisoi työt puolestamme" (Kasvio 1994, 134). Yrittäjämentaliteetti edellyttää voimakasta, ikäänkuin luterilaisen moraalin läpitunkemaa sitoutumista työhön. Monelle yrittäjälle firma on elämäntehtävä. Eräs kiintoisa havainto, joka on saatu tutkittaessa ylempiä toimihenkilöitä: työhön sitoutuminen ei välttämättä edellytä sitoutumista ja lojaliteettia eri organisaatioita (työn- tai toimeksiantajia) kohtaan. Jos tämä pitää laajemmin paikkansa ja yleistyy sen luomat näköalat ovat mielenkiintoisia. Voidaan esimerkiksi ajatella, että on syntymässä sellainen työntekoon liittyvä kulttuurikoodeksi, joka korostaa pyrkimystä työnteon organisoinnin, käytössä olevien työvälineiden, työn suorituspaikan, jatko- ja täydennyskoulutuksen sekä erilaisten työntekoon liittyvien tukipalvelujen optimaaliseen kombinaatioon kunkin työntekijän elämäntilanteen ja arvomaailman puitteissa. Tämä johtaa siihen, että yhä useammat (osaavat (tieto)ammattilaiset) eivät pyrikään enää pysyviin työsuhteisiin, vaan asettavat etusijalle sen, että saavat tehdä haluamiaan töitä elämäntilanteensa ja arvomaailmansa kannalta mahdollisimman 'hyvissä' olosuhteissa toimeksiannon kerrallaan. Tämmöinen kulttuurinen työnteon muoto vastaa hyvin sitä työn organisoinnin mallia, johon esimerkiksi monet ns. tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta tärkeät yritykset pyrkivät. Pitkälle vietynä edellä kuvatun kaltainen kehitys vahvistaa sekä niitä tietoyhteiskunnan piirteitä, jotka siilaavat esiin hyvin toimeentulevien alueita että niitä piirteitä, jotka ovat omiaan vahvistamaan uusien hierarkioiden kehittymistä sosiaalisen kentän yläpäässä. Esimerkiksi Suomen liittyminen EU:n jäseneksi on luomassa osasta liikeelämän ja julkisen hallinnon yläkerrostumaa eräänlaista euroenklaavia. Tämä eksklusiivi ja pikkuhiljaa kasvava joukko ei hae enää resonanssiaan Suomesta millään, omalta kannaltaan relevantilla tasolla, vaan heidän toimintansa pohjalla oleva arvomaailma, muodit, elämäntapa ja kulutus hakevat viitteensä aina siitä maasta, kulttuurista ja kielestä, josta herkullisimmat referenssit ovat poimittavissa. Tällä kaikella on tietenkin markkina-arvonsa. Erilaiset "trendsetterit" välittävät elämäntavallaan kulttuurisia arvoja ja ovat puolestaan luomassa imua uudenlaisten työhön ja elämäntapaan liittyvien arvostusten omaksumiselle.

15 9 Sosiaaliset ja kulttuuriset etäisyydet yhteiskunnan eri kerrostumien välillä ovat määrittymässä uudelleen, samalla kun myös määritysten perusteina olevat mittarit ovat muuttumassa. Reaalimaailmassa etäisyydet kasvavat. Erilaisissa virtuaaliyhteisöissä taas etäisyyksiä, tiloja ja kenttäasemia mitataan aivan toisin, kuin aikanaan sosiologian opiskelijoille opetettiin. Virtuaalitodellisuudet antavat reaalimaailman ihmisille mahdollisuudet leikata, liimata, pukea ja riisua itseään aina tilanteiden mukaan. Saavutettu asema on mahdollista deletä kertaheitolla, vaihtaa yhteisöä ja aloittaa uudelleen alusta. Mitä paitsi voi olla samaan aikaan sekä herttajätkä, jokka tai ristiakka. Siitä huolimatta, että kehittynyt tietoinfrastruktuuri voi johtaa alueellisen tasapainon kannalta myönteisiin seurauksiin - se saattaa johtaa sekä kansallisesti että kansainvälisesti segregoituviin aluejakoihin (uusi kansainvälinen työnjako, laajamittainen brain drain, sweatshopvyöhykkeet, työnteon kultahammasrannikot jne.). Euroopan alueellisen kehityksen valtavirta on edelleen keskittyminen ja alueellinen segregaatio, sosiaalinen valtavirta ekskluusio ja erilaisten sosiaalisten ja kulttuuristen enklaavien ja sisäryhmien kasvun voimistuminen. Samaan aikaan ihmisten mahdollisuudet - taaskin periaatteessa - kommunikoida toistensa kanssa kasvavat - sähköpostit, bulletin boardit ja monipuoliset puhelinpalvelut ovat yhä useamman ulottuvilla, aiempaa helpommin ja halvemmalla. Miljoonat internetin käyttäjät käyvät vuorokaudet läpeensä ruuduillaan keskustelua mitä mielikuvituksellisimmista aiheista. Näyttäisi siltä kuin oikeus itsensä ilmaisemiseen ja (puoli)julkiseen mielipiteenmuodostukseen olisi kasvanut - ja antanut samalla myös sytykettä poliittiseen elämän ja perus- (lähi-?)demokratian syventämiseen. Internet-viestien lähettäminen Ahtisaarelle, Clintonille, Kohlille, kansanedustajalle, kaupunginjohtajalle tai pankinjohtajalle saattaa johtaa siihen (mikäli se erilaisille esikuntien geitkiippereille sopii), että järkevä, kohtuullinen ja oikeudenmukainen ehdotus kipuaa osaksi julkista keskustelua, ohjautuu poliittiseen päätöksentekoon ja tulee aikaa myöden toteutetuksi. Saattaa olla myös niin, että keskustelu tietoverkoissa fragmentoituu ja laajetessaan silmikoituu yhä näkymättömämmäksi ja haalistuu illuusioksi vaikuttamisesta ja osallistumisesta. Mitä pienempiin yksiköihin valta jakautuu sitä helpompaa on yhä harvempien strategisten resurssien haltijoiden käyttää valtaa omien (ja taustaryhmiensä) tavoitteiden toteuttamiseksi. Joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että lehdistö seuraa kiinnostuksella tietoverkoissa käytäviä keskusteluja. Verkot erilaisine palveluineen ovat samalla muuttumassa omaksi mediakseen perinteisten lehdistön, radion ja teeveen rinnalle. Tietoverkkojen etu (toistaiseksi) muihin medioihin nähden on niiden vuorovaikutteisuus, suhteellisen suuri avoimuus ja tietynlainen kontrolloimattomuus. Tulevaisuuden työnjako interaktiivisen teeveen ja tietoverkkojen välillä sekä niiden suhde avoimuuteen, poikkeavuuksien ja kritiikin sietoon sekä kontolliin, tulee todennäköisesti myös olemaan se jako, joka kanavoi ja ohjaa tulevaisuudessa yhä enemmin myös vallankäytön ja demokratian käytänteitä. Internetin alkuaikoja miettiessäni tulee jotenkin mieleen vertaus rahanvaihtajista herran temppelissä. Internet oli vielä 1990-luvun alussa nykyiseen nähden aika neitseellinen,

16 10 ainakaan ennen vanhaan siellä ei kauppaa käyty. Vaan nyt taitaa olla tekeminen semmoisen jeesuksen löytämisessä, joka vetää kamasaksojen töpselit seinästä. Asiastahan on lopultakin turha moralisoida. Pulmaksi verkkokaupanteko käy silloin kun siellä liikkuva raha, tai oikeastaan lähes ykkösen todennäköisyydellä rahaksi muutettavissa oleva tieto, joutuu hukkateille. Silloin voi käydä niin, että yhdeksän taalaa maksava palvelu tai tuote maksaakin (ellei huomaa sulkea luottokorttitiliään) yhdeksänsataa. Verkkojen tietoturva on sekä raha- että tietosuojakysymys. Mitä enemmin verkoissa liikkuu sellaisia tietoja, joissa henkilön nimi, sosiaaliturvatunnus, osoite ja ammatti (henkilöiden terveydentilaa, taloudellista asemaa yms. koskevista tiedoista puhumattakaan) ovat siepattavissa ja liitettävissä toisiinsa, sen vakavampi ongelmasta muodostuu. Verkoissa liikkuu joka tapauksessa päivä päivältä enemmin tietoa, myös henkilötietoa, siellä käydään joka hetki kauppaa (huomenna luultavasti vilkkaammin kuin tänään), ja tarjotaanpa siellä semmoistakin silmänruokaa, joka mediapoliisien mielestä saattaa vietellä kaidan tien kulkijoita vaihtamaan kaistaa. Tietoverkkopohjaisen multimedian ja teeveen välillä on toistaiseksi selvä ero - verkot ovat interaktiivisia, teevee ei. Tilanne on kuitenkin muuttumassa ja mediat ovat lähentymässä toisiaan. Jos tietoverkot ovat voittopuolisesti vahvistamassa kansalaisten keskusteluvapautta ja oikeutta ilmaista oma mielipiteensä, on teevee useissa Euroopan maissa mediana keskittymässä muutaman suuren konsernin omistukseen: Silvio Berlusconin Fininvest, Luxemburgin CLT, Rupert Murdoch News Corporation, Ranskan Canal Plus, Johan Rupert sekä saksalaiset Bertelsman ja Leo Kirch kontrolloivat Viacomin ja Time Warnerin ohella olohuoneitamme. Jos vuotuisen satellittiteevee-mainonnan volyymin arvellaan kehittyvän nykyisestä 19 miljardista dollarista 23,4 miljardiin dollariin vuonna 2000 niin sitäkin paremmaksi bisnekseksi asiantuntijat arvelevat maksuteeveen (Jakobs 1995, 35). Kanavat kai jäävät vähitellen historiaan ja uuden polven telkat tarjoavat kanavien määrän asemasta erilaisia näyteikkunoita, joista jokainen voi ostaa haluamiaan ohjelmia tai ohjelmapaketteja. Yhtenä visiona on myös ohjelmistojen ja kanavien määrän mukauttaminen kuvan laadun mukaan primetimen digitaalitasoisista ohjelmista muiden vuorokauden aikojen vaatimattomamman kuvanlaadun laajaan ohjelmakirjoon. 3.2 Toinen maisema: valtio, paikka ja kartta Tietoyhteiskuntaan siirtyminen on luonteeltaan integratiivinen prosessi. Se sitoo yhteen eri toimintatasoilla paikkoja, alueita, seutuja, maita ja maanosia. Euroopan integraatio on vauhdittunut maanosassamme lähinnä 1990-luvulla tapahtuneiden poliittisten mullistusten seurauksena. Suomen poliittinen ja taloudellinen asema Euroopassa on myös oleellisesti muuttunut tänä aikana. Erityisesti taloudellisen yhdentymisen myötä kansallisvaltiot ovat instituutioina menettäneet hallitsevaa asemaansa ja merkitystään, monikansalliset yritykset ja tuotanto-organisaatioiden sijoittuminen useiden kansallisvaltioiden alueille on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei minkään integraatioprosessissa mukana olevan maan oma talous ole edes sitä vertaa riippumaton muiden valtioiden taloudesta ja monenlaisista makrotaloudellisista ilmiöistä kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Eri

17 11 tasoiset keskinäiset kansainväliset yhteistyö-, kilpailu- ja riippuvuussuhteet kulkevat valtiollisten rajojen ohi ja yli. Samanaikaisesti ne kuitenkin solmiutuvat (myös fyysisesti) yhteen joissakin paikoissa ja alueilla, ehkä pitäisikin puhua monikansallisten yritysten sijasta monialueellisista yrityksistä. Kansainvälistyvän kehityksen yhtenä särmänä on alueellisuuteen sitoutuvan toimintaajatuksen voimistuminen. Ainakin Euroopassa on nähtävissä (ehkä myös vastareaktiona) jonkinlainen alueellisen subjektin korostumisen ja 'alhaalta-ylös' -ideologian renessanssi. Yhä useammat kansallisvaltioiden kulttuurisesti tai etnisesti omaleimaiset alueet hamuavat aiempaa suurempaa ja valtakeskuksista riippumattomampaa taloudellista, poliittista ja kulttuurista merkitystä aina selkeään separatistiseen liikehdintään saakka (Katalonia Espanjassa, Baijeri Saksassa, Skoone Ruotsissa jne). EU:n piirissä alueellisuuden korostuminen on selvästi näkynyt mm. unionin aluepolitiikkaan varatun budjettiosuuden kasvuna, eri alueellisten lobbien toiminnan aktivoitumisena ja ennen kaikkea aktiivisena infrastruktuuripolitiikkana. Eivät kansallisvaltiot suinkaan mihinkään kuitenkaan häviä, valtio ja yritykset tarvitsevat toisiaan "Valtio kaipaa kipeästi suuryrityksiä, koska ne luovat sellaisia sijoituksia, jotka jauhavat aineellista vaurautta ja suovat siten valtiolle ja puolueille oikeutuksen kansalaisten silmissä" (Ilmonen 1994, 44). Ylikansalliset yritykset tuskin taas olisivat päätyneet asemaansa ilman valtion ja valtioiden välisten yhteistyöjärjestelmien tukea. Ilmosen mukaan asiantilaan on useitakin syitä. "Suuryritykset tarvitsevat ensiksikin poliittisilta ja institutionaalisilta oloiltaan sekä myös hinta-, ennen kaikkea palkkasuhteiltaan vakaita toimintaympäristöjä. Ne ovat pitkävaikutteisen investointitoiminnan kannattavuuden edellytyksiä, joiden joukossa poliittisten olojen ja instituutioiden vakaus on pitkällä ajalla esimerkiksi työvoimakustannuksia tärkeämpi. Toinen tekijä on se, että vaikka suuryritys pystyisikin kuolettamaan omat teolliset ja rakennusinvestointinsa, se ei kykene kattamaan kustannuksia, jotka aiheutuvat näiden panostusten vaatimista sijoituksista jakelujärjestelmiin ja infrastruktuuriin" (emt ). Viimemainittu peruste tuo tietoliikenteen ja ylipäätään tietoinfrastruktuurin erääksi keskeiseksi julkisen hallinnon keinoksi luotaessa taloudellisen toimeliaisuuden edellytyksiä integraation kehittymisen myötä. Kun tarkastelee tietoyhteiskunnan kehitystä koskevaa kirjoittelua ei voi olla havaitsematta sitä, että yleiseen aluelliseen tasapainoon, maaseudun elinvoimaisuuteen ja alueiden yleisen merkittävyyden kasvuun kiinnitetään huomiota monissa teksteissä usein vain juhlapuheenomaisesti, ikäänkuin tämä toimintataso olisi mukana jonkinlaisena jakojäännöksenä tai puskurina kahden vahvasti esillä olevan ilmiöjoukon välissä. Ehdoton kirjoittelun pääpaino liittyy yhtäältä Suomen asemaan kansainvälisessä integraatiossa - suhteessa Venäjään, Baltiaan, pohjoismaiseen yhteistyöhön, Euroopan unioniin tai maailmankauppaan yleensä, ja toisaalta tämän kentän yksittäisiin aktoreihin - yrityksiin, organisaatioihin tai yksittäisiin kansalaisiin, jotka sijaitsevat jossakin - 'paikkariippumattomina', siis periaatteessa missä tahansa.

18 12 Jokainen ihminenhän on paikkaan sidottu. Tai vähän täsmällisemmin sanottuna: jokainen on melko tarkkaan määriteltävissä olevassa paikassa joka päivä silloin kun kello lyö kuusi. Aina hän jossakin on, kotona, työpaikalla, matkalla tai saunassa. Sama sääntö päti vielä vuosisadan alkupuoliskolla tavaratuotannon suhteen, tavarat tehtiin jossakin nimeltä mainitussa paikassa, puukot Kauhavalla ja saappaat Nokialla. Maa tuottaa porkkanoita ja metsää edelleen jossakin, jonka ainakin maajussi tai metsänomistaja osaa kartalta näyttää, ja jossa kuka tahansa kartanlukutaitoinen voi käydä katsomassa miten hyötykasvusto jaksaa. Paikkasääntö pitää kutinsa myös ihmisyhteisöjen suhteen, ainakin suurin piirtein: meillä on naapurimme ja lapsilla koulukaverinsa, asumme jossakin paikassa, jolla sääntöjen mukaan on osoite ja sen edessä postinumero, sama kuin muullakin kulmakunnan väellä. Paikkasäännön tulkinta on kuitenkin vaikeutunut pitkin kuluvaa vuosisataamme. Atomaariset hiukkaset kun ovat sekä aaltoa että materiaa. Kun määrittelee toisen ominaisuuden niin toinen karkaa, ja päinvastoin. Mikään ei lopultakaan näytä olevan paikallaan. Se, miltä asia näyttää riippuu siitä mitä kukakin katsoo, näkijä ja kohde muodostavat yhdessä vuorovaikutteisen kokonaisuuden. Paikkasääntö on siis kiinni siitä, kuka tai mikä paikan määrittää (tästä ks. esim. Schulman 1990, 29-30). Useimpien ihmisten mielestä tämmöinen pohdinta on turhaa suun pieksäntää, paikka on paikka, eikä se siitä muutu, vaikka miten tahkoaisi. Silti paikka on monen mielestä kovinkin epämääräinen asia. Etätyöapostolit puhuvat paikkariippumattomasta toimintakulttuurista. Siinä paikka määritellään negaation kautta, ikäänkuin kieltämällä, lähtemällä siitä, että tässä nyt on paikka, älä välitä siitä, ole vapaa. Vitsi on tietenkin siinä, että puhutaan kulttuurista, se on se, ei hän. Tuotannon kanssa on sama juttu - niin pitkälle kun ihminen oli pääasiassa erilaisten tarvekalujen tekijä, tuotteen syntypaikka määrittyi suurin piirtein paikkasääntöä noudatellen. Kun tarvekalujen tekemisestä tuli teollista ja vähitellen jälkiteollista tuotantoa, menetti paikkamääre paikkansa. Tuotanto-organisaatio on jotakin semmoista, joka voi sijaita monessa paikassa samaan aikaan. Voihan se myös olla sijaitsematta missään kovin erityisesti, esimerkiksi vero-, työvoima- tai juridisista syistä. Organisaatiot elävät periaatteessa paikkasäännöstä riippumatta. Samoin tätä nykyä tuotteet. Tai tarkemmin sanoen - tuotteet elävät paikkasäännön alla sen mukaan, mikä markkinointirationaliteettien kannalta hyödyllistä on. Kiinassa tehtyjen farmaripöksyjen persuuksissa on luettava Made in USA, kun taas Yhdysvalloissa tehdyissä halpasvetareissa on luettava Made in Taiwan. Kokis taas on Kokista, oli se sitten tehty Hanoissa tai Sao Paulossa. Yhteisötkin ovat sellainen sosiaalinen ilmiö, joka on menettämässä paikkansa. Ennen oli selvää, että käytiin kansakoulua lähimpänä kotia olevassa koulussa, myöhemmin koulupiirijakojen mukaan siitä tuli pakko luvulta lähtien lähikoulut eivät enää kelvanneetkaan - jokin muu kuin koulumatkan lyhyys tai piirisääntö määritteli sen mistä koulusta seitsenvuotias helsinkiläislapsi itsensä syyskuun ensimmäisenä löysi. Kapakassakin käytiin kotinurkilla, futista pelattiin kylän tai kaupunginosan jengissä ja kaverit asuivat suurin piirtein naapurissa.

19 13 Yhteisönmuodostuksessakin paikkasääntö on viime vuosikymmeninä menettänyt merkitystään, ja nykyään jokin muu jäsentää paikkaa paremmin sen mihin yhteisöihin kuulutaan tai halutaan kuulua. Yhä enemmin on yhteisöjä, joissa paikka on mukana enää viitteenomaisesti. Tämmöisiä ovat kaikki nämä virtuaalisen nimellä kulkevat yhteisökasaumat. Paikkasäännön kieli tai metafora on kartta. Jos paikka määrittelisi tietoyhteiskunnan rationaliteetit ja käsitemäärittely olisi aukoton, olisi tietoyhteiskunnan alueellistuminen kuvattavissa tietoyhteiskuntakäsitteen sisään määrittyvien ilmiöiden sijainteina kartalla. Kai tietoyhteiskunta olisi aika pitkälle jäännöksettä kartalle siirrettävissä palleroina, makkaroina, pisteinä, yhdisteviivoina, virtaussymboleina jne. Tämmöisen kartan lukeminen lukemattomine merkintöineen olisi kai ainakin maallikolle tuskallisen hankalaa, mutta kuvan siitä saisi ja näin - määritelmän mukaan - me tietäisimme miltä suomalainen tietoyhteiskunta näyttää. Ei tavara- ja palvelutuotanto, eivät organisaatiot, eivätkä myöskään yhteisöt, ikävä kyllä, tottele paikkasääntöä. Tai eivät ikäänkuin taivu tajuttaviksi vain paikkasääntöä tulkiten. Tätä pulmaa on yritetty ratkaista, ihmisinä kun olemme paikkaan sidottuja ja karttakieli kun on yksi 'luonnollisista' kielistämme, kääntämällä. Suuret projektiokiistat (syntaksi) ovat takanapäin ja mittakaavojenkin (murteet) kanssa tulemme nykyisin hyvin juttuun, mutta semmoiset kartat, joiden kieli on tavanomaisia - esim. fyysiseen todellisuuteen tai toimintojen suhteisiin sitoutuneita - esitystapoja mutkikkaampi, ovat käännöksinä hankalia tajuta. Oikeastaan ne karttoina ovat tulleet kielensä rajoille. Uusien kielten pulmista muistan aika hyvin itse yhden. Kouluopin mukaan tekstiä luettiin, sarjakuvien lukemista koulussa ei opetettu, joten se oli opittava itse. Siitä tuli lukemiskatsomista - toista ei ollut ilman toista, kumpikin piti hahmottaa samanaikaisesti. Nyt näitä tekemislukemiskatsomiskuuntelemis -hybridejä on tullut lisää, itseasiassa internet on niitä täynnä. Vähän samalla tavoin kuin lukemiselle käy kartalle. Niistäkin tulee hybridejä ja hybriditkin kuvaavat jollakin tavoin sitä mitä ajamme takaa, rajoja voidaan venyttää ja kieltä semiootistaa, mutta ehkä käy niin, että sen minkä hybridi sisällössä voittaa sen se powerissa häviää. Tai jos sen sanoisi näin: kaikki ei tykkää hummerista. Karttahybridit ovat lähellä mielikuvia. Meillä kai on enemmin tai vähemmin ns. todellisuuteen, oikeastaan todellisuuksiin, sitoutuneita mielikuvia siitä mitä kaikkea tietoyhteiskunta on. Osa mielikuvista on kollektiivisia ja yleisiä, osa taas yhteisö- tai kenttämääritteisiä. Ja osa mielikuvista ei viittaa kuin muihin mielikuviin, johonkin, jolla on tai ei ole tekoa ns. todellisuuden tai todellisuuksien kanssa. Kaikissa mielikuvissamme fyysinen, taloudellinen, tekninen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen muodostavat (myös 'ei-todellisuuspohjaisen' aineksen kanssa) erilaisia mixejä. Ja kaikissa mielikuvissamme tietoyhteiskuntakuva on joillakin sitein kiinni siinä toimintaympäristössä, jossa juuri 'minä' toimin ja siinä viiteapparaatissa, jonka reproduktioprossessin kunkinhetkinen 'minä' on. Todellisuudet voivat jäsentyä esimerkiksi seuraavannäköisinä tiloina:

20 14 -space of flows (esim. insinöörin todellisuuskuva), -space of places (esim. paikallisen romantikon todellisuuskuva), -cyber- ja hyperspace, jossa cyber viittaa räjahtäneeseen, eri puolilla samanaikaisesti sykkivään todellisuuteen, joka on tavoitettavissa sähkoisten verkkojen avulla ja hyper taas (kulttuurisesti) samankaltaisina eri puolille kopioituviin tiloihin (esim. kansainväliset lentokentät, kauppakeskukset, valuuttabaarit jne) (Schulman 1995). Voi se myös jäsentyä seuraavina: -space of ascribed (Intian kastittomien todellisuuskuva) -space of socio-cultural passwords (pakolaisten maailmankuva) -space of signs called letters (lukutaidottomien todellisuuskuva). Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta edellä esitetty toinenkin mielikuvarypäs liittyy tietoyhteiskuntaan, vähintäänkin kiellon ja huonon omantunnon kautta: kaikillahan tulisi olla pääsy siihen mitä ihmiskunnan yhteisiin saavutuksiin tulee. Tietoyhteiskuntaan liittyvät ilmiöt avaavat helposti portit erilaiselle taivastelulle ja sormenheristykselle. Kun kyseessä on keskeisiltä osiltaan myös kulttuurinen muutos niin keskustelun erilaiset geitkiipperit ovat halunneet paaluttaa kentän omien käsitejärjestelmiensä semioottisin jäljin. Hintikkaa siteeratakseni: postmodernistit (eräs etabloitunut mielikuvien portinvartijakoulukunta) "eivät ole kasvaneet postmodernissa sämpläyksen, roolipelien, hip-hop-kulttuurin, modeemien ja pikakelauksen kansoittamassa ympäristössä, vaan lähestyvät tietotekniikkaa ja sen kerrannaisvaikutuksia aiemmissa yhteiskuntatiloissa muodostetuilla teorioilla ja käsitemalleilla" (Hintikka 1993, 56). Pulma vain on siinä, ettei kukaan oikein tahdo päästä sormenheristyksestä eroon - rajasi sitten reviirinsä minkämerkkisellä filosofialla hyvänsä. Kartalla todellisuuksia voi yrittää kuvata vain muistaen, että vaara uhkaa kahtaalla: siinä, että kartta voi antaa vain osamielikuvia ja siinä, että kartan 'yli' ei pääse, se kieltää näkemästä ja pakottaa oman kielensä rationaliteetteihin. Ei hybridikuvaakaan ole, ei ainakaan yhteistä ja yhteisesti hyväksyttävää, ei edes kentän sisällä. Esimerkiksi Torsti Kivistö joutuu nostamaan kädet pystyyn: "Suomen aluerakenteen tulevaisuuteen liittyy paljon ristiriitaisuutta, epävarmuutta ja aikaisempaa kehitystä ajatellen kokonaan uusia tekijöitä. Tällaisia kysymyksiä ovat mm. keskittyminen/hajautuminen, tietoyhteiskunnan haasteet, kestävän kehityksen aluerakenteen ominaisuudet, Suomen itärajan takaisten alueiden kehitys, Baltian vyöhykkeen (Baltic Rim) kehitys, Euroopan integraatiokehityksen vaikutus aluerakenteeseen sekä maakuntien kehitys. Myös eri liikennemuotojen uuden tasapainon hakeminen edellyttää hyvää ja perusteltua kokonaiskuvaa alueellisen maankäytön kehittymisestä. (---) Voidaan siis todeta, ettei tarvittavaa kokonaiskuvaa tavoiteltavasta kestävän kehityksen tietoyhteiskunnan aluerakenteesta maassamme ole" (Kivistö, T. 1995, 59, lihavoinnit kirj.).