Armas Launis ( ) specialized in writing operas, and in the early 20th century he

Transkriptio

1 Robert Kajanus ( ) studied music in Leipzig and Paris in the 1870s. Having returned to Finland, in 1883 he founded the fi rst Finnish professional orchestra, today the Helsinki Philharmonic Orchestra. He remained its conductor until his death. As a composer, Kajanus brought Karelianism and the ideals of the Finnish-language nationalist faction (the Fennomaniacs ) to the realm of music; his own compositions, however, though drawing on folk songs and the national epic, the Kalevala, were rooted more in central European and Wagnerian ideals than in a true familiarity with Karelia and the ancient tradition. He quite naturally viewed the mythology of the Kalevala in the context of Wagner s operas, and the notion of using folk songs as a basis for writing concert music may have come from the Norwegian composers with whom he became acquainted, Svendsen and Grieg. What this approach meant in Kajanus s instrumental works was grafting folk melodies onto a major-minor tonality and the harmonic sphere of central European Romanticism. Cases in point are the two Finnish Rhapsodies (1881, 1886) and Kullervon surumarssi (Kullervo s Funeral March, 1880), the latter drawing on a folk tune named Velisurmaaja (The Brother-Slayer). His breakthrough work, both in the Kalevala genre and in his career in general, was Aino, completed for the 50th anniversary of the publication of the national epic in Later, Kajanus diverged from the world of the Kalevala and embraced a cosmopolitan Neo-Classical style instead. In 1896, he completed an orchestral suite entitled Sommarminnen (Summer Memories) for the orchestra of the Philharmonic Society. The third and last movement in the suite was Huutolaistytön kehtolaulu (The Orphan s Lullaby), which he arranged for violin and strings in He also used the same melody in a song for male choir, Huutolaistyttö kehdon ääressä (An Orphan Girl at the Cradle), to a text by Kasimir Leino telling the story behind the melancholy tune: Rocking the child to sleep, rocking the child of another; I must now be a bonded servant, though I used to be free. After the turn of the century, Kajanus had less time for writing music, and apart from the Sinfonietta (1915) his only more extensive late work was the Suite ancienne, premiered in Kajanus wrote this suite in old style in F major for strings to be performed at his own 75th birthday party. As the title indicates, it is a retrospective work, looking back even further than the composer s youth. The opening, a solid and modulating Largo, is balanced by a light but skilful fugue (Fughetta: Moderato). Canzone serio (Adagio) recalls the simplicity of folk song arrangements. Here, the composer parodies a theme he himself used earlier. The sombre, minor-key mood has something essentially Finnish in it, though the string writing betrays a continental infl uence. The atmosphere lightens in the Minuet (Allegro non troppo), a nod to the courtly 18thcentury dance and the good old days much in the vein of Grieg s Holberg Suite. The suite concludes with an upbeat Marcia (Moderato), which is more of a fairy-tale piece than a military one. Armas Launis ( ) specialized in writing operas, and in the early 20th century he also collected a large body of folk tunes in Finland and among peoples related to the Finns. He also recorded yoiks in Lapland and even Bedouin tunes in northern Africa. Material from the Kalevala tradition ended up in the opera Kullervo completed in 1917, based on the play by Aleksis Kivi. He used yoik material in the opera Aslak Hetta (1921) and Arabian, Bedouin and Barbary tunes in the operas Jéhudith (1937) and Théodora (1939), which he wrote after emigrating from Finland to France. In the 1920s, Launis was director of the Helsinki Folk Conservatory which he had founded (today the Helsinki Conservatory), but he was spending an increasing amount of time abroad. In 1930, he took up residence in Nice. It was there that he wrote the Suite nordique for violin and strings in Launis s orchestral works are mostly arrangements of themes from his operas, but in Suite nordique he seems to have revisited his youth, not just his folk music collecting trips but also his private memories of his native northern land. In the fi rst movement, the string tremolos sketch an expansive and bleak landscape, while the violin sings a song of solitude (Solitude: Largo). No dramatic moments or modern techniques interrupt the mood. The austerity of the north and the insignifi cance of a human being in the natural environment seem enhanced when seen from Nice. The following pastoral (Scène pastorale: Allegretto) unfolds with an almost minimalist lack of effort, as if stretching in the morning sun. The romantic lullaby (Berceuse romantique: Andante) seems more like a nostalgic image than a song to lull a baby to sleep. The violin solo is so passionate that sleep does not come until the very end of the movement. The suite concludes in a rustic vein with Appel du berger: Un poco vivo, a bright virtuoso number. Lauri Saikkola ( ) played the viola with the Helsinki Philharmonic Orchestra for more than 30 years and was also a freelance music journalist for the Finnish Broadcasting Company in fact, the fi rst TV theme tune ever broadcast in Finland was written by him. In the course of his extensive career, Saikkola wrote three operas, ten symphonies and towards the end of his career twelve sinfoniettas. 2 3

2 Saikkola studied music and composition with Peter Akimov at the Viipuri Music Institute and went on study trips to Czechoslovakia and Austria at the turn of the 1930s. The Second World War and the loss of his native city of Viipuri to the Soviet Union left a permanent mark on the works that Saikkola wrote for a composition concert in 1946, departing from the National Romantic idiom. Indeed, all his subsequent works seem somehow to refl ect on the war years. In the 1950s, Saikkola turned to strict Neo-Classicism. One of his fi nest works in this style is Musica per archi, completed in From our current point of view, the moderately modern features of the work repetitions and ostinatos, and a pan-diatonic harmony avoiding the feel of major and minor may seem rather ordinary, but Saikkola had a fl air for drama which shows off to good advantage in an intensive performance with tempos that are fast enough. The three-movement work opens with an Allegretto, a bouncy piece with stringent moments that at time become incisive, even demonic. In the Larghetto, the simple string accompaniment frames a violin solo which is later taken over by the violas. In the middle section, ominous sounds surface again, and the movement ends with an outburst of tragedy. The more diverse fi nale (Allegro vivo) has a pounding ostinato that is not without comedy, but even here a nightmare soon takes over in a tailspin of repeated ostinatos from which the music only barely escapes at the end. Saikkola continued writing music well into his 80s, and Tripartita (1984) shows that he remained true to the path that he had chosen. What is different here compared to the above work written 30 years earlier is a heightened sense of objectivity and slower tempos, beginning with the Largo assai that opens the work. Bartók and Shostakovich may still be lurking in the wings, but the internalized and meditative feel of the work is all Saikkola s own, timeless and wary of grand gestures. The second movement is also slow (Adagio molto), but more lyrical and lighter. Here too, the undercurrent of the music is melancholic and rather static. The concluding movement (Allegro vivo) is quick and lively, but plagued by a streak of melancholy that eventually dramatically takes over the music. It is not until the very end that a positive resolution is reached. Antti Häyrynen Translation Jaakko Mäntyjärvi The Mikkeli Orchestra, predecessor of the St. Michel Strings, was founded in Once the oldest amateur and all in all the third oldest professional orchestra in Finland, it later formed the nucleus of a new orchestra maintained by an association. In 1990 it was taken over by the City of Mikkeli and it now has 12 professional players. It thus concentrates mainly on music for strings and has won acclaim both for its choice of repertoire and for its partnerships with numerous composers in Finland and elsewhere. Joint concerts with other municipal orchestras have become a major item on its agenda and the number of commissioned and regional concerts has risen steadily. Travelling is no problem for a small band of string players that can handle a full concert even without a conductor. On their debut disc (2002) the St. Michel Strings play Polish music conducted by Tadeusz Wicherek. They released their second CD, made with Leif Segerstam, in early 2005, and on their third (2007) Daniel Raiskin conducts works by Bloch and Busoni with pianist Risto Laurila as the soloist. Their fourth disc (2009) is of music by Naji Hakim with organist Jan Lehtola. Photo Jesse Haaja 4 5

3 Photo Mikko Käkelä Erkki Palola has given solo recitals and performed chamber music in the Nordic countries and elsewhere in Europe. He was the fi rst violinist of the Kerava Quartet from 1985 to 2006, and during this time the Quartet s repertoire focused on Finnish music. As leader of the Finnish Radio Symphony Orchestra and in his collaboration with the music department of the Finnish Broadcasting Company, he was involved in numerous recordings for radio and TV. Palola has been fi rst leader of the Helsinki Philharmonic Orchestra since He has conducted three CDs mainly containing Finnish music. Palola was accepted as a member of the Society of Finnish Composers in His diverse musical profi le further includes teaching future orchestra musicians. Erkki Palola has collaborated with the Mikkeli City Orchestra for many years. This is his third recording for the Alba label. Robert Kajanus ( ) opiskeli musiikkia 1870-luvulla Leipzigissä ja Pariisissa, ja perusti Suomeen palattuaan vuonna 1883 ensimmäisen kotimaisen ammattiorkesterin, nykyisen Helsingin kaupunginorkesterin, jonka johtajana hän pysyi kuolemaansa asti. Säveltäjänä Kajanuksesta tuli musiikillisen karelianismin ja fennomaanisesti asennoituneen säveltaiteen liikkeellepanija, vaikka hänen kansanlauluaiheita ja Kalevalaa hyödyntävät teoksensa kuvastivat enemmän keskieurooppalaisia ja wagnerilaisia ihanteita kuin suoraa Karjalan tuntemusta. Kalevalan mytologinen aihepiiri kimposi hänelle luonnostaan Wagnerin oopperoista ja ajatus kansansävelmistä taidesävellysten pohjana polveutui ehkä norjalaisilta säveltäjiltä, Svendseniltä ja Griegiltä, joiden vaikutuspiiriin Kajanus osui. Kajanuksen soitinsävellyksissä tämä tarkoitti kansanmelodioiden sovittamista duurimolli-tonaliteettiin ja keskieurooppalaiseen romantiikkaan istuvaksi. Tältä pohjalta syntyivät muun muassa kaksi Suomalaista rapsodiaa, (1881, 1886) ja Velisurmaaja-sävelmää käyttävä Kullervon surumarssi (1880). Läpimurtoa kalevalaisessa genressä ja Kajanuksen tuotannossa merkitsi vuonna 1885 kansalliseepoksen 50-vuotisjuhliin valmistunut Aino. Myöhemmässä tuotannossaan Kajanus etääntyi Kalevalan vaikutuspiiristä ja suuntautui enemmän kosmopoliittiseen uusklassismiin. Vuonna 1896 valmistui Filharmonisen seuran orkesteria varten orkesterisarja Sommarminnen, Kesämuistoja, jonka kolmannen ja viimeisen osan, Huutolaistytön kehtolaulun, Kajanus sovitti vuonna 1907 viululle ja jousiorkesterille. Hän käytti melodiaa myös mieskuorolaulussaan Huutolaistyttö kehdon ääressä, jossa Kasimir Leinon sanat selittävät surullista sävelmää: Tuuti lasta keinuhun, tuuti toisen lasta, orjaks täytyi tulla mun, vapaa olin vasta luvulla Kajanus ehti säveltämään harvemmin ja vuonna 1915 valmistuneen Sinfoniettan ohella ainoa laajamuotoisempi teos oli vuonna 1931 kantaesitetty Suite ancienne, Sarja vanhaan tyyliin F-duurissa jousiorkesterille. Kajanus sävelsi teoksen esitettäväksi omissa 75-vuotisjuhlissaan. Kuten otsikko ilmoittaa, vanha säveltäjä katsoo teoksessa taaksepäin, omasta nuoruudestaankin menneeseen. Avauksen (Largo) jykevyyttä ja moduloivuutta tasapainottaa sen jatkona kuultava keveä, mutta taidokas fuuga (Fughetta: Moderato). Canzone serio (Adagio) palaa kansanlaulusovitusten yksinkertaisuuteen. Säveltäjä parodioi aiemmin käyttämäänsä teemaa, mutta vakavassa mollitunnelmassa voi erottaa suomalaiskansallisen vireen, vaikka jousitekstuurissa on myös mannermaisia säväyksiä. Tunnelma kevenee Menuetissa (Allegro non troppo), joka muistelee 1700-luvun muotitanssia ja vanhoja hyviä aikoja samaan henkeen kuin Griegin Holberg-sarja. Sävyisän sarjan päättää valoisasti Marssi (Moderato), joka viittaa enemmän satujen kuin sotilaiden maailmaan. 6 7

4 Oopperoihin erikoistunut Armas Launis ( ) keräsi 1900-luvun alussa paljon kansansävelmiä suomalaisten ja suomensukuisten kansojen keskuudesta. Näiden lisäksi hän tallensi myös Lapin joikuja ja jopa Pohjois-Afrikan beduiinisävelmiä. Kalevalaista materiaalia päätyi mm. vuonna 1917 valmistuneeseen Kullervo-oopperaan (Aleksis Kivi), joikuja puolestaan vuonna 1921 sävellettyyn oopperaan Aslak Hetta. Arabialaisia, beduiinija berberisävelmiä Launis käytti puolestaan Ranskaan muutettuaan oopperoissaan Jéhudith aavikon lukki (1937) ja Théodora (1939). Launis johti 1920-luvulla perustamaansa Helsingin kansankonservatoriota, mutta vietti samalla yhä enemmän aikaa ulkomailla. Vuonna 1930 hän asettui pysyvästi Nizzaan, jossa toisen maailmansodan jälkeen syntyi vuosina Pohjoinen sarja, Suite nordique, viululle ja jousille. Launiksen orkesteriteokset olivat enimmäkseen sovituksia hänen oopperoidensa aiheista, mutta Suite nordiquessa hän tuntuu palanneen nuoruuteensa, ei ainoastaan kansanperinteen keräysmatkoihin, vaan yksityisiin muistoihin pohjoisesta synnyinmaasta. Ensimmäisessä osassa jouset maalaavat tremoloin avaran ja aution maiseman, jossa viulu tulkitsee yksinäisyyttä (Solitude: Largo) henkivän soolonsa. Alakuloinen perusvire ei rikkoonnu dramaattisiin eikä melko moderneihinkaan tehoihin. Pohjolan karuus ja ihmisen pienuus suuren luonnon keskellä tuntuvat korostuvan nizzalaisesta näkökulmasta. Pastoraalinen maalaismaisema (Scène pastorale: Allegretto) laajenee lähes minimalistisen eleettömästi, kuin venytellen hiljaa aamuauringossa. Romanttinen kehtolaulu (Berceuse romantique: Andante) tuntuu sekin enemmän nostalgiselta muistikuvalta kuin varsinaiselta lapsen nukutukselta. Tunteet purkautuvat viulusoolossa sen verran väkevästi, että uni saapuu vasta osan hiljenevässä lopussa. Paimenen kutsu (Appel du berger: Un poco vivo) on sarjan kansanomainen fi naali, hilpeä ja kohtuullisen taiturillinen päätösnumero. Lauri Saikkola ( ) työskenteli yli kolmekymmentä vuotta Helsingin kaupunginorkesterin alttoviulistina ja sen ohessa säveltäjänä ja Yleisradion vapaana musiikkitoimittajana television ensimmäinen tunnussävelmä oli hänen säveltämänsä. Pitkän uransa aikana Saikkola ehti säveltää kolme oopperaa, kymmenen sinfoniaa ja myöhäisinä vuosinaan vielä kaksitoista sinfoniettaa. Saikkola opiskeli musiikkia ja sävellystä Viipurin musiikkiopistossa Peter Akimovin johdolla ja teki ja 30-lukujen vaihteessa opintomatkoja Tsekkoslovakiaan ja Itävaltaan. Toinen maailmansota ja synnyinkaupunki Viipurin menetys löi leimansa Saikkolan vuonna 1946 pitämän sävellyskonsertin teoksiin, hän alkoi etääntyä kansallisromanttisesta tunneilmaisusta. Sota tuntuu jättäneen Saikkolaan jäljen, josta lähes kaikki hänen myöhemmät teoksensa jollain lailla kertovat luvulla Saikkola suuntautui kurinalaiseen uusklassismiin, josta vuonna 1950 valmistunut Musica per archi (Musiikkia jousille) on yksi menestyksekkäimpiä esimerkkejä. Nykyajan näkökulmasta teoksen vienosti modernit piirteet, säveltoistot ja ostinatot, sekä duurin tai mollin sävellajituntua kartteleva pandiatonisuus, eivät ehkä tee valtavan väkevää vaikutusta, mutta Saikkolalla on varma dramatiikan taju, joka pääsee oikeuksiinsa intensiivisessä esityksessä ja riittävän riuskoissa tempoissa. Kolmiosaisen teoksen aloittava Allegretto etenee kevein askelin, mutta ei kaihda jatkossa kirpeitäkään otteita, jotka yltyvät ajoin pisteliäiksi, jopa demonisiksi. Larghettossa jousien yksinkertainen säestysaihe kehystää viulusooloa, joka siirtyy alttoviuluille. Osan välitaitteessa kohoaa esiin jälleen uhkaavia sävyjä ja osa päättyy traagiseen purkaukseen. Monivaiheisemman fi naalin (Allegro vivo) jumputtavasta ostinatoaiheesta ei puutu koomisia piirteitä, mutta niistäkin löytyy pian painajaismainen puolensa, toistuvien ostinatojen syöksykierre, josta vaivoin vapaudutaan lopussa. Saikkola jatkoi säveltämistä pitkälti yli 80-vuotiaaksi ja vuonna 1984 valmistunut Tripartita osoittaa hänen pysyneen uskollisena valitsemalleen tielle. Poikkeavaa 30 vuotta varhaisempaan teokseen nähden on korostunut objektiivisuus ja hitaiden aikamittojen hallitsevuus, alkaen teoksen käynnistävästä Largo assaista. Ehkä musiikin kummeina yhä häälyvät Bartok ja Shostakovitsh, mutta osan sisäistynyt ja mietiskelevä luonne on Saikkolan oma, ajaton, vakava ja suuria eleitä karttava. Toinen osa (Adagio molto) on myös hidas, mutta olemukseltaan lyyrisempi ja valoisampi. Täälläkin musiikin pohjavire on melankolinen ja melko staattinen. Päätösosa (Allegro vivo) on nopea ja eloisa, mutta synkät virtaukset saavat sen valtaansa ja musiikki saa dramaattisen luonteen, joka vasta lopussa ratkaistaan positiivisesti. Antti Häyrynen 8 9

5 Mikkelin kaupunginorkesterin edeltäjä, Mikkelin Orkesteri, perustettiin vuonna Tästä aikanaan maan vanhimmasta amatööriorkesterista ja kaiken kaikkiaan Suomen kolmanneksi vanhimmasta orkesterista muodostettiin myöhemmin yhdistyspohjainen ammattiorkesteri. Vuonna 1990 orkesteri kunnallistettiin 12 jousisoittajan vahvuisena kokoonpanona. Nykyään soittajisto on keskittynyt nimenomaan jousiorkesterille sävellettyyn musiikkiin ja on herättänyt huomiota ohjelmistovalinnoillaan. Orkesteri on myös tullut tunnetuksi yhteistyöstään lukuisten suomalaisten ja kansainvälisten säveltäjien kanssa. Yhteiskonsertit muiden kaupunginorkestereiden kanssa ovat vakiintuneet osaksi soittajiston toimintaa ja orkesterin tilaus- ja maakuntakonsertit ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin. Pieni jousisto onkin vaivaton liikuteltava ja kykenee täysipainoiseen konsertointiin myös ilman kapellimestaria. Debyyttilevyllään (2002) kaupunginorkesteri soittaa puolalaista musiikkia Tadeusz Wicherekin johtamana. Toinen, Leif Segerstamin kanssa nauhoitettu äänite ilmestyi alkuvuodesta Kolmannella levyllä (2007) Daniel Raiskin johtaa Blochin ja Busonin musiikkia, pianosolistina on Risto Laurila. Neljännellä levyllään (2009) orkesteri soittaa Naji Hakimin musiikkia yhdessä urkuri Jan Lehtolan kanssa. Erkki Palola on konsertoinut säännöllisesti solistina ja kamarimuusikkona niin Pohjoismaissa kuin useissa Euroopan maissakin. Hänen toimiessaan Kerava-kvartetin primaksena oli suomalainen musiikki kvartetin esiintymisissä etusijalla. Palolan aika RSOn konserttimestarina, samoin kuin yhteistyö Suomen Yleisradion musiikkiosaston kanssa on tuottanut lukuisia radionauhoitteita ja TV-taltiointeja. Vuodesta 1991 Erkki Palola on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin 1. konserttimestarina. Hänen työskentelynsä kapellimestarina on tallentunut jo kolmelle, pääasiassa suomalaista musiikkia sisältävälle CD:lle. Ansioistaan säveltäjänä Palola hyväksyttiin 2004 Suomen Säveltäjät ry:n jäseneksi. Hänen monipuolista muusikkokuvaansa täydentää toiminta orkesterimuusikon tehtäviin valmentavana opettajana. Vuosia kestänyt yhteistyö Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa on tuottanut Palolan kolmannen levytyksen Alba-yhtiölle. ST. MICHEL STRINGS MIKKELIN KAUPUNGINORKESTERI 1st Violin 1-Viulu Jaak Sepp Anu Järvelä Harri Forsten Heidi Lehtoranta 2nd Violin 2-Viulu Elina Arola Kati Tuominen Tuukka Lehtonen Viola Alttoviulu Kimmo Aalto Pirkko-Liisa Rautavirta Cello Sello Yrjö Pulkkinen, solo soolo Heikki Hotti Double bass Kontrabasso Kari Ovaskainen Recorded at Martti Talvela Hall, Mikaeli, Mikkeli, on August 2007 Recording, editing and mastering Matti Heinonen / Pro Audile Producer Laura Heikinheimo Graphic design Pekka Kuokka Executive producer Timo Ruottinen We thank the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK) and the Foundation for the Promotion of Finnish Music (LUSES) for supporting this CD recording