RASISTINEN SUOMI GAUDEAMUS HELSINKI UNIVERSITY PRESS HELSINKI 2011

Transkriptio

1 R a s i s t i n e n S u o m i

2

3 V e s a P u u r o n e n RASISTINEN SUOMI DG GAUDEAMUS HELSINKI UNIVERSITY PRESS HELSINKI 2011

4 Copyright 2011 Vesa Puuronen ja Gaudeamus Helsinki University Press Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä www. gaudeam us. fi Kansi: Aimo Katajamäki KL: 32.2, K UDK: ISBN Painopaikka: Tallinna Raamatutriikikoda 2011

5 Sisällys Johdanto Rasismin tutkimuksen kehityksestä...11 Rotusuhteiden tutkimus Rodullistaminen rasismin tutkimuksessa...20 Rasististen puhetapojen tutkimus Antisemitismin ja fasismin tutkimus...23 Rodun ja kolonialismin tutkimus...26 Valkoisuuden tutkimus ja feministinen rasismin tutkimus Arkielämän rasismin tutkimus...31 Uusia kehityssuuntia...33 Suomalaisia tutkimuksia rasismista Rodusta ja rasismeista rotujärjestelmään...48 Rodusta...49 Rasismin lähikäsitteitä Rasismin muodot Rodullistaminen, rasismit ja rotujärjestelmä ^ Venäläisviha ja venäläisten rodullistaminen...67 Taustaa: suomalaiset ja merkittävät toiset Venäläisvihan historiasta Venäläisdiskurssit Suomessa Venäläisviha nykyjulkisuudessa Rodullistava ryssä-käsite...86 Etniset vitsit rodullistamisen muotona...94 Rasismi ja syrjintä venäjänkielisten kokemuksina Saamelaisten kohtaama rasismi Alkuperäiskansa vailla oikeuksia Saamelaisten ja suomalaisten suhteiden historiaa Saamelaisten kielellinen syrjintä...132

6 Nimittelyä, kiusaamista ja leimaamista Kulttuurin kaupallistaminen ja stereotypioiden voima Sosiaalinen eristäminen ja väkivalta Häpeä hallinnan välineenä Saamelaisten muita syrjintäkokemuksia Nykytilanne ja tulevaisuus Rasismi, poliisi ja oikeuslaitos Rasistinen rikollisuus Suomessa Poliisi ja maahanmuuttajat Kuin koira veräjästä - rasistit oikeudessa Rasismi suomalaisessa politiikassa Suomalaisten rasistien ideologioista Maahanmuuttajavastaisia puolueita Rodullistaminen eduskunnassa Rodullistaminen ja rasismi Jussi Halla-ahon maahanmuuttokritiikissä Kansalaisten ajatuksia maahanmuuttopolitiikasta Ei-rasistinen monikulttuurinen yhteiskunta Monikulttuurisuus ja sen kritiikki Monikulttuurisen yhteiskunnan mallit Onko Suomi monikulttuurinen? Monikulttuurisen yhteiskunnan mahdollisuus Antirasistisen monikulttuurisuuden lähtökohtia Kirjallisuus

7 Johdanto Keskustelu monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja rasismista on vilkastunut Suomessa viime vuosina. Tämä on paljolti niiden maahanmuuttokriittisten henkilöiden ansiota, jotka tulivat julkisuuteen vuoden 2008 kunnallisvaalien yhteydessä ja jälkeen. Heidän esittämänsä kritiikin sisällöt ja tyylilajit vaihtelevat: osa pyrkii analysoimaan esimerkiksi eri kulttuurien eroja, kun taas osa tyytyy avoimen rasistisiin väitteisiin ja iskulauseisiin. Tässä keskustelussa rasismin käsitettä käytetään usein ilman, että määriteltäisiin, mitä se tarkoittaa. Tarkoitukseni on viedä keskustelua eteenpäin esittämällä rasismille määritelmiä, jotka auttaisivat ilmiön hahmottamisessa. Toivon, että kun osallistujat määrittelevät keskustelun aiheen kutakuinkin samalla tavalla, ohipuhuminen vähenee ja osapuolet ymmärtävät toistensa käsityksiä ja niiden perusteluita paremmin. Rasismin määrittelemisen lisäksi kuvaan sen eri muotoja suomalaisessa yhteiskunnassa. Annan käsitteille vanha rasismi, uusrasismi, rakenteellinen rasismi, arkielämän rasismi, rotujärjestelmä ja rodullistaminen konkreettista sisältöä kuvaamalla niihin kuuluvia ilmiöitä. Kuvausten tarkoituksena on edistää yhteiskunnallista keskustelua tuomalla näkyviin seikkoja, joita ei ole välttämättä aikaisemmin katsottu osaksi suomalaista yhteiskuntaa läpäisevää rasismia. Rasismin eri muotojen näkyväksi tekeminen ja tiedostaminen tekee mahdolliseksi rasismin vastustamisen. Kuhunkin vähemmistöön kohdistuvalla rasismilla on oma erityinen muotonsa ja historiansa, sillä etninen enemmistö, valkoiset suomensuomalaiset, on ollut tekemisissä eri vähemmistöjen kanssa eri tavoin. Suomalaisilla ja saamelaisilla on pitkä yhteinen historia. 7

8 Näiden ryhmien suhde nykyään Suomena tunnetulla alueella rinnastuu esimerkiksi valkoisten ja alkuperäisasukkaiden suhteeseen Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Tällainen kolonialistinen suhde on tulos prosessista, jossa yksi kansa on vallannut toisen kansan elinalueet lähes täysin ja paljolti pitää niitä edelleenkin hallussaan. Suomensuomalaisten suhteella venäläisiin on lyhyempi historia. Saamelaiset ovat olleet alistettu vähemmistö, kun taas venäläiset ovat useaan otteeseen valloittaneet Suomen ja hallinneet sitä: Suomi on ollut Venäjän kolonialististen pyrkimysten kohteena. Rasismit ovat siis muotoutuneet erilaisissa taloudellisissa, kulttuurisissa ja poliittisissa olosuhteissa. Erilaiset rasismit myös sijoittavat kohteensa eri asemiin suomalaisen yhteiskunnan etnisessä hierarkiassa. Teoksen ensimmäisessä luvussa tarkastelen rasismin tutkimuksen kehitystä maailmalla ja Suomessa sekä esittelen sen tärkeimpiä suuntauksia. Aikaisemmissa suomalaisissa rasismin tutkimuksissa on käsitelty muun muassa suomalaisten asenteita, rasismia uhrien näkökulmasta, rasistisia ryhmiä ja ideologioita sekä rasismia tiedotusvälineissä. Toisessa luvussa tarkastelen rasismin määritelmiä ja erittelen sen muotoja. Rodullistaminen on tärkeä käsite nykyisen kulttuurisen rasismin ymmärtämiseksi. Venäläisten ryssittely ja televisiossa esitettävät nunnukaloilaa -saamelaissketsit ovat esimerkkejä rodullistamisesta. Myös niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden tapa esittää maahanmuuttajat, erityisesti somalit, rikollisina ja barbaareina on rodullistamista. Rodullistamisen ja rasismin välillä on kiinteä yhteys. Ne tuottavat ja ylläpitävät suomalaisen yhteiskunnan rotujärjestelmää ja siihen liittyvää etnisten ryhmien hierarkiaa. Kolmannessa ja neljännessä luvussa käsittelen suomalaisten venäläisiin ja saamelaisiin kohdistamaa rasismia. Kolmannessa luvussa tarkastelen muun muassa venäläisten rodullistamista ja venäläisvihan historiaa Suomessa 1900-luvun alusta nykypäivään. Lisäksi kuvaan ryssä-sanan käyttöä ja etnisiä vitsejä osana arkielämän rasismia. Neljännessä luvussa tarkastelen saamelaisiin kohdistuvan rasismin eri muotoja, muun muassa kielellistä syrjintää ja sulauttamista sekä maaoikeuksien epäämistä, mikä jatkuu nykyäänkin. Pohdin myös

9 häpeän käyttöä saamelaisten alistamisen ja saamelaiskulttuurin hävittämisen välineenä. Suomen oikeuslaitos on muun yhteiskunnan tavoin opetellut lähes kolmen vuosikymmenen ajan rasistisen rikollisuuden käsittelemistä ja rasismin uhrien kohtaamista. Viidennen luvun alussa luon katsauksen rasistisen rikollisuuden kehitykseen 1990-luvulta lähtien. Tarkastelen myös poliisien suhtautumista maahanmuuttajiin ja suomalaisen oikeuslaitoksen tapoja käsitellä rasistisia rikoksia. Vähemmistöt luottavat poliisiin huomattavasti vähemmän kuin valtaväestö. Epäluottamukseen näyttää tutkimusten valossa olevan aihetta. Kuudennessa luvussa tarkastelen rasismia suomalaisessa politiikassa. Kuvaan lyhyesti rasistista, äärioikeistolaista toimintaa ja ideologiaa Suomessa ja 2000-lukujen vaihteessa. Vuoden 2008 syksyllä pidetyissä kunnallisvaaleissa ja vuoden 2009 eurovaaleissa maahanmuutto nousi keskeiseksi teemaksi. Analysoin, millä tavalla rodullistaminen ilmeni ulkomaalaislain uudistamista koskevissa keskusteluissa, jotka käytiin eduskunnassa vuosina Lisäksi tarkastelen helsinkiläisen poliitikon Jussi Hallan-ahon maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittistä ajattelua hänen vuosina julkaisemiensa kirjoitusten pohjalta. Teoksen päättävässä seitsemännessä luvussa lähden liikkeelle monikulttuurisuus-käsitteen eri merkityksistä sekä siitä, millaisia kokemuksia maailmalla ja Suomessa on saatu monikulttuuristen yhteiskuntien rakentamisesta. Suomessa harjoitettu monikulttuurisuuspolitiikka kohtelee erilaisia vähemmistöjä eri tavoin, minkä vuoksi vähemmistöt ovat keskenään eriarvoisessa asemassa. Lopuksi pohdin ei-rasistisen monikulttuurisen yhteiskunnan mahdollisuuksia. * * * Teos perustuu yli kymmenen vuoden aikana kerättyihin tutkimusaineistoihin. Kiitän lämpimästi kaikkia haastateltuja myötämielestä 9

10 tutkimusta kohtaan. Yhteisvastuukeräykselle kiitos siitä, että olen voinut käyttää vuonna 2009 saatua palautetta, sekä Juho Saarelle avusta Yhteisvastuukeräyksen aineiston hankinnassa. Pekka Aikio, Jyrki Herranen, Heikki J. Hyvärinen, Jouko Jokisalo, Minna Kelhä, Ristenrauna Magga, Jorma Puuronen, Jarmila Rajas, Kari Saari, Jarmo Valkonen ja Mikko Varis ovat lukeneet ja kommentoineet koko käsikirjoitusta tai sen osia, mistä parhaat kiitokset. Gaudeamukselle kiitos erinomaisesta yhteistyöstä. Kiitän Suomen tietokirjailijat ry:tä hankkeen saamasta taloudellisesta tuesta. Koluojan törmällä Vesa Puuronen

11 1. Rasismin tutkimuksen kehityksestä Rodun, rotusuhteiden ja rasismin tutkimusta on historiallisista syistä harjoitettu laajasti Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa mustien ongelmia käsiteltiin jo 1850-luvulla, ja 1940-luvulle tultaessa maassa oli ilmestynyt tuhansia teoksia rotukysymyksistä (Myrdal 1962, 27, 1183). Rasismi-käsitteen käyttö alkoi englanninkielisessä kirjallisuudessa 1930-luvulla, jolloin se esiintyi kansallissosialistisen Saksan politiikkaa kritisoivissa teksteissä (ks. Isaksson & Jokisalo 1999, 10). Rodun ja rasismin tutkimuksen määrä kasvoi huomattavasti 1960-luvulla ja on siitä pitäen lisääntynyt (Back & Solomos 2009, 5; ks. myös Goldberg & Essed 2002,1). Rasismiin ja rotuun1 liittyvä tutkimus on käynyt läpi useita kehitysvaiheita. Kysymykset, joihin rasismin tutkijat pyrkivät nykyään vastaamaan, ovat muotoutuneet vuosikymmenten tutkimustyön 1. Rodun biologinen määritteleminen ja käsitys valkoisen rodun ylivertaisuudesta oli rasismin keskeinen sisältö 1800-luvun lopulta vuoteen 1945 saakka (ks. Isaksson & Jokisalo 1999). Valtiollisen rasismin muodot, esimerkiksi natsismi, Yhdysvaltojen rotuerottelujärjestelmä sekä Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä, perustuivat käsitykselle, että ihmiskunta jakautuu kyvyiltään eroaviin rotuihin. Ennen toista maailmansotaa osoitettiin, että rodullisille luokitteluille ei ole empiiristä perustaa biologisissa, geneettisissä tai muissa fyysisissä ominaisuuksissa. Biologista rotu-käsitettä kritisoitiin perusteellisesti myös UNESCOn julkilausumissa (vrt. Rex 1983, 3-4; UNESCO 1967). Yhteiskuntatieteellisen rasismin tutkimuksen näkökulmasta ei ole olennaista, voidaanko rotujen olemassa olo todistaa luonnontieteellisesti. Ihmisten kohtelu yhteiskunnassa on poliittinen kysymys. Rotujen olemassaolo ja eriarvoisuus eivät ole biologisia vaan sosiaalisia ilmiöitä, joita yhteiskuntatieteissä tutkitaan. Rasismin käsitteestä ja rotua koskevasta keskustelusta ks. lisää luku 2. 11

12 aikana.1 Tutkimuksen historiallisia ja osittain nykyäänkin tavattavia osa-alueita ovat muun muassa rotusuhteiden tutkimus, rodun ja rasismin alkuperän tutkimus, antisemitismin tutkimus, kolonialismin ja rotuteorioiden suhteen tutkimus, feministinen rasismin tutkimus ja valkoisuuden tutkimus.2 Seuraavassa esittelen näitä suuntauksia ja niiden tärkeimpiä edustajia. Tarkastelen myös arkielämän rasismin ja rasististen puhetapojen tutkimusta sekä rodullistamisen käsitteen käyttöä tutkimuksessa. Lopuksi kerron rasismin tutkimuksesta Suomessa. R O T U SU H TEID E N T U T K IM U S Rotusuhteet olivat yhdysvaltalaisten sosiologien tutkimuskohteena jo 1850-luvulla, jolloin he puolustivat rotuerottelua ja orjuutta luvun lopulla suhtautuminen orjuuteen muuttui kriittiseksi. Vuonna 1899 musta tutkija W. E. B. DuBois ( ) julkaisi laajan tutkimuksen mustien elinoloista (DuBois 1967). Ajan tutkimuksissa ennustettiin muun muassa, että yhteiskunnan kehitys johtaisi rotuerojen häviämiseen luvun alkupuoliskon vaikutusvaltaisin rotusuhteiden tutkija oli yhdysvaltalainen Robert Ezra Park ( ), joka lähestyi rotusuhteita yleisen sosiologisen teorian näkökulmasta (Frazier 1947, 1. Parhaita yleisesityksiä yhteiskuntatieteellisen rasismin ja rodun tutkimuksen kehityksestä on Les Backin ja John Solomosin kirjoittama johdanto teoksessa Theories o f Race and Racism (Back & Solomos 2009). Myös John Rexin teos Race Relations in Sociological Theory (1970), hänen artikkelinsa A Working Paradigm for Race Relations Research (1981) sekä Michael Bantonin teos Racial Theories (1998) ja artikkeli "Progress in Ethnic and Racial Studies (2001) sisältävät kiinnostavia näkökulmia tutkimusalueen kehitykseen. 2. Viime vuosina on ilmestynyt useita laajoja englanninkielisiä tekstikokoelmia rodun ja rasismin tutkimuksesta. Mainitun Les Backin ja John Solomosin toimittaman kokoelman (Back & Solomos 2009) lisäksi näitä ovat esimerkiksi Martin Bulmerin ja Solomosin toimittama Racism (1999), Bernard Boxillin toimittama Race and Racism (2001) sekä Philomena Essedin ja David Theo Goldbergin toimittama Race Critical Theories (2002). 12

13 265). Park oli mukana vuosina Chicagon yliopistossa vaikuttaneessa sosiologian Chicagon koulussa. Vuonna 1939 julkaistiin hänen artikkelinsa The Nature of Race Relations (Park 1950), joka oli sotaa edeltävän amerikkalaisen sosiologian merkittävimpiä puheenvuoroja tästä aihepiiristä. Park esitti artikkelinsa alussa useampia, toisistaan jonkin verran poikkeavia rotusuhteiden määritelmiä. Hänen mukaansa rotusuhteet - siten kuin termi on Yhdysvalloissa määritelty - ovat suhteita, jotka vallitsevat rodullisen polveutumisen perusteella erottuvien ihmisten välillä, erityisesti kun yksilöt ja ryhmät tiedostavat rodulliset eronsa. Rotusuhteet määräävät sekä yksilön käsityksen itsestään että hänen asemansa yhteisössä. Mikä hyvänsä rotutietoisuutta voimistava tekijä, erityisesti fyysinen tekijä, joka lisää yksilön näkyvyyttä ja paljastaa hänen kuulumisensa tiettyyn etniseen yksikköön tai geneettiseen ryhmään, luo ja säilyttää olosuhteita, joiden vallitessa rotusuhteet, siinä mielessä kuin ne tässä määritellään, ovat olemassa. Rotutietoisuus on ilmiö, joka lisää sosiaalisia eroja luokka- tai kastitietoisuuden tavoin. Rotusuhteet eivät tässä mielessä ole niinkään suhteita, jotka vallitsevat eri rotuihin kuuluvien ihmisten välillä, vaan suhteita, jotka vallitsevat rotueroista tietoisten ihmisten välillä. (Park 1950, 81.) Park (1950) totesi myös, että rotusuhteet kuvaavat pelkästään ihmisten tunteita ja asenteita, joita rotujen väliset kontaktit ovat synnyttäneet ja joille ei ole muuta perustaa kuin yleinen mielipide. Edellä lainatut määritelmät näyttävät lähtevän siitä, että rotutietoisuus on rotusuhteiden edellytys. Toisaalta Park esitti, että rotusuhteet tarkoittavat eri etnisiin ja geneettisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten välisiä suhteita, jotka voivat aiheuttaa rotukonflikteja, synnyttää rotutietoisuutta tai määrätä roturyhmien suhteellisen sosiaalisen aseman. Park huomautti myös, että jotkin rotusuhteet eivät ole tietoisia tai henkilökohtaisia, vaikka ovatkin voineet olla sellaisia aikaisemmin. Tällöin suhteet perustuvat tietyn sosiaaliseen järjestyksen muodostaviin tiedostamattomiin tapoihin, käytänteisiin ja rutiineihin. 13

14 Parkin rotusuhteiden määritelmät eivät siis ole mitenkään selkeitä tai ristiriidattomia. Niitä onkin myöhemmin kritisoitu, kuten rotusuhteisiin liittyvää tutkimusta kokonaisuudessaankin. Esimerkiksi yhdysvaltalainen sosiologi Oliver C. Cox ( ) moitti Parkin konservatiivista otetta vaikka pitikin arvossa sitä, että tämä vastusti pseudotieteellisiä, mustien rodullista alemmuutta propagoineita kirjoituksia. Parkin epähistoriallinen käsitys rotusuhteista johti siihen, että hän löysi niitä esimerkiksi antiikin Kreikasta ja Roomasta. Samasta syystä hän ei ottanut riittävästi huomioon, että rotujen välisten konfliktien syntyminen riippuu yhteiskuntajärjestelmästä. (Cox 1970, ) ROTUJEN ALKUPERÄ JA TULEVAISUUS - PARKIN NÄKEM YKSIÄ Park tarkasteli artikkelissaan myös rotujen historiaa. Hänen lähtökohtansa oli, että luonnonolosuhteet ovat ohjanneet rotujen syntyä: ruokaa etsiessään eri ihmisryhmät ovat löytäneet maapallolta turvallisia asuinalueita. Hänen mukaansa tämä "suuri hajaantuminen on luultavasti saanut aikaan eristyksissä eläviä yhteisöjä, mikä taas on johtanut siihen, että rotuja erottavat fyysiset ja kulttuuriset ominaisuudet ovat kehittyneet luonnonvalinnan kautta. Nykyaikana ihmisiä on paljon enemmän, ja he ovat luonnon resurssien sijasta yhä riippuvaisempia yhteiskunnallisista resursseista. Muuttoliike ei enää johda hajaantumiseen ja yhteisöjen eristäytymiseen toisistaan vaan ihmisten kokoontumiseen yhteen suuriin kaupunkeihin. Yhteisöjen eristyneisyyden aiheuttama rotujen erilaistuminen on pysähtynyt, ja on alkanut rotujen hybridisoituminen, yhteensulautuminen. Euroopassa tämä on tapahtunut aikaisemmin kuin muualla, minkä vuoksi siellä ei ole puhtaita rotuja. (Park 1950, 85.) Parkin mukaan eurooppalaisten valtaamilla alueilla syntyy ihmisiä, jotka ovat rodullisia hybridejä. Jos esimerkiksi mustan ja valkoisen vanhemman lapsi selvästi eroaa ihonväriltään molemmista vanhemmistaan, rotujen hierarkiassa hän sijoittuu vanhempiensa väliin: valkoisen vanhemman alapuolelle mutta mustan vanhemman yläpuolelle. Tällaisen henkilön identiteettiä leimaa marginaalisuus: 14

15 hänen on pakko elää kahdessa kulttuurissa ja kahdessa maailmassa. Marginaalissa elämisen myönteinen puoli on se, että silloin kykenee - ainakin periaatteessa - ottamaan kriittistä etäisyyttä molempiin kulttuureihin. Varjopuoli taas on se, että samalla ei oikein tunne olevansa kotonaan kummassakaan kulttuurissa. Park toi esille myös hybridien kielellisen sopeutumisen. Esimerkiksi Havaijilla elää ihmisiä, joiden vanhemmista toinen voi kuulua alkuperäiskansaan ja toinen olla vaikkapa kiinalainen. Molemmat vanhemmat puhuvat omaa kieltään, mutta lapset puhuvat englantia. (Park 1950, m.) Samanlaisia tilanteita voi kuvitella syntyvän Suomessakin, kun eri maahanmuuttajaryhmiin kuuluvien vanhempien ja heidän lastensa yhteiseksi kieleksi tulee suomi. Park tuli aikoinaan tunnetuksi kaupunkisosiologina, joka otti esille suurkaupunkielämän myönteisiä puolia, kun Chicagon koulun alkuaikojen kaupunkitutkimukset taas usein korostivat sen rappeuttavia, yhteiskunnan moraalista ja yhteisöllistä perustaa hajottavia vaikutuksia (esim. Trasher 1927). Parkin mukaan suurkaupungeissa on syntymässä uusi kulttuuri, kun aikaisemmat, eristäytyneet kulttuurit menettävät maaseutumaiset piirteensä ja lopulta katoavat sulautuessaan toisiinsa. Vaikka entiset kulttuurierot hämärtyvät, uudessa suurkaupunkien kulttuurissa voi olla paikallisia eroja. Tälle kehitykselle syntyy myös vastatendenssi, mikä näkyy siinä, että paikalliset, kansalliset ryhmät kiinnostuvat nationalismista ja pienetkin rotu- ja kieliryhmät taistelevat oikeudesta itsemääräämiseen ja perinteisten, kansallisten kulttuuripiirteidensä esilletuomiseen. (Park 1950, ) Parkin mukaan rotusuhteet erottaa muista perustavista sosiaalisista suhteista se, että ne ovat toisilleen vieraiden ihmisten välisiä suhteita. Ne muodostuvat, kun ihmiset kohtaavat käytännöllisistä ja maallisista syistä, vaihtaakseen tavaroita ja palveluita. Rotusuhteita voi muodostua myös sellaisten eri rotuihin ja kulttuureihin kuuluvien ihmisten välille, jotka ovat tulleet kosketuksiin esimerkiksi sotien vuoksi ja joista keskinäiset avioliitot eivät ole muovanneet yhtä etnistä ryhmää. Vaikka ihmiset modernissa yhteiskunnassa ovat yhä 15

16 enemmän tekemisissä toistensa kanssa, kansalliset tunteet kuitenkin vaikuttavat heihin syvällisesti. Tämä pätee erityisesti silloin, kun kansallisilla tunteilla on rodullinen ja kulttuurinen perusta. Rodulliset fyysiset piirteet usein vahvistavat kansallisia eroja. Eri ryhmien rodullisten erojen synnyttämät sosiaaliset erot säilyvät vahvoina, koska ne yhdistyvät ryhmien tapojen, perinteiden, uskontojen ja niihin liittyvien tunteiden eroihin. Park ennusti, että myös tulevaisuuden yhteiskunnassa ihmisten välillä on eroja, mutta nämä erot eivät ole niinkään rotu- vaan luokkaeroja. Näin myös rotukonfliktit laimentuvat ja lopulta korvautuvat luokkakonflikteilla. (Park 1950, ) RO TUSUHTEIDEN SOSIOLOGIAA JA K R IITTISIÄ ÄÄNIÄ Rodun ja rotusuhteiden tutkimus lisääntyi 1960-luvulla. Suuntaus oli yhteydessä mustien kansalaisoikeusliikkeen menestykseen Yhdysvalloissa sekä vapautuneiden siirtomaiden asukkaiden muuttoliikkeeseen, joka suuntautui entisiin emämaihin, Britanniaan ja Ranskaan. Brittitutkijoiden Michael Bantonin ja John Rexin vuosina 1967 ja 1970 ilmestyneet teokset Race Relations (Banton 1967) ja Race Relations in Sociological Theory (Rex 1983) olivat tärkeitä keskustelunavauksia. (Solomos & Back 2000, 4-5.) Banton tarkasteli rotusuhteita maailmanlaajuisesta historiallisesta näkökulmasta keskittyen kulttuurisiin kontakteihin, rotua koskeviin uskomuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin, jotka rakentuvat rotukäsitteiden varaan (Solomos & Back 2000, 4-5).1 Rexin mukaan rotu on luokan tavoin keskeinen sosiologinen käsite, jota ei voi kuitenkaan palauttaa luokan käsitteeseen. Tällöin myöskin rotusuhteiden tutkimus on oma tutkimusalueensa, jota ei voi korvata luokkasuhteiden tutkimuksella. Rex pyrki määrittelemään, mitkä sosiaaliset tilanteet, rakenteet ja prosessit kuuluvat sosiologiseen rotusuhteiden tutkimukseen. (Rex 1983, 7.) Rotusuhteita voi hänen mukaansa tutkia yhteiskunnissa, joissa (1) ryhmät ovat eriytyneitä ja epätasa- 1. Banton julkaisi vuonna 1998 teoksen Racial Theories, jossa hän käy läpi rotuteoreettista ajattelua 1800-luvun puolivälistä lähtien. 16

17 arvoisia, (2) ryhmät on mahdollista erottaa selkeästi fyysisten tuntomerkkien nojalla, kulttuurisesti tai joissakin tapauksissa pelkästään ryhmien historian perusteella, ja joissa (3) syrjintä oikeutetaan ja selitetään joko julkilausutulla tai julkilausumattomalla teorialla, joka usein - mutta ei aina - pohjautuu biologiaan (mt., 30). Rexin ja Bantönin rotusuhdesosiologiaa kritisoitiin Britanniassa 1980-luvun alussa (Bourne 1980; Gilroy 1980). Birminghamin yliopiston Centre for Contemporary Cultural Studies -keskuksen tutkijat syyttivät rotusuhteiden sosiologiaa konservatiivisuudesta ja kyvyttömyydestä kehittää rasismiteoriaa, jossa olisi mukana luokkajakojen ja epäoikeudenmukaisen vallanjaon analyysi (CCCS 1982). Rexiä, Bantonia ja heidän seuraajiaan moitittiin myös eurosentrismistä, joka esitettiin syyksi sille, etteivät he kyenneet tuomaan vähemmistöyhteisöjen kokemuksia esille myönteisesti. Rex vastasi kritiikkiin korostamalla, että rodulliset tai geneettiset tekijät eivät määrää ihmisten toimintaa kausaalisesti. Hän myös totesi kiinnittävänsä huomiota erityisesti sosiaaliluokkien suhteisiin yhteiskunnissa, joissa on ongelmia rotujen välisissä suhteissa. Tällöin esiintyy yleensä kolme tekijää: ensinnäkin riisto, sorto ja konfliktit ovat tavanomaista voimakkaampia, toiseksi riistoa, sortoa ja konflikteja esiintyy ryhmien eikä yksilöiden välillä, ja kolmanneksi voimakkaampi ryhmä oikeuttaa tilanteen deterministisellä teorialla. (Rex 1981,1-2.) Myös Banton vastasi saamaansa arvosteluun. Hän totesi, että tutkimusalueen nimeäminen etnisten ja rotusuhteiden tutkimukseksi johdattaa ajattelemaan, että tutkittavissa ilmiöissä olisi kyse vain etnisiin tai rotusuhteisiin liittyvistä ongelmista. Kuitenkin mukana voi olla valtaan, taloudelliseen asemaan, niukkoihin resursseihin, yhteiskunnan luokkajakoon tai sukupuolijärjestelmään liittyviä seikkoja. Nimeämällä tutkimusteemat etnisiksi tai rodullisiksi voidaan etnistää tai rodullistaa ilmiöitä, jotka eivät sellaisia ole. (Banton 2001, 177.) Banton korosti, että vaikka joistakin ilmiöistä puhuttaisiin rodullisina tai etnisinä jokapäiväisessä kielenkäytössä tai niiden uskottaisiin olevan sellaisia, tämä on kuitenkin osoitettava tutkimuksen avulla. 17

18 Banton kiinnitti huomiota myös rotu-käsitteen käyttöön. Marxilaisittain suuntautuneet kriitikot esittivät jo 1940-luvulla, että tutkijoiden käyttämä rotu-käsite ei juurikaan eroa arkikielen käsitteestä, joka perustuu hallitsevan luokan kontrolloimiin ajatuksiin eli väärään tietoisuuteen. Brittiläinen rasismin tutkija Robert Miles täydensi kritiikin 1980-luvulla kirjoittaessaan, että sosiologien keskittyminen rotu-käsitteeseen häiritsee todellisten, maahanmuuttajien mahdollisuuksia rajoittavien yhteiskunnallisten suhteiden ymmärtämistä. Banton tulkitsi Milesin ajattelevan, että tulisi käyttää käsitteitä, jotka lähtevät riiston ja luokkataistelun ideoista. (Banton 2001,184.) Banton totesi myös, että käsitettä rasismi ja siihen rinnastettavia käsitteitä seksismi, antisemitismi ja islamofobia käytetään poliittisissa yhteyksissä. Rasismin uhrien näkökulmasta rasismi on voimaannuttava käsite, koska se mahdollistaa syrjivän ryhmän kritisoimisen. Lisäksi käsite voi lisätä rasismin uhrien keskinäistä solidaarisuutta sekä uhrien ja syrjintää vastustavien ihmisten yhteistyötä. Toisaalta se voi liittää yhteen ilmiöitä, joiden tarkastelu erillisinä voisi olla hyödyllisempää niiden ymmärtämiseksi. Lisäksi Banton huomautti, että rodullisten tai etnisten suhteiden tutkimuksen näkökulmasta ryhmien konfliktit korostuvat, jolloin niiden yhteistoiminta voi jäädä huomiotta. (Banton 2001, )1 1. Vaikka rotusuhteiden tutkimusta ei enää juuri harjoiteta, yhdysvaltalaistutkija Stephen Steinberg (2007) on kritisoinut lähestymistapaa laajasti. Steinbergin mukaan rotusuhteista puhuminen on epämääräistä ja pikemminkin kätkee kuin paljastaa mustien ja valkoisten suhteen luonteen. Sen sijaan pitäisikin puhua rotusorrosta (racial oppression). Rotusuhteiden näkökulmasta rodulliset ennakkoluulot syntyvät ryhmien välisestä luonnollisesta vastenmielisyydestä, mutta rotusorron näkökulmasta niiden juuret ovat yhteiskunnan rakenteissa. Rotusuhteista puhuttaessa rasismia selitetään asenteilla ja yhteiskunnallinen valta jätetään syrjään, kun taas rotusortoajattelussa rasismi kytketään valtajärjestelmään, joka pitää sisällään keskeiset poliittiset ja taloudelliset instituutiot, mukaan lukien valtion. Rotusuhdetutkimuksessa oletetaan, että ryhmien suhteet ovat vastavuoroisia, kun taas rotusorron näkökulmasta erotetaan sortajat ja sorretut. Steinberg väittää myös, että rotusuhteiden tutkijat kiinnittävät huomiota vain rotujen vuorovaikutuksen pintailmiöihin, kun taas rotusortoa tutkittaessa tarkastellaan tekijöitä, jotka synnyttävät rotujaon sekä rotujen ristiriidat. Steinbergin mielestä rotusuhdenäkökulmaa käyttävä sosiologi on kuin avioliittoneuvoja, joka yrittää korjata rikkoutuneita suhteita. Rotusortonäkökulmaa hyödyntävä tutkija taas voi tuottaa rotujen epätasa-arvoa korjaavia yhteiskunnallisia käytäntöjä. (Steinberg 2007,16-17.) 18

19 RASISMIN JA RO TU SU H TEIDEN TU TKIM U S LUOKKANÄKÖKULM ASTA Uusintamis- ja luokkanäkökulmasta tehty rasismin tutkimus kukoisti osana yleisemminkin elpynyttä marxilaista suuntausta ja 1980-luvuilla. Rasismin tutkimus koetettiin yhdistää yleiseen luokkataistelu- ja ideologiateoriaan. Rasismi ymmärrettiin omistavan luokan ideologiaksi, jonka tarkoituksena on estää luokkasuhteisiin perustuvan poliittisen toimijan (työväenluokan) muodostuminen. (Miles 1994.) Tutkimussuuntaus käynnistyi 1970-luvulla, vaikka jo yhdysvaltalaisen sosiologin Oliver C. Coxin klassikko teos Caste, Classy and Race (1948) nojasi vahvasti marxilaiseen teoriaan. Coxin (1970, xxxi) mukaan riisto kapitalistisessa yhteiskunnassa aiheuttaa rotujen vastakkainasettelun. Marxilaisesti suuntautunut rotusuhdetutkimuksen kritiikki nosti esiin muun muassa seuraavia kysymyksiä: Mitä merkityksiä rodun käsitteelle voidaan antaa? Miten rasismi poliittisena voimana voidaan tunnistaa? Onko nyky-yhteiskunnissa kehittymässä uusia rasismin ilmenemismuotoja? Brittitutkija Robert Miles on yksi johtavia marxilaisen suuntauksen edustajia. Hänen mielestään rodun sosiologiaa ei pitäisi olla olemassakaan, vaan rodun sijasta tulisi tutkia rasismia, jonka hän liittää pääoman kasaantumiseen ja yhteiskuntaluokkien suhteisiin. Milesin mukaan rodun ajatus viittaa inhimilliseen konstruktioon, ideologiaan. Rotu on rodullistamisen tuote, ideologinen naamio yhteiskunnan todellisille taloudellisille suhteille, joiden ymmärtämiseen luokkatietoisuus voisi perustua. Rodullistaminen auttaa hallitsemaan ristiriitaa, joka syntyy siitä, että kapitalismi vaatii työvoiman vapaata liikkuvuutta ja kansallisvaltiot rajoittavat maahanmuuttoa ja kansalaisuuden saamista. Rodullistaminen on tarkoitettu työväenluokan hajottamiseen. Rotutietoisuuteen perustuvien poliittisten liikkeiden muodostuminen ei takaa edistyksellistä politiikkaa. Maahanmuutto- ja vähemmistöpolitiikka näyttävät tästä näkökulmasta luokkaristiriitojen tiivistymiltä. Milesin teoretisointi voi johtaa siihen, että rotujen ja rasismin tutkimuksessa etsitään 19

20 selityksiä pelkästään palauttamalla tutkittavat ilmiöt yhteiskuntaluokkien uusintamiseen ja luokkien välisiin ristiriitoihin. Vaikka tällainen vaara on ilmeinen, Miles on kuitenkin tuonut ansiokkaasti esille rodun luonteen poliittisena konstruktiona sekä pyrkinyt siirtämään rasismin tutkimuksen epäpoliittisesta funktionalistisesta viitekehyksestä marxilaisen konfliktiteorian yhteyteen. (Solomos & Back 2000, 6-8.) R O D U LLISTAM IN EN R ASISM IN T U T K IM U K SE SSA Rodullistaminen on nykyisen rasismin tutkimuksen keskeinen käsite, jota Robert Miles on kehitellyt useissa teksteissään (1982; 1993; 1994). Hänen mukaansa rodullistaminen viittaa representatiiviseen prosessiin, jossa joistakin ihmisen piirteistä - usein ilmiasun piirteistä - tulee yhteiskunnallisesti tärkeitä. Ihmiset luokitellaan erillisiin ryhmiin näiden piirteiden perusteella. Miles toteaa käyttävänsä rodullistamisen käsitettä silloin, kun ihmisten sosiaaliset suhteet rakentuvat biologisten tunnusmerkkien varaan. Rodullistamisen kriteerinä käytettyjen piirteiden ei kuitenkaan ole välttämätöntä olla biologisia, vaikka rodullistetun ryhmän katsotaankin esiintyvän "luonnostaan. Rodullistaminen on myös identiteetin rakentamisen prosessi: samalla kun määritellään "toinen jonkin kriteerin nojalla, myös määrittelijä itse tulee määritellyksi samoin perustein. Rodullistamisen perusteella syntyvät ryhmät muodostavat hierarkian, jossa oma ryhmä määritellään arvokkaimmaksi. (Miles 1993, ) Rodullistaminen ei ole välttämättä yhteydessä kolonialismiin, vaan sen kohteeksi voidaan valita mikä hyvänsä sosiaalinen ryhmä, vaikkapa maanviljelijät tai maahanmuuttajat, mikä on Suomessakin ajankohtaista. Myöhemmin rodullistamisen merkitys on laajentunut: se on muun muassa jaettu käytännölliseen ja ideologiseen rodullistamiseen. Käytännöllinen rodullistaminen tarkoittaa roturyhmien muodostamista esimerkiksi väestönlaskennoissa tai väestötilastoinnissa. Ideo 20

21 loginen rodullistaminen taas viittaa rotu-käsitteen käyttöön erilaisissa diskursseissa, puhetavoissa. Rodullistamisen käsitettä on käytetty paljon rasismin tutkimuksessa, mutta sen merkitys on kuitenkin jokseenkin epämääräinen. (Murji & Solomos 2005a, v; 2005b, 1-2.) Termillä on viitattu analyyttiseen käsitteeseen, tutkimusalueeseen, yhteiskunnalliseen prosessiin, teoriaan tai paradigmaan. Rodullistetuista diskursseista ja politiikasta puhuttaessa on tarkoitettu muun muassa uutta oikeistoa, islamofobiaa ja rasismia eri maissa. Käsitteen käyttöä pohtineet brittitutkijat Karim Murji ja John Solomos pitävät sitä erityisen hyödyllisenä tutkittaessa, miten tiettyihin sosiaalisiin ongelmiin liitetään rodullisia merkityksiä. Britanniassa rodullistaminen on historiallisesti tarkoittanut prosessia, jossa toisen maailmansodan jälkeinen mustien karibialaisten ja aasialaisten maahanmuutto yhdistettiin asumiseen, työllistymiseen, järjestyksenpitoon ja sosiaalipalveluihin liittyviin sosiaalisiin ongelmiin. Ongelmat rodullistuivat lainsäädännössä, harjoitetuissa politiikoissa, mediassa ja poliittisissa liikkeissä. (Mt., 3.) Suomessa sosiaalisia ongelmia rodullistetaan muun muassa television maahanmuuttajakeskusteluissa sekä eräiden poliittisten puolueiden ja liikkeiden ohjelmissa ja poliittisissa käytännöissä. Esimerkiksi raiskausten yhdistäminen mustiin nuoriin miehiin tai prostituution kytkeminen venäläisiin naisiin ovat tapoja rodullistaa nämä ongelmat, vaikka myös suomalaiset raiskaavat ja ovat prostituoituja. Kun sosiaaliset ongelmat rodullistetaan, selittävä ja syyttävä katse käännetään yhteiskunnan rakenteellisista tekijöistä tai valtaväestön harjoittamasta syrjinnästä vähemmistöihin. Rodullistaminen siis estää sosiaalisten ongelmien rakenteellisten ja poliittisten syiden havaitsemista ja vaikeuttaa niihin puuttumista. Rodullistamisprosessissa kulttuurille tai uskonnolle annetaan pysyviä piirteitä, joita voidaan käyttää poliittisesti hyväksi. Periaatteessa mihin hyvänsä kansallisuutta tai etnistä tai muuta yhteiskunnallista ryhmää kuvaavaan käsitteeseen (esim. ryssä, venäläinen, maahanmuuttaja) voidaan kiinnittää rodullisia merkityksiä. Kun esimerkiksi venäläiset tai somalit syrjäytetään suomalaisilla työmarkkinoilla, syrjäyttäminen 21

22 voidaan selittää rodullisella oletuksella, että he ovat laiskoja ja kyvyttömiä kurinalaiseen, tiukan aikataulun mukaan tehtävään työhön. Rodullistamisen käsitteen käytön lisääntyminen on usein liitetty yhteiskuntatieteiden konstruktionistiseen, kielelliseen käänteeseen. Käsitteen on sanottu olevan kannanotto sen puolesta, että rotu on sosiaalinen, kielellinen konstruktio eikä biologinen tosiasia. (Murji & Solomos 2005b, 5; St Louis 2005, 29.) Yhdysvaltalainen sosiologi Brett St Louis kuitenkin toteaa, että vaikka tutkijat ovat yrittäneet saada lopullisen selvyyden rodun merkityksestä, keskustelun perusteella voidaan sanoa vain, että rotu joko on tai ei ole olemassa ja meidän joko pitäisi tai ei pitäisi käyttää käsitettä rotu. Riippumatta siitä, onko rotu biologisena ilmiönä olemassa, käsitettä kuitenkin käytetään resurssina poliittisissa keskusteluissa ja kiistoissa. (Mt., ) R A SIST IST E N PU H ETAPO JEN T U T K IM U S Rasismi ei välttämättä perustu rotuun vaan se voi pohjata puhetapoihin ja käytäntöihin, joiden avulla tietyt etniset, kansalliset tai uskonnolliset ryhmät esitetään arvoltaan muita alempina. Tällainen alasarvostaminen (inferiorization) voi saada aikaan ryhmiin kohdistuvia sulauttamis-, syrjäyttämis- tai jopa hävittämispyrkimyksiä. Esimerkkinä tästä on islamofobia, joka ei välttämättä liity lainkaan islamilaisten henkilöiden rotuun tai etniseen ryhmään vaan heidän uskontoonsa tai laajemmin kulttuuriinsa, joka alasarvostetaan. Rasististen puhetapojen tutkimus alkoi 1970-luvulla Birminghamin yliopiston Center for Contemporary Cultural Studies -tutkimusyksikössä (CCCS). Vuonna 1982 CCCS julkaisi teoksen The Empire Strikes Back: Race and Racism inyo s Britain (CCCS 1982), j ossa tuotiin esille monia nykyisinkin tutkittavia aiheita. Teoksen keskeisiä teemoja olivat rotupolitiikkojen muutokset sekä rodun konstruoiminen sosiaalisena ja poliittisena suhteena. Rotua ei katsottu valtion sääntelyn tulokseksi tai luokkasuhteiden uusintamisen välineeksi 22

23 vaan korostettiin, että sen merkitys on avoin sosiaalinen ja poliittinen konstruktio, jonka sisällöstä käydään jatkuvaa taistelua. Tässä yhteydessä kamppaillaan esimerkiksi "mustan poliittisesta merkityksestä. Rodun kautta tai avulla ilmaistut kollektiiviset identiteetit ovat vahvoja toiminnan koordinoimisen ja solidaarisuuden luomisen välineitä. Tämä lähestymistapa mahdollistaa muuhunkin kuin luokka-asemaan perustuvien poliittisten identiteettien havaitsemisen. CCCS:n rotu- ja rasismitutkimuksen taustalla oli usko siihen, että alistetut kykenevät järjestäytymään ja taistelemaan yhteiskunnan rakenteellisia, taloudellisia ja kulttuurisia pakkoja vastaan. Luokkaja rotusuhteiden uudelleenarvioinnin lisäksi tutkimus herätti keskustelua sukupuolikysymyksistä ja seksismistä rodullistetuissa suhteissa. (Solomos & Back 2000, 8-9.) Vuonna 2000 hollantilainen kielitieteilijä ja rasismin tutkijateujn van Dijk toimitti itävaltalaisen kollegansa Ruth Wodakin kanssa teoksen, jonka tavoite oli paljastaa, miten johtavat parlamentaarikot eri Euroopan maissa osallistuvat rasismin tuottamiseen (Wodak & van Dijk 2000). Van Dijkin mukaan puhetavat tuottavat rasismia sosiokognitiivisella tasolla. Ne legitimoivat taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita, jotka synnyttävät ja ylläpitävät esimerkiksi maahanmuuttajia epätasa-arvoisesti kohtelevia instituutioita ja käytäntöjä. (Van Dijk 2000b, ) Analysoimalla parlamenteissa käytyjä keskusteluja voidaan tarkastella diskursiivista valtaa ja sen yhteyksiä poliittiseen ja taloudelliseen valtaan sekä kehittää vastustavia puhetapoja (suomalaisesta eduskuntakeskustelusta ks. luku 6). A N T ISE M IT ISM IN JA FASISM IN TU T K IM U S Kansallissosialistisen Saksan juutalaisvastainen politiikka oli luvun julmin valtiollisen rasismin muoto. Adolf Hitler esitti Taiste- /z//2z-teoksessa (Mein Kampf, ) juutalaiset vihollisrotuna, joka on tuhottava länsimaisen kulttuurin pelastamiseksi. Kolmannen 23

24 valtakunnan rotulakien lisäksi natsit perustelivat antisemitismillä juutalaisten kansanmurhan, jota he kutsuivat juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisuksi. Natsismin ideologia perustui ennaltamääräytymisoppiin ja ehdottomaan mustavalkoajatteluun rotukysymyksissä. On väitetty, että antisemitismi on lähes ohitettu rodun ja rasismin tutkimuksessa (ks. Solomos & Back 2000,11). Tämä pääosin päteekin englanninkieliseen, Britanniassa ja Yhdysvalloissa julkaistuun kirjallisuuteen. Sen sijaan ranskan- ja saksankielisessä kirjallisuudessa aihetta on käsitelty enemmän.1 Varhainen esimerkki on Frankfurtin koulukuntaan kuuluneiden Theodor Adornon ja Max Horkheimerin teos Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung) vuodelta Adorno ja Horkheimer sijoittavat antisemitismin laajempaan kontekstiin, Saksan luokka- ja poliittisten taistelujen viitekehykseen, unohtamatta kuitenkaan ilmiön uniikkeja piirteitä. (Vrt. Solomos & Back 2000,11.) Joitakin merkittäviä antisemitismiä sivuavia tutkimuksia on laadittu myös englanninkielisissä maissa. Saksalais-yhdysvaltalaisen historiantutkijan George Mossen teos The Fascist Revolution: Toiuard a General Theory o f Fascism (1993) käsittelee rasismin ja antisemitismin yhteenkietoutumista Saksassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä sekä sitä, miten eri instituutiot, oppilaitokset, nuorisojärjestöt ja poliittiset puolueet osallistuivat piilevän rasismin tuottamiseen. Saksalaisen yhteiskunnan piilevä rasismi muodosti perustan natsismille, avoimelle rotuerottelulle ja kansanmurhalle. Mosse tarkasteli fasismia kulttuurisena liikkeenä, liikkeen omakuvaa sekä sitä, miltä fasismi näytti sen kannattajien silmin. On nimittäin tärkeää ymmärtää fasismin olemusta, jotta voitaisiin selvittää, mihin sen vetovoima ja valta ihmisten mielissä perustui. 1. Saksaksi on julkaistu paljon natsismin, uusnatsismin, rotuteorian, rasismin historian ja uusfasismin tutkimusta. Ranskaksi on ilmestynyt runsaasti rasismia, toiseutta, vähemmistöjä ja rotukysymyksiä koskevaa kirjallisuutta. Ks. esim. Wieviorka 1991; 1992; 1998; Schnapper 1992; 1998; 2007; Lapeyronnie 1993; Geiss 1993; Butterwegge

25 Hänen mukaansa fasismi loi poliittisen ympäristön, joka yritti saattaa piiriinsä naiset ja miehet kokonaan, se pyrki ennen kaikkea vaikuttamaan aisteihin ja tunteisiin sekä samalla tekemään abstraktin konkreettiseksi (...) mis-en-scene [näyttämöllepano] oli ratkaisevan tärkeää fasismin itseilmaisulle. Fasismin visuaalisella ilmenemisellä rakennus- ja kaupunkiarkkitehtuurissa ja taiteessa oli keskeinen rooli liikkeen poliittisen ajattelun levittämisessä. (Mosse 1993, x-xi.)1 Mosse lähestyy fasismin vetovoimaa kulttuurintutkimuksen näkökulmasta tarkastellen, miten fasistinen politiikka pystyi ottamaan huomioon ihmisten havainnot yhteiskunnasta ja omista tarpeistaan sekä tyydyttämään nämä tarpeet. Lähestymistapa paljastaa, että fasismi perustui nationalismiin - se oli nationalismin äärimmäinen muoto. Fasismi tulisikin ymmärtää nationalistisena vallankumouksena, jolla oli oma ideologiansa ja tavoitteensa. Euroopan nykyisessä tilanteessa erityisen tärkeä on Mossen huomautus, että oikeistolainen vallankumous voi tapahtua nykyaikanakin (Mosse 1993, xi). Jos rasismi kietoutuu yhteen nationalismin kanssa, yhdistelmä voi olla laajentumishaluinen ja väkivaltainen, kuten natsismi oli. Mosse löytää syitä natsismin vaikutusvaltaan ja laajaan kannatukseen esimerkiksi saksalaisen keskiluokan kauneusihanteista. Nykyaikaisen rasismin tutkimuksessa voitaisiin etsiä yhteiskunnassa laajalti jaettuja ihanteita sekä ihanteita kantavia puhetapoja, joiden avulla luodaan rodullistettuja hierarkioita. Mossen teos on valaiseva analyysi ideologian ja poliittisen liikkeen suhteesta 1900-luvun alkupuolen Saksassa, mutta teoksella on annettavaa myös nykyaikaiselle poliittisten liikkeiden, äärioikeiston ja rasismin tutkimukselle. 1. Mosse katsoo, että aiemmissa tutkimuksissa on jätetty vastaamatta siihen olennaiseen kysymykseen, miksi fasismi sai niin paljon kannatusta Saksassa. Hän kritisoi materialistisia selityksiä, joiden mukaan sosiaaliset rakenteet ja talouden kehitys olivat fasismin nousun ja menestyksen taustalla. (Mosse 1993, ix.) Hän ei myöskään hyväksy näkemystä, että natsit olisivat kaapanneet vallan Saksassa vastoin kansan tahtoa. 25

26 RODUN JA KO LO N IALISM IN TU T K IM U S Viime vuosina on ilmennyt yhä enemmän kiinnostusta siihen, millainen rooli rasistisilla ideologioilla ja käytännöillä oli kolonialismin aikana, sekä siihen, miten kolonialismi vaikuttaa nykyiseen ajatteluumme. Kansainvälisissä tutkimuksissa on tuotu esille, että siirtomaiden alistetut asukkaat ovat tuottaneet kokemustensa perusteella omia näkemyksiä rodusta ja identiteetistä. Lisäksi on tutkittu muun muassa kolonialismin ja imperialismin keinoja tuottaa mielikuvia siirtomaiden asukkaista "toisena sekä tapoja levittää ja uusintaa näitä kuvia emämaassa, esimerkiksi Britanniassa. Tulisikin analysoida imperialismin, kolonialismin ja rasismin suhteita, jotta voitaisiin ymmärtää, miten tiettyjen maiden kolonialistinen ja imperialistinen tausta on vaikuttanut käsityksiin rodusta. Tutkimukset kolonialismin politiikasta osoittavat, että "toista koskevilla mielikuvilla oli keskeinen rooli kolonialistisissa puhetavoissa. On myös huomattu, että siirtomaa-ajan keskiluokkaisten kirjoittajien kuvaukset työväenluokasta ja siirtomaiden asukkaista ovat samankaltaisia. Rotu- ja luokkaennakkoluulot tukevat toisiaan. (Solomos & Back 2000, ) Keskustelua rodusta ja kolonialismista on Suomessa esitelty Joel Kuortin, Mikko Lehtosen ja Olli Löytyn toimittamassa teoksessa Kolonialismin jäljet (Kuortti ym. 2007). Kysymys Suomen suhteesta kolonialismiin jää tässä teoksessa jokseenkin avoimeksi. Suomi esitellään ei-kolonialistisena maana, jolla ei ole siirtomaamenneisyyttä mutta joka hyötyi kolonialismista muun muassa kaupankäynnissä. Lisäksi nyky-suomessa sovelletaan edelleenkin siirtomaa-ajalle tyypillisiä tapoja nähdä maailma. (Lehtonen & Löytty 2007, 105.) Teoksessa todetaan, että Saamenmaa on ollut Pohjoismaiden - siis myös Suomen ja Venäjän sisäinen siirtomaa. Tätä seikkaa ei kuitenkaan ilmeisesti katsota kovin tärkeäksi, sillä saamelaisiin kohdistuneen kolonialismin tutkimista ei pidetä keskeisenä jälkikoloniaalisen teorian tai näkökulman soveltamisalueena Suomessa. (Mt., ) Alkuperäiskansojen tutkija Rauna Kuokkanen (2007) kuitenkin 26

27 toteaa teokseen sisältyvässä artikkelissaan, että jälkikoloniaalisia teorioita olisi mahdollista - ja syytäkin - käyttää, kun tarkastellaan nyky-suomen saamelaisiin kohdistuvan integraatiopolitiikan muotoja ja seurauksia. Kuokkasen mukaan kolonialismin vaikutusten tekeminen tiettäväksi on välttämätöntä, jotta siirtomaaherruuden seuraukset voitaisiin purkaa.1 Saamelaisiin kohdistunut kolonialistinen politiikka jatkuu ja vaikuttaa nykyisinkin heidän elämäänsä Suomessa. VALK O ISU U D EN T U T K IM U S JA F E M IN IST IN E N R ASISM IN T U T K IM U S^ Valkoisuuden tutkimus kohdistuu muun muassa valkoiseen identiteettiin, valkoiseen ylivaltaan sekä ideologioihin, joita käytetään ylivallan oikeuttamiseen. Tutkimussuuntauksen alkuunpanijana pidetään yhdysvaltalaissosiologi W. E. B. DuBoista. Aihepiiriä koskeva tutkimus on lisääntynyt huomattavasti 1990-luvulta lähtien. (Hill 1997; Twine & Callagher 2008, 4.)2 Valkoisuuden sosiologisen tutkimuksen aloittivat feministiset rasismin tutkijat 1990-luvun alussa. Jo 1980-luvulla feministisen tutkimuksen keskeisiä piirteitä oli valkoisten ja mustien (tai värillisten, engl. colored) naisten keskinäinen, kriittinen keskustelu.3 Mustat naistutkijat bell hooks (Gloria Jean Watkins) (1981) ja Hazel V. Carby (1982) kyseenalaistivat valkoisten feministien lähestymistavan rasismiin. He esimerkiksi katsoivat, että valkoiset valtavirta- 1. Tätä pyrkimystä edustaa ainakin osittain tämän teoksen luku 3, jossa tarkastelen saamelaisiin kohdistuvaa rasismia Suomessa. 2. Valkoisuuden historiasta Yhdysvalloissa ks. esim. Roediger 1991; 1994; 2003; 2008; Jacobson Valkoisuudesta yhteiskuntatieteiden näkökulmasta ks. esim. Frankenberg 1993; Ware & Back 2002; Hill Valkoisuuden tutkimuksen kehityksestä ks. Twine & Callagher Mustat naistutkijat toivat keskusteluun myös intersektionaalisuuden, mikä viittaa eri sosiaalisten järjestelmien eli rotu-, luokka-, sukupuoli- ja seksuaalisuusjärjestelmien yhteenkietoutumiseen ja yhteisvaikutukseen. 27

28 feministit jättivät rodun ja etnisen taustan huomiotta naisten sorron lähteinä keskittyessään kritisoimaan patriarkaattia. Bell hooks totesi, että kysymys on rasismista, kun valkoiset naiset kirjoittavat valkoisista naisista mainitsematta heidän rodullista identiteettiään (hooks 1981, ). Vallassa olevaan rotuun kuuluvat naiset voivat olettaa, että heidän kokemuksensa edustavat kaikkien naisten kokemuksia. Carbyn mukaan 1980-luvun alussa oli käynyt selväksi, että valkoisten feministien kirjoitukset eivät olleet ainoastaan rasistisia vaan myös epäolennaisia mustien naisten kannalta. Feministisessä liikkeessä ei pystytty estämään käytäntöjä, jotka marginalisoivat mustia naisia, ja lisäksi suurin osa valkoisten naisten kehittämästä feministisestä teoriasta ei ottanut huomioon mustien naisten kokemuksia. Carby huomautti, että toisin kuin valkoiset feministit olettivat, patriarkaatti ei ole yksin vastuussa mustien naisten alistamisesta. (Carby 2009, ^ 395*) Carbyn ja hooksin kritiikin mukaan naisten vapautusliikkeissä toimineet valkoiset naiset Yhdysvalloissa ja Britanniassa eivät halunneet nähdä itseään sortajina tai osana sortavaa rodullista järjestelmää. He kielsivät hyötyvänsä kolonialismista. Heidän oli vaikea ymmärtää, että vaikka heitä pidettiin yhteiskunnassa miehiä alempina sukupuolensa vuoksi, rotunsa vuoksi heidät sijoitettiin mustien naisten ja miesten yläpuolelle. Valkoisten naisten mielestä näiden seikkojen tunnustaminen olisi siirtänyt huomion pois naisten sorrosta patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Heidän näkökulmastaan imperialismin eri muodot ja rasismi oli parempi nähdä kaikkialle ulottuvan patriarkaalisuuden ilmenemismuotoina kuin sosiaalisia suhteina, joissa valkoisilla naisilla oli valta-asema. (Carby 2009, 395.) Carby väitti myös, että feministinen teoria oli lähes täysin eurosentristä olet- taessaan, että naisten vapautuminen kolmannessa maailmassa oli mahdollista vain, jos maissa kehittyisi teollisuuskapitalismi ja naiset pääsisivät palkkatyöhön (mt.). Carby vaati, että valkoisten naistutkijoiden tulisi selvittää, miten naisliikkeen rasistiset käytännöt sulkevat mustat naiset ulkopuolelle, sekä tarkastella sukupuolisidonnaisia rasismin muotoja valkoisten naisten keskuudessa. 28

29 Ruth Frankenberg, valkoinen brittiläissyntyinen ja myöhemmin yhdysvaltalaistunut naisliikkeen aktivisti ja tutkija, vastasi mustien naistutkijoiden kritiikkiin vuonna 1993 julkaistussa teoksessaan White Women, Race Matters: The Social Construction o f Whiteness. Siinä Frankenberg kertoo, että oli ollut sokki tajuta, että saattoi itse olla osa rasismia. Flän oli ajatellut, että rasismi liittyy joihinkin ääriryhmiin tai instituutioihin mutta ei häneen itseensä. (Frankenberg!993> 3-) Frankenberg ymmärsi, että hän - kuten muutkin yhteiskuntaa muuttamaan pyrkivät ihmiset - joutuu toimimaan asemista, joita ovat tuottaneet samaiset rakenteet, joita pyritään muuttamaan. Frankenbergin mukaan rotu vaikuttaa niin valkoisten kuin muunkin rotuisten ihmisten elämään. Kaikkien elämä on järjestynyt rodullisesti, samoin kuin se on järjestynyt luokka-aseman, sukupuolen ja seksuaalisuuden mukaan. Kaikissa yhteiskunnissa on siis rotujärjestelmä, vaikka sitä ei tunnistettaisikaan.1 Valkoiset ihmiset ovat rodullistettuja, vaikka he usein ajattelevatkin olevansa roduttomia tai rodullisesti neutraaleja.2 Rotu muovaa valkoisten elämää. Muotoa, jonka elämä tässä prosessissa saa, Frankenberg ja monet muut tutkijat kutsuvat valkoisuudeksi. Valkoisuus tarkoittaa rodullisesti etuoikeutettua asemaa yhteiskunnassa ja näkökulmaa, josta valkoiset ihmiset katsovat itseään, muita ja yhteiskuntaa. Lisäksi valkoisuus viittaa nimettömiin ja huomaamattomiin kulttuurisiin käytäntöihin. Valkoisuudella on sekä aineellisia että diskursiivisia ulottuvuuksia. (Frankenberg 1993,1-2.) 1. Suomalaisessa rasismin tutkimuksessa on väitelty rotu-käsitteen käyttöä, mikä liittynee siihen, että sen on katsottu kuuluvan vain rasistisiin puhetapoihin. Rotukäsitteen mukana on jäänyt lähes huomiotta laaja kansainvälinen teoreettinen keskustelu valkoisuudesta ja rotujärjestelmästä sekä niitä koskeva empiirinen tutkimus. Suomalaista yhteiskuntaa ei ole tarkasteltu rodullisesti rakentuneena kokonaisuutena, jossa ihmisen asema määräytyy sen mukaan, mihin rotuun hänen katsotaan kuuluvan. Empiirisiä ilmiöitä, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan olevan rodullisesti järjestynyt, ovat muun muassa rodullinen hierarkia ja eri rotuihin kuuluvien ihmisten rasismikokemusten erilaisuus (ks. Jaakkola 2005; 2009). 2. Valkoiset suomensuomalaiset puhuvat pääsääntöisesti muista kuin itsestään etnisten ryhmien edustajina, mikä osoittaa heidän pitävän itseään etnisesti neutraaleina tai ei-etnisinä. Tässä yhteydessä etninen ja rodullinen merkitsevät suomalaisessa keskustelussa samaa. 29