Ajoneuvossa on kuljettajanpaikan lisäksi 2 istumapaikkaa kuljettajan vieressä. Tänään toimitetussa tyyppikatsastuksessa on tarkastettavaksi esitetyn ajoneuvon, valmistusnumero 8500509, todettu täyttävän sen rakenteesta ja varusteista voimassa olevat määräykset / seuraavin poikkeuksin / Tuulilasinpesulaita (ja roiskesuojat) puuttuvat. Etutunnisteteline väärin sijoitettu. Alkuperäinen tyyppikatsastustodistus on päivätty 30.9.1958, josta on tehty uusi päätös 26.5.1959 ja rekisteriotteella tyyppikatsastustietoja muutettu Oulun lääninhallituksessa 19.10.1959. Rekisteriotteen mukaan Mersu on katsastettu uutena 5.8.1959 ja sen omistajaksi on merkitty Oulujoki Osakeyhtiö, Jylhämän voimalaitosryhmä, Vaala. Auto on otettu yksityiskäyttöön ja vakuutettu Pohjolassa. Mersulle on annettu rekisterinumeroksi OV-308. Oulujoki Oy:n autojen numeroinnissa Mersu kulki numerolla 623. Tämän selvityksen alkuperäisen paperiversion liitteinä ovat kopiot tyyppikatsastustodistuksesta sekä rekisteriotteesta. Alla oleva esittelyteksti oli käytössä, kun Ukko-Mersua esiteltiin Wanha Willähti - tapahtumassa 19.-20.6.2010 Nastolassa Villähteen koulun kentällä. TÄMÄ MERSU ON UUTENA HANKITTU OULUJOKI OY:LLE JA SE ON PALVELLUT ALKUJAAN EMÄJOEN RAKENNUSTYÖMAILLA KAINUUSSA. MERSUN ENSIMMÄINEN KULJETTAJA OLI LAURI HAAPALAINEN, JOTA YLEISESTI KUTSUTTIIN NIMELLÄ HOPPU-LASSI, KOSKA HÄNELLÄ ITSELLÄÄN KOSKAAN EI OMAN KERTOMANSA MUKAAN OLLUT KIIRETTÄ VAIN MERSU OLI SE, JONKA PITI MAHDOLLISIMMAN JOUTUIN EHTIÄ SEURAAVAAN KOHTEESEEN.
EMÄJOEN TYÖMAIDEN HILJENNYTTYÄ MERSU SIJOITETTIIN OULUJOEN VARTEEN VAALAN JYLHÄMÄÄN, JOSTA SE AINOANA YHTIÖN PITKÄNÄ AUTONA PALVELI SEKÄ OULUJOEN ETTÄ EMÄJOEN VARRESSA OLEVIEN YHTIÖN VOIMALAITOSTEN TARPEITA. MERSULLA KULJETETTIIN KAIKENLAISTA PITKÄÄ TAVARAA, KUTEN BETONIRAUTOJA, LAUTATAVARAA, PUTKIA JNE. KESINÄ 1965, -66 JA -67 SEN KULJETTAJANA TOIMI JUHANI REENTILÄ, JOKA RAAHEN SEMINAARIN OPISKELIJANA OLI YHTIÖN VAKINAISTEN KULJETTAJIEN LOMITTAJANA ISÄNSÄ LIIKENNEPÄÄLLIKKÖ SULHO REENTILÄN MÄÄRÄYKSESTÄ. TÄSSÄ WILLÄHTI-TAPAHTUMASSA HÄNEN PUKUNAAN ON OULUJOKI OY:N HENKILÖAUTONKULJETTAJAN VIRKAPUKU, JOKA ON HÄNEN ISÄNSÄ PUKU JA LAINASSA OULUN AUTOMUSEOSTA. MERSU ON HUUTOKAUPATTU 1980-LUVUN ALUSSA JA MATTI KORHONEN (AVAINEXPERTTI LAHDESTA) ON LÖYTÄNYT SEN SUOMUSSALMEN JUNTUSRANNASTA METSÄAUTOTIEN VARRELTA, JOSTA HÄN ON AUTON HAKENUT JA ENTISÖINYT. ENTISÖINTITYÖ ON KESTÄNYT 12 VUOTTA. MERSU KUULUU OLEVAN AINUT LAATUAAN REKISTERISSÄ OLEVA AUTO SUOMESSA. Seuraavat muistelot ovat Juhani Reentilän muistikuvia Ukko-Mersun kuljettajana vv. 1965 67 Tuohon aikaan ei ollut erillistä ajokorttia yhdistelmäajoneuvoa varten. Jokainen, jonka ajokortti oikeutti ajamaan kuorma-autoa, sai kuljettaa myös rekkaa. Vaikka Oulujoki Oy oli ns. yksityinen firma, piti kuljettajilla olla ammattiliikenteeseen oikeuttava ajokortti. Olin joutunut hankkimaan ammattikortin, koska edellisenä kesänä 1964 olin ollut autonkuljettajana Teknoprom Exportin työmaalla Kuolan niemimaalla, jossa Imatran Voima urakoi tunnelivoimalaitosta Tuulomassa Neuvostoliiton valtion laskuun. Rekan ajaminen kesällä 1965 oli minulle uusi asia. Tiesin, että ajaminen eteenpäin ei ollut vaikeaa, koska rekka tuli perässä, mutta peruuttaminen ei aluksi tahtonut onnistua ollenkaan. Auto oli myös hankala siitä syystä, että
kone oli kohtuullisen heikko ja vaihteita piti koko ajan olla vaihtamassa, jotta kulkeminen olisi ollut joustavaa muun liikenteen seassa. Rekassa ei ollut minkäänlaista ohjaustehostinta, joten hitaassa vauhdissa tai paikallaan etupyörien kääntäminen vaati voimakkaita otteita. Tosin ohjauspyörä oli todella kookas, mikä antoi kääntämiselle tarpeellista lisäpontta. Rekassa olivat ns. rättirenkaat (kumien kudokset olivat kangasta, kun ne nykyisin ovat teräsverkkoa), joten raskaan kuorman kanssa Kainuun teillä (ilman kännykkää) joskus hirvitti, jos sittenkin tapahtuisi rengasrikko. Kaikkein ensimmäiset suorittamani ajot olivat normaaleja työmaa-ajoja kohtuullisen väljillä paikoilla, jolloin tuli melkein kuin vahingossa opetelluksi ajoneuvon peruuttaminen, mikä tietenkään ei aluksi ollut helppoa. Yksi mieleen jäänyt ajo oli betonirautakuorman hakeminen Keskon varastolta Oulusta. Myyjä totesi, että raudat ovat pitkän peruutusmatkan päässä ja reitti sinne oli niin leveä, että juuri ja juuri Mersu siihen väliin sopi. Sanoin myyjälle, että olen vasta aloittanut tällä autolla ajamisen, joten peruuttaminen kestää, ja tulen sitten sanomaan, kun Mersu on paikalla valmis kuormattavaksi. Muutaman ajopäivän kuluttua homma alkoi luontua. Kutakuinkin ensimmäisenä tehtävänä sain Catepillar-merkkisen kauhakuormaajan viemisen Jylhämästä Seitenoikealle. Kuormaajan sanottiin painavan 14 tonnia ja rekan kokonaiskantavuus oli 12,2 tonnia, joten lievä ylipaino oli päällä. Jylhämän liikennetoimiston pihalla oli nosturi, joka juuri ja juuri sai nostetuksi kuormaaja niin korkealle, että rekan pystyi ajamaan kuormaajan alle. Rekka oli ajettava sentilleen ja suoraan paikalleen, mikä ei minulta vielä toisellakaan yrittämällä onnistunut. Siinä vaiheessa isällä alkoi keittää ja hän hyppäsi hyttiin ja ajoi rekan paikalleen. Ensimmäinen yritys hänelläkin epäonnistua. Tiedettiin, että rekan runko ei ole kovin vahva, joten käytössä olivat 4 x 4 parrut, jotka laitettiin pystyyn rekan rungon alle molemmille puolilla ennen kuorman laskemista lavalle. Kun kauhakuormaaja oli laskettu paikalleen siten, että sen raskaampi osa eli runko oli keskimmäisten pyörien päällä ja kauhaosuus rekan takapyörien päällä, käytettiin hyväksi kauhakuormaajan hydrauliikkaa ja nostettiin kuormaajan etuosa ilmaan. Näin paino tasoittui rekan etu- ja takaosan päälle. Tämän jälkeen tukiparrut otettiin rekan alta pois ja kuormaaja sidottiin vahvoilla vaijereilla rekkaan kiinni.
Sitten olikin suuntana Seitenoikea, jonne piti ajaa Paltamon kautta. Matkaan lähti joku työnjohtaja Vilho Moilasen määräämä apumies, joka oli menossa Seitenoikealle töihin. Ensimmäinen haaste tuli, kun piti nousta ensin Kives- ja sitten Raappanavaaran päälle. Jyrkät vaarat olivat tuolla kuormalla ja noin heikkovoimaisella koneella todellinen haaste. Vaaran alla piti nostaa vauhti niin kovaksi kuin mahdollista, mutta siitä huolimatta Mersun kaikkein pienin vaihde oli haettava. Pienempää vaihdetta haettaessa vauhti hidastui nopeasti ja oli lähellä pysähtymistä, mutta hiljaisella vauhdilla ja kovilla kierroksilla sekä sankan savun noustessa pakoputkesta päästiin aina vaaran päälle. Jännitti! Seitenoikealla meitä oli vastassa joku rakennusmestari, joka käski peruuttaa rekan nurmikentän yli pienen vallin viereen, jossa olisi ollut helppo ajaa kauhakuormaaja vallin päälle. Mielestäni kenttä oli niin pehmyt, että kieltäydyin ajamasta sinne. Mestari oli sitä mieltä, että kenttä kyllä kestää. Sanoin hänelle, että vain siinä tapauksessa, että käsket minut ajamaan, teen sen, mutta vastuu siirtyy hänelle, ja hän on velvollinen hankkimaan hinausapua, jos rekka uppoaa. Mestari sanoi heillä olevan nelivetoisen mersun, jolla voidaan vetää Ukko-Mersu ylös. Ja niinhän siinä kävi - sinne se upposi. Vetopyörät olivat syvällä ja rekan etuosa kiinni rugossa. Nupin etupyörät olivat tiellä ja rekan takapyörät kentällä. Avuksi tullut nelivetomersu hyppi kuin hihnassa oleva terrieri, mutta Ukko-Mersu pysyi paikallaan, vaikka silläkin yritettiin vedättää. Vetäjä joutui hakemaan kovan sorakuorman päällä, jolloin se pysyi maassa vetäessään itseään painavampaa autoa. Tietenkin lankkuja lapioitiin melkoinen määrä vetopyörien alle ja tehtiin lavat tien reunaan saakka. Jostakin sitten löytyi paikka, jossa saatiin kuormaaja alas. Kauhakuormaajan laskussa piti taas laittaa rekan keskelle parrut pystyyn rungon tukemiseksi. Yksi raskaimmista tehtävistä kokemattomalle kuljettajalle oli sementtisäkkien noutaminen Paraisten Kalkin varastolta Toppilan satamasta Utasen voimalaitokselle, jossa tehtiin muistaakseni nipunsiirtolaitteistoa. Sementtiä piti hakea 12 tonnia, mikä oli muistaakseni 30 kg:n säkeissä. Onneksi edessäni varaston jonossa oli Koillismaan Osuuskaupan täysperävaunullinen rekka, joka lastasi täyden kuorman eli 48 tonnia. Kiipesin katsomaan, miten kokenut kuljettaja lastinsa kuormasi. Kun vuoroni tuli, käytin samoja konsteja. Tosin olin
paljon kömpelömpi ja hikihän siinä tuli. Ellen olisi mallia käynyt katsomassa, olisi lastaus taatusti ollut katastrofi. Kun sementtikuorma päällä lähdin ajamaan kohti Utasen voimalaitosta, piti vauhtia kiihdyttää nappi laudassa lähes 10 km, jotta Mersun sai kiihtymään normaaliin matkavauhtiin eli 70 km tunnissa. Pienen henkilöauton tulo sivutieltä eteen ja Ukko-Mersun jarruttaminen tuolla kuormalla ei ollut hyvä yhdistelmä, kun tiesi, että seuraavat runsaat viisi kilometriä sai odotella kaasu pohjassa vauhdin palautumista. Yhtenä kauniina loppukesän päivänä 1966 olin vienyt tavaraa Utaselle, mistä palailin tyhjällä autolla vähän jälkeen neljän Jylhämän suuntaan. Nuojuan voimalaitoksen sillalla Oulujoki Oy:n konttorissa työskentelevä Paula Sare odotteli yhtiön linja-autoa päästäkseen kotiinsa. Tiesin linjaauton olevan Nuojuan voimalaitoksen luona n. 15 minuutin kuluttua. Mieleeni juolahti, että voisin nopeuttaa Paulan kotimatkaa ottamalla hänet kyytiin ja viemällä Jylhämään. Ns. Nuojuan suoralla, joka oli kapeahkoa öljysoratietä, meitä vastaan tuli Keskon suuri täysperävaunullinen jakelurekka. Kohtaamisen lähestyessä Paula, joka istui Ukko-Mersussa pelkääjän paikalla pitkällä penkillä, ilman ennakkovaroitusta huusi: Me ei mahduta.. me ei mahduta.. nämä autot ovat liian suuria tälle tielle! Rauhoittelin Paulaa toteamalla, että tuo auto on tullut ennenkin vastaan ja aina on mahduttu sivuuttamaan. Niinhän siinä kävi nytkin. Kuitenkin kokemukseni Ukko-Mersusta olivat kokonaisuudessaan varsin positiivisia. Mersu oikeasti opetti kuljettajaansa kunnon automieheksi. Mikko Padatsun muistikuva Ukko-Mersusta: Moi, seuraavanlainen muisto minulla "Rekkamersusta"on, tarina on liitteenä auton kuvassa facebookryhmässäkin :
Ajettiin kyseisellä autolla Askosen Jounin kanssa muuntajaöljyä Seitenoikealta Nuojualle. Lasti päällä Kivesvaara noustiin hädintuskin ykkösellä. Mentiin Liminpurolle kahvittelemaan, saatiin kaikki ainakin rekkamiehet ulos autoa ihmettelemään... Yksikin vanhempi rekkamies sanoi" voi hyvänen aika vieläkö tuollaisia on olemassa, olen itse sodassa ajanut samanlaisella autolla". Vuosiluku milloin tämä tapahtui ei ole varma tieto, mutta 1981, ei liene kaukana. Rekka muuntautui tankkiautoksi, kun irtotankki nostettiin nosturilla lavan päälle. U-palkin pätkät laitettiin lavassa oleviin aukkoihin toppareiksi, ei muuten taitais olla nykyisten direktiivien mukainen yhdistelmä.