Lausunto 1 (8) Lea Mäntyniemi FINANSSIVALVONTA Viite: lausuntopyyntö 122011 FINANSSIPALVELUJEN TARJOAMISESSA NOUDATETTAVAT MENETTELYTAVAT Finanssivalvonta (FIVA) on pyytänyt Finanssialan Keskusliiton (FK) lausuntoa luonnoksesta määräyksiksi ja ohjeiksi finanssipalvelujen tarjoamisessa noudatettavista menettelytavoista. Tämän johdosta FK esittää lausuntonaan seuraavan. I Yleistä Ohjeena annettavasta normiannosta FK kiinnittää huomiota siihen, että suurin osa luonnoksen sääntelystä on tarkoitus antaa ohjeena, koska FIVA:lle ei kyseessä olevien asioiden osalta ole lainsäädännössä annettu valtuutusta määräyksenantoon. FK pitää näin mittavaa ohjeena annettavaa sääntelyä sekä perustuslain että valvottavien oikeusturvan kannalta ongelmallisena. Luonnoksen perusteella on myös nähtävissä, että ohjeena annettavan sääntelyn suuri määrää johtaa ylisääntelyyn. Perustuslain 80 :n 2 momentin mukaan hallintoviranomainen voidaan lailla valtuuttaa antamaan määräyksiä, jos siihen on sääntelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä sääntelyn asiallinen merkitys edellytä, että asiasta säädetään lailla tai asetuksella. Viranomaiselle laissa annettavan valtuutuksen tulee olla soveltamisalaltaan täsmällisesti rajattu. Kyseessä on tällöin kuitenkin aina tekninen ja vähäisiä yksityiskohtia koskeva sääntely, johon ei liity harkintavallan käyttöä. Sitovien määräysten lisäksi hallintoviranomainen voi oman toimivaltansa rajoissa antaa myös ohjeita ja suosituksia, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. Viranomainen voi ohjeessaan esittää esimerkiksi näkemyksensä siitä, miten se tulkitsee lainsäädäntöä, jonka noudattamista se valvoo. Ohjeilla ei kuitenkaan voida asettaa valvottaville lakiin perustumattomia lisävelvoitteita. FK korostaa lisäksi, että yksinomaan se seikka, että kyseessä on ohje, joka voidaan jättää noudattamatta, ei poista sitomattomaan normiantoon liittyviä ongelmia. Viranomaisen ohjeella on finanssimarkkinoilla huomattava käytännön merkitys riippumatta siitä, ovatko ne lain valtuuden nojalla annettuja lainsäädäntöä täydentäviä määräyksiä vai muodollisesti sitomattomia ohjeita. Erityisesti näin on laita nyt lausunnolla olevan luonnoksen osalta, jossa jo itsessään kohdassa 4 viitataan hyvään tapaan. Kun hyvän finanssitavan noudattamista arvioidaan yksittäistapauksessa esimerkiksi oikeudessa tai lautakunnissa, annetaan FIVA:n ohjeille huomattava merkitys. Sääntelyn www.fkl.fi Finanssialan Keskusliitto ry Finansbranschens Centralförbund rf Federation of Finnish Financial Services Bulevardi 28, 00120 Helsinki Bulevarden 28, FI-00120 Helsingfors Bulevardi 28, FI-00120 Helsinki Puh. 020 793 4200 Tel. +358 20 793 4200 Phone +358 20 793 4200 Faksi 020 793 4202 Fax +358 20 793 4202 Fax +358 20 793 4202
Lausunto 2 (8) kohteena olevan valvottavan näkökulmasta ei näin ollen ole ratkaisevaa eroa siinä, onko käytännössä sitovaksi koettu normi muodollisesti velvoittava vai ei. Valvottavien kannalta erityisen ongelmallista näissä tilanteissa on lisäksi se, että muodollisesti sitomattomista normeista puuttuu sitoviin normeihin liittyvä laajapohjainen valmistelu ja oikeussuojakoneisto. Tämän vuoksi FK katsoo, että FIVA:n ohjeena annettava sääntely on syytä käydä vielä tarkasti läpi ja poistaa ohjeista kaikki lakiin perustumattomia velvoitteita asettavat kohdat. Esimerkkinä tästä voidaan mainita palvelun tarjoajille ohjeessa asetettavat tiedonantovelvoitteet. FIVA:n ei FK:n näkemyksen mukaan tule eikä se voi ohjeellaan lisätä asioita niihin yksityiskohtaisiin luetteloihin, joita laissa tai asetuksessa on finanssialan yrityksille annettu. Lisäksi FK katsoo, että sääntelyn tarpeellisuus tulee kunkin ohjeen kohdalla arvioida ja harkita tarkoin. FIVAn uuteen määräys- ja ohjekokoelmaan ei tule automaattisesti ja ilman perusteellista harkintaa siirtää Rahoitustarkastuksen ja Vakuutusvalvontaviraston ohjeita ja kannanottoja, varsinkaan niissä tilanteissa, että taustalla oleva lainsäädäntö on aiemman ohjeenkannanoton jälkeen muuttunut. Finanssialan eri sektoreita koskevan sääntelyn yhdenmukaistaminen ja EU-sääntely Lausuntopyynnön mukaan ohjeen tavoitteena on yhdenmukaistaa menettelytapoja siinä, mitä tietoja asiakkaalta pyydetään ennen tuotteen tai palvelun tarjoamista. FK:n näkemyksen mukaan siltä osin kuin yhdenmukaistaminen sisältää uusien velvoitteiden asettamista tai olemassa olevien velvoitteiden laajentamista, tämä voidaan tehdä vain lainsäädännöllä. Hallintoviranomaisen ohjeella ei siten voida asettaa yhdenmukaistamisella perusteltavia uusia menettelytapavelvoitteita. Lisäksi FK kiinnittää huomiota siihen, että luonnoksen perusteella yhdenmukaistaminen on tarkoitus toteuttaa kopioimalla jonkin sektorin sitovat normit toiselle sektorille ohjeeksi ja ilman, että normien soveltuvuutta tälle sektorille olisi selvitetty. Lausuntopyynnön mukaan menettelytapavelvoitteiden yhdenmukaistamista ei ole tarkoitus laajentaa strukturoituihin talletuksiin, vaan jäädä odottamaan Euroopan unionin harmonisoinnin etenemistä tällä alueella. FK pitää tätä hyvänä ratkaisuna, mutta katsoo, että johdonmukaisuuden vuoksi FIVA:n tulisi pidättäytyä uudesta ohjeistuksesta muillakin sektoreilla ja odottaa myös niiden osalta valmisteilla olevaa EU-sääntelyä. II Luottolaitospalvelujen tarjoamisessa noudatettavat menettelytavat (luku 5) Soveltamisala Kohdan (2) mukaan lukua sovelletaan luottolaitoksen asiakassuhteisiin, joissa asiakas on kuluttaja, sekä soveltuvin osin asiakassuhteisiin, joissa asiakas on kuluttajaan rinnastettava pienyritys. FK kiinnittää huomiota siihen, että tämä nykyisessäkin standardissa käytetty rinnastus asettuu uuteen valoon erityisesti siltä osin kuin ohjeen säädöspohjana ovat 1.12.2010 voimaan tulleet kuluttajansuojalain 7 luvun säännökset.
Lausunto 3 (8) Kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevat uudet säännökset perustuvat pitkälti kulutusluottodirektiiviin 200848EY. Direktiiviä sovelletaan kulutusluottosopimuksiin. Kuluttajalla tarkoitetaan direktiivissä luonnollista henkilöä, jonka luottosopimus liittyy sellaiseen tarkoitukseen, joka ei kuulu hänen elinkeino-, liike- tai ammattitoimintaansa (3 art. a-kohta). Kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä sovelletaan lain 7:1.1 :n mukaan luottoihin, joita elinkeinonharjoittaja myöntää kuluttajalle. Finanssivalvonnan ohjeluonnoksen mukaan yksinomaan kuluttajasuhteita sääntelevää normistoa sovellettaisiin soveltuvin osin lain tarkoitusta olennaisesti laajempaan joukkoon. Vaatimus olisi omiaan hämärtämään rajanvetoa kuluttajien ja elinkeinonharjoittajien suojaroolien välillä. Siten kohdasta tulisi poistaa viittaukset kuluttajaan rinnastettavasta elinkeinonharjoittajasta siltä osin kuin on kyse tuoreista kulutusluottodirektiivin täytäntöönpanosäännöksistä. Luottolaitosten osalta muiden asiakkaiden kuin kuluttajien asiakkaansuojasta säädetään luottolaitoslain 8 luvussa, jossa on mm. säännökset kaikkia asiakkaita koskevasta markkinoinnista ja sopimusehdoista. Kuluttajaan rinnastuvien elinkeinonharjoittajien ja muiden vastaavien asiakkaiden suojaa tulisi tarkastella näiden säännösten, mutta ei kuluttajansuojalain yhteydessä. Tämä vastaa FK:n näkemyksen mukaan luottolaitoslain vakiintunutta tulkintaa. Kuluttajaluottoja koskeva tiedonantovelvollisuus Kohdassa 5.2.1 on kattavat ohjeet luottolaitoksen tiedonantovelvollisuudesta. Säännökset vastaavat pitkälti kuluttajansuojalaissa esitettyä. Tältä osin on kuitenkin huomattava, että kuluttajansuojalailla saatetaan kansallisella tasolla voimaan kulutusluottodirektiivi, joka tietyiltä osin perustuu täysharmonisoinnin periaatteeseen. Esimerkiksi vakiomuotoiset kulutusluottotiedot lomakkeen (SECCI) tavoitteena on yhdenmukaistaa tiedonantovelvollisuutta eikä jäsenvaltioilla ole oikeutta edellyttää kansallisia lisävaatimuksia. Siten ohjeessa esitetyt lisävaatimukset saattavat johtaa tietyiltä osin ristiriitaan direktiivin kanssa. Selonottovelvollisuus Ohjeluonnoksen kohdan 5.2.2 (10) mukaan luottolaitoksen tulisi luoton luonne ja määrä huomioon ottaen pyrkiä varmistumaan, että asiakas kykenee selviytymään luotosta ja siitä, että luotonhoitokustannukset eivät muodostu liian suuriksi olosuhteiden muutosten (esim. asiakkaan taloudellisen aseman ja lainan viitekoron muutosten) vuoksi. FK pitää vaatimusta oikeansuuntaisena, mutta sanamuodoltaan osittain ylimitoitettuna. On tärkeää, että luoton luonne ja määrä huomioon ottaen luotonantaja arvioi asiakkaan maksukyvyn, maksukyvyn mahdolliset muutosnäkymät ja tekee tarvittavat stressitestit luotonmyöntöhetkellä. Luotonantajan on kuitenkin hyvin vaikea varmistua tietyistä tulevista seikoista esimerkiksi tilanteissa, joissa asiakas menettää maksukykynsä avioerotilanteen tai muiden sosiaalisten ongelmien vuoksi. Maksuvaikeuksien ehkäiseminen Kohdassa 5.2.3 (13) on lueteltu keinoja maksujärjestelyistä, joita on mainittu hallituksen esityksen HE 242010 vp sivulla 35. Tältä osin FK kiinnittää huomiota siihen, että luetelmakohdat 2 ja 3 tulisi
Lausunto 4 (8) yhdistää lain esitöissä mainitulla tavalla. Luoton kuukausierien pienentäminen tarkoittaa myös lainaajan pidentämistä. Siten luetelmakohdan tulisi olla muotoa luoton kuukausierien pienentäminen ja laina-ajan pidentäminen. Yleisemmällä tasolla on lisäksi huomattava, että osa tilapäisistä maksujärjestelyistä merkitsee pankille luottoriskin lisääntymistä. Mahdollisten takaajien ja vierasvelkapantinantajien myötävaikutus järjestelyihin on myös tarpeen, jos kyse on vähäistä suuremmasta päävelan muutoksesta. Lainkohdan perustelu on todettu, että luotonantajilla ei luonnollisestikaan ole velvollisuutta suostua ehdotettuihin maksujärjestelyihin, eikä suostumuksen antaminen aina ole edes luotonantajan yksinomaisessa päätösvallassa, mutta toisaalta myöskään järjestelmällistä kieltäytymistä erilaisista vapaaehtoisista järjestelyistä ei voida pitää velallisen kannalta asianmukaisena. Ohjeen sanamuotoa tulisi siten linjata tarkemmin vastaamaan lain tarkoitusta. Peruspankkipalvelut Kohdassa 5.4.1 (28) otetaan kantaa velvollisuuteen avata talletustili. FK:n näkemyksen mukaan ohjetta tulisi tarkentaa yhdenmukaiseksi luottolaitoslain 134 :n kanssa, jonka mukaan velvollisuus koskee vain ETA aluetta ja siellä laillisesti olevia luonnollisia henkilöitä. Siten FK ehdottaa seuraavaa muotoilua: "Finanssivalvonta katsoo, että talletuspankilla on muun muassa velvollisuus avata ETAvaltiossa laillisesti oleskelevalle luonnolliselle henkilölle tavanomainen, yleiseen maksujenvälitykseen käytettävä talletustili." Maksun peruuttaminen talletustililtä Voimassa olevassa standardissa on kohta "6.3.4 Maksun peruuttaminen talletustililtä". FK pitää kohtaa tärkeänä, eikä maksupalvelulaki ole poistanut sen tarpeellisuutta. Kohdassa mm. määritellään miten pankki voi toimia (pankkisalaisuussäännösten estämättä), jos asiakas on tehnyt virheellisen maksun, jota ei voida enää peruuttaa. Samoin suositus pankin oikeudesta oikaista tekninen virhe on tärkeä ja palvelee myös asiakkaiden etua. Näin virhetilanteet saataisiin jatkossakin nopeasti korjattua. III Sijoituspalvelujen tarjoamisessa noudatettavat menettelytavat (luku 6) Luvun lakiviittauksissa viranomaisesta käytettävä nimitys on epäyhtenäinen. Nyt määräysluonnoksen kohdissa 6.4.1 (58), 6.4.2 (70), 6.6.1.1 (104), 6.6.1.2 (113) ja 6.6.2 (120) todetaan Rahoitustarkastuksen antavan tarkempia määräyksiä, toisin kuin kohdassa 6.7.1 (132), jossa todetaan Finanssivalvonnan antavan tarkempia määräyksiä. Määräyksissä ja ohjeissa tulisi käyttää yhtenäisesti nimitystä Finanssivalvonta. FK toteaa, että vanhemmissa rahastoissa saattaa UCITS IV direktiivin siirtymäaikana olla avaintietoesitettä edeltävä yksinkertainen rahastoesite. Tämän vuoksi kohdassa 55 tulisi todeta, että myös yksinkertaistettu rahastoesite täyttää tiedonantovelvoitteen. Kohdassa (88) c) tulisi selventää, mikä ero on markkina-arvolla ja käyvällä arvolla.
Lausunto 5 (8) IV Sijoitusrahastotoiminnassa noudatettavat menettelytavat (luku 7) Sijoittajalle annettava avaintietoesite (kohta 7.2) FK kiinnittää huomiota siihen, että velvollisuus avaintietoesitteen antamiseen esitetään hyvin velvoittavassa muodossa. Aiempi lainsäädäntö edellytti materiaalin tarjoamista asiakkaalle. Uusi vaatimus esitteen antamisesta voi olla omiaan aiheuttamaan epätietoisuutta ja vääriä tulkintoja markkinoilla. Tämä voi heijastua myös rahastoyhtiön vastuuseen liian ankaralla tavalla. Avaintietoesite on suunniteltu vähittäissijoittajan tiedontarvetta silmällä pitäen. Sijoitusrahastoja merkitsevät myös ammattimaiset asiakkaat, joiden tiedontarpeen osalta avaintietoesitteellä ei ole yhtä merkittävää roolia. FK ehdottaa, että määräystä täsmennettäisiin ohjeistuksella, jonka mukaan avaintietoesitteen aktiivinen antaminen ei olisi pakollista sellaisissa tilanteissa, joissa se on ilmeisen tarpeetonta. Teksti voisi kuulua esimerkiksi seuraavasti: "Avaintietoesitteen toimittamisvelvollisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että avaintietoesite pitäisi kaikissa rahastojen merkintätilanteissa antaa sijoittajalle ennen merkintää. Esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa omaisuudenhoitaja tekee täyden valtakirjan omaisuudenhoitosopimuksen perusteella sijoituspäätökset rahaston osuudenomistajaksi tulevan asiakkaansa puolesta, ei avaintietoesitteen toimittaminen ole välttämätöntä. Rahasto-osuuksia merkitsevä voi muissakin tilanteissa kieltäytyä avaintietoesitteen vastaanottamisesta, jos sijoituspäätös esimerkiksi perustuu muuhun informaatioon." IV Vakuutustoiminnassa ja vakuutusedustuksessa noudatettavat menettelytavat (luku 8) Yleistä FK ei pidä vakuutustoiminnassa noudatettavien menettelytapojen ohjeistamista tarpeellisena. Erityisesti vahinkovakuutusyhtiöitä koskevat ohjekohdat ovat niin yleisluonteisia, että ne eivät tuo mitään lisäohjausta vakuutussopimuslain säännöksiin. Henkivakuutuksista puolestaan ehdotetaan annettavaksi yksityiskohtaisia tiedonantovelvollisuuteen liittyviä ohjeita. FK:n mielestä vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta on säädetty riittävästi vakuutussopimuslaissa ja asetuksessa 1772011. Luonnoksen ohjeet asettavat vaatimuksia, jotka menevät lakia ja asetusta pidemmälle. Ohjeena annettavan sääntelyn ongelmallisuutta käsitellään tämän lausunnon osassa I. Ehdotetut ohjeet vastaavat sisällöltään monilta osin aikaisempaa Vakuutusvalvontaviraston kannanottoa hyvästä myyntitavasta henki- ja eläkevakuutusten henkilöasiakas-markkinoinnissa (Dnro 90022007), joka on annettu ennen asetusta 1772011. Lisäksi nämä aiemmin vain henki- ja eläkevakuutusten myyntiä varten tarkoitetut kannanotot on nyt joiltain osin ulotettu koskemaan ohjeen muodossa myös vahinkovakuutuksia (esim. kohta 8.2 (7) ), joiden myyntiin ne soveltuvat kuitenkin huonosti ja epätarkoituksenmukaisesti.
Lausunto 6 (8) Luku 8 on rakenteeltaan epäselvä, sillä siinä ovat epäloogisessa järjestyksessä sekaisin kaikkiin vakuutusyhtiöihin sovellettavat ohjeet ja yksinomaan henkivakuutusta - ja vahinkovakuutusta koskevat ohjeet. Esimerkiksi kohdan 8.2 alakohdat (5), (6), (8), (10), (11), (12), (13) ja (14) koskevat vain henkivakuutusyhtiöitä, mutta näiden kohtien kanssa sekaisin on alakohtia, jotka koskevat myös vahinkovakuutusyhtiöitä. Soveltamisalasäännöksen mukaan ohjetta sovellettaisiin suomalaisiin vakuutusyhtiöihin. Tämä tarkoittanee vahinko- ja henkivakuutusyhtiöitä. Ohjetta ei kuitenkaan liene tarkoitus soveltaa työeläkevakuutusyhtiöihin. Asiakkaan käsite Luonnoksen luottolaitoksia koskevaa 5 lukua sovellettaisiin asiakassuhteisiin, joissa asiakas on kuluttaja, sekä soveltuvin osin asiakassuhteisiin, joissa asiakas on kuluttajaan rinnastettava pienyritys. Vakuutusyrityksiä koskevassa luvussa ei ole vastaavaa rajoitusta, jolloin herää kysymys, onko FIVA:n tarkoituksena, että 8 lukua sovellettaisiin myös kaikkiin yritysasiakassuhteisiin. FK katsoo, että määräys- ja ohjeluonnosta tulisi soveltaa vain kuluttaja-asemassa oleviin asiakkaisiin. Yksityiskohtaiset huomiot Kohdassa 8.1 (3) todetaan, että palveluntarjoaja vastaa siitä, että asiamies noudattaa näitä määräyksiä ja ohjeita. Tämä muotoilu viittaa siihen, että ohjeiden on tarkoitettu olevan velvoittavia määräykseen verrattavalla tavalla. Kuten aikaisemmin on jo todettu, velvoittavien ohjeiden antaminen edellyttäisi kuitenkin laissa olevaa valtuutusta. Kohdassa 8.2 (6) luetellut tiedot vastaavat osaa Vakuutusvalvontaviraston vuonna 2007 antamassa kannanotossa luetelluista annettavista tiedoista (Dnro 90022007). Em. kannanotossa luetelluista tiedoista osa on nyt kuitenkin nostettu asetuksen (1772011) tasolle. Lisäksi vakuutussopimuslakia on juuri uudistettu tiedonantovelvoitteita koskevilta osin. Koska vakuutussopimuslain muutosten ja uuden asetuksen antamisen yhteydessä on juuri pohdittu tiedonantovelvoitteen sisältö, on kohdan 8.2. (6) luettelo tarpeeton. Sillä luodaan lisäksi velvoitteita, jotka menevät lakia ja asetusta pidemmälle, minkä vuoksi uusien lisävelvoitteiden asettamisen tulisi perustua nimenomaiseen valtuutukseen. Tätä valtuutusta Finanssivalvonnalle ei ole annettu. Kohta 8.2 (7) on tarpeeton. On selvää, ettei asiakasta saa painostaa kaupantekoon, mutta täytyy olla mahdollista tehdä vakuutussopimus myös yhdellä kertaa. Olisi erikoista, jos esimerkiksi pakollinen liikennevakuutus tai palovakuutus pitäisi jättää myöntämättä asiakkaan harkinta-ajan mahdollistamiseksi. Kohdan tarpeellisuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että vakuutussopimuslain mukaan vakuutuksenottajalla on oikeus milloin tahansa irtisanoa vakuutus päättymään vakuutuskauden aikana. Lisäksi vakuutuksenottajalla on oikeus peruuttaa eläkevakuutus tai säästöhenkivakuutus ilmoittamalla siitä vakuutuksenantajalle 30 päivän kuluttua vakuutushakemuksen tai tarjouksen hyväksymisestä. Kohta 8.2 (8) herättää kysymyksen siitä, miksi pitkäaikaissäästämissopimusten ja vakuutusten kulujen ja tuottojen ilmoittamisesta annetaan erilliset määräykset ja ohjeet sen sijaan että ne olisi yhdistetty
Lausunto 7 (8) tähän samaan menettelytapasäännöstöön. Lisäksi tässä kohdassa käytännössä laajennetaan vakuutussopimuslain 9 a 2 momentin soveltamisalaa koskemaan myös kapitalisaatiosopimuksia, mikä ei ole asianmukaista eikä tarpeellista. FK:n näkemyksen mukaan FIVA:lla ei ole valtuutusta lisätä ohjeella kohdassa 8.2 (9) esitetyllä tavalla niitä velvoitteita, joista juuri on vakuutussopimuslain uudistamisen yhteydessä käyty perusteellinen ja laajapohjainen valmistelu. Vakuutussopimuslain 5 :n 1.11.2010 voimaan tullutta muutosta (4262010) valmisteltaessa oli esillä kysymys siitä, mitä tietoja vakuutusyhtiön tulisi hankkia vakuutuksenottajasta voidakseen täyttää tiedonantovelvollisuutensa. Valmistelussa päädyttiin siihen, että näitä tietoja ovat asiakkaan sijoituskokemus ja sijoittamisen tavoitteet. Kohdan sanamuoto on lisäksi epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Kohdissa 8.2. (11) ja (13) vaadittujen tietojen kysyminen ei ole tarpeen vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, säästöhenkivakuutuksen tai kapitalisaatiosopimuksen valinnassa. Esimerkiksi eläkevakuutuksesta sovittaessa on tärkeää, että asiakas ymmärtää sopimuksen luonteen, mutta tämän ymmärryksen varmistamiseksi ei ole tarvetta selvittää asiakkaan koulutustasoa tai säännöllisiä tuloja. Mikäli yhtiöiden tulee kuitenkin jatkossa selvittää nämä tiedot asiakkaista, pitäisi FIVA:n antaa ohjeistusta siitä, minkälaisia johtopäätöksiä pitäisi tehdä esimerkiksi asiakkaan koulutustason ja ammatin perusteella. Vakuutuksen ottaminen ei ole lainan ottamiseen verrattavissa oleva tilanne, jossa taas luonnollisesti on tarpeen selvittää omaisuuden määrä ja tulotaso asiakkaan maksukyvyn arvioimiseksi. Etenkin euromäärältään hyvin pienen vakuutuksen kohdalla voi olla asiakkaista jopa outoa antaa selvitys mm. tuloista ja koulutustasosta. Kohdan 8.2 (11) ja (13) rakenne on myös epäselvä. Kohdan 8.2 (10) perusteella kohdat 8.2 (11) (13) on ilmeisesti tarkoitettu koskemaan vain vapaaehtoisen eläkevakuutuksen, säästöhenkivakuutuksen ja kapitalisaatiosopimuksen tarjontaa, mutta tämä rajaus ei käy ilmi ohjeesta riittävän selvästi. Kohta (10) viittaa vain seuraaviin asiakkaan taloudellista asemaa koskeviin tietoihin, jotka on määritelty kohdassa (11), mutta kohdassa (10) lienee ollut tarkoitus viitata myös kohtiin (12) ja (13). Lisäksi kohdan 8.2 (10) maininta tarjoaa niihin liitettävää sijoituskohdetta tai palvelua on epäselvä. Tämä ei viitanne tilanteeseen, jossa asiakkaalle tarjotaan vaikkapa mahdollisuutta vaihtaa sijoituskohdetta verkkopalvelun kautta? Kohdan 8.2 (12) alakohdassa a) tarkoitettaneen sanamuodon asiakas haluaa sijasta muotoa asiakas aikoo. Alakohdassa b) edellytetään hankittavan tiedot asiakkaan riskinottohalukkuudesta ja riskiprofiilista. Koska nämä perustuvat asiakkaan itsensä arvioon, voidaan kysyä, mikä painoarvo tällaiselle tiedolle tulee antaa. Kohdan 8.2 (13) termi asiakkaan jo tuntemat on epätarkka. Tarkoitetaanko tällä asiakkaan itse aiemmin käyttämiä vai muuten tuntemia palveluja? Kohdat 8.2 (15) ja (16) ovat tarpeettomia.
Lausunto 8 (8) Kohta 8.2 (17) on informaatiotarkoituksessa tarpeellinen, mutta tässä pitäisi kertoa tarkemmin mistä standardista on kyse ja mainita standardin nimi. Kohdassa 8.3 (19) ohjeistetaan, että jos asiakassuhdetta ei ole syntynyt, myyjän ei tule säilyttää kartoituksessa syntyneitä tietoja eikä myöskään käyttää tietoja markkinoinnissa ilman asiakkaan nimenomaista suostumusta. Tämä on poikkeus suoramarkkinointiin ja henkilötietolain sitä koskevaan säännökseen. Henkilötietolain 19 :ssä säädetään, millä perusteilla henkilörekisterinpitäjä voi kerätä ja tallettaa tietoja henkilöistä, joihin sillä ei ole asiakassuhdetta. Asiakkaalla on oikeus kieltää tietojen kerääminen ja tallentaminen, mutta nimenomaista suostumusta markkinointiin ei henkilötietolaissa edellytetä. Lisäksi FK kiinnittää huomiota siihen, että tietojen markkinointikäyttöön liittyvää ohjeistusta ei ole luonnoksessa annettu muiden finanssipalveluiden osalta ja katsoo, ettei tällaisia tulee antaa myöskään vakuutuspalveluille. Kohdassa 8.3 (19) ohjeistetaan, että hylättyyn vakuutushakemukseen liittyviä tietoja voidaan säilyttää. Epäselväksi jää, kuinka pitkän aikaa näitä tietoja voidaan säilyttää. Koska hylkäävä päätös ei ole valituskelpoinen, kanneaikaa koskeva määräaika ei sovellu. Kohta 8.4 on käytännön merkitykseensä nähden varsin ylikorostunut. Ja vaikka kyseessä on ohje, alakohdissa (20) ja (23) käytetään hyvin velvoittavaa sanamuotoa Finanssivalvonta katsoo. Mikä olisi riitatapauksessa sanktio ja vastuu, mikäli esimerkiksi alakohdan (23) ohjetta ei olisi vaikkapa teknisten syiden vuoksi voitu noudattaa? FINANSSIALAN KESKUSLIITTO Lea Mäntyniemi