VARPU Katson jokaista kuvaa ja nyökkään nyökkään. Tuulia puhuu kuin aalto rantaa, sanat vellovat hetken, mitään ei jää. Meidän hotelli, sanoo Tuulia kuin omistaja itse, näyttää betonipaatta, se on minulle mikä-vaan missä-vaan, ohi kävellessä unohdettu. Kuva vaihtuu toiseen: tulee kahviloita, kylttejä, tulee likaisia katuja ja vieraita päällystakkeja, joiden vuoria hiertävät vieraat elämät. Luinen mies katsoo kameraan, suurkaupunkisattumalta, sen silmät syyttää, ja minä punastun kuin luvatta kurkkisin sen komeroihin. Annan kuvat Kaisalle pöydän päähän, se latoo ne pinoon, ei katso ei nyökkää Kaisa on kaiken jo nähnyt, kaiken tehnyt, niin monta elämää elänyt, että siitä on tarpeeton puserrettu kuin pesuvesi lattiarievusta. Tämän otti Meidän-Niina, sanoo Tuulia, näyttää kuvaa sillasta, jonka olen jossain nähnyt, ehkä, on vaikea olla varma, kun äkkiä kaikki taas sekoittuu, kiertyy pyörteeksi ja korahtaa kuin vesi viemäriin. Sitä kuvaa minä katson, sitä katson kun kahvi jäähtyy, katson kun rekkoja lähtee, kun alhaalla portti aukeaa, sulkeutuu. Tuulia puhuu. Minä tuijotan torneja, vaijereita, valojuovakudelmaa. Oli pimeää jo, sanoo Tuulia. Minä kerään itkua sillä jossain on yö ja pimeä ja silta, on valoja joita en koskaan näe.
TUULIA Meidän kullankeltainen tyttö, siitä jo puistossa tädit sanoi, että tulee laulaja taatusti, taiteilija, tähti. Meidän Niina sen kilpailunkin voitti, kirjoitti elämänsä matkasta ja kai se todeksi uskottiin. Minä seurasin Niinaa, omaa pientä, sen äärettömän kaupungin loputtomilla kaduilla, katselin liehuvaa helmaa ja kirpparilaukkua, tyttö halkoi aavaa kuin keulakuva, se on menossa jo, ja tyrskyt odottaa. Sara juo kahvinsa seisaaltaan, kysyy nähtiinkö käytiinkö kokeiltiinko. Se on asunut Nykissä ja eksynyt Brooklyniin, tanssinut katoilla aamuyöstä. Se on enemmän kuin meistä kukaan, ja sen takia se ei mahdu tänne, vaikka yrittää tehdä hymyillä tilaa. Sara on enemmän kuin kukaan meistä, sillä on kaikkea, mutta jotain minullakin, ilman en jää, sillä säilöin ne päivät sieluuni, ne donitsiaamut, kun Niina nuoli sormensa ihan kuin lapsena, ne illat kun jalkoja särki mutta katua riitti. Ne aamut ja päivät ja illat on lipunkantoja ja aikatauluja, ne on kujia katuja kortteleita, pakokaasua ja puluparvia. Ne minulla on, ja nämä kuvat, joita otin kuin piirtäisin ovia elämään, kuin tyttöni jäisi siihen vieraaseen kaupunkiin ja minulle vain muistot.
JIIPEE Taas nämä ämmät, kömpelöt, lonksuvat, tursuvat, hikoavat haaskat jauhavat leukojaan, jyrsivät tyhjää. Tehtaan meteli takoo ohimon särölle, kahvi taas tinaa. Sitten tulee Sara, tulee kuin Saarenmaan kesäinen yö. Sillä on piikkikorot ja piukat farkut, tutkinto, käyntikortti, käytetty Audi, se kehittää osaamistaan ja luo pohjaa, leikkii, harjoittelee, slummailee vähän. Minä en ole sille mitään, se katsoo vähän kuin ex-muija, ymmärtää kyllä mutta valitsee toisin. Lähettämön eukko puhuu ja puhuu, täyttää huoneen sanoilla seiniä myöten, ilma pakenee käytävään. Serminvärinen Varpu Varpunen katsoo minua ohi, sen on silmissä jotain ja se nyppii villatakinhihaa, pyytää katsomaan kuvia niin kuin kiinnostaisi. Pino makaa pöydällä, ja siihen päälle laskee Kaisa kuvan sillasta, laskee varovasti kuin kuva olisi rautaa ja kiveä siinä missä siltakin. Sillan takana kaupungin siluetti, mustaa ja harmaata, valoa ja sumua. Ensin en tajua, sitten liiankin hyvin. Sama kuva on meillä olohuoneen seinällä, mustaa ja valkoista, samaa koko huone. Elina sen aikanaan halusi, ja minä lainasin poran ja passin, että Elinalla olisi hyvä. Ei ollut.
SARA Ennenjouluiset piparit rasvaisella lautasella, sellaisia on pöydällä ja pöydän ympärillä. Nämä ihmiset juovat painunutta kahvia, ottavat vähemmän kuin ansaitsevat. Ne tyytyvät, hyytyvät, eivät viitsi, aamu on harmaa, miksi avata verhot? Olen yrittänyt kyllä, ostanut lautasliinat, tarjonnut taukojumppaa, tuonut viirivehkan ikkunalle. Olen yrittänyt kovin, kovin ollut kohtelias ja kiinnostunut. Päivästä toiseen, niin kuin tänään, minä hymyilen, kuuntelen ja kyselen, annan Tuulian puhua ja Varpun vaieta, Jiipeen katse saa valua rintojeni välistä. On tärkeä lukea ihmisiä, se on johtajan ominaisuuksia, se on silta, jota pitkin kuljetaan kohti parempaa, pois roskaiselta rannalta, toiselle puolelle.
KAISA Soittivat viime yönä kahdesti, äite huonona, ajan kysymys. Veikko ei ole pukahtanut kolmeen viikkoon, silloin ilmoitti vaihtaneensa nukkasihdin. Se paistaa silakkapihvejä ovet auki, katsoo tekstiteeveestä urheilutuloksia, vaikkei itse jaksa kolmanteen kerrokseen pysähtymättä. Tämä on tällaista nyt, tällaista tällä kertaa, ja turha on luulla, etten minä sitä kestäisi. Tuulia kalkattaa matkastaan, kuinka kaikkea oli joka suuntaan, ylös ja sivuille, kuinka maan allakin kumisi. Minä annan sen puhua, se saa olla suuren maailman väkeä, meidän Tuulia. Sara kaataa pannunperät tiskialtaaseen, sanoo sanoja Brooklynistä ääni täynnä valoa. Se on mukava likka, ja kun siltä kerran mukava loppuu, se pääsee pitkälle. Sillan tunnen, olin siellä. Näin sen miehen, joka putosi ja neljän elämän takaakin kuulen sen huudon. Mutta niin se on aina ollut, ei maailma laske yhden ihmisen murheita, ei yhden elämän iloja, se pyörii ja jauhaa, kitisee, natisee, rusentaa ja ruhjoo, ja sen rattaiden välissä vain sitkein selviää.