Kielenkäytön oppaita 5 VENÄLÄISTEN HENKILÖNNIMIEN OPAS Oikeinkirjoitus- ja painotusohjeita Anatoli (Анатолий) Ark. Natoli (Натолий) Dem. Anatolka, Natolja, Tolja, Toljunja, Toljusja, Toljana, Toljaha, Toljaša, Natoha, Natoša, Toša, Tosja, Totja, Tusja; Natolja (Анатолька, Натоля, Толя, Толюня, Толюся, Толяна, Толяхя, Толяшя, Натоха, Натоша, Тоша, Тося, Тотя, Туся; Натоля) Is. Anatolijevitš, Anatoljevitš; Anatolijevna, Anatoljevna (Анатолиевич, Анатольевич; Анатолиевна, Анатольевна) Puh. Anatoljitš (Анатольич) Olja - m. Aleksei, Eol, Gantiol, Olaf, Olav, Oledi, Oleg, Olektor, Oles, Olgerd, Olimp, Olimpan, Olimpas, Olimpi, Olimpiad, Oliver, Olvian; n. Erolina, Leniolla, Leolla, Olesja, Olga, Olimpiada, Olimpiana, Olimpija, Oltsiona, Viola Svetlana (Светлана) Dem. Svetlanka, Sveta, Svetulja, Svetunja, Svetusja, Svetuha, Svetuša, Veta, Lana (Светланка, Света, Светуля, Светуня, Светуся, Светуха, Светуша, Вета, Лана) v. Gajajan (Гаяян) Gajenko (Гаенко) Gajetski (Гаетский, Гаецкий) Gajev (Гаев) Gajevski (Гаевский) Gakkel (Hackel) (Га ктионов) Galan (Галан) rom., ukr. Galanin (Галанин) Galasjev (Галасьев) Galazi (Галазий) Galberg (Hallberg) (Гальберг Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Venäläisten henkilönimien opas
Kielenkäytön oppaita 5 VENÄLÄISTEN HENKILÖNNIMIEN OPAS Venäjän federaatiossa käytössä olevia etunimiä muunnoksineen ja sukunimiä Toimittaneet Martti Kahla ja Pirjo Mikkonen Kolmas, laajennettu laitos Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2005
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 136 Taitto ja kansi Helena Suni ISSN 0355-5437 ISBN 952-5446-13-1 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Multiprint Helsinki 2005
SISÄLLYS Esipuhe 7 Johdanto 9 Julkaisun tarkoituksesta ja laatimisvaiheista 9 Venäjän kyrillisten kirjainten translitteroinnista 13 Venäjän kyrillisen kirjaimiston kansallinen translitterointikaava 17 Taivutus- ja painotusohjeita oppaan käyttäjälle 25 Etunimet. Miehennimet 29 Etunimet. Naisennimet 165 Etunimet. Deminutiivimuodot 219 Sukunimet 263 Kielen tai kansallisuuden mukainen sukunimihakemisto 417 Sukunimiluettelossa lyhenteinä esiintyvät kielet ja kansallisuudet 441 Lähde- ja kirjallisuusluettelo 443
ESIPUHE Tämä Kielenkäytön oppaita -sarjan viides osa on lyhyesti nimeltään Venäläisten henkilönnimien opas. Oppaan nimivalikoimaan sisältyy kuitenkin joukko nimiä, jotka eivät ole kieleltään ja alkuperältään venäläisiä, mutta ne ovat käytössä Venäjän federaation alueella. Oppaan sisältöä kuvaisivat tarkemmin ilmaukset venäjänmaalaisten nimien opas tai Venäjän federaation kansalaisten käytössä olevien nimien opas. Kuitenkin sanan venäläinen voi käsittää laajasti viittaavan myös noihin merkityksiin. Oppaan toimitustyössä on toiminut kyrillisten kirjainten siirrekirjainnuksen asiantuntijana Martti Kahla. Käytännön ja sisällön toteutuksesta on vastannut Pirjo Mikkonen. Runsaan täydennysaineiston poiminnan ja varsinaisen kirjoitustyön ovat tehneet tutkimusapulaiset Ida Kempinen ja Toivo Kempinen, joiden sekä venäjän että suomen kielen taito on ollut ratkaiseva toimitustyön onnistumisen edellytys. He ansaitsevat kiitokset tarkkuudestaan ja työhön paneutumisestaan. Kirjan julkaisukuntoon saattamisessa on välttämätöntä ollut atk-tuki. Siitä on vastannut Outi Lehtinen, jota toimituskunta kiittää kärsivällisyydestä ja asiantuntevasta avusta. Taiton on tehnyt tottuneesti Helena Suni. Toimittajat kiittävät myös Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin henkilökuntaa yhteistyöstä ja arvokkaista neuvoista. Jos tästä kirjasta ei löydy vastausta johonkin venäläisiä nimiä koskevaan kysymykseen, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöneuvonta palvelee puhelimitse nimineuvonnan aikana arkisin kello 9.30 11.30 numerossa (09) 701 9365. 22.6.2005 Pirjo Mikkonen
8
JOHDANTO Martti Kahla JULKAISUN TARKOITUKSESTA JA LAATIMISVAIHEISTA Aloittaessaan vuonna 1965 aineiston keruun julkaistavaksi suunniteltua neuvostoliittolaisten henkilönnimien opasta varten Neuvostoliittoinstituutti asetti tavoitteekseen n. 100 sivun laajuisen kokoelman yleisimpiä venäläisiä etunimiä ja Neuvostoliitossa taajimmin käytössä olleita sukunimiä. Oppaasta suunniteltiin oikeinkirjoitus- ja painotusohjeluetteloa, jonka sukunimiosa varustettiin kansallisuus- ja ammattiviittauksin. Sukunimistö poimittiin Moskovassa 1963 64 ilmestyneestä tietosanakirjasta Entsiklopeditšeski slovar v dvuh tomah (päätoim. B. A. Vvedenski). Pienehkönä painoksena 1967 ilmestynyt Neuvostoliittolaisten henkilönnimien opas myytiin loppuun vajaassa vuodessa. Neuvostoliittoinstituuttiin ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen jatkuvasti saapuneiden tiedustelujen perusteella todettiin oppaan uusintapainos tarpeelliseksi ja tavoitteeksi asetettiin entistä suurempi nimimäärä sekä etu- että sukunimien osalta. Ohjekirjan vuonna 1984 ilmestyneen toisen, laajennetun laitoksen venäläisen etunimistön valinnassa käytettiin lähteenä 1966 julkaistua N. A. Petrovskin teosta Slovar russkih litšnyh imjon, josta poimittiin muut paitsi vanhentuneiksi ja harvinaisiksi merkityt etunimet. Etunimiluettelo jaettiin kolmeen osaan: miehennimiin, naisennimiin ja deminutiiveihin. Muita kuin venäläisiä etunimiä luetteloon ei sisällytetty, mutta julkaisun lopussa olevaan kirjallisuusluetteloon otettiin viittauksia ukrainalaisten ja eräiden muiden Neuvostoliiton kansallisuuksien etunimistöä esittelevään kirjallisuuteen. Sukunimiluettelon pohjaksi otettiin 1. painoksen nimistö kokonaisuudessaan ja sitä täydennettiin 30-osaisen ison neuvostotietosanakirjan Bolšaja sovetskaja entsiklopedija (päätoim. A. M. Prohorov, 3-je izd., Moskva 1970 81) sukunimistöllä. Oppaan ensimmäisen laitoksen nimiaineiston esittelymuodosta, johon sisältyi henkilöiden ammatin maininta, luovuttiin 2. painoksessa. Sukunimiluetteloon ei sisällytetty nimien kielelliseen alkuperään liittyviä tai niiden syntyä selittäviä etymologiatietoja. Sukunimiin liittyvä kansallisuusmaininta viittasi niiden omistajien antamaan ilmoitukseen kansallisuudestaan, ja puhtaasti venäläisten sukunimien kohdalla esiintyi tiheästi mainintoja muista kansallisuuksista, joilla kyseinen nimimuoto saattaa olla joko harvinainen tai joissakin tapauksissa aivan yleinenkin. Kieleltään ukrainalaiset sukunimet taas ovat monesti laajastikin myös puhtaasti venäläisen väestön käytössä. Oppaan ensisijaiseksi tarkoitukseksi määriteltiin neuvostoliittolaisten nimien suositeltavan oikeinkirjoitusasun yhdenmukaistaminen ja vakiinnuttaminen, mutta tärkeänä pidettiin myös niiden oikean painottamisen edistämistä mm. kielenopetuksessa sekä radion ja television ohjelmistossa. Ohjekirjassa omaksuttu nimien oikeinkirjoitusasu perustui suomenkielistä tekstiä varten kehiteltyyn siirrekirjainnussuositukseen, joten luettelon kaikkia nimimuotoja ei voitu suosittaa käytettäviksi samanasuisina suomenruotsalaisessa kirjoituksessa, jossa sovelletaan omaa erillistä translitterointikaavaa (ks. Svenska skrivregler, 2000, utgivna av Svenska språknämnden). 9
Neuvostoliittolaisten henkilönnimien oppaan 2. painoksen laadintaan osallistuivat useat sekä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen että Neuvostoliittoinstituutin palveluksessa olleet henkilöt, ja teos ilmestyi yhteisjulkaisuna KKTK:n julkaisusarjan 28. numerona vuonna 1984. Oppaan toisen painoksen oltua loppuunmyytynä muutaman vuoden ajan käynnistyi vuoden 2004 alkupuolella uuden version suunnittelu KKTK:n ja Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin voimin venäläisten nimien siirrekirjainnusta koskevien mielipidekirjoitusten pohjalta. Lähtökohtana pidettiin edelleen jatkunutta venäläisen nimistön oikeinkirjoituksen epäsuotuisaa kehitystä suomenkielisessä kirjallisuudessa ja lehdistössä. Jo pitkään käytettävissä olleiden oppaiden ja kotimaisen SFS 4900 -standardin avulla ei suositusten mukaista siirrekirjainnusta ole onnistuttu vakiinnuttamaan käytäntöön läheskään toivotussa mitassa, vaan tilanne on säilynyt joko ennallaan tai käynyt entistä säännöttömämmäksi. Käytännössä tämä on aiheutunut lähinnä seuraavista seikoista: 1) Suomen standardisoimisliiton SFS 4900 -standardin kahden eri tarkoituksia palvelevan siirrekirjainnuskaavan (kansallisen ja kansainvälisen) mielivaltaisesta sekakäytöstä, 2) suomalaisen, suomenruotsalaisen ja skandinaavisen kaavan sekakäytöstä, 3) muiden ulkomaisten (mm. angloamerikkalaisen, ranskalaisen ja saksalaisen) translitteraatioiden satunnaisesta soveltamisesta tai niiden sekakäytöstä kotimaisten kaavojen rinnalla, 4) Venäjän federaatiossa latinalaisella kirjaimistolla julkaistun, ulkomaille suunnatun erikielisen aineiston sisältämän nimistön suorasta kopioimisesta, 5) Venäjän federaation kansalaisten ulkomaanpassiin merkityn ranskalaisen tai angloamerikkalaisen siirrekirjainnuksen mukaisen nimimuodon omaksumisesta sellaisenaan suomalaiseen kirjoitusasuun. Näiden lisäksi esiintyy inspiroitua, mihinkään translitterointikaavaan perustumatonta, ääntämystä jäljittelevää foneettista kirjoitustapaa. Joskus esim. teoksen tekijän nimi on painettu eri tavalla kirjan kanteen ja nimiölehdelle. Yllä luetellut käytänteet saavat aikaan sen, että venäjää taitamattomalle on mahdotonta tunnistaa tai löytää tiettyä sanaa tai nimeä aakkosellisista hakemistoista, kun esim. ja-alkuinen sana on löydettävissä vain ya:n kohdalta (Jankovski > Yankovsky), je-alkuinen e:n tai ye:n kohdalta (Jelena > Elena, Yelena; Jeremenko > Eremenko), h-alkuinen ch:n tai kh:n kohdalta (Holod > Cholod, Kholod), š-alkuinen ch:n kohdalta (Šupenitš > Choupenitch), tš-alkuinen ch:n kohdalta (Tšernov > Chernov) jne. Esimerkkejä riittää muidenkin äänteiden sekavasta merkinnästä. Useiden siirrekirjainnuskaavojen rinnakkais- tai sekakäytön seurauksena myös nimien oikea ääntämismalli jää lukijalle epäselväksi tapauksissa, joissa tietyllä kirjaimella tai kirjainyhtymällä merkitään kahta tai kolmea eri äännettä, esim. ch:lla sekä h:ta, š:ää että tš:ää (Dolgih > Dolgich, Koškin > Kochkine, Kotškoma > Kochkoma) tai y:llä i:tä, j:tä sekä y:tä (Anatoli > Anatoly, Liteinyi > Liteyny, Vjahirev > Vyakhirev; vrt. y:n oikeata käyttöä nimissä Gromyko, Kosygin). Venäjän kielen harrastuksen ja osaamisen käydessä yhä harvinaisemmaksi myös radion ja television ohjelmissa kuulee liian paljon väärin äännettyjä ja painotettuja venäläisiä nimiä myös virheellisen kirjoitusmuodon takia. Verrattaessa muiden vieraskielisten 10
nimien hyvinkin huoliteltua ääntämystä samoissa ohjelmissa tämä epäkohta käy havainnollisesti ilmi. Lisäksi juuri venäläisten nimien kohdalla virhe saattaa toistua pitkään tai jopa jäädä pysyväksi. Myös retranslitterointi eli sanojen palauttaminen niiden alkuperäiseen kyrilliseen kirjoitusasuun käy jopa venäjää osaavalle lähes ylivoimaiseksi, kun siirrekirjainnus on suoritettu standardin suositusten vastaisesti, useita vieraita malleja noudattaen tai peräti vailla mitään johdonmukaisuutta. Esim. nimistä Belskaja, Dmitri, Kuznetsov, Ljubov, Lysenko, Mihail, Petrov ja Vasiljeva esiintyy kirjoitusasuja Belskaya, Dimitryi, Kusnezov, Lybov, Lyssenko, Mikhail (Mihhail), Petroff ja Vassilieva, jotka vastaisivat kyrillisiksi muunnettuina venäjän oikeinkirjoituksessa mahdottomia muotoja Бельскаыа, Димитрый, Куснезов, Лыбовь, Лыссенко, Микхаил (Миххаил), Петрофф ja Вассилиэва. Suomalaisesta kansallisesta siirrekirjainnuskaavasta eroavia muotoja on meille joskus omaksuttu myös Virosta, missä v. 1998 vahvistetussa transkriptiokaavassa viiden venäläisen kirjaimen (й, с, х, ы ja я) kohdalla esiintyy poikkeava merkintä; ks. alempaa ao. kirjainten kohdalta! Maassamme pysyvästi asuvan vanhan venäläisväestön nimien osalta on todettava, ettei tällä oppaalla tai muillakaan translitterointikaavoilla pyritä vaikuttamaan niiden vakiintuneisiin kirjoitusasuihin. Sitä vastoin on aiheellista kysyä, onko tulevien maahanmuuttajien kannalta eduksi se, että käyttöön omaksuttavien nimien oikeinkirjoitus poikkeaa siinä määrin yli satavuotisesta suomalaisesta perinteestä, ettei maan valtaväestö pysty tunnistamaan, oikein ääntämään eikä alkuperäiseen kirjoitusasuun palauttamaan venäläistä nimistöä. Myös väestörekisterin pidon, rajanvartioinnin sekä muunkin viranomaistoiminnan kannalta nimien yhtenäisellä kirjoitustavalla voi olettaa olevan merkitystä. SFS 4900 -standardista poikkeavaa siirrekirjaintamista on perusteltu ja puolustettu sillä, että englannin kielen osuus kansainvälisessä viestinnässä on nykyisin niin merkittävä, ettei sitä voida jättää huomiotta suomalaisessakaan kielenkäytössä. On itsestään selvää, että Venäjään liittyvää aineistoa, uutisia, lehdistöä, kauno- ja tietokirjallisuutta sekä tieteellisiä tutkimuksia julkaistaan tätä nykyä runsaasti myös englannin kielellä sekä Venäjän federaatiossa että muissakin maissa, myös Suomessa, ja että tämä materiaali sisältää vieraiden translitteraatiomallien mukaista nimistöä. Tämä aineisto muodostaa oman vieraskielisen kirjallisuuden alueen, jolla operoidaan kunkin julkaisun käyttämällä kielellä ja siis myös sen omalla siirrekirjainnuksella, eikä tässä käyttöympäristössä tarvitse muuntaa sovellettua oikeinkirjoitusta. Sitä vastoin suomalaiselle lukijakunnalle suunnatuissa suomenkielisissä painatteissa on paikallaan käyttää kielenkääntäjän tai toimittajan muokkaamaa kotimaista oikeinkirjoitusta, johon myös omakantainen siirrekirjainnus sisältyy. Tämän oppaan keskeinen tavoite onkin pyrkiä säilyttämään oma yli satavuotinen perinteemme, sillä Suomen ja Venäjän yhteiseen historiaan, taiteeseen ja kulttuuriin kuten muuhunkin kanssakäymiseen liittyvää vakiintunutta nimistöä ei voida enää taannehtivasti korvata jollakin uudella ja vieraalla kirjoitustavalla. Keskeisenä kohteena tulisi olla vähintäänkin omakielisen tietosanakirjatuotantomme sekä muiden haku- ja tietoteosten, mutta mieluiten myös kaunokirjallisuuden säilyttäminen perinteisen ortografiamme kannalla. Jos nykyinen tendenssi jatkuu ennallaan, angloamerikkalai- 11
sittain kirjoitetut nimet pääsevät määrällisesti dominoivaan asemaan ja samojen nimien ilmaisemiseen on yhä lisääntyvässä määrin käytössä kaksi tai useampiakin oikeinkirjoitusmalleja. Oppaan toimittajat haluavat tässä yhteydessä kiinnittää huomiota myös venäläisten henkilönnimien monesti esiintyvään harhauttavaan käyttöön eli sukunimen epäjohdonmukaiseen korvaamiseen isännimellä. Tämä ilmiö tuntuu haitalliselta mm. lueteltaessa samassa artikkelissa haastateltujen henkilöiden nimiä, esim. Irina Malahova, Marina Mihaltšenko ja Tatjana Nikolajevna. Kaksi ensimmäistä nimeä koostuvat naisten etu- ja sukunimestä, mutta kolmas naisten etunimestä ja isännimestä. Tällainen käytäntö saattaa aiheutua artikkelin kirjoittajan huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä: hän ei ole huomannut erikseen kysyä haastattelemansa henkilön sukunimeä. Joka tapauksessa tapa on häiritsevän epäjohdonmukainen. Etunimen ja sukunimen käyttöön liittyy toinenkin huomion arvoinen seikka, nimittäin eräiden isännimien ja sukunimien ortografinen samankaltaisuus, kuten esim. miesten isän- ja sukunimissä Aleksandrovitš, Bogdanovitš, Gerasimovitš, Polikarpovitš. Käytössä ero paljastuu ainoastaan nimien painotuksesta: isännimissä paino on toisella tai kolmannella tavulla: Aleksandrovitš, Bogdanovitš, Gerasimovitš, Polikarpovitš, sukunimissä taas seuraavilla tavuilla: Aleksandrovitš, Bogdanovitš, Gerasimovitš, Polikarpovitš. Ero on syytä ottaa huomioon nimien ääntämyksessä. Oppaan 2. painoksen sukunimiluettelo käsitti 7 360 nimeä. Tähän lukuun sisältyivät mm. virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset sukunimet, joiden ei Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen ole katsottu nykyisin enää kuuluvan tämän ohjekirjan piiriin. Muiden Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden kansalaisten nimiä ei kuitenkaan ole luettelosta poistettu, koska useiden kansallisuuksien edustajia edelleenkin asuu runsaasti Venäjän federaation kansalaisina. Näitä kansallisuuksia ovat armenialaiset, georgialaiset (gruusialaiset), moldovalaiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset sekä monet turkkilaiskansat. Voidaan olettaa, että näiden itsenäisten valtioiden kansalaisten nimistöä pyritään nyttemmin translitteroimaan muidenkin järjestelmien kuin SFS 4900 -standardin mukaan; ne eivät kuitenkaan kuulu tämän oppaan ohjeistoon, vaan vaativat erillisen selvityksen ja seurannan. Tässä yhteydessä on huomautettava myös siitä, että ukrainalaisiksi tai valkovenäläisiksi merkityt nimet noudattavat luettelossa venäläistä kieliasua, joka saattaa joskus tuntuvastikin poiketa niiden omakielisestä kirjoitusasusta, esimerkkeinä ukrainalaiset sukunimet Janukovitš ja Timošenko, jotka ukrainalaisesta kirjoitusasusta translitteroituina kirjoitetaan Janukovytš ja Tymošenko, ja valkovenäläinen Aleksandr Lukašenko, valkovenäläisittäin Aljaksandr Lukašenka. Tässä oppaassa ei esitellä ukrainan eikä valkovenäjän kyrillisen kirjaimiston siirrekirjainnusta; sen kansallinen sekä kansainvälinen kaava sisältyvät standardiin SFS 4900. Tämän 3. painoksen etunimiluettelo on karttunut niin paljon, että miehennimiä on nyt 2 192 ja naisennimiä 1 500, yhteensä 3 692. Erillisessä kutsuma- tai hellittelynimiluettelossa on hakusanoina 2 080 nimeä. Nimiä on poimittu useasta eri lähteestä, joista tärkeimmät ovat oppaan 2. painoksen lisäksi A. V. Superanskaja: Slovar russkih litšnyh imjon (2003), N. A. Petrovski: Slovar russkih litšnyh imjon (2000) ja verkkosivut osoitteissa http:// slovari.gramota.ru ja ja http://vse-imena.com. Kuten muuallakin maailmassa, Venäjällä etunimistö heijastaa aikansa muutoksia. Niinpä etunimiluetteloissa esiintyy 12
yhä enemmän läntistä nimistöä, skandinaavisia sekä angloamerikkalaisen kulttuuri- ja kielialueen nimiä. Niitä ei voi olla ottamatta huomioon, kun esitellään nykyvenäläisten käytössä olevia etunimiä. Sukunimien kokonaismäärä on nyt 13 510 nimeä. Mukana ovat 1. ja 2. painokseen sisältyneet nimet; lisäkeruu on suoritettu tietosanakirjan Rossijski entsiklopeditšeski slovar (päätoim. A. M. Prohorov, kn. 1-2, Moskva 2000) sekä K. Narumin teoksen Slovnik russkih imjon i famili (Nauka, Tokio s.a.) nimistöstä. Nimestyksen pääpaino on ollut ajankohtaisilla ja yleisimmin esiintyvillä, puhtaasti venäläiskansallisilla nimillä, mutta muidenkin Venäjän federaatiossa asuvien kansallisuuksien edustajien sukunimiä on jonkin verran lisätty luetteloon. Translitteroinnin kannalta ongelmallisia, outojen kyrillisten kirjainten vuoksi eniten virheitä aiheuttavia sukunimiä on niin ikään poimittu lisää. Kansallisuusmaininta on liitetty nimen perään vain silloin, kun se on voitu varmentaa lähteestä. Kuten edellisessä painoksessa, tämänkin luettelon käyttäjän tulee välttää esitettyjen kansallisuustietojen yleistämistä. Sukunimien listassa on muutamia kahden nimen yhdistelmiä, jotka esiintyvät tietosanakirjoissa vakiintuneesti annetussa muodossa ja järjestyksessä, esim. Ata Salih, Durdy Klytš ja Vauli Pijettomin. Vaikka ne eivät siis ole varsinaisesti sukunimiä, ne on esitetty näin, jotta ne osataan yhdistää oikeihin henkilöihin. Venäläisten henkilönnimien oppaan aineisto on toimitettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Valmistelu on tehty kiinteässä yhteistyössä Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin (entisen Neuvostoliittoinstituutin) kanssa, jolta eri vaiheissa on saatu hyödyllisiä neuvoja ja asiantuntija-apua. Siirrekirjainnusstandardien asiantuntijana on kuultu professori Tapani Harviaista. Laitosten kesken on sovittu tulevasta yhteistoiminnasta ja tietojen vaihdosta translitterointia koskevassa neuvontapalvelussa. Edeltäjänsä tavoin tämäkin opas on tarkoitettu ohjekirjaksi radion ja television toimittajille, journalisteille ja kustannusvirkailijoille, venäjän kielen kääntäjille, opettajille ja opiskelijoille sekä kaikille Suomen ja Venäjän tiede-, kulttuuri- ja taloussuhteita hoitaville henkilöille. VENÄJÄN KYRILLISTEN KIRJAINTEN TRANSLITTEROINNISTA Translitterointi eli siirrekirjainnus on kunkin kirjakielen oikeinkirjoitusoppiin sisältyvä osa-alue ja apuneuvo, jonka tarkoituksena on siirtää vierasta kirjaimistoa käyttävän kielen kirjoitusta omalle kielelle sellaisessa tutussa kirjoitusasussa, joka mahdollisimman tarkoin ja yksiselitteisesti kuvaa siirrettävän kielen äänteitä ja niiden merkintää sekä parhaassa tapauksessa takaa jokaiselle siirrettävälle kirjainmerkille yhden ja saman kirjainvastineen vastaanottavassa kielessä. Useista vieraista kirjoitusjärjestelmistä tärkeimmiksi kunkin kielen käyttäjälle muodostuvat lähinaapureiden käytössä olevat tai yleismaailmallisesti dominoivat kirjaimistot. Suomen kohdalla tärkein siirrekirjainnuksen kohde on venäjän kielen kyrillinen kirjaimisto. Entisen Neuvostoliiton alueella olivat slaavilaisen kyrillisen kirjaimiston ohella käytössä myös armenialainen ja georgialainen kirjoitusjärjestelmä. Maassamme on johdonmukaisesti pyritty vakiinnuttamaan venäläisen kirjaimiston kyrillisten kirjainmerkkien siirtäminen sekä suomalaiseen että suomenruotsalaiseen oi- 13
keinkirjoitukseen. Näistä kummallakin on oma, toisistaan jonkin verran poikkeava siirrekirjoitusjärjestelmänsä. Käytännössä ruotsalaisen translitterointikaavan omaksuminen on toteutunut paremmin kuin vastaavan suomenkielisen. Tämä opas rajoittuu suomenkielisen kaavan osalta perustelemaan ja valaisemaan venäläisen kirjaimiston yksiselitteisen siirrekirjainnuksen etuja, tarpeellisuutta ja konkreettisia tavoitteita, mutta samalla myös tähän mennessä vallinneen siirrekirjainnuksen moniselitteistä ja epäjohdonmukaista tilaa sekä syitä siihen, miksi omassa oikeinkirjoituksessammekin olisi pyrittävä kohti monien eurooppalaisten kielten saavuttamaa yhtenäistä tasoa. Tässä katsauksessa ei käsitellä tarkkaan foneettiseen merkintään tähtäävää, lähinnä kielitieteellisiin tarkoituksiin käytettävää foneettista transkriptiota. Sellaista voidaan soveltaa mm. kirjakieltä vailla olevien harvinaisten kielten tekstijulkaisujen merkintätapaan, kielenopetuksen ääntämisohjeisiin sekä murresanakirjojen kirjoitustapaan. Tällöin ei kysymyksessä ole jonkin kirjaimiston siirtäminen toiseen merkkijärjestelmään, vaan tiettyä puhetta kuvaavan tekstin äännetarkka kirjaintaminen. Erotukseksi tästä foneettisesta transkriptiosta nyt esiteltävää siirrekirjaintamista (siirrekirjainnusta, siirrekirjoitusta) voi kutsua käytännön translitteroinniksi. Käytännön translitteroinnissa erotetaan venäjän kyrillisen kirjaimiston siirrossa kaksi järjestelmää: kansainvälinen translitterointi ja kansalliset siirrekirjainnukset. Kansainvälinen translitterointi asettaa tavoitteekseen sellaisen siirrekirjainnusjärjestelmän, joka on kaikkien tai mahdollisimman monien samaa peruskirjaimistoa käyttävien maiden hyväksyttävissä ja niissä sovellettavissa. Tämä järjestelmä on yleensä jonkin kansainvälisen järjestön laatima tai hyväksymä ja käyttöön suosittama. Siinä ei pyritä eri äänteiden tarkimpaan mahdolliseen ilmaisemiseen vastaanottavan kielen kirjainmerkein, vaan tavoitellaan kullekin kirjaimelle mieluiten yksikirjaimista vaihtoehdotonta vastinetta, joka ei olisi päällekkäinen minkään muun siirrekirjaimen kanssa. Siirrettävän kirjainmerkin sijainti sanassa ei vaikuta siirrekirjainnusmerkin valintaan. Parhaimmilleen kehitettynä järjestelmä takaa sen, että kukin siirrekirjainnusmerkki voidaan ilman sekaannuksen vaaraa palauttaa alkuperäkielen kirjaimeksi. Tieteellisten kirjastojen luetteloinnissa tiedostettiin jo varhain yhtenäisen ja yksiselitteisen siirrekirjainnuksen tarve. Berliinin Preussische Staatsbibliothekin kehittämä kyrillisen kirjaimiston translitterointikaava oli pitkään eri maiden tutkimuskirjastojen luettelointityön ohjenuorana. Tämä kaava yhdessä eräiden muiden siirrekirjoitusjärjestelmien kanssa muodosti perustan sille kansainväliselle translitterointisuositukselle, joka tunnetaan nimellä ISO R9. Sen laati ja julkaisi kansainvälinen standardisointijärjestö International Organization for Standardization vuonna 1955. Nykyisin on käytössä suosituksen toinen, tarkistettu ja 15.2.1995 vahvistettu laitos. Suomessakin ISO R9 -kaavaa sovelletaan tutkimuskirjastojen luetteloiden ja bibliografioiden laatimiseen ja suositellaan tieteellisen julkaisutoiminnan käyttöön. Tämä kaava edustaa puhdasta kirjaintranslitteraatiota, eikä se opasta oikeaan ääntämykseen. Toisaalta se tarjoaa eksaktin yksikirjaimisen tarkkeellisen vastineen kaikille venäjän kyrillisille kirjainmerkeille, siis myös щ:lle, ю:lle ja я:lle (ŝ, û, â), jotka aiemmin merkittiin kaksikirjaimisina (šč, ju, ja). Kansainväliseen käyttöön oli suunniteltu myös Taloudellisen keskinäisavun neuvoston (SEV) pysyvän standardisointikomission v. 1978 hyväksymä SEV-standardi 1362-14
78, ryhmä TOO, joka oli voimassa SEV-maissa 1980-luvulla. SEV-standardin 1-taulukko oli identtinen ISO R9:n 2. laitoksen kanssa; 2-taulukko rakentui kirjainyhdistelmien käytölle ja oli siten erityisesti telex-viestintään soveltuva suositus: ё = jo, ж = zh, х = kh, ч = ch, ш = sh, щ = shh, э = eh, ю = ju, я = ja. Toisin kuin kansainvälinen translitterointi, kansalliset siirrekirjoitusjärjestelmät perustuvat pyrkimykseen ilmaista siirrettävän kielen äänneasua vastaanottajakielen oikeinkirjoituksen tarjoamilla, kielen käyttäjille tutuilla kirjaimilla tai kirjainyhtymillä. Esim. venäjän ч-kirjaimen merkitsevät anglosaksit ja espanjalaiset ch, ranskalaiset tch, saksalaiset tsch, ruotsalaiset ja tanskalaiset tj, norjalaiset tsj, puolalaiset cz, latvialaiset, liettualaiset, tšekit, slovakit, sloveenit ja kroaatit č, unkarilaiset cs, italialaiset ja romanialaiset c ~ ce ~ ci, virolaiset ja suomalaiset tš jne. Näin syntyy esim. Чехов-nimen muotosarja: Cechov, Chekhov, Chekhof(f), Csehov, Czechow, Čechov, Čehov, Tchekhov, Tchekhof(f), Tschechow, Tjehof(f), Tjehov, Tsjehov, Tshehof(f), Tshehov, Tšehhov, Tšehov jne. Monien muidenkin venäläisten kirjainten kohdalla vallitsee kansallisissa siirrekirjoituksissa samantapainen merkinnän moninaisuus: esim. unkarin kielen ortografia mahdollistaa venäjän н ja т -konsonanttien liudentuneisuuden ilmaisemisen seuraavasti: Потебня = Potyebnya (suom. Potebnja). Kansallisessa siirrekirjoitusjärjestelmässäkään ei silti tule tarpeettomasti poiketa translitteroinnin pääperiaatteesta: siirrekirjoitus ei saa kuvastella alkuperäkielen ääntämystä paremmin kuin lähtökielen oma ortografia. Niin muodoin esim. venäjän в:n merkitsemistä f:llä tai o:n a:lla ei voi hyväksyä (katso alempana ko. kirjaimia koskevia huomautuksia!). Kansalliset siirrekirjoitusjärjestelmät ovat muualla maailmassa kunkin maan (kielialueen) sisällä yleensä vakiintuneet. Niiden kiistaton etu on siinä, että niitä käytettäessä voidaan venäjän kielen vaikeiden äänteiden ja äänneyhtymien kohdalla opastaa kieltä taitamatonta lukijaa edes likipitäen oikeaan oikeinkirjoitukseen ja ääntämykseen. Haittapuolena taas on pidettävä sitä, että kansainväliseen tiedonvälitykseen levitettyinä kansalliset siirrekirjoitusmuodot venäjää taitamattomien käsissä aiheuttavat epätietoisuutta ja sekaannusta. Vaikka tunnettujen, esim. kirjallisuuden klassikoiden, nimien oikeinkirjoitus voitaisiinkin toimitus- ja oikaisulukuvaiheessa yhdenmukaistaa, ongelma ei poistu, kun päivittäin saapuu kolmansien kielten välityksellä uutta ja outoa venäläisperäistä nimiaineistoa. Koska huomattava osa uutismateriaalista saadaan läntisistä lähteistä, myös venäläiset nimet siirretään käännösvaiheessa helposti omakieliseen tekstiin samanasuisina kuin ne ovat välittävän kielen aineistossa. Jollei käännöksiä tarkastuteta venäjän kielen translitteraation tuntijalla ja jollei tarvittavia ohjeita ole käytettävissä, vierasperäiset kirjoitustavat saavat yhä enemmän jalansijaa, yleistyvät ja estävät oman kansallisen siirrekirjainnuksen johdonmukaisen käytön. Meillä Suomessakin näin on tapahtumassa siitä huolimatta, että maamme kielenhuoltoelimet jo yli sadan vuoden ajan ovat kiinnittäneet huomiota venäläisten henkilön- ja paikannimien (sekä yleensä venäjän sanojen, kuten kirjojen nimiöiden) kirjoitusasun vakiinnuttamiseen suomenkielisessä tekstissä. Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä aihetta on käsitelty vuosina 1886, 1907, 1908, 1929, 1957 ja 1958. Jo ensimmäinen suuri tietosanakirjamme (ilm. 1909 1922) pyrki selkeästi vakiinnuttamaan venäjän kielen käytännöllisen transkription kirjallisuudessamme. Vuodesta 1928 lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellinen valiokunta (myöh. Suomen 15
Akatemian kielilautakunta, nyk. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta) on antanut mm. Jalo Kaliman ja Reino Peltolan alustusten pohjalta venäjän sanojen siirrekirjoitusta koskevia suosituksia. Eräissä suomen kieliopeissa ja ohjekirjoissa on aiheelle omistettu omat lukunsa, kuten Martti Airilan Vierasperäisissä sanoissa (1945), Aarni Penttilän Suomen kielen äänne- ja oikeinkirjoitusopissa (1948) ja Suomen kieliopissa (1957; 3. painos 2002), Osmo Ikolan toimittamassa Suomen kielen käsikirjassa (1968; 7. painos 1983: Nykysuomen käsikirja) ja Nykysuomen oppaassa (2. painos 2001) sekä Terho Itkosen Uudessa kielioppaassa (2. p. 2002). Venäjän sanojen translitteroinnista on ilmestynyt myös artikkeleita, joissa pohditaan ja perustellaan eri siirrekirjoitusvaihtoehtoja ja tärkeimmissä kohdin päädytään jo 1920-luvulla ehdotetun translitterointikaavan suosittamiseen (katso tarkemmin lähde- ja kirjallisuusluettelon kohtaa Kyrillisten kirjainten translitteroinnista). Vähäisiä tarkennuksia aiempiin suosituksiin sisältyy nykyisin voimassa olevaan, suomen kielen lautakunnan 7.10.1977 hyväksymään venäjän kyrillisten aakkosten translitterointikaavaan, joka on ilmestynyt mm. seuraavissa julkaisuissa: Venäläisten nimien kirjainasu suomenkielisessä tekstissä. Kielikello 10, s. 8 10. Helsinki 1977. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Neuvostoliiton paikannimet. Oikeinkirjoitus- ja painotusopas. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 19. Helsinki 1982. Kyrillisten kirjainten translitterointi. Standardi SFS 4900. Vahvistettu 5.4.1983. Suomen Standardisoimisliitto. Helsinki 1983. (2. painos, vahvistettu 17.8.1998). Kielikellon ja Standardi SFS 4900:n taulukoihin sisältyy kansallisen (tavallisen) kaavan ohella myös kansainvälinen (tieteellinen) translitterointikaava, samoin kuin v. 1918 käytöstä poistettujen vanhan venäjän ortografian mukaisten kirjainmerkkien siirrekirjainnus. Tässä oppaassa noudatettu translitterointi perustuu eräitä myöhemmin mainittavia vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta venäjän kyrillisten kirjainten kansalliseen siirrekirjainnukseen, joka esitetään seuraavalla sivulla. 16
Venäjän kyrillisen kirjaimiston kansallinen translitterointikaava (Suomen kielen lautakunnan 7.10.1977 hyväksymä) Kyrillinen kirjain ja esimerkkisana Siirrekirjainnus ja esimerkkisana a: Ахматова a: Ahmatova б: Бубрих b: Bubrih в: Воронов v: Voronov г: Гагарин g: Gagarin д: Давыдов d: Davydov е: Тургенев e (konsonantin jäljessä): Turgenev Елисеев, Объедкин, Пырьев je (sanan alussa ja vokaalin sekä ъ:n ja ь:n jäljessä): Jelisejev, Objedkin, Pyrjev ё: Ёлшин, Аксёнов, Соловьёв jo: Jolšin, Aksjonov, Solovjov Ожёгов, Горбачёв, Чернышёв, Голощёкин ж: Жемчужников ž: Žemtšužnikov з: Заварзин z: Zavarzin и: Ильминский i: Ilminski 17 o (ж:n, ч:n, ш:n ja щ:n jäljessä): Ožogov, Gorbatšov, Tšernyšov, Gološtšokin Ильин ji (sanan sisällä ь:n jäljessä): Iljin й: Майков, Толстой i: Maikov, Tolstoi Йошкар-Ола, Российский j: (sanan alussa ja sanan sisällä и:n jäljessä): Joškar-Ola, Rossijski Майский ei merkitä sanan lopussa и:n jäljessä: Maiski к: Катков k: Katkov л: Лилин l: Lilin м: Максимов m: Maksimov н: Ногин n: Nogin о: Оборин o: Oborin п: Папанин p: Papanin р: Ребров r: Rebrov с: Суслов s: Suslov т: Титов t: Titov у: Урусевский u: Urusevski ф: Фофанов f: Fofanov х: Хохлов h: Hohlov ц: Цицин ts: Tsitsin ч: Чечулин tš: Tšetšulin ш: Ширшов š: Širšov щ: Щедрин štš: Štšedrin ъ: Объедкин ei merkitä: Objedkin ы: Лысенко y: Lysenko ь: Гоголь, Горький ei merkitä: Gogol, Gorki э: Этапов e: Etapov ю: Юдин, Угрюмов ju: Judin, Ugrjumov я: Яковлев, Потебня ja: Jakovlev, Potebnja
Translitterointikaavan kyrillisistä kirjaimista а, б, д, к, л, м, н, п, р, т, у, ф, ъ ja э eivät ole aiheuttaneet kansallisessa siirrekirjainnuksessa ongelmia, vaan niiden kohdalla on vakiintunut kirjainten sijainnista riippumaton yksiselitteinen merkintä. Sitä vastoin seuraavassa kommentoitavia kyrillisiä kirjaimia on merkitty tai merkitään suosituksista huolimatta edelleenkin eri tavoin. Joidenkin kirjainten merkinnässä esiintyy myös tässä oppaassa poikkeamia suosituksesta, mikä aiheutuu eräiden translitteroitavien nimien epävenäläisyydestä. в: Vanhassa ranskalais- ja saksalaisperäisessä, ääntämystä myötäilevässä siirrekirjoituksessa venäjän в on soinnittomien konsonanttien edellä ja sanan lopussa sijaitessaan aiemmin monesti merkitty f:llä tai (sananloppuisena) myös ff:llä: Петров = Petrof(f), p.o. Petrov, Черниговский = Tchernigofski, p.o. Tšernigovski. Tämä kirjoitustapa on elänyt lähinnä maamme historiaan liittyvissä venäläisissä nimissä: Bobrikoff, p.o. Bobrikov. Sen säilyttämistä on vielä 1960-luvulla käydyssä keskustelussa puolustettu, mutta sittemmin käytäntö on kulkenut v:llisyyttä kohti. Myöntyminen f(f)-merkintään merkitsisikin luopumista kirjaintranslitteroinnin pääperiaatteesta: siirremerkintä ei saa kuvastella alkuperäkielen ääntämystä paremmin kuin kielen oma ortografia. Tiettyyn historialliseen ajanjaksoon liittyvien nimien kirjoittaminen säännöistä poikkeavasti myös sekoittaisi tarpeettomasti translitterointijärjestelmää. Siksi merkintää в = f ei missään asemassa voi suosittaa. Myös aiemmin käytössä ollut w-merkintä (asemasta riippumatta, esim. Wladimir Iwanow, p.o. Vladimir Ivanov) on kokonaan hylättävä. г: g:llä merkitään mm. adjektiivinmuotoisten nimien genetiivisijassa esiintyvää v:tä: esim. sukunimi Tolstoi, genetiivissä Tolstogo (äännetään talstovš). Joskus tämä ääntämystä osoittava merkintä on siirretty myös kirjoitusasuun ja merkitty genetiivi asussa Tolstovo. Tämä tapa on torjuttava samoin perustein kuin edellä в:n kohdalla. Koska tässä oppaassa kaikki kyrillisin kirjaimin kirjoitettavat venäläiset sukunimet on translitteroitu vakiintuneesta venäläismuotoisesta kirjoitusasusta, eräiden ei-slaavilaisten nimien kohdalla merkintä ei vastaa ao. kielen alkuperäistä äännerakennetta eikä kirjoitusasua. Niinpä turkkilaisten kielten h kirjoitetaan venäjässä joskus г:llä x:n asemesta, minkä vuoksi esim. Ибрагимов tai Рагим eivät kuvasta azerbaidžanin kielen ääntämystä, joka on h:llinen. Näiden tapausten määrä on kuitenkin vähäinen, ja tässä kohdin on pitäydytty sääntöön ja г on merkitty g:llä. e: Tämän kirjaimen merkinnässä (e ~ je sijainnin mukaan) näkee edelleen horjuvuutta. Aiemmin on esiintynyt pyrkimystä yleistää je:llinen merkintä myös konsonantinjälkeisiin asemiin joko kauttaaltaan tai joissakin asemissa, esim. Тургенев = Turgenjev, harvemmin Turgjenjev, p.o. Turgenev; Советский = Sovjetski (esiintyy vielä nykypäivinäkin nimien translitteroinnissa, ilmeisesti läntisten kielten vaikutuksesta, vrt. ruotsin Sovjet, saksan Sowjet, englannin Soviet), p.o. Sovetski. Tämän vokaalin kohdalla esiintyy myös päinvastaista, ääntämyksen kannalta häiritsevää poikkeamaa: kirjoitetaan sananalkuinen ja vokaalin jälkeinen e- ilman j:tä, esim. Андреев = Andreev, p.o. Andrejev; Екатерина = Ekaterina, p.o. Jekaterina; Есенин = Esenin, p.o. Jesenin. Molemmat säännöttömyydet ovat siirrekirjainnuksen tavoitteiden kannalta huonoja ja vältettäviä ratkaisuja: varsinkin sananalkuinen sekava käytäntö e- ~ je- aiheuttaa hämminkiä (vrt. э-alkuisia nimiä) bibliografioissa, hakemistoissa ja kirjastojen luetteloissa. Muuta kuin venäläistä alkuperää 18
olevien nimien ääntämyksessä esiintyy tässä kohdin kuitenkin horjuvuutta: esim. ukrainalaisten nimien Гордиенко, Корниенко ääntämyksessä j-komponentti on heikohko; myös merkintä ja ääntämys -ie- on mahdollinen. Tässä oppaassa on venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten nimien kohdalla kuitenkin pitäydytty säännönmukaiseen j:lliseen kirjoitustapaan: Gordijenko, Kornijenko. Myös esim. venäjän vierasperäisessä проект-sanassa e:n ääntämys on kehittynyt selvästi j:ttömään suuntaan: ei prajekt, vaan praekt. Nämäkin tapaukset on käsitelty säännönmukaisesti j:llisinä. Sitä vastoin ei-slaavilaisissa nimissä esiintyvä horjuvuus heijastuu myös tämän ohjeiston merkintöihin: j:llisinä on kirjoitettu mm. Флиер, Полиен = Flijer, Polijen, j:ttöminä taas esim. Биешу, Габриела, Габриелян, Генриетта, Даниела, Мариетта, Зауервейд = Biešu, Gabriela, Gabrieljan, Genrietta, Daniela, Marietta, Zauerveid. Etunimissä venäjän sananalkuiset e:t on nimien alkuperästä riippumatta translitteroitu je:llä: Ева, Ефросиния = Jeva, Jefrosinija. ё: ё on venäjän kirjaimiston hankalimmin translitteroitava merkki, lähinnä siksi, että e-kirjaimen yllä olevat kaksi pistettä jätetään kirjoituksessa ja painatteissa yleisesti merkitsemättä. Näin siitä huolimatta, että ё kuuluu itsenäisenä kirjainmerkkinä venäjän ortografiajärjestelmään ja sillä on tärkeä painotusta ja merkityseroa ilmaiseva tehtävä: ё on puhtaasti venäläisissä sanoissa aina painollinen. Siirrekirjainnus -jo- siis sisältää aina myös tavun painollisuuden merkinnän. Treemallisena kirjainmerkkinä ё:ta tapaa nykyisin vain venäjän kielen opetukseen tarkoitetuissa oppi- ja lukukirjoissa, mutta lisäksi myös sanakirjoissa sekä tietoteosten hakusanoissa. Kirjaimen ilmaisema äännearvo on o-vokaali, jota edeltävä konsonantti on liudentunut (palataalistunut); sen siirrekirjainnusmerkkinä on jo, mutta ж:n, ч:n, ш:n ja щ:n jäljessä pelkkä o. Pisteiden yleisen puuttumisen vuoksi siirrekirjoitusohjeissa suositeltiin aiemmin (esim. vielä v. 1957 Virittäjässä, s. 351 352) venäjän ё-kirjaimen merkitsemistä tavallisessa (= kansallisessa) siirrekirjoituksessa samoin kuin e:tä, siis e ~ je. Tämän seurauksena esim. venäläisten etunimien Фёдор, Фёкла, Флёна, Парфён, Пётр, Семён oikeaa ääntämystä ei pyritty osoittamaan suomalaisessa kirjoitusasussa, vaan nimet neuvottiin kirjoittamaan Fedor, Fekla, Flena, Parfen, Petr, Semen siitä riippumatta, esiintyikö kyrillisessä kirjoituksessa vokaalinmerkki e vai ё. Käytännössä alkoi lehdistössä kuitenkin jo esiintyä myös jo: llista merkintää. Kirjastojen luetteloissa merkittiin e silloin, kun kyrillinen kirjoitustapa oli e, mutta jo, jos venäjässä esiintyi ё-kirjain. Sama venäläinen nimi saattoi siis yhä useammin esiintyä joko Semen tai Semjon -muodossa. Tähän sekavuuteen kiinnitettiin huomiota Neuvostoliittoinstituutin vuosikirjassa 11 14 (1963) ilmestyneessä artikkelissa Venäläisten sanojen translitteroinnista. Artikkelin mukaan tavallisessa translitterointikaavassa voitaisiin suosittaa merkintää ё = jo, paitsi suhuäänteiden jäljessä, jolloin ё = o, e tai ё. Hyväksyessään 7.10.1977 periaatteen, jonka mukaan venäjän ё on merkittävä toisin kuin e, suomen kielen lautakunta asettui jo:llisen merkinnän kannalle. Tähän kannanottoon perustuu sekä Kielikellossa 10 (1977) ja standardissa SFS 4900 (1983) että tässä oppaassa suositettu merkintätapa. Päädyttäessä venäjän ё:n merkitsemiseen (neljää poikkeusta lukuunottamatta) jo:lla voitaisiin analogisesti edellyttää e:n j:llisyyden ilmaisemista je-merkinnällä konsonantinkin jäljessä ja rinnastaa täten e (erotukseksi э:stä) muihin j-aineksen sisältäviin vokaalinmerkkeihin ё, ю ja я, jotka siirretään suomalaiseen oikeinkirjoitukseen j:llisinä: jo, ju, 19
ja. Toteutettuna venäjän e:n je:llinen merkintä kuitenkin rikkoisi pahoin jo vakiintuneen käytännön: Ленин = Lenin, ei: Ljenin, Сергей = Sergei, ei: Sjergjei. Venäjän etuvokaalit e ja и liudentavat edellään olevan konsonantin; tämä sääntö harvoine poikkeuksineen on helppo oppia eikä liudennusta ilmentävää j:tä näin ollen tarvita. Kun aksenttimerkkiä ei suomen oikeinkirjoituksessa käytetä, ainoaksi keinoksi liudentuneisuuden osoittamiseen a, o ja u -vokaalien edellä sekä kirjainparien a ~ я, о ~ ё ja у ~ ю erottamiseen toisistaan jää j:n käyttö. Näin ollen siis venäjän я, ё ja ю on erotettava omaksi j:lliseksi ryhmäksi ja säilytettävä e j:ttömänä: Ляхов = Ljahov, Лёвшин = Ljovšin, Любимов = Ljubimov, mutta Ленин = Lenin. ё:ta translitteroitaessa on syytä pitää mielessä myös seuraavat seikat: Merkittäessä ч:n jälkeistä ё:ta o:lla on muistettava, että sääntö koskee vain tapausta, jossa ё on heti ч:n jäljessä: Горбачёв = Gorbatšov. Jos sitä vastoin ч:n ja ё:n välissä on ь-kirjain, merkintä onkin jo: Ручьёв = Rutšjov; ё saattaa esiintyä myös sanassa, jonka pääpaino on horjuva; tällöin myös vokaalin laatu muuttuu painotuksen mukana. Esimerkiksi käy sukunimi Ожегов, jonka paino saattaa olla joko 1. tai 2. tavulla. Edellisessä tapauksessa on kirjoitettava Ожегов = Ožegov, jälkimmäisessä Ожёгов = Ožogov. Huomautus: ë ja o vaihtelevat Gribatšov-tyyppisissä loppupainollisissa nimissä: Грибачёв ~ Грибачов. Kyrillinen kirjoitusasu selviää siis vain venäläisestä originaalista. ж: ж kuuluu niihin kyrillisiin kirjainmerkkeihin, joiden latinalaista siirrekirjainnusta on ollut vaikea saada vakiintumaan yksikirjaimiseksi. Vieraiden esikuvien mukaan merkitään yleisesti zh (anglosaksinen ja espanjalainen), sh ~ sch (saksalainen) tai sj ~ zj (skandinaavinen merkintä). Suomen kielessä ja mm. virossa merkintä on ž; vertaa myös kohtaa ш! з: з:n merkintä z-kirjaimella on toteutunut verrattain hyvin, vaikkakin toisinaan vielä esiintyy saksan kielen translitteraation mukaista merkintää s: Загорск = Sagorsk, p.o. Zagorsk. Tässä ongelma liittyy z-kirjaimen oikeaan ääntämiseen: sillä ilmaistaan soinnillista s:ää, samaa äännettä, joka esiintyy mm. englannin sanassa zone, saksan singen, ranskan zéro jne. Lähes kaikissa niissä Euroopan kielissä, joiden aakkostoon z sisältyy kielen omaperäistä äännettä edustavana kirjaimena, se äännetään soinnillisena z:nä: englannin ja ranskan ohella albaniassa, hollannissa, kroaatissa, latviassa, liettuassa, puolassa, romaniassa, slovakissa, sloveenissa, tšekissä ja unkarissa. Meillä kuitenkin tunnetaan z:lle tavallisesti vain yksi, kirjaimen nimeen (tseta) perustuva ääntämistapa eli ts, siitä riippumatta, mitä kieltä kulloinkin äännettävä sana edustaa. Tämä saksan ja italian malliin perustuva ääntämys on mm. venäjän kohdalla paha virhe, jonka korjaaminen tulisi aloittaa kaikkien vieraiden kielten, ei vain venäjän, opetuksen alkeista. и: Venäjän и:llä on kansallisen translitterointikaavan mukaan kaksi merkintätapaa: normaalitapaus i sekä sanansisäisen ь:n jäljessä ji. Tämän kirjaimen kohdalla on huomautettava seuraavista lähinnä ääntämykseen liittyvistä seikoista: Esiintyessään vokaaliyhtymien -ai-, -ei- ja -ii- jälkikomponenttina i ei aina edusta diftongin tai pitkän vokaalin loppuosaa: esim. sanoissa Маиевский, Леин, Мариинский tavuraja kulkee a:n, e:n ja i:n jäljessä ja kyseinen vokaaliyhtymä siis ääntyy katkollisena: Ma ijevski, Le in, Mari inski. Translitteroidun muodon oikeinkirjoituksessa (Maijevski, Lein, Mariinski) ei 20
katkoa kuitenkaan merkitä, joten oikea ääntämys selviää vain kyrillisestä kirjoitusasusta (vertaa alempana olevaa й:llistä nimeä Майский = Maiski). i-alkuisina on tässä oppaassa kirjoitettu seuraavat nimet: naisennimet Iola, Iolanta, miehennimet Iona, Iosaf, Iosif sekä mm. seuraavat sukunimet: Ijerusalimski, Ioannisjan, Ioffe, Ioganson, Iordan, Iovski. Valinta perustuu venäjän ortografiaan, joka ei tee oikeutta näiden vierasperäisten nimien alkuperäiselle ääntämykselle. Koska nimet kuitenkin ääntyvät j-alkuisina, ne voidaan vaihtoehtoisesti kirjoittaa myös j-alkuisina (kuten virossa). ж, ц ja ш -konsonanttien jäljessä и ääntyy ы:n kaltaisena takavokaalina: Житков = Žitkov, äänn. Žytkof, Цицин = Tsitsin, äänn. Tsytsyn, Шишков = Šiškov, äänn. Šyškof. Tätä poikkeavaa ääntämystä ei siis kirjoituksessa merkitä näkyville. й: й:n poikkeaviin merkintöihin kuuluvat seuraavat tapaukset: j sanan alussa ei-slaavilaisissa nimissä, esim. marilaisissa paikan- ja sukunimissä Йошкар-Ола = Joškar-Ola, Йыван = Jyvan; j sanan sisällä и:n jäljessä (Российский = Rossijski), erotukseksi sanansisäisen -ийyhtymän merkinnästä (katso edellistä и-kohtaa); viron kielessä sanansisäinen -ийmerkitään -ii-:llä; vierasta alkuperää olevassa venäläisessä Майоров-nimessä oikea tavujako on kirjoitettaessa Май-оров, mutta äännettäessä Ма-йоров. Tässä oppaassa suositetaan kirjoitusta ääntämyksen mukaisesti: Majorov, ei: Maiorov. й:n merkitsemättä jättäminen sanan lopussa и:n jäljessä (Майский = Maiski). Tämä useimmille muille kielille vieras käytäntö perustuu suomen kielen sijamuotojen käyttötarpeeseen venäläisiä nimiä taivutettaessa: esim. Gorki, Gorkin, Gorkia, Gorkille, Gorkiin on luontevampi ja helpompi ääntämis- ja kirjoitustapa kuin Gorkii ~ Gorkij, Gorkiin ~ Gorkijn, Gorkiita ~ Gorkijta, Gorkiille ~ Gorkijlle, Gorkiihin ~ Gorkijhin jne. Lyhyt i:llinen merkintä sanan lopussa on jo niin vakiintunut kielemme kirjoitukseen, ettei sen muuttamiseen ole riittäviä perusteluja. Suomenkielisessä tekstissä tulee välttää anglosaksisen translitteraatiokaavan mukaista merkintää й = y, koska y:llä merkitään suomessa yksinomaan takavokaalia ы. Tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös ongelmaan, joka eräissä tapauksissa aiheutuu -и ja -й -loppuisten sanojen kohdalla edellä esitetyn käytännön johdonmukaisesta noudattamisesta, nimittäin: 1) venäjän -е ja -ия -loppuisten nominien monikon päätteen katoaminen translitteroidusta muodosta ja 2) -и ja -й -loppuisten possessiivipronomien ja й-loppuisen substantiivin yksikön ja monikon erottamisen käyminen mahdottomaksi. Seuraavat esimerkit valaisevat asiaa: 1) kirjojen nimiöissä, esim.: Каталогизация публикаций = Katalogizatsija publikatsi; Транслитерация названий = Transliteratsija nazvani; Словник фамилий = Slovnik famili; 2) Мой герой = Moi geroi (sankarini; yksikkö) ~ Мои герои = Moi geroi (sankarini; monikko). Pyrittäessä tai jouduttaessa merkitsemään kyseiset nimiöt eksaktisti on tässä kohdin syytä turvautua kansainvälisen kaavan siirrekirjainnukseen ja kirjoittaa 1) publikatsij; nazvanij; familij ja 2) Moj geroj (yksikkö) ~ Moi geroi (monikko). 21
Koska sanansisäiset и ja й translitteroidaan kumpikin suomalaisessa kansallisessa kaavassa tavallisesti i:llä, esim. venäläinen sukunimi Haikin voidaan palauttaa kahteen kyrilliseen asuun: Хаикин ~ Хайкин; edellisessä tavuraja on a:n ja i:n välissä, i:n ollessa painollinen, jälkimmäisessä ai edustaa diftongia ja paino on a:lla. Oikea kyrillinen kirjoitusasu selviää siis vain originaalista. о: Säännönmukaisen o-merkinnän asemesta esiintyy joskus venäjän painottoman o-vokaalin siirremerkkinä ääntämyksen mukaisesti a: Толстой = Talstoi, p.o. Tolstoi, Орёл = Arjol, p.o. Orjol. a:llinen merkintä on hylättävä ja venäjän o merkittävä aina o:lla. c: Ranskan-, saksan- ja vironkielisistä lähteistä saaduissa nimissä esiintyy c kirjoitettuna ss:llä sanan sisällä vokaalienvälisessä asemassa sekä (viron ortografian esikuvan mukaisesti) sanan lopussa painollisen tavun jäljessä: Василий = Vassili, p.o. Vasili, Лысенко = Lyssenko, p.o. Lysenko, Денис = Deniss, p.o. Denis. s:n kahdennukseen ei suomen oikeinkirjoituksessa ole aihetta, vaan c on merkittävä aina yhdellä s:llä. Venäläistä konsonanttiyhtymää к + с on joidenkin teosten nimiöissä ryhdytty merkitsemään x:llä: Alexander, Alexandra. Tämä tapa on sekä vakiintuneen perinteen että standardisuositusten vastaista. Erityisesti sananalkuisena esiintyessään tämä merkintä haittaa totuttua aakkostusta, esim. nimissä Ксения, Ксенофонтов = Xenija, Xenofontov, p.o. Ksenija, Ksenofontov. x: Venäjän x-konsonantti merkitään angloamerikkalaisessa ja ranskalaisessa translitteraatiossa kh:lla, saksalaisessa ja ruotsalaisessa ch:lla, espanjalaisessa j:llä ja virolaisessa h:lla tai hh:lla. Näin tämän kirjaimen sisältäviä venäläisiä nimiä kulkeutuu suomenkielisiinkin painatteisiin monenkirjavassa asussa. Valittaessa venäjän x:n vastineeksi muu merkintä kuin yksinäis-h on eurooppalaisissa kielissä haluttu tähdentää venäjän x:n voimakashälyisyyttä verrattuna joidenkin kielten verraten heikkohälyiseen h:hon. Suomen oikeinkirjoituksessa sen sijaan on perinteisesti tyydytty pelkkään h-merkintään ja saavutettu siten yksikirjaimisuuteen liittyvä lyhemmyysetu. Vasta muualta saapuvan aineiston myötä ch ja kh -merkinnät ovat päässeet yleistymään. Venäjän x:n siirrekirjaintamisessa tulee kuitenkin pitäytyä yksikirjaimiseen h-merkintään kaikissa asemissa: Михаил = Mihail, Хохлов = Hohlov, Чехов = Tšehov. On syytä muistaa, että venäjän x ei missään asemassa ole ns. mykkä eli ääntymätön: Hvorostovski-nimessäkin sananalkuinen h todella äännetään. ц: ц-kirjain, jonka äännearvo venäjässä on aina kova (liudentumaton) ts, translitteroidaan useimmissa eurooppalaisissa kielissä ts:llä. Poikkeuksen muodostavat latinalaista kirjaimistoa käyttävät slaavilaiset ja balttilaiset kielet sekä unkari, joissa merkintä on c, ja saksa, jossa käytetään z:aa. Suomessa on pidettävä tarkoin erossa toisistaan ts ja z ja muistettava niiden ilmaisema äännearvo: ц (ts) = t + s, sen sijaan з (z) on soinnillinen s. ts:llä translitteroidaan ц:n ohella myös venäjän konsonanttiyhtymä т + с, esim. sukunimissä Gvozdetski = Гвоздетский ~ Гвоздецкий, Gremjatski = Гремятский ~ Гремяцкий. Koska translitteroitu muoto ei tässä tapauksessa paljasta alkuperäistä kirjoitusasua, se voidaan varmistaa vain kyrillisestä originaalista. ч: Venäjän ч merkitään eri kielissä varsin monin eri tavoin. Suomenkielisessä kirjoituksessa on syytä päästä eroon ch, tch, tj, tsch, tsj ym. merkinnöistä ja turvautua tš:n käyttöön kaikissa asemissa (siis Tšumatšenko, ei: Chumachenko, Vjatšeslav, ei: Viatcheslav, 22
Jefimovitš, ei: Efimovitj); vertaa myös seuraavaa kohtaa ш! ш: Venäjän kielen suhu-š:ää (äännetään kuten englannin Shaw, saksan Schmidt, ranskan Chopin, suomen šakki) on meillä eri aikoina merkitty eri tavoin: varhemmin ranskalaisittain ch, myöhemmin taas saksan tapaan sch. Nykyisin on vallalla angloamerikkalainen kaksikirjaiminen merkintätapa sh, jota erityisesti lehdistö suosii translitteraatiokaavan suosittaman š:n asemesta. Vaikka sh onkin parempi merkintä kuin kolmikirjaiminen sch tai skandinaavinen sj, se ei ole niin yksiselitteinen kuin kielenhuollon johdonmukaisesti esittämä š. Jo pelkän tilansäästön kannalta esim. Šiškin on parempi kirjoitustapa kuin Shishkin tai Schischkin, mutta siirrekirjoitusjärjestelmälle varsinainen haitta aiheutuu siitä, että käytettäessä sh:ta ш:n merkitsemiseen menetetään samalla mahdollisuus ilmaista yksiselitteisesti Venäjän federaation monissa kielissä esiintyvää s + h -yhtymää, esim. venäjän pääsiäistä ja pääsiäiskakkua tarkoittavassa substantiivissa пасха = pasha, jonka rinnalle voidaan asettaa paššaa tarkoittava substantiivi паша = paša. Vaikka äänneyhtymä s + h ei olekaan venäjässä kovin yleinen, se esiintyy melko tiheään federaation ei-slaavilaisissa kielissä, joiden nimistö on tarkoituksenmukaisinta translitteroida kyrillisen kirjaimiston siirrekirjainnuskaavaa käyttämällä, esim. Исхаков = Ishakov, Кецховели = Ketshoveli, Масхадов = Mashadov, Цхакая = Tshakaja. Sama konsonanttiyhtymä esiintyy mm. avaruusaluksen nimessä Voshod. щ: Tämä kirjain sisältyy mm. Hruštšovin nimeen (Хрущёв), joka aikoinaan nähtiin maailman lehdistössä mitä moninaisimmissa muodoissa. Pisin tavattu yhden kirjaimen siirrekirjainnusmerkki lienee saksan 7-kirjaiminen schtsch, mutta myös 5- ja 4-kirjaimiset ovat edelleen käytössä: stsch (saksa), chtch (ranska), shch (angloamerikkalainen), stsj ja sjtj (skandinaavinen) jne. Suomessa selvin merkintä on kansallisen suosituksen mukainen štš. Tieteellisten kirjastojen kansainvälisessä ISO R9 -translitteraatiossa щ merkitään sirkumfleksillä varustetulla s:llä: ŝ; tällöin Hruštšovin nimi kirjoitetaan Hruŝëv. ы: Tämä kirjain edustaa suomelle ja useimmille muille Euroopan kielille vierasta takavokaalia, jonka äännearvoa on hankala ilmaista oman kirjaimistomme perusmerkein. Aakkosissamme käytettävissä olevista vokaalinmerkeistä sitä lähinnä on y, mutta ы on äännettävä huomattavasti takaisempana ja tummempana kuin suomen y. ы:lle on tuloksetta yritetty keksiä y:tä parempaa merkintää käytännön siirrekirjoitusjärjestelmässä: joskus esiintyvät i ja ui ovat epäonnistuneita sekä äänteellisen harhauttavuutensa että päällekkäisyytensä vuoksi. Romaniassa ja turkissa esiintyvän vastaavan vokaalin kirjainmerkit (â, pisteetön ı) eivät myöskään tarjoa ratkaisua tähän ongelmaan. Viron kyrillisessä siirrekirjainnuksessa ы korvataan kielen omaan äännejärjestelmään ja ortografiaan kuuluvalla vokaalinmerkillä õ, joka ei liioin ole äänteellisesti ы:n tarkka vastine. ь: Tällä merkillä osoitetaan venäjän äännerakenteelle ominainen konsonanttien liudentuneisuus silloin, kun sitä ei osoita konsonantin jälkeinen vokaali e, ё, и, ю tai я. Kielitieteellisessä foneettisessa transkriptiossa liudentuneisuus merkitään yleisimmin konsonantin oikeaan yläreunaan lisättävällä aksenttimerkillä, riippumatta siitä, onko se alkuperäkielen ortografiassa osoitettu erillisellä kirjainmerkillä vai ilmeneekö se äänneympäristöstä. Konsonanttia seuraavan vokaalin ilmaisemaa liudennusta esiintyy esim. nimissä Ленин (foneettisesti l eńin), Люся (fon. l uśa); sitä vastoin esim. Кузьма-nimen z:n liudentuneisuutta osoittaa ь-merkki. Meillä käytössä olleet ja olevat venäjän kirjai- 23