Cinecittà ja populaarielokuvateollisuuden nousu Euroopassa Cinecittàn sisäänkäynti Via Tuscolanalla
Uuden aallon vastavoimat 1950- ja 1960-lukujen taitetta on pidetty lähtökohtana ns. eurooppalaiselle taide-elokuvalle, joka sai ylistystä kritiikeissä, palkintoja elokuvafestivaaleilla ja sijan nousevan elokuvatutkimuksen ensimmäisissä historiallisissa hahmotuksissa. vastavoimana television nousu ja Hollywoodin musikaalit ja viihde-elokuvat, 1960-luvulla esim. West Side Story (1961), My Fair Lady (1964), Sound of Music (1965)
Uuden aallon vastavoimat vastavoimana eurooppalaisen populaarielokuvan nousu: Agenttielokuvat: suunnannäyttäjänä Ian Flemingin romaaniin perustuva ja Albert R. Broccolin ja Harry Saltzmanin tuottama James Bond -sarja, Ensimmäisen kerran Bond seikkaili Terence Youngin ohjaamassa elokuvassa Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No, 1962)
Bondin vanavedessä Agenttielokuvat yleistyivät Bondin innoittamana myös muualla, Ranskassa André Hunebelle ohjasi sarjan agentti OSS 117 -elokuvia, joista ensimmäinen oli vuonna 1963 valmistunut Agentti O.S.S. 117 iskee (OSS 117 se déchaîne, 1963). Agentin comeback vuonna 2006 Jean Dujardinin tähdittämässä elokuvassa OSS117: Le Caire nid d espions (kuvat oik. ja vas.)
Mario Bava: Mies mustassa Jaguarissa (Diabolik, 1968)
Hollywood sul Tevere Eurooppalaisen elokuvateollisuuden keskukseksi nousi Cinecittà, jossa studiopäivät olivat 60-luvulla maailman edullisimpia. Cinecittà oli perustettu jo vuonna 1937, mutta se nousi uuteen kukoistukseen 50-luvulla, kun monet Hollywood-spektaakkelit toteutettiin Roomassa. Samalla italialaiset ohjaajat saivat koulutusta amerikkalaisten konkareiden johdolla, esim. Sergio Leone toimi William Wylerin ja Robert Aldrichin apulaisohjaajana.
Eksploitaatioelokuva ja lajityypit Cinecittà oli ennen kaikkea eksploitaatioelokuvan foorumi, hyväksi havaittuja malleja ja kaavoja toistettiin niin kauan kuin menestystä riitti. Peplum antiikkispektaakkelin johdannainen ( miekka ja sandaali -elokuvat), joka on saanut nimensä statistien käyttämästä tunikasta alalajina Herkules-, Simson-, Goljat-, Maciste- ja Ursus-elokuvat (tekijöitä mm. Vittorio Cottafavi, Pietro Francisci) Spagettiwestern erityisesti vuodesta 1964 lähtien, vuosien 1964-71 aikana tuotettiin lähes 400 lännenelokuvaa (tekijöitä mm. Sergio Leone, Sergio Sollima, Sergio Corbucci) Giallo nimi viittaa halvan rikoskirjallisuuden sarjaan, joka oli merkitty keltaisella värillä ( giallo ), giallo-elokuviksi kutsuttiin 60-luvun italialaisia trillereitä, joissa oli usein eroottisia ja kauhuelokuvallisia piirteitä (tekijöitä mm. Dario Argento ja Mario Bava)
Nunzio Malasomma: Orjien kapina (La Rivolta degli schiavi, 1961)
Sergio Leone: Rhodoksen kolossi (Il colosso di Rodi, 1961)
Herkules valloittaa Cinecittàn 1 Italialaisen peplumin erikoisuus olivat heeros-elokuvat, joiden buumi alkoi vuonna 1958 Pietro Franciscin ohjauksella Voittamaton Herkules (Le fatiche di Ercole). Nimiroolissa esiintyi Steve Reeves (1926-2000), amerikkalainen kehonrakentaja. Lajityyppi muodostui miehisen ruumiillisuuden performanssiksi.
Herkules valloittaa Cinecittàn 2 Voimamieselokuvat tulivat niin suosituiksi, että Herkules sai pian seurakseen raamatulliset hahmot, Simsonin ja Goljatin, sekä Quo vadis -romaanin tunnetuksi tekemän Ursuksen. Viides supersankari oli Maciste, joka oli jo mykkäkauden italialaisen antiikkispektaakkelin kiintotähtiä. Turkkilainen juliste Giorgio Capitanin elokuvasta Ercole, Sansone, Maciste e Ursus gli Invincibili (1964)
Käänne spagettiwesternin läpimurto Euroopassa on tehty lännenelokuvia jo mykkäkaudesta lähtien, mutta varsinaisen westernbuumin synnytti Sergio Leonen Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964). Tarinan idea perustui Akira Kurosawan samuraielokuvaan Yojimbo (1961), jossa muukalainen saapuu keskelle kahden suvun kamppailua ja taiteilee molemmilla puolilla (vrt. Carlo Goldonin näytelmä Kahden herran palvelija). Clint Eastwoodin ja Ennio Morriconen läpimurtoelokuva.
Sergio Leonen läpimurtoelokuva Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) ohjattu salanimellä Bob Robertson, Ennio Morricone loi omintakeisen westernmusiikkityylin, jossa käytettiin sähkökitaraa.
Tuotantotapa Kuvausaikataulut korkeintaan 5-6 viikkoa Kuvaukset sisäkuvaukset Roomassa, ulkokuvaukset Espanjassa Budjetti harvoin yli 200 000 dollaria Jälkiäänitys dialogi tehtiin dubbausmenetelmällä jälkeenpäin: taustana monikansallinen tuotantopohja, näyttelijät eri maista, esim. Sergio Corbuccin Suuri hiljaisuus (Il grande silenzio, 1968), jossa esiintyivät ranskalainen Jean-Louis Trintignant, saksalainen Klaus Kinski ja yhdysvaltalainen Vonetta McGee
Vuonna 1967 Saturday Evening Postin toimittaja vieraili Maurizio Lucidin ohjaaman westernin kuvauksissa Kamera, kohdevalaisimet ja heijastimet suunnattiin kohti siirtomaatavarakaupan kuistia. Kuistilla nojailivat tai istuivat triesteläinen Erika Blank, joka puhui italiaa, uruguaylainen George Hilton, joka puhui espanjaa, hollantilainen Katia Christine, joka kuvaustilanteessa puhui ranskaa, sekä yhdysvaltalaiset Hunt Powers ja Walter Barnes, jotka puhuivat englantia. Kun heijastimet suunnattiin sieppaamaan auringonvaloa ja poistamaan varjoja, Lucidi huusi Silenzio!. Sitten Luci! ja valot syttyivät. Azione! Kohtaus alkoi. Lucidi riehui kaikkialla, kerjäsi enemmän innostusta, enemmän huumoria, paatosta, ymmärrystä. Näyttelijöiden kielet sekoittuivat ilmaan. Lucidi tarkkaili koko ajan alkuperäistä italialaista käsikirjoitusta ja löi käsiään yhteen osoittaakseen näyttelijälle, milloin repliikin piti alkaa ja päättyä. Otosten välillä kysyin Lucidilta, kuka olisi elokuvan tähti. Meillä on kolme tähteä, hän sanoi. Saksassa Walter Barnesia mainostetaan eniten. Hän on siellä suosittu. Jos elokuva viedään Espanjaan, George Hiltonista tulee tähti. Jos Amerikkaan, Hunt Powersista. Kaikki riippuu levittäjästä: he päättävät, kuka vetää yleisön elokuvateattereihin. Sitaatti teoksesta Christopher Frayling: Spaghetti Westerns (1981).
Sergio Leone: Huuliharppukostaja (C era una volta il West/ Once Upon a Time in the West, 1968)
Sergio Leone: Huuliharppukostaja (1968) loppukohtaus Leonen mukaan: un balletto dei morti
Itäeurooppalainen populaarielokuva Itäblokin maissa tuotettiin läntisten lajityyppien vastineita yhteisille markkinoille erityisen suosittu lajityyppi oli western (lännenelokuvia tuottivat 60-luvulla sekä länsi- että itäsaksalaiset yhtiöt) Karl Mayn (1842-1912) lännenkirjojen perinne
Harald Reinl: Viimeinen mohikaani (Der letzte Mohikaner, 1965)
Tähti ja etnisyys: Gojko Mitic Gojko Mitic (synt. 1940) oli itäeurooppalaisen lännenelokuvan suurin tähti, joka esiintyi lähinnä intiaanirooleissa. Serbialaissyntyinen tähti oli suosittu myös monissa arabimaissa sekä Aasiassa ja Afrikassa, jossa itäsaksalais-jugoslavialaisia yhteistuotantoja esitettiin. Mitic julkaisi muistelmansa vuonna 1996.
Serbialaisia maisemia Konrad Petzoldin ohjauksessa Valkoiset sudet (Weisse Wölfe, DDR-Jugoslavia, 1969)
Eurowesterniä YLE Teemalla 2007 29.1. klo 22:30 Sergio Sollima: Ratsasta henkesi edestä (Corri uomo corri, Italia 1968) 26.3. klo 22:30 Konrad Petzold: Valkoiset sudet (W eisse W ölfe, DDR-Jugoslavia, 1969) 9.4. klo 22:40 Gottfried Kolditz: Punaisen veren huuto (Apachen, DDR 1973) Huom. myös Werner Herzogin tuotantoa maalis-huhtikuussa, mm. Kaspar Hauserin tapaus, Woyzeck, Nosferatu, Stroszek