GLADIOLUS Sleyn teologinen verkkojulkaisu 2/ 2013 L atinankielinen nimi Gladiolus tarkoittaa pikku miekkaa. Nimi muistuttaa Jumalan sanan miekasta. Jumalan sana luo Kirkon ja pitää sitä yllä. Gladiolus nostaa esiin tärkeitä teologisia aiheita kansanomaisessa muodossa. Lehti on ilmestynyt vuodesta 2006. TOIMITUS Ville Auvinen, Gladioluksen päätoimittaja, TT, STI:n pääsihteeri Pekka Lindqvist, Gladioluksen toimitussihteeri, TT, yliopistonopettaja, Åbo Akademi Ida Jungner, TM, tohtoriopiskelija Lauri Vaahtoranta, MuK, teol. ja fil. yo. Herätyksen virtoja herätysliikkeittemme juurilla Ville Auvinen: Herätyksen virtoja (pääkirjoitus) 2 Raimo Mäkelä: Pietismi herätyskristillistä luterilaisuutta 3 Reijo Arkkila: Herrnhutilaisuus ja liikkeen vaikutushistoriaa pohjoismaissa ja Baltiassa 17 Pasi Palmu: Uusluterilaisuus ja sen taustat 22 Tarja-Liisa Luukkanen: Lutherilainen Ewankeliumi-Yhtiö ja lainakirjastot Lutherin teosten sekä luterilaisen identiteetin levittäjinä 1800- luvulla 31 Esittelyssä väitös: Pekka Leino: Ainoastaan kirkon omat asiat (Endast kyrkans egna angelägenheter, Åbo Akademi, 2012) 47 1
Pääkirjoitus Ville Auvinen, TT Herätyksen virtoja Suomalaiset herätysliikkeet ovat meille tuttuja kesäjuhlistaan, laulukirjoistaan, opistoistaan, lehdistään, seuroistaan ja lähetystyöstään. 1700-luvulla syntynyt rukoilevaisuus, 1800-luvun herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus sekä 1900-luvun viides herätysliike eri järjestöineen ovat muokanneet suomalaista hengellisyyttä ja kirkollista elämää voimakkaasti. Suomen herätyskristillisyys ei ole syntynyt eikä kehittynyt eristyksissä muusta maailmasta, vaan erityisesti Keski-Euroopan 1700- ja 1800- lukujen kirkolliset uudistusliikkeet ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Suomessa. Tämän Gladioluksen numeron artikkelit kuvaavat kahta merkittävää pietismin haaraa (Hallen pietismi ja Herrnhutilaisuus) ja uusluterilaisuutta sekä niiden vaikutusta Suomalaisiin herätysliikkeisiin. Herätysliikkeet ovat aina tuottaneet runsaasti kirjallisuutta. Evankelisen herätysliikkeen kirjakustannustoiminnan erityispiirteenä on ollut Lutherin teosten suomentaminen ja julkaiseminen. Tämän Gladioluksen neljäs artikkeli kertoo tapausesimerkkiä käyttäen siitä, miten 1800-luvun lopulla Lutherin teokset löysivät tiensä kansan luettaviksi kirjastojen kautta. Ville Auvinen 2
Raimo Mäkelä, TT, VTM, rovasti Pietismi herätyskristillistä luterilaisuutta Pietismin pysyvästä ajankohtaisuudesta Pietisti ja pietismi olivat alun perin ja ovat yhä haukkumasanoja. Tosin ne ovat nyt saaneet rinnalleen vähän modernimmat sanat fundamentalisti ja fundamentalismi. Näitä kahta ei voi ainakaan täysin samastaa. Kummallakin on historiallinen kehyksensä, johon niitä yleisessä kielenkäytössä tuskin osataan mieltää. Pietisti on synkkä, iloton, ahdasmielinen, maailmankielteinen, yksipuolinen individualisti, jolle tärkeitä ovat vain synti ja armo ja parannuksen tekemisen vaatiminen. Se on siis kirkon ja ihmisten ja yhteiskunnan taantumuksellinen vihollinen. Joissakin tämän päivän Suomen kirkollisissa piireissä iloitaan, että pietistien määrä ja vaikutus kirkkoon ovat vähenemässä. Vaikka pietistejä on haukuttu yhteiskunnissa ja niiden kulttuureissa, ankarimman vastustuksen pietistit ovat yleensä kohdanneet kirkon sisäpuolella. Historiallisessa mielessä pietismiksi sanotaan hengellistä liikehdintää, joka alkoi luterilaisessa Saksassa 1600- luvun lopulla ja saavutti seuraavalla vuosisadalla koko evankelisen kristikunnan ja Pohjois-Amerikan. Se on evankelisen kirkon historian laajimpia ja monimuotoisimpia ilmiöitä, ellei suorastaan laajin ja monimuotoisin ja on jatkunut oikeastaan 1900-luvulle saakka. Tietenkin reformaatio eli uskonpuhdistus, jota nimitystä on yhä syytä käyttää, on perusta. Ilman sitä ei myöhempää evankelista kristillisyyttä eikä kirkkoa olisi. Pietismiä on perusteltua pitää uskonpuhdistuksen jatkona, joksi se itse itsensä mielsi. Ilman pietismiä uskonpuhdistuksesta tuskin olisi käytännössä jäänyt kovin paljon jäljelle, vaikka historiallisissa jossitteluissa voidaankin puhua lähinnä vain kielteisesti, koska ei voi tietää, mitä joidenkin suurten tapahtumien sijasta olisi tapahtunut, ellei niitä olisi ollut. Ensimmäiset pietistit eivät ajatelleet esittävänsä mitään uutta suhteessa uskonpuhdistukseen vaan edustavansa sitä. He eivät kuitenkaan voineet ajatella vain toistavansa omassa ajassaan 3
Martin Lutherin ja muiden reformaattoreiden kirjoituksia aivan niin kuin nämä eivät voineet tyytyä vain lukemaan Raamattua sellaisenaan ja kirkkoisien kirjoituksia. Paluuta uskonpuhdistukseen ei sellaisenaan enää ole, vaikka uskoakseni jokainen sen ydinlöydöt sisäistänyt pyrkii syventymään siihen ja etsimään siitä kestävää sanomaa itselleen ja ajalleen. Paluuta ei myöskään ole uskonpuhdistusta seuranneeseen 1600-luvun luterilaiseen ortodoksiaan eli puhdasoppisuuteen, jonka viimeisiin edustajiin kuulunut jäljempänä mainittava Johann Deutschmann yritti todistaa ortodoksian oppijärjestelmän ja Vanhan testamentin patriarkkojen uskon yhteneväisyyden. Uskonpuhdistuksen ja ortodoksian ajan jälkeen on neljässä vuosisadassa tapahtunut kirkossa ja maailmassa niin paljon sellaista, mikä yksinkertaisesti on otettava kristittynä ja kirkkona huomioon. Merkittävänä esimerkkinä voi mainita 1900-luvun maailmansodat, joiden läpi myös kristittyjen ja seurakunnan on ollut elettävä muun ihmiskunnan kanssa. Raamatusta on uskonpuhdistuksen, ortodoksian ja pietismin läpi löydettävä se, minkä varassa voidaan olla, täytyy olla ja ollaan todellisia kristittyjä ja todellinen hengellinen yhteisö. Niissä on luovuttamattomia aarteita mutta myös sellaista sidonnaisuutta omaan aikaan ja omaan itseen, mitä on epätarkoituksenmukaista, mahdotonta ja epäoikeutettua kuljettaa mukana ja mikä ei auta enää meitä. Sitä voidaan nimittää historian painolastiksi, mutta on myös suoranaisia vääristymiä ja vääryyksiä. Siksi kirkkoa on aina uudistettava (ecclesia semper reformanda est). Jatkumo on kuitenkin olemassa. Se tulee jokaisen yksittäisen uskovan ja hengellisen yhteisön löytää ettei tulisi jatkumon sijaan katkosta eikä sen jälkeen muita jumalia, toista Jeesusta, toista henkeä, toista lakia, toista evankeliumia, jollaisia Raamattu sanoo aina olevan ensimmäisen ja ainoan todellisen varjostajina. Omahyväinen itsetyytyväisyys niin omaan oppiin, omaan uskonkokemukseen kuin omaan hengelliseen yhteisöön on kristityn ja kirkon ja kaikkien kristillisten liikkeiden tuho ja vastoin näiden olemusta ja kutsumusta. Yhtä vähän kuin reformaatioon ja ortodoksiaan voidaan palata sellaisinaan, voidaan pietismiäkään palauttaa sellaisenaan. Siinä on kuitenkin aineksia, joista voidaan elää ja täytyy elää. Saksan suurin evankelisen kirkon sisäinen järjestö, Gnadauer Gemeinschaftsbewegung, joka perustettiin 1888 herätyksen kokoavaksi keskusorganisaatioksi, on määrätietoisesti pietistinen. Se katsoo 1700-luvun isikseen Spenerin, Francken, Nikolaus Ludwig von Zin- 4
zendorfin (1700-60) ja ns. Württembergin pietismiä edustaneen Johann Albrecht Bengelin (1687-1752) kiinnittämättä huomiota heidän välillään tosiasiallisesti oleviin teologisiin eroihin. Sen piiriin mahtuu niin vanhaa tai varhaispietismiä (Altpietismus) kuin lakihenkisempää uuspietismiä (Neupietismus), joiden välillä on kylläkin jännitteitä. Yhdistäviin tekijöihin katsotaan ilmeisesti kuitenkin enemmän kuin erottaviin. Münsterin yliopiston evankelisen tiedekunnan kirkkohistorian emeritusprofessori, Luther-historioitsija Martin Brecht on julkaissut 4-osaisen kokoomateoksen Geschichte des Pietismus ( Pietismin historia, 1993-2004, lähes 3000 sivua). Se ulottuu 1900-luvulle saakka ja kattaa koko maailman. Siinä pietismiin luetaan myös herrnhutilaisuus, jota voidaan pitää aivan omanakin liikkeenään. Samoin on merkittävän saksalaisen pietismin ja Zinzendorfin tutkijan Erich Beyreutherin varhaisemmassa ja suppeammassa mutta yleiskuvan hyvin antavassa teoksessa Geschichte des Pietismus (1978, 448 s.). Saksalaisen Johannes Wallmannin suppeahkon mutta hyvin informatiivisen yleisesityksen Totinen kääntymys ja maailmanparannus: pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä toimitti Esko M. Laine suomeksi 1997 liittäen siihen suomalaista pietismin historiaa. Kirjan luvut ovat seuraavat: 1. Johann Arndt ja pietistinen hurskaus 2. Reformoitu pietismi 3. Philipp Jakob Spener ja pietismin alku 4. August Hermann Francke ja hallelainen pietismi 5. Radikaalipietismi 6. Nikolaus Ludwig von Zinzendorf ja herrnhutilainen veljesseurakunta 7. Württembergiläinen pietismi. Pietismin runsaudesta ja ajankohtaisuudesta kertoo osaltaan siihen jatkuvasti kaikkialla maailmassa kohdistuva monipuolinen tieteellinen tutkimus. Sen merkittäviä ilmentymiä ovat kansainväliset käytännössä pääosin saksankieliset - monitieteiset kongressit, joita vuodesta 2001 lähtien on pidetty neljän vuoden välein Hallessa Francken laitoksissa, viimeisin tänä vuonna. Kussakin kongressissa on kymmeniä esityksiä uusimmista tutkimustuloksista mitä moninaisimmista näkökulmista. Ne on julkaistu laajoina raportteina. Ne heijastavat historiallisen pietismin laaja-alaisuutta, muun muassa teologiaa, kirjallisuutta, kasvatusta, musiikkia, lääketiedettä, lähetystä. Suomesta on ollut mukana pari kolme esiintyjää, muista Pohjoismaista ehkä vain yksi. Itse osallistuin kongressiin 2001, 2005 ja 2009. On toivottavaa, että myös rikkaan ja jatkuvan suomalaisen pietismintutkimuksen perinteen 5
antia välitettäisiin kansainvälisille foorumeille. Suomessa on tutkittu runsaasti hallelaista varhaispietismiä, sen täkäläisiä ilmenemismuotoja ja suomalaisia pietistisiä liikkeitä. Ainakin rukoilevaisuus, herännäisyys (jonka perinteinen ruotsinkielinen nimikin on pietismen) ja lestadiolaisuus ja osittain ns. viides herätysliike juontuvat pietistisistä juurista, vaikkei useimmilla ole ollut suoranaista kosketusta Hallen pietismiin eikä sen tuottamaan kirjallisuuteen. Varmaankin myös evankelista liikettä nykyään ainakin joissakin ilmentymissään pidetään pietistisenä, vaikka perinteisesti siinä on esiintynyt suorastaan voimakkaita antipietistisiä asenteita ja saattaa esiintyä vieläkin. Merkittävän panoksen ja tärkeitä yllykkeitä suomalaisten hengellisten liikkeiden historialliseen tutkimiseen antoi kirkkohistorian professori Martti Ruuth (1870-1962). Aleksi Lehtosen väitöskirja oli Varhaisemman herännäisyyden käsitys pappisvirasta (1920). Kirkkohistorian professori Ilmari Salomies julkaisi tutkimuksen Der Hallesche Pietismus in Russland zur Zeit Peters den Grossen ( Hallen pietismi Venäjällä Pietarin Suuren aikana, 1936). Systemaattisesta eli opinkäsityksen näkökulmasta dogmatiikan professori Osmo Tiililä (1904-72) käsitteli kaikkia muita 1800-luvun hengellisiä liikkeitämme paitsi lestadiolaisuutta, jonka asiantuntija on nykyinen kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Laajimmin ja viimeiseksi Tiililä tutki rukoilevaisuutta. Hänen mittava teoksensa Rukoilevaisten kirjoja (1961, 501 s.) analysoi suuren määrän pietismin kansainvälistä kirjallisuutta, muiden muassa Speneriä, jota tosin suomeksi julkaistiin vasta 1800-luvulla, ja Franckea, jonka kirjat kuluivat kansan käsissä Suomessa jo 1700-luvulla. Erkki Kansanaho julkaisi kolme tutkimusta suomalaisesta varhaispietismistä. Hänen väitöskirjansa Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen (1947) on yhä erinomainen tiivis teologinen analyysi varhaispietismistä. Suomalaisesta nykypolvesta erityisesti Esko M. Laine on käsitellyt varhaispietismiä. Pentti Laasonen on kirjoittanut pietismistä yleiskatsauksia. Pietismin laajuuden ja monimuotoisuuden tähden tämä pikku esitys on vain sormustimellinen valtamerestä. Pietismin hengellinen isä Spener ja kirkonuudistusohjelma Elsassissa syntyneestä ja monipuolisesti sivistyneestä Philipp Jakob Speneristä (1635-1705) tuli pietismin hengellinen ja teologinen isä. Hän omaksui opettajansa Johann Conrad Dannhauerin (1603-66) puhdasoppisen dogmatiikan ja katsoi elämänsä lop- 6
puun saakka olevansa tämän oppilas, vaikka tämä ei sittemmin pietisti- Speneriä hyväksynyt. Spener sai vaikutteita Johann Arndtin teoksesta Tosi kristillisyydestä. Hänen akateeminen uransa vaihtui kirkollisiin johtotehtäviin Frankfurtissa, Dresdenissä ja Berliinissä. Spener oli vakuuttunut siitä, ettei tapakristillisyys ilman henkilökohtaista uudestisyntymistä ollut Jumalan edessä riittävää. Hän ei kuitenkaan kyennyt saamaan tätä katsomusta eikä sen mukaisia kirkonuudistusehdotuksia ympäristössään yleisesti hyväksytyiksi. Siksi hän kokosi ympärilleen samalla tavalla ajattelevien hengellisen piirin (collegium pietatis) vuodesta 1670 alkaen ja julkaisi 1675 pietismin uudistusohjelman Pia desideria ( Hurskasta ikävöintiä ). Sen saksalainen alaotsikko valaisi sisältöä: sydämen kaipuu todella evankelisten seurakuntien Jumalalle mieluiseen uudistumiseen. Se ilmestyi suomeksi vasta 1962 nimellä Kirkon uudistus. Uudistusohjelman pääasioita ovat seuraavat. Raamatun tutkimista on tehostettava kaikkien kristittyjen keskuudessa erityisesti jumalanpalvelusten rinnalla pidettävillä raamattutunneilla, joilla maallikotkin saavat selittää Raamattua. Kristittyjen yleinen ja yhteinen pappeus on otettava käyttöön. On edistettävä kristillistä elämää, jota hallitsee rakkauden käsky. Tunnustuskunnallisen polemiikin sijasta toisuskoiset on voitettava rakkaudellisessa yhteydenpidossa ja hyvällä esimerkillä. Tämä koskee myös juutalaisia. Tästä juutalaislähetys sai yllykkeen. Akateemisessa teologian opiskelussa on vähennettävä filosofian ja dogmatiikan osuutta ja korvattava sitä raamattutieteellä ja opiskelijoiden opastamisella henkilökohtaiseen hengellisyyteen ja käytännön elämään. Saarnaamisen on muututtava yksinkertaiseksi ja luovuttava oppineisuuden osoittamisesta ja tähdättävä kuulijoiden uudistumiseen ja rakentumiseen. Spenerin uudistusohjelma herätti kyllä huomiota muttei johtanut käytännössä pietistisen maallikkoliikkeen syntymiseen ennen kuin vasta Leipzigissa 1689. Varsinaisesti pietismi muodostui voimakkaaksi liikkeeksi vähän myöhemmin Preussissa, josta käsin se levisi koko Eurooppaan. Vaikka Spenerin kristillisyydenkäsitys perustui luterilaiseen ortodoksiaan, siinä tapahtui merkittäviä painopisteen siirtymisiä, joita on luonnehdittu seuraavasti: opista elämään, armosta voimaan, skolastiikasta kokemukseen, dogmatiikasta etiikkaan, meistä minään. Uudestisyntyneen yksilön sydämen usko oli tärkeämpi kuin objektiivista uskoa korostava kirkko. Samalla kristillisyydenkäsitys suuntautui tulevaisuuteen. 7
Pietismin ainoa varsinainen poikkeama luterilaisen ortodoksian opista oli eskatologia, joka reformaatiossa oli syrjäisessä asemassa ja tietyllä tavalla niukka. Spenerin ydinilmaisu oli parempien aikojen toivo. Raamatullisesti hän ankkuroi sen käsitykseen tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka on tuleva, ei vielä toteutunut kausi ja oma vaiheensa ennen maailman loppumista ja uuden maailman luomista. Tämä oli yksi motivoiva tekijä pietismin valtavassa aktiivisuudessa. Spener syntyi 30-vuotisen sodan aikana ja teki työnsä sodan hävitystä seuranneen pitkän jälleenrakentamisen keskellä. Ehkä hän kykeni välittämään toivoa tuhon kokeneille ja toivottomuudessa ja epätoivossa eläville ihmisille. Luterilaisen ortodoksian piirissä Spener leimattiin harhaoppiseksi. Wittenbergin yliopiston johtava teologi Johann Deutschmann (1626-1706) syytti 1695 häntä 284 harhaopista. Deutschmann kohdisti tarmonsa ja osan laajasta mutta teologisesti epäitsenäisestä tuotannostaan muitakin pietistejä vastaan. Valentin Ernst Löscher (1673-1749) väitti 1726 Spenerillä olevan 264 harhaoppia. Spener vetäytyi pietismiä koskeneista julkisista kiistoista 1697 ja omistautui laajan kirjallisen tuotantonsa kokoamiseen ja järjestämiseen. Samoihin aikoihin pietismin periaatteita alkoi soveltaa käytäntöön hänen teologinen ja hengellinen opetuslapsensa August Hermann Francke, pietismin käytännöllinen isä ja kansanliikkeen perustaja. Spenerin saarnoja välittyi Suomeen Anders Wegeliuksen postillassa, jonka aineistosta suuri osa on peräisin Spenerin kirjoituksista. Tätä on perusteellisesti selvittänyt Erkki Kansanaho tutkimuksessaan Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia (1950). Joitakin vuosia sitten Yleisradion aamuhartauksissa luettiin pitkään Wegeliuksen postillaa. Näin Spener puhui Suomessa vielä kolme vuosisataa kuolemansa jälkeen. Pietismin toiminnallinen isä Francke ja käytäntö kirkon uudistumiseksi Pietismistä muodostui paljon monimuotoisempi ja kokonaisvaltaisempi liike kuin reformaatio ja ortodoksia olivat, vaikka se teologisesti oli reformaatiota kapeampi. Pietismin toinen isä, August Hermann Francke (1663-1727; hänen syntymästään on siis juuri tullut kuluneeksi 350 vuotta) loi vuodesta 1698 alkaen Halle an der Saale - kaupunkiin Saksaan ns. Francken laitokset (die Franckeschen Stiftungen), joiden alue ja rakennukset ovat yhä olemassa, nyt Saksan 1989 tapahtuneen uudelleenyhdistymisen jälkeen pitkälle perusteellisesti kunnostettuina ja uuteen käyttöön otettuina mutta yhä tällä 8
nimellä. Osittain ne ovat itsessään ja niihin sisältyy laaja museo. Alue käsittää nykyään hiukan supistuneena 14 hehtaaria ja puoli sataa suurta rakennusta, jotka on pystytetty 1700- luvulla ja joista yli puolet on jo restauroitu nykyaikaiseen käyttöön. Pelkkä alueeseen ja museoon tutustuminen tekee voimakkaan vaikutuksen ja motivoi kuvittelemaan, mitä siellä Francken aikana tehtiin ja tapahtui. Francke oli nuorena luterilaisena pappina kokenut voimakkaan kääntymisen ja uudestisyntymisen, minkä hän on yksityiskohtaisesti kuvaillut. Tietyllä tavalla se muistuttaa esimerkiksi Augustinuksen, Lutherin, Urho Muroman ja Olav Valen-Sendstadin vastaavaa voimakasta kokemusta. Francken kokemus muutti häntä ihmisenä ja pappina täysin ja tuli leimaamaan hänen sanomaansa ja toimintaansa. Francke tuli 1691 Hallen laitamille Glauchaan papiksi keskelle seurakuntalaistensa juopottelua, muuta tapainturmelusta, köyhyyttä ja lasten huonoa kohtelua. He olivat kastettuja, mutta kristillisestä uskosta heissä ei paljon näkynyt, ja heidän elämänsä oli sen vastaista. Francke sai vision ensin köyhien lasten koulun ja sitten orpokodin perustamisesta. Orpoja oli paljon. Heistä huolehdittiin heikosti, vaikka orpokoteja kyllä oli jo tuolloin eri puolilla evankelista maailmaa. Samaan aikaan Francke nimitettiin kreikan ja itämaisten kielten professoriksi perusteilla olleeseen yliopistoon., jonka nimi nykyään on Martin-Luther- Universität Halle-Wittenberg. Se koostuu kahdesta yliopistosta, joista toinen perustettiin 1502 Wittenbergiin ja toinen 1694 Halleen. Yliopistot yhdistettiin 1817. Nykyistä nimeään yliopisto on kantanut vuodesta 1933 lähtien. Siellä opiskelee noin 19000 opiskelijaa. Francke toimi joitakin aikoja myös yliopistonsa rehtorina. Neljän taalerin ja 16 guldenin saaminen lahjoituksena 1695 oli Franckelle Jumalan merkki vision toteuttamiseksi. Hän aloitti välittömästi koulun köyhille lapsille ja pian toisen varakkaiden perheiden lapsille. Sen tuloilla katettiin köyhienkoulun menoja. Myös tytöt saivat koulun. Uusia kouluja perustettiin 1800-luvulla. Kouluista edettiin orpokotiin 1698. Sen valtava päärakennus valmistui 1701. Toiminnan ylläpitämiseksi taloudellisesti perustettiin luonnontuotevarasto, kirjapaino, kirjansitomo, kirjakauppa ja apteekki, joka toimii yhä. Alettiin julkaista kolmesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä Hallische Zeitung, joka oli siellä ensimmäinen lehti ja ilmestyi 80 vuotta ja tietyin katkoin ja muunnelmin vuoteen 1930 saakka. Rakennettiin orpotyttöjä ja tyttökoulua varten kolmikerroksinen ristikkotalo (Fachwerkbau), joka on Euroopan pisin, ja Eng- 9
lannintalo englantilaisia oppilaita varten. Koulut saavuttivat nimittäin pian kansainvälisen arvostuksen ja maineen. Francke perusti 1710 varakkaan vapaaherran Carl Hildebrand von Cansteinin kanssa raamattutalon (die Cansteinsche Bibelanstalt), joka on maailman ensimmäinen raamattuseura ja levitti 1900-luvulle saakka miljoonia huokeahintaisia Raamattuja kansan keskuuteen. Viimeinen Cansteinbibel painettiin 1978, siis kommunistisen Saksan demokraattisen tasavallan aikana. Francke perusti laitoksiin jo varhain monipuolisen kirjaston, joka vastasi laajuudeltaan yliopistojen kirjastoja, saattoi jopa ylittääkin niitä. Se on yhä olemassa. Siinä on niteitä 50000, paljon erityisen arvokkaita vanhoja kirjoja. Siihen liittyy laaja arkisto. Francken toiminnan piirissä syntyi 1704 hänen työtoverinsa, vävynsä ja seuraajansa Johann Anastasius Freylinghausenin toimittamana pietistien suuri hengellinen laulukirja (Geistreiches Gesang-Buch). Sen myöhemmässä laitoksessa oli yli 1500 laulua. Niitä levisi kaikkialle. Suomenkin nykyisessä virsikirjassa vuodelta 1986 niitä on useita. Suvi-Päivi Koski julkaisi 1996 laajan väitöstutkimuksen kirjan toimittajasta, taustasta, teologiasta, virsistä ja virsirunoilijoista. Francken visio laajeni paljon yli saksankielisen maailman. 1700-luvulla pietistisiä pappeja toimi Baltiassa, Venäjällä, Puolassa, Böömissä, Sloveniassa, Skandinaviassa Suomi mukaan lukien, Englannissa, Hollannissa, Intiassa ja Pohjois- Amerikassa. Heihin pidettiin yhteyttä laajan kansainvälisen kirjeenvaihdon välityksellä. Francken laitokset avasivat koko Hallelle oven maailmaan. Franckella oli laaja sielunhoidollinen kirjeenvaihto. Hän anoi Preussin valtiolta vapautusta postimaksuista. Pietismin yhteiskunnallinen ohjelma voidaan ilmaista lausumalla: Muuta ihminen, muutat maailman. Se johti Franckella suorastaan universaaliseen konkreettiseen uudistusohjelmaan, jonka hän esitteli jo 1701 ja muokattuna 1704 nimellä Der grosse Aufsatz ( Suuri kirjoitus ). Se esittäytyy kasvatus- ja sivistystoimen uudistukseksi, joka on 1700-luvun evankelisen kirkon uuden hengellisen ja sosiaalisen järjestyksen lähtökohta. Hän oli jo aikaisemmin pannut alulle teologian opintojen uudistamisen, joka oli Spenerin uudistusohjelman toteuttamista, ja lähetti teologian opiskelijoita ulkomaille kotiopettajiksi. Hallesta aloitettiin myös uraa uurtava evankelinen lähetystyö, joka suuntautui selkeästi kristillisen kirkon alueiden ulkopuolelle. Niinpä lähetettiin Penn- 10
sylvaniaan Yhdysvaltoihin työntekijöitä, joiden toiminta synnytti sinne luterilaisen kirkon. Se on perusta Yhdysvaltojen nykyään suurimmalle luterilaiselle kirkolle The Evangelical Lutheran Church of America (ELCA). Trankebariin Etelä-Intiaan Tanskan kuninkaan suojeluksessa lähetetystä Bartholomäus Ziegenbalgista (1682-1719) tuli varsinainen pioneeri, evankelisen lähetystyöntekijän prototyyppi. Toiminta johti Etelä-Intian luterilaisen kirkon syntymiseen. Pentti Taipaleen väitöskirja Halle ja Trankebar: pietismin lähetyskäsityksen syntyvaihe (1970) selvittelee tätä. Voimakkaammin evankelinen lähetystyö pääsi vauhtiin myöhemmin Herrnhutista. Suomen kannalta ratkaisevaa oli Francken ja Hallen apu Tobolskissa Venäjällä sotavankeudessa 1709-22 olleille Kaarle XII:n armeijan sotilaille, karoliineille. Heidän keskuudessaan puhkesi vakava hengellinen herätys, joka kosketti myös ja erityisesti korkea-arvoisia upseereita. Sen seurauksena Tobolskiin syntyi eräänlainen pienois-halle saksalaisen mallin mukaan: siellä oli samanlaisia hengellisiä, kasvatuksellisia ja diakonisia toimintoja kuin Francken laitoksissa. Kun heränneet karoliinit rauhan tultua pääsivät palaamaan kotiin, he toivat hengellisyytensä mukanaan. Tästä syntyi erityisesti Itä-Uudellemaalla ns. kartanopietismi, upseereiden kartanoihin hengellistä elämää ja toimintaa. Sen vaikutuspiiriin tuli kotiopettajana toiminut nuori opiskelija Abraham Achrenius, josta tuli monenlaisten vaiheiden jälkeen Länsi-Suomen rukoilevaisherätyksen alkuhahmo. Tämä Siperian herätys ja sen kerrannaisvaikutukset Suomeen ovat varmaankin kirkkohistorian erikoisimpia ilmiöitä. Siitä on meillä kirjoittanut perusteellisesti Erkki Kansanaho teoksessaan Heränneitä karoliineja (1950, uudistettu laitos nimellä Siperia opetti: hengellinen herätys Kaarle XII:n sotajoukoissa, Perussanoma 2001). Martti Ruuth julkaisi kaksiosaisen elämäkertatutkimuksen Achreniuksesta (uudistettu laitos 1922). Koska pietismi ei ollut suuntautunut opillisesti vaan käytännöllisesti ja kokemuksellisesti, siitä oikeastaan aika johdonmukaisesti tuli ekumeenisen liikkeen tienraivaaja. Kristittyjä yhdistää yhteinen pelastava kokemus Jeesuksesta. Summana Beyreuther sanoo tästä: Francke etsii tunnustusten veljellistä yhdessäoloa sellaisessa sopusoinnussa, joka yhdistää kaiken moninaisuuden ja kuitenkin jättää sen voimaan. Tämä hänen aikansa harmonian ihanne on hänelle tärkeintä. Hän haluaisi nähdä tunnustuksissa elävän kristikunnan yhteiseen koko maailman evankelioivaan ja sosiaaliseen palveluun sitoutuneena. Näin Francke ja ehkä koko hänen su- 11
kupolvensa elävät sielussaan yhden uskotun ja tunnustetun universaalikirkon maailmanlaajoissa avaruuksissa - ja pysyvät tietoisesti oman tunnustuksensa kirkossa. Hallen pietismi, Württembergin pietismi ja herrnhutilaisuus olivat se maaperä, josta 1800-luvun monet ja laajat kansanherätysliikkeet (Erweckungsbewegungen) Saksassa versoivat, vaikka niihin tuli paljon vaikutteita muualta. Radikaalipietismi? Pietismin yhteydessä puhutaan usein radikaalipietismistä. Jos jo pietismin täsmällinen määritteleminen on sen monimuotoisuuden vuoksi vaikeaa, vielä hankalampaa on määritellä radikaalipietismiä ja sen suhteita maltilliseen eli kirkolliseen pietismiin. Perustavin ero lähtökohdassa on suhtautuminen kirkkoon. Maltillisen pietismin edustajat halusivat määrätietoisesti pysyä luterilaisessa tunnustuksessa ja kirkossa ja uudistaa kirkkoa. Radikaalipietistit ajautuivat separatismiin eli hylkäämään kirkon kokonaan, koska kirkko miellettiin parantumattomaksi. Kirkon uudistaminen oli siis mahdotonta. Kirkosta irtautuminen johti myös kirkon tunnustuksen ja opin kriittiseen tarkasteluun ja olennaisissa kohdissa sen hylkäämiseen. Radikaalipietistisiä piirteitä ja piirejä oli jo varhaisen pietismin liepeillä. Toisaalta Spener ja Francke ja muut pietistit olivat omissa asenteissaan hyvin selviä ja torjuivat separatismin. Toisaalta he eivät aina torjuneet radikaalipietistejä, mikä vaikuttaa ehkä omituiselta ja epäjohdonmukaiselta. Se saattoi johtua siitä, että oli vaikea erotella yksittäisten ihmisten uskonilmauksia toisistaan ja tietää, kenellä todella oli Pyhän Hengen vaikuttama puhdas usko, ja siten suoralta kädeltä tuomita heitä. Syynä saattoi olla myös, että kirkolliset pietistit toivoivat voivansa voittaa näitä äärimmäisyyksiin ajautuneita yksittäisiä kristittyjä. Suomeen pietismi saapui radikaalipietistien edustamana ja aiheutti jyrkkiä toimenpiteitä kirkossa ja yhteiskunnassa. Se myös huononsi myöhemmin maltillisen pietismin vaikutusmahdollisuuksia, koska pietismin vastustajat eivät aina pystyneet erottamaan radikalismia ja kirkollista pietismiä toisistaan. Radikaaliset ilmiöt ajautuivat kuitenkin suhteellisen pian käytännöllisiin mahdottomuuksiin, sisäisiin ristiriitoihin ja hajoamiseen. Historiasta tunnetaan useita radikaalipietismin edustajia. Heidän toiminnallaan ei kuitenkaan ole ollut varsinaista jatkuvuutta. Sekä teologisesti radikaalisia ajatuksia että yhteisöllistä separatismia on esiintynyt myös paljon myöhemmin ja halki aikojen. Geneettisiä yhteyksiä radikaali- 12
pietismiin ei kuitenkaan luultavasti ole ollut. Separatismia suhteessa kirkkoon ja kirkon uudistamisen pyrkimyksestä luopumista on esiintynyt myös aivan toisenlaisista lähtökohdista. Tutkimuksessa on keskusteltu siitä, onko radikaalipietismiä pidettävä lainkaan pietisminä. Olen sillä kannalla, että näiden ryhmittymien välillä on niin suuria opin ja elämän, hengellisyyden ja hengen eroavuuksia, etteivät ne kuulu eivätkä sovi yhteen. Käytännössä radikaalipietistit eivät viihtyneet kirkollisten parissa eivätkä kirkolliset radikaalien parissa, vaikka historiallisissa lähtökohdissa olikin yhteisiä tekijöitä. Kehityksen kulku johti kuitenkin aivan eri suuntiin. Radikaalipietismin analogiaksi on syytä mieltää ns. radikaalireformaatio eli uskonpuhdistuksen vasen siipi, jota edustivat ennen kaikkea Thomas Müntzer, Andreas von Karlstadt, Kaspar Schwenckfeld ja Balthasar Hubmaier. Silläkin oli yhteisiä lähtökohtia reformaation kanssa, mutta se kehittyi nopeasti täysin erilaiseen suuntaan ja haarautumiin, joilla ei ollut keskenäänkään mitään yhteistä. Nykyään ainakaan useimpiin heistä ei viitata myönteisesti. Uskonnonvapauden ja suvaitsevaisuuden kannalta radikaalipietisteillä on Wallmannin mukaan ollut jopa suurempi tienraivaajan merkitys kuin maltillisilla pietisteillä. Pietismin heikkouksia ja vahvuuksia erityisesti luterilaisesta näkökulmasta Erkki Kansanaho mieltää pietismin ydinpiirteiksi seuraavat asiat. 1. Uudestisyntyminen theologia regenitorum ( uudestisyntyneiden teologia ). Tiililä sanoo Franckesta, että elämän muutosta korostavana pietistinä tämä puhuu vähemmän vanhurskauttamisesta kuin uudestisyntymisestä. 2. Pyhitys theologia viatorum ( matkamiesten jumaluusoppi ). Tiililä sanoo: Luterilaisuuden sydänääni ei pääse Francken julistuksessa täyteen oikeuteensa. Meidän puolestamme kärsinyt Kristus jää varjoon puhuttaessa aina uusin kääntein meissä elävästä Kristuksesta. 3. Voluntarismi Deus semper agens ( aina toimiva Jumala ). 4. Matalakirkollisuus ecclesia viva ( elävä seurakunta ). 5. Raamatullisuus theologia biblica ( raamatullinen teologia ). Pietismi toimeenpani merkittävästi uskonpuhdistuksen periaatteita. Luther ja muut reformaattorit olivat löytäneet Raamatun uskon ainoaksi sisällöksi, mutta se jäi oppineisiin yliopistopiireihin. Kaikkiaankin reformaatio oli yliopistoliike, ei kansanliike. Vasta pietismi yli puolitoista vuosisataa myö- 13
hemmin toi Raamatun todella kansan käsiin. Reformaatiossa oli lausuttu kaikkien uskovien yhteisen ja yleisen pappeuden jalo raamatullinen periaate. Ortodoksiassa sille ei ollut tilaa, se oli virka- ja pappiskeskeistä. Pietistit arvostivat pappisvirkaa suuresti ja vaativat, että sen haltijoilla itsellään olisi elävä usko ja he eläisivät ja julistaisivat Raamatun ja luterilaisen uskon mukaisesti. Samalla he halusivat toteuttaa kaikkien uskovien pappeutta. Pietismi oli teologinen maallikkoliike, jota johtivat koulutetut ja yleensä pappisvirkaan vihityt miehet. Pietistissä liikkeissä oli tilaa naisillekin, vaikkei näiden asema yleisesti vielä paljon poikennut siitä, mikä se yhteiskunnassa muuten oli. Lutherilla oli kirkas lähetysnäky ja lähetystahto. Reformaatiolla ei kuitenkaan ollut välineitä sen toteuttamiseen. Luostareiden lakkauttamisen myötä uskonpuhdistuksen kirkosta poistuivat sääntökunnat, järjestöt, jotka olivat roomalaiskatolisessa kirkossa erinomainen lähetyksen väline. Ortodoksialle lähetys ei elänyt ainakaan käytännössä. Pietismi sen sijaan oli myös lähetysliike. Siinäkin (vasta) se toteutti uskonpuhdistuksen periaatteita. Meistä ihmisistä voidaan esittää se psykologinen totuus, että suurimmat vahvuutemme ovat myös suurimpia heikkouksiamme. Samoin voidaan sanoa erilaisista liikkeistä. Reformaation ja ortodoksian suuri vahvuus oli opillisuus, joka on kristillisen uskon olennainen ulottuvuus ja perusta. Samalla siitä tuli ortodoksian suuri heikkous, joka kahlitsi sen omaan oikeassa olemiseen ja sulki sen yhteydestä niihin, jotka eivät pikku yksityiskohtia myöten jakaneet sen oppia. Pietismin vahvuus oli sen kokemuksellisuus, joka välttämättä kuuluu oikeaan elävään uskoon. Siitä tuli kuitenkin myös pietismin suuri heikkous, sillä kokemus on lahja ja siten evankeliumia, mutta pietismissä siitä tulikin helposti vaatimus, joka on lakia: Oletko kokenut syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen? Kysymys on oikeutettu ja välttämätön, mutta se on lakia. Tässä laki ja evankeliumi ovat helposti sekoittuneet toisiinsa, niin että kokemus tai sen puute tai heikkous syrjäyttää uskon ja armon. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien sanoman pohjalta ortodoksiassa opetettiin laista ja evankeliumista laajasti - ja niin selvästi, että ihmiset oppivat sen kaavan ulkoa. En tiedä, missä määrin seuraava väite on todistettavissa, mutta minusta on mitä ilmeisintä, että laista ja evankeliumista tuli ortodoksiassa loppuun kaluttu luu. Sanankuulija tiesi ennakolta tarkoin, että ensin saarnassa tulee ankaraa lakia, jota kuitenkin seuraa lempeä evankeliumi. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, ettei tämä asia muodostunutkaan pietismissä enää keskeiseksi vaan käsitteellisesti ja osittain asiallisestikin jäi syrjään, ei kiellet- 14
tynä mutta itsestään selväksi koettuna, niin ettei siihen sisältynyt enää mitään luovaa. Oireellista on, että Brechtin 4- osaisessa kokoomateoksessa pietismin historiasta ei ole edes hakusanaa laki ja evankeliumi. Tämä ajattelutapa ja kielenkäyttö eivät olleet keskeiset. Spenerissä, Franckessa ja lukemattomissa muissa maltillisissakin pietisteissä oli ja on paljon puutteita ja heikkouksia ja sellaista, mitä ei pidä toistaa eikä osittain voikaan. Silti lasta ei pidä heittää pesuveden mukana. On kaikesta huolimatta kysymys tietystä jatkumosta. Mielestäni pietistien toiminnallisia saavutuksia ei voi kieltää. Millä muulla liikkeellä on vastaavaa esitettävänä? He joutuivat myös elämään jatkuvassa jännitteessä ja uhan alaisina. Ruotsi- Suomessa konventikkeliplakaatti oli lakina voimassa vuodesta 1726 alkaen ja kumoutui Suomessa vasta ensimmäisen kirkkolain mukana 1869, Ruotsissa hiukan aikaisemmin. Pietismille olennaiset kirkon holhouksesta vapaat hengelliset kokoontumiset, seurat, olivat sen mukaan lainvastaisia. Silti pietistinen kristillisyys levisi. Tässä pietistit eivät olleet lainkuuliaisia vaan kansalaistottelemattomia. Se edisti yleistä yhteiskunnallista perusvapautta. Spenerin ja Francken pahimpia vastustajia olivat luterilaista puhdasoppisuutta edustaneet teologit ja papit. Ellei Francke olisi saanut toiminnalleen tukea Preussin valtiolta, se olisi tukahtunut oikeaoppisten vastustukseen. Suomen varhaispietistit luottivat käytännössä enemmän Ruotsin valtioon kuin luterilaiseen kirkkoon. Francken kasvatusjärjestelmää ja orpokotia voidaan perustellusti arvostella ankaruudesta ja kyvyttömyydestä ottaa lapsen omalaatuisuutta huomioon. Samalla on kuitenkin kysyttävä, olisiko ollut muita menetelmiä silloisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa. Orpokoti tarjosi kuitenkin suojaa ja elämän mahdollisuudet lukemattomille lapsille ja koululaitos koulutusta ja kasvatusta samoin. Oma peruskritiikkini historiallista pietismiä kohtaan on teologinen: sille ei ollut ratkaisevaa lain ja evankeliumin suhde, vaan nämä pyrkivät sekoittumaan toisiinsa. Niillä on yhteytensä ja eronsa. Ellei sitä oteta huomioon eikä toteuteta ajattelussa, julistuksessa, toiminnassa ja uskonkilvoituksessa, ajaudutaan helposti sen vääristymiin lakihenkisyyteen eli legalismiin ja lain turhentamiseen eli antinomismiin. Kumpikin on vaarallista ja tuhoisaa. Kyllä pietismissä on selkeästi lakia ja evankeliumia, yksinkertaisesti sanoen synnin ja armon julistamista ja siinä todellisuudessa elämistä. On mahdotonta ajatella, että esimerkiksi kaikki Francken toiminta olisi ollut vain lain motivoimaa ja ylläpitämää. Kyllä sovitus, armo, usko luottamisena näihin oli 15
olennaista. Sen sijaan näiden keskinäinen suhde ei varmaankaan tullut kirkkaaksi. Siksi monet jäivät lainalaisuuteen, mikä on raskasta ja uskolle tuhoisaa. Pietismissä on aina ollut rinnakkain ja sisäkkäin legalistinen puoli ja evankelinen puoli. Tämä jännite tiedostetaan esimerkiksi tämän päivän Gnadaun-liikkeessä Saksassa. Lain ja evankeliumin suhde on loputon luovuuden ja rikkauden lähde, kaukana kaavamaisuudesta. Lisää Francken juhlavuoden kunniaksi Perusta-lehden numerossa 4 on useita kirjoituksia hänestä, Francken laitoksista ja pietismistä yleensä. Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistossa Kauniaisissa 2.- 4.1.2014 Leif Erikson käsittelee Spenerin Pia desideria -ohjelmaa ja Seija Mäkelä Francken kirkko-oppia. Päivien yleisaihe on Herätys eilen, tänään, huomenna. Sen piirissä luodaan katsauksia myös maamme hengellisten liikkeiden menneisyyteen ja nykyhetkeen. 16
Reijo Arkkila, TT, rovasti Herrnhutilaisuus ja liikkeen vaikutushistoriaa pohjoismaissa ja Baltiassa Kreivi Nikolaus Ludvig von Zinzendorf (1700-1760) Kreivi Zinzendorf sai pietistisen koulutuksen Hallessa. Hän kuitenkin löysi pian Hallen jätettyään kirkkaamman luterilaisuuden Wittenbergissä. Keskukseen hänen uskonkäsityksessään nousivat Kristuksen haavat ja veri. Kristuksen ristintyö, sovintoveri ja kylkihaava olivat pääsävelinä hänen julistuksessaan. Näin muotoutui omalaatuinen hengellinen liike, jonka me yleensä tunnemme herrnhutilaisuutena. Englantilainen maailma käyttää nimeä Moravians. En oikeastaan halua pitää herrnhutilaisuutta osana pietismiä, vaan paremminkin osana evankelista liikettä. Herrnhut Tärkeää vaihetta koko liikkeen kannalta merkitsi Herrnhutin yhteisön muodostuminen nykyisen Saksan kaakkoiskulmaan pieneen kylään. Siellä oli Zinzendorfilla maatila, jonka hän luovutti 1720-luuvn alussa Tsekinmaasta tulleille ns. hussilaisen liikkeen (Unitas Fratrum)pakolaisille. Näin syntyi hengellinen yhteisö, jonka nopeasti valtasi Zinzendorfin välittämänä lähetysherätys. Herrnhutissa tuli kunnia-asiaksi jokaiselle perheelle lähettää ainakin yksin jäsenistään lähetyskentille. Näin vuodesta 1732 vuoteen 1760 Herrnhutin lähettejä lähti kaikkiaan 200 yhteensä 10 eri maahan. Päivän tunnussana Herrnhutin yhteisön erityispiirteitä oli sekin, että se alkoi arpoa tunnussanoja päivittäiseen käyttöön. Näin syntyi Päivän tunnussana -kirja. Nykyisin ensimmäinen Vanhan testamentin teksti arvotaan yhä edelleen Herrnhutissa ja sille valitaan rinnakkaisteksti. Päivän tunnussana leviää monilla eri kielillä. Eniten tätä pientä kirjaa julkaistaan Saksassa ja Suomi on tässä hyvänä kakkosena. Suomen painosluvut nousivat merkittävästi, kun sotavuosina tun- 17
nussanaa jaettiin rintamalla kaikille sotilaille. Leviäminen Ruotsiin Tanskassa herrnhutilaisuudella oli merkittävä vaikutus, joka jatkui edelleen 1800-luvulla. Ohitan kuitenkin sen. Ruotsiin herrnhutilaisuus ulotti vaikutuksensa 1730-luvun lopulla. Liikkeen johtajaksi Tukholmassa nousi pastori Thore Odhelius. Länsigöötanmaalla tärkeä vaikuttaja oli Elias Östergren, joka itse vieraili Herrnhutissa 1739/1742. 1740-luvulla johtavia Ruotsin herrnhutilaisia oli Arvid Gradin. Monessa paikassa kirkot täyttyivät Gradinin saarnatessa. Tärkeä tapahtuma Ruotsin herrnhutilaisuudessa oli David Hollaziuksen kirjasta Armon järjestys autuuteen ilmestynyt ruotsinkielinen painos vuonna 1742. Kirjasta on sanottu, että se oli aito herrnhutilainen kirjoitus: Pääkohta armonjärjestyksessä oli rauhan löytyminen verisen sovituskaritsan helmassa. Vuosi 1743 oli erityisen merkityksellinen Ruotsin herrnhutilaisuudessa. Silloin ilmestyi laulukokoelma Sions sånger. Siitä julkaistiin hiukan laajennettu painos vuonna 1745. Tämä laulukirja tuli laajaan käyttöön, erityisesti Norrlannissa. Herrnhutilaisuuden seulonta-aika ulotti vaikutuksensa myös Ruotsiin vuosina 1745-52. Tämän ajan keskellä oli merkittävä julistaja ja runoilija Carl Anders Rutström (1721-1772). Rutströmin kuoleman jälkeen ilmestyi laulukokoelma Sions Nya Sånger. Tämän kirjan lauluista pääosa on Rutströmin kasialaa. Merkittävää oli myös Smoolantilaisen kirkkoherran Abraham Falkin toiminta. Hän on tullut tunnetuksi laulustaan Världen i Jesus rättfärdig är vorden. 1700-luvun loppuvuosina herrnhutilaisuus ulotti vaikutuksena Norrlantiin aina Tornionjokilaaksoa myöten. Tämän liikehdinnän merkittävä johtaja oli Nils Wiklund. Wiklund tuli Kristuskeskeiseen käsitykseen lakipietismin taustalta. Wiklundilla oli suuri vaikutus 1800-luvun herätysliikkeisiin, etenkin lestadiolaisuuteen.. Suomen yhteydet 1740-luvulla herrnhutilaisuuden uranuurtaja Suomessa oli ruotsalaisen kenraalikuvernöörin hovipappi Johannes Svärdsjö. Hänen rinnallaan muutamat suomalaiset pappismiehet, joukossa pohjalainen Juhana Kranck esiintyivät liikkeen kannattajina. Kranckin tie oli välillä johtanut Eriksonien separatistiseen liikkeeseen. Myöhemmin Kranckista tuli Kuusamon kirkkoherra. Erikoista on, että ensimmäinen tunnettu 18
suomalainen lähetyssaarnaaja löytyy herrnhutilaisuuden yhteyksistä. Porvoolaissyntyinen Mattias Nyberg lähetettiin vuonna 1759 Surinamiin. Työkausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Nyberg menehtyi sairauteen vain viiden kuukauden päästä kentälle saapumisesta. Suomeen herrnhutilaisuus ulotti merkittävän vaikutuksensa täällä vierailleiden Herrnhutin lähettien kautta 1700- luvun loppuvuosikymmeninä. Läheteistä pisimmän ajan ja perusteellisimman työn Suomessa tekivät A. Sten ja Hans Chr.Hansen. Heidän tärkeimpiä pysähdyspaikkojaan olivat etelässä Turku ja Helsinki. He tekivät laajoja matkoja sisämaahan. Herrnhutilaisen liikkeen suomalaisista ystävistä huomattavimpia oli turkulainen professori Lars Lefren, jonka kodissa Turun herrnhutilaispiiri kokoontui ja liikkeen vierailevat sanansaattajat saivat asuinsijan. Erityisen merkittävää oli Jalasjärven kappalaisen Elias Laguksen toiminta. Hänen luonaan Herrnhutin lähetit viipyivät pitkään. Jalasjärveltä Lagus siirtyi vuonna 1797 Mouhijärvelle kirkkoherraksi ja täältä edelleen vuonna 1805 Taivassaloon. Siionin Virret Elias Laguksen suuri vaikutus herrnhutilaisen uskonkäsityksen leviämiseen johtuu ennen muta siitä, että hän Jalasjärvellä ollessaan käänsi ruotsinkieliset Siionin virret suomeksi. Ne ilmestyivät vuona 1790 ja kirjasta tuli herätysliikkeitä yhdistävä laulukirja vuosikymmenien ajaksi. Siionin virsien teologiassa yhdistyvät väkevä objektiivinen sanoma Kristuksen kärsimystiestä ja ristin verestä sekä subjektiivinen kaipauksen ja ikävöinnin sävyttämä sisäinen sydämen kristillisyys. Baltian herrnhutilaisuus Erityisesti on huomattava, että herrnhutilaisuus nopeasti 1730-luvulla levisi Baltian maihin. Näin tapahtui Latviassa ja nykyisen Viron alueella. Liike kohtasi myös vastustusta, mutta siitä tuli kansanliike, joka jatkoi vaikutustaan koko 1800-luvun. Pohjoismaisten herätysliikkeiden vaikutus ei ulottunut Baltiaan, mutta niiden paikkaa ainakin osaltaan täytti herrnhutilaisuus. Liike joutui kovaan puristukseen kommunistivallan aikana. Se ei ole tästä puristuksesta pystynyt toipumaan. Liikkeen vaiheiden tutkimus on herättänyt kiinnostusta Neuvostoliiton hajottua. Minulla on se käsitys, ettei Suomessa kovinkaan paljon tunnettu ja tunneta herrnhutilaisuuden vahvaa vaikutusta Baltian maissa. 19
Vaikutus 1800-luvun herätysliikkeisiin Suomessa Herrnhutilaisuudesta ei siis muodostunut varsinaista kansanliikettä Ruotsissa ja vielä vähemmän näin tapahtui Suomessa. Liike eli lähinnä pienten ystäväpiirien toiminnan kautta. Siitä huolimatta voidaan sanoa, että liikkeen vaikutus on ollut Suomen hengelliseen maaperään valtaisa. Siionin virret oli se vaikutuskanava, joka voidaan selvimmin osoittaa. Tästä kirjasta tuli rukoilevaisliikkeen laulukirja Achreniuksen rinnalla. Savon ja Pohjanmaan herännäisyys käytti Siionin virsiä 1890- luvulle saakka. Silloin herännäisyys otti käyttöön Wilhelmi Malmivaaran uudistaman kirjan. Perusteemat säilyivät, mutta veriteologiaa karsittiin kovin ottein. Näin on sen jälkeen tapahtunut myös seuraavissa uudistuksissa. Lestadiolaisuuden alkuvaiheessa oli Siionin virret myös tämän liikkeen laulukirja, kunnes syntyi oma Siionin laulujen kokoelma. Lestadiolaisuuden taustalla on nähtävissä vahvasti herrnhutilaispapin Nils Wiklundin vaikutus. Hänen kauttaan syntynyt herätys loi pohjaa lestadiolaisuudelle. Kristuksen ristin työn ja sovintoveren sanoma yhdistävät Wiklundilaisen liikkeen ja lestadiolaisuuden. Evankelinen herätysliike on eri yhteyksissä nähty herrnhutilaisuuden selvimpänä jatkumona Suomessa. Evankelisen liikkeen valoisat perussävelet ammentavat samasta lähteestä: Kristuksen koko maailmalle hankkimasta lunastuksesta. Jeesuksen haavat ja veri ovat pelastussanoman keskuksessa. Esim. K.V.Tamminen ja Lauri Takala ovat kirjoituksissaan ja tutkimuksissaan korostaneet tätä yhteyttä. Itse teen sen erityisesti lähetyskirjeessäni Jeesuksen haavat ja veri. Erityistä on ollut se, että Siionin kanteleeseen on löytänyt tiensä suuri joukko Rutströmin lauluja. Johannes Bäck on ollut tähän vaikuttamassa. Samoin on huomattava, että edellä mainittu Falkin laulu on Siionin kanteleessa Oi kädet Jeesuksen auki on aivan -laulun toisessa säkeistössä: Ristillä maailma vanhurskaaks luotiin! (SK 212:1 ja 2). Siinä on koko maailman autuuden oppi väkevästi. Vielä on muistettava herrnhutilaisuuden lähetysrakkaus. Sieltä on etsittävä myös Suomen herätysliikkeiden lähetysinnon pohjavirtoja. Lestadiolainen uusheräys, herännäisyyden lähetysrahasto, rukoilevaisten liikkeellelähtö ja evankelisen liikkeen vahva panos lähetystyössä ovat tästä hyviä esimerkkejä. Kristuksen rakkaus saa liikkeelle kaikkeen maailmaan! Herrnhutilaisuus oli yhteyksiä hakeva, ekumeeninen liike ennen ekumeniaa. Tätä linjaa omalla tavallaan vaalimme, kun korostamme luterilaisten herätysliikkeidemme yhteistä perintöä. Näin Hanna Rauta runoilee herrnhutilaises- 20
ti : Jolla on turvana veri ja haavat, kaikki ne ikuisen autuuden saavat! Kirjallisuusviitteitä: Arkkila, Reijo 2003:Jeesuksen haavat ja veri Arkkila,Reijo 2005: Verievankeliumin julistajia (Kotimatkalla-vuosikirja) Holmquist, Hjalmar 1940: Handbok i svensk kyrkohistoria II Koskenniemi, Lauri 1994: Avara ja tinkimätön. K.V.Tammisen elämä. Salomies,Ilmari 1962:Suomen kirkon historia III Takala, Lauri 1929: Suomen evankelisen liikkeen historia I 21
Pasi Palmu, TM, pastori Uusluterilaisuus ja sen taustat Lutherkaupunki, jossa ei ole luterilaista seurakuntaa Lutherkaupunki Wittenberg voi yllättää pahanpäiväisesti turistin, joka haluaa tehdä pyhiinvaelluksen luterilaisen uskonpuhdistuksen alkukotiin. Turistin odotuksia vastaa varmaankin maailman suurin reformaatioaiheinen museo, joka sijaitsee Lutherhausissa. Tämä keskiaikainen rakennus palveli ensin augustinolaisluostarina ja sittemmin Luthereiden kotitalona. Vierailut kaupunginja linnankirkoissa palauttavat turistin mieleen tutut kuvat, joissa Luther saarnaa seurakunnalle tai Melanchthon toimittaa kastetta. Raatihuoneentorille päästyään luterilainen turisti saattaa jopa hämmentyä, miten hallitsevalla paikalla uskonpuhdistajien massiiviset patsaat seisovat. Kaikkea tätä luterilaisuuden innostama turisti oli lähtenytkin katsomaan. Entä mikä oli se pahanpäiväinen yllätys? Turistille selviää, että kaupungissa toimii kyllä protestanttinen seurakunta, mutta luterilainen se ei ole. Eikä siihen kuulukaan kuin kymmenisen prosenttia kaupungin väestös tä. Eli luterilaisen uskonpuhdistuksen kehdossa ei ole varsinaista luterilaista seurakuntaa ollenkaan! Protestantismia edustaa unioitu seurakunta, jossa virallisesti tunnustettu asema on sellaisella ehtoollisopilla, jonka edustajille Luther aikoinaan sanoi: Meissä on eri henki. Jossakin vaiheessa luterilaisuus on siis kokenut lähes täydellisen alasajon. Kaikkea ei selitä DDR-aika eikä sosialistisen valtion uskontopolitiikka. Automatkan päässä, Puolan puolella, kommunistinen komento ei kyennyt tukahduttamaan selkeäpiirteistä roomalaiskatolisuutta. Saksalaista luterilaisuutta sen sijaan oli heikennetty sisältä ja ulkoapäin jo vuosisatoja ennen kuin yhtäkään valtion kustantamaa ateistista kirjasta oli luetettu koululapsille. Mitä oli tapahtunut? Rooman kirkon vastaisku Tarkastelunäkökulma ratkaisee, onko luterilaisuuden 400-vuotista historiaa 22
Saksassa pidettävä yhtenäisen protestantismin voittokulkuna vai Lutherin löydön painamisena kirkolliseen marginaaliin. Uusluterilaisuuden näkökulmasta kysymys on jälkimmäisestä. Itse asiassa luterilaisuuden rusikoiminen alkoi jo Augsburgin interimissä 1548, jolloin katolilainen keisari oli voittanut evankeliset ruhtinaat, ajanut luterilaiset papit maanpakoon ja käskenyt roomalaiskatolisen messun käyttöönoton kaikkialla. Pakkotoimenpiteet eivät kuitenkaan purreet: kansa oli sydämestään omaksunut luterilaisen uskon. Noihin aikoihin Saksan kansasta noin seitsemän kymmenesosaa oli luterilaisia, parikymmentä prosenttia erilaisia reformaation vasemman laidan kannattajia kuten kastajaliikkeiden jäseniä ja vain kymmenesosa uskollisia paavin kirkolle. Massiivinen vastauskonpuhdistus muutti tilanteen sellaiseksi, kuin se on Saksassa sittemmin ollut vuosisatojen ajan: Rooman kirkko sai vallattua takaisin valtaosan eteläisestä Saksasta ja juurrutti vaikutuksensa syvälle baijerilaiseen sieluun. Myös läntisessä Saksassa katolilaisuus saavutti voittoja. Kuitenkaan elinvoimaista luterilaisuutta ei pakkotoimin saatu kukistettua, ja niin Augsburgin uskonrauhassa 1555 luterilaisuus sai olemassaolon oikeuden niissä maakunnissa, joissa ruhtinas oli luterilainen: cuius regio, eius religio. Ortodoksian aika vahva luterilaisuus? Usein ajatellaan, että 1600-luku puhdasoppisuuden aikakausi oli vahvan ja turvatun luterilaisuuden aikaa. Yksimielisyyden ohje vuodelta 1577 oli selkeyttänyt ja paaluttanut opin niissä kysymyksissä, joiden parissa varsinkin Genevestä vaikutuksia saaneet luterilaiset kamppailivat. Tosiasia onkin, että kolmikymmenvuotisen sodan (1618-48) kurimus oli paradoksaalisesti harvinaislaatuista tuotteliaisuuden aikaa luterilaisessa kristikunnassa. Tänä aikana syntyivät monet dogmaattiset suurteokset. Saksan kansan pitkittynyt kärsimysvaellus kypsytti myös syvällistä luterilaista hartauskirjallisuutta (kuten Johann Gerhardin Meditationes sacrae) sekä ne kuolemattomat virret, joita edelleen eri maiden luterilaisista virsikirjoista lauletaan. Kuitenkaan aikakausi ei näytä ollenkaan niin varmalta luterilaisuuden kannalta kuin voisi kuvitella. Kalvinilaisuus oli jo ennen kolmikymmenvuotista sotaa saanut voittoja useilla luterilaisilla alueilla. Lännessä Pfalz oli luopunut luterilaisuudesta, ja reformoituun kirkkoon oli siirtynyt peräti 24 aiemmin luterilaista maakuntaa. Syyt löytyivät ruhtinashuoneista: jotkut kääntyivät kalvinismiin, koska katsoivat luterilaisuuden jääneen puolitiehen katolilaisen taikauskon poistamisessa messunvietosta ja sakramenttien toimit- 23
tamisesta. Toiset ihailivat Hollannin ja läntisten ruhtinaskuntien kulttuuria ja uskontoa. Hyvin monille kääntymyksen syy oli poliittinen. Useissa tapauksissa on mahdoton erottaa aitoa vakaumusta ja opportunismia. Kuinka paljon kääntymykseen vaikutti esim. halu varmistaa reformoidun maakunnan periminen? Kolmikymmenvuotisen sodan päättäneessä Westfalenin rauhassa 1648 uskonrauha ulotettiin koskemaan myös reformoitua kirkkoa. Nähtiin kehityskulku, josta Berliini-Brandenburg on edustava esimerkki. Vaaliruhtinas Juhana Sigismund oli jo 1613 kääntynyt luterilaisesta reformoiduksi. Mitä tapahtuisi ruhtinaskunnassa, jossa jopa jokainen kyläkoulun opettaja oli allekirjoituksellaan sitoutunut Yksimielisyyden ohjeeseen? Tulevaa aikaa enteili vaaliruhtinaan historiallinen ratkaisu: 2,5 miljoonaa luterilaista alamaista saivatkin jäädä entiseen uskoonsa! Jopa vaaliruhtinaan vaimo ja tytär jäivät luterilaisiksi, ainoastaan ruhtinas itse ja perintöprinssi omaksuivat reformoidun uskon. Mutta tilanne osoittautui pian kestämättömäksi. Jo kääntymistään seuraavana vuonna vaaliruhtinas antoi käskykirjeen, ettei toisen tunnustuskuntaa saanut rangaistuksen uhalla solvata. Myöskään luterilaisen teologian linnakkeeseen, Wittenbergin yliopistoon, ei Brandenburgista enää sopinut lähteä opiskelemaan. Tämä rangaistuksen uhalla määrätty suvaitsevaisuus ei kuitenkaan riittänyt ratkaisemaan ongelmia. Sen sijaan ruhtinaan historiallisen liberaali ratkaisu valmisti maaperää Preussin myöhemmälle uskontopolitiikalle, josta puolestaan tuli merkittävä syy uusluterilaisuuden synnylle. Seuraava suuri askel nähtiin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen, kun Fredrik Vilhelm, Suuri Vaaliruhtinas, vahvisti 1653 preussilaisen suvaitsevaisuuden periaatteen. Päätöstä seuraavina vuosikymmeninä Berliiniin virtasi tuhansia hugenotteja Ranskasta, juutalaisia Wienistä, valdolaisia ja mennoniittoja eri puolilta Eurooppaa. Aitoa, yhteyteen johtavaa suvaitsevaisuutta luterilaisten ja reformoitujen kesken ei kuitenkaan saavutettu. Pahimmin tiellä oli luterilaisista tunnustuskirjoista perusteellisin ja nimenomaan reformoidun opin tuomitseva Yksimielisyyden ohje. Vaaliruhtinas määräsi vuonna 1656 piispallisten valtuuksiensa nojalla Yksimielisyyden ohjeen poistettavaksi Brandenburgissa ja hänen perintömaillaan voimassa olevista luterilaisista tunnustuskirjoista. Vuonna 1662 vaaliruhtinas antoi kaksi ediktiä, joiden nojalla reformoitua oppia vastaan saarnaavat papit voitiin erottaa viroistaan ja kaikki Wittenbergissä opiskelevat käskettiin kolmen kuukauden kuluessa takaisin kotiin. 1664 kiellettiin vaaliruhtinaan uskontopolitiikan arvostelu. Pakolla toteutettu suvaitsevaisuus johti mm. siihen, että luterilaisista virsirunoilijoista kuuluisin, Paul Gerhardt, menetti virkansa Berliinin Nikolainkir- 24