Vedenpinnan nousu Etelä-Saimaan jääjärvessä?

1 Vedenpinnan nousu Etelä-Saimaan jääjärvessä? MATTI HAKULINEN Teksti täydentää Saimaan jääjärvet kirjassa kuvattua maanäytetutkimusta. Aiheeseen liittyvät kuvat on esitetty kirjassa. 1. Tutkimuspaikka ja sen kerrostumat Rakentamista varten tehdyssä pohjatutkimuksessa on Lappeenrannan alueella Finnforestin sahan alueelta löydetty kaksi päällekkäistä hienorakeista maakerrosta ja niiden välissä noin kolmen metrin paksuinen hiekkakerros (IPT 1962). Tutkimuspaikka sijaitsee noin kolme kilometriä Lappeenrannan keskustasta luoteeseen nykyisen Finnforest Oy:n teollisuusalueella, sahan länsipuolella. Välittömästi sen länsipuolella on karkearakeinen harjumuodostuma. Harjussa on selvästi näkyvissä Baltian jääjärven III -vaiheen rantalovi noin tasolla + 96, jonka yläpuolella harjun laki nousee korkeimmillaan tasolle + 108. Näytteenottopaikka on noin 180 metrin etäisyydellä Baltian jääjärven ja noin 70 metrin etäisyydellä jääjärvivaiheen HIV:n ylimmästä rannasta. Vanhojen 1960-luvulla tehtyjen pohjatutkimusten mukaan voidaan hienorakeisten kerrostumien laajuus melko hyvin kartoittaa. Ylemmän noin 1 1,5 metriä paksun kerrostuman leveys on 20 30 ja pituus lahden suunnassa 40 50 metriä. Alemman kerrostuman paksuus on yleensä 5 10 metriä. 1960-luvulla tutkittujen maanäytteiden perusteella alempi hienorakeinen kerrostuma sisältää kerrallista savea ja hiesua (savea ja silttiä). Luonnontilaisena tutkimuspaikka on ollut hiekkalahti. Maasto, joka sen ympäristössä ulottuu monin paikoin tason + 85 yläpuolelle (HIV taso +82), on rajoittanut rantaaallokkoa. Laajin ulappa on HIV- jääjärvivaiheessa ollut pohjoiseen noin kaksi kilometriä. Baltian jääjärven aikana saaristo on ollut merkittävästi vähäisempi ja tuuli on voinut kohottaa aallokkoa useamman kilometrin matkalla.

2 2. Laboratoriokokeet ja niiden tulokset Aikaisempien tutkimusten mukaan tutkimuspaikan luonnontilainen maanpinta on noin + 79,2 +79,5. Tätä tukevat myös vuoden 1951 peruskartan korkeuskäyrät ja 1960-luvun pohjatutkimuskartan maanpinnan korkeudet. Sahan rakentamisen yhteydessä aluetta on täytetty, jonka jälkeen maanpinnan korkeus on noin + 82,1 +82,2. Maanäytteen otti SCC Viatek Itä-Suomi 26.6.2003. Lähes jatkuva maanäyte otettiin tasolta + 78,6 tasolle + 72,8. Häiriintymättömän näytteen pituus oli noin 6 metriä. Tarkoituksena oli, että jatkuva maanäyte olisi ulotettu alemman hienorakeisen kerrostuman läpi noin tasolle +65. Tämä ei ollut kuitenkaan käytetyllä tutkimuskalustolla mahdollista. Näyte otettiin noin 40 mm läpimittaisiin, 1200 mm pitkiin muoviputkiin. Näytteistä tehtiin 15 rakeisuus- ja kolme orgaanisen aineksen määrän määritystä Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun rakennuslaboratoriossa. Kaikissa hienorakeisista kerrostumista otetuissa näytteissä orgaanisen aineksen pitoisuus oli alhainen, alle 0.6 prosenttia. Hienorakeisten maa-ainesten vesipitoisuus vaihteli välillä 20 32 prosenttia. Lisäksi Helsingin Yliopiston Geologian ja Paleontologian osastolla tehtiin kerrostuman D hienorakeisista maanäytteistä kaksi siitepölyanalyysia (D,) tasoilta +75.6 ja + 76.6. Laihan saven (+75,6) siitepölymäärä oli pieni, 8000/cm 3. Tästä puiden, lähinnä koivun (Betula), osuus oli noin 49 prosenttia. Savisesta siltistä (+76,6) tehdyssä analyysissä ei orgaanisia jäänteitä ollut juuri lainkaan. Vähäinen määrä oli pääasiassa koivun siitepölyä. 3. Maakerrosten syntytapa Tutkitut täyttöjen alapuoliset kerrokset ja niiden tulkinta alhaalta ylöspäin on esitetty seuraavassa. Maakerrosten (A, B, C, D, E JA F) syntyolosuhteiden tulkinta perustuu pääasiassa siihen olettamukseen, että mitä syvempi on ve-

3 sisyvyys, sitä hienorakeisempaa ainesta kerrostuu järven tai jääjärven pohjalle (Uusinoka 1981: 103). Paikalliset olosuhteet ja rannan läheisyys voivat aiheuttaa tähän poikkeuksia. Näiden lisäksi erityisesti mannerjään sulamisvesien määrän vaihtelut vaikuttavat laskeutuvien maa-ainesten rakeisuuteen ja määriin (Punkari ja Boulton 1995: 7) F (+71,5 +73,6) Näytteen alin osa on kerroksellista hienoa hiekkaa (+72,8 73,3). Näytteen alapuolella hiekkakerrostuma ulottuu kairausten perusteella noin tasolle +71.5. Kerroksellinen hiekka on muodostunut vedenpinnan laskiessa Baltian jääjärven tasosta BIII (tutkimuspaikalla +96) Etelä-Saimaan jääjärven HIV ES tasoon +74 vedenpinnan ollessa vielä korkealla suhteessa vedenpohjaan. Karkea hiekka (+73,3 +73,6) on laskeutunut vedenpinnan laskun loppuvaiheessa matalassa vedessä rannan läheisyydessä E (+73,6 +75,2) Kerrostuman (E) karkea hiekka (+73,6 +73,8), kerroksellinen hieno hiekka (+73,8 74,3) ja yläosan tasalaatuinen hieno hiekka (+74,3 75,2), ovat kerrostuneet jääjärven vedenpinnan noustessa HIV ES tasosta +74. Vesisyvyyden kasvaessa ja rannan siirtyessä kauemmaksi laskeutuneen hiekan raekoko pienenee. D (+75,2 +76,7) Hiekkakerroksen yläpuolella on hienorakeista ainesta D, joka on kerrostunut, kun jääjärven vedenpinta on noussut HIV ES -vaiheesta HIV vaiheeseen ja HIV vaiheen aikana. Vain tässä kerrostumassa on runsaammin kerrostunut hienoa savilajitetta. Hienorakeisen kerrostuman alin osa on savista silttiä (+75,2 75,5). Se on kerrostunut jääjärven HIV nousuvaiheessa. Savisen siltin raja alaspäin hiekkakerrostumaan on jyrkkä, mikä osoittaa vedenpinnan nopeaa nousua siinä vaiheessa, kun vedenpinta on saavuttanut hiekan yläosan.

4 Savisen siltin yläpuolella on laihaa savea tasolla + 75,5 +75,7. Tämä on näytteen hienorakeisin osa. Laiha savi on todennäköisesti kerrostunut jääjärven HIV vedenpinnan lyhytaikaisen korkeimman vaiheen aikana, jolloin kerrostuminen olisi tapahtunut syvimpään veteen noin 6 7 metrin syvyydessä. Laihan saven kerrostuminen vaatii avomeriolosuhteissa yleensä huomattavan vesisyvyyden, jopa 15 metriä. Tutkimuspaikan kerrostumisolosuhteet ovat olleet poikkeuksellisen rauhalliset. Aallokon vaikutusalue on ollut suurimmillaan pari kilometriä. Suurimman osan vuotta jääjärvessä on ollut jääpeite, jonka alla veden liikkeet ovat olleet vähäisiä. Uutta hienorakeista ainesta on alueelle tullut jatkuvasti, veden virratessa tutkimuspaikan ohi edelleen lasku-uomaan läheiseen Lavikanlahteen. Vedenpinnan laskiessa ovat hienorakeiset maakerrokset jääneet karkeampien maa-ainesten alle ja niiden suojaamiksi. Laihan saven yläpuolella on savista hiekkaa tasolla + 75,7 76,1. Savinen hiekka lienee kerrostunut jääjärven HIV vedenpinnan väliaikaisen alenemisen aikana. Ajatusta vedenpinnan väliaikaisesta alenemisesta tukevat deltapintojen korkeusvaihtelut Puumalan Lietniemessä ja myös pohjoisempana Kerimäen Herttualassa. Deltapintojen perusteella olisi vedenpinta laskenut noin 3 4 metriä, jolloin vesisyvyys olisi tutkimuspaikalla ollut myös noin 3 4 metriä. Näyttäisi siltä, että matala vesivaihe oli lyhytaikainen, koska deltojen korkeudet vaihtelevat lyhyiden välimatkojen etäisyydellä toisistaan ja matalan veden aikana kerrostuneet maakerrokset ohuita. Syynä vedenpinnan alenemiseen voisi olla Lovasjärven uoman eroosioituminen tasosta noin + 98 tasoon noin + 93, ja vedenpinnan uudelleen kohoamiseen sulamisvesimäärien nopea kasvu. Hienorakeisen kerrostuman ylin osa sisältää savista silttiä tasolla + 76,1 +76,7. Savisessa siltissä on paikoitellen heikosti nähtävissä lustomaisuutta. Savinen siltti on kerrostunut jääjärvivaiheen HIV vedenpinnan uudelleen nousun ja korkean vedenpinnan aikana. Deltapintojen perusteella näyttää siltä, että vedenpinta kohosi tässä vaiheessa lähes aikaisemman veden-

5 pinnan korkeudelle. Se, että kerrostuma on karkeampaa ja lustot paksumpia kuin aiemmin laihassa savessa, voi johtua siitä, että sulamisvesien määrä olisi kasvanut (Punkari ja Boulton 1995: 7). Savisen siltin raja yläpuolisen hiekan kanssa ei ole selvä, vaan muutos tapahtuu noin 20 cm matkalla. Hienorakeisen kerrostuman maa-aineksessa on paljon hiekkaa, läheisen harjun vaikutuksen vuoksi. Kerrostumassa (D) voidaan melko varmasti laskea noin 35 40 vuosilustoa, yhteensä noin 0,5 metrin matkalla. Tämän lisäksi hienorakeiseen kerrostumaan sisältyy 1,1 merin paksuudelta savista silttiä ja savista hiekkaa, joista ei voi vuosilustoja määrittää. C (+76,7 +78,0) Hienorakeisen kerrostuman yläpuolella on jääjärven HIV vedenpinnan lopullisen laskun aikana kerrostuneet maakerrokset. Kerrostuman alaosassa on kerroksellista hiekkaa (+76,7 +77,1), jossa hienorakeinen ja karkearakeinen hiekka vaihtelevat noin puolen senttimetrin paksuisina kerroksina. Kerroksellinen hiekka on kerrostunut vaihtelevissa olosuhteissa syvempään veteen. Voimakkaan merenkäynnin aikana on kerrostunut karkeampaa ainesta ja aallokon rauhoituttua hienompaa ainesta. kerroksellisen hiekan silttipitoisuus on noin 15 20 % ja savipitoisuus noin 5 10 %. Tätä samaa kerroksellista hiekkaa on myös alemmissa hiekkamuodostumissa E ja F. Kolme lähes saman paksuista kerroksellista hiekkaa lienevät kerrostuneet samankaltaisissa olosuhteissa, syvempään veteen. Kerrostuman C yläosan hiekka (+77,1 +78,0 ja myös kerros B) on kerrostunut matalaan veteen rantahiekkana jääjärven HIV loppuvaiheessa, jolloin vedenpinta laski tutkimuspaikalla jääjärven HV tasoon noin +72. B (+78,0 +78,2) Kerroksen C yläpuolella on ohut maannoskerrostuma B, jossa päällimmäisenä on orgaanista ainesta. Orgaaninen aines on muodostunut mahdollisesti kuivan maan päälle ennen Suursaimaan vedenpinnan nousua Saimaan alimmalta tasolta noin + 65 +68. Orgaanisen kerrostuman alla on ohut noin

6 5 cm paksuinen harmaa huuhtoutumis- ja sen alapuolella noin 5 cm paksu ruskea rikastumiskerros. A (+78,2 +79,5) Maannoskerrostuman yläpuolella on noin 1,3 metriä paksu hiekkakerrostuma A. Se on ennen Vuoksen syntymää Suursaimaan vedenpinnan nousun kerrostamaa rantahiekkaa, jossa alimmaisena on kivinen noin 20 cm paksu kerrostuma. Kivien suurin koko näytteessä on 1 2 cm. Suursaimaan korkein vedenpinta oli tutkimuspaikalla noin tasolla + 80,5 (Saarnisto 1970). Tässä kohdassa esitetty tulkinta vastaa käsitystä, jonka mukaan vedenpinta aleni Etelä-Saimaan jääjärvessä tasolle HIV ES. Jäljempänä kohdassa 4 tarkastellaan muita kerrosrakenteen syntytapamahdollisuuksia. 4. Arviointia Voisiko edellä esitetylle maakerrosten synnylle olla muitakin selityksiä? Vaihtoehto 1 Olisiko hienorakeisten kerrosten välissä oleva hiekkakerros syntynyt jo Baltian jääjärven aikana? Siitepölymääritysten ja hienorakeisten kerrostumien ominaisuuksien perusteella tämä voisi olla mahdollista. Mutta miksi hienorakeisten kerrosten välissä olisi tällöin paksu hiekkakerrostuma? On esitetty, että Baltian jääjärven vaiheiden BI ja BIII välisenä aikana vedenpinta olisi väliaikaisesti laskenut jopa noin kymmenen metriä (Saarnisto ja Taipale 1991), jolloin tämä lasku ja sen jälkeinen vedenpinnan nousu Baltian jääjärvessä olisivat voineet aiheuttaa hienorakeisten kerrosten välissä olevan hiekan (mm. E ja F) ja sen yläpuolisen hienorakeisen kerroksen (D) syntymisen. Ylemmän hienorakeisen kerrostuman yläpuolinen hiekkakerros (C) olisi puolestaan tällöin kerrostunut Baltian jääjärven vedenpinnan alentuessa Yoldiamereen ja Saimaalla jääjärven tasoon. Etelä-Saimaalla on kuitenkin ollut jääjärvi (HIV), jonka vedenpinnan korkeus on tutkimuspaikalla ollut korkeim-

7 millaan noin + 83, kuusi seitsemän metriä hienorakeista kerrostumaa (D) ylempänä. Hienorakeinen kerrostuma D ei ole voinut syntyä Baltian jääjärven aikana, koska se yläpuolelta puuttuisivat tällöin jääjärven HIV vaiheen hienorakeiset kerrostumat. Hienorakeisen kerrostuman D yläpuolella hienohiekkakerros on ohut. Hienohiekkakerroksen yläpuolella olevien karkeampien hiekkakerrokset ovat luultavasti kerrostuneet matalaan veteen rantahiekkana. Vaihtoehto 2 Olisivatko hienorakeisten kerrosten välissä oleva hiekkakerros ja ylempi hienorakeinen muodostuma kerrostuneet Suursaimaan nousuvaiheessa? Siitepölyanalyysin perusteella voidaan päätellä, että hienorakeinen kerrostuma on muodostunut mannerjään sulamisvaiheessa. Tämä sulkee pois sen vaihtoehdon, että hienorakeinen kerrostuma olisi syntynyt vasta Suursaimaan nousuvaiheessa noin 6000 vuotta sitten (Tomminen 2003). Tätä käsitystä vahvistavat hienorakeisista maanäytteistä mitatut alhaiset alle yhden prosentin orgaanisen aineksen pitoisuudet.. Suursaimaan vedenpinnan noustessa, noin 6500-5700 vuotta sitten, tasolle +80 oli tutkimuspaikan ympäristössä runsaasti kasvillisuutta ja kasvien lajimäärä oli runsas. Mikäli hienorakeinen kerrostuma olisi syntynyt tässä vaiheessa, kerrostuma sisältäisi runsaasti siitepölyä ja liejua ja mahdollisesti myös turvetta. Vaihtoehto 3 Olisivatko paksu hiekkavälikerros ja ohut ylempi hienorakeinen kerros muodostuneet korkealla olevan jääjärvivaiheen H IV aikana ilman, että vedenpinta ei olisi laskenutkaan tasolle H IV ES? Alin hienorakeinen kerrostuma on kerrostunut Baltian jääjärven aikana. Kerroksen paksuus, noin 7 10 metriä, vastaa muualla Etelä-Karjalassa todettuja Baltian jääjärven kerrostumien paksuuksia (mm. Rainio 1993), kun otetaan huomioon se, että I Salpausselän pohjoispuolella tutkimuspaikalla Baltian jääjärven hienorakeisten sedimenttien kerrostumisaika oli noin 450 500 vuotta. Tällöin keskimääräinen hienorakeisen muodostuman kerrostumisnopeus olisi tutkimuspaikalla ollut noin 1,5 2 cm vuodessa.

8 Hienorakeisten kerrostumien, noin 3 metrin paksuinen, hiekkavälikerros on mitä todennäköisemmin syntynyt osittain Baltian jääjärven laskun yhteydessä. Jos vedenpinta olisi jäänyt heti korkeammalle HIV tasolle, olisi hiekkavälikerros (E ja F) luultavasti ohuempi ja hienorakeisen kerroksen (D) vastaavasti paksumpi kuin tutkitussa näytteessä. Miksi hienohiekkakerrosten (E ja F) välissä olisi karkearakeinen hiekkakerros, joka ei sisällä juuri lainkaan hienoainesta, ellei se olisi kerrostunut matalaan rantaveteen vaiheessa HIV ES? Mikäli hiekkakerros olisi syntynyt vedenpinnan laskiessa tasoon HIV, se ei todennäköisesti olisi voinut kerrostua karkeana hiekkana noin 7 8 metrin syvyisessä vedessä. Hiekkavälikerroksen rakeisuusvaihtelut selittyvät em. olettamusta paremmin vedenpinnan laskun (HIV ES ) ja sen jälkeisen nousun (HIV) perusteella. Hienorakeisen kerrostuman D ja sen alapuolella olevan hiekan E raja on jyrkkä. Tämä viittaa vedenpinnan korkeuden nopeaan muuttumiseen. Mikäli vedenpinta olisi laskenut Baltian jääjärven tasosta suoraan jääjärven HIV tasoon, olisi hiekkakerrostuman nopeaa muuttumista hienorakeiseksi kerrostumaksi vaikea selittää. Hienorakeisen kerrostuman D vaihtuminen sen yläpuoliseksi hiekkakerrostumaksi C tapahtuu huomattavasti pitemmän ajan kuluessa. Jääjärven vedenpinnan alentuessa noin 11 metriä vaiheesta HIV - vaiheeseen HV kerrostui noin 1,5 metriä hiekkaa. Vedenpinnan laskiessa Baltian jääjärven BIII -vaiheesta Etelä-Saimaan jääjärven vedenpinnan tasoon HIV ES muodostui huomattavasti paksumpi noin kolmen metrin hiekkakerros. Tämä on luonnollista, koska vedenpinnan lasku oli tässä vaiheessa huomattavan suuri, noin 22 metriä, eivätkä rannat olleet aikaisemmin eroosioituneet.

9 6. Yhteenveto Vaikka tämän tutkimuksen perusteella ei voida esittää riittävän varmoja todisteita vedenpinnan noususta Etelä-Saimaan jääjärvessä vaiheesta HIV ES vaiheeseen HIV, se näyttää monien seikkojen perusteella todennäköisemmältä kuin aikaisempi käsitys (Hellaakoski 1934), jonka mukaan vedenpinta olisi jatkuvasti vaiheittain laskenut jääjärvessä. Myös Hellaakoski oli esittänyt vedenpinnan nousun mahdolliseksi (Hellaakoski 1934: 65) ja hän piti jääjärvivaiheiden tarkempaa selvittämistä tarpeellisena. Hellaakoski tutki ennen kaikkea ylintä rantaa, jolloin alhaalla oleva jääjärvivaihe on voinut jäädä häneltä vähemmälle huomiolle. Rakeisuusvaihteluiden mukaan arvioituja vedenpinnan korkeuden vaihteluita tukevat Etelä-Saimaan deltojen korkeudet, joiden korkeuksissa on havaittavissa samantapainen vaihtelu, kuin mitä voidaan päätellä maanäytteiden rakeisuuksien perusteella. Tutkimuksen tulosten perusteella näyttäisi siltä, että jääjärven vedenpinta nousi tasosta HIV ES nopeasti tasolle HIV. Tämä korkein vaihe oli lyhytaikainen, jonka jälkeen vedenpinta laski väliaikaisesti joitakin metrejä ja nousi myöhemmin uudelleen. Vedenpinnan nousun syinä olisivat olleet pohjoisten Saimaan jääjärvien vesien kääntyminen virtaamaan Etelä- Saimaan alueelle jäätikön reunan vetäydyttyä Hummovaaran ja Lohilkosken luoteispuolelle (Hakulinen 1999) ja samanaikaisesti lisääntyneet sulamisvesien määrät. Väliaikaisen vedenpinnan laskun jääjärvessä on voinut aiheuttaa uuden laskuuoman Lovasjärven eroosioituminen ja toisen vedenpinnan nousun jatkuvasti lisääntyvät sulamisvesien määrät. Salpausselkien syntymisen aikana, kylmässä ilmastossa, sulamisvesien määrä väheni erittäin paljon. Vesien määrä kasvoi ilmaston lämmettyä Saimaan jääjärviaiheessa ja jään reuna vetäytyi nopeasti II Salpausselältä luoteeseen. Sulamisvesimäärät olivat suurimmillaan vasta muutaman sadan vuoden kuluttua ilmaston lämpenemisestä (Punkari ja Boulton 1995).

10 Vedenpinnan nousua tukevat myös HIV tasoon muodostuneet huomattavan suuret rantavallit, jotka yleensä kasvavat suuriksi vedenpinnan nousun yhteydessä. On myös vaikea perustella sitä miksi Etelä-Saimaan jääjärven HIV vedenpinta olisi voinut jäädä Baltian jääjärven laskiessa noin 15 metriä Yoldiameren pintaa korkeammalle, koska Etelä-Saimaan jääjärvellä oli pieni valuma-alue ja valuma-alueen sulamisvesimäärät olivat vähäisiä sekä jääjärven laskuuomien kynnykset alhaalla - korkealla olevaan vedenpintaan (HIV) verrattuna. Tässä esitetyn jääjärvivaiheen HIV ES alussa ei korkeuseroa jääjärven ja Yoldiameren välillä olisi ollut kuin noin 6 metriä. Tämän korkeuseron selittäisi jääjärvivaiheen HIV ES ainoan lasku-uoman Lavikanlahden -uoman ahtaus ja kynnyksen korkeus, joka oli noin 3 4 metriä alempana kuin jääjärven HIV ES vedenpinta. Lavikanlahden kautta vedet virtasivat Luumäen Kivijärven alueelle, jossa ahtaat salmet ja kynnykset ovat voineet aiheuttaa padotusta, joka on mahdollisesti vaikuttanut Etelä-Saimaan jääjärven vedenpinnan korkeuteen erityisesti vaiheessa HIV, jolloin vesimäärät olivat suuria. Korkeimman HIV -vaiheen aikana virtasi vesiä jääjärvestä myös pohjoisessa Pihlajaveden alueelta Vuorijärven ja Pyhäselän alueelta Kiteen, Tohmajärven ja Jänisjärven sekä Etelä-Saimaalta Lappeenrannan Kärenlammen uomien kautta Yoldiamereen. Vasta Varpasen ja Mäntyharjun lasku-uomien paljastuminen jään alta alensi jääjärven vedenpinnan lopullisesti tasolle HV. Edellä esitettyjen jääjärvivaiheiden varmistamiseksi tarvitaan lisätutkimuksia, joihin sisältyisivät mm. sedimenttitutkimukset Etelä-Saimaan syvänteistä ja lasku-uomien edustoilta sekä selvitykset ja laskelmat alueelle virtaavien sulamisvesien ja lasku-uomien kautta poistuvien vesien määristä.

11 Kirjallisuus Hakulinen, M. (1999). Monivaiheinen Saimaan jääjärvi, Museoviesti 2 / 1999. Etelä-Karjalan museo - taidemuseo. Hellaakoski, A. (1922). Suursaimaa. Fennia 43: 4. Hellaakoski, A. (1934). Die Eisstausenseen des Saimaa-Gebietes, Fennia 59: 4. Hellaakoski, A. (1935). Saimaan jääjärven uomista. Terra 47: 4. Insinööritoimisto IPT Oy. (1962).Teollisuusosuuskunta Metsä-Saimaan saha, Lappeenranta. Pohjatutkimus. Punkari, M. ja Boulton, G. (1995). Skandinavian mannerjäätikön itäosan dynamiikka ja reuna-asema Nuoremman Dryaksen aikana. Terra 107: 1. Rainio, H. (1993). The Heinola deglaciation and Salpausselkä readvance as recorded in the lithostratigraphy of the distal area of Salpausselkä I at Ihalainen, Lappeenranta. Finland. Geological Survey of Finland, Current Research 1991-1992. Special Paper 18, 53-62. Saarnisto, M. (1970). The Late Weichselian and Flandrian History of the Saimaa Lake Complex - Commentationes Physico-mathematicae 37: 1-107. Saarnisto, M., Taipale, K. (1991). Tulivuorista jääkausiin. WSOY. Tomminen, T. (2003).Tutkimusraportti, Lappeenrannan Voisalmi, Helsingin Yliopisto, Geologian ja Paleontologian osasto. Uusinoka, R. (1981). Yleinen maaperägeologia, 2. osa, Sedimentit ja sedimentaatioprosessit. Helsingin yliopisto Geologian laitos Geologian ja paleontologian osasto.