NUORISOTYÖ VANHEMMUUDEN TUKENA

1 Laura Päkkilä NUORISOTYÖ VANHEMMUUDEN TUKENA Opinnäytetyö KESKI POHJANMAAN AMMATTIKORKEAKOULU Kansalaistoiminta ja nuorisotyö Kesäkuu 2007

2 SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO 1 2 NUORISOTYÖ 2 2.1 Historia 4 2.1.1 Seurakunnan nuorisotyö 4 2.1.2 Kunnallinen nuorisotyö 7 2.2 Nuorisotyö 2000 luvun Suomessa 8 2.2.1 Nuorisotyön kasvatuksellisuuden käsitteitä 8 2.2.2 Kasvattaja 10 2.2.3 Nuoriso vapaalla, nuorisotyöntekijä töissä 12 3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 14 4 PERHE TURVAN TUOJANA 17 4.1 Arjen ristiriidat 17 4.2 Perhemuodot 19 4.3 Vanhemmuus: rakastaa ja rajoittaa 22 4.3.1 Äidin ja naisen rooli 24 4.3.2 Isän ja miehen rooli 25 4.3.3 Kasvu perheestä yhteiskuntaan 26 5 KASVATUS OSANA NUORISOTYÖTÄ 29 5.1 Kirkon nuorisotyön kasvatustehtävän tavoitteet 31 5.1.1 Kirkon nuorisotyönohjaaja 32 5.1.2 Tukemista ja ohjaamista 33 5.2 Kunnan nuorisotyön kasvatus 34 5.3 Nuorisotyö täydentää kotikasvatusta? 36 6 TULOKSET 40 6.1 Vastausryhmien vertailu: kunnat seurakunnat 41 6.1.1 Vanhemmuuden merkitys nuorisotyössä 41 6.1.2 Kasvatus 42 6.2 Voiko nuorisotyö olla vanhemmuuden tukijana? 43 6.3 Voiko nuorisotyötä tehdä ilman nuorten perheyhteyttä? 45 7 POHDINTA 47 LÄHDELUETTELO 49 LIITE

3 1 JOHDANTO Yhteistyössä on voimaa, tästä johtuen haluankin tuoda esiin vanhemmuuden merkityksen nuorisotyössä. Vanhemmilla on aina pääkasvatusvastuu lapsistaan ja nuoristaan, mutta nuorisotyö voi olla hyvänä tukijana, rinnalla kulkijana. Kumpikaan ei voi korvata toista. Valitsin opinnäytetyöni aiheeksi vanhemmuuden merkityksen nuorisotyössä, koska kokemukseni on, ettei nuorisotyön tiedosteta kasvattavan ennaltaehkäisevästi tai sitten sen saatetaan luulla pystyvän ihmeisiin. Ihmeisiin pystymisellä tarkoitan sitä, että yleensä havahdutaan huomaamaan nuorisotyö avuksi vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Käyn opinnäytetyössäni läpi yleisesti nuorisotyön historiaa aina 2000 luvulle asti. Kerron myös, mitä nuorisotyöhön sisältyy uuden vuosituhannen alussa. Tässä työssä käyn läpi pääsääntöisesti kunnan ja seurakunnan ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. Lisäksi pohdin perheen ja vanhemmuuden tilannetta sekä merkitystä käyttämieni lähteiden valossa. Käyn läpi perherakenteita aina perinteisestä heteroseksuaalisista parisuhteista rekisteröityihin parisuhteisiin perustuviin perheisiin. Kerron myös miten avioliiton tila on muuttunut viimeisen vuosisadan aikana. Kaikkia opinnäytetyöni aiheita tarkastelen kasvatuksen näkökulmasta.

4 2 NUORISOTYÖ Suomessa kunnallinen nuorisotyö kuuluu opetusministeriön alaisuuteen. Alueellisesti siitä vastaavat lääninhallitukset ja paikallisesti taas kunnat. Nuorisotyölain piiriin kuuluva kunnallinen nuorisotyö rahoitetaan veikkauksen ja raha arpajaisten tuloilla. (Cantell 2000, 87.) Rahat jaetaan kuntiin sen perusteella, kuinka monta alle 29 vuotiasta asukasta kunnassa on ja paljonko yhdelle alle 29 vuotiaalle henkilölle on määritelty hinnaksi, voidaan puhua myös niin sanotusta nuorisomarkasta, sen suuruuteen vaikuttaa lisäksi valtion osuusprosentti. (Cederlöf 1998, 66.) Suomen evankelisluterilainen (kirkon) nuorisotyö rahoitetaan seurakuntien taloudella. Kirkollisverot kattavat 80 % seurakuntien tuloista. Suomen luterilaisella kirkolla on myös olemassa Kirkon keskusrahasto, jolle seurakunnat suorittavat maksuja ja antavat osan tuotoistaan. (Suomen evankelisluterilaisen kirkon www sivut, Talous.) Nuorisotyö jakaantui hallinnollisesti kahtia vuonna 1945, jolloin se jaettiin ennaltaehkäisevään ja korjaavaan nuorisotyöhön. Ennaltaehkäisevä toiminta niin seurakunnissa kuin kunnissa on yleensä sitä päätoimista nuorisotyötä. Korjaava nuorisotyö tekee vahvasti yhteistyötä sosiaali ja terveysalan ammattilaisten kanssa. Tätä kutsutaan myös erityisnuorisotyöksi. (Cederlöf, 1998, 58; Nieminen 1995, 319, 332.) Opinnäytetyössäni käsittelen vain suomalaista perinteistä, ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. Sitä on ollut olemassa jo paljon aiemmin kuin siitä tuli oma työalansa. Se on ollut epävirallisempaa nuorisoseuratoimintaa, jonka nuoret ovat

5 itse kehittäneet. Nuorisotyönpäämääriä etsimässä teoksen (Nieminen 1992.) mukaan suomalaiseen nuorisoon on aina vaikuttanut uskonto, sen vuoksi onkin luontevaa, että nykyisen nuorisotyön pisimmät juuret ulottuvat rippikouluun. Rippi ja pyhäkoulutoiminta saivat alkunsa, kun papit huolestuivat nuorison vapaa ajan viettotavoista. Vähitellen 1900 luvun alussa valtion kirkosta tuli kuitenkin kansankirkko ja vastuu yleisestä opetuksesta siirtyi yhteiskunnalle. Valtiosta ja kirkosta tuli erillisiä instituutioita. Ja näin myös nuorison kristillinen opetus jäi kirkon omille harteille, eikä kristillinen opetus enää kuulunut automaattisesti koulun opetukseen. (Nieminen 1992, 22, 24 25.) Nuorisotyön voidaan sanoa painottuvan ainakin kolmeen eri linjaan: uskontoon, kasvatukseen tai politiikkaan. Toisaalta nuorisotyö on sulautunut alusta asti suomalaisen yhteiskunnan eri osakulttuureihin, toisin sanoen se vaikuttaa joka paikassa jonkin verran. Nuorisotyö ei ole siis koskaan muodostanut yksin mitään kokonaisuutta. Eri painotuksia ja suuntauksia on kuitenkin havaittavissa. (Nieminen 1992, 37; Nieminen 1995, 407.) Kirkon toteuttamassa nuorisotyössä painottuvat kristilliset arvot, joten uskonnolla on suuri rooli siinä. Kristillisessä nuorisotyössä ihminen nähdään aina Jumalan kuvana ja yhteiskunnan elämä pohjautuu Jumalan ennalta miettimään suunnitelmaan. Hän siis johdattaa ihmisiä yhteiskunnan toiminnoissa. (Nieminen 1992, 37) Kasvatukseen ja humanistiseen linjaan painottuva nuorisotyö taas näkee ihmisessä aina kasvattamisen mahdollisuuden ja sen kuinka sillä voidaan saada esiin ihmisestä mahdollisimman suuri hyvä. Kasvatuspainotteinen ajatuslinja olettaa, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Hyvät ominaisuudet

6 saadaan maksimoitua ihmisissä siten, että heidät kasvatetaan humanististen ajatusten mukaisesti. (Nieminen 1992, 37.) Poliittisesti painottuva nuorisotyö näkee, että nuorille saadaan hyvät eväät elämään vaikuttamalla yhteiskunnan päätöksiin. Tällä tavoin painottunut nuorisotyö hyödyntää yhteiskunnan kehitystä vaikuttamalla nuoria koskeviin päätöksiin. (Nieminen 1992, 37.) Nuorisotyö on erittäin moniulotteinen ilmiö sekä Suomen historiassa, että nykyelämässä. Sitä voi olla vaikea hahmottaa, mutta kuitenkin 1900 luvulla se on pikkuhiljaa saavuttanut oman asemansa yhteiskunnassa ja siitä on tullut oma instituutionsa. Silti täytyy huomioida ja muistaa, että nuorisotyö edelleen soljuu rajojen yli esimerkiksi koulun, erityisnuorisotyön ja liikuntainstituutioiden kohdalla. (Nieminen 1995, 409.) Nuorisotyön toteuttamiseksi poikkihallinnollinen yhteistyö on välttämätöntä. Voidaan olettaa, että kunnallinen nuorisotyö pohjautuu kasvatukseen ja humanismiin, kun taas kirkon nuorisotyö pohjautuu uskontoon. Oletan silti myös, että molemmissa sivutaan jonkin verran politiikkaa. 2.1 Historia 2.1.1 Seurakunnan nuorisotyö Seurakunnallisen nuorisotyön voidaan katsoa alkaneen Suomen itsenäistymisen jälkeen 1920 luvulla. Kuitenkin säännöllistä toimintaa on ollut olemassa jo 1904 Helsingin Eteläisessä Suomalaisessa seurakunnassa. Seurakunnallinen nuorisotyö pohjautuu vahvasti erilaisten kristillisten nuorisojärjestöjen aikaisempaan

7 toimintaan. Molemmissa tavoitteena on ennalta ehkäistä nuorison ajautumista maallistuneeseen elämän tyyliin, jossa hengellisyydelle ei anneta aikaa. (Nieminen 1992, 25.) Jyväskylän vuoden 1910 pappeinkokouksen nuorisotyön määritelmässä sanotaan, että kristillinen nuorisotyö on työtä, jota tehdään ripiltä päässeiden hyväksi. Näin vahvistetaan nuorten uskoa sekä pyritään pitämään heidät myös jatkossa seurakuntayhteydessä. Määritelmässä mainitaan myös toisenlainen muoto, jota kutsuttiin ahtaammaksi nuorisotyön työmuodoksi. Tällä tarkoitettiin nuorten itsensä järjestämää erityistä toimintaa nuorille, jota myös nuorisoseurat harjoittivat. (Nieminen 1992, 26.) Voidaan siis olettaa, että nuorisotyö on alun perin ollut kirkollista. Näin seurakunnan nuorisotyön peruslähtökohtana voidaan pitää nuorison ohjaamista kristillisiin arvoihin. Koska kirkko oli huolissaan suomalaisten tulevaisuudesta, se kehitti kristillisen nuorisotyön hillitsemään nuorison villiä vapaa aikakulttuuria. Kristillisessä nuorisotyössä nuorisoa pyrittiin aktivoimaan ja heille järjestettiin virikkeitä, kirkon arvoihin perustuen. Kirkon nuorisotyön sydämeksi muodostui rippikoulu. Nuorisotyötä alettiin kehittää sen ympärille. Työ oli haastavaa, koska aiemmin valtionkirkon aikaan rippikoulu ja kristillinen opetus olivat kuuluneet olennaisena osana yleisopetukseen. (Nieminen 1992, 25.) Kansan kirkon aikana on haasteellista saada nuoret vapaaehtoisesti käymään rippikoulua. Koska kirkko ei enää vastannut yleisestä oppivelvollisuuden toteutumisesta, se alkoi panostaa entistä vahvemmin nuorisotyöhön, jotta kristilliset perinteet säilyisivät kansamme keskuudessa. Kristillisen nuorisotyön tarkoitukseksi määriteltiin muun muassa, että sen tulee tarjota nuorisolle ennen kaikkea hyvää seuraa, jonka parissa viettää aikaa. Erityistä huomiota tuli kiinnittää hengelliseen ohjaukseen ja virkistykseen. Myös lapsuuden koteihin kiinnitettiin huomiota.

8 Nuorisotyön tuli tukea vanhempia kasvattamaan lapsistaan raittiita sekä vanhempiaan kunnioittavia kansalaisia. (Nieminen 1995, 104 105.) Nuorisotyötä tuli soveltaa ympäristöönsä sopivaksi. Työntekijöiden tuli kiinnittää esimerkiksi huomiota siihen, harjoitettiinko työtä maaseudulla vai kaupungissa. Kaikille suositeltavia toiminta muotoja olivat kuitenkin opintotoiminnat, kuorot, voimistelu ja yleensäkin urheilu, retki ja leiritoiminta. (Nieminen 1995, 105.) Kuten jo mainittua, kristillisiin arvoihin sisältyy myös ajatus raittiuskasvatuksesta. Raittiuskasvatusta harjoittivat erityisesti Toivon liitot. Nämä sekä opettivat, että valistivat lapsia ja nuoria. Raittiuskasvatustyössä huomattiin 1910 luvulla, että lapset ja nuoret on eroteltava toisistaan. Vuonna 1916 Raittiuden Ystävien neuvoja Maiju Seppälä luokittelikin, että 13 18 vuotiaat nuoret kuuluvat vastedes raittiusliikkeen nuorisotyön piiriin. Toivon liitot jatkoivat työtään edelleen alle 13 vuotiaiden parissa. (Nieminen 1992, 27.) Seurakunnallisen nuorisotyön läpimurto tapahtui 1930 luvulla, jolloin seurakuntiin palkattiin nuorisopappeja tai jokin pappi velvoitettiin suuntautumaan nuorisotyöhön. Seurakunnissa alettiin harjoittaa myös varhaisnuorisotoimintaa ja nuorisoyhdistykset alkoivat tuottaa palveluja seurakunnille. (Nieminen 1995, 108.) Suomen alkaessa teollistumaan, kirkossa herättiin siihen, ettei pelkkä hengellisyyden opetus riitä seurakunnan nuorisotyössä. Nuorisotyön tuli aloittaa kontaktien luominen myös nuorten koteihin ja perheisiin. Hengellisen kasvun lisäksi nuorisotyön tuli tukea myös nuorten omatoimisuutta ja yksilöllisyyden vahvistamista, elämänhallintaa. (Nieminen 1995, 336.)

9 2.1.2 Kunnallinen nuorisotyö Vuodesta 1944 alkaen nuorisotyö on ollut osa Suomen virallista julkista hallintoa, kun nuorisoasiainesittelijän virka sekä valtion nuorisotyölautakunta aloitti toimintansa. Opetusministeriö kehottikin jo heti vuonna 1945 kuntia myöntämään tiloja ja resursseja nuorisotyölle. Samalla se kehotti myös avustamaan nuorisojärjestöjä taloudellisesti. (Cederlöf 1998, 66 67.) Suomen itsenäistymisen jälkeen myös valtion lasten ja nuorison suojelua pohtinut komitea antoi lausunnon, että nuorten vapaa ajan ohjaus ja nuorisoyhdistysten toiminta oli virallisesti koteja tukevaa toimintaa. (Nieminen 1995, 155.) 1950 luvulla alkoi nuorisotyöhön liittyä vapaa ajan toiminnan ohjausta. 1960 luvulla huomattiin sosiaalisen (korjaavan) nuorisotyön merkitys. 1970 luvulla alettiin työntekijöiltä vaatia työn suunnitelmallisuutta, enää ei voinut vain mennä ja tehdä. Seuraavalla vuosikymmenellä vapaa ajan ohjaus korostui entisestään ja 1990 luku toi mukanaan vaatimukset työntekijöiden moniammatilliseen valmiuteen. Piti kyetä verkostoitumaan ja olla valmis tekemään monimuotoista yhteistyötä eri tahojen kanssa. Nuorisotyön eri yhteistyötahoja voivat olla esimerkiksi koulu, poliisi, sosiaaliviranomaiset jne. 2000 luvulla painottuvat taasen perhetyö, monikulttuurisuus, mediakasvatus ja diakoninen nuorisotyö. (Launonen & Pesonen 2005, 267.) Toisin sanoen ajan kuluessa nuorisotyöntekijöiltä vaaditaan jatkuvasti enemmän laajempia valmiuksia, joilla työtä tehdään.

10 2.2 Nuorisotyö 2000 luvun Suomessa Nykyään nuorisotyötä tehdään monella eri työ tai harrastussaralla. Se kuuluu olennaisena osana sekä kuntien, että seurakuntien ja kolmannen sektorin, eli järjestöjen ja erilaisten seurojen sekä yhdistyksien toimintaan. Esimerkiksi urheiluseurat voidaan laskea nuorisotyötä tekeviin tahoihin, jos siellä järjestetään toimintaa lapsille tai nuorille. Nuoriksi voidaan mieltää 13 18 vuoden ikäiset nuoret, kuten Raittiuden Ystävät aikoinaan sen määrittelivät (Nieminen 1992, 27). 2.2.1 Nuorisotyön kasvatuksellisuuden käsitteitä Tämän päivän nuorisotyö perustuu kasvatukseen. Nuorten kasvatuksen päävastuu kuuluu kodeille, mutta nuorisotyöllä on laajat mahdollisuudet tukea sitä. Seuraavassa on poimintoja muutamista nykynuorisotyön keskeisistä termeistä ja niiden tarkoituksista. Mielestäni seuraavat käsitteet kuvaavat erittäin hyvin nykynuorisotyön sisältöä ja sen monipuolisuutta. Käsitteet käyvät sekä kunnan, että seurakunnan nuorisotyöhön. Arvostava aikuinen: Jokainen nuori tarvitsee aikuisen, johon voi luottaa ja joka arvostaa häntä ihmisenä. Aikuisen tehtävä on toimia auktoriteettina nuorelle, jotta hän kokee maailmassa turvallisuutta. Mikäli nuoren omat vanhemmat eivät täytä täysin näitä tarpeita, voi nuorisotyönohjaaja paikata sitä hyvin. Nuorisotyön yksi tärkeimmistä toimintaperiaatteista on myös nuorten vanhempien tukeminen. Nuorisotyönohjaaja voi tarvittaessa ohjata heitä arvostavaan aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. (Cederlöf 1998, 37.)

11 Ennaltaehkäisy: Nuorisotyön kuuluu vaikuttaa nuorison toimintaan ennalta ehkäisevästi. Sen pitää kyetä olemaan jatkuvasti ajan hermolla, jotta se pystyy huomioimaan nuorten kulloisetkin tarpeet ja näin estää esimerkiksi liian aikaisin aloitetut alkoholikokeilut jne. jotka voivat johtaa muihin nuoren elämän laadun kannalta huonoihin ratkaisuihin. (Cederlöf 1998, 38.) Kasvatuksellisuus: Nuorisotyö pyrkii vaikuttamaan nuoriin epämuodollisella kasvatuksella. Muodollinen kasvatushan tulee esimerkiksi kouluista. Nuorisotyössä kasvatus tapahtuu nuorten vapaa ajalla, heidän tarpeisiin nojautuen ja heidän toiveisiin perustuen. (Cederlöf 1998, 39.) Osallisuus: Nykypäivän nuorisotyö perustuu sille, että nuoret itse myös ideoivat ja kehittävät toimintamalleja. Nuorisotyö luo siis edellytyksiä nuorille päästä vaikuttamaan, tulla mukaan ja olla osallisena nuorille mielekkäissä toiminnoissa. (Cederlöf 1998, 40.) Syrjäytyminen: Nuorisotyö pyrkii ehkäisemään syrjäytymistä. Nuorisotyö on läsnä siellä missä nuoret liikkuvat silloin kun heillä on vapaa aikaa. Näin nuorisotyöllä on hyvät mahdollisuudet tavoittaa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria ja koettaa parhaansa mukaan saada heidät aktivoitumaan mukaan johonkin toimintaan, jolloin esimerkiksi koulun käynti voisi alkaa maistumaan paremmalta. (Cederlöf 1998, 41.) Vastuu: Nuorisotyön tavoitteena on kasvattaa nuoria vastuullisuuteen. Nuorisotyön toiminnot pyritään rakentamaan niin, että kaiken toiminnan takana on jokin selkeä idea ja tavoite, joka opettaa nuorille vastuunottamista. (Cederlöf 1998, 43.)

12 Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys: Koska nuorisotyössä pääasiassa toimitaan aina ryhmien kanssa, voidaan sanoa, että yhteisöllisyys on eräs nuorisotyötä määrittelevä käsite. Nuoria kannustetaan yhteisöllisyyteen ja heille korostetaan sosiaalisten taitojen merkitystä. Tämä on nykyään tärkeää, koska muuten esimerkiksi työmarkkinoilla painotetaan ihmisten yksilöllisyyttä ja urakeskeisyyttä. Edellisistä huolimatta ei saa unohtaa, että niin jokainen nuori kuin aikuinenkin on yksilö. Nuorisotyönohjaajan on osattava huomioida ryhmänsä jäsenet myös yksilöinä. (Cederlöf 1998, 43.) 2.2.2 Kasvattaja Nuorisotyönohjaaja nimike on suhteellisen uusi. Alun perin nuorisotyönohjaajat toimivat katekeettoina, pyhäkoulunopettajina ja kristillisten nuorisojärjestöjen sihteereinä. Enää heidän työalaansa ei voi rajata niin ehdottomasti kuin ennen, sillä he ovat laaja alaisia kasvatuksen ja ohjaamisen ammattilaisia. (Launonen & Pesonen 2005, 267.) He tekevät työtään persoonallaan, joten jokainen määrittelee työnsä itse. Näin nuorisotyölle on vaikeaa nimetä mitään yhtä perussääntöä, miten sitä tulisi tehdä. Työtyylejä ja muotoja on niin paljon kuin on sen tekijöitäkin. Näin täytyy ollakin, koska myös jokainen nuori on oma persoona, yksilöllinen ihminen. (Cederlöf 1998, 29.) Nuorisotyö tukee nuoria heidän kasvussaan yhteiskunnan jäseniksi, se myös antaa nuorille itselleen valmiuksia oman yhteisönsä kehittämiseen, joten nuorisotyö on suuri sosiaalistumisen tukija nuorten elämässä. (Cantell 2000, 89.) Nuorisotyönohjaajat ovat ensisijaisesti olemassa lapsia, perheitä ja nuoria varten (Launonen & Pesonen 2005, 269).

13 Nuorisotyöntekijöiden tärkeimmät työominaisuudet perustuvat ohjaus ja vuorovaikutustaitoihin. Lisäksi heidän täytyy olla erinäisten laajojen osa alueiden osaajia. Näitä ovat: kasvatus, yhteisöllisyys, yhteiskunnallisuus ja kehittäminen. Kirkon nuorisotyönohjaajalla on oltava edellä mainittujen lisäksi vielä kirkollista asiantuntemusta. Kasvatukseen kuuluu muun muassa sekä ryhmän, että yksilön ohjaustaidot, mutta myös perheen tukeminen. Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen ovat korostuneet 1990 luvun laman jälkeen. Nuorisotyönohjaajan on kyettävä sekä hallinnollisiin että johtotehtäviin, samoin hänen tulee myös kyetä kehittämään työtään ajan mukaan. (Launonen & Pesonen 2005, 270 271.) Nuorisotyönohjaajan täytyy olla tietoinen, että hän omalla käytöksellään ja esimerkillään vaikuttaa nuoriin. Hänellä täytyy olla kasvatustietoisuutta, eli hänen pitää olla tietoinen siitä, että hän kasvattaa. Nuorisotyönohjaajan täytyy tiedostaa aina toimintansa vaihtoehdot ja seuraukset. Toiminnan pitää olla tavoitteellista. (Pulkkinen 1984, 254.) Sekä nuorisotyön, että sen työntekijän tavoitteena on saattaa nuori henkisesti aikuiseksi. Tähän ei päästä niin sanotun välineellistämisen, eli nimettyjen tavoitteiden saavuttamisen kautta. Tässä piilee myös koko nuorisotyön erityisyys, se kasvattaa nuoria kokonaisvaltaisesti, ei vain johonkin tiettyyn pisteeseen saakka. (Nieminen 1992, 79.) Kuten edellä mainituista ominaisuuksista ja edellytyksistä voi päätellä, nuorisotyölle tai nuorisotyönohjaajille on vaikeaa määritellä mitään perusteoriaa. Nuorisotyö, kuten kasvatuskin, perustuvat aina yhteiskunnassa vallalla oleviin yhteiskuntakäsityksiin. Ennaltaehkäisevä nuorisotyö perustuu nuorten omiin tarpeisiin, näin jopa naapurikunnilla voi olla erilaiset tyylit toteuttaa nuorisotyötä. Lisäksi nuorisotyöllä on suhteellisen vahvat historialliset perinteet ja periaatteet joiden ympärille nykyaikainen nuorisotyö rakentuu. Pääasiana on kuitenkin, että nuorisotyö luo nuorille osallistumisen mahdollisuuksia, antaa mahdollisuuden

14 kehittyä ihmisenä ja luo tilaisuuden olla tekemisissä oman ikäisten kanssa turvallisissa oloissa. (Nieminen 1992, 73, 79.) 2.2.3 Nuoriso vapaalla, nuorisotyönohjaaja töissä Nuorisotyössä toimitaan nuorten vapaa ajan piirissä. Näin nuoret kokevat toiminnan mielekkääksi. Nuorisotyö on kasvatustyötä vapaa ajan toiminnan puitteissa. Tämä on tärkeää, sillä myös vapaa ajalla tapahtuva kasvatus antaa leimansa ihmisiin. (Cederlöf 1998, 14.) Toisaalta tässä piilee myös nuorisotyön haasteellisuus. Nuorisotyön tarjoamiin palveluihin ei ole kenenkään pakko osallistua. Nuorisotyön toiminnot perustuvat nuorten täydelliseen vapaaehtoisuuteen. (Nieminen 1992, 69.) Vaikka nuorisotyö pohjautuu pääosin vapaaehtoisiin toimintoihin, se ei ole kuitenkaan niin sanottua vapaata kasvatusta. Siinä on aina läsnä vähintään yksi aikuinen, jolla on vastuu. Tämä aikuinen on nuorisotyönohjaaja, joka pystyy tarjoamaan nuorelle puolueetonta aikuisen kaveruutta. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös tarvittaessa ottaa homma haltuun, jos nuori rikkoo sääntöjä tai käyttäytyy muuten sopimattomasti. (Cederlöf 1998, 14 15.) Nuorisotyönohjaaja voi tarvittaessa ottaa yhteyttä myös nuoren kotiin, jos hän huomaa nuoressa alkamassa olevia kehityspiirteitä huonompaan suuntaan. Ennaltaehkäisevän nuorisotyön tarkoituksena ei ole puuttua korjaavasti nuorten käytökseen tai tekemisiin. Sen tarkoitus on luoda kasvumahdollisuuksia nuorille, eli saattaa heitä kasvamaan. (Nieminen 1992, 72.) Vapaa ajan toiminnan tulee olla tavoitteellista ja kasvattavaa. Nuorisotyön tarkoitus ei ole olla viihdyttäjä. Niinpä myös nuorisotilat eivät saisi olla vain oleskelutiloja, myös siellä tulisi olla vaihtelevaa ajanvietettä, jolla on järkevä

15 tarkoitus. Esimerkiksi erilaiset kerhotoiminnat, työpajatyyliset toiminnat tai muunlaiset toiminnalliset palvelut ovat hyväksi. (Pulkkinen 1984, 83.) Tällaisella toiminnalla myös nuorille avautuu tekemistä nuorilta nuorille periaatteella. Toisaalta myös avoimelle nuorisotoiminnalle täytyy olla tilaa ja aikaa. Nuorisotyön voidaan sanoa lyhyesti olevan panostamista inhimillisyyteen, sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen terveyteen. Siten nuorisotyö on ennen kaikkea ennaltaehkäisevää kasvatustyötä. Siksi sen on perusteltua olla osa yhteiskuntaamme myös taloudellisista syistä. Tämä onkin yksi nuorisotyön suurista kulmakivistä nykypäivänä, kun rahat ovat tiukoilla. Nuorisotyön tuloksia ei jakseta tai malteta odottaa, joten se joutuu useasti ensimmäisten joukossa supistuksen kohteeksi kunnissa. (Cederlöf 1998, 46, 9.)

16 3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Opinnäytetyöni aiheeseen päädyin, kun opiskelujeni edetessä huomasin, kuinka monipuolista nuorisotyö nykyään on. Se on paljon muutakin kuin retkeilyä ja rippikoulua. Lisäksi myös retki ja leiritoiminnalla on oltava syynsä eli perusteet miksi niitä harjoitetaan kunnissa ja seurakunnissa. Tämän päivän nuorisotyö perustuu kasvatukseen, oma näkemykseni on, että seurakunnan nuorisotyö perustuu niin sanotun yleisen kasvatuksen lisäksi myös kristilliseen kasvatukseen. Tutkimusongelma Opinnäytetyölläni haluan tuoda vastauksen kysymykseen: Voiko nuorisotyö olla vanhemmuuden tukijana? Ja: Voiko nuorisotyötä tehdä ilman nuorten perheyhteyttä eli onko nuorten perheillä tai perhetaustoilla mitään merkitystä nuorisotyölle? Lisäksi haluan tutkimukseni myötä tuoda esiin nykynuorisotyön monipuolisuutta. Näkökulmaksi valitsin vanhemmuuden merkityksen nuorisotyössä, koska käsitykseni mukaan vanhemmuuden merkitys on muuttunut paljon edellisestä vuosisadasta. Erityisesti 1950 luvulta eteenpäin vanhemmuus on kokenut rajuja muutoksia yhteiskuntamme teollistumisen myötä. Samoin rajuja muutoksia ja kehitystä on tapahtunut myös nuorisotyön toimintamalleissa ja tavoissa. Lisäksi katsoin aiheen rajauksen sopivaksi opinnäytetyön laajuutta ajatellen. Haluan opinnäytetyössäni kertoa sekä kunnan, että seurakunnan nuorisotyöstä, koska mielestäni ne molemmat perustuvat samaan ideaan: niiden tarkoitus on olla

17 yhtenä kasvattajana nuoren elämässä. Kunnan ja seurakunnan nuorisotyö ovat loppujen lopuksi samantyylisiä. Tutkimusmenetelmä Opinnäytetyöni perustuu kvalitatiiviseen eli laadulliseen tutkimusmenetelmään. Apuna olen käyttänyt teemahaastattelua. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2004.) Haastattelin seitsemää Rantalakeuskunnan nuorisotyönohjaajaa, heistä neljä on töissä kunnan nuorisotyönohjaajana tai nuorisosihteerinä ja kolme työskentelee seurakunnan nuorisotyönohjaajina. Koin teemahaastattelun tekemisen käytännön kannalta järkevimmäksi ja henkilökohtaisesti mielekkäimmäksi menetelmäksi. Haastatteluissa saa tavata käytännön työntekijöitä henkilökohtaisesti ja näin aiheesta pystyy keskustelemaan kokonaisvaltaisemmin verrattaessa esimerkiksi kyselymenetelmään. Haastattelut toteutin siten, että ensin soitin työntekijöille ja yhdessä sovimme haastatteluajat. Haastattelut tein heidän työpaikoillaan, kuitenkin siten, että olin haastateltavan kanssa kahden kesken. Yksi haastattelukerta kesti yhdestä kahteen tuntiin. Haastattelut ajoittuivat vuoden 2007 maaliskuun loppuun ja huhtikuun alkuun. Kvalitatiiviseen tutkimusmenetelmään päädyin, koska mielestäni nuorisotyönohjaajan täytyy osata nähdä asiat kokonaisvaltaisesti. Mielestäni nuorisotyön kohderyhmää eli nuoria ei voi ikään kuin ajatella vain omina itsenään, vaan heillä on myös taustat, menneisyys ja perheet, jotka vaikuttavat heihin ja heidän käyttäytymiseen. Näin pyrin ikään kuin löytämään sen, hahmottavatko myös muut nuorisotyönohjaajat asian tällä tavoin (Hirsjärvi 2004, 152).

18 Haastatellessani nuorisotyöntekijöitä, tein muistiinpanoja kirjallisesti. Kun kaikki haastattelut oli tehty, kirjoitin kaikki vastaukset erikseen puhtaaksi tietokoneella. Analysoin vastauksia siten, että erittelin kunnan ja seurakunnan työntekijöiden vastaukset. Sen jälkeen kävin läpi jokaisen kysymyksen erikseen ja vertailin vastauksia seurakuntien ja kuntien välillä. Näin sain selville oliko kunnan ja seurakunnan työntekijöiden vasatauksissa eroja. Oletuksenani oli, että perusnuorisotyön täytyy olla samaa. Tavoitteet Haluan työlläni tuoda esiin enemmän nuorisotyön kasvatusta tukevaa puolta. Nuorisotyötekijät ovat todellakin kasvattajia, eivätkä vain lasten ja nuorten viihdyttäjiä. Opinnäytetyöni toivon myös tuovan julkisuutta ja tietoa itse nuorisotyön kohderyhmän pääkasvattajille eli vanhemmille. Vanhempien toivoisin saavan opinnäytetyöni kautta tietoa kuinka nuorisotyö voi olla suuri vaikuttaja, tukija ja auttaja nuoren kasvamisessa aikuisuuteen. Samoin haluan tuoda julki myös sen, kuinka nuorisotyönohjaajalla voi olla valmiuksia tukea vanhempia heidän kasvatustehtävässään. Työni tavoitteena on siis herättää sekä kasvatusalan ammattilaisia, että ihan tavallisia vanhempia huomaamaan nuorisotyön tarjoamat mahdollisuudet.

19 4 PERHE TURVAN TUOJANA Perhettä voidaan pitää pienenä yhteisönä. Jotta yhteisö toimisi, täytyy sen jäsenten välillä olla vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksen tulisi tapahtua kasvokkain, ei vain esimerkiksi lappuja keittiön pöydälle jättämällä. Perheen kuuluisi olla myös sen jäseniä suojaava yhteisö. Jotta jäsenet tuntisivat perheen suojaavan voiman, olisi perheellä hyvä olla toistuvia perinteitä ja arjen rituaaleja joita noudatetaan, esimerkiksi yhteinen ruokailu saman pöydän ääressä päivittäin luo turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Sihvola 2002, 109.) 4.1 Arjen ristiriidat Perheen merkitys on edelleen suuri, vaikka sen luonne on muuttunut rajusti viime vuosisadan aikana. Perheen keskinäinen ajan vietto on vähentynyt. Arkea ei vietetä yhdessä samoin kuin ennen, kun työt hoidettiin kotipiirissä. Vanhemmat käyvät pääsääntöisesti töissä kodin ulkopuolella ja lapset ovat koulussa pidempään. Illat saattavat vierähtää erinäisissä harrastuksissa. Näin ollen on jopa mahdollista, että voidaan vieraantua omista perheen jäsenistä. (Tuohela 1997b, 216 217.) On olemassa myös koteja joissa arki saattaa puuttua kokonaan. Sihvolan teoksessa (2002, 109.) todetaankin, että nautintoja haetaan nykyään aivan muualta kuin arjen rutiineista tai onnistumisista, niitä haetaan esimerkiksi huumeista, rikoksista ja väkivallasta. Näyttäisi siltä, että tavallista arkea ei osata enää arvostaa, koska jatkuvasti pitäisi saada hienompia elämyksiä. Näin perheen tulisi yhteisönä, yhdessä tekemällä luoda onnistumisen kokemuksia, jotteivät perheen jäsenet

20 irtaantuisi liiaksi toisistaan ja lähtisi hakemaan kokemuksia ja yhteenkuuluvuutta muualta. Perheessä ja kasvattamisessa tulisi säilyä jatkuvasti mukana ajatus, että kaikkien tulee saada ja voida tuntea kuuluvansa siihen. Suurimmat syyt lasten pelkoihin johtuvat kasvamisesta liian nopeasti muuttuvassa ympäristössä. Tämä korostaa sitä, että perheen pitäisi voida olla kaiken hälinän ja kiireen keskellä se paikka, jossa lapsi voi tuntea olonsa turvalliseksi ja tarpeen tullen joko unohtaa tai käsitellä maailman aiheuttaman hämmennyksen. (Sihvola 2002, 100 102.) Ristiriitoja perhe elämään luovat myös työmarkkinoiden kiireellisyys ja ihmisten urakeskeisyys. Työmarkkinoilla vaaditaan entistä enemmän joustavuutta työntekijöiltä. Tämä on huono malli kasvaville lapsille ja nuorille, koska näin he oppivat, kuinka ihmisyyden arvo mitataan rahassa. Vanhempien olisikin siis äärimmäisen tärkeää muistaa, että työ on se, joka tarjoaa itsensä kehittämisen mahdollisuuksia kuin myös sosiaalisia suhteita, mutta perhe on se joka tyydyttää läheisyyden tarpeen. (Sihvola 2002, 114 115.) Vaikka työelämä ja urakeskeisyys vievät vanhemmuudelta kokonaisvaltaista aikaa, nykyään vanhemmuus kestää ajallisesti pitempään. Myös kehittynyt teknologia toisaalta valtaa aikaa perheeltä, kun työt voi tuoda esimerkiksi kannettavalla tietokoneella kotiin. Toisaalta se taas luo joustavuutta ajan sovittelemiseen työn ja perheen välille. (Kivimäki 2003, 186, 192.) Myös nuorissa on havaittavissa työ ja perhe elämän ristiriitaisuuksista johtuvia oireita. Nuoret ovat kokeneet, ettei heitä valmistella vapaa ajan viettoon. He kyllä tietävät miten ja missä vapaa aikaa voi viettää, mutta eivät löydä sille aikaa. (Pulkkinen 1984, 91) Näyttäisi siis siltä, että vapaa aikaa ei osata viettää, mutta kuitenkin pitäisi olla jotain tekemistä. Pelkkää olemista ei osata arvostaa. Toinen

21 tärkeä seikka, johon tulisi kiinnittää huomiota perheissä, on se, etteivät lapset viettäisi liikaa vapaa aikaa yksin. Yksin ollessa lapsi kokee usein turvattomuuden tunnetta. Turvallisuuden luomiseksi riittäisi tavallinen oleskelu kotona perheen kesken. (Airola & Tarsalainen 2003, 42, 73.) Voisi olettaa, että vanhempien työurasuuntautuneisuudella on tekemistä tämän kanssa. Työ menee kaiken muun edelle ja vapaa ajan vietolle tai perheelle ei tahdo löytyä aikaa. 4.2 Perhemuodot Kun puhutaan perheestä tänä päivänä, voidaan käyttää termiä ehjä ydinperhe selkiyttämään niin sanotun tavallisen perheen käsitettä. Ehjä ydinperhe perustuu heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Juuri heteroseksuaaliseen parisuhteeseen perustuvan perhemuodon uskotaan olevan se perinteisesti paras kasvualusta ja perhetausta lapsille. (Nätkin 2003, 16.) Yllä mainittu ydinperheideaali on syntynyt 1800 luvulla, jolloin sitä ihannoitiin porvarillisena elämäntapana. 1920 1930 luvulla se kuitenkin vakiintui koko kansan elämän malliksi. Samoihin aikoihin alettiin myös erotella julkinen ja yksityinen elämä. Vain mies (yleensä isä) edusti perhettä julkisesti, hänen tehtävänsä oli toimia perheen päänä. (Nätkin 2003, 18.) Vähitellen äidit ja lapset nähtiin toisistaan erillisinä ihmisinä. Äitiys ja naiseus erotettiin toisistaan, enää ei automaattisesti ajateltu, että jos on nainen, on tai tulee olemaan myös äiti. (Nätkin 2003, 21.) Samoin kävi parisuhde avioliittoajatukselle. Kun avioerot helpottuivat ja sitä mukaa yleistyivät, enää ei ollut itsestään selvää, että seurusteleva pari menee naimisiin ja perustaa perheen.

22 Myöskään parisuhde ja vanhemmuus eivät enää kävelleet niin tiukasti yhdessä. (Nätkin 2003, 21; Kuronen 2003, 105 106.) Rakkaussuhteeseen perustuvat avioliitot tulivat käytäntöön 1900 luvulla. Sitä ennen ja toki vielä 1900 luvullakin osasta avioliitoista ovat päättäneet puolisoiden suvut. Rakkausavioliittoja ihannoitiin ja niiltä odotettiin paljon. Tämä merkitsi toisaalta myös sitä, että pettymyksiäkin avioliitoissa tuli paljon. 1900 lukua voidaankin nimittää sekä rakkausavioliittojen että avioerojen vuosisadaksi. (Tuohela 1997a, 139 140.) Maailman teollistuessa, ovat avioerot yleistyneet. Esimerkiksi Euroopassa avioerot kolminkertaistuivat 1960 luvulla. Modernissa ja kaupunkilaisessa elämäntyylissä haluttiin olla vapaita ja avoimena uusille mahdollisuuksille, myös ihmissuhteissa. Nykypäivänä avioerot hyväksytään sillä perusteella, että se on parempi ratkaisu kahdesta huonosta. Siinä tavallaan annetaan myös uudet mahdollisuudet jatkaa elämää molemmille puolisoille. (Tuohela 1997a, 142, 160, 166.) Koska avioliitto lakkasi olemasta ainoa ovi seksuaalisiin suhteisiin, alkoivat ihmiset seurustella pidempään, yleiseksi tavaksi tuli asuminen yhdessä ilman naimisiin menoa ja perheen perustamista. Tällaista kahden hengen muodostamaa taloutta kutsutaan avoliitoksi. (Tuohela 1997a, 163.) Myös avoliitossa olevilla voi olla yhteisiä lapsia. Sitä ei enää mielestäni pidetä juurikaan paheksuttavana elämän tai perhemuotona. Avioliitto tarkoitti ennen myös itsenäisen elämän aloitusta, irtaantumista omista vanhemmista. Koska nykyään vanhemmuus kestää huomattavasti pidempään, lapset ehtivät varttua aikuisiksi ja itsenäiseksi yleensä jo kotona. Avioliittoa ei ikään kuin tarvita enää itsenäisyyden saavuttamiseen. Useimmille riittääkin

23 avoliitto elämisen muodoksi. Vaikka avioliittojen kannatus ei ole enää niin suosiossa, täytyy huomioida, että parisuhteessa elämisen suosio ei ole hävinnyt minnekään. (Tuohela 1997a, 163.) Nykyään myös Suomessa on samaa sukupuolta olevilla seurustelevilla pareilla oikeus rekisteröidä suhteensa. Rekisteröinti vastaa avioliittoa, mutta vihkimistä ei suoriteta kirkossa. Homo tai lesboparisuhteeseen perustuvia perheitä saatetaan pitää vielä kuitenkin paheksuttavina. Samoin julkisuudessa kiistellään myös siitä, onko homo tai lesbopareille hyvä antaa lapsia kasvatettavaksi esimerkiksi adoption tai keinohedelmöityksen kautta. Kuitenkin, kun esimerkiksi lesboperheitä on tutkittu, on saatu tuloksia, etteivät näiden perheiden lapset eroa juuri niin sanotuista ydinperheiden lapsista. (Nätkin 2003, 32.) On olemassa myös niin sanottuja uusperheitä. Tällainen muodostuu, kun eronneiden perheiden vanhemmat muuttavat yhteen. (Kuronen 2003, 103.) Siihen kuuluvat silloin yleensä kaksi eronnutta aikuista, joilla on lapsia edellisistä avioliitoista tai seurustelusuhteista. Uusperheissä ei ole siis yhteisiä lapsia, ainakaan heti alussa. (Ritala Koskinen 2003, 121.) Tämän päivän perhe on siis hyvin moninainen. Lisäksi on olemassa yksinhuoltajaperheitä, joissa lapsi elää vain toisen vanhemman kanssa. Eronneilla vanhemmilla voi myös olla yhteishuoltajuus alaikäisestä lapsestaan, jolloin lapsi asuu vuorotellen vanhempiensa luona. (Tuohela 1997b, 217.)

24 4.3 Vanhemmuus: rakastaa ja rajoittaa Sana vanhemmuus juontuu ilmeisesti sanasta vanha. Vanhemmuus on siis myös iältään vanhempana olemista, näin vanhemmilla voidaan ainakin olettaa olevan enemmän elämän kokemusta. (Hellsten 2005, 23.) Ja näin vanhemmuuden tehtävänä on muun muassa opettaa jälkikasvulle elämänkokemuksen mukanaan tuomia tietoja ja taitoja. Sihvola (2002, 74.) on määritellyt vanhemmuuden viisi pääotsikkoa, jotka jokaisen vanhemman olisi hyvä tiedostaa. Ensimmäinen perustuu huoltajan niin sanottuihin teknisiin taitoihin, jotta arki pyörisi ja elämä sujuisi suhteellisen vaivattomasti. Huoltajan tekniset taidot sisältävät muun muassa ruuan laitto, pyykin pesu ja hygieniasta huolehtimistaitoja. Toinen otsikko perustuu rakkauteen ja vaikka tämä otsikko tulee vasta toisena, on se siitä huolimatta se tärkein. Kolmas otsikko liittyy rajojen asettamiseen. Jos vanhempi on tarpeeksi vahva, hän kykenee asettamaan rajoja, jos taas ei, hänellä tulee mitä luultavimmin olemaan vaikeuksia vanhempana pärjäämisessä. Neljäs otsikko vaatii viisautta, sillä se perustuu ihmissuhteisiin ja niiden ymmärtämiseen. Tätä taitoa tarvitaan erityisesti murrosikäisten kanssa. Viides ja viimeinen otsikko pätee mielestäni myös nuorisotyönohjaajalle, se kehottaa olemaan elämän opettaja. Yllä olevat Sihvolan otsikot liittyvät olennaisesti myös Varsinais Suomen lastensuojelukuntayhtymän henkilökunnan vuonna 1999 kehittämään vanhemmuuden roolikarttaan. Siinä vanhemmuus jaetaan eri rooleihin ja tavoite on, että vanhemmat saavuttaisivat sopivasti kehittyneet roolit. Lähtökohtana voi siis olla, että jotkin roolit eivät ole kehittyneet ollenkaan, eikä vanhempi osaa kiinnittää juuri siihen asiaan mitään huomiota. Jotkut roolit voivat taas olla ylikehittyneitä, tällöin vanhempi painottaa ja kiinnittää liikaa huomiota siihen

25 liittyviin asioihin. Vanhemmuuden roolikartan pääroolit ovat: huoltaja, rajojen asettaja, elämän opettaja, ihmissuhdeosaaja ja rakkauden antaja. (Airola & Tarsalainen 2003, 34 35.) Kurinpito on myös termi, joka liittyy olennaisesti vanhemmuuteen. Kurinpito ei kuitenkaan tarkoita väkivaltaa tai fyysistä kurinpitoa, vaikka se ehkä ennen sellaisena miellettiinkin. Kurinpito on sääntöjä, ohjeita ja lupausten pitämistä. (Sihvola 2002, 143, 145.) Erityisesti nuorisotyönohjaajat huomaavat, että lapset ja nuoret kaipaavat aikuisen auktoriteettia yhä enemmän. Vanhempien pitäisi uskaltaa olla vanhempia, ei kavereita. (Sihvola 2002, 170.) Ajan kuluessa lasten hoitoon liitettiin myös emotionaalisuus. Erityisesti II maailman sodan jälkeen Suomessa alettiin kiinnittää huomiota niin lasten fyysiseen kuin psyykkiseenkin hyvinvointiin. (Vuori 2003, 43.) Myös valtiollisella taholla ajatus kansalaisten terveyden huollon valistamisesta sai suurta kannatusta. Perheiden sisäisiin ongelmiin haluttiin puuttua ja niihin alettiin tarjota ammattiapua, esimerkiksi terapiaa. (Vuori 2003, 44.) Vanhemmuus voidaan määritellä myös biologiseksi, psykologiseksi tai sosiaaliseksi vanhemmuudeksi. Biologinen vanhemmuus tarkoittaa niitä vanhempia, jotka ovat lapsen siittäneet ja synnyttäneet. Psykologiset vanhemmat taas ovat niitä joihin lapsi on kiintynyt ja keitä hän itse pitää vanhempinaan. Sosiaalinen vanhemmuus on arjesta vastuun ottamista. Lapsi pitää yleensä psykologista vanhempaansa myös sosiaalisena vanhempana (Sihvola 2002, 117, 126). Vanhemmuuden merkitys on siis muuttunut ajan saatossa paljon. Vielä 1900 luvun alussa elettiin maaseutuyhteisöissä, joissa kaikki huolehtivat toisistaan ja lapset kasvoivat yhdessä kaikkien vanhempien ja kyläläisten valvovan silmän

26 alla. Lasten niin sanottu vapaus koitti vasta avioliittoon mentäessä. 1900 luvun puolessa välissä perheet alkoivat yksityistyä. Enää ei haluttu puuttua toisten asioihin, eikä sitä pidetty sopivana, huolehdittiin vain omasta perheestä. Lasten kasvatusvastuu jakautui yhteiskunnan muiden kasvattajien kanssa, joita olivat muun muassa opettajat, terveydenhoitajat, terapeutit, mikseivät myös nuorisotyönohjaajat. Vaikka vastuu niin sanotusti jakautuikin, koskien lasten kasvatusta, päävastuu on aina ollut vanhemmilla. Yhteiskunnalla on ollut ja tulee olemaan oikeus puuttua kasvatukseen lastensuojelun kautta. (Tuohela 1997b, 209 212.) 4.3.1 Äidin ja naisen rooli Ennen lasten hoito kuului automaattisesti vain äideille. Siinä samassa he myös hoitivat ja huolehtivat koko yleisen kodin hoidon. Lasten ja kodinhoito olivat itsestään selvästi osa naiseutta, äitiyttä, vaimona olemista ja emännyyttä. Miehen roolina oli elättää perhe ja pitää se kurissa. Näin elettiin modernissa ydinperheessä. (Vuori 2003, 40 41.) Lääketieteen kehittyessä myös äitiydestä on tullut enemmän valinnan asia, esimerkiksi ehkäisyn avulla sitä voi lykätä kauaksikin tulevaisuuteen. Toisaalta taas esimerkiksi lapsettomuushoidot ja keinohedelmöitykset auttavat saamaan lapsia niille, joilla ei olisi ennen ollut mitään mahdollisuutta tulla raskaaksi. (Vuori 2003, 40.) Viimeistään 1960 ja 1970 luvuilla uusien ehkäisymenetelmien myötä, avioliittoa ei pidetty ainoana mahdollisuutena seksuaaliseen kanssakäymiseen. (Tuohela 1997a, 162 163.) Olipa äiti sitten lapsen biologinen äiti tai ei, äidin merkitystä lapsen ja nuoren elämään ei voi vähätellä. Onhan äiti ensimmäinen henkilö, jonka kautta lapsi saa

27 viitteitä ihmisenä olemisesta. Äitinä oleminen voidaan luokitella yhdenlaiseksi ilmiöksi. Eli jokaisen lapsen tarvitsee kokea äiti ilmiö, jos lapsella ei ole äitiä, on tämä kokemus annettava hänelle jotain muuta kautta. (Hellsten 2005, 249.) Yhteiskunnan tulisi arvostaa äitiyttä enemmän. Naisille tulisi antaa enemmän tukea ryhtyä äitiyteen, jota esimerkiksi nykyinen urasuuntautuneisuus työmarkkinoilla ei mielestäni tue. Kun äitiyttä arvostetaan enemmän, voisi olettaa, että myös lapsuuden kokemukset olisivat enemmän myönteisiä. Yhteiskunnassa on kyllä annettu eräälle jäsenelle tehtäväksi tukea äitiyttä, mutta sitä ei ehkä aina tiedosteta. Tämä tehtävä on annettu nimittäin lapsen isälle. (Hellsten 2005, 253.) 4.3.2 Isän ja miehen rooli Modernin ydinperheen miehen ja isän rooliin kuului olla perheen pää, hankkia elanto ja olla se, joka sitä edusti julkisesti. Isä oli yleensä myös se, joka piti kuria yllä perheessä. Kuitenkin vähitellen, myös isä alettiin nähdä henkilönä, joka pystyi olemaan lapsen hoivaaja. (Vuori 2003, 40.) Isyyttä voi olla vaikea kokea niin luonnolliseksi asiaksi kuin äitiyttä. Isän rooliin kun on aina kuulunut hoitaa perheen niin sanotut hallinnolliset asiat. Nykyäänkin isyys tulee vahvistaa lapsen syntymän jälkeen. (Rantalaiho 2003, 203,205.) Miehellä on perinteisesti ollut enemmän vapauksia kodin ulkopuoliseen maailmaan liittyen, näin miehiä on pidetty sellaisina henkilöinä joiden kautta ulkomaailmaa näytetään lapsille. (Rantalaiho 2003, 218.) 1980 luvulla laki alkoi muuttua sukupuolineutraaliksi vanhemmuutta koskevissa asioissa. Siellä ei enää määritelty äidin ja isän rooleja erikseen, vaan alettiin puhua vanhempien oikeuksista ja velvollisuuksista. (Vuori 2003, 52.) Näin myös isille tuli

28 ikään kuin enemmän mahdollisuuksia osallistua lasten kasvatukseen hoivaavina henkilöinä. Isän tehtävä on siis muuttunut valtavasti, tai ainakin se on monipuolistunut. Ennen isä oli se, joka hankki perheelle elannon, piti sille kuria ja suojeli sitä tarvittaessa muulta maailmalta. Nykyään yhteiskunta pystyy suhteellisen hyvin suojaamaan kansalaisten perusturvallisuuden, joten isän on mahdollista osallistua myös lapsen emotionaaliseen kasvatukseen ja toimia lapsen hoivaajana. Ennen kaikkea isän tehtävä on kuitenkin luoda edellytyksiä äidille toimittaa äitiyden virkaa. (Hellsten 2005, 255.) 4.3.3 Kasvu perheestä yhteiskuntaan Lapsen ensimmäinen oma yhteisö ja ympäristö ovat siis hänen perheensä. Perhe luo hänelle hänen ensimmäiset kokemuksensa maailmasta. Lapsen kasvaessa elämisen ympäristö laajenee perheestä lähiyhteisöön, johon voivat kuulua esimerkiksi hieman kauemmat sukulaiset ja naapurit. Lähiyhteisö taas laajenee viimeistään lapsen mennessä kouluun. Siellä lapsen ympäristöön kuuluvat kiinteästi uudet luokkakaverit, opettaja ja muu koulun väki. Lähiyhteisö on se, joka muokkaa lapsen yhteiskuntakäyttäytymistä perheen ohella eniten. Lähiyhteisössä on ikään kuin kirjoittamattomia sääntöjä, joihin joko soveltuu tai ei. Lähiyhteisön kautta ihminen kasvaa yhteiskuntaan. (Pulkkinen 1984, 252.) Ihmisen kehitysympäristöjä on kuvattu erilaisilla systeemeillä: mikro, meso, eko ja makrosysteemeillä. Mikrosysteemi on ihmisen ensimmäinen ja lähin kehitysympäristö, johon nuorisotyöllä ei voi juurikaan vaikuttaa. Sen sijaan meso ja ekosysteemissä näkisin, että nuorisotyöllä olisi vahvat vaikutusmahdollisuudet olla tukemassa lapsen, nuoren ja perheen elämää kasvatuksellisesti. Toisaalta

29 nuorisotyön tarkoitus on kasvattaa nuorista terveen itsetunnon omaavia kansalaisia, joten se voi olla vaikuttamassa myös makrosysteemiin. (Pulkkinen 1984, 252.) Mesosysteemiin kuuluvat lapsen perheen lisäksi seuraavaksi lähimmät vaikuttajat hänen elämässään. Esimerkiksi päiväkoti, koulu, vapaa aika. Lisäksi on tärkeää myös millaiset suhteet lapsen vanhemmilla ja näillä muilla vaikuttajilla on keskenään. Jos ne ovat hyvät, niin lapsen on helppo sopeutua ja liikkua näiden eri ympäristöjen välillä. Jos suhteita ei ole tai ne ovat negatiiviset, joutuu lapsi sopeutumaan erikseen erilaisiin ympäristöihin. (Pulkkinen 1984, 252.) Ekosysteemi on mesosysteemistä laajempi kehitysympäristö. Jos kyseessä on siis kasvava lapsi tai nuori, mielestäni myös tässä on nuorisotyöllä mahdollisuuksia vaikuttaa. Ekosysteemi ei välttämättä vaikuta suoraan lapseen tai nuoreen, mutta hänen lähiyhteisöönsä kylläkin. Esimerkiksi se vaikuttaa kasvavaan ihmiseen hänen vanhempiensa työn kautta, onko se pysyvää, säännöllistä, vuorotyötä jne. Nämä asiat taas vaikuttavat vanhempien sosiaaliseen elämään ja suhteisiin. Nuorisotyö voi olla yksi pysyvä asia tai aktiviteetti nuoren elämässä. Nuorisotilalla oleva aikuinen on siellä vain nuoria varten. Myös harrastuksista saa säännöllistä ja hallittua ajanvietettä sekä aikuisen läsnäoloa. (Pulkkinen 1984, 252.) Makrosysteemi on kaikista kehitysympäristöistä laajin. Siihen kuuluvat esimerkiksi yhteiskunnalliset instituutiot ja lait, jotka yhteiskuntaa säätelevät. (Pulkkinen 1984, 252.) Nuorisotyöhön kuuluvat useasti myös erilaisista nuorten vaikuttajaryhmistä huolehtiminen. Näitä voivat olla esimerkiksi koulujen oppilaskunnat, pikkuparlamentit, nuorisovaltuustot ja monet muut, missä nuorista on koottuna ryhmä, jolla on tarkoitus vaikuttaa heidän yhteiskuntaansa. Näin nuorisotyö kasvattaa myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Itse nuorisotyönohjaaja voi myös vaikuttaa paikallistasolla oman alueensa nuorten

30 elinoloihin liittyviin päätöksiin esimerkiksi nuorisolautakunnan tai vastaavan päättävän elimen kautta. Vaikka kasvattajia on nykyään monia muitakin kuin lapsen omat vanhemmat, niin vanhempien tulee pitää kiinni omasta vanhemmuudestaan. Kasvatusvastuuta ei saisi antaa kevyin perustein yhteiskunnalle. Vanhempien tulisi säilyttää paikkansa lapsen tärkeimpinä aikuisina läpi tämän koko elämän. Muiden kasvattajatahojen kanssa voi tehdä kuitenkin yhteistyötä. (Airola & Tarsalainen 2003, 29.) Itse näkisin kasvatusyhteistyön ainoastaan hyödyllisenä asiana, koska tämän päivän lapset ja nuoret viettävät kuitenkin paljon aikaa kodin ulkopuolella, esimerkiksi koulussa, harrastuksissa ja nuorisotiloilla. Tämän vuoksi olisi hyvä, jos myös vanhemmat olisivat kiinnostuneita pitämään yhteyttä ja keskustelemaan nuorten vapaa ajan aikuisten kanssa erilaisista asioista.

31 5 KASVATUS OSANA NUORISOTYÖTÄ Kasvatusta toteutetaan kodeissa sekä julkisissa yhteisöissä. Julkista kasvatusta tapahtuu esimerkiksi kouluissa ja nuorisotyössä. Tällöin voidaan puhua myös tarkoituksellisesta sosiaalistamisesta. Tämä perustuu siihen, että julkisilla kasvattajilla täytyy olla aina tietynlaiset tavoitteet ja suunnitelmat kasvatuksen toteuttamiseksi. Kodeissa kasvatus toteutuu varmasti suurelta osin tiedostamatta ja kasvatuksen teorioita suuremmin miettimättä. Kasvatuksen normit ovat aina sidoksissa kulloinkin vallitseviin yhteiskunnallisiin perusteisiin. Käsitykset kasvatuksesta ovat muuttuneet yhteiskunnan kehityksen myötä. (Nieminen 1992, 66 67.) Kuten kotikasvatus, myös kasvatus nuorisotyössä lähtee arvoista. Nuorisotyössä kunnioitetaan perinteisiä arvoja, mutta niitä on osattava soveltaa nykyaikaan. Yleisesti nuorisotyössä kannatetaan terveitä elämäntapoja. Tällä tarkoitetaan sitä, että ei suljeta silmiä olemassa olevilta vääryyksiltä, vaan niistä voidaan ja pitääkin keskustella aivan samalla tavoin kuin hyvistä ja positiivisista asioista. Tämän vuoksi esimerkiksi suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuuskasvatus korostuvat nykypäivän nuorisotyössä. (Cederlöf 1998, 45.) Jotta kasvatusta nuorisotyössä saataisiin selkeytettyä, voidaan sitä verrata esimerkiksi koulun ja armeijan kasvatustavoitteisiin. Koulu ja armeija pyrkivät selvästi kasvattamaan nuorista suomen kansalaisia, joilla on tiedot, taidot ja valmiudet yhteiskunnallisiin ja kansalaisvelvollisuuksiin. Julkinen nuorisotyö ei voi asettaa mitään eriteltyjä kriteerejä nuorille, koska toiminta perustuu vain ja ainoastaan nuorten omaan vapaaehtoisuuteen ja tarpeisiin. Huomioitava silti on, että on olemassa myös erilaisia nuorisotyön muotoja, jotka perustuvat tiettyyn

32 ideologiaan tai perinteeseen. Näillä nuorisotyön muodoilla voi siis olla eriteltyjä tavoitteita ja kriteerejä työnsä kohderyhmälle. Näitä nuorisotyön muotoja edustavat mm. kirkon nuorisotyö, joka perustuu kristilliseen kasvatukseen, sekä erilaiset poliittiset nuorisotyön järjestöt. (Nieminen 1992, 70.) Mikäli nuorisotyö ymmärretään kasvavasta sukupolvesta välittämiseksi, sen voidaan sanoa olevan tällöin ainakin yhtä vanha käytäntö kuin koko inhimillinen kulttuuri. Kun nuorisotyön tarkoitus ymmärretään tarpeeksi laajasti ja yleisesti, huomataan, että myös koti ja koulukasvatus sisältävät nuorisotyötä. Valitettavasti harva käsittää nuorisotyön tältä kantilta, perinteiset kasvatuksen muodot ovat menettämässä merkitystään. (Cederlöf 1998, 57.) Kasvattaminen vaatii aina vähintään kahden ihmisen välisen vuorovaikutussuhteen. Täytyy olla selvänä kuka kasvattaa ja ketä. Kasvatuksessa tietoja ja taitoja välitetään kasvatettavalle. Tietojen ja taitojen lisäksi kasvattajan tulisi välittää kasvatettavalleen myös arvoja ja sääntöjä, joilla yhteiskunnassa pärjätään ja jotka on katsottu hyviksi omata. (Nieminen 1992, 68.) Kasvatusperiaatteet muuttuvat yhteiskunnan kehitysten ja suuntautumisten mukana. Täytyy kuitenkin muistaa, että yhteiskunta olemme me, me kaikki, jotka elämme siinä. Meillä kaikilla on siis mahdollisuus vaikuttaa. Yhteiskuntana olemme itse vastuussa muutoksista. Luomalla yhteiset arvot ja säännöt edesautamme lapsia ja nuoria kehittymään ja kasvamaan vähintäänkin yhtä vastuuntuntoisiksi aikuisiksi tulevaisuudessa. (Airola & Tarsalainen 2003, 41.)

33 5.1 Kirkon nuorisotyön kasvatustehtävän tavoitteet Nuorisotyön käsikirjan (Niemelä 2005, 243.) mukaan seurakuntien nuorisotyössä oli vuonna 2003 mukana 1373 henkilöä. Koko kirkon työntekijöistä nuorisotyönohjaajat muodostavat 6,4 %. Suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon nuorisotyötä säätää kirkkohallituksen alainen toiminnallinen osasto. Osaston tehtävänä on kehittää ja tukea seurakuntien käytännön työtä. Se myös huolehtii kirkon yhteyksistä muuhun yhteiskuntaan. (Suomen evankelis luterilaisen kirkon www sivut, Kirkkohallitus.) Kirkon nuorisotyö pohjautuu kirkkohallituksen laatimaan lapsi ja nuorisotyön strategiaan. Strategian otsikossa on kolme lausetta, jotka määräävät sen lähtökohdan ja päämäärän: Jumala on. Elämä on nyt. Rakkaus liikuttaa. Ensimmäisen lauseen mukaan Jumala on olemassa ja sen tähden Hänestä tulee puhua ja kertoa. Nuorisotyönohjaajan tulee ohjata ja auttaa ihmisiä ymmärtämään Jumalan merkitys ihmisen elämään. Elämä on nyt lauseen mukaan, tulee taas tähdentää sitä, kuinka tärkeää ja elämisen arvoista elämä on. Sitä ei tule haaskata. Erityisesti nuorisotyönohjaajan tulisi korostaa lapsuuden ja nuoruuden ainutkertaisuutta, sitä ei tulisi elää vain kiireesti, jotta saavutettaisiin aikuisuus. Lapsuudesta ja nuoruudesta pitäisi jokaisen saada nauttia. Kolmannen lauseen mukaan rakkaus on se, joka laittaa ihmiset liikkeelle. Rakkauden avulla ymmärrämme auttaa, välittää ja huolehtia toisistamme. (Kirkkohallitus. 5 6) Kirkon nuorisotyössä kasvatus kuuluu olennaisena osana työhön. Kirkon lapsi ja nuorisotyö kattavat kasvatuksen aina nolla vuotiaista 29 vuoden ikäisiin nuoriin aikuisiin. Työ jaotellaan kuitenkin aina kasvatettavan kehityksen mukaan, siksi myös lapsi ja nuorisotyö ovat eroteltu toisistaan. Kasvatukseen kuuluvat seuraavat elementit: kasteopetus, ikäkausikohtainen työ, ohjaus ja huolenpito,