3/2002 Sosiologia 215 PERIYTYYKÖ KÖYHYYS? KÖYHYYDEN JA TOIMEENTULOTUKIASIAKKUUDEN SUKUPOLVINEN LIIKKUVUUS * Ilpo Airio & Mikko Niemelä l Traditionaaliset yhteiskunnat olivat järjestäytyneet säätyhierarkian mukaisesti. Eteneminen tässä hierarkiassa oli lähes mahdotonta. Teollistumisen myötä 1800-luvulla sääty-yhteiskunta muuttui loivarajaisemmaksi luokkayhteiskunnaksi. Ja maailmansotien jälkeen tapahtunut hyvinvointivaltiokehitys on ainakin lieventänyt sosiaalisten luokkien merkitystä siten, että liikkuminen sosiaalisten kerrostumien välillä on tullut mahdollisemmaksi. Sosiaalisen liikkuvuuden tutkimus on yksi tapa ja näkökulma tutkia yhteiskunnallisia muutoksia. Sosiaalisten kerrostumien välinen liikkuvuus onkin kiinnostanut tutkijoita monista eri näkökulmista jo pitkään (ks. esim. Heath 1981; Portocarero 1985; Erikson & Goldthorpe 1992; Saunders 1997). Tässä artikkelissa kiinnostus kohdistuu sukupolvien välisen sosiaalisen liikkuvuuden ja köyhyyden välisiin yhteyksiin. Sosiaalista liikkuvuutta tarkastellaan vertikaalisesti, sukupolvien välisenä liikkuvuutena. Näkökulmana on köyhyyden sukupolvinen vaihtelu, jota tarkastellaan kahdesta näkökulmasta. Kiinnostus kohdistuu ensinnäkin siihen, näkyvätkö kotitaustan toimeentulovaikeudet yksilön nykyisessä elämässä periytyykö köyhyys Suomessa? Toisena näkökulmana on sukupolvinen riippuvuus minimitoimeentuloturvasta periytyykö toimeentulotukiasiakkuus? Köyhyyttä ja huono-osaisuutta pohdittaessa sosiaalinen liikkuvuus nivoutuu osaksi keskustelua alaluokasta ja köyhyyskulttuurista, mikä on voimakkaasti keskittynyt etenkin Yhdysvaltoihin. Tässä keskustelussa sosiaalinen liikkuvuus on kääntynyt sosiaaliseksi liikkumattomuudeksi, jossa köyhyyden on nähty periytyvän sukupolvelta toiselle (esim. Lewis 1968; Murray 1984; Wilson 1987; ks. myös Jencks & Peterson 1991). Tässä köyhyyden riippuvuuskulttuurissa yksilön kotitaustalla nähdään olevan keskeinen merkitys aikuisiän köyhyyteen, avuttomuuteen ja sosiaalietuuksien käyttöön. Köyhyyden periytyminen on keskeinen osatekijä puhuttaessa alaluokasta tai köyhyysja riippuvuuskulttuurista. Oscar Lewis (1965) kehitti köyhyyskulttuurin käsitteen tutkiessaan San Juanin ja New Yorkin puertoricolaisia perheitä. Lewisin määrittämälle köyhyyskulttuurille olivat ominaisia useat toisiinsa sidoksissa olevat sosiaaliset, taloudelliset ja psykologiset piirteet: mm. kouluttamattomuus, huono taloudellinen tilanne, epäluuloisuus sekä osallistumattomuus yhteiskuntaan ja perhettä laajempaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Keskeistä köyhyyskulttuurissa on * Kiitämme Olli Kangasta ja Veli-Matti Ritakalliota artikkelin varhaisten versioiden kommentoinnista. Kiitämme myös Economic Sosiology Finland -ryhmää Seilin seminaarissa saaduista kommenteista ja Sosiologia-lehden refereitä, joiden lausunnot auttoivat jäsentämään artikkelia.
216 Sosiologia 3/2002 sen periytyminen sukupolvelta toiselle. Vahva ydinperhe, joka tuo jäsenilleen riippuvuutta toisistaan, aiheuttaa sen, että köyhyyskulttuurin vallitsevat piirteet siirtyvät arvojen, asenteiden ja tapojen välityksellä helposti myös nuoremmille sukupolville. (myös Lewis 1969.) Köyhyyskulttuurin tavoin myös ns. riippuvuuskulttuuriin liittyy keskeisenä osana sen periytyminen sukupolvelta toiselle, jolloin sosiaalietuuksien varassa eläminen siirtyy vanhemmilta heidän lapsilleen (ks. Dean & Taylor-Gooby 1992). Riippuvuuskulttuuria voidaan pitää tietynlaisena köyhyyskulttuurikeskustelun jatkeena, joka yhdistyy keskusteluun alaluokasta. Sekä alaluokkaistumista että riippuvuuskulttuuria selittävät teoriat on tavanomaisesti jaettu kahteen eri lähestymistapaan: oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen (Roche 1992, 57; Taylor-Gooby 1991, 40 45). Oikeistolaisessa keskustelussa pääpaino on alakulttuuriin luokiteltujen ihmisten käyttäytymisen syiden selvittämisessä, jolloin vastausta alaluokkaistumiselle ja köyhyyskulttuurille haetaan yksilöllisten tekijöiden kautta (esim. Herrnstein & Murray 1994). Alaluokkaistuminen nähdään köyhien elämäntavan ja köyhyyskulttuurin tuotteena, jossa köyhyys on ihmisten käyttäytymisestä johtuvaa. Lisäksi oikeistolainen traditio korostaa hyvinvointivaltion roolia niin alaluokan synnyssä kuin siinä, että hyvinvointivaltio kannustaa ihmisiä epäonnistumaan ja jäämään julkisen sosiaalipolitiikan varaan (Murray 1984). Toisessa lähestymistavassa korostuvat yhteiskunnan jakautuminen sosiaalisiin kerrostumiin ja yhteiskunnalliset rakenteet (esim. Wilson 1987, 1996; Giddens 2001, 297). Oikeistolaisesta näkökulmasta poiketen William Julius Wilson (1978) korostaa yhteiskuntaluokan ja yhteiskunnan rakenteellisten tekijöiden, ei niinkään rodun, ihonvärin tai muiden yksilöllisten tekijöiden, merkitystä sosiaalisessa liikkuvuudessa. Teoksessaan The Truly Disadvantaged Wilson (1987) tarkasteli kaupunkien keskustojen ghetoissa elävää alaluokkaa ja kehitti alaluokkateesin yhteiskuntaluokkien ja rakenteellisten tekijöiden näkökulmasta, joka edustaa ns. vasemmistolaista lähestymistapaa (ks. myös Wilson 1996). Wilsonin (1987) mukaan alaluokan köyhyyskulttuuri on syntynyt ennen kaikkea rakenteellisten pakkojen synnyttämästä taloudellisesta huono-osaisuudesta. Keskustelu suomalaisessa kontekstissa Ei ole yllättävää, että juuri angloamerikkalaisen hyvinvointivaltiomallin maissa ghettojen ja suurkaupunkien keskustoissa kytevän etnisesti värittyneen alaluokan ja köyhyyskulttuurin ongelmista ja syistä keskustellaan. Samalla tavoin odotusten mukaista on, ettei Pohjoismaissa keskustelu alaluokasta siihen liittyvine köyhyys- ja riippuvuuskulttuureineen ole ottanut tuulta purjeisiinsa. Lähtökohtaisesti skandinaavisen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikka takaa vähintään kohtalaisen, toimeentulon turvaamisen kannalta riittävän, perusturvan tason. Lisäksi universaalina julkispalveluna koulutusjärjestelmä takaa köyhänkin perheen lapselle mahdollisuuden hyvään ammattikoulutukseen. Näin Suomessa ei pitäisi olla pelkoa systemaattisista tai rakenteellisista sosiaalisen liikkuvuuden esteistä. Koulutusjärjestelmän ja hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan pitäisi taata köyhänkin perheen lapselle mahdollisuudet korkeaan koulutukseen. Suomessa ei pitäisi olla tilannetta, jossa yksilö murehtii perhetaustaansa, josta ponnistaa, koska taustalla ei pitäisi olla merkitystä. Jos yksilö haluaa menestyä ja osaa hyödyntää käytössään olevia resursseja, ei yhteiskunnallisia tai taloudellisia esteitä menestymiselle pitäisi olla. On siis yhdentekevää mihin säätyyn on sattunut syntymään. Suomessa köyhyys- tai riippuvuuskulttuuria onkin tutkittu varsin vähän. Myöskään keskustelu alaluokasta ei ole virinnyt samalla tavoin kuin angloamerikkalaisissa maissa. Tuntuukin siltä, että alaluokka käsitteenä ei toimi ainakaan Suomen oloissa. Kuure (2000, 212) toteaakin, että alaluokka on käsitteenä retorisesti vaikuttava, mutta analyyttisesti heikko. Köyhyyden viitekehyksessä alaluokkaa tarkastelevia tutkimuksia Suomen oloissa onkin mahdoton löytää. Alaluokkaa on tosin käytetty teoreettisena työkaluna tutkittaessa syrjäytymisen ja kaupunkirakenteen välisiä
3/2002 Sosiologia 217 yhteyksiä (Virtanen 1997). Lisäksi Kuure (2000) on tarkastellut Charles Murrayn alaluokkateesiin perustuen suomalaisten nuorten riskiryhmiä. Köyhyyskulttuurin osalta on huomioitava, että käsitteet köyhyyskulttuuri ja köyhyys on erotettava toisistaan. Köyhyyskulttuurista puhuttaessa keskitytään ennen kaikkea hyvin köyhien ihmisten elämäntapaan. Itse asiassa kyse on pauperistisesta elämäntavasta, joka on Suomessa liitetty lähinnä esiteollisen ajan tilattoman väestön ongelmiin. Tämän väestönosan köyhyys oli Haatasen (1981, 135) mukaan absoluuttista, asteeltaan syvää aina nälkäkuoleman partaalle ja köyhyys oli pysyvää, ylisukupolvista, sen puristuksista oli mahdollisuuksien puuttuessa työläs nousta (ks. myös Parikka 1994). Modernia länsimaista köyhyyttä on jo pitkään pidetty suhteellisena, lähinnä taloudellisten resurssien puutteesta johtuvana tarpeentyydytyksen deprivaationa, jolloin keskeisinä köyhyyden taustakriteereinä ovat ympäröivän yhteiskunnan mukaiset laatuvaatimukset (esim. Townsend 1979; Mack & Lansley 1985). Näin köyhien elämäntavan köyhyyskulttuurin tutkiminen 2000-luvulla ei sinällään ole kovinkaan hedelmällistä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa. Köyhyyden periytyminen ei kuitenkaan liity ainoastaan esiteollisen ajan luonteeltaan absoluuttisen köyhyyden olemukseen, eikä välttämättä käsitteellisesti köyhyys- tai riippuvuuskulttuuriin. Köyhyyden periytymisessä on nimittäin kyse samanlaisesta prosessista kuin missä tahansa sosiaalisen statuksen sukupolvisessa liikkuvuudessa. Köyhyyden periytyminen Samalla tavoin kuin köyhyys- ja riippuvuuskulttuuria myöskään köyhyyden tai toimeentulotukiasiakkuuden periytymistä ei ole paljoakaan Suomen oloissa tutkittu. Kuitenkin yleisesti tutkimuksissa, joissa on tarkasteltu sosiaaliryhmittäistä pysyvyyttä sosiaalisen liikkuvuuden (esim. Pöntinen 1982, 1984; Järvelä 1991) ja sosiaalisiin ongelmiin liittyvien perhetaustojen (esim. Karisto 1984; Parikka 1994) näkökulmasta, tuloksena on ollut vahva periytyvyyden korostus. Periytyvyydelle antavat tukea myös vähäiset tulokset sosiaalisen liikkuvuuden ja köyhyyden sekä huono-osaisuuden välisistä yhteyksistä. Parikka (1994, 52) puhuu köyhyyden ja huono-osaisuuden pitkästä ja sitkeästä varjosta perättäisten sukupolvien yllä. Hänen tutkimusaineistonsa koostui huono-osaisista työläissuvuista 4 5 sukupolven ajalta sadan vuoden ajanjaksolla 1860-luvulta 1960-luvulle. Tulosten mukaan suurin osa tutkimuksen kohteena olleista suvuista pysytteli koko tarkasteluajanjakson yhteiskunnallisen hierarkian alemmilla tasoilla. On tietysti syytä pohtia, missä määrin 1900- luvun alkupuolen tulokset ovat yleistettävissä nykypäivään. Parikka (1994, 86 88) tekee osin melko rohkeitakin olettamuksia tulkitessaan, että 1990-luvun alun lama olisi tehnyt myös köyhyydestä uudelleen periytyvän ilmiön. Hänen vertailukohtanaan on ennen kaikkea 1930-luvun lama, josta tehdyt analyysit osoittavat, että taloudellisella lamalla on taipumus voimistaa tendenssiä huono-osaisuuden jatkumiseen polvelta toiselle. Lisäksi hänen tuloksensa tukee ajatusta, että huonoosaisuuden perusolemukseen sisältyy tänäkin päivänä pitkäaikainen kehityskulku, johon liittyy myös periytyvyys sukupolvelta toiselle. Se, miten tilanne on muuttunut 1960-luvun jälkeen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan kasvun ja koulutusjärjestelmän kehittymisen myötä, jää kuitenkin Parikalta vain olettamuksien varaan. Köyhyyden ja sosiaalisen liikkuvuuden välisiä yhteyksiä on Suomessa tutkittu myös 1990- luvulla. Kangas ja Ritakallio (1996a, 42 43) tarkastelivat vanhempien sosioekonomisen aseman ja köyhyyden välistä yhteyttä. Heidän tulostensa perusteella kotitaustalla on yhteyttä nykyiseen köyhyysriskiin. Metodologisesti kiintoisa tulos oli se, että vaikutuksen suunta ja voimakkuus olivat herkkiä valitulle köyhyysmittarille. Ennen kaikkea tuloilla mitattu köyhyyden ja vanhempien sosioekonomisen aseman yhteydestä välittyvä kuva näyttäytyi toisista mittareista poikkeavana: Tuloilla mitattuna suurin köyhyysriski oli maanviljelijätaustaisilla, kun taas muutoin he näyttäytyivät varsin hyväosaisina. Yrittäjätausta taas näyttäytyi käänteisenä suhteessa viljelijätaustaisiin: tuloilla mitattu köyhyysris-
218 Sosiologia 3/2002 ki oli kaikkein pienin, mutta muilla mittareilla mitattuna köyhyysriski saattoi olla jopa työntekijätaustaisiakin korkeampaa. Kangas ja Ritakallio (1996a, 44 45) tarkastelivat tutkimuksessaan myös lapsuudenkodin toimeentulotukiasiakkuuden ja nykyisen köyhyyden välisiä yhteyksiä. Tulosten mukaan myös näiden välillä on yhteyttä, köyhyysriskin ollessa toimeentulotukea saaneiden lapsilla merkittävästi korkeampi kuin niillä, joiden lapsuudenkodissa ei saatu toimeentulotukea. Tutkijat kuitenkin huomauttavat, että ns. toisen polven asiakkaat ovat selkeä vähemmistö. Nykyisistä toimeentulotuen asiakkaista noin neljännes tulee toimeentulotukea saaneista kodeista. Sukupolvista riippuvuutta minimitoimeentuloturvasta ei muutoin ole paljoakaan tutkittu. Heikkilä ja Sihvo (1997) ovat tutkineet pitkäaikaisriippuvuutta toimeentulotuesta, mutta asetelmallisesti tutkimuksessa tarkasteltiin toimeentulotuen asiakkuuden kestoa, ei sen sukupolvista riippuvuutta. Toimeentulotuen näkökulmasta riippuvuutta on tutkittu lähinnä kannustimista käsin. Ongelma on kuitenkin ollut pikemminkin tuen alikäyttö, eli se, että kaikki toimeentulotukeen oikeutetut eivät hae heille kuuluvaa etuutta (esim. Heikkilä 1990; van Oorschot 1998; Virjo 1999; sosiaaliturvan väärinkäytöksien näkökulmasta ks. myös Hellsten & Uusitalo 1999). Köyhyyden ja toimeentulotukiasiakkuuden periytymisessä on kuitenkin kyse muustakin kuin pelkistä kannustimista, sillä ongelma koskee ylipäänsä yhteiskunnan kykyä vaikuttaa yhteiskuntapoliittisin toimenpitein yksilön mahdollisuuksiin parantaa asemaansa kotitaustasta huolimatta. Tutkimusasetelma, -tehtävä ja aineisto Tässä artikkelissa tutkitaan köyhyyden periytyvyyttä sukupolvien välillä. Tutkimusasetelma on oheisen nelikentän mukainen (ks. kuvio 1). Nelikentän lokeroissa laskijoiden ja nousijoiden kohdalla on tapahtunut sosiaalista liikkuvuutta. Toisessa tilanne suhteessa kotitaustaan on huonontunut, kun taas toisessa parantunut. Jäljelle jääneissä kahdessa lokerossa ei ole tapahtunut muutoksia. Tutkimusongelmamme liittyy kombinaatioon, jossa kotitaustan köyhyys ja nykyinen köyhyys yhdistyvät. Tällöin kysymys on köyhyyden periytymisestä. Toiseksi saman asetelman pohjalta voidaan tarkastella myös minimitoimeentuloturvan asiakkuuden periytymistä tutkimalla kotitaustan huoltoavun tai toimeentulotuen asiakkuutta ja nykytilannetta. Jatkokysymyksenä edellisistä on luonnollisesti köyhyyden ja toimeentulotukiasiakkuuden periytymisen profiili toisin sanoen kysymys siitä, missä väestöryhmissä periytymistä tapahtuu. Tutkimustehtävät voidaankin esittää seuraavasti: 1. Periytyykö köyhyys? Lisääkö lapsuudenkodin köyhyys köyhyysriskiä aikuisena? Missä väestöryhmissä köyhyyden periytymistä tapahtuu? Nykyinen tilanne Köyhä Ei-köyhä Perhetausta Köyhä Periytyvä köyhyys Nousijat Ei-köyhä Laskijat Säilyjät Kuvio 1. Tutkimusasetelma.
3/2002 Sosiologia 219 2. Periytyykö asiakkuus? Onko lapsuudenkodin toimeentulotukiasiakkuuden ja aikuisiän asiakkuuden välillä yhteyttä? Missä väestöryhmissä tapahtuu minimitoimeentuloturvan asiakkuuden periytymistä? Tutkimuksen aineistona on Turun yliopiston Sosiaalipolitiikan laitoksella vuonna 2000 kerätty kyselytutkimus nimeltään Tutkimus väestöryhmien välisistä hyvinvointieroista ja hyvinvointiongelmien paikantumisesta 2000. Kysely on osa Suomen Akatemian Laman opetukset -tutkimusprojektia (ks. Ritakallio 2001). Aineisto on luonteeltaan poikkileikkausaineisto, jonka otos muodostettiin 18 70- vuotiaasta suomenkielisestä väestöstä. Aineiston otos oli 4000 henkeä ja lomakkeen palautti 2400 henkeä. Tavoittamatta jäi 45 henkilöä. Vastausprosentti oli täten 61. Kysely on toisinto vuonna 1995 tehdylle vastaavalle hyvinvointitutkimukselle (ks. Kangas & Ritakallio 1996b, 5 6). Menetelmät Tarkastelu jakautuu kahteen pääosaan. Aluksi tutkitaan periytyvän köyhyyden yleisyyttä tarkastelemalla kotitaustan toimeentulo-ongelmien yhteyttä nykyiseen köyhyyteen. Toiseksi tarkastellaan minimitoimeentuloturvan asiakkuuden periytymistä tutkimalla kotitaustan huoltoavun tai toimeentulotuen asiakkuuden yhteyttä nykyiseen toimeentulotukiasiakkuuteen. Toisen polven köyhyyden osalta lapsuuden ajan taloudellisten ongelmien yhteyttä nykyiseen köyhyyteen tarkastellaan kahden vastaajille esitetyn, lapsuuden ajan kotitalouden taloudellisia ongelmia koskevan kysymyksen avulla: 1) Oliko perheesi lapsuudessasi huonosti toimeentuleva? (23.2%) 2) Oliko perheelläsi pitkäaikaisia taloudellisia ongelmia? (23.9%) Suluissa olevat prosenttiluvut kertovat sen, kuinka monen vastaajan lapsuudenkodissa esiintyi taloudellisia ongelmia. Kotitaustan toimeentulo- ja taloudellisia vaikeuksia näyttää siis olleen vajaalla neljäsosalla vastaajista. Nämä kaksi kysymystä muodostavat dikotomiset köyhyysmittarit, joissa kyllä-vastaus merkitsee, että kyseistä ongelmaa esiintyi vastaajan lapsuudenkodissa. Sekä toimeentulo-ongelmia että taloudellisia vaikeuksia löytyi 17 % vastaajista. Vain jompaakumpaa hyvinvointiongelmaa lapsuudenkodissaan oli 15 % vastaajista. Perhetaustan toimeentuloa mitataan siten, että vastaajan perhetaustaa pidetään huonosti toimeentulevana, jos hän vastasi vähintään toiseen kysymykseen myöntävästi. Kotitaustan köyhyyden mittaaminen tapahtuu siis subjektiivisesti vastaajan omiin kokemuksiin nojautuen, mikä on syytä ottaa huomioon tuloksia tulkitessa. Kaikki väestöryhmät eivät välttämättä koe lapsuudenajan tilannettaan samalla tavalla. Se, mikä oli puutetta ja kurjuutta muutama vuosikymmen sitten, ei ehkä ole sitä nykyään. Nykyistä köyhyyttä tarkastellaan konsensuaalisella deprivaatiolla. Konsensuaalisen deprivaatioindeksin laatiminen perustuu kahteen kysymyspatteriin. Aluksi vastaajille esitettiin 36-kohtainen hyödykkeiden lista, josta he saivat valita ne asiat, joita pitivät kaikille välttämättöminä. Niin sanottuja välttämättömyyshyödykkeitä osoittautui olevan 13 kappaletta 1. Nämä palvelut ja hyödykkeet ovat siis sellaisia, joihin vastaajien enemmistön mukaan kaikilla kansalaisilla pitäisi olla varaa. Köyhyyden kriteeriksi asetettiin aiempien tutkimusten mukaan (Mack & Lansley 1985; Kangas & Ritakallio 1996a) vähintään kolmen välttämättömyystekijän vastentahtoinen puute. Tutkimusanalyyseista poistettiin opiskelijat, sillä he muodostavat köyhyyden ylisukupolvisuuden kannalta ongelmallisen ryhmän. Opiskelijoita on vaikea mieltää toisen polven köyhinä, koska köyhyyden periytyvyys teoreettisessa mielessä olettaa, että lapsuuden- 1 Välttämättömyyshyödykkeet ovat: terveyspalvelut, lämmin ruoka vähintään kerran päivässä, pesukone, hammaslääkäri kerran vuodessa, pölynimuri, nykyaikainen ja tilava asunto, mahdollisuus käyttää julkisia liikennevälineitä, kotivakuutus, parturissa tai kampaajalla käynti vähintään kerran kolmessa kuukaudessa, puhelin, pakastin ja televisio.
220 Sosiologia 3/2002 kodin toimeentulo-ongelmat seuraavat yksilöä koko hänen aikuisikänsä ajan. Opiskelijoiden keskuudesta voidaan löytää paljon toisen polven köyhiä, mutta 5 10 vuoden päästä, kun he ovat suorittaneet opintonsa ja siirtyneet työelämään, he eivät välttämättä enää ole köyhiä. Toisen polven köyhyyttä tarkastellaan ensin logistisella regressioanalyysilla. Menetelmässä analysoidaan jonkin tietyn tapahtuman todennäköisyyttä; tässä tapauksessa sitä, miten paljon suuremmalla todennäköisyydellä köyhästä perheestä olevat kärsivät nykyään konsensuaalisesta deprivaatiosta verrattuna ei-köyhästä perheestä lähtöisin oleviin. Kuvaavin tapa tarkastella toisen polven köyhyyttä on ns. kerroinsuhde (odds ratio). Se kertoo millainen riski on kuulua tiettyyn ryhmään, kun selittävän muuttujan arvossa tapahtuu yhden yksikön muutos. Kerroinsuhde kertoo siis sen, kuinka paljon konsensuaalisen deprivaation riski kasvaa siirryttäessä eiköyhistä perheistä lähtöisin olevista köyhistä perheistä lähteneiden ryhmään. Parametrien hyvyyttä arvioidaan Waldin testisuureella, joka kertoo kuinka hyvä selittävä muuttuja on tilastollisessa mielessä. Waldin testisuuretta vastaavan p-arvon tulee olla <.050. Toisen polven köyhyyden nelikentän (kuvio1) pohjalta tarkastelemme sitä, keitä ovat toisen polven köyhät verrattuna muuhun väestöön. Toisen polven köyhyyden profiilitarkastelu antaa kuvan siitä, mihin väestöryhmiin köyhyysongelma yhteiskunnassa paikantuu (ks. esim. Ritakallio 1994). Profiilitarkastelu suoritetaan sukupuolen, iän, koulutuksen, työmarkkina-aseman ja lapsuuden perheen huoltajan sosioekonomisen aseman mukaan. Toisen polven asiakkuutta tutkimme tarkastelemalla kotitaustan toimeentulotuen (huoltoavun) asiakkuuden yhteyttä nykyiseen toimeentulotukiasiakkuuteen. Kyselylomakkeessa esitettiin seuraava kysymys: Turvauduttiinko lapsuudenkodissasi milloinkaan huoltoapuun? Vastaajista 9.6 % vastasi myöntävästi. Toimeentulotuen/huoltoavun asiakkuus ei siis ole aivan yhtä yleistä kuin köyhyyden periytyvyyden kohdalla tarkastellut toimeentulo-ongelmat ja taloudelliset vaikeudet. Tästä kysymyksestä muodostettiin dikotominen lapsuudenajan kotitalouden toimeentulotuen asiakkuutta mittaava muuttuja. Kyllä-vastaus merkitsee sitä, että vastaajan lapsuudenajan koti oli köyhä toimeentulotuen asiakkuudella mitattuna. Tämänkin mittarin kohdalla on syytä muistaa jo edellä mainittu seikka subjektiivisen mittarin käyttöön liittyvistä ongelmista, kuten esimerkiksi se, miten eri väestöryhmät tulkitsevat käsitteen huoltoapuun turvautuminen. Nykyistä tilannetta kuvaava köyhyysmittari on toimeentulotuen asiakkuus, jossa kriteerinä on kyllä-vastaus kysymykseen oletko viimeksi kuluneen vuoden aikana saanut toimeentulotukea?. Toisen polven asiakkaiden kohdalla käytetään samoja analyysimenetelmiä kuin toisen polven köyhiä kartoitettaessa (logistinen regressio, toisen polven asiakkaiden profilointi). Toisen polven köyhyys Lapsuudenkodin toimeentulo-ongelmilla näyttää olevan yhteyttä myös nykyiseen köyhyyteen. Taulukossa 1 esitetyt köyhyysaste ja kerroinsuhde kertovat käytännössä saman asian: huonosti toimeentulevan kodin lasten köyhyysriski on suurempi kuin niiden, joiden lapsuudenkodissa ei kärsitty toimeentulo-ongelmista. Huonosti toimeentulevista perheistä lähtöisin olevien köyhyysasteen ollessa vain alle 10 prosenttia ei kuitenkaan voida vielä puhua köyhyyden sitkeästä ja pitkästä varjosta perättäisten sukupolvien yllä (Parikka 1994, 52). On kuitenkin kiintoisaa tarkastella, keitä ovat ns. toisen polven köyhät. Taulukossa 2 toisen polven köyhien profiilia on verrattu viidellä taustamuuttujalla koko väestöön. Iän ja sukupuolen kohdalla erot eivät ole tilastollisesti merkitseviä, eikä suuria eroja etenkään iän kohdalla ole edes havaittavissa. Köyhyyden periytymisessä koulutuksen kohdalla nähdään suuria eroja, mikä onkin odotusten mukaista, onhan koulutuksen todettu perinteisesti olevan sosiaalisen liikkuvuuden kannalta keskeinen tekijä (esim. Erikson & Jonsson 1993). Toisen polven köyhien koulutus muodostaa sangen vinon jakauman siten, että suurin osa heistä on suorittanut ainoastaan perusasteen opintoja.
3/2002 Sosiologia 221 Taulukko 1. Lapsuuden kodin toimeentulon ja nykyisen köyhyyden välinen yhteys. Köyhyysasteet, kerroinsuhde ja 95 %:n luottamusväli. Köyhyysaste Kerroinsuhde¹ Luottamusväli Lapsuuden kodin toimeentulo (0.006)² (0.009)³ Huonosti toimeentuleva 9.3 % 1.69 1.14 2.49 Hyvin toimeentuleva 5.7 % 1.00 1 Kerroin on ns. riskisuhde, jota verrataan kontrastiluokkaan, jonka arvo on asetettu ykköseksi. Niillä, joiden lapsuuden kodissa on ollut toimeentulo-ongelmia on 1.69-kertaa suurempi todennäköisyys määrittyä köyhiksi kuin niillä, joiden lapsuuden kodissa ei ole ollut toimeentulo-ongelmia 2 Khi²-testi. *** = p < 0.001, ** = p < 0.01, * = p < 0.05 3 Waldin testisuure (Khi²-malli: 6.669, Sig: 0.010) Taulukko 2. Toisen polven köyhyyden profiili verrattuna koko väestöön (%)¹. Toisen polven köyhät Koko väestö Ikä 18 34 v. 29 23 35 54 v. 50 50 55 70 v. 21 27 Yhteensä (% / N) 100/48 100/1561 Sukupuoli Mies 53 48 Nainen 47 52 Yhteensä (% / N) 100/47 100/1568 Koulutus*** Perusaste 62 28 Keskiaste 38 59 Korkea-aste 0 13 Yhteensä (% / N) 100/47 100/1562 Työmarkkina-asema*** Työssä 35 70 Työtön 48 9 Eläkkeellä 17 18 Kotiäiti/isä 0 3 Yhteensä (% / N) 100/48 100/1570 Huoltajan sosioekonominen asema* Ylempi toimihenkilö 2 11 Alempi toimihenkilö 7 15 Työntekijä 50 41 Yrittäjä 0 5 Maanviljelijä 41 28 Yhteensä (% / N) 100/46 100/1521 1 Khi²-testi. Vrt. taulukko 1.
222 Sosiologia 3/2002 Koulutuksen lisäksi eroja löytyy työmarkkina-asemaa tarkasteltaessa. Noin puolet toisen polven köyhistä on työttömiä. Sinällään työttömyyden ja köyhyyden välinen suhde ei ole yllättävä, sillä köyhyyden on osoitettu paikantuvan ennen kaikkea työttömien ryhmään (Ritakallio 2001). Toisaalta köyhyyden ja työttömyyden välisen yhteyden näkökulmasta se, että työssä olevia toisen polven köyhiä on niinkin paljon kuin yli kolmannes vaikuttaa korkeahkolta luvulta, sillä työssä olevien köyhyysaste konsensuaalisen deprivaation mittarilla on noin 4 prosenttia. Mistään working poor -ilmiöstä ei voida kuitenkaan puhua, jos tarkasteluun otetaan toisen polven köyhien lisäksi myös kaikki muut köyhät. Huoltajan sosioekonominen asema ei anna mullistavia tuloksia. Toisen polven köyhät ovat pääosin työntekijä- tai maanviljelijäperheistä ja loput vajaa 10 prosenttia toimihenkilöperheistä. Kokonaisuudessaan toisen polven köyhyyden profiilin tarkastelu korosti ennen kaikkea koulutuksen merkitystä. Toisen polven köyhät ovat pääosin alhaisesti koulutettuja ja tämä osaltaan on saattanut johtaa myös siihen, että noin puolet heistä on työttömiä. Toisen polven asiakkuus Perhetausta näyttää vaikuttavan myös toimeentulotukiasiakkuutta tarkasteltaessa (taulukko 3). Sukupolvelta toiselle siirtyvä toimeentulotuen asiakkuus ei kuitenkaan ole kovin yleistä. Noin joka viides toimeentulotukea saanut on lähtöisin huoltoapua saaneesta perheestä (18 %). Tulos on samankaltainen kuin Kankaan ja Ritakallion tutkimuksessa (1996a, 44). Viiden vuoden aikana ei siis ole tapahtunut suuria muutoksia toimeentulotuen asiakkuuden periytymisessä. Taulukossa 4 toimeentulotuen asiakkuuden periytymisen tarkastelua on jatkettu vielä kerroinsuhteen avulla, joka toimii samalla periaatteella kuin edellä köyhyyden periytymisen kohdalla. Riski joutua turvautumaan toimeentulotukeen on selvästi suurempi niillä, joiden lapsuudenkodissa turvauduttiin huoltoapuun tai toimeentulotukeen. Lapsilla, joiden perheessä jouduttiin turvautumaan minimitoimeentuloturvaan, on yli kaksi kertaa suurempi todennäköisyys olla aikuisiässä toimeentulotuen asiakkaina. Kokonaisuudessaan toimeentulotukiasiakkuuden periytyminen näyttää siis olevan laajempaa ja sitkeämpää kuin köyhyyden periytyminen. Toisen polven asiakkuus näyttäytyy myös profiililtaan hieman erilaisena kuin toisen polven köyhyys. Taulukossa 5 toisen polven toimeentulotukiasiakkuuden profiilia on tarkasteltu samoilla taustamuuttujilla kuin edellä köyhyyden kohdalla. Toimeentulotukiasiakkuuden kohdalla profiili näyttää olevan selvästi yhtenäisempi kuin köyhyyttä tarkasteltaessa. Taulukko 3. Toimeentulotuen asiakkuuden periytyminen (%)¹. Sarake- ja riviprosentit. Lapsuudenkoti** Ei asiakkaana Nykyään Asiakkaana Yhteensä (%/N) Ei asiakkuutta 95 5 100 / 1664 Asiakkaana 90 10 100 / 181 1 Khi²-testi. Vrt. taulukko 1. Ei asiakkaana Nykyään Asiakkaana Ei asiakkuutta 91 82 Asiakkaana 9 18 Yhteensä (%/N) 100 / 1749 100 / 96
3/2002 Sosiologia 223 Taulukko 4. Lapsuuden kodin turvautuminen huoltoapuun ja nykyisen toimeentulotukiasiakkuuden välinen yhteys. Kerroinsuhde ja 95 %:n luottamusväli. Kerroinsuhde¹ Luottamusväli Lapsuuden kodin turvautuminen huoltoapuun (0.005)² Kyllä 2.24 1.27 3.95 Ei 1.00 1 Vrt. taulukko 1. 2 Waldin testisuure (Khi²-malli: 6.687, Sig: 0.010) Taulukko 5. Toisen polven asiakkuuden profiili verrattuna koko väestöön (%)¹. Toisen polven asiakkaat Koko väestö Ikä** 18 34 v. 56 22 35 54 v. 38 49 55 70 v. 6 29 Yhteensä (% / N) 100/16 100/1723 Sukupuoli Mies 44 48 Nainen 56 52 Yhteensä (% / N) 100/16 100/1732 Koulutus* Perusaste 56 30 Keskiaste 44 58 Korkea-aste 0 12 Yhteensä (% / N) 100/16 100/1723 Työmarkkina-asema*** Työssä 13 67 Työtön 75 10 Eläkkeellä 6 20 Kotiäiti/isä 6 3 Yhteensä (% / N) 100/16 100/1734 Huoltajan sosioekonominen asema Ylempi toimihenkilö 0 11 Alempi toimihenkilö 13 14 Työntekijä 74 41 Yrittäjä 0 5 Maanviljelijä 13 29 Yhteensä (% / N) 100/15 100/1671 1 Khi²-testi. Vrt. taulukko 1.
224 Sosiologia 3/2002 Toimeentulotuen asiakkuuden on todettu olevan leimallisesti nuorempien ikäluokkien köyhyysongelma (ks. myös Ritakallio 1997, 72 73). Myös toisen polven asiakkuuden näkökulmasta havainto pitää paikkansa, sillä lähes 60 prosenttia toisen polven asiakkaista lukeutuu nuorimpaan ikäryhmään. Samoin kuin toisen polven köyhyyden kohdalla, myös tässä koulutus ja työmarkkina-asema näyttäytyvät keskeisinä taustamuuttujina. Alhainen koulutustaso näyttää olevan leimallista toimeentulotukiasiakkuudelle, sillä yli puolet toisen polven toimeentulotukiasiakkaista on suorittanut ainoastaan perusasteen opinnot. Työmarkkina-aseman mukaan toimeentulotukiasiakkaat ovat perinteisesti suurimmaksi osaksi työttömiä ja näin on myös toisen polven asiakkuuden kohdalla, sillä jopa kolme neljästä määrittyy tarkastelussamme työttömiksi. Toisen polven toimeentulotukiasiakkuutta tarkasteltaessa kenties yllättävin tulos on nuorten suuri osuus. Alhainen koulutustaso ja huono työmarkkina-asema ovat yleisesti leimallisia niin toimeentulotuen saajille kuin yleisestikin huono-osaisuudelle, joten suuri yllätys toisen polven asiakkaiden suhteen ei ole näiden ryhmien näkyminen profiilitarkastelussa. Iän suhteen tulosta voidaan pitää jossakin määrin jopa huolestuttavana, sillä alle 35-vuotiaiden suuri osuus niin toisen polven asiakkuudesta kuin yleisesti toimeentulotukiasiakkuudesta saattaa vaikuttaa tulevaisuudessa jollakin tavoin myös yhteiskunnan muutokseen, ainakin pohdittaessa hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaa. Johtopäätökset Onko sitten niin, että yksilön kotitaustalla ei ole merkitystä, koska hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikka ja universaali koulutusjärjestelmä tarjoavat kaikille lähtökohtien tasa-arvoisuuden? Tulosten mukaan aivan näin hyvin asiat eivät näytä olevan. Kotitaustan toimeentulo-ongelmat ja nykyinen köyhyys ovat yhteydessä toisiinsa. Samoin riski joutua turvautumaan toimeentulotukeen on selvästi suurempi niillä, joiden lapsuudenkodissa siihen turvauduttiin. Työttömyys ja alhainen koulutustaso nousivat esiin sekä köyhyyden että toimeentulotukiasiakkuuden periytyvyyttä tarkasteltaessa. Tulokset eivät sinällään yllättäneet ja tukivat näin aikaisempia tutkimustuloksia. Koulutuksen on todettu olevan keskeinen ylöspäin suuntautuvan sosiaalisen liikkuvuuden edesauttaja (esim. Pöntinen 1982; Järvelä 1991; Erikson & Jonsson 1993). Näin sosiaalisen liikkumattomuuden eli huono-osaisuuden sukupolvisen periytymisen kohdalla tulokset olivatkin ennakko-oletusten mukaisia alhaisen koulutuksen ollessa ilmeistä niin toisen polven köyhyyden kuin asiakkuudenkin profiloinnissa. Lisäksi työttömyyden on todettu kasvattavan köyhyysriskiä ja etenkin 1990-luvun kehitys on johtanut siihen, että työttömillä riski on suurin (esim. Ritakallio 2001). Työttömillä, joiden koulutus on alhaista tai nyky-yhteiskunnan ja työmarkkinoiden vaatimuksiin nähden vanhentunutta, on luonnollisesti kaikkein heikoin tilanne. Nämä köyhyys- ja riippuvuuskulttuurin luonteenpiirteet ovatkin melko samankaltaisia Wilsonin (1996) alaluokkateesin kanssa. Etenkin toimeentulotuen asiakkuuden periytymisen kohdalla nuorin ikäryhmä erottui kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevaksi. Huolestuttavin tilanne on niillä nuorilla, jotka ovat sekä heikosti koulutettuja että työttömiä. Tulos antaa aihetta jatkokysymyksiin. Kuten Kuure (2000, 205) toteaa nuorten riskiryhmiä ja alaluokkaistumista tutkiessaan, alaluokkaistuminen ilmiönä on ylisukupolvisen köyhyyden tulosta ja oleellista tässä siirtymässä on juuri nuorison käyttäytyminen ja kasvaminen vanhemmuuteen. Näin jo toisessa polvessa olevat toimeentulotukiasiakkaat ja yleisesti nuoret asiakkaat ovatkin sellainen huono-osaisten ryhmä, joiden elämäntilannetta olisi jollakin tavoin ehdottomasti parannettava. Kiintoisa kysymys, jota myös Parikka (1994, 86 88) on sivunnut, on tietysti se, miten 1990- luvun taloudellinen laskusuhdanne työttömyyden ja tuloerojen kasvuineen on vaikuttanut köyhyyden sukupolvisuuden prosessiin. Tähän kysymykseen ei tämän tutkimuksen perusteella voida vastata. Kenties paras tapa tutkia 1990-luvun perintöä köyhyyden periytymisen ja yleisesti sosiaalisen liikkuvuuden näkökulmasta olisikin tarkastella asiaa parin
3/2002 Sosiologia 225 vuosikymmenen kuluttua. Aikalaisten on vaikea nähdä yhteiskunnallisten muutosten syvyyttä ja köyhyyden sukupolvisen periytymisen kohdalla tämä pitää erityisesti paikkansa. Kaiken kaikkiaan tulokset ovat kiintoisia peilattaessa niitä skandinaavisen hyvinvointivaltion tunnusmerkkeihin. Vaikka kotitaustan toimeentulo-ongelmat tulosten mukaan ovatkin yhteydessä nykyiseen tilanteeseen, pääosin lähtökohtien tasa-arvoisuuteen tähtäävä sosiaalipolitiikka toimii kuitenkin hyvin. Köyhyyden ja toimeentulotukiasiakkuuden periytyminen on kuitenkin ongelmallista hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikalle, joka tulonsiirroin pyrkii takaamaan kaikille kansalaisille toimeen tulemisen kannalta riittävät minimiresurssit. Sosiaalipoliittiset tulonsiirrotkaan eivät välttämättä auta tilanteissa, joissa samat resurssit eivät tuota samaa lopputulosta kaikkien kohdalla. Toiset osaavat käyttää taloudellisia resurssejaan paremmin hyvinvointia edistävästi kuin toiset. Joissakin tilanteissa taas etuudet ovat yksinkertaisesti riittämättömiä. Tämä näkyy ennen kaikkea työttömien kohdalla. 1990-luvun suomalaisen köyhyyden on todettu kohdentuvan ennen kaikkea työmarkkinatuella eläviin työttömiin (Ritakallio 2001). Ensimmäinen tilanne on melko haastava korjattavaksi, mutta jälkimmäisessä on kyse vain resurssien allokoimisesta sitä kutsutaan myös politiikaksi. Kirjallisuus Dean, Hartley & Taylor-Gooby, Peter (1992): Dependency Culture. The explotion of a myth. Harvester Wheatsheaf, London. Erikson, Robert & Goldthorpe, John H. (1992): The Constant Flux. A Study of Class Mobility in Industrial Societies. Clarendon Press, Oxford. Erikson, Robert & Jonsson, Jan (1993): Ursprung och Utbildning. Social snedrekrytering till högre studier. Statens offentliga utredning 1993:85. Utbildnings-departementet, Stockholm. Giddens, Anthony (2001): Sociology. 4th Edition. Polity Press, Cambridge. Haatanen, Pekka (1981): Köyhyys Suomen maaseudulla. Teoksessa Risto Jaakkola & Antti Karisto & J.P. Roos (toim.): Sosiaalipolitiikka, historiallinen kehitys ja yhteiskunnan muutos. Weilin & Göös, Espoo. s. 134 148. Heath, Anthony (1981): Social Mobility. William Collins Sons & Co Ltd, Glasgow. Heikkilä, Matti (1990): Köyhyys ja huono-osaisuus hyvinvointivaltiossa. Tutkimus köyhyydestä ja hyvinvoinnin puutteiden kasautumisesta Suomessa. Sosiaalihallituksen julkaisuja 8/1990. Valtion painatuskeskus, Helsinki. Heikkilä, Matti & Sihvo, Tuire (1997): Toimeentulotuki taloudellisen suoriutumisen ilmapuntarina. Teoksessa Matti Heikkilä & Hannu Uusitalo (toim.): Leikkausten hinta. Tutkimus sosiaaliturvan leikkauksista ja niiden vaikutuksista 1990-luvun Suomessa. Stakes. Raportteja 208. Gummerus, Saarijärvi. s. 181 195. Hellsten, Katri & Uusitalo, Hannu (1999): Näkökulmia sosiaaliturvan väärinkäyttöön. Stakes. Raportteja 245. Gummerus, Jyväskylä. Herrnstein, Richard J. & Murray, Charles (1994): The Bell Curve. Intelligence and Class Structure in American Life. The Free Press, New York. Jencks, Christopher & Peterson, Paul E. (1991): The Urban Underclass. The Brookings Institution: Washington, D.C. Järvelä, Marja (1991): Palkkatyö ja koulutustarve. Tutkijaliitto, Helsinki. Kangas, Olli & Ritakallio, Veli-Matti (1996a): Eri menetelmät eri tulokset? Köyhyyden monimuotoisuus. Teoksessa Olli Kangas & Veli-Matti Ritakallio (toim.): Kuka on köyhä? Köyhyys 1990-luvun puolivälin Suomessa. Stakes. Tutkimuksia 65, Helsinki. s. 11 67. Kangas, Olli & Ritakallio, Veli-Matti (1996b): Kuka on köyhä? Tutkimushankkeen lähtökohdat ja tavoitteet. Teoksessa Olli Kangas & Veli- Matti Ritakallio (toim.): Kuka on köyhä? Köyhyys 1990-luvun puolivälin Suomessa. Stakes. Tutkimuksia 65, Helsinki. s. 1 10. Karisto, Antti (1984): Hyvinvointi ja sairauden ongelma. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja M: 46, Helsinki. Kuure, Tapio (2000): Nuorten riskiryhmät ja alaluokkaistuminen. Teoksessa Matti Heikkilä & Jouko Karjalainen (toim.): Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Gaudeamus, Helsinki. s. 201 213. Lewis, Oscar (1965): La Vida, a Puerto Rican Family in the Culture of Poverty: San Juan and New York. Random House, New York. Lewis, Oscar (1969): The Culture of Poverty. Teoksessa Daniel P. Moynihan (ed.): On Under-
226 Sosiologia 3/2002 standing Poverty. Basic Books, New York. s. 187 200. Mack, Joanna & Lansley, Stewart (1985): Poor Britain. George Allen & Unwin, London. Murray, Charles (1984): Losing Ground: American Social Policy 1950-80. Basic Books, New York. van Oorschot, Wim (1998): Failing Selectivity: On the Extent and Causes of Non-take-up of Social Security Benefits. In Hans-Jürgen Andreß (ed.): Empirical Poverty Research in a Comparative Perspective. Ashgate, Suffolk. s. 101 132. Parikka, Raimo (1994): Pitkä varjo Huonoosaisuus historiallisena jatkuvuutena. Teoksessa Matti Heikkilä & Kari Vähätalo (toim.): Huonoosaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus, Helsinki. s. 51 89. Portocarero, Lucienne (1985): Social Mobility in France and Sweden: Women, Marriage and Work. Acta Sociologica 28:3, s. 151 170. Pöntinen, Seppo (1982): Sotasukupolvi, sotanuoret, sotalapset ja suuret ikäluokat: koulutus ja sosiaalinen nousu. Sosiologia 19:3, s. 153 162. Pöntinen, Seppo (1984): Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkien strukturoituminen. Sosiologia 21:1, s. 26 33. Ritakallio, Veli-Matti (1994): Köyhyys Suomessa 1981 1990. Tutkimus tulonsiirtojen vaikutuksista. Stakes, Tutkimuksia 39. Gummerus, Jyväskylä. Ritakallio, Veli-Matti (1997): Toimeentulotukiasiakkaat ja sosiaalityö. Teoksessa Riitta Viialainen & Maisa Maaniittu (toim.): Tehdä itsensä tarpeettomaksi? Sosiaalityö 1990-luvulla. Stakes. Raportteja 213. Gummerus, Jyväskylä. s. 67 83. Ritakallio, Veli-Matti (2001): Multidimensional Poverty in the Aftermath of the Recession: Finland in 1995 and 2000. Teoksessa Jorma Kalela ym. (toim.): Down from the Heavens, Up from the Ashes. The Finnish Economic Crisis of the 1990s in the Light of Economic and Social Research. VATT-julkaisuja 27:6. Gummerus, Saarijärvi. s. 411 432. Roche, Maurice (1992): Rethinking Citizenship. Welfare, Ideology and Change in Modern Society. Polity Press, Cambridge. Saunders, Peter (1997): Social Mobility in Britain: an Empirical Evaluation of Two Competing Explanations. Sociology 31:2, s. 261 288. Taylor-Gooby, Peter (1991): Social Change, Social Welfare and Social Science. University of Toronto Press, Toronto. Townsend, Peter (1979): Poverty in the United Kingdom. A Survey of Household Resources and Standards of Living. Penguin Books, Harmondsworth, London. Virjo, Ilkka (1999): Toimeentulotuen alikäytön laajuus ja syyt. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, Tampereen yliopisto. Virtanen, Petri (1997): Syrjäytyminen, kaupunki ja nuoret. Teoksessa Helena Helne ym. (toim.): Nuorten elämänpolkuja Lama-Suomessa. Nuorisotutkimus 2000, Tutkimuksia 3/1997. Nuorisotutkimusseura, Helsinki. s. 210 235. Wilson, William J. (1978): The Declining of Race. University of Chigaco Press, Chigaco. Wilson, William J. (1987): The Truly Disadvantaged: the inner City, the Underclass and Public Policy. University of Chicago Press, Chicago. Wilson, William J. (1996): The poorest of the urban poor: race, class and social isolation in America s inner-city ghettos. In Martin Blumer & Anthony M. Rees (eds.): Citizenship Today. The Contemporary Relevance of T.H. Marshall. UCL Press, London. s. 223 248.