Antiikin Kreikan kartografit Ilppo Soininvaara Antiikin Kreikan historia, ja sen filosofit ovat tunnettuja saavutuksistaan useilla tieteenaloilla. Kreikkalaisten aikaansaannoksista lukiessa ei voi kun hämmästellä, miten pitkälle kreikkalaiset filosofit ja yleisnerot olivat taiteiden lisäksi kehittäneet luonnontieteiden osaamista. Antiikin tieteentekijöillä ei ollut käytössään meidän aikamme välineistöä, mutta he kykenivät puhtaasti loogisella päättelyllä suorituksiin, jotka tuntuvat uskomattomilta. Maantiede oli yksi tärkeistä tieteenaloista antiikin kreikassa, olivathan tuon ajan kreikkalaiset tunnettuja kauppiaita ja matkaajia, jotka perustivat siirtokuntia ympäri Välimerta. Tieto alueista ja kansoista, sekä reiteistä oli elintärkeää kaupanteon kannalta. Me olemme nykyisin tottuneet esittämään kartalla lähes mitä tahansa, mutta varhaisantiikin aikana kartat olivat vielä tuntematon käsite. Kreikkalaiset tukeutuivatkin matkoillaan matkakuvauksiin ja erinäisiin katalogeihin, joissa lueteltiin kaupunkeja, kyliä tai muita maamerkkejä tietyn matkareitin varrelta, ja näiden maamerkkien tai välipisteiden avulla suunnistettiin haluttuun paikkaan. Varsinaisia mittauksia välimatkoista ei tehty, vaan etäisyydet kerrottiin matka-aikoina, jotka luonnollisesti etenkin merialueilla saattoivat olla hyvin epäluotettavia. Antiikin filosofien töihin kuuluu paljon maantieteellisiä kuvauksia; kreikkalaiset olivat kiinnostuneita ympäristöstään, mutta maantieteessä keskityttiin lähinnä asuttujen alueiden ja eri kansojen kuvailuihin. Luonto ei juuri kiinnostanut varhaisia maantieteilijöitä, ellei siitä ollut hyötyä suunnistuksen kannalta, maantieteelliset kuvailut olivat lähinnä ihmismaantiedettä. (Raaflaub et al. 2009) Suurin osa siitä tiedosta, mitä meillä on antiikin kreikkalaisista ja heidän saavutuksistaan, on peräisin aikalaiskirjoituksista ja myöhäisemmistä historiateoksista, jotka ovat käyttäneet vielä lähteinään aikalaisteoksia. Iso osa alkuperäisistä kirjoituksista ja etenkin kartoista ovat hävinneet. Strabo, joka oli itsekin yksi antiikin merkittävimpiä maantieteilijöitä, on muutaman muun ohella yksi tärkeimpiä lähteitä varhaisempien kreikkalaistieteilijöiden saavutuksiin (Perseus Encyclopedia). Vaikka kiitettävän paljon antiikin kirjoituksia on säilynyt, ja näin ollen meillä periaatteessa on saatavillamme hyvin tietoa aiheesta, tulee muistaa lähteiden konteksti. Antiikin kreikkalaisilla oli oma tyylinsä tallentaa tietoja, eikä lähteitä aina voida pitää täysin luotettavina. Uskomukset ja uskonnot linkittyivät empiirisen tiedon kanssa saumattomasti yhteen etenkin varhaisempien tieteilijöiden maailmankuvissa. Samaan aikaan tieteilijä pystyi harrastamaan pitkälle vietyä matematiikkaa vuoren korkeuteen ja kulmiin liittyen, pitämään uskottavana, että vuoren päällä todella asui jumalia tai henkiä (Raaflaub et al. 2009). Samoin antiikin filosofeille on omintakeista samat paheet kuin meille nykyään, he esimerkiksi omivat surutta omien suurmiestensä keksinnöiksi muualta lainattuja asioita, vaikkapa mittaukseen käytetyn gnomon kepin (Daly 1879). Myös muinaiskreikan kieli aiheuttaa päänvaivaa, esimerkiksi Pothecary (1997) on selvittänyt Strabon käyttämän meidän aikanamme - ilmauksen todellista merkitystä; tämä on oiva esimerkki siitä, että emme voi täysin varmasti aina luottaa töihin sellaisenaan. Antiikin lähteissä on myös jonkin verran ristiriitaisuuksia.
Antiikin historioitsijat antavat yleensä Anaksimandrokselle kunnian olla ensimmäisen (kreikkalaisen) maailmankartan tekijä (Raaflaub et al. 2009; Daly 1879; Harley & Woodward 1987). Anaksimandros (n. 619 546 eaa.) oli Thaleen, kuuluisan astronomin, oppilas. Tuohon aikaan kartalle ei luonnollisestikaan ollut mitään omaa sanaa kreikan kielessä, ja karttojen yleistyminen käyttöesineiksi oli hidasta. Alkuun kartat olivat lähinnä filosofien välineitä maailman ja sen rakenteen pohdinnassa. Anaksimandroksen kartta (kuva 1), kuten suuri osa hänen muistakaan töistään, ei ole säilynyt, mutta siitä löytyy kirjoitettuja kuvauksia, joiden avulla on luotu rekonstruktioita. Anaksimandroksen maailmankuvan mukaan maa oli sylinterin mallinen (Daly 1879), ja asutun alueen olevan sylinterin päällä. Kartta muistuttaa keskiajan TO-karttaa: maailma on jakautunut kolmeen mantereeseen, joita vesistöt erottavat toisistaan. Maa-alueita ympäröi Oceanus-joki, joka rajasi sylinterin reunoja, ja näin ollen toimi maailman rajana (Daly 1879; Harley & Woodward 1987). Tällainen maailmankuva on ilmeisesti ollut varsin yleinen, mutta ei vailla kritiikkiä. Herodotos kirjoitti pitävänsä ajatuksia maailmaa ympäröivästä, tyhjyyteen rajautuvasta joesta naurettavina, mutta häntä aiemmin maailmankuva on hyvinkin voinut olla kyseisen kaltainen (Raaflaub et al. 2009). Anaksimandroksen kartta oli vielä hyvin alkeellinen ja yksinkertainen, pelkkä havainnollistus maailman mahdollisesta rakenteesta. Se oli kuitenkin alku kartografiselle esittämismuodolle. Hekataios (n. 550 476 eaa.) paranteli Anaksimandroksen karttaa asettamalla karttaan lisää sisältöä, yksityiskohtaisempaa tietoa tunnettujen paikkojen sijainneista. Hekataios oli tunnettu Aasian matkaaja, jonka kaksi matkakertomusta eivät ole säilyneet, mutta jotka ovat olleet aikanaan merkittäviä tiedonlähteitä (Daly 1879; Raaflaub et al. 2009). Hekataioksen myötä voidaan ajatella alkaneen tieteellisemmän otteen (kreikkalaisessa) kartografiassa. Hän yhdisti empiiristä tietoa paikoista karttaan pelkän maailmanpohdinnan sijaan. Kartat yleistyivät hyvin hitaasti filosofien töistä kansan pariin käyttöesineiksi. Vasta 300-luvulla eaa. kartat alkoivat olla arkipäivää, mutta on olemassa varhaisempia tarinoita ja vitsejä karttoja ymmärtämättömistä, oppimattomista, joiden tietämättömyydelle naurettiin. Yksi kenties tunnetuimpia tarinoita varhaisista kartoista, ja niiden käyttämisestä kartanlukutaidottomuutta hyödyntäen on Herodotuksen kertomus Aristagoraasta. Miletoksen johtaja Aristagoras pyrki saamaan Spartan kuninkaan Cleomeneksen mukaansa sotaretkelle Persiaa vastaan, ja toi tämän eteen kartan, johon oli merkitty koko matka Spartasta Persian pääkaupunkiin Susaan saakka. Aristagoraan tarkoituksena ei ollut näyttää Cleomenekselle reittiä perille, vaan nimenomaan huijata tätä matkan pituudesta, sillä Cleomenes ei kyennyt ymmärtämään mittakaavaa. (Raaflaub et al. 2009) Pikkuhiljaa kartat kuitenkin alkoivat tulla tutummiksi ja Harley & Woodward (1987) antavatkin viitteitä kartoista ja pohjapiirroksista, jotka kertovat karttamaisen esitystavan yleistymisestä käytännön elämän asteille, esimerkiksi kaivoksen ja rakennusten pohjapiirroksia 400-luvulta eaa. Kolmannella vuosisadalla eaa. kartografia alkoi kehittyä nopeasti teoriasta käytäntöön. Yksi tärkeimmistä tekijöistä maailmankarttojen kehitykselle olivat
matkakertomukset, ja niiden avulla saatu tieto kaukaisista maista. Aleksanteri Suuren sotaretki kauas Intiaan oli hyvin merkittävä tekijä Aasian tuntemuksen kannalta. Aleksanteri määräsi mukaansa suuren joukon tieteilijöitä, joista osan tehtävä oli taltioida kuljetut matkat ja etäisyydet tarkasti, ja näin luotiin ensi kertaa ajan mittapuulla tarkkoja karttoja itäisistä alueista. Toinen merkittävä matkaaja oli Massilialainen Pytheas, joka oli kaupankävijä, ja tutkimusmatkaaja sekä etevä matemaatikko. Pytheas purjehti Atlantilla Britanniaan, Orkneysaarille ja aina pohjoisen jäisille vesille saakka, ja kertoo löytäneensä sieltä tarujen Thulen, kenties Islannin. Aikalaiset ja historioitsijat, kuten Strabo, pitivät Pytheasta huijarina, ainakin koskien pohjoisia alueita. Nykytietämyksen valossa Pytheaan kertomukset kuulostavat uskottavammilta, mutta tuolloin yleinen käsitys oli, että Euroopan keskiosien korkeudella oli jo äärimmäisen kylmää. Matkakertomuksista ja mittauksista oli varmasti apua kartografian kehittymiselle, mutta tuon ajan karttoja ei ole säilynyt, emmekä tiedä niistä juurikaan. Joitakin kirjallisia kuvauksia kartoista on olemassa, mutta ne eivät kerro kaikkea. Oman lisänsä asian tulkintaan tuo esimerkiksi Strabon oma negatiivinen asenne Pytheaan suhteen. (Harley & Woodward 1987) Arvailuja maapallon pyöreydestä esiintyvät jo varhaisissa teoksissa. Historioitsija Diogenes Laertius mainitsee Parmenideen olleen ensimmäinen, joka esitti ajatuksen maapallosta, ja pallo sijaitsi tämän mukaan universumin keskellä. Ilmeisesti Sokrates (470 399 eaa.), jota toisinaan on pidetty yhtenä merkittävimmistä ajattelijoista maapallon todellisen muodon suhteen, on saanut ajatuksen juuri Parmenideeltä (Daly 1879). Toisten arvioiden mukaan ensimmäisenä pallosta olisikin puhunut Archytas Tarentumilainen (Dutka 1993). Aristoteles (384 322 ekr.) oli kuitenkin jo vakuuttunut maan pyöreydestä, ja perusteli asiaa muun muassa maan varjolla auringonpimennyksen aikana. Aristoteleellä oli jopa ehdotuksensa maan ympärysmitaksi, 400 000 stadionia, joka käyttäen Herodotosta lähteenä stadionin mitaksi, olisi hämmästyttävän lähellä todellista. Aristoteleen jälkeen käsitys pallon muotoisesta maailmasta oli muodostunut yleiseksi oppineiden keskuudessa, joskaan ei kansan parissa. (Dutka 1993; Daly 1879) Yksi merkittävimmistä kreikkalaisista maantieteilijöistä oli Eratosthenes (276 194 eaa.). Eratosthenestä voidaan pitää jopa tieteellisen kartografian isänä, niin merkittävä on hänen asemansa tieteenalan kehitykselle ollut. Eratosthenes oli monitieteilijä useiden kreikkalaisten suurmiesten tapaan, mutta hänen merkittävimmät työnsä liittyivät maapallon tuntemuksen ja maailmankartan kehitykseen (Harley & Woodward 1987). Eratosthenes oli syntyjään kyreneläinen, opiskellut Ateenassa ja toimi lopulta Aleksandrian kirjaston johtajana. Hänen tunnetuin työnsä oli maapallon ympärysmitan laskeminen. Eratostheneksen omia töitä ei ole säilynyt, mutta aikalaiskirjoitukset ovat selostaneet tämän metodeja, joskin hieman kiistanalaisesti. Edes Eratostheneksen käyttämistä mitoista ei ole täyttä yksimielisyyttä. Hän käyttää mittayksikkönä Stadionia, mutta sen sisällöstä on eri käsityksiä, jonka vuoksi hänen työnsä ja tuloksensa herättävät keskustelua yhä edelleen (Brown 1979, Dutka 1993). Eratostheneksen metodi maapallon ympärysmitan laskemiseksi oli yksinkertaisen nerokas. Hän perusti laskelmansa kolmeen alkuhavaintoon tai oletukseen:
maahan saapuvat auringonsäteet ovat yhdensuuntaisia, matka kahden mittauspisteen välillä Aleksandriasta Syeneen on 5000 stadionia, mittauspisteet sijaitsevat samalla pituuspiirillä, ja että Syene sijaitsee kääntöpiirillä. Näin ollen Eratosthenes määritti mittauspisteissä auringon gnomon-mittakepille luoman varjojen pituuden avulla mittapisteiden välisen ympyrän sektorin pituuden, ja sen avulla koko maapallon ympäryksen. Hän joutui kuitenkin lisäämään tulokseensa 2000 stadionia, saadakseen 60:lla jaollisen luvun, ja päätyi näin tulokseen 252000 Stadionia. (Dutka 1993; Brown 1979; Daly 1879; Harley & Woodward 1987) Mittaus ei ollut lopulta kovin tarkka. Mittapisteiden välimatka ei ollut täsmällinen, pisteet eivät tosiasiassa sijainneetkaan täsmälleen samalla meridiaanilla eikä Syene sijainnut aivan kääntöpiirillä. Näin ollen Eratostheneksen alkuarvot olivat jo pielessä, ja lisäksi gnomon ja varjon pituuden laskeminen olivat ilmeisen epätarkkoja mittauskeinoja. Eratosthenes tuskin myöskään ymmärsi riittävästi valonsäteiden taittumisesta tai muista asiaan liittyvistä fysikaalisista ilmiöistä (Dutka 1993). Suurin kiista koskee kuitenkin Stadionin pituutta, ei ole selvää, kuinka pitkä oli Eratostheneksen käyttämä stadion, sillä mittayksikön pituus on historian saatossa vaihdellut. Jos käytetään hyväksi keskimääräistä käsitystä stadionin pituudesta, on Eratostheneksen 252 000 stadionia noin 39 740 kilometriä, mikä on hyvin lähellä totuutta (Dutka 1993; Brown 1979). On kuvaavaa, että Aristoteles päätyi lukemaan 400 000 stadionia, mikä oli myös hyvin lähellä totuutta, mikäli stadionin mittaa tulkitaan eritavalla. Eratostheneksen mittaustapa ja tulos olivat merkittäviä, mutta Poseidoniuksen hieman myöhemmin määrittelemä arvo, minkä Strabo vielä virheellisesti välitti eteenpäin huomattavasti pienemmäksi vääristyneenä, valikoitui aikanaan oikeana pidetyksi (Brown 1979). Eratostheneksen toinen päätyö oli kolmeosainen Geographica, jossa hän antoi tarkat ohjeet maailmankartan tekemiseen (Harley & Woodward 1987). Eratosthenes oli omaksunut Dicearchuksen ajatuksen jakaa maailma kahtia eteläiseen ja pohjoiseen, sekä itäiseen ja läntiseen osaan. Eratosthenes määritti vertausleveyspiirinsä kulkemaan Gibraltarilta Ateenan kautta Pohjois-Intiaan, sekä keskimeridiaanin kulkemaan Rhodoksen kautta, ja määritti sijainteja näiden suhteen. On kuitenkin sanottu, että etäisyydet, joita Eratosthenes käytti paikkojen sijoittamiseen kartallaan, eivät olleet hänen omiaan, vaan summittaisia lainauksia eri lähteistä. Hän kuitenkin laski tunnetun maailma koon, ja asetti sen pallon pinnalle, ja määritteli asumiskelvollisen vyöhykkeen, joka kiersi maapallon vyönkaltaisesti tiettyjen leveysasteiden välillä, ja piti mahdollisena, että asuttuja saarekkeita tällä vyöhykkeellä on enemmänkin, kuin pelkkä tuolloin tunnettu maailma (Brown 1979; Harley & Woodward 1987). Eratosthenes tavallaan keksi pituus ja leveyspiirit, mutta ei käyttänyt niitä vielä kovin tieteellisesti. Hän määritti pituuspiirejä kulkemaan tunnettujen paikkojen kautta, eikä matemaattisten laskelmien suhteen. Hipparkhos myöhemmin esitti tästä voimakasta kritiikkiä. Eratostheneksen kartta ei ole säilynyt, mutta siitäkin löytyy rekonstruktio (Kuva 2), jota Harley & Woodward kuitenkin varoittavat pitämästä kovin tarkkana kopiona. Vaikka Strabo, ja muut aikalaiset eivät pitäneet Eratostheneksen karttoja tarpeeksi tieteellisinä tai luotettavina, jäi tämä kuitenkin elämään suurena kartografina ja astronomina sekä
matemaatikkona, joka oli yksi harvoista, jota Strabo piti kritiikkinsä arvoisena (Brown 1979). Eratosthenestä voidaan pitää ensimmäisenä, joka aloitti projektioiden ja koordinaatistojen kehittämisen (Harley & Woodward 1987), ja joka puhtaan matemaattisesti määritti maapallon kokoluokkaa ja etäisyyksiä matka-aika-arvioiden sijaan (Daly 1879). Eratosthenes myös esitti jo varhain, että purjehtiminen suoraan Gibraltarilta länteen johtaisi matkaajan Intiaan (Brown 1979). Hipparkhos (190 127 eaa.) tunnetaan parhaiten astronomina ja matemaatikkona, trigonometrian isänä. Hän määritteli esimerkiksi Kuun ja Auringon etäisyyksiä maapallosta (Toomer 1974), mutta oli kuitenkin myös merkittävä kartografi, joka kehitti pidemmälle ja tieteellisemmäksi Eratostheneksen pituus- ja leveyspiirejä. Hipparkhos keksi jakaa maapallon 360 asteeseen, navalta navalle kulkeviin pituuspiireihin, ja päiväntasaajan suuntaisiin leveyspiireihin, jotka kulkivat matemaattisessa suhteessa toisiinsa, ja joiden väliin voitiin aina muodostaa uusia, tarkkaan määriteltyjä pituus- tai leveyspiirejä (Daly 1879). Hipparkhosta voidaan pitää ensimmäisenä puhtaan tieteellisenä kartografina. Hän perusti kaikki havaintonsa vain tarkkaan laskettuihin mittauksiin, ja kritisoikin Eratosthenestä paitsi tämän summittaisista pituus- ja leveyspiireistä, niin myös tämän ajatuksista Intian sijainnista. Eratosthenes määritteli Intian liian pohjoiseen, luottaen liiaksi vanhempaan tietämykseen. Hipparkhos oli puolestaan valmis hylkäämään vanhan, varmana pidetyn tiedon, ja luottamaan pelkästään astronomisiin laskuihinsa. Vaikka Hipparkhoksenkaan laskut eivät aina olleet täydellisen oikeassa, olivat ne huomattavasti kehittyneempiä, kuin aiemmin. Paljon kertoo myös Hipparkhoksen kyvyistä, että Strabo, joka on pääasiallinen lähde suurimpaan osaan aiemmista maantieteilijöistä, ei ymmärtänyt Hipparkhoksen töitä, vaan tallensi ne Geographicaansa väärin (Shcheglov 2005). Hipparkhos myös kyseenalaisti vallitsevat käsitykset asumiskelpoisesta maailmasta. Hän väitti, että asuttava maailma jatkuu huomattavan pitkälle tunnetun maailman ulkopuolelle, esimerkiksi etelässä päiväntasaajalle saakka. Joidenkin tutkijoiden mielestä Hipparkhos ei edes aina yrittänyt ratkoa maantieteellisiä ongelmia, vaan keskittyi puhtaasti kritisoimaan edeltäjiään näiden virheistä kehittääkseen parempia metodeja kartan tekoon (Shcheglov 2005). Hipparkhoksen kartta (kuva 3) on jo selkeästi tieteellisemmän oloinen. Hän ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan maapallon kaarevuuden ongelmaa kaksiulotteisessa kartassaan kovin tehokkaasti, mutta hänen työnsä astronomian ja kartografian saralla olivat huomattavan merkittävässä asemassa tuleville kartografeille, ja näiden töille. Ptolemaios, jota pidetään yhtenä kartografian merkkipaaluna, on selkeästi saanut vaikutteita Hipparkhoksen uraauurtavasta tavasta jakaa maapallo asteisiin, joita käytämme yhä edelleen.
LÄHTEET Brown, L. A. (1979, 1. p. 1949). The story of maps. Dover Publications Inc., New York. Daly, C (1879). The Early History of Cartography, or What We Know of Maps and Map- Making before the Time of Mercator, Journal of the American Geographical Society of New York, Vol. 11 (1879), pp. 1-40 Dutka, Jacques (1993). Eratosthenes' measurement of the earth reconsidered. Archive for History of Exact Sciences 20. VIII. 46/1993, sivut 55-66. Harley, J & Woodward, D (1987). Cartography in prehistoric, ancient, and medieval Europe and the Mediterranean. 622 s. University of Chicago Press. Perseus Encyclopedia. 8.4.2015. <http://www.perseus.tufts.edu/hopper/ text?doc=perseus%3atext%3a1999.04.0004%3aid%3dstrabo&redirect=true> Pothecary, S (1997). The expression "our times" in Strabo's Geography, Classical Philology Vol. 92, No. 3 (Jul., 1997), pp. 235-246, The University of Chicago Press. 3.4.2015 Raaflaub, K (2009). Geography and ethnography : Perceptions of the world in pre-modern societies, Wiley-Blackwell, Hoboken, NJ, Yhdysvallat. 3.4.2015. Shcheglov, D (2005). Hipparchus on the Latitude of Southern India. Greek, Roman, and Byzantine Studies 45/2005, sivut 359 380. Toomer, G (1974). Hipparchus on the distances of the sun and moon. Archive for History of Exact Sciences 31. XII. 14/1974, 2, sivut 126-142. LIITTEET Kuva 1. Rekonstruktio Anaksimandroksen kartasta (http://en.wikipedia.org/wiki/anaximander).
Kuva 2. Rekonstruktio Eratostheneen kartasta (http://www.mlahanas.de/greeks/eratosthenes.htm) Kuva 3. Kartta vuodelta 100 eaa., mahdollisesti Hipparkhoksen (http://geokult.com/2011/07/24/the-history-of-mapping-hipparchus/)