Asiantuntijalausunto liittyen kalastuksen vaikutukseen muikkukannoissa ja varovaisuusperiaatteeseen, liittyen oikeustapaukseen Kuivasen osakaskunta ammattikalastaja Jussi Karhu Kalastusbiologian professori Sakari Kuikka Lappeentie 34 00950 Helsinki Minulta on pyydetty lausuntoa seuraavista aihepiireistä, liittyen Kuivasen kalastuskunnan ja kalastaja Jussi Karhun väliseen kiistaan muikun troolauskalastuksesta: 1) Troolikalastuksen vaikutus muikkukantoihin ja eri kalastusmuotojen yksikkösaaliisiin, ottaen huomioon muikkukannan käyttäytymisen kalakannan koon muuttuessa 2) Kalastuksen säätelyn perusteltavuudesta kyseisessä tapauksessa, ja mahdollisuus ylikalastukseen 3) Troolauksessa troolin silmien läpi uineiden kalojen ja sivusaalislajien eloonjäänti ja niiden vaikutus kalakantojen järkiperäiseen hyödyntämiseen 4) Varovaisuusperiaatteen soveltaminen kalastuksen säätelyssä Lausunnon lähtökohta Minulle on pyynnöstä annettu mahdollisuus tutustua oikeustapaukseen liittyvään materiaaliin. Tämä koostuu seuraavista: 1) RKTL:n tutkija Juha Jurveliuksen kirjallinen lausunto Ulapan muikkutiheys Saimaan Kyläniemen lähivesillä kesällä 1999, päivätty 14.3.2000. Merkitystä erityisesti aiemmin vallinneen tilanteen arvioinnissa. 2) TE keskuksen kalastusbiologi Kauko Poikolan ja kalastusmestari Timo Koskenalan päiväämätön lausunto Troolauksen vaikutuksista muikkukantoihin, vastauksena Jussi Karhun lausuntopyyntöön 17.3.2005. 3) Asianajaja, MMM Matias Wahlgrenin haastehakemus Lappeenrannan käräjäoikeudelle 4.5.2005. 4) Asianajaja Jorma Töyrin Lausuma Kuivisen kalastuskunta < Jussi Tuomo Karhu, päiväämätön versio, fax lähetetty 28.6.2005. 1
5) Asianajaja, MMM Matias Wahlgrenin lausuma asiassa nro 05/944, 5.10.2005. 6) Kalastaja Niilo Toivolan lausunto Lappeenrannan käräjäoikeudelle 13.8.2005. Merkitystä muikkukantojen viimeaikaista vaihtelua arvioitaessa. 7) Lappeenrannan käräjäoikeuden yhteenveto 9.9.2005, käräjätuomari Terhi Anttila. 8) Tutkija Heikki Auvisen ja kalastusmestari Tauno Nurmion lausunto 20.10.2005 Selvitys muikkujen pituus- ja ikäjakaumasta ja nuottapyynnin yksikkösaaliista Kuivasen osakaskunnan vesialueella syksyllä 2005. Tieto ei ollut käytettävissä keväällä 2004. Sen lisäksi olen hyödyntänyt yleistä tietämystäni kalastuksen säätelystä ja erityisesti seuraavia tieteellisiä dokumentteja: 9) Auvinen, H. 1994. Intra- and interspecific factors in the dynamics of vendace (Coregonus albula (L.)) populations. Väitöskirja. Merkitystä erityisesti kun arvioidaan paikallisten muikkupopulaatioiden olemassa olon mahdollisuutta, joka vaikuttaa paikallisen säätelyn oikeutukseen (erityisesti artikkeli nro VI). Teoksen viittaukset Valkeajärvi 1983 ja Jurvelius et al. 1992a tukevat samaa johtopäätöstä. 10) Helminen, H. 1994. Year-class fluctuations of vendace (Coregonus albula) and their consequences in a freshwater ecosystem. Väitöskirja. Reports from the Department of Biology, University of Turku No. 37. Merkitystä muikun tuotannon yleisten lainalaisuuksien arvioinnissa. 11) Marjomäki, T.J. 2003. Recruitment Variability in Vendace, Coregonus albula, and its Consequences for Vendace Harvesting.Väitöskirja. Jyväskylä Studies in Biological and Environmental Science. Nro 127. Merkitystä säätelytarvetta arvioitaessa. 12) Timo Turunen, Petri Suuronen ja Raimo Riikonen. 1993. Troolin perän läpi uivien muikkujen eloonjäänti. Suomen kalastuslehti 8/1993. 13) Muikku - Siklöja. Teoksessa Kalavarat 2004. www.rktl.fi. Merkitystä muikun yleisen kannanvaihtelun arvioinnissa ja siinä, millaista tietoa on ollut käytettävissä päätöksenteossa. 14) Vuosiluokan 2004 (hotat) runsaus ja aikasarjat alueittain. www.rktl.fi/kala/kalavarat/muikku/vuosiluokan_hotat_runsaus.fi. Merkitystä kun arvioidaan millaiseksi kannan kehitys voitiin ennustaa keväällä 2004, ja siinä, millaista tietoa on ollut käytettävissä päätöksenteossa. 15) Aikuisten muikkujen (kutukanta) runsaus vuonna 2004 ja aikasarjat alueittain 2
www.rktl.fi/kala/kalavarat/muikku/aikuisten_muikkujen_kutuk.fi. Merkitystä kun arvioidaan millainen kutukanta oli vuonna 2003 ja 2004 keväällä ja siinä, millaista tietoa on ollut käytettävissä päätöksenteossa.. 16) Leppäniemi, V. 2004. Alamittaisten kuhien eloonjäänti ja toipuminen troolikalastuksen jälkeen. Kala- ja riistaraportteja nro 336. 17) Korhonen P.K. ym. 2004. Taimen- ja kuhaistukkaat troolin sivusaaliina Oulujärvellä. Kala- ja riistaraportteja nro 334. Olen käyttänyt materiaalia hyväksi niin, että olen sisällyttänyt lausuntooni sellaisia näkökohtia, joita mielestäni tarvitaan kyseisen oikeustapauksen ratkaisemisessa. Toisena lähtökohtana on, että henkilökohtaisesti katson että ammattikalastajalla tulisi olla aina laajemmat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muilla kalastajaryhmillä. Tämä arvoasetelma ei ole nykylainsäädännössä kovin vahva, ja ratkaisut on tietysti tehtävä nykylain näkökulmasta. Nähdäkseni kalastuslaki turvaa ammattikalastajan oikeuksia jossain määrin, ja Council regulation No 2371/2002 on tätä edelleen vahvistanut ( providing a fair standard of living for those who depend on fishing activities.. ). Suomessa tällä lainkohdalla voi katsoa olevan potentiaalinen konflikti vesienalueen omistukseen liittyvän käyttöoikeuden kanssa, mikä ei oman tulkintani mukaan oikeastaan erottele ammatti- ja ei-ammattikalastajia toisistaan. Huomattavaa on kuitenkin, että osakaskunta on mahdollistanut kannattavan ammattikalastuksen nuottauksen avulla. Kuten missä tahansa soveltavassa ongelmassa, niin myös tässä aihepiirissä on epävarmuuksia. Epävarmuuden suuruus vaihtelee kuvailluissa mekanismeissa, mikä vaikeuttaa päätöksentekoa silloin kun on olemassa ratkaisupakko. Olen pyrkinyt käyttämään ns. parasta saatavilla olevaa tietämystä, ja lisäksi sanallisesti kuvailemaan lausunnon eri osiin liittyvää epävarmuutta jotta se voitaisiin huomioida lopullisessa päätöksenteossa. Epävarmuuden tulkinnassa on luonnollisesti todistustaakalla suuri merkitys, eli kumpi osapuoli joutuu minkäkin seikan edestä todistusaineistoa esittämään. 1) Troolikalastuksen vaikutus muikkukantoihin ja eri kalastusmuotojen yksikkösaaliisiin, ottaen huomioon muikkukannan käyttäytymisen kalakannan koon muuttuessa Olen havainnollistanut kalastuksen vaikutusta kokonaissaaliisiin ja ns. yksikkösaaliisiin kuvassa 1 (liite 1). Näistä yksikkösaalis kuvaa saalista yhtä pyyntiyksikköä kohti, esim. muikkusaalista yhtä troolaustuntia tai yhtä verkkoyötä kohti. Se on siis tavallaan ammattikalastajan tuntipalkan perusta tai 3
muille kalastajille kalastuksen mielekkyyttä tai virkistysarvoa kuvaava suure. Se riippuu kalakannan koosta, joka pienenee kun kalastusteho kasvaa. Yksikkösaaliilla voi myös katsoa olevan yhteys kalaveden arvoon: mitä suurempi kalakanta on, sitä korkeammalle kalavesi voidaan yksittäisen kalastajan tai kalastusoikeuden ostajan näkökulmasta arvostaa. Kuvan käyrien muoto käytännössä vaihtelee, riippuen mm. kalojen kasvunopeudesta ja ns. emokanta - rekryyttisuhteesta, eli siitä miten kalakannan tuotantokyky (syntyvien vuosiluokkien koko) muuttuu kun kutevan kannan koko muuttuu. Tämä suhde on esitetty liitteen alemmassa kuvassa. Todellisuudessa ei ole edes olemassa täsmällisiä käyriä luonnollisten vaihteluiden takia, mutta yleisellä tasolla nämä käyrät kuvaavat hyvin tarvittavan päättelyn logiikkaa. Näistä yleisistä säännönmukaisuuksista joudutaan myöskin tekemään tapauskohtaiset sovellukset koska yleensä ei ole olemassa parempaa tietoa käytettäväksi. Kuten kuvan 1 yläosa osoittaa, saaliit kasvavat kalastuksen alkaessa lähes lineaarisesti kalastustehon kasvaessa (esim. aloitettassa kalastus aiemmin kalastamattomassa järvessä). Tämä kasvu alkaa kuitenkin alkaa pian hidastua, ja jossain vaiheessa saavutetaan ns. suurin mahdollinen saalis, joka tässä kuvan tapauksessa saadaan kalastusteholla M. Tällöin yksikkösaalis on jo oleellisesti pienentynyt siitä, mitä se oli kalastuksen alkaessa, tai mitä se olisi jos kalastus olisi useamman vuoden ajan suljettuna ja avattaisiin uudelleen. Kalastuslain ensimmäisen pykälän mukainen suurin mahdollinen pysyvä saalis siis edellyttää, että yksikkösaalis pienenee jonkin verran. Tämä pätee mielestäni aina, oli kyseessä mikä tahansa laji tai millainen lisääntymisdynamiikka tahansa. Käyrän putoava muoto pisteen M jälkeen johtuu sekä siitä, että yksilöt eivät pääse käyttämään kasvupotentiaaliaan ja ne kalastetaan liian nuorina (ns. kasvuylikalastus) ja siitä, että kuteva kanta pienenee kalastuksen tehostuessa joka jossain vaiheessa johtaa kalakannan lisääntymistehon heikkenemiseen (ns. lisääntymisylikalastus). Kasvuylikalastus ei ole muikun tapauksessa merkittävä mekanismi (muikku on melko lyhytikäinen ja hidaskasvuinen), mutta lisääntymisylikalastus potentiaalisesti on. Se, milloin tämä tapahtuu ja kuinka jyrkästi saalis putoaa kalastustehon lisääntyessä, riippuu alakuvassa esitetyn emokanta-rekryyttisuhteen muodosta, mikä vaihtelee luonnossa voimakkaasti eri lajien välillä. Lisäksi lisääntymiseen vaikuttaa ympäristötekijät, joihin kalastuksen säätelyn olisi sopeuduttava, koska ympäristötekijöihin ei yleensä voida vaikuttaa. Mikäli emokanta-rekryyttikäyrä on huipukas (alemman kuvan vaihtoehto B), niin suurin poikastuonto saadaan melko pienellä kutukannan koolla. Tälläinen riippuvuus on perusteltu silloin, kun kanta on 4
kannibalistinen (kalat syövät saman lajin nuorempia yksilöitä) tai kun aikuiset ja nuoret kalat käyttävät samaa ravintoa, kuten muikun tapauksessa. Tälläinen kalakanta voi periaatteessa kestää kovaakin kalastusta, sillä koska kanta tuottaa paljon yksilöitä pienellä kannan koolla, niin siitä voidaan ottaa runsaasti yksilöistä pois kalastuksen avulla ennen kuin kalat ovat sukukypsiä. Tämä pienennetty kanta pystyy jälleen tuottamaan runsaasti yksilöitä jolloin saalistaso voi nousta suureksi. Tämä on nähdäkseni todennäköinen mekanismi muikulle silloin, kun järvi on hyvässä kunnossa ja ympäristöolosuhteet ovat suotuisat. Esimerkiksi syvyys- ja vedenlaatusuhteiltaan poikkeuksellinen Säkylän Pyhäjärvi näyttää olevan tällainen vesistö, mutta kiistan kohteena olevasta alueesta ei ole vastaavaa näyttöä. Tarve kalastuksen säätelylle kuitenkin syntyy, kun emokannan koko lipsahtaa alemman kuvan huipun vasemmalle puolelle, eli alueelle jossa lisääntymisteho putoaa nopeasti kannan pienetessä. Hyvin pieneksi mennyt kalakanta on lähes aina tällä alueella. Muikkukanta voi mennä tälle alueelle joko luontaisen kannan vaihtelun tai voimakkaan kalastuksen takia. Tällöin tarvitaan kalastuksen rajoittamista, mikäli kanta halutaan elvyttää mahdollisimman nopeasti. Kutemaan säästetyt kalat tuottaisivat tehokkaasti jälkeläisiä, ja kanta pääsisi elpymään. Tälläinen kanta tulisi saada huipun kohdalle (alakuvan C) tai mieluiten sen taakse, eli pienentää kalastustehoa niin paljon, että kalastusteho on enintään yläkuvan kohdassa M, mieluiten kuitenkin tämän alapuolella (jota V pyrkii kuvaamaan), mikäli otetaan huomioon varovaisuusperiaate ja tiedon heikko laatu käytännön kalastuksen säätelyssä. Saaliin pienenemistä kohdasta M kohtaan V voidaan pitää tavallaan sinä vakuutusmaksuna, joka seuraa varovaisuusperiaatteen noudattamisesta. Samalla tietysti säästyy oleellisesti kalastuskustannuksia joten ammattikalastuksen osalta voitot kasvavat. Katson tämän olevan hyvin sopusoinnussa myös kalastuslain ensimmäisen pykälän kanssa. On jälleen selvää, että erilaiset ympäristötekijät sotkevat käytännössä tätä mekanismia, mutta ne ovat useimmiten ihmisen ulottumattomissa olevia tekijöitä, joten kalastus on sopeutettava niihin, eikä niitä voi mielestäni pitää perusteluna sille, etteivät kalastuksen säätelytoimenpiteet olisi perusteltuja. Ympäristötekijät voivat tehdä mahdottomaksi kannan ennustamisen (mitä täsmällisesti tapahtuu jos toimitaan tietyllä tavalla), mutta tämä ei tarkoita sitä että säätelypäätösten olisi muututtava. Useissa muikkujärvissä tavallinen muikkukannan kova vaihtelu voidaan selittää käyrän B pohjalta niin, että isoksi päässyt (alikalastettu tai onnekkaista ympäristötekijöistä syntynyt kanta) kanta tuottaa pienen jälkeläismäärän, josta puolestaan tulee taas suuri jälkeläismäärä. Kanta on vaihdellut tämän periaatteen mukaisesti esim. Säkylän Pyhäjärvessä. Monessa muussa järvessä tilanteeseen vaikuttavat muut kalalajit (esim. runsaat ahvenkannat) ja erilaiset ympäristötekijät, mutta näidenkin kohdalla 5
voidaan ajatella tämän periaatteen toimivan niin hyvin, että se pitää ottaa kalastuksen säätelypäätösten lähtökohdaksi. Alemmassa kuvassa oleva käyrä A kuvaa yleisempää kalakantojen tilannetta, jossa ei ole voimakasta kannibalismia tai kilpailua aikuisten ja nuorten välillä. Tälläistä kantaa ei kannata kalastaa yhtä voimakkaasti kuin vaihtoehdon B mukaista. Tälläisen kannan käyrä olisi kuvassa 1 sillä tavalla eri muotoinen, että maksimisaalis saataisiin alemmalla kalastusteholla (=isommalla kutukannan koolla) kuin esitetyssä tilanteessa, joka siis pohjautuu alemman kuvan oletukseen B, jossa pieni kalakanta tuottaa eniten jälkeläisiä. Tiivistettynä voidaan todeta, että muikun kohdalla emokannan ja rekrytoinnin välinen suhde oletetaan kuvan alaosan käyrän B tyyppiseksi, joka siis suosii voimakasta kalastusta silloin kun kanta on suuri, mutta vastaavasti kannan ollessa pieni kalastusta tulisi rajoittaa voimakkaasti jotta kanta saadaan kasvamaan ja uudelleen tuottavaan tilaan. Tähän päättelyyn liittyy nähdäkseni epävarmuutta kun arvioidaan yksittäistä tilannetta, mutta mekanismia voi mielestäni pitää niin todennäköisenä, että kalastuksen säätely tulisi yleisesti ottaen perustaa tälle periaatteelle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kalastuslupia myönnettäessä tulisi ottaa huomioon muikkukannan tila: voimakasta kalastusta ei saisi sallia jos kanta on pieni, mutta sitä tulisi suosia jos kanta on suuri. Se, pystyykö kalastuskunnan päätöksentekomekanismi tämänkaltaiseen kannan koosta riippuvaan säätelyyn, on kaiketi tapauskohtaista. Nähdäkseni lupapolitiikka tulisi sitoa jonkinlaiseen muikkukannan seurantaan esim. yksikkösaaliiden (muikkua/verkkoyö tai muikkua/vetotunti) avulla. Tällöin syntyisi myös luonteva, varovaisuusperiaatteeseen sidoksissa oleva näyttövelvollisuus sille, joka haluaa kalastusta lisätä. On huomattava, että välillä näkee lausuntoja, joiden mukaan muikkupopulaatio kestää kaikissa tapauksissa voimakasta kalastusta ja että poistetut muikut korvautuisivat saman tien. Tällöin argumentoidaan ikäänkuin muikkukanta olisi samantapainen kuin bakteeripopulaatio, eli että mikäli ravintoa on, niin poistettu biomassa korvautuu nopeasti tehostuneella lisätuotannolla. Tätä eivät mielestäni mitkään tulokset tue, vaikkakin äärimmäisen hyvissä lisääntymis- ja tuotanto-olosuhteissa (kuten Säkylän Pyhäjärvi) kannan tuotantokyky on poikkeuksellisen vahva. Säätelytarve on arvioitava tapauskohtaisesti. Toinen virheellinen tapa ajatella on, että säätelyä tarvittaisiin vain silloin kun laji tai populaatio on uhanalainen. Huomattava osa maailman kalastuksen säätelytarpeesta syntyy siitä, että yritetään nostaa kokonaissaalista tulevina vuosina ja estää taloudellisia tappioita, ja juuri tälläistä säätelyä tarvitaan jotta 6
kalastuslain tavoitteet voidaan saavuttaa. Mikäli kalastaja maksimoi saaliinsa kuluvana vuotena ja kaikki menettelevät samoin, tilanne johtaa väistämättä ylikalastukseen. Muikkukannan käyttäytyminen kannan koon muuttuessa ja kalastuksen vaikutus muiden pyydysten saaliisiin Kuvassa 1 esitettiin ns. yksikkösaaliin muutos kalastustehon kasvaessa. Tämän on oletettu olevan suoraan riippuvainen kalakannan koosta, mikä onkin realistinen oletus esim. hauelle ja kuhalle, jotka eivät ole parvikaloja. Tällöin siis yksikkösaalis pienen kannan pienetessä ja päinvastoin. Mikäli pyynnin kohteena on kuitenkin yksi parvi, tai parvet suosivat aina tiettyä osaa järvestä, niin yksikkösaalis saattaa pysyä varsin suurenakin kalakannan pienetessä, mikäli kalastaja pystyy löytämään suurimmat kalatiheytymät ja kohdistamaan kalastuksensa niihin. Esim. kaikuluotaimella varustettu troolari on luonteeltaan tälläinen kalastusalus, ja esimerkiksi Pohjanmeren silli kalastettiin aikanaan loppuun juuri tämän mekanismin myötä. Tämä parveutumismekanismi mahdollistaa liiketaloudellisesti kannattavan yksikkösaaliin ylläpysymisen, vaikka kanta pienenisi. Tätä mekanismia voidaan mielestäni pitää hyvin tutkittuna ja näin ollen lähes varmana pelagisen (esim. muikku, silakka, silli, kilohaili) kalakannan käyttäytymismuotona. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kalastusyrityksen liiketaloudelliset lait eivät siis välttämättä toimi riittävänä säätelynä (eli että kalastaja luopuisi kalastuksesta silloin kun kanta on liian pieni), jolloin tarvitaan ulkopuolista säätelyä niissä tilanteissa, joissa kanta on pieni. Kannan kasvaessa maksimituotannon tuntumaan kalastus voi olla vapaampaa. Kalastuksen säätelyn näkökulmasta voidaan katsoa, että pelagisten lajien (kuten muikku) parvikäyttäytyminen ja kalastajan hyvä tietämys siitä poistavat sellaisen luonnollisen kalastustehon säätelytavan, joka on olemassa jos kanta jakautuu satunnaisesti vesistössä ja kalastajat eivät tiedä missä kalat ovat. Satunnaisjakauman takia kalastajan todennäköisyys saada kala saaliiksi pienenee suoraan kalakannan pienetessä ja hän luopuu kalastuksesta jolloin kalakanta pääsee elpymään. Parvikalojen ongelmallinen käyttäytyminen (kalojen tiivistyminen tietyille alueille ja kalastajan mahdollisuus oppia nämä alueet esim. kaikuluotaimen tai ison pyyntiponnistuksen avulla) on yksi kansainvälisen kalastuksen säätelyn perusongelmia. Pelagisten lajien kalastuksen säätelyrajoitukset ovat siis yleisesti ottaen vielä perustellumpia kuin muiden lajien kohdalla. En näe sinänsä mitään syytä, miksei tämä mekanismi toimisi pienemmässäkin mittakaavassa. 7
Muikun kohdalla ei nähdäkseni ole tehty sellaisia tutkimuksia, joissa ko. mekanismin olemassa olo olisi selvästi tieteellisesti osoitettu (kalojen tietyn alueen suosiminen kannan koosta riippumatta), joten tähän osaan päättelystä liittyy näin ollen kohtuullinen epävarmuus. Mekanismin olemassa oloa tukevia käytännön havaintoja on mielestäni kuitenkin paljon, ja jokainen muikun kalastaja tietää että muikkua saa yleensä paremmin tietyistä osista syvänteitä kuin muualta. Juuri tämä kalastajan tiedon ja parvikalojen käyttäytyminen yhdessä luovat säätelytarpeen silloin kun kanta on pieni. Nähdäkseni on hyvin perusteltua väittää, että kalastaja jonka troolaus kohdistuu rajalliseen vesialueeseen voi joutua jatkamaan kalastusta hyvinkin pienellä kannan tasolla. Tähän vaikuttaa mm suuret pääomakustannukset: jos pankille joutuu maksamaan lainaa, niin pienetkin saaliit ovat paremmat kuin ei lainkaan saalista. Mikäli kalastajalla ei ole käytettävissään riittävästi lupia eri vesistöihin tai aluksen siirtäminen on muutoin mahdotonta, niin kalastajalla ei ole sopeutumismekanismia. Liian ankara lupapolitiikka ja vaihtoehtoisten kalastusmahdollisuuksien puuttuminen voivat siis toisaalta edesauttaa paikallisen ylikalastuksen syntymistä. Kyseessä on selvästi kalastulain näkökulmasta hankala dilemma jonka merkityksen arvioiminen yksittäistapauksessa on vaikeata. On täysin selvää, että tehokas troolikalastus vaikuttaa muiden alueella kalastavien yksikkösaaliisiin, eli kalastuksen kannattavuuteen ja mielekkyyteen. On yksinkertaisesti mahdotonta hyödyntää kalakantaa ilman että sen biomassaa pienennettäisiin, joka puolestaan heijastuu muiden yksikkösaaliisiin (esim. verkkokalastuksessa). Vain siinä tapauksessa, että uskotaan yllä kuvattuun bakteerituotantohypoteesiin, voidaan ajatella että hyödyntäminen ei vaikuttaisi biomassaan. Usein tehokkaan kalastuksen aiheuttama kannan koon pieneneminen on 60 70 % kalastamattomaan tilanteeseen verrattuna, joka helposti johtaa samankokoiseen yksikkösaaliin pienenemiseen muissa kalastusmuodoissa. On kuitenkin huomattava, että jo kalastuslain ykköspykälän tavoite edellyttää kalastustehoa joka pienentää yksikkösaaliita, jolloin kyse on siitä, kuinka paljon yksi osakas voi kohtuudella pienentää muiden kalastuksen arvoa. Tähän liittyy oleellisesti saatavilla olevien kalastusalueiden koko. Suomalaisen kalastuksen säätelyn yksi perusongelma on, että säätelevät yksiköt ovat liian pieniä. Tässä tapauksessa pienuus tarkoittaa sitä, ettei alue pysty varaamaan troolikalastukselle niin erillistä aluetta, ettei se vaikuttaisi alueen muiden kalastajien saaliisiin. Laki ei nähdäkseni anna eväitä sen ratkaisemiseen, kenen tulee kärsiä tästä syntyvät seuraukset. 8
2) Kalastuksen säätelyn perusteltavuudesta kyseisessä tapauksessa, ja mahdollisuus ylikalastukseen Marjomäki (2003) kirjoittaa väitöskirjansa suomenkielisessä yhteenvedossa seuraavasti: Ammattikalastuksen mahdollisuus sopeutua muikkukannan voimakkaaseen epäennustettavaan vaihteluun em. pyyntiponnistuksen säätelyllä edellyttää ammattikalastajamäärän aluekohtaista säätelyä. Kalastajamäärän on oltava muikkukannan tuottavuuteen nähden sellaisella tasolla, ettei ylikalastustilannetta ja kalastuksen voimakasta rajoitustarvetta tai kalastuksen kannattavuuden loppumista synny helposti, kun pyyntiponnistusta joudutaan kasvattamaan kannan pienetessä. Muikkukadon todennäköisyyttä voitaneen pienentää ja kannan elpymistä kadosta nopeuttaa myös minimikutukannan turvaamiseen tähtäävällä pyynnin säätelyllä. Näiden säätelymenetelmien tehokas käyttö edellyttää kuitenkin järvikohtaista tietoa muikkukannan tuottavuudesta sekä kutukannan ja vuosiluokan runsauden välisen riippuvuuden luonteesta. Järvikohtaisen ammattikalastuslupien määrän suhteuttaminen muikkukannan tuottavuuteen edellyttää myös lupajärjestelmän kehittämistä. Yhdyn täysin tähän näkemykseen, joten pidän toteennäytettynä sitä, että muikun kalastuksen säätelyä tarvitaan, erityisesti silloin kun samaa kantaa kalastaa useita kalastajia. Tässä tapauksessa järven suuri koko pienentää tarvetta säädellä yhtä kalastusaluetta, mutta toisaalta, mikäli kalastusta ei missään säädeltäisi, ajauduttaisiin helposti ylikalastustilanteeseen. Kuten edellä todettiin, yhden osakaskunnan velvollisuus säätelyyn on vaikea ongelma, mutta nähdäkseni säätelyyn ryhtyminen ei ainakaan ole kansallisten ja EUn kalastuslakien (Suomen kalastuslaki ja Council regulation v. 2002) näkökulmasta väärä toimenpide. On myös huomattava, että vaikka tehokas kalastus (kuten troolaus) on yksittäisen kalastajan näkökulmasta tehokkain tapa vastata kilpailuun, niin tehokkaaseen kalastukseen liittyy myös korkeat kulut. Sisävesillä troolaus on kallista verrattuna kalavesien tuottoon. Yhteiskunnan näkökulmasta voisi olla perusteltua, että kalastus tapahtuisi pienemmin pääomamenoin sellaisilla välineillä, jotka sopeutuvat kantojen vaihtelun tuottamaan epävarmuuteen paremmin kuin troolaus. Kalastuslaki ei anna tähän juurikaan osviittaa, mutta Council regulation 2371/2002 toteaa että The Common Fisheries Policy shall ensure exploitation of living aquatic resources that provides sustainable economic, environmental and social conditions. Taloudellisesti kestävä kalastus nähdäkseni tarkoittaa, että kalastuksen kulurakenne ja kokonaisteho pidetään säätelyn avulla sellaisena, että se on suhteessa 9
kalavesien kokoon ja tuottoon. Tässä vertailussa troolaus ei ilmeistikään ole kovin vahvoilla esimerkiksi nuottaukseen verrattuna, joskin tiedossani ei ole sellaisia taloudellisia tutkimuksia joiden pohjalta vertailu voitaisiin luotettavasti tehdä. Troolauksen yleistyminen sisävesillä on edellyttänyt yhteiskunnan investointitukia (osan pääoman maksamista ja riskin pienentämistä). Tämä puoltaa sitä johtopäätöstä, ettei muikun troolaus sisävesillä ole taloudellisesti kestävää toimintaa, mikä kuitenkin on CFP:n tavoite. Korkeiden juoksevien ja kiinteiden kustannusten takia on myös selvää, että kalastajan on saatava korkeampia saaliita, jotta myös kustannukset katettaisiin. Näin ollen kustannukset voimistavat troolarin ja muiden kalastusmuotojen välistä saaliin uudelleenjakoa ja muille kalastajille aiheutettuja saalismenetyksiä. Nähdäkseni tämä argumentaatio on otettava keskeisesti huomioon, koska CFP koskee myös sisävesien ammattikalastusta. Tässä tapauksessa on mielestäni varsin vahva näyttä sille, että muikkukanta on pitkään ollut alemman kuvan huipun vasemmalla puolella, jolloin on ollut tärkeää antaa kannan elpyä mahdollisimman hyvin. Keväällä 2005 käytettävissä olleet tiedot (tuorein ns. Kalavarat teos joka on ollut saatavilla web:istä) toteaa otsikoissaan mm. Muikkukannan kääntyvät laskuun ja Itä- Suomessakin heikot kannat sekä tekstissä Itä-Suomen osalta Myös vuosiluokan 2003 runsausindeksi (2,1) oli selvästi keskitason alapuolella, mikä merkitsee kantojen taantumista. Kaikkein tuorein tieto löytyy dokumenteistä nro 14 ja 15, joissa Etelä Saimaan kutukanta 2004 luokitellaan heikoksi ja vuosiluokka 2004 keskinkertaiseksi. Nämä eivät tue sitä, että oltaisiin kuvan 1 biomassassa sillä tasolla, jossa vuosiluokkien koko alkaa heiketä, eli missä kalastustehon lisäys nostaisi kalantuotantoa ja missä säätelyä ei enää tarvita. Näkemieni kalastajalausuntojen pohjalta voisi päätellä, että muikkukanta on aikanaan ollut huomattavasti suurempi, ja niillä biomassatasoilla on ehkä todellakin oltu alueella jossa muikkukannan koko johtaa heikentyneeseen lisääntymistulokseen. Tämä johtopäätös perustuu osin huonoihin saalistietoihin ja on näin ollen jossain määrin epävarma, mutta sillä on hyvin keskeinen merkitys ratkaisupakon vallitessa. Nämä päätöksenteon ajanhetkellä käytettävissä olleet dokumentit siis tukevat (niin hyvin kuin Suomessa käytännössä voi) johtopäätöstä, että kalastuksen rajoittaminen on ollut perusteltua. Auvisen ja Tarmion tuore lausunto, jota siis ei ollut käytettävissä kesään osakaskunnan kokouksessa, (päiväys 20.10.2005) viittaa siihen, että kanta voisi jo olla, tai ainakin pian elpyä tasolle, jossa voimakkaasta kalastuksesta ei ole kannan tuottavuudelle haittaa. Tosin mukana oleva kuva osoittaa yksikkösaaliiden vaihtelun olevan suurta, jolloin kahteen kalastuskertaan perustuva johtopäätös ei voi 10
olla tilastollisesti luotettava. Lisäksi yhden nuottauskesän tuloksia käsittelevä lausunto ei osoita suhteellista muutosta vuosien yli, jolla olisi enemmän merkitystä. Tätä kehitystä on pääteltävä lähinnä yllämainituista RKTL:n dokumenteista. Koska varovaisuusperiaatetta sovellettaessa todistustaakka on lisäkalastusoikeutta vaativalla, olisi näyttö pitänyt olla alkuvuodesta 2005 käytettävissä. Osakaskunnan alue on kohtalaisen pieni verrattuna järven kokoon. Tämä tukee luonnollisesti myös sitä ajatusta, että kyseessä olevan kalastajan troolikalastuksen vaikutus koko järven muikkukantaan olisi pieni. Auvinen (1994, ja siellä olevat viitteet) on kuitenkin todennut, että muikkukannat voivat olla melko paikallisia, jolloin tietyn alueen kalastus vaikuttaa juuri sen alueen muikkukannan kokoon (muualta ei vaella kalastuskauden aikana kaloja paikkaamaan syntynyttä vajetta). Se, että osakaskunnan alue on pienehkö, vaikeuttaa siis muiden kalastajien mahdollisuutta sopeutua voimakkaan kalastuksen aiheuttamaan kannan pienenemiseen muuttamalla omaa kalastusaluettaan. Tämän kirjoittajalla ei ole sellaista omakohtaista näkemystä alueesta, jonka avulla lopullinen johtopäätös tästä mekanismista (muikkukannan paikallisuus) voitaisiin tehdä, vaan se jää muun todistelun varaan. Se, mikä on yksittäisen kalastuskunnan velvollisuus tälläisessä tilanteessa tukea ammattikalastajaa luopumalla osasta omaa potentiaalista saalistaan ja mikä on ylipäätään kohtuullista yksikkösaaliin pienenemistä jotta kalastuslain ensimmäisen pykälän tavoite saavutettaisiin, ei ole kalastusbiologinen kysymys, tai ainakaan puhtaasti sitä. 3) Troolauksessa troolin silmien läpi uineiden kalojen ja sivusaalislajien eloonjäänti ja niiden vaikutus kalakannan järkiperäiseen hyödyntämiseen Troolikalastuksen potentiaalinen negatiivinen vaikutus kannan elpymismahdollisuuksiin korostuu, kun otetaan huomioon että troolin läpi uineet muikut pääosin kuolevat (dokumentti nro 12). Tässä artikkelissa todetaan, että jopa yli puolet läpiuineista kuolee, ajankohdasta riippuen. Kannan pituusjakauma vaihtelee, mutta hotan kalastuksessa on luonnollisesti eniten niitä muikkuja, jotka potentiaalisesti uivat troolista läpi. Jos kannan pituusjakauma on sellainen, että 30 % jää pyydykseen ja läpiuineista puolet tai enemmän kuolee, niin kalastusmuoto hukkaa enemmän kalaa (35 % trooliin uineista kuolee läpuineina) kuin mitä se tuottaa. Tulevilla saaliskaloilla on luonnollista kuolevuutta, mutta läpiuineiden kuolevuus joka tapauksessa pienentää tulevaa saalista aiheuttamalla sellaisen 11
saaliita pienentävän lisäkuolevuuden, joka on laskettava troolauksen "lisähinnaksi" kalastuksen säätelyn, muiden kalastajien tai kalaveden omistajan näkökulmasta. Ilmiötä ei voi pitää luonnolliseen kuolevuuteen verrattavana tekijänä, sillä se on yhden kalastusmuodon aiheuttama lisämenetys joka väistämättä pienentää kannan kokoa. Se, mikä ilmiön vaikutus on populaatioon pidemmällä aikavälillä, riippuu mm. kokonaiskalastuspaineesta. Elpyvän kannan tilanteessa ilmiön merkitys on suurempi kuin silloin kun kanta on huipussaan, koska nuoria kaloja on enemmän. Ilmiön merkitys riippuu kalakannan pituusjakaumasta ja troolin valikointiominaisuuksista (kuinka paljon läpiuivia kaloja on suhteessa trooliin jääviin), mutta sillä on nähdäkseni siis erityistä merkitystä elpyvän kannan tilanteessa jolloin nuorten kalojen osuus on suuri verrattuna kookkaisiin yksilöihin. Tietääkseni sitä ei ole tieteellisesti tutkittu, kuinka paljon verkkokalastuksessa ja nuottakalastuksessa voi esiintyä vastaavaa silmästä läpiuineiden kalojen kuolevuutta, eli onko ilmiö osin väistämätön osa muikkukannan hyödyntämistä. Nähdäkseni on kuitenkin hyvin todennäköistä, että tämä on nopeasti liikkuvan pyydyksen kohdalla suurempi ongelma kuin seisovan tai hitaasti liikkuvan pyydyksen (esim. nuotta) kohdalla. Ilmiö sinänsä on niin hyvin tutkittu kuin kalastusbiologinen ilmiö ylipäätään voi olla, joten mainittavia tieteellisiä epävarmuuksia ei ole. Tässä tapauksessa on epäselvää, kuinka suuri osuus saaliista läpäisisi troolin silmät. Trooliin jää, järvestä ja ajankohdasta riippuen, muita kaloja saaliiksi ja näiden sivusaalislajien kuolleisuus on yksi lisätekijä arvioitaessa troolauksen merkitystä. Mikäli näiden lajien määrät ja lisääntynyt kuolleisuus on tarpeeksi laajamittaista, troolikalastus aiheuttaa sen ettei näiden lajien osalta saavuteta sellaista kalastuslain ensimmäisen pykälän tarkoittamaan tuottavuutta joka olisi saavutettavissa ilman troolausta. Kyseessä on paljolti se, mitä tapahtuu trooliin joutuneille sivusaalislajeille. Olemassa oleva kirjallisuus (esim. dokumentit 16 ja 17) viittaavat siihen, että mikäli kalat aktiivisesti haetaan saaliin joukosta heti kun saalis on nostettu, tappiot voivat olla pieniä. Pienimmät kuhat jäävät kuitenkin helposti huomaamatta, ja aluksiin pitäisi suositusten mukaan järjestää erillinen allas toipumista varten. Viitatut tutkimukset eivät selvittäneet sitä, mitä tapahtuu troolin silmän läpi uineille hyvin pienille kuhan tai taimenen poikasille, mutta kuhan suomurakenne kestänee tämän hyvin. Se, kuinka suurta tämä saalistappio esim. kuhan ja taimenen osalta saa olla, on vaikea kysymys sekä kalastusbiologisesti että ilmeisesti myös juridisesti. Ko. alueen kalastuksesta ei ole sivusaalista koskevia tietoja. Vaikka tietoja olisikin, niin olisi silti erittäin vaikea sanoa minkälainen suhde saisi 12
olla. Jos kalastuslakia ja kansainvälisiä sopimuksia tulkitaan tiukasti, niin saaliin poisheittoa (vahinkoa muille kuin kalastuksen pääkohteena olevalle lajille) ei saisi olla juuri lainkaan. Mikäli järven muikkutuotanto on kannattavasti talteen otettavissa muilla pyydyksillä (kuten nuotalla ja verkoilla), niin on selvää että sivusaalisongelma suosii omalta osaltaan troolauksen kieltämistä. Kyseessä on jälleen se, kuinka paljon tässä tapauksessa on yhteisistä eduista luovuttava ammattikalastajan suosimiseksi muiden vesialueen omistajien kustannuksella, ja siihen kalastuslaki ei nähdäkseni anna selvää vastausta. Todettakoon, että nykyisin EUn lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia tulkitaan niin, ettei muita lajeja saisi tarkoituksellisesti vähentää sen takia, että arvostetun lajin saalis kasvaisi. Tulkinta liittyy mm. valaanpyynnin perusteluihin. Tälläistä hyötyä ei siis nähdäkseni saisi liittää sivusaaliiden esiintymiseen. Lausunnon kirjoittajalla ei ole ollut käytettävissä tietoja siitä, onko troolauksen sivusaaliina myös hyvin uhanalaisia Saimaan lohta ja nieriää. Mikäli niitä merkittävissä määrin esiintyy, on se merkittävä lisäperuste troolauksen kieltämiselle. Tältä osin olisi saatava lisänäyttöä itse oikeudenkäynnissä alueen tuntevilta henkilöiltä. 4) Varovaisuusperiaatteen soveltaminen kalasuksen säätelyssä Ns. varovaisuusperiaatessa on ryhdytty soveltamaan kalataloudessa Rion sopimuksen perusteella. Periaate on siirretty ns. Common Fisheries Policyn (CFP) lainsäädäntöön (Council regulation No 2371/2002), mitä nähdäkseni ei ole Suomessa oikeustapauksissa huomioitu, vaikkakin periaatteen merkitys on aiemmissa tapauksissa vahvistettu pelkän kalastuslain ja kansainvälisten sopimusten perusteella. Juridisesta näkökulmasta katsottuna varovaisuusperiaatetta voidaan pitään jonkinlaisena käännetyn todistustaakan tapauksena. Kalastusta ei siis pidä rajoittaa vain siinä tapauksessa että sen haitallisista vaikutuksista on täysi tai riittävä näyttö. Olisi siis ennemminkin löydettävä näyttöä sille, ettei säätelyä tarvita, kuin sille, että säätelyä tarvitaan. Kalastuksen säätelyn kannalta siis kalastustehon lisäämistä haluavan on annettava näyttöä että kanta kestää halutun kalastuksen, eikä niin että kalastuksen rajoittamista haluavan olisi annettava erityistä näyttöä että kalastusta on rajoitettava. Omasta mielestäni tämä ajatus on kohtuullisen hyvässä tasapainossa kalastuslain ensimmäisen pykälän kanssa, jossa puhutaan mahdollisimman suuresta PYSYVÄSTÄ saaliista. Tällöin kanta on 13
todellakin pidettävä niin suurena, että tietty pysyvä saalis voidaan ottaa pienentämättä oleellisesti kannan tuottavuutta. On perusteltua ajatella, että kalastus pietään yläosan kuvan kohdassa V ennemminkin kuin kohdassa M, ja menetetty saalis (V-kohdan pienempi saalis) on tavallaan se hinta joka maksetaan jotta ei jouduttaisi ongelmiin liian pienen kannan kanssa. Käytännössä näitä tasoja ei pystytä tarkasti laskemaan, mutta säätelyn tulisi perustua tälle logiikalle. Rion sopimus on varovaisuusperiaatteen tärkein kansainvälinen toteutus. Sen perusteella luontoa säilyttäviin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, vaikkei niiden tarpeesta ole täyttä tieteellistä näyttöä. Tarkka sanamuoto sopimuksen oleellista kohdasta kuuluu seuraavasti: In order to protect the environment, the precautionary approach shall be widely applied by States according to their capabilities. Where there are threats of serious or irreversible damage, lack of full scientific certainty shall not be used as a reason for postponing cost-effective measures to prevent environmental degradation Kalataloudessa sanamuoto "environmental degradation" ja "environment" on tulkittu tarkoittavan kalakantaa, ja edellä viitattu Common Fisheries Policyn (CFP) vahvistava Council Regulation vahvistaa periaatteen merkityksen. Muikkukannan romahdusta ei voi pitää peruuttamattomana (irreversible), mutta mikäli kanta pysyy niin pienenä että oleellinen osa tuotannosta menetetään, niin silloin vahinkoa tulee mielestäni pitää vakavana (serious), niin kuin muillekin kalalajeille pidetään. Kansainvälisessä kalastuksen säätelyssä varovaisuusperiaatetta sovelletaan niin, että kalakannan koko pyritään pitämään niin isona, että on olemassa pieni todennäköisyys että kanta pienenisi huonon lisääntymistuloksen takia. Aiemmin esitetyssä alakuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kannan koko pidetään selvästi pisteen C oikealla puolella, eli mieluummin liian isona kuin liian pienenä, tai yläkuvassa pisteen V tienoilla kalastustehoa arvoitaessa ja säädeltäessä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti kanta on pidettävä sitä korkeammalla tasolla, mitä huonommin kannan tilaan voidaan vuositason säätelyssä reagoida tai mitä heikommin kannan tilaa voidaan seurata. Tiiviisti sanottuna varovaisuusperiaate tarkoittaa sitä, että sitä enemmän kalastusta rajoitetaan, mitä epävarmempia kalakannan tilasta tai tuottavuudesta ollaan. Kalastuskuntien toiminnassa tämä tarkoittaa mielestäni tavallaan lisävarorajaa (kalakannan koon kasvattamista), jos halutaan olla varmoja ettei kanta ihmisen toiminnan takia pienenisi liikaa. Tällä tarkoitan siis sitä, että mikäli annetaan useamman vuoden kalastuslupia, ne on luotava sellaisiksi, ettei kalastuspaine uhkaa kannan elpymistä huonoissakaan lisääntymistilanteissa. Parasta olisi mennä lupapolitiikkaan joka seuraa kannan vaihteluita, mutta kalastajan näkökulmasta tätä voi myös pitää 14
hallinnollisen epävarmuuden kasvattamisena ja hallinnon kulut kasvaisivat helposti sietämättömiksi verrattuna järjestelmän tuottoihin. Muikun kalastuksessa sääntöä on mielestäni sovellettava niin, että kanta pidetään niin suurena, että kannan puolesta suuri rekrytointi on todennäköinen. Se, mikä tämä taso yksittäisessä tapauksessa on, on hyvin vaikea tieteellinen arviointitehtävä, mutta selvää on että osakaskunnan alueella ollut muikkukanta oli pitkään niin pieni että kalastustehon rajoittaminen oli perusteltua. Nähdäkseni rajoittamaton ammattikalastus ei ole missään tapauksessa varovaisuusperiaatteen mukaista. Tällöin sillä, noudatetaanko varovaisuusperiaatetta vai ei, on oleellinen vaikutus yksittäisen kalastusalueen lupapolitiikkaan. 5) Yhteenveto Nähdäkseni on hyvin toteennäytetty, että muikun kalastus (kuten moni muukin ammattikalastus) edellyttää säätelyä ja ohjausta, mikäli kalastuslain ja EU lainsäädännön tavoitteet (jotka koskevat myös sisävesien ammattikalastusta) halutaan saavuttaa. Se on sekä ammatti- että vapaa-ajan kalastajien pitkän aikajänteen etu. Käsillä olevassa tapauksessa on mielestäni ollut selvää, että kalastuksen rajoittamiselle on ollut perusteet heikkojen muikkukantojen aikana, ja osakaskunnan kokouksessa keväällä 2004 käytettävissä ollut tieto ei mahdollistanut muita johtopäätöksiä. Lokakuussa ja kesän aikaisessa nuottauksessa tehdyt havainnot ehdottavat, että kanta on sittemmin jossain määrin elpynyt ja kehitys voi jatkossa mahdollistaa tehokkaankin kalastuksen. Samalla tiedot osoittavat että nuottauskin on kannattava kalastusmuoto. Sivusaalisongelma ei ainakaan tue troolausta verrattuna muihin kalastusmuotoihin ja mikäli saaliina on uhanalaisia lajeja, se olisi peruste kieltämiselle. Yhteiskunnan näkökulmasta sisävesien troolaus on lisäksi varsin korkean kulutason toimintaa, joten luonnon varojen käyttö ei ole tällöin taloudellisesti tehokasta (CFP:N tavoitteet), vaikka yksittäiselle kalastajalle se voittoja tuottaisikin. En pysty ottamaan juridista kantaa siihen, ovatko nämä tekijät yhdessä riittäviä troolikalastuksen kieltämiseksi, mutta niillä on mielestäni suurta merkitystä kun osakaskunta päättää alueensa käytöstä ja arvioi eri pyyntitapojen kalastusmahdollisuuksia. Se, tuleeko troolaus kyseisessä tapauksessa jatkossa sallia mikäli kanta kehittyisi suotuisasti, on mielestäni viimekädessä siitä riippuvaista, kuinka suuria haittoja yhden ammattikalastajan kalastus saa 15
muille osapuolille kohtuullisesti aiheuttaa. Haitat syntyvät alueellisesti alentuneiden yksikkösaaliiden ja muiden lajien menetettyjen saaliiden muodossa (sivusaalisvaikutus) ja mahdollisesti kannan elpymisnopeuden hidastumisena. Järven koko ei välttämättä vaikuta etujen arviointiin, vaan se riippuu kalakantojen paikallisuudesta (kalojen vaelluksista) ja yleisestä kalastustehosta. Kohtuullisuuden arviointi on pääosin tuomareiden tehtävä. Helsingissä 14.2.2013 Sakari Kuikka Kalastusbiologian professori 16
Liite 1. Lausunnossa käytetty kuva 1. Ylimpänä: saaliin riippuvuus kalastustehosta yleisesti kuvattuna. Alla: emokannan ja syntyvän vuosiluokan koon välinen riippuvuus kahdella yleisellä oletuksella (oletus B kuvaa muikulle yleisesti hyväksyttyä ajattelutapaa). Käyrät kuvaavat prosesseja periaatteellisella tasolla. Saalis/ yksikkösaalis 1 Saalis Yksikkösaalis Vuosiluokan koko V M A Kalastusteho Maksimi Oletus A Olet. B C 17 Kutevan kannan koko